torstai 27. lokakuuta 2016

Koira juoksi metsään

[tyyli on ihminen]

                                                                                                  Kyösti Salovaara, 2016.

Sataa räntää, syksy on: rastaat kitisevät kun pihlajanmarjat putoavat maahan.
    Maisema muuttuu karun tyylikkääksi. Vähitellen värit liukenevat pois.
    Mutta vaikka maisema muuttuisi kuinka harmaaksi tai melkein musta-valkoiseksi, siinä on sävyjä enemmän kuin sanoja sen kuvaamiseen.
    Joskus mietin, uskaltaako sanoilla leikkiä tosissaan.
    Päältä katsoen sanat ymmärtää helposti. Tiedämme mitä tyylikäs pukeutuminen on, vaikka lopulta kysymys taitaa olla makuasiasta. Tietysti sekin on tyyliä kun joku pukeutuu pipoon ja lenkkareihin.
    Tyyli ei siis välttämättä ole tyylikästä. Ensimmäinen on luokittelua, jälkimmäinen arvoarvostelma. Saman sanan eri merkityksiä.
    Onko kirjailijalla tyyli? Jos on, mitä se tarkoittaa? Sitäkö että lauseiden sisältä löytyy jokin ”alkulause”, perusasia jonka voi ilmaista monella eri tavalla, siis tyylillä?
    Jos tyyli on ihminen, onko ihminen tyyli?
    Tuleeko tyylikkäästä ihmisestä tyylikäs kirjailija? 


Kokeillaan lauseita.
    ”Koira juoksi aurinkoiseen metsään.”
    Löytyykö tästä tyylin vivahteita? Pystyykö tuon sisältä etsimään ”alkulauseen”?
    Kirjoitetaanpa näin: ”Koira juoksi metsään. Aurinko paistoi.”
    Tuntuuko lauseen ajatus samalta vai onko tässä jokin toinen vivahde? Onko lauseiden ilmaisema ajatus nyt täsmällisempi. Entä jos kirjoitan: ”Aurinkoiseen metsään juoksi koira.”
    Aivan kuin viimeisin lause kertoisi erilaisesta koirasta kuin ensimmäinen. Metsään siis ylipäänsä juoksi joku koira, en tiedä kenen se on. Mutta kun sanon, että ”koira juoksi metsään”, tunnun puhuvani koirasta, jonka tunnen.
    Sanoilla saivartelua, siis tyyliä?
    Joka tapauksessa lauseesta voi päätellä, että koira on jossakin muualla kuin metsässä ennen kuin se juoksee sinne; se on ehkä pellolla, niityllä, kadulla tai omakotitalon pihassa mutta ei metsässä. Jos se olisi metsässä, sanoisin että ”koira juoksi metsässä ja aurinko paistoi”. Erilainen havainto.


Saksalainen Wilhelm Liebknecht ylisti ystävänsä Karl Marxin teoksen Vallankaappaus Ranskassa 1851 kirjoitustyyliä sanomalla, että ”tässä tulee tyylistä stilus, ts. se mitä se oli roomalaisten käsissä – terävä ase, joka kirjoittaa ja lävistää. Tyyli on tikari, joka taatusti iskee suoraan sydämeen.”
    Tuossa teoksessa Marx kirjoitti hauskan poleemisesti, mutta pitääkö Liebknechtin arviosta päätellä, että Marx käyttäytyi myös omassa elämässään aina poleemisesti, terävästi kuin tikari joka pistää kanssaihmisiään?
    Varovaisesti arvioiden noin ei voi sanoa, sillä olihan Marx monella tavalla renessanssihahmo ja paljon muuta(kin) kuin kirjoituksensa.
    ”Kun ihminen kirjoittaa, hänen romaaninsa kirjoittavat häntä itseään", sanoi puolestaan Ross Macdonald, jonka dekkareiden tyylilaji muistutti Raymond Chandlerin romaanien tyyliä, vaikka Macdonald lopulta kirjoitti aika lailla eri tavalla kuin Chandler.
    Chandlerin proosan tyyli on tunnistettavaa, sitä on helppo jäljitellä, mutta jos se pitäisi ”tieteellisesti” määritellä, tarvittaisiin paljon sanoja ja yleistyksiä, joista tuskin kukaan pystyisi päättelemään miten Chandler oikeastaan kirjoitti. Ja vielä vaikeampi on määritellä Ernest Hemingwayn ”tyyliä”, vaikka luulemme tietävämme sen piirun tarkkuudella. Mitä tarkemmin Hemingwayn proosaa, lauseita lukee, sitä vähemmän tajuaa mihin hänen proosansa teho perustuu.
    Hemingwaysta jos kenestä tekee mieli sanoa, että ”tyyli on ihminen” eikä sitä, siis ihmistä pysty paloittelemaan esteettis-psykologisiksi komponenteiksi. Ihminen on kokonaisuus, joten tyylikin on kaikki eikä mitään yksityiskohdissaan.


Ihminen on sanojaan. Ei enempää, ei vähempää.
    Kuulostaa hienolta ajatukselta. Positiiviselta.
    Mutta asialla on pelottava puolensa. Ainahan niillä on.
    Adrienne Day kirjoitti äskettäin, kuinka neurologi Peter Garrard pystyi kymmenkunta vuotta sitten osoittamaan ns. konkordanssi-ohjelmistolla, että Alzheimerin tauti todellakin näkyi englantilaisen Iris Murdochin viimeisestä romaanissa, siis se olisi näkynyt jo ennen kuin taudin diagnoosi tehtiin. Tietokoneohjelman avulla vertailtiin kirjailijan käyttämää sanastoa hänen uransa eri vaiheissa.
    Dementiaan sairastuvat menettävät tutkijoiden mukaan kyvyn ilmaista itseään rikkaasti, kieli muuttuu geneeriseksi, käytetään paljon ”helppoja” sanoja, kuten ”olla, mennä, tulla, antaa, ottaa” eikä pystytä ilmaisemaan asioita tarkasti, vivahteilla.
    Iris Murdoch oli tunnetusti taitava kielen ja kieliopin käyttäjä. Hänen viimeiseksi jääneessä romaanissaan Jackson's Dilemma (1995) kieli sitten muuttui yksinkertaiseksi, latteaksi. Tällaisia helppoja ilmaisuja Alzheimeriin sairastuva, sitä kohta sairastava kirjailija käytti:
    ”Hän nousi sängystä ja veti verhot ikkunan edestä. Aurinko leimahti sisään. Hän ei katsonut ikkunasta. Hän avasi vaatelaatikon, sitten sulki sen. Hänellä oli sängyssä vaatteet päällä jakkua ja kenkiä lukuunottamatta.”
    Tietenkään en osaa tuoda suomeksi aivan tarkasti Murdochin kieltä, mutta lauseiden kääntäminen on aika helppoa, toisin kuin hänen aikaisemmista romaaneistaan, joissa jokaisella sanalla tuntuu olevan piilomerkityksiä ja kytkentöjä toisiin sanoihin.
    Tietokoneanalyyseillä on myös päädytty arvelemaan, että Agatha Christien viimeinen romaani paljastaa kirjoittajansa Alzheimerin taudin. Sitä kirjailijalta ei koskaan diagnosoitu.


Koira juoksi metsään. Aurinko paistoi. Kävelin perässä ja soitin ystävälleni. Tulee syksy, sanoin.
    Onko yksinkertainen lause aina merkki alkavasta sairaudesta?
    Eikö Hemingwayn kieli, lause, ilmaisu ole juuri voimassaan yksinkertaista, liioittelua välttevää?
    Graham Greene sanoi ettei jännitystä pysty luomaan adjektiiveilla eikä adverbeillä. Ne pitää karsia pois ettei lukija jää harhailemaan niiden tunnelmassa, sen sijaan että tempautuisi tarinaan mukaan.
    Tietysti voisi ajatella, että sairaus paljastuu kun kirjoittajan tai puhujan kieli köyhtyy aikaisempaan verrattuna. Mutta koskeeko se myös kirjailijaa, joka tietoisesti haluaa karsia ylimääräisiä sanoja, jotka eivät oikeastaan tuo kerrottuun mitään lisää?
    Konkordanssi-ohjelmiston analyysi on lahjomaton. Se kertoo kuinka ihminen (joka on yhtä kuin sanansa) on muuttunut, tarkoituksella tai tahtomattaan, kenties alkavan muistisairauden johdosta.
    Mutta kun tämän tietää, saattaa pelästyä ja ryhtyä tarkkailemaan sanojaan. Pystyykö ihminen hämäämään myös itseään? Olemaan enemmän kuin sanansa? Tai sanomaan enemmän kuin on?
    Koira juoksi metsään. Aurinko paistoi. Sitten satoi räntää.


                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2016.
________________________

Yrjö Ahmavaara: Informaatio. Weilin+Göös, 3.p. 1975.
Adrienne Day: Alzheimer's Early Tell. The language of authors who suffered from dementia has a story for the rest of us. Nautilus.us, issue 40, 29.9.2016.
Karl Marx ja Friedrich Engels: Marx Engels – Kirjallisuudesta ja taiteesta. Suom. Robert Kolomainen. Edistys, 1974.

10 kommenttia:

  1. Alzheimer köyhdyttää kieltä ja skitsofrenia taas tuo usein kieleen ilotulituksen ja metaforien moninaisuuden, alkuvaiheessa, ennen kuin sairas on lääkitty tylsäksi.

    Luen juuri uusiseelantilaisen Janet Framen kirjoja. Hänellä oli "hermoromahdus" ja joutui viettämään kahdeksan vuotta mielisairaaloissa, sai 200 sähköshokkiakin ja hänelle oltiin jo suunnittelemassa lobotomiaa ahdistuksen taltuttamiseksi, kun hän yllättäen tuli palkituksi novelleistaan. Sen jälkeen hän alkoikin parantaa itseään kirjoittamalla, ja on saanut kaikki mahdolliset kirjallisuuspalkinnot kotimaassaan ja ollut jopa Nobel-ehdokkaana.
    Frame kirjoittaa, että hänenlaisensa ihminen aistii arkisetkin asiat niin voimakkaina, että niitä on mahdoton kuvata muuten kuin ryöpyten ja kielikuvin, mikä voidaan sitten tulkita sairaudeksi tai tyyliksi.

    Oma siskoni on mielisairas, nykyään arkinen, mutta silloin, kun hän oli vielä vimmainen, kuuntelin häntä puhelimessa kynä kädessä ja laitoin muistiin hänen adjektiivejaan. En tiedä, kumpi on parempi, uhma ja tuska ja tehostuneet värit vai rauhallisuus ja vaimentuneet elämykset.

    Pidän kirjallisuudessa sekä karsitusta että runsaasta tyylistä, riippuu muista tyyliseikoista, useammin ehkä karsitusta.
    Mielenkiintoien kysymys muuten, MITÄ kaikkea ne tyyliseikat ovat. Mikä jonkun henkilön tavassa kirjoittaa tekee siitä mieluisan lukea?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yksioikoinen vastaus viimeiseen kysymykseen voisi olla että se kiinnostavuus tulee ihmisestä, hänen "tyylistään", mutta se vastaus ei tietenkään selitä mitään.

      Jos ajattelee vaikkapa Hemingwayta - hän oli ilmeisesti ihmisenä, yksilönä, täysi paskiainen. Kun häntä lukee, ihmettelee kuinka tarkasti ja empaattisesti romaanin tai novellin "kertoja" tarkastelee ihmisiä ja näiden toimintaa.

      Olen itse viime aikoina ajatellut että useimmilta suomalaisilta kirjailijoilta puuttuu jonkinlainen (mikä tahansa) filosofinen näkökulma kertomaansa tarinaan, ts. ollaan niin realistisia ja naturalistisia ettei mitään oikeastaan saada sanotuksi. Tai sitten leikitään modernisteja jolloin mitään filosofiaa ei ole edes olemassa.

      Poista
  2. On selvää, että tyyli on yksi kirjailijan keinoista, yksi osatekijä kirjallisuuden antamaan nautintoon. Helppo sitä ei kuitenkaan ole määritellä, minkä Kyöstin pohdiskelukin osoittaa.

    Hyvä huomio on tuo, että kovin monilta kirjailijoilta puuttuu eräänlainen filosofinen näkökulma. Teksti tuntuu vain massalta vailla kirjailijan kokonaisnäkemystä. Sellainen kuitenkin usein nostaisi tekstin kirjallisuudeksi.

    Mieleen tulee (taas, anteeksi Kyösti) Pentti Linkola. Häntähän usein moititaan tyylin taituriksi, mutta samalla väheksytään hänen ajatuksiaan, viestiään. Voiko niitä kuitenkaan täysin erottaa? Eikö Linkolan tekstienkin väkevyys synny juuri mielenkiintoisten (vaikka niitä ei hyväksyisikään) ajatusten ja komean tyylin yhdistelmästä?

    VastaaPoista
  3. Joo, Linkola on hyvä esimerkki vahvasta kirjoittajasta - siis vahvoista mielipiteistä myös.

    Itse asiassa olen enemmän sillä kannalla ettei tyyliä voikaan erottaa sisällöstä vaan ne ovat pikemmin yksi yhteisyys kuin kaksi eri asiaa. Lähdeluettelossa olevassa Informaatio-kirjassa Ahmavaarakin taitaisi kallistua tuohon suuntaan.

    Mutta tietysti kirjailijat kirjoittavat "tietyllä tavalla", jonka sitten voi tunnistaa. Toisaalta tällaista "tiettyä tapaa" voi pitää puutteenakin, kaavoihin kangistumisena. Jotenkin epämääräisesti muistan, että Tuomas Anhava piti Chandleria ja Macdonaldia kapeina kirjailijoina, eikä ihan "oikeina" kirjailijoina koska he kirjoittavat suunnilleen samanlaisia tarinoita kirjasta toiseen, suunnilleen tunnistettavalla tyylillä. (Puhuin siis tästä Anhavan kanssa puhelimessa kun kirjoittelin sitä isoa Macdonald-esseetä, joka ei sitten kelvannut Parnassoon ja jonka voi lukea tuolta oikealta laidalta. Saatan toki muistaa väärin.)

    Kirjailija lienee aina läsnä kirjoittamassaan, vaikka ei kirjoittaisikaan omasta elämästään. No, tämäkin taitaa olla naiivi toteamus, itsestään selvyys. Kun luin viime talvena Adan Sismanin John le Carré elämäkerran, havahduin todella ehkä ymmärtämään paremmin le Carrén romaanien rosoista puolta, joka yleensä kätkeytyy hienoon kieleen ja kielikuviin. Kävi ilmi että le Carré ei olekaan ollut elämässän sellainen kunnollinen "koulupoika", jollaisena hän on esiintynyt haastatteluissa ja elämästään kertovissa artikkeleissaan. Kun le Carré on avoimesti puhunut huijari-isästään, hän on kätkenyt sen että on itsekin monessa elämänsä vaiheessa elänyt rikkonaista ja rankkaa elämää, mutta on sen sitten isänsä tavoin huijannut, siis fiktiossaan.

    VastaaPoista
  4. Niin, ja vielä niinkin, että fiktio voi olla paljastavaa ja elämäkerta peittelevää. Molemmissa joutuu valitsemaan näkökulman ja tekemään rajauksia. Turhan paljon on viime aikoina kohistu esim. Knausgårdin yhteydessä siitä, mikä on "todella totta".

    Pidän siitä, että fiktion kirjoittajalla on sanoma, näkee miksi hän on halunnut kirjoittaa jonkin kirjan, ei vain kokeillakseen kielitemppuja ja saadakseen aikaan esteettistä nautintoa.

    Pidän siitäkin, että tunnistan kirjailijan tyylin sen ominaispiirteiden kautta, vaikka aiheet vaihtelevat. Oudoksuttaa, kun joku tuore kirjailja sanoo eskikoisensa jälkeen, että seuraava on sitten kaikella tavalla ihan eri. Kaikilla mielestäni hyvillä kirjailijoilla ja kirjoittajilla on oma käsiala, jonka tunnistaa vaikka yksittäisestä puiston penkille tippuneesta sivusta.

    Tuohon aiempaan Frame-juttuuni lisään vielä, että skitsofreenikkoja myös romantisoidaan ja tulkitaan heidän höperehtimistään neron puheksi. Sairaus on myös mutinaa ja mykkyyttä. Nyt kun Riitta Jalonen on kirjoittanut Framen elämästä kirjan Kirkkaus ja Frame on noussut puheenaiheeksi, niin väitetään myös, ettei hän ole ollut sairas ollenkaan, vaan että nero oli joutunut nerouttaan hullujen huoneelle.

    VastaaPoista
  5. Raimo K.R. Salokangas on kirjoittanut juuri ilmestyneeseen Kanavaan artikkelin Lauri Viidasta otsikolla "Lopulta jäljellä oli vain Suomen kieli". Jutun ingressi kertoo mistä artikkelissa kerrotaan: "Luovuuden menetys ajoi Lauri Viidan mielisairalaakierteeseen. Kun hän pääsi suojattuun ympäristöön ja sai siellä arvostusta, kirjoittaminen alkoi taas sujua."

    VastaaPoista
  6. Tapahtui outo asia: kirjaston loppuunmyynnistä (1euro per kirja) löytyi armottoman paksu kirja, johon rakastuin heti. Ei tarvinnut kuin summamutikassa avasin sen kahdesta eri paikasta ja luin puoli sivua kummastakin, ilahduin ja innostuin. Tämä on minun kirjani, ajattelin. Se oli kaunis kansikuvaltaan ja se näytti kuin kukaan ei olisi sitä lukenut. Luin takakannesta "Hurjin ja synkin nero Ranskan uuden ajan kertojien joukossa". Ei pelottanut nimikään: Kuolema luotolla. Mustaa huumoria, sanottiin liepeessä. Rakastan mustaa huumoria!

    Kirjan kirjoittaja Louis-Ferdinand CELINE, lupaan sinulle sinne kuolemanverhon taakse, että heti kun olen päihittänyt Knausgårdin kuudennen osa, ja ja lupaamani Kyösti SALOVAARAN 2112. riennän lukemaan sinun kirjaasi, joka osittain kullattuna kiiltelee tuossa penkillä vieressä. Saa nähdä rakastanko kirjaasi myös sen jälkeen kun olen sen lukenut, vai vihaanko sitä.

    Jotta ennättäisin lukea kaiken haluamani minun on pakko yhdistää musiikki ja kirjallisuus. Niinpä eilen illalla pääsin etenemään Knausgårdin kuudennessa 73 sivua Schostakovich'n Leningrad sinfonian jyllätessä taustalla. Hyvin ne jaksoivat sietää toisiaan. Taistelua käytiin molemmissa, vaikkakin eri muodossa ja välillä ne molemmat lepäsivät kauniissa suvantopaikoissa. Silloin kuuntelin vain musiikkia. Ja oli onnellinen olo. Pitkästä aikaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olisikohan se mustaa huumoria jos kirja tietäisi kuka sen on lukenut aikaisemmin? Juuri tuon fyysisen kappaleen? Ja jos huomaisi, ettei uusi lukija ota tehtävää tosissaan tai nauraa "väärässä paikassa", pistäisi kantensa kiinni?

      Olen huomannut, että kun kirjoitan juttuja, keskittymistä auttaa joku Vivaldin (ja Bachin jne) musiikki, mutta esim. kevyt musiikki ei lainkaan.

      Poista
    2. Joskus sattuu hauskasti. Kirjaston annettavissa kirjoissa oli lapsenlapseni nimelle sota-aikana omistettu kirja jonka tietysti otin talteen. Vaimoni sitten luki sitä, noin "varmuuden vuoksi" ja totesi: "Eeei, ei, tää on kyllä liian paksua, ei anneta, saakoot sitten aikuisena!"

      Auni Nuolivaaran "Paimen, piika ja emäntä" on todella ajateltu 30-luvun yleisölle! Sen aikainen koti, uskonto, isänmaa- henki ei aukene kolmasluokkalaiselle vaikka kuinka lukisi Potterit tuosta vaan! hh

      Poista
  7. Näin minäkin ajattelen: klassinen musiikki yhdistettynä johonkin toiseen taiteenlajiin toimii mahtavana tunnevoimistajana. Katselin kerran tanskalaisen elokuvaohjaajan Lars von Trierin elokuvan järkyttävää kohtausta, jossa pikkulapsi oli vanhempien tietämättä kavunnut ikkunalaudalle ja putosi korkealta ikkunasta. Ohjaaja oli tehnyt sen hidastamalla putoamisliikettä ja laittanut taustalle soimaan rauhallista liikkeisiin sulautettua klassista musiikkia, josta seurasi tavattoman outo ja ihmeellinen kokemus kirkkautta ja kauneutta. Näytti kuin lapsi olisi leijunut lumitähtien joukossa rauhallisena ja onnellisena. Ei sitä tunnetta voi kuvata. Se oli itkettävän kaunis.

    VastaaPoista