torstai 1. joulukuuta 2016

Pimeässä huoneessa

[valon välähdyksiä]

Museokadun Cinema - eräänlainen olohuone.

Ihminen on muistinsa.
    Hyvässä ja pahassa.
    Menneisyydelle voi kääntää selkänsä, mutta ei se katoa. Sitä voi katsoa silmästä silmään, mutta se ei palaa.
    Mitä kovempaa juokset, sitä kauemmaksi pääset.
    Aivojen toimintaa käsittelevien tutkimuksien mukaan ”voi väittää, että mitään ei unohdeta”, kirjoitti englantilainen biokemisti Steven Rose vuonna 1992 kirjassaan Molekyyleistä muistiksi. ”On vain osattava kysyä mitä muistissa on.”
    Nykytiedon mukaan siellä voi olla muutakin kuin muistoja siitä mitä todella on tapahtunut.


Syksystä 1967 lähtien opiskelin Helsingissä. Syksyn 1969 ja kesän 1972 välisenä aikana kävin katsomassa jotain 200 elokuvaa.
    Muistanko että kävin? Että missä kävin? Että mitä näin?
    No tietenkin muistan, että olin hyvin usein elokuvissa niinä iltoina kun olin Helsingissä. Viikonloput vietin Kotkassa.
    Muistamista edesauttaa harmaakantinen kierrekansio, johon liimasin näkemieni filmien ilmoitukset Helsingin Sanomien elokuvakartasta. Jossakin vaiheessa ryhdyin kirjoittelemaan ilmoituksien viereen elokuvia kuvailevia runoja ja tekstinpätkiä.

    Eivät nuo runot oikeastaan analysoi elokuvia. Ne eivät ne ole kriittikkiä eikä referenssiä sisältöön vaan nuoren miehen elämäntuskaa ja epämääräistä ahdistusta elokuvien äärellä, pimeissä huoneissa joissa valon välkähdykset ovat unien kaltainen tila, pako jonnekin.
    Laitan tähän pakinaan nyt muutamia elokuvarunoja. En siksi että ne olisivat taidetta. Eivät ne ole journalismiakaan. Ehkä ne ovat pelkästään sammuneita kipinöitä pimeässä huoneessa.
    Nuorena ”minän, elämän ja maailman” artikulointi on pulmallisen pinnallista.


Lillian Hellman antoi muistelmilleen nimen Pentimento (1973).
    Sillä hän viittasi vanhenevaan maalaukseen, jonka läpi alkaa näkyä taiteilijan mielenmuutokset, viivat jotka on peitetty, hahmot jotka on muutettu, värit joita on vaihdettu. Pentimentossa näkyy monta taideteosta, lopullinen ja useita kesken jääneitä.
    Tätä Hellman käytti oman elämänsä muistojen analogiana, kenen tahansa ihmisen elämän vertauskuvana, läpinäkyvinä aikomuksina ja välituloksina.
    Muistot tihkuvat toistensa läpi.
    Ensimmäinen muistikuvani elokuvista on joulukuulta 1949. Olin silloin melkein kolmevuotias. Olimme isäni kanssa Non-Stopissa ja ajoimme sairaalan mäelle hakemaan äitiäni ja juuri syntynyttä velipoikaani jouluksi kotiin. Isä nousi taksista ja minä jäin istumaan takapenkille.
    Hetken päästä taksikuski kääntyi puoleeni ja antoi minulle suklaapatukan.
    Myöhemmin velipoikani Jussi (1949-2016) kertoi tätä omana muistonaan; kuinka hän juuri synnyttyään pääsi sairaalasta ja sai taksissa suklaapatukan. Muistikuva oli niin väkevä, että hän jaksoi kinata sen puolesta.
    Koetut ja sepitetyt muistikuvat sekoittuvat muistoiksi, niitä liimataan jälkiteen toisiinsa eikä liimauskohtaa erota aidosta muistosta.
    Epäilen kyllä omaanikin. Miksi olisimme käyneet sunnuntaina elokuvissa ennen sairaalalle menoa? Pääsikö silloin sairaalasta pois sunnuntaina? Ehkä muistan jonkin toisen elokuvareissun, vuosia myöhemmin koetun. Se näyttääkin todennäköiseltä, sillä vuoden 1949 kalenterin perusteella edellä kerrottu ei voi pitää paikkaansa.
    Siitä olen kuitenkin varma, että Fidel Castroon (1926-2016) tutustuin ensimmäisen kerran Kotkassa Kino Hallin sunnuntaisessa Non-Stopissa, ”nonkassa” niin kuin me sanoimme. Muistan senkin, että kyseessä oli ruotsalaisten tekemä uutisfilmi. Non-Stopin ohjelma koostui uutisfilmeistä, urheilukatsauksista, piirretyistä ja näytellyistä komedioista. Joskus nähtiin Chaplinia, toisinaan Ohukaista ja Paksukaista ja aika usein Joe McDoakes pätkiä, jotka alkoivat sillä että Joe McDoakes kuikuili ison biljardipallon takana. Siinä oli numero 8.
    1950-luvulla Kotkan saarella oli viisi elokuvateatteria. Kävimme poikajoukolla vähintään joka toisena sunnuntaina elokuvissa. Kino Rion päivänäytöksissä esitettiin monta klassikkolänkkäriä. Kotipihalta oli kaikkiin teattereihin alle kymmenen minuutin kävelymatka. Ei tarvittu aikuisia saattamaan.
    Kun äitini odotti minua, hän kävi isäni kanssa katsomassa kaikki jännityselokuvat. Niitähän 1940-luvulla piisasi. Jännärit imeytettiin minuun kohdussa. Niitä filmejä en muista.


Kansioon liimatut elokuvailmoitukset paljastavat vähän kummallisen maun. Katsoin hyvin paljon ”laatuelokuvia”, melkein kaikki jännärit ja kaikki lännenfilmit. Niin huonoa westerniä ei ollut, etten olisi käynyt katsomassa sitä.
    Opintolainalla kustansi monta elokuvailtaa.
    Laitan tähän nyt muutamia kirjoittamiani runoja. Jos niitä nyt voi sanoa runoiksi. Runoista tuskin voi päätellä millaisesta elokuvasta puhutaan. Jotakin yleistä pystyy päättelemään, mutta en yritä selittää mitään.
    Kuvan läpi näkyy aikeita, jotka jäivät kesken.
    Elämä on polkuja, joille astutaan ja joilta poistutaan, jälkeä jättämättä.
    Tietysti paras vainukoira löytää jäljen, mutta sekään ei tiedä kenelle se kuuluu. Se jää haukkumaan jäljen kadottaneen omistajan perään.




Lokakuussa 1971 katsoin Alain Robbe-Grilletin ohjaaman filmin Eeden ja sen jälkeen (1970).
    Elokuvasta syntyi tällainen runo:

Onko elämämme (ni) taulun etsimistä.
Onko
rakkaus, suru, ilo ja viha
näyteltävä.
Mikä on iskenyt
minän lyttyyn.
Jäljellä ovat murha,
veri, verevä nainen ja murhattu meri.
Alusta,
kadotettu ykseys, polta sillat
Camel, juo punaista
Cinzano, katso peiliä
se et ole sinä ja kuitenkin,
ei paljon muutakaan.


Robbe-Grilletin filmin viereen, alapuolelle liimasin Punaisen ympyrän (1970) teatterimainoksen.
    Pidin Jean-Pierre Melvillen ohjaamaa filmiä ”fasistisena”. Nykyään sitä pidetään mestariteoksena. Alain Delon, Gian Maria Volonte ja Yves Montand eivät pelastuneet runossani taiteen sfääriin:

Hyvin menee;
fasistit tekevät kuviaan
pitäen langoissa
riippuvia katsojia huvinaan.
Katso ympyrää!
Katso kuka kohtaa kenet!
Hyvin menee;
minä poliisi, sinä roisto
minä tapan, sinä lakkaat hamuamasta,
siunaus, amen.




Niin kuin viime viikolla kirjoitin, Robert Altmanin ohjaaman westernin McCabe & Mrs. Miller (1971) ensi-ilta oli Helsingissä marraskuussa 1971 ja sen näki syksyn aikana vain n. 8000 katsojaa.
    Hyvä ei kiinnostanut. Ehkä se oli liian moderni lännenelokuvaksi. Tai pessimistinen.
    Nyt tämäkin filmi on klassikko.
    Ja runossa antauduin sille ja tietysti Julie Christielle varauksettomasti:

Sataa hiljalleen
kurjille kujille
lunta, huutoja bordellista, juopuneiden örinää
hiljalleen.

Siinä kulkee
hän hieman horjuen, McCabe
tuskin nero, tuskin uljas, tässä ero
vapaan markkinatalouden anakronismi.

Pilvessä leijuu
unohdus oi Mrs.
Miller,
käännä jos kasvosi
McCabe odottaa, horjuen, lumihiutaleita otsallaan.

Kuin sametissa
kuin koko kurjuuden
kirkastamana
ajaa
pääoma orjansa kuolemaan, kaivokseen, sillä
lumisateessakin lisävero
on kerättävä,
turhaan nousevat taivaalle savut
turhaan temppuilee
juopunut järven jäällä,
turhaa on naisten ilo, niin
turhaa kirkon kellot.

Turhaan kierrät
sinä lumisateessa, kurassa McCabe
usko tätä:
On pääoman tehtävä
vapauttaa sinut omaisuudestasi
ja antaa sinulle vapaus, kaikesta.

Turhaan odotat
uutta aikaa Mrs. Miller,
on pääoman tehtävä
vapauttaa sinut murheista
maailman suruista, tule,
usvaan, usvaan
jo
symbaalit soivat.




Tammikuussa 1972 kävin katsomassa Sam Peckinpahin filmin Olkikoirat (1971). Se iski päähän inhottavalla väkivallaan niin rankasti, että runossani käytin sanoja, joita ei voi tähän ”painaa”.
    Onneksi helmikuussa Helsinkiin saapui Eric Rohmerin kaunis elokuva Clairen polvi (1970). Kirjoitin Clairen polvesta pienen runon, jossa viittasin myös Eija-Elina Bergholmin elokuvaan Marja pieni! (1972):

Polvi, jota on
kaunis katsella, koskea
sitä ei rasita
maailman paino, pääoman
raivo (se on Clairen ikioma
                       polvi soma).
Polvi, jota on
kaunis katsella, kuin luonnon
luoma harvinaisuus, oi hevoset, oi koirat
voi horjuva polvi
voi raskas taakka, joka
hartioita lyttyyn painaa
ei ole pääoma vielä vainaa
                     (se on Marjan polvi
                     joka toista vasten tuskassaan painaa).



Otetaan tähän ”maailmantuskaan” vielä yksi runo.
    Risto Jarvan sensaatiolehdistöä käsittelevä filmi Kun taivas putoaa tuli teattereihin maaliskuussa 1972. Se sai hyvin ristiriitaisen vastaanoton. 

    Kirjoitin siitä Suomen Sosialidemokraattiin pienen kritiikin kritiikin, moittien lehden vakituisen elokuva-arvostelijan Inkeri Liuksen Jarva-teilausta. Lehden kulttuuritoimittaja Risto Hannula pyysi minua perustelemaan kritiikkini paremmin, joten kirjoitin pidemmän arvion (Suomen Sosialidemokraatti, 15.3.1972) elokuvasta ja Liuksen jutusta.
    Tuohon lehtijuttuun sisällytin myös kansiooni kirjoittamani runon (vähän sitä muuttaen):

Syöksykäämme kuin
Dante totuuden helvettiin,
jos emme löydä
totuutta
me teemme sen, kaikin mokomin.
Oi Penelope
oi Troijan Helena
oi rakas Kamelianainen
sinun tähtesi
nousemme aamulla vaikka kello kuusi
sinun nimesi
piirrämme hehkuviin tähtiin
ja aina
lehtien sivuille asti.
Syöksykäämme kuin
Freud ihmismielen pahuuteen
jos emme löydä
pahuutta
me teemme sen, kaikin mokomin.
Oi te
haaremin hetairat
oi te
inhimillisyyden jumalattaret.


Muisti on haarautuvien polkujen metsä.
    Varjoisassa paikassa, puun alla, aluskasvillisuus kuihtuu.
    Jos kukaan ei käytä polkua, se peittyy ja katoaa.
    Aamulla huokaan – kuka näitä polkuja jaksaa samoilla?



______________________________

7 kommenttia:

  1. Onpas hienoja muistoja!

    "Jännärit imeytettiin minuun kohdussa." Arvaa Kyösti, mitä minuun imeytettiin, lehmän ammuntaa. Kasvoin maalla ja kaipasin kaupunkiin, just tuollaiseen kulttuuriin, mitä sinä kuvaat, lapsiporukalla leffaan.
    Oppikoulussa näytettiin valkokankaalle spektaakkeli Ben Hur, en nähnyt kuin muutaman muun elokuvan ennen kuin pääsin ylioppilaaksi keväällä 69. Muistan Tohtori Zivagon, jonka romantiikka iski lujaa. Kotonani ei ollut myöskään televisiota, joten olin todella paitsiossa.
    Opiskeluaikana kävin aika paljon elokuvissa, mutta enimmäkseeen luin.

    Varhaiset kokemukset elokuvista ovat varmaan vaikuttavia. Olen kuullut ihmisten kertovan, miten he toistivat lapsena leikeissään elokuvien tapahtumia ja keksivät lisää. Teitkö sinä kavereinesi niin?
    Opiskelijana jatkoit ainakin elokuvan pohdintaa runomuodossa, mikä kertoo paneutumisesta.

    Olkikoirat, Marja pieni ja Kun taivas putoaa ovat tuttuja.
    Polvi-runosi on kiva. Tekisi mieli nähdä Clairen polvi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä,elokuvan jälkeen pihalla "näyteltiin" se uudestaan. Tuntuu vähän kummalliselta ajatella sitä nyt.

      Olen netistä tilannut myöhempiä Rohmerin moraalitarinoita - mm. Vihreä säde, huom. romaanini - mutta no aikaisemmat, kuten Yöni Maudin luona ja Clairen polvi eivät ole olleet tilattavissa.

      Jos minä päättäisin Yle Teeman ohjelmistosta, siellä esitettäisiin heti kohta Eric Rohmerin tuotantoi!

      Poista
  2. Ehkäpä minun henkilökohtaiset elokuvamuistoni eivät juuri jaksa muita kiinnostaa, mutta enpä silti malta olla muutamaa sanaa kirjoittamatta. Museokadun Cinema kun on minullekin kovin tuttu ja muistoja herättävä paikka.

    Taisin jossain aikaisemmassa kommentissani kirjoittaa, että vaikka olenkin enemmän kirjallisuuden ystävä, on minullakin ollut nuoruudessani pari elokuvakautta. Ensimmäiseen niistä liittyi mainittu Cinema, ja pari muutakin teatteria, joissa käytiin ihastelemassa elokuvan monimuotoisuutta. Toinen tuli sitten myöhemmin, kun perheeseen hankittiin ensimmäisen lapsen myötä myös ensimmäinen videonauhuri (lapsi kun ei ymmärtänyt sovittaa rauhallisia vaiheitaan television ohjelmiston mukaan). Silloin tuli ensihuumassa tallennettua ja katsottuakin kaikenlaista.

    Nämä kaksi vaihetta muodostavat elokuvasivistykseni perustan. Nykyisin elokuvia ei tule enää katsottua kovin paljon. Mahdollista aikaa kun on kovin rajoitetusti ja siitäkin ensin lukeminen haukkaa suuren osan. Lisäksi televisiosarjat ovat nykyisin niin laadukkaita, että elävän kuvan puolella niitä tulee katsottua yhä enemmän.

    VastaaPoista
  3. Ja kyllähän sekin vaikuttaa katsomiseen että telkkarit ovat nykyään niin hyvälaatuisia - sekä kuvan että kuvaruudun koon suhteen - että katsomiskokemus on lähempänä "pimeän huoneen" kokemusta kuin aikaisemmin.

    Silti telkkariruudusta katsottu elokuva on aina vähän erilainen, siihen suhtautuu vähän eri tavalla, kuin valkokankaalta katsottu.

    Harmittaa vaan, että jos dvd-formaatti katoaa, niin mistä klassikkoja sitten "näkee"? Netissä näytetään pääasiassa hyvinkin tuoreita filmejä, ei klassikkoja, puhumattakaan taide-elokuvista vuosien takaa.

    VastaaPoista
  4. On tavattoman hienoa, miten nykytekniikka on tuonut elävän kuvan taiteen (ja viihteen, ei sen puoleen) meidän kaikkien ulottuville tavalla, josta en nuorena olisi osannut edes uneksia.

    Kyöstin huoli on silti aiheellinen: miten varmistetaan se, että saatavilla on myös vanhempia ja pienempien piirien elokuvia? Sivistyksemme ja ymmärryksemme kannalta se olisi erittäin tärkeää tässä maailmassa, jossa huomio pyörii ennen kaikkea nuorison ajankohtaisten suosikkien ympärillä. No - ehkä sekin hoituu ajan myötä?

    Sama ilmiö on yleensäkin koko sähköisessä ympäristössä, kun sanotaan että internetistä löytyy kaikki. Sieltä löytyykin paljon, käsittämättömän paljon sellaistakin, jota ennen ei löytänyt mistään, mutta ei sieltä löydy läheskään "kaikki". Vanhemman ja vähemmän ajankohtaisen tiedon osalta internetissä on paljon puutteita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaikille: Katsokaa nyt ihmeessä, ellette katsoneet toissaviikonloppuna vai milloin se oli, niitä Teeman festareiden leffoja. Kaikkia ei ole Areenassa mutta useita on.

      Minua on muuten vuoskymmenet askarruttanut tuo sama Clairen polvi. Olin peräti hämmentynyt sen nähtyäni, varmaan jossain elokuvakerhossa (olen ollut Porin elokuvakerhossa, mukana alusta asti Tampereen Monroessa ja sen jälkeen vetänyt leffakerhoja itse Etelä-Pohjanmaan maaseudulla, 16 mm keloja ja projektoria kantaessa ei tullut kylmä vaikka seurantalon pihalla oli kinoksia kuinka), siis olin ajatellut että ranskalaiset miesohjaajat nyt ovat vähän sellaisia aina välillä.

      Kun se oli vähän outo leffa, eikä ollenkaan pahalla tavalla. Enkä sitten muista sitä enää.

      Poista
    2. En minäkään juuri Clairen polvesta paljoa muista, liekö nähnyt sitä tuon yhden elokuvakerran jälkeen.

      Rohmerin moraaliset tarinat olivat (ovat) kyllä kummallisen viehättäviä elokuvia, näennäisen kepeitä ja silti syvälle vieviä.

      70-luvun taitteen filmeistä - Yöni Maudin luona, Clairen polvi ja Rakkaus iltapäivällä - vain tuon viimeisen olen onnistunut hankkimaan - ja pari viikko sitten sen taas katsoin. Niin kuin myös uudemman, Biarritzissa tapahtuvan Vihreän säteen.

      Niin kuin tuolla aikaisemmin pelkoni esitin: kun dvd-formaatti kuolee, sitten näitä klassikkoja yms monenlaisia taide- ja viihde-elokuvia menneiltä vuosilta ei näe enää missään eikä mitenkään.

      Ketä kiinostaa! saattaa joku huudahtaa.

      Poista