torstai 20. lokakuuta 2016

Romaanin jälkeinen aika

[Proosassa rahan runous?]

                                                                                                     Kyösti Salovaara, 2016.
Javier Mariscal: Cambrinus. Barcelona.

Laitetaan yhteen ilmiöitä jotka eivät kosketa toisiaan.
    Liioitellaan. Pelotellaan. Uskotellaan. Eksytään pääasiasta sivupoluille, metsään. Ollaan kuulevinaan kaikenlaista. Arvaillaan. Kuunnellaan lintujen yhteysääniä.
    Punatulkku on komea lintu mutta hiljainen. Se debatoi olemuksellaan, ei äänellään.
    Sunnuntaina pieni parvi punatulkkuja hääräili syreeneissä. Punatulkun näkeminen kaupungissa ilahduttaa. Syvän metsän lintu.
    Mutta tähän pakinaan ne kuuluvat yhtä vähän kuin kuvituksena olevat modernit veistokset. Ellen sitten yritä liittää kahta asiaa yhteen selittämättä miksi.
    Jos osaisin, ottaisin valokuvia romaanien sisällöstä, mutta sellaisia kuvia en osaa ottaa. Joten otan veistoksista.
    Kenties sadan vuoden päästä romaanien sisällöt riippuvat taidemuseon seinällä. Silloin niitä ei lueta vaan katsellaan. Ja luulen että sadan vuoden päästä turistit käyvät ihmettelemässä Helsingin Keskustakirjastoa samalla tavalla kuin Egyptin pyramideja: Mihin hemmetin tarkoitukseen tämäkin on rakennettu?



Romaanin historia on lyhyt. Sen kukoistus alkoi 1800-luvun puolivälissä teollistumisen mukana: syntyi kaupallinen yhtälö kirjailijan, kustantajan, kirjakaupan ja lukijan välille.
    Tarvittiin siis teollinen rakenne, ja ennen kaikkea lukijakuntia, joilla oli aikaa ja vaurautta lukea kirjoja. Tarvittiin myös koululaitos, joka opetti lukijat lukemaan.
    Äskettäisessä blogikirjoituksessaan Tommi Melender, joka usein paheksuu tarinakeskeistä romaania (vaikka ilmoittaakin lukevansa sellaisia, ainakin puoleen väliin) syytti romaanin perinteisestä muodosta, tarinan kertomisesta kapitalisteja, jotka jatkokertomuksilla koukuttivat lukijan ostamaan kirjallisuutta.
    Kapitalistin syyllistäminen kuulostaa intellektuaalisemmalta kuin Aristoteleen, vaikka jo Aristoteles määritteli nykyisenkaltaisen romaanin tarinan muodon. Ja siihen, tarinaan kuului ja kuuluu aina myös ratkaisu, tarinan huipennus, onnellinen tai onneton.
    Maailma, ihmisten ja kaikenlaisten yrityksien ja organisaatioiden elämä on täynnä pieniä tarinoita (projekteja), joilla on alkunsa ja loppunsa, vaikka makrotasolla kaikki olisikin tarkoituksetonta ja merkityksetöntä. Jostakin syystä modernistit yrittävät väittää ettei mikrotasolla ole tarinoita ja jos sellaisen joku kirjoittaa ylös, se on pelkkää valhetta ja eskapismia.
    Romaanin asemaa nakerretaan kaikilta suunnilta.


En yritä perustella, en väitä enkä pelottele.
    Mutta on ”merkkejä” jotka kertovat (kenties), että romaanin aikakausi on päättymässä. Se ei vielä välttämättä näy kirjallisuuden ulkoisesta ilmeestä, sillä kirjoja kirjoitetaan, painetaan ja myydään – ja ilmeisesti myös luetaan – ikään kuin mikään ei olisi muuttunut.
    Tilanne saattaa olla samanlainen kuin 1990-luvun alussa, jolloin monet ennustivat, että digitaalisaatio hävittää paperin, että siirrytään paperittomaan konttoriin. Se tuntui jonkin aikaa uskomattomalta ennusteelta, koska toimistoissa printattiin paperille muistioita ja dokumentteja ja ties mitä enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Paperia kului hirvittävästi.
    Ei kulu enää. Selluloosatehtaat ja paperitehtaat ovat muuttaneet tuotelinjojaan, niin että nyt valmistetaan pakkauskartonkia yms. jolla tyydytetään digitalisaation mahdollistaman verkkokaupan tarpeet.
    Romaanin aikakauden loppumista ei siis kannata johtaa kappalemääristä vaan siitä kuinka romaaniin suhtaudutaan. Vielä 1960-80 luvuilla kirjallisuudesta keskusteltiin, romaaneilla oli lukijoita jotka kohtasivat toisensa yhteiskunnallisessa debatissa. Romaanin kirjoittaja saatettiin jopa vetää oikeuteen ”vääristä” mielipiteistä. Tänä syksynä ilmestyy Suomessa jotain 100 dekkaria; kuinka todennäköistä on, että kaksi toisensa kohtaavaa dekkareiden ystävää on lukenut saman romaanin, josta he voisivat keskustella?
    Sitä paitsi, onko niissä mitään keskusteltavaa?


Kun Tero Liukkonen pohti kirjallisuuden nykyhetkeä ja tulevaisuutta Kirjat! ja elämä! -blogissaan, hän päätyi hieman alakuloisesti siihen, että kirjallisuudella on ollut kulta-aika, joka nyt on päättymässä.
    Liukkonen sanoi, että kirja-ala on vanhoillinen ja uudistumaton: ”Viestinnässä usein valikoidaan tosiseikkoja ja sitten kerrotaan muunnettua totuutta: puhutaan päivä yöksi ja yö päiväksi.”
    Liukkonen viittasi Françoise Truffautin elokuvaan Amerikkalainen yö, jossa filmintekijät kuvaavat yökohtauksia päivällä. Todellisuus on suodattimen värinen.
    ”Tiedän monia kirjailijoita, joilla on vaikeuksia saada teoksiaan kustannetuiksi”, Liukkonen jatkoi. ”Eivätkä he halua kertoa ongelmistaan, koska vaarana on aina, että seuraavaa teosta ei sitten tulekaan.”
                                                                Kyösti Salovaara, 2016.
Roy Lichtenstein: El Cap de Barcelona.
    Niinpä kirjallisuuden on määritettävä roolinsa ja tehtävänsä uudestaan. ”Ei voida olettaa”, Liukkonen sanoi, ”että kirjallisuus pelastuu dekkarinimikkeitä loputtomasti lisäämällä tai julkaisemalla nuorten julkkisten elämäkertoja ja värityskirjoja.”
    Ehkä ei.
    Mutta jos romaanin sosiaalinen merkitys on kadonnut tai oleellisesti pienentynyt, kulta-ajan palauttaminen saattaa olla mahdonta. Jäljelle jää eskapismi, eikä siinä ole mitään tuomittavaa, mutta asioiden tola kannattaa tunnustaa ja tunnistaa.
    Tietysti voi yrittää ruotsalaisten tavoin vippaskonstia: romaaneille ja lyriikalle tarkoitettu palkinto myönnetään laulajalle, joka eittämättä kirjoittaa hyvää lyriikkaa. Se ei muuta kuitenkaan tosiasiaa: romaanin merkityksen väheneminen piilotetaan sivupolulle ja annetaan periksi oraaliselle ”viihteelle”. Totta kai kirjallisuus elää myös lauluissa, mutta se ei pelasta romaania.
    Salman Rushdie twiittasi innostuneena, että Bob Dylan jatkaa hienosti bardien perinnettä. Hdcanis totesi Hyönteisdokumentti-blogissaan selvänäköisesti, että kenties Dylanin palkinnon mukana palataan jonnekin 1700 luvun takaiseen menneisyyteen.
    Hän ei pitänyt sitä pahana ja miksi se olisikaan paha asia. Mutta romaanin kannalta se ilmentää paluuta aikaan ennen romaania.


Tämä pakina näyttää ajautuvan synkille vesille.
    Eikö kirjallisuus-ilmiössä ole mitään hauskaa? Vitsin arvoista?
    Miltä kuulostaa Albert Camusin lohkaisu: ”Hämärillä kirjailijoilla on onnea: he saavat selittäjiä. Muut saavat vain lukijoita, ja se taas näyttää olevan halveksittavaa.”
    Camusin mietelmä on ironisen ajankohtainen.
    Yhtä ironinen oli W. Somerset Maugham romaanissaan Veitsen terällä. Siinä kirjailijan alter ego kysyy ystävältään oliko tämä tavannut Intiassa kirjailijoita vai ajattelijoita.
    Mustaa huumoria voi myös etsiä Jean-Paul Sartren johtopäätöksestä kirjallisuuden merkityksestä. Kirjallisuus ei ole välttämättä kuolematonta. Sartren mielestä kirjallisuus ei saa muuttua pelkäksi propagandaksi tai pelkäksi viihteeksi; jos niin käy, yhteiskunta palautuu hetkessä elämisen liejuun, kalvosiipisten ja vatsajalkiaisten muistittomaan elämään.
    Tietenkään tämäkään ei ole tärkeää: ”Maailma voi varsin hyvin selviytyä ilman kirjallisuutta. Mutta ilman ihmistä se voi selviytyä vielä helpommin.”
    Eikä romaanilla ole enää... ehkä... merkitystä yleispätevän totuuden paljastana, koska se näyttää ajautuneen marginaaliin. Huvittavaa kyllä, nykymaailma koostuukin pelkistä marginaaleista, kuplista kuplien kylässä.


Romaanin historia on menestystarina. Ja niin kuin tiedämme, tarinoilla on alkunsa ja loppunsa. Se tarina pitää lukea loppuun.
    Per I. Gedin totesi jo vuonna 1975, että vakavasti otettava romaani oli vaikeuksissa, ainakin muualla kuin Suomessa. Lukijakunnat jakautuivat massakirjallisuuden laajenevaan piiriin ja eliitin suppenevaan piiriin.
    Kaksi maailmaa jotka eivät kohtaa.
    Gedin kertoo, kuinka vielä 1900-luvun taitteessa muuan saksalainen kustantaja opasti erästä kirjailijaansa: ”Sen joka tällä hetkellä haluaa ansaita rahaa, on pidettävä varastossaan myyntikelpoisia tavaroita, mutta näytelmät ja runot ovat myyntikelvottomia tavaroita joilla ei voi ansaita rahaa. Proosassa on rahan runous! Kirjoittakaa proosaa, niin minä maksan teille vaikka minkälaisia palkkioita.”
    Mutta muutaman vuoden päästä, 1926, toinen kustantaja puhui jo kirjan kriisistä. ”Talouslama on saavuttanut huippunsa ja kirjamarkkinoilla on kammottavan hiljaista... Sitäkin suurempi merkitys kirjakriisillä on kulttuurimme tilanteen ilmapuntarina. Nyt on sangen kuvaavaa, että kirja kuuluu tällä hetkellä niihin jokapäiväisiin elämän hyödykkeisiin, joita ilman ihmiset voivat olla. He urheilevat, he tanssivat, he viettävät iltahetkensä radiota kuunnellen tai elokuvissa, ja kaikki tämä täyttää kokonaan sen ajan, joka heiltä jää työstä vapaaksi. Heillä ei ole aikaa lukea kirjaa...”
    Heillä ei ole edelleenkään aikaa lukea kirjaa, vaikka vapaa-aikaa nyt (vuonna 2016) on enemmän kuin koskaan ennen. Kuka itkee, kun kirjakauppa sulkee ovensa?
    On hienoa että ihmiset kuuntelevat Bob Dylanin lauluja ja monien muiden laulavien folk-pop-rock-lyyrikoiden tekstejä.
    Vähemmän hienoa on lukea tutkimuksia, joiden mukaan Suomessakin lukutaidottomuus lisääntyy eikä laulujen, olivatpa ne kuinka hienoa lyriikkaa tahansa, kuunteleminen auta siihen.
    Kun Sartre soimasi surrealisteja kielen ja sitä mukaan kirjallisuuden tuhoamisesta, hän sentään puhui ikään kuin saman asian kääntöpuolesta: sanoista joilla ilmaistaan todellisuutta.
    Itse asiassa Camus kirjoitti melkein samasta asiasta näin:
    ”Luottamus sanoihin on klassismia – mutta säilyttääkseen luottamuksensa klassismi käyttää niitä hyvin varovaisesti. Surrealismi, joka suhtautuu epäluuloisesti sanoihin, käyttää niitä holtittomasti. Palatkaamme klassismiin, ollaksemme vaatimattomia.”


Kunpa voisikin luottaa siihen että romaani ”pelastuu” luottamalla sanoihin, olemalla vaatimaton, etsimällä yleispäteviä totuuksia.
    Hiljaiset punatulkut syreenissä, moderni taideteos Barcelonan kadulla.
    Kuvataiteilijan ei tarvitse olla vaatimaton, koska hän kaihtaa sanoja ja yksikäsitteistä arviota ympäristöstään. Modernin veistoksen tai taulun katselija saa ajatella mitä haluaa, päätellä mitä mieli tekee, olla johtopäätös itse eikä ketään muuta. Kuvataide ”antoi periksi” surrealismille kauan sitten.
    Romaani edellyttää enemmän.
    Sen tulevaisuutta ei ole kirkossa kuulutettu.
    Paluu menneisyyden mustaan aukkoon on mahdollista.
    Tarinalla saattaa olla onneton loppu.
    Halusitpa sitten lukea sen tai jättää kesken.

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2016.
Aika on rautaa... hetken.
Richard Serra: The Matter of Time.
Guggenheim Bilbao.
___________________________________

Albert Camus: Kapinoiva ihminen. Valikoinut Maija Lehtonen. Suom. Ulla-Kaarina Jokinen ja Maija Lehtonen. Otava, 1971.
Per I. Gedin: Kirja muuttuvassa yhteiskunnassa. (Litteraturen i verkligheten, 1975.) Suom. Risto Hannula. Tammi, 1977.
Hdcanis: Bob Dylan - Tuotanto (osittain). Hyönteisdokumentti 13.10.2016.
Tero Liukkonen: Kirjallisuuden kulta-aika ja tulevaisuus. Kirjat! ja elämä!, 6.10.2016.
Tommi Melender: Hyvää romaania ei ole pakko lukea loppuun. Antiaikalainen – Image blogit, 9.10.2016.
Jean-Paul Sartre: Mitä kirjallisuus on? (Qu'est-ce que la littérature?, 1948.) Suom. Pirkko Peltonen ja Helvi Numminen. Otava 1976.
W. Somerset Maugham: Veitsen terällä. (The Razor's Edge, 1944.) Suom. Helvi Vasara. Otava, 1947, 1987.

18 kommenttia:

  1. Olipa synkänoloisia mietteitä. Ehkä romaanin merkitys vähenee, mutta tuskinpa se katoaa. Luulisi, että se on niin olennainen kulttuurin muoto, että sille löytyy aina sijansa. Voisiko ajatella, että laadukkaat romaanit ovat tulevaisuudessa yhä enemmän vain valistuneimman kansanosan kiinnostuksen kohteena? Vai onko niin aina ollutkin?

    Kirjallisuus on tietysti tavattoman monimuotoinen ilmiö. Yksinkertaisimmillaan sen voi jakaa korkeaan ja "matalaan", siis populaariin, osioon. Onkohan molempien merkitys vähenemässä? Aikanamme, jolloin ihmisillä on yhä enemmän aikaa, mutta myös yhä enemmän erilaisia virikkeitä tarjolla.

    Bon Dylanin nobel herättää vähän ristiriitaisia tunteita. Olen toki iloinen, että kirjallisuuden kaanoniin kelpaa entistä laajempi käsitys kirjallisuudesta. Vaan miksi juuri rocklyriikka? Epäilemättä siksi, että vaikutusvaltaiseen asemaan on päässyt se sukupolvi, joka eli nuoruuteensa Dylanin kanssa.

    Voisiko ajatella, että vuoronsa saisi joskus muukin populaari? Dekkarit, fantasia, tieteiskirjallisuus, sarjakuvat? Ei kuulosta todennäköiseltä, vaikka niidenkin lajityyppien komeimmat saavutukset ovat aika vaikuttavaa kirjallisuutta! Itse olen kokenut parhaat lukuhetkeni hyvinkin erityyppisten kirjojen parissa.

    VastaaPoista
  2. Lapsena, ennen olympiakisoja en muista nähneeni turisteja, romaaneja kyllä, eläviä ja kansiin pantuja. Molemmista ymmärsin yhtä vähän. Nyt mietin mahtavatko turistit käydä täällä v.2116? Maa ehkä on näkymättömissä paksun jääkuoren alla odottamassa tulevaisuuden arkeologeja? Voisiko paras veikkaus olla kannetonta romaania lukeva romaani tien poskessa jossain Kaukasuksella?

    Miksi minäkin olen synkkänä? No, minulta kerran tilasi rikas roskakuski punatulkkutaulun mutta selvittyään hän ei tilausta enää muistanut. Joten jos maalaa pahimman näkymän niin siitä pääsee vain paremmille vesille. Tosi on, tuossa ne harmaat tulkkurouvat kävivätkin päivällä riitteisen saavin reunalla vettä juomassa. Huomenna pidän kameran saatavilla. hh

    Ps. Dylanista en tiedä juuri mitään, olen liian vanha!

    VastaaPoista
  3. Dylanista käytyjä keskusteluja seurattuani olen päätynyt siihen tulokseen että valinta oli onnistunut.
    Se inspiroi toisaalla toki myös keskustelun mahdollisista sarjakuvatekijöistä joissa olisi potentiaalia, mutta sitä aihetta pohdittuani ja keskustelua seurattuani väittäisin että ihan yksiselitteistä huippuehdokasta ei ehkä kuitenkaan löydy niillä standardeilla mitä noissa Nobeleissa harrastetaan.
    Tieteiskirjallisuus on jo muutaman käynyt nappaamassa, mm. Lessing, Martinson, Russell ja Hesse ovat kaikki genressä kunnostautuneita ja fantasiankin piiriin on muutama nobelisti luettavissa...dekkaristeja ei sen sijaan taida olla yhtään.

    Mutjoo. Tosiaan arvelen että kirjallisuuden puitteissa runous tulee olemaan nousussa ja romaani laskussa vaikka tuskin kokonaan katoaakaan, miten sitten kirjallisuus ylipäänsä etenee, sitä en tiedä (kun en ole ihan varma edes missä menevät "kirjallisuuden" rajat).
    Näinhän sitä joskus käy. Toki pidän kovasti romaanista muotona, mutta, no, niin pidän eeppisestä runoudestakin ja se on ollut lajina käytännössä kuollut jo vuosikymmeniä...

    VastaaPoista
  4. Mietiskelin (itsekriittisesti) iltapäivällä, että ehkä jonkinmoiseen synkkyyteen vaikuttaa mietiskelijän ikä, siis se että on tullut luetuksi aktiivisesti kirjoja, pääasiassa romaaneja, noin 60 vuotta. Eihän sellaisen "urakan" jälkeen mikään voi enää tuntua "uudelta". Silti jokin kaivertaa takaraivossa ja väittää: Eihän mitään "uutta" ilmestykään!

    Jos HH kuitenkin maalasit sen tulkkutaulun, niin olipa rikkaan "juopon" häpeä ettei tullut noutamaan - ei olisi hänen kannattanut selvitä siis.

    Kaipa kirjallisuudelle käy niin kuin käy eikä sen genrejä ja virtauksia kukaan eikä mikään voine väkisin pitää hengissä. Tarina ei varmaankaan koskaan kuole, mutta missä muodossa ja millä "medialla" se esitetään, on toinen juttu.

    Tuosta eeppisestä runoudesta tulee mieleen, että kun Shakespeare aikaan kirjoitti näytelmät - joita yhä esitetään - mitalliseen muotoon, niin eipä kukaan nykyään edes yritä kirjoittaa sellaisia näytelmiä sillä tyylillä tai edes modernimmalla, ja eikö Shakespearen näytelmiä käynyt nimenomaan rahvas katsomassa?

    Jännärikirjailijoista Greene oli lehdistön listalla niin kauan kuin eli, nykyään siellä voisi olla le Carré. Mutta jos ajattelee Greeneä, le Carréa, Deightonia ja Forsythiä he olivat sukupolvi joka mursi vakoilukirjoillaan tietynlaisen muurin, filosofisen ja fyysisen eikä tällä hetkellä ole vastaavaa muuria murrettavana joten nuorempien jännäripolvien tuotanto hukkuu muun kirjallisuuden keskivirtaan. (Tämäkin voi taas olla ajan riennossa vanhentuneen näköharhaa... tietty.)

    VastaaPoista
  5. Juonellisia tarinoita on ollut aina suullisessa muodossa. Ihmiset ovat tarinoineet toisilleen, ja sitähän me teemme yhä. Tarinat eivät katoa, kuten edellä on todettu, mutta romaani voi kuolla sukupuuttoon.

    Itse pidän kunnon romaaneista ja novelleista, joissa on jännitettä. Niiden lisäksi on muuta kirjallisuutta, josta nautin, mutta juoniproosa on minulle ruisleipä.

    Näen samaa, mitä Kyösti. Valitettavasti. Ihmiset eivät enää jaksa lukea pitkää proosaa. Sen tuoma tyydytys tulee liian hitaasti. Jossain laulussa tarinan kokee viidessä minuutissa.

    Uusissa romaaneissa saatetaan liepeessä mainostaa kirjailijan roolia kauden tv-ohjelmassa tai hänen radiosarjaansa. Ei siis oletetakaan, etä kirja kestäisi pitkään.

    Minä en pidä Dylanin valinnasta Nobelin saajaksi. Pitääkö hän itsekään, kun kuuluu pakoilevan viestintuojaa?
    Yritin tänään kuunnella Dylanin musiikkia sillä korvalla, että mikä siinä on niin hienoa, mutta ei se sytyttänyt sen enempää kuin ennenkään. Dylanin laulutyylistä en pidä, ja minusta ne sanoituksetkin ovat jotenkin yllätyksettömiä.

    VastaaPoista
  6. Shakespearen yleisönä taisi olla myös yläluokkaa rahvaan lisäksi, tosin ei varmaan samoissa näytännöissä.
    Nykyteatterissa mitallisuus on pääosin kadonnut, samoin kuin nykyrunoudestakin, mutta joissain nykynäytelmissä voi ehkä nähdä samantyylistä kielenkäyttöä kuin nykyrunoudessakin...mutta nykyrunous ei ole myöskään varsinaisesti suurten massojen hupia.

    Ja periaatteessa runollinen, jopa mitallinen, ilmaisu teatterissa on jäänyt elämään oopperassa ja musikaaleissa (joista aiemmin ensimmäinen ja sittemmin jälkimmäinen on myös massojen suosiossa...)

    VastaaPoista
  7. Olen nähnyt Anjalankosken teatterin (perinteinen harrastajateatteri, aikanaan puoliammattilainen Työväen teatteri) esittämän upean niskavuorelaisnäytelmän Heta, jossa oli käytetty onnistuneesti taustakuoroa. Kuoro esitti mitallisesti juonen kulkua ja sopi hyvin tähän vahvaan traagiseen esityksen, joka oli paljon monipuolisempi kuin elokuvan yksipuolinen tulkinta Hetasta ahneena ja katkerana naisena.
    Olikohan Juha Hurmeellakin jossain sama tehokeino. Muistan nähneeni näitä kuoroja useassa nykynäytelmässä. Puhdistuksessakin muistaakseni Lahdessa.

    Mitallisuus on aikanaan ollut myös muistamisen kannalta tärkeää. Kun on opeteltu pitkiä tarinoita ulkoa, niin mitta on auttanut. Jotain tajunnanvirtaa olis ollut hankala muistaa.

    VastaaPoista
  8. Voisiko Nobel lautakunta laajentaa kirjallisuuspalkintoaan vaikkapa juuri jonkin musikaalin "libreton" kirjoittajalle? Tai elokuvakäsikirjoittajalle? Sillan ekan tuotantokauden käsikirjoittajille? Ja jos, niin sitten pelien kirjoittajille? Katselin pari päivää sitten erään Hollywood-elokuvan (käsikirjoitus Robert Rossen) ja kyllä dialogin jännitteet olivat sillä tasolla ettei Suomessa vielä kukaan pysty tuommoista kirjoittamaan - eikä edes halua yrittää.

    Muuten, kun Suomessa ei (koululaitoksessa) enää haluta puhua tytöistä eikä pojista, niin Guardianissa julkaistu tutkimus hätkähdyttää. Se perustui jopa yli 800 000 oppilaan edustavaan joukkoon Britanniassa. Tutkimuksen mukaan pojat lukevat "huonommin" kuin tytöt (huonommin tarkoittaa että sieltä sun täältä, jättävät kirjoja kesken eivätkä siirry luku-urallaan helpommasta vaikeampaan) siitä riippumatta luetaanko fiktiota vai faktaa. Hätkähdyttävin tuloksessa on huomio, että poikien "huono" lukutaito ei riipu juuri lainkaan heidän sosioekonomisesta taustastaan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi olla, että pojat "systeemiaivoineen" jäävät herkästi jumiin erilaisiin pelimaailmoihin, ne riittävät heille elämän sisällöksi, myös niille jotka tulevat virikkeellisistä kodeista. Tästä on monissa perheissä hiukan kokemustakin.Tietokonemaailma on kovin koukuttava ilmiö.

      Tytöt tunneorientoituneina ymmärtävät tarinoiden päälle, löytävät niitä kirjoista jo varhaisessa iässä ja halutessaan lisää päätyvät aina vain vaativammalle tasolle. Näin koulussa lukemisen helppouden takia syntyy positiivinen kierre kun se monilla pojilla on negatiivinen tai tunnepuolella rajoittunut ja vaikeasti käsitältävä.

      Tämä on tietysti kovin yksinkertaistettu kaava mutta saattaa pitää kutinsa kun puhutaan suurista luvuista. Viittaan esim. Simon Baron-Cohenin kirjoituksiin. hh

      Poista
    2. Siis pojat pitää huomata vielä enemmän poikina, varsinkin poikamaiset pojat.
      Olen huomannut, että pojat saadaan siirtymään romaaneihin sarjakuvamaisilla, vitsikkään vauhdikkailla kirjoilla, ei kaikkia niilläkään. hh on oikeassa.

      Poista
    3. Marjatta, näin omakohtaisestikin nähtynä hankaluus on ollut se, että pojat kyllä heräävät ja innostuvatkin lukemisesta (usein kyllä asiakirjallisuudesta) sillä tavoin myöhään että diskrepanssi tyttöihin nähden tulee kovin suureksi. Sillä sitten ovat tutut sosiaaliset seurauksensa, ennen kaikkea parinmuodostus lykkääntyy tai jopa epäonnistuu.

      Joten tuota mitä esität tai vastaavia ajatuksia pitäisi jonkun koulutuspuolen ihmisen, asiantuntijan ruveta määrätietoisesti kokeilemaan, "ruveta ryhtymään". Ehkä näin onkin mutta minulla on tunne, että asiasta tiedetään vain puheen tasolla? hh

      Poista
    4. Voisiko tämän sitten selittää että evolotuution tuloksena pojat viehättyvät kolmiulotteiseen viihteeseen (taustalla metsästys) ja tytöt kaksiulotteiseen (lineaariseen tarinaan, kotinuotiolla kerrottuihin)?

      Mutta jos, niin siitä ei tietenkään voi tehdä arvoavostelmaa miten ihmisten tulisi käyttäytyä. Kuitenkin se voi auttaa käyttäytymisen selittämisessä, kenties ohjaamisessa haluttuun suuntaan.

      Poista
    5. Juu, ison riistan metsästys on varsin todennäköinen selitys, hedelmiä ja toukkia kerää kuka hyvänsä mutta riistan ajo käy huonosti imeväistä kantavalta naaraalta. Samalla riistanajo kehittää organisointikykyä ja hierarkiaa jossa kullakin on paikkansa, on myös ykkönen joka määrää hyökkäyshetken. Pian taitava ykkönen muuttuu johtajaksi.

      Edellisestä seuraa ajatus, että riista selittää välillisesti myös sodan syntymekanismia. Naapuriryhmän kimppuun ei kannata ilman saatavilla olevaa saalista käydä mutta jos saaliseläimillä on vakiintuneet kulkureitit näiden paikkojen hallintaa kannattaa tavoitella ja puolustaa.

      Jos oikein yksinkertaistaisi niin pojat tekevät sankaritekoja ja eloonjääneet isoäidit kertovat niistä, ovat siis henkisen kulttuurin rakentajia. Kuulijoina lapset, nuoret, pari aikuista miestä ja 8 naista. Isoäideillähän on se etu, että heitä tarvitaan jälkikasvun hoitamisessa, usein välttämättä jos äiti joutuu pois pelistä.

      Maanviljelys muutti sitten tätä asetelmaa, tavallaan varmemmaksi mutta lisäsi ryöstetyksi tulemisen vaaraa. Jotkut tuntuvat ajattelevan, että paikalleen asetuminen johti ihmisen ajattelukyvyn yksipuolistumiseen ja kuka tietää, ehkä näin oli kun ympärillä oli työkenttänä laajat pellot tylsine töineen vanhan vaelluselämän monipuolisuuden sijalla?

      Näin tuumailen nyt elämän perusehdoista mutta kuka tietää huomisesta? hh

      Poista
    6. Eiköhän kaupungistuminen sitten taas muuttanut tilanteen: epävarmuus lisääntyi, ihminen joutui kohtaamaan muita ihmisiä halusi tai ei ja joutui pärjäämään kaupungin "uudenlaisessa" viidakossa uusien uhkien ja mahdollisuuksien kanssa. Siksi kai ajatellaan että kulttuuri (taiteet yms) syntyivät kaupungissa.

      Poista
    7. Kyllä, esim. juutalaisten selviytyminen, pitkistä vainoista huolimatta on hyvinkin osoitus tuosta.

      Problemaattinen asia on sitten se, selviytyykö Homo sapiens paremmin 'moraali-ihmisenä' vai eläimiltä perittyihin vietteihin tukeutuen, jos kävisi niin, että ihmiskunta todella joutuisi siihen kaaokseen mitä jotkut povaavat? Silloinhan kysymyksenä saattaisi olla myös järjestys vai tasa-arvo? Nyt voitolla on tasa-arvo, juutalaisten vastaus on kai ollut edellinen, laki? Yllätyksiäkin voi olla tiedossa. Ken elää hän näkee .. hh

      Poista
    8. Nobeleistahan löytyy jo yksi leffakäsikirjoittaja, Modiano (vaikka palkitseminen taisikin keskittyä muihin ansioihin). Mutta tässä taitaa tulla kirjallisuustieteiden fokus vastaan, näytelmät ovat käsittelyssä ja runouden ohella laulujen sanojakin käsitellään jonkin verran mutta tutkitaanko nimenomaan leffakässäreitä, en tiedä.

      Pojista ja tytöistä, huomautan kuitenkin että peleissä on myös narratiivisuutta ja jutun- ja vitsinkerronta on kyllä ehdottomasti myös miehinen laji (itse asiassa voisin ehdottaa että vitsien ja anekdoottien kerronta on ennen kaikkea miehinen laji) eli en lähtisi mukaan ajatukseen että tarinallisuus itsessään olisi sukupuolierottunutta...mutta se missä muodoissa se esiintyy ja mitä elementtejä korostetaan saattaa hyvinkin olla.

      Jokin aika sitten mietin esim. perinteisen seikkailukirjan katoamista, nykyään tuntuu olevan kovin vähän kirjoja joissa lähdetään etsimään inkojen kultaa viidakosta tms., lukuunottamatta jotain fantasiajärkäleitä (jotka taas kokonsa puolesta eivät välttämättä inspiroi jos ei muuten ole jo tottunut lukemaan). Tuollainen toiminnallinen, seikkailullinen narratiivi tuntuu nykyään löytyvän paremmin peleistä ja silloin on aika irvokasta yrittää tarjota kirjaa jossa moniongelmainen nuori oppii keittämään kaurapuuroa, vaikka se olisi kuinka koskettava tarina.

      Poista
    9. Niin ja onhan siellä myös William Faulkner joka osallistui Hollywoodissa leffojen käsikirjoittamiseen vaikka ei montaa krediittiä valkokankaalle niistä saanut, mutta esim. Hemingwayn Kirjavan sataman filmatisoinnista sai.

      Joo, ja eikös sentään mieskirjailijat ole kirjoittaneet enemmän seikkailutarinoita kuin naissemmoiset? Aikaisemmin monista aikuisten romaaneista, joissa oli vahva tarina, tuli myöhemmin nuortenkirjoja (Cooper, Marryat, London...). Nykyromaaneista ei taida olla nähtävissä samanlaista kaarta aikuisten romaanista nuorisoromaaniksi?

      Poista
    10. Tuon jutunkerrontailmön unohdin, sehän tapahtuu aina mielellään porukoissa. Niissä naiset usein pysyvä yleisemmissä asioissa mutta kaipaavat miehiä verrattomasti enemmän myös sydänystävää jonka kanssa setviä elämän suuria ja pieniä. Heim und Küche on myös mainittava, siellä ei taida juuri miehiä näkyä, netissä siis.

      Nobelisteista minuun, varsinaista kirjallisuutta suht. vähän harrastavaan, vetosi Alice Munro. Hän avasi hiukan miehisellä tavallaan naisten asioita ihan uusistakin kulmista. Tuntuvat kestävän toisenkin lukukierroksen. hh

      Poista