torstai 8. joulukuuta 2016

Luottamukseni Baba Lybeckiin

[on täysi nolla]

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2016.
Viestin väline on viesti.

Paljon on puhuttu, sanottu, kirjoitettu.
    Sananvapaudesta ja itsenäisyydestä.
    Juhan Sipilästä ja Ylestä, päätoimittajasta ja toimittajista.
    Sipilää on moitittu herkkähipiäisyydestä. Hänen ei olisi pitänyt tunnustaa ettei luota enää Yleisradioon. Ylen uutispäätoimittajaa on moitittu konformistiksi, koska hän halusi estää Sipilän ”kiusaamisen” eskaloitumisen Ylen kaikkiin ohjelmiin.
    Vallasta päihtyneet toimittajat loukkaantuivat.
    Sananvapaus on absoluuttista, se on tai ei.
    Kökkötraktori kulkee pellolla ja puksuttaa. Pikkupojat heittelevät sitä kivillä ja hirnuvat ojan reunalla.


Itsenäisyys on, mutta mitä se on, jos on?
    Vapaus, veljeys, tasa-arvo – saman asian määreitä vai toisistaan riippumattomia? Missä on muna, missä kana? Kansa on muniva kana sanan kahdessa merkityksessä, mutta se ei ole pakinan aiheena.
    Jos vapaus on tavoite, niin edellyttääkö se veljeyttä ja tasa-arvoa? Luulen että edellyttää. Jos veljeys on tavoite, edellyttääkö se vapautta ja tasa-arvoa? Luulen että ei edellytä. Myös sorretut tuntevat keskinäistä veljeyttä ja kenties juuri sen avulla vapautuvat sortajistaan.
    Toisinaan ajatellaan, että demokratia ja markkinatalous ovat toinen toisiaan, mutta eivät ilmeisesti ole. Totalitaarisissakin yhteiskunnissa voidaan harjoittaa melkein vapaata markkinataloutta.
    Itsenäisyys on kaikista tavoitteista ristiriitaisin. Ambivalenssia lisää myös näkökulma. Puhutaanko makrotasolta vai yksilön silmäkulmasta? Näinä aikoina kuvitellaan, että jos valtion rajalle pystytetään uudet vartiokopit, joiden edessä vartijat vahtivat tulijoita ja menijöitä rynnäkkökiväärein, kansalaisten itsenäisyys kasvaa samassa suhteessa.
    Mutta ei se kasva.
    Silti piikkilankaa ja rynkkäreitä kaivataan.


Lehtimiehet, journalistit, toimittajat, viihdemaakarit ja osallistuvat taiteilijat esiintyvät viattomina lampaina, vaikka käyttäytyvät usein mesimäyrän aggressiivisuudella niitä kohtaan, jotka ovat saaneet hampaisiinsa.
    Wikipedian mukaan mesimäyrällä on kaksi vahvaa puolustautumisstrategiaa.
    Ensinnäkin se erittää perärauhasistaan haisevaa ainetta, jota se ruiskuttaa vihollisensa päälle. Toiseksi sen nahka on niin paksua ja löysää ettei siitä saa kiinni pahinkaan vihollinen. Se on kuin murtumattoman ja loputtomasti joustavan kuplan pinta.
    Loukattua lehtimiestä kannattaa varoa. Se on arvaamaton.
    Usein pohditaan, että kuka vahtii (vakoilee) vakoilijoita. Sitäkin kai tulisi miettiä, että miten sananvapaus toteutuu silloin kun journalismi muuttuu tarinan henkilöksi eikä olekaan enää pelkästään tarinan kertoja.  
    Vertauskuviin ei kuitenkaan pidä samaistua. Ottaa todesta. Uskoa kaikkeen mitä lukee. 


Päätoimittaja Atte Jääskeläinen sanoi viime perjantaina Pressiklubissa, että Sipilän suhde mediaan on ollut hankala alusta pitäen, jo ennen kuin hänestä tuli pääministeri. Mutta, Jääskeläinen korosti, Sipilä ei ole koskaan yrittänyt vaikuttaa toimituksiin poliittisissa asioissa vaan pelkästään yksityisyyttään koskevissa asioissa. Hän on halunnut pitää itsellään oikeuden olla puhumatta uskonnollisuudestaan, varakkuudestaan ja yrittäjähistoriastaan.
    Nykyaikana poliittikko ei saa piilottaa yksityiselämäänsä.
    Jos piilottaa, media suuttuu. Median on tiedettävä kaikki ja kerrottava kaikki.
    Kun media suuttuu, se käy ilkeäksi. Jonkinlaiseksi koulukiusaajaksi. Se ajattelee, että vallanpitäjien kiusaaminen on kunniallisempaa puuhaa kuin jonkun heikon raukan kiusaaminen.
    Tasa-arvon ja veljeyden asteikolla heikolla ja vahvalla pitäisi kuitenkin olla samanlaiset oikeudet säälliseen kohteluun. Mutta Sipilän kaltaisen poliitikon tulee myös tajuta, että hommassa vaaditaan mesimäyrän ominaisuuksia. Sitä paksua ja alati venyvää nahkaa.
    Umberto Eco täsmensi kirjassaan Numero Zeron tapaus uutistoiminnan perimmäistä luonteen tähän lauseeseen: ”Uutiset eivät tee lehteä vaan lehti tekee uutiset.”
    Journalistit pyrkivät joskus hämärtämään tämän tosiasian; he ikään kuin vetäytyvät vastuusta ja sanovat, että tämähän on vain sitä mitä maailmassa tapahtuu.
    Viime maanantaina Helsingin Sanomien nettisivulla oli isoin kirjaimin otsikko: ”Miten viettää itsenäisyyspäivää maassa, jossa pääministeri ei hillitse tunteitaan, ihmisiä ammutaan ja uusnatsit marssivat kaduilla?”
    Oliko otsikon piilosanoma tahaton moka vai piikki Juha Sipilälle? Syntyvätkö otsikot todellisuudesta vai luoko lehti otsikoillaan uudenlaista todellisuutta?
    Pitääkö Sipilän tuntea syyllisyyttä Imatran murhista ja uusnatsien öykkäröinnistä? Ja jos pitää, niin onko syynä vain se, että Sipilä ilmaisi epäluottamuksensa Yleen, joka ei antanut hänelle aikaa ja mahdollisuutta kommentoida häneen kohdistuvia väitteitä?
    En usko salaliittoihin, mutta itsenäistä elämää viettävä mesimäyrä saalistaa joukolla, se tiedetään.
                                Kyösti Salovaara, 2016.


Itsenäisyyttä ja sananvapautta piisaa joka lähtöön.
    Nykymaailmassa sanotaan niin paljon ja niin kiivaasti ettei kuulija kerkiä ymmärtämään kuin pienen osan kuulemastaan. Ja tästä huolimatta tuntuu, että varsinainen kritiikki, jos sellaista nyt harjoitetaan, on aika hampaatonta ja sattumanvaraista.
    Moderni ihminen pitää etuoikeutenaan olla välittämättä muiden ihmisten ajatuksista ja sanomisista.
    Itsenäisyys ja vapaus on tässä suhteessa viety pitkälle. Oma ääni on kaikki kaikessa. Eri mieltä saa toki olla kunhan ei sano sitä ääneen. Tai siis saa sanoa ääneen, mutta sitä ei tarvitse kenenkään kuunnella.
    Jostakin syystä sanojen itsenäisyys ja itsekkyys merkitys on yhdentynyt, tullut samaksi lihaksi.
    Paradokseja riittää. Samalla kun kaivataan vahvoja johtajia, ollaan heti valmiita repimään johtajilta vaatteet pois ja ilkkumaan sille mitä paljastuu. Kansainvälisyys ja sen siunauksellisuus ymmärretään, mutta ei löydy ketään puolustamaan sitä telkkariohjelmaan tai parlamentin puhujakorokkeelle.
    On tullut jo maanvaivaksi "ymmärtää" eliitin vastaista kritiikkiä. Varsinkin elitti ymmärtää sitä.
    Paavo Rautio kirjoitti osuvasti viime sunnuntaina Hesarin pääkirjoitusaukeaman kolumnissa, että Euroopan poliittinen johtajuus on hukassa sillä ”se kulkee ennakkoluulojen mukana, kerjää ja noukkii halpoja erävoittoja.” Rautio totesi, että Euroopassa kansalliset päättäjät johtavat joukkojaan takaa. Ollaan tekevinään sitä mitä kansa haluaa, ja reagoidaan vasta sitten kun kansa on kiukustunut siihen tai tähän kuviteltuun asiaan.
    Jatkokysymys tietysti kuuluu, että onko media tässäkään asiassa niin viaton kuin se haluaa kertoa olevansa?


Keskiviikkona tuli kuluneeksi 340 vuotta siitä kun tanskalainen Ole Rømer ensimmäisenä mittasi valon nopeuden. Sitä ennen valo ehti kulkea paikasta toiseen noin 13 miljardia vuotta eikä kukaan tiennyt kuinka nopeasti.
    ”Miksi kirjoitamme vasemmalta oikealle?” kysyi Eco.
    ”Siksi, että muuten lauseet alkaisivat pisteellä.”
    Mutta eikö historia kirjoiteta juuri niin? Aletaan pisteestä ja peruutetaan taaksepäin lauseen alkuun?
    Kävelet polulla ja vastaan tulee suuri kivi.
    Et halua kiertää sitä.
    Isket pääsi kiveen.
    ”Mitä nyt?” kivi kysyy. ”Sattuiko?”

                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2016.
Viesti manipuloi.

6 kommenttia:

  1. Nyt tapahtui niin, että kun luin tätä kirjoitusta, ajatukseni myötäilivät sen esittämiä asioita, eivätkä kieltäytyneet olemasta samaa mieltä, vaikka kirjoituksen otsikko siihen yllytti.

    Tuota Babaa ei sitten tullutkaan vastaan koko kirjoituksen aikana. Luulen, että sillä on jokin merkitys. Asioiden arvaamattomuus, esimerkiksi.

    Minulla oli valmis ajatus esittää vastalause Baba-kirjoitukseen, sillä mielestäni hän osui valinnassaan oikeaan, sillä satuin lukemaan palkitun kirjan jo ennen kuin esille nostettiin kaikki palkintoa hamuavat kirjoittajat kirjoineen, ja minusta kirja oli hyvä. Pidin siitä.
    Toisia esillä olleita en ollut lukenut, joten ne eivät häirinneet mielipidettäni että hyvä voitti.
    Tälläkin saattoi olla jokin suurempi merkitys. Me ihmiset puolustamme tuttua ja totuttua mieluummin kuin asiaa, jota emme tunne.

    Pääministerin ja häneen liittyvät asiat tunnen siinä määrin, kuin varmaan kaikki muutkin ihmiset. Toiset ovat häntä moittineet, toiset kiittäneet siitä, että hän jo kautensa alussa esitti napakoita suunnitelmia Suomen taloudellisen tilanteen parantamiseksi. (Esim. minä ja herra presidentti olimme iloisia : ) Mutta ennen kuin mitään oli tapahtunut, alkoi varsinkin oppositio kivittää kaikkia suunnitelmia, ja sitä on jatkunut tähän asti. Pienikin virhe tai virheellinen näkemys pääministerin toimissa, on herättänyt suurta närää ja hälyä. Ja velkakello on tikittänyt koko ajan ja tikittää vieläkin, mutta eihän sitä enää kukaan muista, kun on suurempiakin asioita mietittävänä. Pääasia, ettei kukaan menetä jo saavutettuja etujaan. Ollaanko me suomalaiset itsekkäitä?- Ollaan.
    ---
    P.s. Olen noin viikko sitten saanut Knausgårdin kokonaan luettua, kaikki kuusi osaa. Muistaakseni lupasin sen jälkeen siirtyä lukemaan 2112:sta. Toivottavasti siellä paistaa päivä ainakin kerran vuodessa. Minulla on tapana nykyisin että jos en pidä kirjasta, jätän sen kesken. Saa nähdä miten käy. Kerron, jos ja kun olen saanut sen luettua, miten kävi. Jos ei vuoteen tule mitään ilmoitusta, on se kai jäänyt kesken. En ole vain kehdannut sitä sanoa.

    Ainakin esseet, joita saamme lukea blogissasi, ovat olleet hyvin kirjoitettuja. Siitä kiitos!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Liisu! Niin kuin aikaisemmin sanoin: jos kirja ei vedä, niin ei sitä kannata väkisin lukea. Koskee tietysti myös tuota 2112 romaania.

      Mutta jos romaaneja ei kannata lukea väkisin, jos ei teksti maistu, niin pitäisikö koulukirjat lukea? Nykyään monet ajattelevat, että niitä koskee sama kuin huvikseen luettuja romaaneja. Jos koulukirjan jättää kesken, mitä silloin itse asiassa jättää tekemättä, jää kesken?

      No, nuohan eivät kuuluneet pakinan aiheeseen.

      Jos/kun suomalaiset, siis me, ovat itsekkäitä, niin olemmeko samalla tavalla kuin ruotsalaiset, ranskalaiset, britit ja espanjalaiset? Vai onko meillä ihan ikioma tyyli?

      Poista
  2. Kun olisi edes selkeästi faktamedia ja valemedia. Nyt on perinteinen media joissain tapauksissa alkanut jäljitellä vahvasti valemediaa. Syynä on ilmeisesti usein kiire, kuka ehtii sanoa ensin.

    Koulukirjoista - viittaan äskeiseen vastaukseesi Liisulle - kun edes olisi (taas sama huokausa kuin äsken) kirjoja. "Edistyneimmät" koulut jättävät jo kirjat pois, kun kaikkihan köytyy netistä. Säästö mielessä tällaista tietysti kouluille ehdotetaan, mutta markkinoidaan edistyksellä, ja jotkut haluavat ehdottomasti olla moderneja edelläkulkijoita.

    Ikioma itsekkyys. Siinäpä tutkimuksen aihe. Yleinen olettamus olisi varmaan se, että mitä korkeampi elintaso, sitä itsekkäämpää.
    Mesimäyrien määrä lisääntyy aivan varmasti itsekkäässä yhteiskunnassa. Siinä ei isokoskeloilla ja muilla hennommilla ole mitään mahista, kun mesimäyrä hyökkää.

    VastaaPoista
  3. Minäkin odotin Babaa koko kirjoituksen ajan. Ei häntä suoraan mainittu, mutta olihan hän toki nokkelasti mukana, rivien välissä. Merkityksenä. Päämerkitys oli varmaankin hänen lausuntonsa medialle, että hän on menettänyt luottamuksensa Yleisradion vastaavaan päätoimittajaan, liittyen tähän Sipilä-"jupakkaan". Kyöstille ominaisesti mukana oli varmasti sivumerkityksiä, mm. juuri nyt ajankohtaisen Finlandia-palkinnon kautta.

    Sananvapaus on valtavan suuri asia. Siihen liittyy objektiivisuuteen pyrkivä media. Vallan ja vallan vahtikoiran välillä on aina jännite. Miten se muuttuu nyt, kun sekä politiikka että media pinnallistuvat? Kehitys ei vaikuta hyvältä, mutta olenko vain liian vanha näkemään muutoksessa mahdollisesti piileviä mahdollisuuksia?

    VastaaPoista
  4. Ensin oli Sipilän luottamus Yleen täysi nolla, sitten Baba Lybeckin pomoonsa Atte Jääskeläiseen, ja nyt Kyöstin Babaan, "babaan".

    Kaikki lähti siitä, että Sipilä olisi halunnut toimittajan odottavan kärsivällisemmin hänen vastinettaan itseään koskevaan juttuun ja lähetti pettyneenä sähköpostiviestejä, jotka pyysi pitämään yksityisinä.
    Nyt viestiketju on luettavissa nettisivuilla. Ei vaikuta hyvältä eikä lisää Sipilän luottamusta toimittajiin.
    Sipilä on selittänyt suhdettaan mediaan. Selittääkö "media" suhdettaan Sipilään ja kohkausta, joka on saanut aikaan tappouhkauksia pääministeriä ja hänen perhettään kohtaan? Ei näytä siltä.
    Jotkut ottavat asian vakavasti. Ruben Stiller joutui sairauslomalle. Onko flunssa vai laitettiinko hänet viikoksi arestiin?

    Ennen media suojasi korkeassa asemassa olevia, että jaksaisivat tehdä työnsä eikä puuttunut henkilökohtaisuuksiin. Kekkonen sai hoitaa naissuhteitaan aivan rauhassa. Nyt jälkikäteen muistellut romanssit tuntuvat hassuilta, mitä niillä oli ja on väliä. Mitä väliä silläkään on, mitä Sipilä omistaa, miten suri poikansa kuolemaa, mikä hänen uskonnollisuuden asteensa on (ja käykö jouluna saunassa). Tämä on Pekan mainitsemaa pinnallisuutta. Stubbin "Sori siitä", kuulosti samalta kuin Trumpin "rennot puheet", mutta ei kohta enää.

    Mitähän mahdollisuuksia tässä pinnalliseksi näkemässämme voisi olla!

    VastaaPoista
  5. Joo, "babaa" - odottelen postista (piti jotakin ostaa netistä mustana perjantaina, ei vertauskuva) Finlandiapalkinnon voittanutta romaania, saa sitten nähdä alkaako sen lukeminen "babattamaan".

    En tiedä voiko pinnallisuus olla joskus myös hyvä asia; jos kohta en pelkää että se sellaisenaan on pahakaan. Meinaan että jos ajatellaan vaikkapa viihdekirjallisuutta, niin onhan se aika usein pinnan värinää vaikka sitten sisältääkin myös pysyvempien arvojen ja asioiden kuvaa.

    Pekka kenties tarkoitti että tässä pintojen todellisuudessa monet uudet äänet (sosiaalisen median avulla) pääsevät julki ja sitä mukaa voivat synnyttää uudenlaisen kuvan todellisuudesta.

    Tuosta Ylestä vielä sen verran, että vaikka en ole koskaan äänestänyt kepua enkä tule äänestämään (ei pitäisi sanoa ei koskaan mutta...) niin paljon radiota kuunnellessa tulee joskus mieleen että Ylen monissa ohjelmissa ei ole muuta ideaa kuin silmitön hallituksen haukkuminen, siis usein viihteen sisälauseissa. Muutaman Tohtori Raimon joulukalenterin kuultuani, esimerkiksi, ryhdyin miettimään että eikö satiirin tekijöillä todellakaan ole mitään muuta arvosteltavaa kuin Sipilän hallitus. Saako siitä todellakin kiksejä joka päivä ja onko se hienoa joulumielen kohottamista?

    VastaaPoista