torstai 1. lokakuuta 2015

Isossa kuvassa pieniä

[tahroja paperilla]

                                                                                                    Kyösti Salovaara 2014.
Ajankohtainen kuva ei liity pakinaan
muuten kuin olemalla ajankohtainen
.


Laskettavissa olevassa todellisuudessa tapahtuu ennalta tiedettäviä asioita.
    Eilen kurkiaura lensi etelään.
    Tänään räkättirastaat ”riehuvat” pihlajassa kun eivät löydä syötävää. Huono sato, huonot ajat.
    Pari päivää sitten kuu ”pimeni” punaiseksi. Viime viikolla yö tavoitti päivän, joka luopuu ylivallastaan. Pimeää kohden mennään, kylmä tulee.
    Isossa kuvassa universumi näyttää selkeältä.
    En ole menossa minnekään.


Yhteiskuntakin on totta, mutta mikä siinä on totta, on toinen juttu.
    Onko kaikki laskettavissa vai riittääkö kun on jotakin mieltä? Ovatko kaikki mielipiteet yhtä arvokkaita ja yhtä lailla oikeita? Saako tilastoja lukea niin kuin mieli tekee? Pitääkö niitä oikeastaan lukea mielensä mukaan?
    Kannattaako faktoja uskoa? Varsinkin kun joku on nekin pöytään iskenyt, kerännyt ja laskenut. Onko parempi epäillä kuin uskoa?
    Viime viikolla esittelemäni Yrjö Ahmavaara tiivisti tiedon ja todellisuuden suhteen sanomalla, että ”koska kenellekään ei ole täydellistä tietoa todellisuudesta, ei kenenkään pitäisi tieteellisin perustein väittää tietävänsä, mikä mahdollisista teoista on ehdottomasti paras”.
    Edellisestä ei kuitenkaan pidä päätellä etteikö oikeaa tietoa saattaisi olla saatavilla. Niin oikeaa kuin mahdollisessa maailmassa on tietoa kerätä ja siitä jotakin päätellä.
    Kaikesta huolimatta ja juuri siksi paljon jää tulkittavaksi.


Suomen Pankin pääjohtaja Erkki Liikanen oli Ylen Ykkösaamussa haastateltavana lauantaina 19.9.
    Seija Rautio kysyi ajankohtaisista aiheista.
    Haastattelu oli mielenkiintoinen. Erkki Liikanen on rauhallinen älypää, joka yrittää pysytellä faktoissa, toimenkuvansa mukaisesti. Hän ei halua nykyään ”politikoida”, mutta Suomen Pankin johtajana hänen esittämänsä asiat imaistaan poliittiseen käyttöön – tai ainakin niin luulisi.
    Rautio sai esille yhden todella suuren ”uutisen”. Liikanen tyrmäsi suoraan mutta diplomaattisin sananmuodoin Antti Rinteen ja Palkansaajien tutkimuslaitoksen väitteen, että hallituksen tilannekuva perustuisi väärään ja vanhentuneeseen tutkimustietoon.
    Hallituksen luvut on laskettu Suomen Pankissa, Liikanen sanoi. Tohtori Lauri Kajanojan laatima ja kesäkuussa päivittämä selvitys kertoo, että Suomi on jäänyt kilpailukyvyssä jälkeen 10-15 %, siitä riippuen mihin maaryhmään Suomea verrataan.
    Joka ei näitä lukuja usko, haastakoon Kajanojan tutkimuksen, Liikanen sanoi.
    Suomen kehitys on huono vaikka luvuista poistaisi Nokian ja muut ongelmalliset teollisuudenalat. Täällä ei nyt pärjätä.
    Kun haastattelija kysyi Rinteen väitteestä, jonka mukaan OECD:n luvut antavat kilpailukyvystämme paremman kuvan, Liikanen muistutti, että jos joku haluaa olla tekemättä mitään, aina löytyy neuvoja (tilastoja) joihin voi nojata. Ne jotka haluavat panna pään pensaaseen, vannovat nyt tilastoihin, joiden tarkasteluväli on lyhyempi kuin Suomen Pankin tutkimuksessa, vaikka perimmiltään eri tilastot eivät ole ristiriidassa keskenään.


Ohjelman katsottuani ajattelin, että Liikanen heitti ilmaan uutispommin. Sosialidemokraattinen tausta ei estänyt häntä kritisoimasta Antti Rinteen faktisesti opportunistisia väitteitä.
    Jäin odottamaan, että media tarttuu tähän kritiikkiin. Sehän on kova skuuppi, ajattelin.
    Ei tarttunut. Valtamedian nettisivuilla – Helsingin Sanomat, Yle jne. – ei viitattu sanallakaan Liikasen esittämään kritiikkiin. Haastattelusta otettiin esille ja levitettiin otsikoihin yhdentekevää poliittisempaa aineista, sovinnaiseen tilannekuvaan sopivaa. Haastattelun älyllinen panos unohdettiin, siitä ei välitetty, sitä ei pidetty ”uutisena”.
    Korviin ja silmiin sattuneesta vain STT:n uutisissa puhuttiin tästä asiasta. Kuulin uutiset kaupalliselta kanavalta. Hyvin kummallista on, että Yle sivuutti jälkijutussaan itse tekemänsä ohjelman suurimman ”uutisen”.
    Seuraavana päivänä, sunnuntaina Tuomo Pietiläinen kirjoitti haastattelusta Helsingin Sanomien taloussivuilla. Hän ei sanallakaan maininnut, että Suomen Pankin pääjohtaja kumosi SDP:n puheenjohtajan väitteet – ja sitä mukaa myös Palkansaajien tutkimuslaitoksen väitteet.
    Pietiläinen valitsi haastattelusta mainitsemisen arvoiseksi ne asiat, joista hän ilmeisesti oli samaa mieltä kuin Liikanen, mutta ei niitä joissa Liikanen kritisoi mahdollisesti myös Pietiläisen edustamaa ajattelutapaa. Objektiivinen uutinen muuttui subjektiiviseksi mielipiteeksi.
    Hassumpaa oli seurata demareiden päälehden Demokraatin suhtautumista Liikasen haastatteluun.
    Se ei suhtautunut lainkaan. Yleensä lehti seuraa demareiden tekoja pilkuntarkasti, mutta nyt vaiettiin, koska Liikanen uskaltautui kritisoimaan puolueen puheenjohtajaa. Ja viikon mittaan hallituksen ”vääriä” tilastoja moitittiin edelleen rankasti ja kysyttiin miksi hallitus ei usko mitä (amerikkalaiset) nobelistit ja Palkansaajien tutkimuslaitos väittävät Suomen tilanteesta.
    Fiilinki on faktaa, niin kuin on tapana sanoa.


Ihminen elää tunteillaan.
    Ihminen haluaa uskoa siihen, mihin hän tunteensa kehoittavat uskomaan. Jos faktat ovat ristiriidassa tunteiden kanssa, faktojen täytyy olla vääriä, ihminen ajattelee.
    Isossa kuvassa on pieniä. Ne ovat ristiriidassa keskenään, sillä ihmiset haluavat tulkita yhdessä näkemänsä kukin tavallaan.
    On puhuttu yhteisestä tilannekuvasta. Jos käsitys tilanteesta on yhteinen, on helppo ratkaista ongelmia kun ei tarvitse kinata faktoista. Riittää kun kinaa keinoista.
    Mutta, kuten edellä todettiin, yhteinen tilannekuva puuttuu, ilmeisesti.
    Viime torstaina Paavo Rautio kirjoitti mainion kolumnin Helsingin Sanomiin otsikolla Yhteisen tilannekuvan hakeminen on turhaa. Kolumnissa Rautio otti mm. esille Rinteen väitteet ja Lauri Kajanojan tutkimuksen, joka kumoaa sen mitä Rinne sanoo.
    Mutta jos ei halua uskoa faktoja, minkäs teet.
    Sitä paitsi, voihan olla ettei kysymys ole ”uskomisesta” vaan siitä, että eri ryhmillä on pelissä erilaisia etuja. Palloa voidaan potkia mihin maaliin tahansa ajatuksella, että mitä sillä on väliä miten pelin lopputulokselle käy kunhan minut huomataan ja paitani väri erottuu kentän vihreästä. Pallon hallinta pannaan merkille, tulipa maaleja tai ei.
    Rautio kirjoitti hauskasti, että kun hallitus kuvittelee että yhteinen tilannekuva johtaa yhteiseen näkemykseen tarvittavista toimenpiteistä, hallitus ilmaisee vain olevansa naiivisti suomalainen: ”Ihan kuin Jukolan pirtissä olisi vain yksi ikkuna, jonka eteen pellavapäät kerääntyisivät katselemaan, joko kruununvouti tulee.”
    Onko siis naiivia odottaa että päättäjät pyrkisivät objektiiviseen näkemykseen yhteiskunnan tilasta? Raution hieman kyyninen lopputulema oli että ”yhteistä, objektiivista ja jakamatonta tilannekuvaa ei ole. Sellainen on kyllä mahdollista saavuttaa – kun muutaman vuoden päästä katsotaan tähän hetkeen.”
    Onko politiikka mahdollisen taidetta vai pelkkää jälkiviisautta?


Kuuntelin tiistaina ja keskiviikkona budjetti- ja kilpailukykykeskustelua eduskunnasta ja panin merkille, että punavihreän opposition kansanedustajat väittivät edelleen etteivät hallituksen ja Suomen Pankin tilastot pidä paikkaansa.
    He eivät kuunnelleet tai ymmärtäneet mitä Erkki Liikanen sanoi.
    He eivät lukeneet mitä Liikanen sanoi, koska (juuri) kukaan ei kertonut mitä hän sanoi. Faktat eivät kiinnostaneet mediaa.
    Kansanedustajat eivät usko Lauri Kajanojan tutkimusta, koska he eivät halua uskoa siihen. Neuvoja etsitään muualta silläkin uhalla, että ne eivät perustu faktoihin. Tämä ei tarkoita, että hallitus olisi ehdottomasti oikeasssa toimenpiteissään. Niin kuin aiemmin todettiin: kukaan ei voi varmasti tietää mikä teko kussakin tilanteessa on ehdottomasti oikea.
    Eduskuntaa kuunnellessa tuli mieleen epäkunnioittava ajatus älyllisestä ajattelusta ja sen puuttumisesta. Ymmärrän kyllä miksi totuutta ja faktoja pitää venyttää harmaalle alueelle; poliitikon tehtävänkuvaan ei kuulu kokonaisuudesta huolehtiminen vaan oman viiteryhmän eduista välittäminen. 
    Albert Einstein muistutti, että joskus ajatuksia on kerta kaikkiaan muutettava: ”Ongelmasta on mahdoton päästä ulos samalla ajattelulla, jota siihen joutuminen edellytti.”
    Mutta onnistuuko ajattelun muuttaminen? 
    Ehkä kansanedustajat ovatkin eduskunnassa kuin ihmemaahan joutunut Liisa, joka huomaa päätyneensä ”hullujen” joukkoon.
    Eksyttyään Liisa kysyy kissalta mihin päin hänen pitäisi mennä. Kissa vastaa, että meneepä Liisa minne tahansa, tulos olisi sama, koska kaikkialla on hulluja. Looginen keskustelu jatkuu näin:

- Mutta en minä tahdo mennä hullujen luokse, sanoi Liisa. 
 -Ei voi auttaa, sanoi kissa, - me olemme kaikki täällä hulluja.
  Minä olen hullu. Sinä olet hullu.
 - Kuinka sinä voit tietää että minä olen hullu?
 - Sinun täytyy olla, sanoi kissa. - Muuten et olisi tullut tänne.

_____________________________________________________________________
Lähteitä:
Yrjö Ahmavaara: Yhteiskuntakybernetiikka. Weilin+Göös 1976.
Juhani Aro: Miten työvoimakulut menivätkään, herra pääministeri? Demokraatti 24.9.2015.
Lewis Carroll: Liisan seikkailut ihmemaassa. Liisan seikkailut peilimaailmassa. Suom. Kirsi Kunnas ja Eeva-Liisa Manner. Gummerus 1974.
Read Montague: Miksi valita tämä kirja? Miten teemme päätöksiä. Suom. Kimmo Pietiläinen. Terra Cognita 2008.
Tuomo Pietiläinen: Suomen Pankin Liikanen moitti säästötoimia. Helsingin Sanomat 20.9.2015.
Paavo Rautio: Yhteisen tilannekuvan hakeminen on turhaa. HS 24.9.2015

6 kommenttia:

  1. Tämän jutun aloitus oli hienon runollinen. Ja täyttä asiaa loputkin. Tällaista tuo politiikka on visiin aina ollut, älytöntä mutapainia. Kylästyttää todella. Ja sitten ihmetellään kun äänestysprosentti on alhainen. Eikö syy ole ilmiselvä. Huono puoli on sekin ettei tuollainen meno teräväpäisempiä mukaan houkuttele.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin että mikään ei muutu tai jos muuttuu, niin huonompaan suuntaan?

      Toisaalta politiikka joskus 50-luvulla on paljon lyhytjänteisempää, rikkonaisempaa ja paljon raadollisempaa kuin nykyään, kaiketi. Ja toisaalta, silloin yhteiskunta oli monella tavalla yhtenöisempi, ristiriidoissaankin.

      Tänään ei aina tiedä pitäisikö poliitikoihin ja heitä äänestäviin suhtautua kyynisesti vai huvittuneesti, itkien vai nauraen, suuttuen vai lempeästi päältä katsoen.

      Tai tunteita ja mietteitä spivasti vaihdellen...

      Poista
  2. Suomella on liikaa ongelmia ja liikaa velkaa, joten jotain on pakko tehdä.

    Kun Nokian matkapuhelinten teko ja se sampo tyrehtyi, Suomella ei ole enää oikein High Techiä mitä myydä, ja kaikessa muussa kunnon hintakilpailukyky olisi hyvä lisä. Suomi on syrjässä, joten markkinoille vienti maksaa enemmän syrjästä kuin keskeltä. Lähellä oleva Venäjä asetti Suomelle vastapakotteet ainakin meijerituotteille ja eräille muille tavaroille.

    Tämä Suomen velkaantuminen on minusta ollut täysin hallitsematonta, 1990-luvulla velankasvulle asetti rajat markkinakorko, nyt valuuttakurssi on kiinteä ja korot ovat alhaalla, joten markkinakoron nousu ei ole vielä vaikuttanut velanottoon mitenkään. DEvalvaatio hoisi silloin asian, nyt ei ole sitä mahdollisuutta.

    Jos Suomi ei laita asioitaan kuntoon, laskevat luottoluokittajat reittauksiaan, ja "raha alkaa maksaa", kun Suomi uusii 106 miljardin velkamääränsä ja ottaa lisää iskee korkopommi, ja sitten vasta leikataan.Lisäksi kunnat velkaantuvat, ja velkaantuvat koko ajan lisää.

    MInusta yhteiskunnallisessa keskustelussa ja jopa Eduskunnassakin syyllistytään siihen, että rahaa on ja mistään ei voi leikata.

    Blogisti on elänyt niukemman lapsuuden kuin minä, joka 1960-luvun alun lapsena en saanut (enkä tarvinnutkaan) kaikkea sitä, minkä yhteiskunta nyt tarjoaa ja maksaa osin velkarahalla. Ihmisillä on minusta vastuu omista ratkaisuistaan ei aina yhteiskunnalla.

    Tulin jo 2011 siihen johtopäätökseen, että Suomen talous olisi pitänyt vakauttaa. Epäilen, että nyt vaaditaan niin kovia keinoja, että ihmiset eivät sulata niitä, mutta samoja joita me olemme vaatineet Kreikalta, Portugalilta, Irlannilta ja Espanjalta.

    Suomi on vaatinut myös sääntöjen noudattamista, meidän vajeemme uhkaavat ylittää sallitut, eli miten silloin suut pannaan, minusta pitäisi panna suppuun, ja laittaa asiat kuntoon.

    Kaiken tämän kurjuuden keskellä en voi olla löytämättä hyvää ehdotusta ja se tuli lauantaina Riku Aallolta Metalliliitosta, eli eduskunnan on näytettävä mallia, loma heilläkin 30 päiväksi.. Aallon ehdotusta voisi jalostaa, ja karsia eräitä muitakin etuja, myös taannehtivasti myös eläke-etuja, niinhän "kansan" eläkeratkaisuissakin tehtiin.

    Minusta työmarkkinajärjestöjen tonteille ei hallituksen kuuluisi mennä, samaa mieltä oli Lauri Ihalainen, joka on alan asiantuntija. Uskon, että työmarkkinajärjestöt löytävät sovun ja tarvittavat säästöt, minusta hallituksen pitäisi perata tukiviidakko ja turhat tulonsiirrot ja keskittyä valtiotalouden säästöihin, ja kuntien taakan keventämiseen. Kuntien taakkaa on jatkuvasti ja koko ajan vain nostettu, se tie ei voi loputtomasti jatkua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, monet asiat ovat muuttuneet; tämän päivän nuoren ihmisen on kenties mahdoton tajuta kuinka vähän yhteiskunta antoi perheille ja yksilöille esim. 1950-luvulla ja silti silloin kasvoivat ne sukupolvet, jotka rakensivat tätä runsauden yhteiskuntaa, jota nyt ei saa sitten säätää mihinkään suuntaan.

      Ihmisillä on kauniita ajatuksia, joilla usein tai joskus peitetään taitavasti ihan ikoma ahneus. Hyvässä tarkoituksessa, tietysti.

      Sixten Korkman kirjoittaa tänään HS:ssä että subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajaus on tyhmä päätös. Aika lailla lyhytiskuinen näkemys taloustieteilijältä; "tietääköhän" Korkman koska moinen oikeus on ylipäänsä tullut ja kuinka kauan siitä on muka ollut siunausta teini-ikäisille.

      Oma poikani syntyi 1980-luvun alussa eikä silloin tätä ollut, joten tuskin maailma siihen kaatuisi jos se poistettaisiin tai sen aluetta rajattaisiin.

      Korkman on toki fiksu mies, mutta siitä ei seuraa että kaikki hänen sanomansa olisi fiksua.

      Poista
    2. Tätä päivähoitokeskustelua olen ihmetellyt. Viime torstaina asialle pyhitettiin A-Talk, jossa minusta kotiäiti Hautala esitti hyviä mielipiteitä. Hän oli itse kotona lasten kanssa.
      Päivähoito on minusta luotu äitien työssäkäyntiä varten.
      Ihmetyttää lisäksi se, että mikseivät vanhemmat halua hoitaa ja kasvattaa lasta, jos siihen on mahdollisuus, vaan osa vie lapsen hoitoon, vaikka ovat kotona.
      Virikkeitä saa myös kotoa ja päiväkerhoista, ja hyvä jos pihapiirissä tai lähistöllä on paljon lapsia. Onneksi itse elin lapsena silloin, kun riitti kavereita pihalla, ja samoin oli lasteni ollessa pieniä. Minusta perheellä pitää olla vapaus ja vastuu omista valinnoistaan.

      Poista
    3. Joopa joo, tämähän on sellainen arka asia, melkein tabu, josta on parempi vaieta jos haluaa pysyä kunniallisena ja modernisti ajattelevana kansalaisena. Ei saa edes ajatella, että päivähoito tarvitaan jotta aikuiset pääsevät keräämään rahaa työmarkkinoilta ja se on syy, ja selitykset päiväkodin virikkeistä ovat huonon omatunnon paikkaamista.

      Mutta jos työvoimaa todella tarvitaan enemmän, minkäs teet?

      Poista