torstai 11. helmikuuta 2016

Dyynien aika

[muutoksen muuttumattomuus]


                                                                                                     Kyösti Salovaara 2016.


Koillisesta käyvä tiukka pasaatituuli siirtää dyynien hiekkaa vuodessa 2-5 metriä länteen. Arvioidaan että liike pysähtyy noin viidensadan vuoden päästä.
    Ihmisen silmä ei huomaa liikettä. Tuskin valokuvastakaan pystyy erottamaan muutoksen: kumpujen kasvun ja tuhon, siirtymisen paikasta toiseen, pienien kanjonien ja uusien väylien avautumisen.
    Dyynien aika on muuttumaton muutos.
    Elämä taitaa olla samanlaista, isossa mittakaavassa, kaukaa nähtynä, mutta onneksi kukaan meistä ei ole niin kaukana tarpeeksi pitkään tätä katsomassa.
    Muutoksen muuttumattomuuden oivaltaminen saattaisi masentaa.


Jokin aika sitten kirjoitin, että viisaat ajattelijat ovat kauan sitten esittäneet kaikki merkittävät ajatukset, siis antiikin ajoista Raamatun kautta Shakespeareen.
    Mutta ilmaisivatko he myös sen mikä ihmisessä on vähemmän kunniakasta, vähemmän hyveellistä? Kuulimmeko heidän suustaan myös kaikkein pahimmat ja ilkeimmät ajatukset? Jos kuulimme, uskoivatko he kuitenkin hyvään? Että murhenäytelmässäkin on opetus oppia, sovitus sopia, uhraus joka kannattaa tehdä, koska niin ilma puhdistuu? Velvollisuus, hurskaus, uskollisuus, uhrautuminen!
    Enkä tällä tarkoita sitä että Shakespeare, esimerkiksi, kehtasi vääristellä Rikhard III:n hahmon niin vääntyneeksi, että siitä kuvasta tuli ajan oloon valheellinen totuus.
    Päältä katsoen näyttää, että ihminen on pitkään tiennyt mitä hyveet tarkoittavat; miten hyvässä valtiossa pitää hallintoa hoitaa ja ihmisen parasta vaalia. Myös murhenäytelmän säännöt on tiedetty, mutta näkökulma on aina sovituksen ja uhrautumisen muistavaa, pyhittävää.
    Kun luin C.J. Sansomin muhkean Matthew Shardlake -dekkarin Itsevaltias, missä kirjailija taitavasti ja historiantutkijan väsymättömällä uteliaisuudella kuvaa vuoden 1541 tapahtumia Yorkissa, jonne Henrik VIII teki mahtavan kuninkaankiertueen kukistaakseen lopullisesti pohjoisen kapinan ja voittaakseen entiset vanhakirkolliset kapinalliset puolelleen (ja uskonpuhdistuksen puolelle), tajusin kuinka suuri ristiriita oli sen välillä mitä hyveistä tiedettiin ja miten raaka, ahne ja kunniaton elämä pilkkasi niitä joka päivä Yorkshiren mutaisilla teillä ja kylissä syksyllä 1541.
    Hyveiden tietämisestä ei siis suoraan seurannut hyvä elämä.
    

Sansomin kuva Henrik VIII:n julmuudesta saattaa olla kärjistetty, ikään kuin korjausliike Shakespearen vääristämään kuvaan Rikhard III:sta, mutta vallan ja poliitikan ja omaisuuksien kahmimisen hillitön ”pahuus” lienee kovaa faktaa. Englantilainen yhteiskunta kävi prosessia, josta vasta myöhemmin siilautui pahin pois ja jäljelle jäi ”demokraattisten” hyveiden hallintomalli – mitä se sitten kaikkineen tarkoittaakin.
    Vähän naiivisti todeten: hyvä ajatus muuttuu teoiksi vasta kun teknologinen ja aineellinen todellisuus antaa siihen mahdollisuuden. Pelkkä ajatteleminen ei muuta maailmaa. Tarvitaan olotila joka mahdollistaa kaikille ihmisille vapauden ajatella ja toimia ilman totalitaarista komentoa ja pelkoa siitä, että väärä sana väärässä paikassa johtaa kidutuskammioon, niin kuin väärä mielipide Henrik VIII:n aikana johti Towerin piinapenkkiin.
    Kun Henrik VIII kävi Yorkissa syksyllä 1541 armahtamassa entiset kapinalliset, kaupungin virkamiehet ja maa-aateliset, hän tajusi että heistä oli hyötyä Tudorien uudella hallinnolle, siitä riippumatta mitä he olivat tehneet muutama vuosi aikaisemmin puolustaessaan katolista regimeä. Sansomin romaanin muuan hienoimmista yksityiskohdista kuvaa kuinka Yorkin kirkoista revitään viime tipassa katolisen ajan upeutta ilmaisevat lasimaalauksetkin irti, jotta Henrikin silmään ei osuisi entisen hallinnon väärä-uskonnollinen pohjavire.
    Kyynistä tai ei, virkamiehiä ei kannata koskaan vaihtaa olivatpa he palvelleet millaista hallintoa tahansa. Tämä tajuttiin Saksassa toisen maailmansodan jälkeen; Länsi-Saksan nousu perustui vanhan, natsiajan virkamiesten lojaalisuuten uudelle hallinnolle. Itä-Saksassa tähän ei niinkään uskottu joten demokratiaa piti odotella kymmeniä vuosia.
    Ironista on sekin etteivät amerikkalaiset, jotka yleensä hallitsevat historian lukemisen hienoudet, Irakissa muistaneet sen enempää Henrik VIII:n kuin Saksankaan kokemuksia.

                                                                                                    Kyösti Salovaara 2016.

Koillisesta käyvä tiukka pasaatituuli muokkaa dyynejä eikä kukaan tiedä tarkalleen millaisessa maisemassa ylihuomenna eletään.
    Hyvistä ja pahoista ajatuksista johtuu miettimään suomalaisenkin yhteiskunnan rakennetta.
    Yhtäällä ovat suvaitsevaiset, eliitti joka uskoo että ettei maailmassa ole mitään muuta kuin antiikin ajoista kertynyt hyvyys, idea paremmasta maailmasta. Tämä idea on niin väkevä, että kaikki ihmiset, varsinkin ne jotka eivät hyvän ideaa ymmärrä, pitää pakottamalla pakottaa noudattamaan sitä.
    Toisaalla ovat ne jotka eivät suvaitse mitään, antieliitti, jonka mielestä jokainen ihminen on faktisesti paha, täynnä egoistista ilkeyttä ja ahneutta. Suvaitsemattomien mielestä kenenkään ei pidä ajatella toisin. 
    Eliitti ja antieliitti kohtelevat yksilön ajatuksenvapautta yhtä kaltoin.
    Näiden ääripäiden väliin jää ihmismassa, joka hiekkadyynien tavoin ajautuu pasaatituulen työntämänä eteenpäin itsekään tietämättä missä mäki muuttuu notkoksi ja missä avautuu väylä kahden kumpareen välistä eteenpäin.
    Henrik VIII:n piti matkustaa vihamieliseen Yorkshireen sairaan kehonsa vaivoja säästämättä saadakseen kapinahenkisten kansanjohtajien tuen puolelleen. Nykymaailmassa riittää että presidentti tai pääministeri pitää televisiossa puheen: lopusta huolehtii irrationaalinen media, virallinen ja se epävirallinen. Johtajien pilkkaaminen ei ole pelkästään sallittua vaan jopa toivottua: "mehän" heidät valtaan nostettiin!
    Nykysuomessa kukaan ei tiedä etukäteen kuka tukee ketäkin ja millä hinnalla. Mieli muuttuu hetkessä ennen kuin pasaatituuli ehtii kääntyä tai vaimentua illan koittaessa. 
    Dyynien reunalla kävellessä hiekkaa lentää silmiin.
    Viisas kääntää selän, rohkea puree hammasta ja kääntyy koilliseen.
_____________________________________________________________________
C.J. Sansom: Itsevaltias. (Sovereign, 2008.) Suom. Ilkka Rekiaro. Otava, 2015, 2016.

PS. 13.2.2016
Kirjoittaja miettii asioita uudestaan vuorovetten paljastamalla hiekalla:

                                                                                                                         S.I. 2016.
Ajatusten tasapainottamista?

14 kommenttia:

  1. Upea kirjoitus sinulta, Kyösti. Annat tarkemman sisällön sille, mitä täällä tämän kirjoituslangan toisessa päässä tänä aamuna juteltiin. Keskityimme gravitaatioaaltoihin, joista puhuttiin tv:ssä vai oliko se radiossa, menee laitteet selaisin kun nykyisin on mahdollista saada tietoa niin monesta lähteestä, joskus hyvin ristiriitaista tietoa.

    Ajattelimme, miten totta näyttää olevan että se, mitä joku ihminen (Eisenstein) pystyy ajattelun avulla sanomaan, se tulee ennemmin tai myöhemmin tapahtumaan ja suorien havaintojen avulla todistetuksi oikeaksi. Tuli mieleen, että ihminenkö tätä maailmankaikkeutta hallitsee ja ottaa pala palalta sen haltuunsa.

    Ihmisen tietomäärä on kuitenkin rajallinen, vain mitätön osa hippusesta, ehkä vielä vähemmän kaikesta olevasta. Ja silti ihmisen mieli on täynnä muka viisautta ja muka tietämystä.

    Voi meitä poloisia, jotka olemme maailmankaikkeuden armoilla. Ei ihme, että ihmisen on luotava itselleen tueksi uskontokuntia, ihme uskontoja ja jumalia, joiden tehtävä on suojella häntä pahalta. Ei ihme, että eri uskoiset riitelevät sekä keskenään että toisten uskontojen kanssa ja eri lailla ajattelevat eri lailla ajattelevien kanssa.

    Olisi kiva, jos suurin osa ihmisiä vetäisi edes samaa hyvää ja lujaa köyttä, mutta kuulin, että pahuus on lisääntynyt pelottavassa määrin ihmisten itsekeskeisyyden takia.
    Jokaisella on oma köytensä, johon heikommat lopulta hirttäytyvät.

    Joku on jopa sanonut, että kaikki ihmiset ovat pahoja. Sitäkin väitettä on vaikea kumota. Ihan pienissäkin asioissa se näkyy, jokapäiväisissä puuhissa. Jos sinulla on valta valita, kumman osan otat jostain hyvästä asiasta, joka on sinulle erikoisen mieluisa. Pystytkö valitsemaan sen pienemmän tuottaaksesi iloa jollekin toiselle? Äiti saattaa siihen pystyä jos kysymyksessä on hänen lapsensa. Mutta eikö siihenkin kätkeydy itsekkyyttä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Liisu!

      Sartre sanoi että ihmisen pitää valita itsensä ajassaan - mutta onko tuossa muuta sanottu kuin tyhjiä sanoja jotka kuulostavat viisailta?

      Enkä usko että monikaan meistä pystyy valitsemaan itseään siinä mielessä kuin Sartre ajatteli. Egonsa jokainen tietysti tietää ja sit vaalii, mutta olla osana isompaa kuvaa... epäilen.

      Poista
  2. Korjaan tuon lipsahduksen: en tarkoittanut sitä elokuvaohjaajaa, Eisenstein'a, vaan EINSTEIN'a, neroa, jonka kaikki käsittämättömän vaikeat puheet näyttävät yksi kerrallaan toteutua.

    Samaa mieltä, on erittäin vaikea muuttaa sisäistä minäänsä, vaikka tapojaan ehkä onnistuisi jossain määrin muuttamaan. Toisaalta jotakin pakkoa vastaan saattaisi joku alistaa itsensä joukkoon kuuluvaksi. Esim. uskontokunnat, lahkot, joissa on pakko omaksua vaaditut tavat, muuten joutuu pois lakaistuksi. Ja kun ajattelee esim. Pohjois-Koreaa, siellä mestataan ihminen, joka alkaa ajatella toisin kuin valtaapitävät, kyllä siinäkin on pakko tehdä niin kuin vaaditaan . On kivempi pitää päänsä hartioilla kuin menettää se vain sen takia, ettei osaa itkeä silloin kuin pitäisi, ei edes krokotiilin kyyneleitä saa tippumaan silmistään. Mutta esim. Suomessa se ei taatusti onnistuisi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä - kaiketi voimme sanoa ja uskoa mitä sanomme kun sanomme ettei Suomessa presidentti, pappi eikä virkamies pysty puuttumaan siihen mitä ja miten ajattelemme. (Ainakin kun ajattelee jossain nurkan takana, piilossa kaikelta!)

      Poista
  3. Hallitsevatko amerikkalaiset todella yleensä historian lukemisen hienoudet? Pikemminkin tuntuu, että he mellastavat ympäri maailmaa levittämässä vapausoppiaan (ja taloudellista etupiiriään) ilman kummoistakaan historiantajua. Sanon tämän tiedostaen samalla myös kaiken sen hyvän, jonka tuo touhukas kansakunta on saanut aikaan.

    Hyvyyden ja pahuuden käsitteet ovat toisaalta vielä paljon monimuotoisempia kuin tuossa eliitti ja antieliitti -kiteytyksessä. On hyvyyttä ja on pahuutta ja ne kietoutuvat toisiinsa siten, ettei aina selvää ota. Puhumattakaan siitä, että hyvyyden ja pahuuden käsitteet saattavat nekin elää. Pidän kuitenkin tärkeänä sitä, että pyrimme kohti hyvää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, ajattelin tuota lähinnä amerikkalaisten tutkijoiden kannalta, en poliitikkojen.

      Ehkäpä jollakin hyvin korkealla inhimillisyyden tasolla hyvä ja paha on "objektiivisen" kaltaista ja sellaista joka ei ole ikiaikoina muuttunut, mutta tietysti arkielämän tasolla monet asiat muuttuvat ja moni on suhteellista. Kohta meiltä esim. kielletään lihan syönti vaikka se varmaankin on ollut ihmiskunnan kehitykselle oleellinen asia, hyvä sinänsä.

      Poista
  4. Rannalla kävellessäni, vuoroveden jättämällä silkkisellä hiekalla, mietin täällä sanottua ja tajusin sotkeutuneeni ajatusteni näppäryyteen.

    Itse idean piti olla selkeä.

    Siis: eliitin (olipa se papisto, poliitikot, yhteiskuntakeskustelijat, filosofit antiikin ajoilta saakka jne) näkökulma on niin korkealta viritetty, että hyvyyden käsite on eräänlainen totalitaarinen utopia, jonka toteutusyritykset väistämättä johtavat ongelmiin ”maan päällä”. Jumalalle ja jumalille moinen utopia tietysti sopisi.

    Antieliitti puolestaan näkee kaiken omasta kokemuksestaan käsin eikä löydä mitään yhteistä ”hyvää”; siksi populismi puree antiieliittiin.

    Suuri enemmistö pyrkii seuraamaan eliitin ajatuksia, ainakin julkisesti, vaikka takana sitten ”tolkun väki” puristelee nyrkkiä taskussaan ja on myös omaa mieltään ja eri mieltä.

    Ylhäältä päin määritelty ”hyvä” saattaa aina olla luonteeltaan totalitaarista. Esimerkiksi hiilineutraaliin yhteiskuntaan tähtäävä poliitiikka on tullut uudeksi uskonnoksi, josta ei saa olla eri mieltä jos haluaa kuulua tolkun porukkaan. Ja silti siinä saattaa piillä uuden totalitarismin alku. Hyvässä tarkoituksessa ihmisten vapautta rajoitetaan; kollektiivinen tarkoitus on tärkeämpi kuin yksilön elämän ”tarkoitus”.

    Parempi olisi ehkä ajaltella, että tärkeintä on itse kunkin oikeus toimia vapaasti, kunhan ei toiminnallaan estä kenenkään toisen vapauden toteutumista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä lisämietiskely selkeyttää ajatusta hienosti. Se herättää myös jatkopohdiskelua.

      Meillä länsimaissa yksilönvapaus on nostettu ensisijaiseksi arvoksi, kun taas idän kulttuureissa yhteisön etu usein ohittaa yksilön edun. Ei minusta ole sanomaan idän ihmisille, että olette ehdottomasti väärässä, vaikka minäkin olen kasvanut suuresti arvostamaan meidän yksilönvapauksiamme.

      Ihmiskunnan suuri tragedia ja kohtalonkysymys on puolestaan se, että ne tekijät - yksilönvapaudet ja ne taannut talouskasvu - törmäävät maapallon ekologiseen kestokykyyn. Ei ole ihme, että monen on vaikea ymmärtää miten kaikki se, mitä olemme oppineet hyvänä pitämään, onkin yht'äkkiä uhka ympäristölle.

      Niinpä hyvää tarkoittava eliitti pyrkii ratkomaan tätä ristiriitaa (mm. sillä hiilineutraalilla yhteiskunnalla), mutta antieliitti vastustaa, koska näkee kaiken sen hyvän, muttei taustalla vaanivaa uhkaa. Saako itse kukin siis toimia vapaasti, jos hän ei estä kenenkään toisen vapauden toteutumista, mutta tuhoaa osaltaan vähitellen ihmiskunnan tulevaisuuden edellytyksiä?

      Poista
    2. Huomaan kirjoittaneeni epäselvästi, joten täydennän: ne tekijät - yksilönvapaudet ja ne taannut talouskasvu - jotka ovat luoneet hyvinvointimme, törmäävät maapallon ekologiseen kestokykyyn.

      Poista
    3. Harmaan-ankeaan Suomeen palattua tekisi mieli sanoa, että menköön koko... mutta eihän semmoista sovi sanoa.

      Maapalloa ei varmaankaan saa tai pidä tuhota, mutta toisaalta kenelle muullekaan se pitäisi jättää kuin ihmiselle? Kysyy ihminen.

      Kun maapallolta elämä jonakin päivänä (auringon luhistuessa) loppuu ellei jääkausi sitä ennen sitä lopeta, niin filsofi voisi taiteilla sen ajatuksen suhteen että onko parempi että elämä jatkuu esim. 50 000 vuotta pidempään mutta köyhempänä kuin 50 000 lyhyempään mutta hyvinvoivempana.

      Filosofille voi mennä sormi suuhun tuota miettiessä.

      Poista
    4. On totta, että nämä ovat tavattoman vaikeita asioita, jopa filosofille, saati sitten meille tavallisille fundeeraajille.

      Tosin, mikäli tiedemiesten näkemyksiin on luottaminen, kysymys kuuluu pikemminkin siitä onko parempi, että elämä jatkuu 50 tai 100 vuotta hyvinvoivana kuin esimerkiksi 50 000 vuotta köyhempänä. Siis jos todella puhumme ihmisen hyvinvoivasta elämästä. Ja ketäpä muuta me ihmiset siis ajattelisimme?

      Poista
  5. Tervetuloa takaisin Suomeen Kyösti! Muista - suu viivaksi - hymyileminen on epäilyttävää kujeilua.

    Tuohon kommenttikeskusteluun, toisaalta - mikrotasolla pahuus on vähentynyt kaiken aikaa. Joku poliisipäällikö juuri totesi, että katuväkivalta on vähentynyt paljon vuodesta 2000. Perheissä ollaan siivommin, opettajat eivät saa ivata eikä lyödä oppilaita.
    En tiedä, liittyikö tuo äsken toteamani sinun kirjoitukseesi paljon mitenkään. Luin kommentit läpi ja tämä teki mieli sanoa.
    Ympäristön tuhoaminen, esim. valtavat muovilautat merissä, oliko Atlantissakin kolme kertaa Suomen kokoinen törkyläjä, kaikki tällainen tekee epämääräisen syyllisen olon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, kiitos!

      Niin että onhan se vähän surkeaa mitä kaikkea ihminen, paljon paljon ihmisiä saa aikaiseksi. Toisaalta ei tässä oikein ole kanttia ryhtyä muita syyttämään tai ylipäänsä "ihmistä" moittimaan, koska ihmisen kieltävässä "elokuvassa" ei sitten ole muuta pelastusta kuin loppuhäivytys.

      Uskaltaisiko sittenkin hymyillä?

      Poista