torstai 16. lokakuuta 2014

Taivas putosi tai ei


[Jalmarintieltä nähtyä]






Noin neljäkymmentäkaksi vuotta sitten sai ensi-iltansa Risto Jarvan (1934-77) ohjaama elokuva Kun taivas putoaa.
     Maaliskuussa 1972 se ei kiinnostanut katsojia – teattereissa elokuvan näki vain 22 000 ihmistä. Tunnetut elokuvakriitikot ryttäsivät filmin, sitä pidettiin jopa skandaalimaisen huonona, kelvottomana melodraamana.
     Myöhemmin tv-esityksissä Kun taivas putoaa keräsi kunnolliset katsojaluvut. Kriitikoiden asenne lientyi vuosien vieriessä.


Tänään torstaina Yle Teema esittää Jarvan filmin klo 21:55.
     Jos jossitellaan, niin olisiko Kun taivas putoaa nähtävissä millään keinolla jos televisiota ei olisi olemassa eikä DVD-katselulaitteita tai Internetiä?
     Onko televisio elokuvalle sama asia kuin kirjasto kirjalle?
     Ei tietenkään, moni ajattelee. Suurella kankaalla ja pienessä ruudussa katsoja näkee kaksi eri teosta, siitä huolimatta että nykyään tuumia piisaa eikä resoluutio jätä pulaan.
     Mutta sittenkin, televisio tavallaan pelastaa Jarvan Kun taivas putoaa kaltaiset elokuvat, jotka eivät aikanaan houkutelleet katsojia pimeään saliin.
     Tietenkin televisio on armoton väline. Se paljastaa kertomuksen heikkoudet, leikkauksen puutteet. Pelkkä visuaalisuus ei kanna elokuvaa pienen ruudun sisällä.


Keväällä 1972 asuin Tapiolassa Jalmarintiellä.
     Vuokrakämpästä näkyi merelle, Otsolahdelle, jos nousi seisomaan keittiöjakkaralle. Sittemmin Jalmarintie nimettiin uudestaan: nyt se on Sateentie. Jalmarintie ei kai kuulostanut eliittikaupunginosaan sopivalta nimeltä.
     Keväällä 1972 sain Helsingin yliopistossa valmiiksi välitutkinnon, pääaineena tietojenkäsittelyoppi. Haeskelin töitä tietokonealalta ja se tarkoitti psykologisissa soveltuvuustesteissä ravaamista.
     Tuona keväänä kirjoittelin päivittäin eräänlaiseen vuosikalenteriin anarkistisia, vasemmistolaisia ja melko tavalla ahdistuneita proosarunoja. Kalenteri on säilynyt, koska kopioin sen loppupuolelle muutamia äidiltä saatuja ruokareseptejä.
     Jos atk-firmojen psykologit olisivat päässeet lukemaan runoni, he ehkä olisivat miettineet pari kertaa ennen työhönottoa.
     Toisaalta, ihmisessä on monia profiileja. Noissa runoissa esiintyi vain yksi monista, se anarkistinen. Oleellista on, niin kuin F. Scott Fitzgerald aikanaan kirjoitti hermoromahduksen koettuaan, että niin kauan kun ihminen pystyy hallitsemaan mielessään kahta vastakkaista ajatusta ja silti toimimaan rationaalisesti, kaikki on kunnossa.
     Kesäkuussa 1972 aloitin ohjelmoijaharjoittelijana Valtion tietokonekeskuksessa Lauttasaaressa. Työsuhde jatkui (juridisesti) saman työnantajan palveluksessa 38 vuotta, vaikka firman nimi muuttui monta kertaa ja omistaja vaihtui.


Töitä odotellessa katsoin runsaasti elokuvia.
     Kun Inkeri Lius ”pahoinpiteli” Suomen Sosialidemokraatissa Jarvan filmin, kirjoitin muutaman virkkeen mittaisen kiukkuisen kommentin lehden kulttuuritoimittajalle.
     Hän vastasi pyytämällä hieman perustellumman vuorosanan.
     Kirjoitin sen enempää miettimättä, annoin tulla mitä aivoista purskahti, jopa runolla Inkeri Liusta iskien ja Jarvaa puolustaen.
     Risto Hannula julkaisi kommenttini 23.3.1972.
     En tiedä mitä hän ajatteli anarkistisista heitoistani. Enkä muista miten Lius asiaan suhtautui.
     Julkaisen tässä tuon kommenttini. Koska en ole ilmeisesti nähnyt Jarvan elokuvaa kevään 1972 jälkeen, en osaa arvioida miten silloinen näkemykseni suhtautuu elokuvan katsomiseen tänään vuonna 2014. Tuolloin pidin sitä Jarvan parhaana filminä. Minä rakastin melodraamoja, myönteisessä mielessä.
     Jarvan filmissä kritisoitiin Hymy-lehden aloittamaa sensaatiojournalismia. Tänään melkein kaikki journalismi, myös tv:n tosielämäsarjoissa, noudattelee Hymyn aloittamaa tapaa nähdä maailma yksityisten ihmisten raadollisuuden kautta. Senpä tähden Kun taivas putoaa ei ehkä paljasta nykykatsojalle mitään uutta eikä hän kenties edes huomaa mistä elokuva pohjimmiltaan kertoo.
     Vaikka Demariin kirjoittamani tekstin lukeminen pistää nyt posket punoittamaan, niin tässä se tulee, neljänkymmenenkahden vuoden takaa tähän tekniseen hetkeen siirrettynä...




Taivas ei pudonnut, ei

(Suomen Sosialidemokraatti 23.3.1972)

I Arvostelusta


Inkeri Liuksen arviointi Risto Jarvan elokuvasta Kun taivas putoaa (Ssd, 15.3.72) on nähtävästi törkein herjaus, minkä pienen ikäni aikana olen tämän lehden kulttuuripalstoilta löytänyt.
     Mutta. Mutta. Totaalinen banaalisuus tai kritiikin kyvyttömyys mykistää hiljaisen kulkijan täydellisesti ja, sanalla sanoen, saa hänet aivan sanattomaksi.
     Kaikeksi onneksi tai pieneksi lohdutukseksi hiipii mieleen ajatus I.L:n maailmankuvan rautaisesta järkkymättömyydestä. Kas, taivashan on yhä niin sininen (ja entisellä paikallaan).

II Elokuvasta


Elokuvan arvo on siinä kokonaisvaikutuksessa, mikä sillä on katsojaan ja yhteiskuntaan.
     Elokuvassa ei voida erottaa sisältöä ja muotoa, koska sen lopullisesti, katsojalle, esittämä sisältö on enemmän kuin käsikirjoituksen kertomus tai tarina.
     Sanon näin: Kun taivas putoaa vaikutti minuun, todellakin.

      Syöksykäämme kuin
     Dante totuuden helvettiin,
     totuutta,
     totuutta,
     me teemme sen, kaikin mokomin.
     Oi Penelope
     Oi Kleopatra,
     Oi rakas Kamelianainen
     Sinun tähtesi
     nousemme aamulla vaikka kello kuusi,
     Sinun nimesi piirrämme hehkuviin
     tähtiin ja aina
     lehtien sivuille asti.
     Syöksykäämme kuin
     Sigmund Freud ihmismielen pahuuteen
     jos emme löydä
     pahuutta
     Me teemme sen kaikin mokomin.
     Oi te kapakoiden hetairat
     oi te inhimillisyyden jumalattaret.

     Tällä kuvitellulla motolla elokuvan toimittaja raivasi tietään maineen huipulle, käyttökulttuurin korkeimmalle asteelle, miljoonien lukijoiden makuuhuoneisiin ja häveliäästi sanottuna, käymälöihin. Sillä vaikka raha ei haise, meidän on jatkuvasti kysyttävä itseltämme: Oliko Mannerheim Ufo, oliko?

III Elokuvasta ja arvostelusta


Kuten tunnettua elokuva kertoo sensaatiotoimittajasta ja hänen viattomista uhreistaan. Toimittajalla on loistava yleissivistys aina klassista kirjallisuutta myöten (kelläpä ei olisi). Hän myy itsensä rahalle, mikä lisää itseään tuhoamalla elämän silloin toisen tällöin (kukapa ei möisi). Ja tämähän on tässä yhteiskunnassa sallittua ja suorastaan hyve, porvarillisen ideologian kaunein kukkanen (mi kedolla kukkii niin vapaana, niin riippumattomana).
     Inkeri Lius kiteyttää saamansa vaikutelman Jarvan teoksesta huipennukseen: ”Elämme yhä suomalaisessa elokuvassa Ihmisen inhoamisen vuotta”, ja säälii näyttelijöitä.
     Kysyn, jos elokuva kertoo inhottavaa systeemiä pyörittävistä epäihmisistä ja suhtautuu, niin sanoakseni, rakkaudella heidän uhreihinsa, onko tämä todellakin ihmisen vihaa, eikö se ole rakkautta ihmisenarvoiseen elämään? Kysyn koska saavuimme siihen pisteeseen, missä sorretun rinnalle asettumisesta tuli inhottava teko, joka työväenlehdessä pitää paljastettaman? Ja Hymykö meitä on ohjaava tästä pinteestä inhimilliselle tielle?
     Risto Jarvan työryhmä on jo useasti ilmoittanut, että elokuvassa on kyse ensisijassa yksilötarinasta. Mutta jokainen yksilö on tämän yhteiskunnan ratas, jokainen edustaa tavalla tai toisella aikaamme ja tilaamme. Kun sensaatiotoimittaja ihmisvihassaan, johon on sekoittunut tippa mustasukkaisuutta, tippa sääliä ja suurempi tippa rahanarvontajua, julmasti tuhoaa vammaisen ja tämän kokeman rakkauden, kuulemme ja näemme Risto Jarvan hätähuudon yksilön puolesta ja inhimillisen yhteiskunnan puolesta (joka ei totisesti perustu porvarilliselle riistolle).

IV Pienestä loistavasta yksityiskohdasta


Muistatteko kuvan, missä kaatuneiden puiden ja mustien kantojen reunustamalla järvellä toimittajan uhri vajoaa mustaan veteen kostossaan epäonnistuneena (yksin on vaikea onnistua) ja sankari lähtee uimaan kohden kutsuvia rantoja ja uusia uljaita sensaatioita ja renkaat vedessä lähteävät vyörymään kohti katsojaa auringon kirkastaessa aaltojen harjat?
     Jos olisin rohkea ja, niin sanoakseni, esteettisesti valveutunut, sanoisin että tässä kohtauksessa Jarvan työryhmän onnistuu yhdellä kertaa, yhdellä kuvalla esittää koko elokuvan sisältö ja merkitys.

V Arvostelusta yleensä


Kun taivas putoaa on näemmä osunut maaliinsa. Yksissä tuumin ja harkiten ovat toimittajat eri vipusissa herjanneet sitä.
     Johtopäätös: elokuvan todellisuus on todellisuutta myös sensaatiolehtien ulkopuolisessa toimittajakunnassa. Ajatelkaamme vasemmistolaista kirjoittajaa, joka säilyttää Pääomaa kirjahyllyssä ja KOP:n pankkikirjaa kirjoituskoneen vieressä, mennäkseni latteuksiin: Kirke vieressä etupenkillä kun rakas Penelope vuottaa kotitakan äärellä.

                      KYÖSTI SALOVAARA

8 kommenttia:

  1. Ihmeellistä, sinulla oli ihan sama tyyli silloin ammoisisna aikoina kuin nyt!

    En ole muistaakseni nähnyt tätä leffaa. Mies on ja sanoo, että elokuva on hänen mielestään hyvä. Tämä kirjoituksesi taustana ja suosituksena aion nyt katsoa sen. Käyn vaikka laittamassa sitten tänne, mitä pidin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai että sama - hemmetti. Tai no, jos kirjoituksissa voi tyylin erottaa "joksikin", niin sittenhän tuo "tyyli" on ollut olemassa aikoja sitten kirjoituksissani, vaikka ajatukset kenties ovatkin muuttuneet.

      Jos olen rehellinen, huomasin kyllä itsekin saman asian ja vähän ihmettelin, sillä tämä Jarva-kirjoitus on käsittääkseni järjestyksessä toinen lehdissä julkaistu tekstini, ikiaikoina.

      Mukavaa/antoisaa elokuvailtaa. Itse laitan sen talteen ja katselen lähipäivinä.

      Poista
    2. Hyvä oli! Ajankohtainenkin, hyvin ohjattu ja leikattu.

      Kun katsoo vaikka Seiskan kantta, niin sama homma jatkuu, ihmisiä käytetään kohumateriaalina, jopa niin, että lehti suunnittelee juonen heidän elämäänsä. Eikö tätä haluttu nähdä silloin? Oliko Jarva aikaansa edellä?

      Ohjauksen ja leikkauksen napakkuuta vanhoissa elokuvissa olen ihaillut ennenkin, mm. Jarva ja Niskanen ovat mestareita verrattuna nykyisiin ohjaajiin. Leikkaajia en edes tiedä nimeltä. Dome Karukoski on kehuttu, mutta yleensä hänenkin elokuvissaan aina jossakin kohti ohjaus pettää ja tarina tylsyy.

      Lositavasta yksityiskohdasta olen vuoden 1972 Kyösti Salovaaran kanssa samaa mieltä. Alku ja loppu ovat myös loistavat, ei mitään turhaa.

      Poista
    3. En voinut olla katsomata filmiä eilen.

      Vähän eevamainen tunne kun yritin elokuvasta päätellä misi olin kirjoittanut niin kuin olin. Helpotti kun huomasinettä se mitä sanoin kumpusi itse filmistä. Eikä mun päästä semmoisenaan.

      Tuo loistava yksityiskohta oli elokuavateatterrisn isolla kankaalla kokemus mahtava, telkkarin ruudulla se miedontui.

      Mutta - olipa loistavan tuntuinen filmi myös nyt!

      Poista
    4. Musiikki myös tosi hienoa. Katsoin lopputeksteistä, että itse Kaj Chydeniushan se oli tehnyt elokuvan musiikin. Lopun huilusoolo jäi mieleeni huikeana.
      Vanhoissa elokuvissa jaksoi katsoa kaikki lopputekstitkin, kun niissä ei lueteltu tähtien kengännauhojen suunnittelijoita ja muita tärkeitä henkilöitä.

      Arviosi 1972 on tosi pätevä, ei uskoisi niin nuoren ihmisen kirjoittamaksi!

      Poista
    5. Kiitos Marjatta!

      Tuohon pikapikaa kirjoitettuun kommenttiini tuli "mukava" kirjoitusvirhe, aavemainen muuttui eevamaiseksi, hah!

      Poista
  2. En ole mitään Jarvan elokuvia katsonut piiitkään aikaan ja tätä en ole tainnut edes nähdä, mutta piti kommentoida tuota alkupuolen ajatusta...
    ...kun toisaalla käydyssä keskustelussa on tullut jo puitua että nykyään on aivan eri lailla mahdollista olla tietoinen muustakin kuin tällä hetkellä tehdystä elokuvasta ja musiikista, populaarikulttuurin aikaskaala on levinnyt huomattavasti pitemmäksi kuin koskaan ennen (kirjoissa ei teknologiaongelmaa ole varsinaisesti ollut, helppo käyttöliittymä ja kirjastot...)
    Katsoin tässä vähän aikaa sitten mm. joitain avantgarde-elokuvia 20-30-luvulta: onko milloinkaan ennen ollut näin helppoa nähdä Rhytmus 21, Lot in Sodom tai Vormittagsspuk? Ja perään nippu Lurppa-animaatioita 40-50-luvulta...

    Luin jokin aika sitten myös aikalaiskuvausta siitä millainen shokki Sunset Blvd oli oman aikansa katsojille, se kun marssitti näkyviin näitä lukuisia mykkäkauden tähtiä jotka olivat täysin unohtuneet kahdessakymmenessä vuodessa, nuoret eivät olleet moisia tietenkään koskaan nähneetkään, vanhemmat tunnistivat mutta katkos menneeseen oli ollut lähes täydellinen. Miltä tuntuisi jos tavallisen katsojan (jolla ei siis ole omaa laajaa filmikokoelmaa tai pääsyä studioiden tai instituuttien varastoihin) olisi lähes mahdotonta nähdä mitään elokuvaa mikä on tehty ennen vuotta 1994...?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, hyvä pointti tuo.

      Puhutaan paljon, jopa kliseisesti että maailma on nykyään yhteinen kylä, globaali paikka missä kaikki liittyy kaikkeen ja kaikki (tai melkein) yhteiskunnat ovat toisistaan riippuvaisia.

      Nyt tässä tulee mieleen että teknologian ansiosta myös historia on yhteisempää kuin koskaan ennen, eli globaalisuus ei ole vain vertikaalinen asia vaan myös horisontaalinen, tästä hetkestä menneisyyteen.

      Poista