torstai 20. huhtikuuta 2017

Illan tullen

[sanoi hän]

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2017.

Meri!
    Elämän alku, mysteeri, unelmia ja pelkoja.
    Sitä jaksaa tuijottaa päivästä toiseen.
    Se muuttuu kun taivas muuttuu. Se vaihtaa väriä kun aurinko kipuaa korkeammalle. Se haalistuu, punertuu kun illan ensimmäiset tuoksut yhtyvät usvaan, joka kohoaa paahteen kuumentamasta veden pinnasta.
    Elämän vertauskuvia, symboleja, paralleeleja.
    Arkipäivän kuvia: rahtilaiva, simpukoita troolaava kalastajavene, surfaaja joka etsii edes yhtä oikeaa maininkia ja tuntematon tyttö rannalla meditoimassa meren ja puhelimensa kanssa.
    Otat merestä sata kuvaa ja silti tuntuu, että taas se vaihtoi väriä, löysi uuden tunnelman joka täytyy napata valokennolle. Yleensä epäonnistut, mutta urheasti yrität uudestaan. Onni suosii rohkeaa.
    Elämää ei voi vangita muistikortille.


                                                                                                     Kyösti Salovaara, 2017.


Kouraiset vettä ja pirskottelet sitä auringon ja ajatuksiesi kuumentamalle otsalle.
    Jotain 2700 vuotta sitten foinikialainen laiva lähestyi mannerta.
    Monen kuuman purjehduspäivän jälkeen juomavesi oli vähissä.
    ”Maata näkyvissä!” tähystäjä huusi käheällä äänellä.
    ”Jippii, Malaka!” kiljaisi laivan kapteeni Jezab ja hyppäsi riemuissaan lämpimään meriveteen.
    Kourassani oli hetken samaa merta. Se vilvoitti otsaani. Onko tuo vesi täysin samaa kuin silloin? Vai vaihtuuko veden sisältö vuosien kuluessa? Uimmeko samassa meressä kuin Jezab?
    Ajatus kiehtoo.
    Muuttumisen muuttumattomuus.
    Mies ja lauta, laineiden armollinen kohina.
    Rannalla istuva näkee kauas, näkee kauemmaksi kuin näkee.


                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2017.


On niitä jota tähyävät rannalta merelle ja niitä jotka purjehtivat.
    Kaksi eri heimoa, joita meri yhdistää kuperana pintana.
    Alamäkeen on helpompi purjehtia kuin ylämäkeen, maallikko ajattelee rannalla. Se naurattaa merenkulkijaa.
    Rannalla istuva haaveilee, näkee päiväunia maista ja ihmisistä toisaalla, jossakin tuolla kaukana. Merimies ei haaveile vaan tekee työnsä. Kuljettaa rahtia, tavaroita, ruokaa ja juomaa ja melkein mitä tahansa, paitsi unelmia jotka on jätetty rannalla istuvalle, hänen päänvaivakseen.
    Hänellä on aikaa haaveilla.
    Hän kirjoittaa laulun niistä, jotka seilasivat rohkeasti horisontin taakse. Jotka eivät pelänneet lopullista alamäkeä, pudotusta reunan yli.
    Maakrapu katselee kuinka kalastaja nostaa simpukkasäkin merestä.
    Kohta rannan kuppilasta saa tuoreita meren eläviä.
    Lasit ja lautaset kilahtelevat kutsuvasti - Buen Provecho!


                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2017.


Olen kirjoittanut näinä viikkoina muutaman sanan maisemasta ja liikkeestä.
    Nehän ovat toisiaan.
    Niiden kosketuksesta syntyy sanoja. Taitava kirjailija loihtii merkityksen maiseman ja ajatuksen välille, pistää liikkeen ajatuksen sanojen liikkeeseen.
    Muutama viikko sitten kirjoitin Simo Penttilän romaanista, jossa Aurinkorannikon tunnelma jäi etäiseksi. Sen jälkeen luin englantilaisen Desmond Coryn (oik. Shaun Lloyd McCarthy) kiehtovan jännärin Kuolemanhyppy (1966, Deadfall 1965). Romaanin tapahtumat sijoittuvat Madridiin ja tänne etelään, Mijaksen, Los Bolichesin ja Fuengirolan maisemiin.
    Coryn romaanissa on sellaista filosofista magiaa, jota aina jään kaipaamaan suomalaisilta jännärikirjailijoilta, siis sitä että kirkko (esimerkiksi) on muutakin kuin eteesi osuva rakennus, että auto (esimerkiksi) on muutakin kuin ratti ja neljä pyörää, että kahvila (esimerkiksi) on muutakin kuin tarjoilija ja olutlasi – jos ymmärrätte mitä tarkoitan?
    Niinpä lainaan Coryn romaania tähän, tunnustaen etten ollut koskaan kuullutkaan tästä hienosta kirjailijasta, joka kuoli Marbellassa vuonna 2001. Timanttivaras Jeye on matkalla Madridista kohti etelää:
    ”He ohittivat Carro de los Angelesin kymmenen aikaan ja korkea Kristuspatsas kimmelsi aamuauringossa sen huipulla, ja pian sen jälkeen Fé alkoi lisätä vauhtia, kunnes nopeusmittarin neula oli kiertynyt sadankahdenkymmenen kohdalle. Jeye ajatteli, että se oli tarpeeksi ollakseen miellyttävää, tarpeeksi, että voi tuntea sen ystävyyden ihmisen, moottorin ja suoran maantien välillä, joka muodostaa yhdeksän kymmenettäosaa pitkänmatkanajon viehätyksestä, mutta ei ole liian kovaa kääntäkseen kaiken huomion pois kedoista, kukkuloista, joista. Tämä oli avointa Kastilian maaseutua, ruskea- ja vihreäraitaista hamaan taivaanrantaan saakka ja sen yläpuolella kaareutui vaaleansininen taivas, jolla näkyi pitkänä viiruna jokunen haituvapilvi.... Nyt hän oli vapaa, vaikka ehkä vain siinä merkityksessä, että oli menossa jonnekin, menossa jonnekin Fén kanssa... Hänellä ei ollut yhtään kysymystä esitettävänä taivaalle, tielle, mesetalle tai yleensä millekään. Hän huomasi olevansa melkein onnellinen. Hänellä ei ollut huolia.”


                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2017.


Meri, joet ja järvet – taivas kaareutuu kaiken päällä ja se on unelmia ja pelkoja täynnä.
    Ehkäpä meri kiehtoo sinua koska näet sen alituisissa kuohuissa ja hetken peilityynessä kannessa romanttisen unelman ja hirvittävän dystooppisen pelon yhtä aikaa. Tekisi mieli... et uskalla... suljet silmäsi ja silti näet kuinka aurinko kimaltaa kevyiden laineiden harjalla.
    Suljet silmäsi, yrität kuvitella kauhistuttavaa talvimyrskyä, mustia laineita jotka murskaavat kaiken päälle tullessaan, ja olet hetken tyytyväinen osaasi rannalla seisojana.
    Jezab näki rannikon. Malaka, hän toisti hiljaisella äänellä, tyytyväisenä pitkän purjehduksen päättymisestä.
    Kouraisen vettä, pirskottelen sitä ajatuksien kuumentamalle otsalle. Jezabin kädenjälkeä tavoitellen.
    Tyttö haaveilee hietikolla.
    Surfaaja yrittää päästä laineen päälle.
    Kalastaja nostaa simpukkatroolin.


Ja.
    Illan tullen sanoo hän:
    ”Aamulla lähden tästä talosta pois.”
    ...


                                                                                                                      S.I. 2017.

_____________________________

9 kommenttia:

  1. Maalari maalaa taloa. Sinistä ja punaista. Illan tullen sanoo hän: nyt minä lähden tästä talosta POIS!

    Kun yksi aloittaa lorun, niin muut lapset juoksevat kuka minnekin piiloon ja se yksi alkaa etsiä. Edellyttää talon pihaa jossa on monimutkainen, täynnä tavaraa ja vanha.

    Kauniita kuvia tuossa postauksessa. Rannan löytäminen on purjehtijalle tärkeää - ja se ettei tule myrskyä joka upottaisi veneen. Siis 2700 vuotta sitten foinikialaiset tulivat. Keitä siellä oli silloin, vai oliko?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin että mitä oli ennen "flooraa"?

      Muutamasta lähteestä katsottuna "ei mitään" eli tuo Malagan (Malakan foinikiaksi) kaupunki todella perustettiin lähemmäksi 2800 vuotta sitten kun foinikialaiset paikan löysivät. Ehkä siellä joku sitäkin ennen asui, miksei olisi mutta ei jättänyt sitten jälkeä maailmankirjaan. Malaga on yksi maailman vanhimmista kaupungiesta.

      Engl. Wikipedian mukaan Malaka-sana saattoi tarkoittaa "suolaa, suolaista", viitaten kalan suolaamisen kaupungin rannassa.

      Poista
    2. Tuli mieleen että Eeva-Liisa Manner asui Andalusiassa, mutta en saa Wikistä selvää että oliko Malagan puolella vai ei, koska siinä Sinervon Manner-kirjassa puhuttiin Malagan talosta.

      Jarl Hellemann piti tapanaan käydä katsomassa miten runoilija jaksaa. Kirjassa oli hämmentävä kohtaus, jossa Sinervo runoilijana osaa eläytyä toisen runoilijan ajatuksiin. Hellemann oli ajatellut että jos Manner oli mennyt peräti sekaisin. Nähtävästi talossa ei ollut lämmitystä. Tai takka oli rikki. Mutta kyllä Välimeren rannoilla on talvisaikaan hirveän kylmä. Onko siellä?

      Yksi sellainen kirjassa kerrottu kuva oli naapuritalon pihalla torkkuva aasi, jonka selässä nukkui kana. Ajattelin että siinä on ehkä syy siihen, miksi runoilijan, siis Mannerin, ajateltiin olevan päästään vialla. Ilmeisesti Hellemann näki sen aasin.

      Olen ajatellut tätä detaljia siis jo vuosia. Ehkä on mahdollista, että kana ja vuohi ovat lämmitelleet toisillaan kylmänä talvena? Niinhän minäkin lämmittelen tässä asunnossa, jossa tuulee sisälle kaikista ikkunoista. Kissa tulee nukkumaan syliin.

      Poista
    3. No niin. Olin jostain syystä itseni kanssa sitä mieltä, että se olisi ollut vuohi ja kana, eikä aasi ja kana. Kirjaa en pääse juuri nyt tarkastamaan.

      Poista
    4. Katselin Hellemannin Lukemisen alkeet - kirjaa, ja kyllä Mannerin talo oli Malagassa, Churrianassa jossa itse asiassa on Malagan lenttokenttäkin.

      Hellemann kertoo että Mannerin talo oli koko ajan hajoamassa, koska ei ollut rahaa korjauksiin, esim. vettä ei tullut välillä ja katto vuosi. Ja Manner oli ihan sekaisin.

      Muutama viikko sitten kirjoitin Simo Penttilän Aurinkorannikkoromaanista - siinäkin päähenkilällä on talo Churrianassa. Ehkäpä suomalaisia siihen aikaan enemmän asui noilla seuduin (siis Churrianan ja Torremolinoksen välillä) kuin nykyään hieman kauempana, Fuengirolassa.

      Kyllä kai Espanjassa on hemmetin kylmä talvella - en ole varsinaisesti ollut. Nyt keväälläkin yöllä lämpötila laski jonnekin 7 asteeseen ja jos ei ole jatkuvaa keskuslämmitystä (kuten Suomessa) kosteuden ja viileyden yhdistelmä on aika rankkaa. Muistelen (en tiedä onko tämä faktaa), että joskus 80-luvulla Espanjassa säädettiin laki, jok kielsi pitämästä hotelleja auki talviaikana jos hotellista puuttui keskuslämmitys.

      Nyt Suomeen palattua on vaikea tottua siihen kuinka lämmintä täällä sisällä on - ja kuinka kylmää ulkona.

      Poista
  2. Aikoinaan kerroit, miten Kotkaan saapui jäiden lähdettyä ensimmäinen laiva ja kauppoihin sen myötä appelsiinit. Etelä-Espanjasta kenties.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On jännää ajatella, että silloin saattoi todella konkreettisesti nähdä (ja kuulla) kuinka maailma talven jälkeen avautui. Seisoimme jäällä ja katselimme kun jäänmurtaja teki väylää kauppalaivoille.

      Nykyään logistiikka toimii ja pyörii yötäpäivää, katkeamattomana prosessina.

      Poista
  3. Tämä on ennen kaikkea kaunis kirjoitus. Samalla rauhoittava ja mieltä läikähdyttävä.
    Tässä vihan ja kiireen ja sairastumisten kauheuksien keskellä, niiltä piiloutumaan pyrkivälle mielelle tämä on lääkettä. Ihminen ja vesi kuuluvat yhteen. Vesilasi pöydällä, maata näkyvissä. Joet, järvet, taustalla meri. Suunnaton, rannaton näkymä vihertävää nestettä, joka käyttäytyy yllättävästi, näyttäytyy välillä tyynenä, välillä raivokkaana myllerryksenä. Tällä hetkellä se on vallannut mielen sen ääriä myöten. Kiitos tästä hetkestä! Jotain suurta näkyvissä, ajatuksissa.

    VastaaPoista