torstai 18. toukokuuta 2017

Käsittämättömän kaunis

[järjettömän ruma]

                                                                                                 Kyösti Salovaara, 2017.

Hyvää huomenta Suomi!
    Kuinka sujuu?
    Ahdistaako?
    Sanoitko talvelle näkemiin?
    Joko rakkikoirat räksyttävät vallan portailla?
    Vai eikö niitä vielä päästetty vapaaksi?
    Onko vapauksia niin monta, ettet tiedä mistä valita?


Yleisradion johtamiskulttuuria ja journalismin riippumattomuutta selvittänyt Olli Mäenpää vetosi median rooliin vallan vahtikoirana. On myös käytetty värikkäämpää ilmaisua vallan rakkikoirista.
    Genetiivi hämää, johtaa harhaan.
    Rakkikoiran tehtävänähän on räksyttää vääränlaisesta vallan käyttämisestä eikä suinkaan käydä niiden kimppuun, jotka valtaa kritisoivat. ”Vallattomien rakkikoira” kertoisi tarkoituksen paremmin.
    Ongelmallisempaa on, genetiivistä riippumatta, kenen asialla vallan rakkikoira räksyttää. Ovatko toimittajat, nämä ”valtaa” vahtivat ja sille hampaitaan näyttävät objektiivisia vai subjektiivisia toimijoita?
    Kuka vahtii vallan vahtijoita? Kenen narussa rakkikoira kulkee?
    Kaappaako media sitä paitsi käyttämättömän vallan itselleen? Valta ei jää koskaan käyttämättä; se vaan vaihtaa paikkaa. 
    Yleinen mielipide mediassa – median palkollisten kesken – näyttää olevan ettei poliitikoilla eikä talouselämän päättäjillä ole oikeutta arvostella mediaa, sanoipa se mitä tahansa.
    Populismista muita moittiva media haksahtaa tämän tästä itse populismiin, myös ns. laatujournalismi.


Ilta-Sanomat otsikoi sunnuntaina: ”Käsittämättömän kaunis Jenni Vartiainen kertoi Suomen pisteet.”
    Vallan vahtikoira näyttää myös hempeilevän.
    Oliko ilmaisu asiallinen? Suurin kirjaimin sanottu arvio erään ihmisen ”käsittämättömästä kauneudesta”?
    Vai oliko se pelkkä hyvää tarkoittava rasistinen heitto?
    Kirjoittaako sama toimittaja jostakin poliitikosta että ”järjettömän ruma N.N munasi itsensä eduskunnassa”? Jos kirjoittaa, meneekö sekin julkisen myllyn läpi jälkiä jättämättä?
    Ja laajemmin kysyen: kuinka tämmöiseen journalismiin, sen alustana olevaan mediaan voi suhtautua vakavasti? Eikö tästä ole vain himpun verran matkaa rotuajatteluun? Siihen että ihmisiä aletaan jakaa hyviin ja pahoihin ulkonäön ja käyttäytymisen perusteella? Lihavat laihdutuskuurille valtion pakkokeinoin! Juopot vesikuurille kunnallisilla toimenpiteillä! Yksinäiset seurojentalolle poliisin kuskaamana! Lihansyöjät kasvisravintolaan sotaväen saattamana!
    Onko yksilönvapaus koetuksella?
    Pitääkö lihavat, laiskat ja rumat viedä keskitysleirille opettelemaan paremmille tavoille?


Karl Marx kirjoitti, että lehdistön vapaus on siinä ettei siitä tule elinkeinoa.
    ”Kirjailija”, Marx sanoi, ”joka madaltaa lehdistön aineelliseksi välineeksi, ansaitsee rangaistukseksi tästä sisäisestä epävapaudesta ulkonaista epävapautta – sensuuria, tai paremminkin hän kokee jo itse olemassaolonsakin rangaistukseksi.”
    Marx oli idealisti. Sitäkin hän oli.
    Hän ajatteli, että yksilön vapaus alkaa vasta sieltä missä ei enää tarvita välttämätöntä työtä aineellisen olemisen turvaamiseksi. Tuollainen ajatus tuntui utopistiselta 1800-luvulla. Vuonna 2017 se on lähempänä kuin arvaakaan.
    Mutta työnjaon kehittymisen prosessia Marx ei osannut ennustaa, vaikka siitä niin paljon puhui.
    Nykyään kaikki on eriytynyttä, ammattimaista, jopa taide ja kulttuuri. Marx sitä vastoin haaveili jonkinlaisen renessanssi-ihmisen syntymisestä – että kommunistisessa yhteiskunnassa jokainen työläinen on taiteilija niin halutessaan.
    Toisin on käynyt. Sekatyömiehiä ei näy missään. Urheilijatkin ovat nykyään erikoisammattimiehiä ja naisia. Renessanssi-ihmiseen ei usko kukaan. Sellainen ihmistyyppi ei ole muodissa.
    Journalismi on siis ammattilaisten käsissä.
    Jostakin syystä nykyään kysytään harvoin, kenen lauluja toimittajat laulavat.


Maailma on niin pullollaan ironiaa että ihan naurattaa.
    Hyvää huomenta Suomi – naurattaako?
    Keskiviikkona Taloustutkimuksen tutkimuspäällikkö Juho Rahkonen lainasi Helsingin Sanomien Vieraskynä-palstalla Jacques Attalia, joka on todennut, että maailma kehittyy pääosin yhteen suuntaan: ”yksilönvapaus ja liberaalidemokraattiset arvot ovat aina ja kaikkialla saaneet vähitellen lisää jalansijaa.”
    Rahkonen päätteli tästä, että pitkän päälle populismi häviää kansainvälisyyttä korostavalle liberaalidemokratialle.
    Näinkö on? Vai onko näin vain pilkahduksena idealistin silmäkulmassa?
    Ovatko esimerkiksi vihreät poliitikot ”liberaaleja” halutessaan kieltää suuren osan arkipäivän elämään kuuluvista nautinnoista? Tosin he sanovat tekevänsä sen hyvässä tarkoituksessa – maapallon pelastamiseksi.
    En kyllä tiedä kenelle he sen pelastavat, mutta se on toinen juttu.
    Onko esimerkisi Helsingin Sanomat liberaalidemokraattinen sanomalehti hyökätessään viikottain yhä uudestaan (olen seurannut tätä tarkasti) juoppojen, lihansyöjien ja lihavien kimppuun paheksuen, uhkaillen ja maanitellen?
    On vapauksia ja VAPAUKSIA!
    On liberaaleja ja vieläkin vapaamielisempiä!
    Jostakin syystä nykyinen toimittajakunta ei näytä kovinkaan vapaamieliseltä, mutta ehkä tarkastelen asiaa väärästä näkulmasta, omasta itsestäni käsin. Ehkä minun pitäisi katsoa ihmiseen ja yksilöön toisesta suunnasta, valtiosta päin.
    Pitäisikö?
    Kumpi oikeastaan on subjekti ja kumpi objekti? Kumman pitäisi olla?
    Ironia lienee siinä, että mitä enemmän liberaalidemokraattisen yksilön syntymisestä puhutaan, sitä halukkaampia ollaan sekä poliitikassa että journalismissa rajoittamaan yksilön vapauksia silloin kun ne koetaan vastakkaiseksi eräänlaiselle utopia-hyvinvointivaltiolle. Uuteen kuosiin puettu ”arjalainen” ihminen nousee historian hämärästä hyvinvointivaltion ihanteeksi.
    Johtoajatus on kuulunut yli 200 vuotta: Vapaus, veljeys, tasa-arvo!
    Tiukan paikan tullen ”vapaus” vedetään yli.


Hyvää huomenta Suomi!
    Vieläkö ahdistaa?
    Jos olet ruma, älä katso peiliin.
    Jos olet lihava, älä mene ulos.
    Jos olet ujo, ryhdy kirjoittamaan tällaisia pakinoita.
    Niiden julkaisemista ei kiellä kukaan.
    Vielä.

                                      Kyösti Salovaara, 2017.

Uusi arjalaisuus?
______________________________________________________________

24 kommenttia:

  1. "Populismista muita moittiva media haksahtaa tämän tästä itse populismiin, myös ns. laatujournalismi."
    Kyösti, olen monesti harmitellut tätä samaa. HS:n otsikot ovat jo usein räikeämpiä kuin iltapäivälehtien, ikään kuin koittaisivat pyydystää lukijan lupaamalla kohahduttavampaa kuin mitä itse jutun sisältö sitten onkaan.
    Torstai-liitteen elämäntapajutut ja kevytpsykologia ovat hassua ongelmien rakentamista ongelmattomaan elämään. On introvertit ja ekstrovertit, erityisherkät ja resilientit. Nauroin tuota resilienttiä pitkään. Se oli määritelty näin: henkilö, joka ponnahtaa kuin pajunvitsa onnettomuudesta takaisin elämään. Kai sitä joko ponnahtaa tai jää murheeseen, mitä nimeämistä siinäkin tarvitaan. Samaan aikaan pallollamme on isoja ongelmia ja suurin mielenterveyden uhka on edelleen nälkä.
    Lukisin mielellään vakavampaa!

    Tuo loppukuva ja sen alla oleva kysymys ... oh my god, olen haljeta naurusta... paljon puhuva.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hienoa että naurattaa, Marjatta!

      Äsken taisin nähdä kevään ensimmäiset tervapääskyt - ainakin se hymyilyttää, jos ei nauruun purskahdakaan.

      Mutta tästä asiasta - oikeastaan vasta nyt pakinan kirjoitettuani tajuan kuinka köyhä tämä suomalainen mediamaisema on verrattuna vaikka 1960-lukuun, kun lehtiä oli monta eikä yhdellä (HS) ollut valtaa yksin päättää kenen ääni kuuluu, ketä pilkataan ja kenet nostetaan kansakunnan kaapin päälle.

      Tietysti kansalaisilla on netissä kullakin mahdollisuus oman äänen julkistamiseen, mutta se on hieman eri asia.

      Poista
    2. Totta, näin on.
      Somemöly on ainakin yksi ellei pahin syy lehdistön rappioon. Se pakottaa myös lehdistön mukaansa ja vaikuttaa juttujen tyyliin. Jyrki Lehtola kirjoittaa Anna-lehden kolumnissa osuvasti siitä, miten sosiaalisessa mediassa etäännytään maailmasta, kun ei enää kommentoida maailman tapahtumia vaan niiden kommentoinnin kommentointia ja keskitytään pikku juttuihin (pahimmillaan omiin pieruihin).
      https://anna.fi/kolumnit/jyrki-lehtolan-kolumni-marjukka-ero-tuli/
      Ei ole kauan siitä, kun ihmettelin oman pojan kertoessa, että paljon kukaan nuoremmista ei enää lue päivälehtiä, vaan kokoaa ja rakentaa netistä oman mediansa. No, Trumpilla on Fox ja Breitbart ja monella Suomessa vastaavia. Päivälehdet, ne vähät, joutuvat kilpailemaan näiden kanssa.

      Tuo loppukuvasi nauratti kahdesta syytä. Olin lukenut Helene von Schirachin muistelmia, jossa hän kyseenalaistaa Hitlerin höpinää arjalaisuuden ylivoimaisuudesta katsellessaan Wienissä monenlaista geneettistä taustaa olevia kauniita naisia. Toinen syy: juuri kaupungilla käydessämme mieheni totesi, että eipä nykyään enää saa nauttia naisia katsellessa lantion kaaresta ja hameen helman heilahduksesta.
      Tuossa kuvassa on aika androgyyni tyyppi, kuin tieteiselokuvien olento toiselta planeetalta. Olet ilmeisesti ottanut kuvan Espanjan valkoisten vaatteiden kaupasta.

      Poista
    3. Niinpä, kyllä kai ikioman todellisuuden kerääminen netistä saattaa toimia, se kai riippuu kerääjän kriittisyydestä ja ahkeruudesta, mutta jos itse (ilman toimitettuja medioita) luo oman "mediamaisemansa" suurimpana hankaluutena on säilyttää suhteellisuudentaju - osata valita se mikä on tärkeää ja mikä vähemmän, koska netissä kaikki "näyttää" yhtä tärkeältä, yleensä. Kyllähän meikäläinen - vanhanaikaista tietysti - etsii pääosin luettavansa toimitetuista lähteistä (Hesari, Guardian, El Pais, Yle, BBC, New York Times, SK jne) jolloin voi jotenkin luottaa esille otettujen asioiden mittakaavaan. Tämähän ei tietenkään estä hakemasta yksittäisiä kirjoituksia netistä.

      Otin kuvan Cordobasta eräässä ostoskeskuksessa, luulen että se Zarasta mutta en muista ihan varmasti.

      Poista
    4. Korjaan, jos joku etsii tuota mainitsemaani kirjaa, se on Henriette von Schirach eikä Helene. Klaus von Schirachin äiti, Baldurin vaimo. Uusi käännös Herraskansaa on huono, siitä on tehty kuin selkokirja; vanhan hyvän käännöksen - Ihanuuden hinta (nimikin parempi) - neekerit muutettu tummaihoisiksi ja rodut kansoiksi. Olen niin ärtynyt, että suunnittelen kirjoittaa tästä jotain blogiini!
      Käännöksilläkin voi petkuttaa (en laita lainausmerkkejä, tuo on ihan oikeaa petkutusta, sävy muuttuu, kuva kirjoittajasta muuttuu ja lukukokemuksesta tulee tylsä).

      Poista
    5. Ja Henrietten pojanpoika (Robertin poika) on Ferdinand joka kirjoittaa hienon hienoja dekkarinovelleja!

      Harmi että käännöksellä petkutetaan.

      Poista
    6. Ai hän onkin Robertin poika, luulin että Klausin, joka on kirjoittanut loppusanat tähän äitinsä kirjaan. Uudessa painoksessa on myös valokuva-aukeama. On ollut kyllä ylellistä elämää verrattuna elämään täällä Pohjan perukoilla.
      Erkanin tässä varsinaisesta aiheesta, kun muistin, että olemme keskustelleet aiemmin niistä Ferdinandin hienoista rikosnovelleista.

      Poista
    7. Noin olin katsovinani Wikipediasta - ei kannata uskoa tällä syömisellä että katsoin oikein. Yhtä kaikki pojanpojasta puhutaan.

      Poista
  2. Kyösti kirjoittaa taas asioista, joita olen itsekin tykönäni paljon miettinyt. Kuten tuota populismia.

    Itse asiassa lähes kaikissa poliitikoissa on ainakin hiven populistia, kun he myyvät itseään ja ajatuksiaan äänestäjille. Niin taitaa olla myös lähes kaikissa medioissa, kun ne myyvät itseään "kuluttajille".

    Ikäväksi populismin tekee se, että se on paisunut niin hallitsemattomaksi ilmiöksi. Ihmisille kaupitellaan tosiasioista piittaamatonta politiikkaa ja vaihtoehtoisia totuuksia. Se tuntuu järkyttävältä kaikista meistä, jotka koemme tärkeäksi nimenomaan pyrkimyksen kohti totuutta. Keskustelun, avoimuuden ja erilaisuuden hyväksymisen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, saattaisiko tuon ilmaista niinkin että kaikki (jopa toimittajat) "myyvät" itseään (sitä mitä tekee) yhteisölleen ja etsivät eräällä tavalla kanssaihmisten hyväksymistä. Ja kun näin on, se pitäisi itsetiedostaa. Joskus tuntuu että kaikki muut osapuolet hyväksyvän tämän asian (siihen liittyvän populisminkin) paitsi toimittajat, jotka esiintyvät puhtaina ritareina, joilla ei ole mitään itsekkäitä pyrkimyksiä.

      Tällä viikolla Paavo Teittinen "vaati" Hesarissa, että taloustieteilijöiden tulisi rehdisti paljastaa arvomaailmansa, koska se vaikuttaa heidän johtopäätöksiinsä sen suhteen mitä talouden luvut (esimerkiksi) tarkoittavat.

      Teittinen jätti esittämättä saman vaatimuksen toimittajille!

      Poista
  3. Vapaus, josta Kyösti (saan kai minäkin sitä nimeä käyttää?) kirjoittaa on asia, joka minuakin ihmetyttää. Vaikka sitä kuinka pohdin, en tiedä, mitä vapaus on ja miten pitkälle se kurottaa juurensa. Mitä voin vapaasti tehdä? Kuinka pitkälti minun on noudatettava esim. käyttäytymisohjeita tai muita ohjeita, joihin törmää joka paikassa. Ja jos niitä noudatan, olenko vapaa tekemään sitä mitä haluan, jos minua ei ole ohjastettu.

    Minusta vapaus on mahdoton asia. Kaikkein pahin ohjaamo sijaitsee minussa itsessäni.
    Se on ärhäkkä käyttäytymisen säätelijä. Joku. Mikä ja missä? No olen kuullut sitä sanottavan esim. omaksitunnoksi. Missä se on? En tiedä. Miten vähän ihminen tietääkään itsestään ja toisista. Koko maailmasta. Ilmasta ja avaruudesta. Elämme kysymysten varassa.

    Siinä kohti Kyösti puraisi mehevän palan kysyessään nyt niin ajankohtaisesta asiasta kuin toimittajien sananvapaudesta. Kuinka laajalti siitä saa olla huolissaan. Kuinka pitkälti sitä voi uskoa, mitä he sanovat tai kirjoittavat? Eivätkö toimittajat saa puhua leikillisesti, ääntään vaihdellen, naureskellen, iloiten, ironisesti. Onko heidän painettava julkistamissaan asioissa niskat kyrmyssä, hampaita purren, vihaisen näköisinä pelkkää totuuspötkyä. Tylsää ja vivahteetonta. Millä he mittaavat totuuden? Mistä he tietävät sen paremmin kuin muutkaan, mikä on totta? En ymmärrä. Täytyykö heidän odottaa, että joku "totuuden henki johdattaisi heitä" kävisi kuiskaamassa heidän korvaansa, mihin voi uskoa. Eli toisin sanoen: Koko tämän kirjoituksen ensimmäinen kappale, joka alkaa punaisella Iltasanomilla, on sangen hyvä ja tärkeä sisällöltään. Eikä loputkaan kappaleista ole turhia. Vaikuttavat hyvin harkituilta. Ja onko väärin, jos pidän totuutena kaikkia Kyöstin sanoja, vaikka en pysty niitä tosiksi osoittamaan vain sillä perusteella, että ne eivät synnytä ristiaallokkoa omissa ajatuksissani?
    Kyösti sanoo olevansa ammatiltaan toimittaja. Onko meidän sekin pakko uskoa? Kuka on hänen sanojensa vartija?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Etpä vähää yritäkään hahmottaa, Liisu.

      Vapauden "parametreja" lienee helppo luetella, mutta ovatko ne se vapaus johon pyritään, jos pyritään, on vaikeampi juttu. Onhan ihmiskunta (länsimaissa ainakin) päässyt eroon ulkoisen maailman (luonto kaikkineen) asettamassa "orjuudesta" ja rakentanut järjestelmän, jossa yksilö saa ajatella, puhua, kulkea ja melkein jopa pukeutuakin ihan miten itse haluaa. Ehtona tietysti on ettei vapautta käyttäessään estä muita yksilöitä käyttämästä heille kuuluvaa samanlaista vapautta eikä tee omalla vapaudellaan pahaa kenellekään toiselle.

      Tässä on tietysti älyttömän vaikea tajuta, kuinka suuressa määrin tällainen vapauden mahdollisuus perustuu valtavaan yhteistyöhön, jota yhteiskunnassa ja yrityksissä ja instituutioissa harjoitetaan - siis yhteistyötä joka vapauttaa yksilön omaan itsekeskeiseen olemiseen. Katsopa ikkunassa ohi kulkevaa katua tai maantietä: voit lähteä kulkemaan sitä pitkin mihin halua ja milloin haluat, mutta jotta se olisi mahdollista, järjestelmältä on tarvittu isoja panoksia tien rakentamiseen ja ylläpitoon.

      Italiassa on juuri säädetty laki, joka pakottaa vanhemmat rokotuttamaan lapsensa. Jos ei rokotuta, ei lapsi saa viedä esimerkiksi päiväkotiin. Eli järjestelmän on rajoitettava yksilöiden vapautta, koska nämä - jättäessään rokotukset tekemättä - altistavat muun yhteisön hengenvaarallisille kulkutaudeille. Vapautta saa käyttää kunhan ei vaurioita toisen yksilön vapautta.

      Muuten, en kai ole sanonut olevani toimittaja - pelkkä kirjoittelija muiden hommien ohessa. No, nyt eläkkeellä...mitä se sitten onkaan.

      Poista
    2. Ai niin, piti vielä sanomani, että juuri tuo toimittajien(kin) pitäisi tunnustaa: siis se etteivät hekään voi yhteiskunnallisissa asioissa tietää mikä ehdottomasti on totta ja mikä yhteiskunnan kehittämiseen aioituista toimenpiteistä on ehdottomasti paras ja oikea.

      Kannattaisi siis todella ottaa kevyemmin, joskus. Aikaisemmin tuolla viittaan Teittisen ehdotukseen, että talous- ja yhteiskuntatieteilijöiden kannattaisi kertoa arvomaailmansa, koska se kuitenkin vaikuttaa heidän tekemiin johtopäätöksiin.

      Koska toimittajatkaan eivät tiedä totuutta, he pelaavat aika lailla mielikuvilla, ja mielikuvat ovat aina arvomaailmaan sidottuja.

      Poista
    3. Juju on vain siitä, että minkä arvomaailman haastateltu ilmoittaa 1) tilanteeseen sopivan vai 2) sen minkä todella on elämän mittaan omaksunut. Yksittäisen 'arvon' tai toimintatavan kohdalla tuo lienee mahdollista. Pykälä 3) kysyy, että tiedostaako ihminen sen arvomaailman jota todellisuudessa noudattaa? Se on se mitä Liisu kysyy kun kysyy mikä on totuus?
      Totuus tasa-arvosta? Onko sitä, ihan oikeasti? Tätä olen pohtinut useammankin kerran. Ovatko kaikki ihmiset olentoina yhtä arvokkaita ja mitä se tarkoittaa kun liki kaikissa käytännön tehtävissä ero on nähtävissä?
      Tätä voisi jatkaa .., kuten aina ;-)

      Siitä riippumatta, nyt kevät kohisee! hh

      Poista
    4. Onko yhteiskunnallisia totuuksia olemassakaan - siis arvoihin liittyviä? Luultavasti ei, siinä mielessä että mikä on oikein tai oikeudenmukaista.

      Tässähän aina päätyy lopulta miettimään onko elämällä tarkoitusta (tai hisotorialla suuntaa, päämäärää jne) ja se on kuin kuorisi sipulia, kaikenlaisia mielenkiintoisia kerroksia aj yhä uusia eikä lopulta kädessäsi ole mitään, paitsi kyyneleet silmissä.

      Hieman kerettiläisesti tekisi mieli väittää todellakin että ihmisellä on useita arvomaailmoita, tilanteeseen sovittaen.

      Poista
    5. Eipä taida yhteiskunnallisia totuuksia juuri olla. Kyse on yleensä arvoista, jotka nekin pakkaavat olemaan häilyviä.

      Sama koskee tietysti ylipäätään sellaisia käsitteitä kuin totuus ja oikeus. Silti ne ovat todellisia asioita, joista on syytä käydä jatkuvaa keskustelua. Vain siten pystymme niitä joten kuten hahmottamaan. Tällaisille käsitteille ovat myrkkyä ihmiset, jotka tietävät, absoluuttisesti ja varauksetta.

      Mikä on elämän rarkoitus? Elää, taisi sen Ismo Alanko taannoin määritellä.

      Poista
  4. Pitäisikö minun taas haastaa Kyösti? Niin ansiokkaasti kuin hän monia kysymyksiä pohdiskeleekin, on hänellä selvästi hämärä ellei peräti pimeä alue suhteessaan ympäristöasioihin. Niissä kielteinen ennakkoasenne jyrää avoimen pohdiskelun.

    Kun Kyösti kirjoittaa, että "ovatko esimerkiksi vihreät poliitikot ”liberaaleja” halutessaan kieltää suuren osan arkipäivän elämään kuuluvista nautinnoista?", on väite yhtä älytön kuin sinänsä arvostamani sosiaalipsykologian professorin emeritus Antti Eskolan mietelmä "vallassa on porvarihallitus, jonka jokainen päätös on tarkoitettu hyödyttämään vain pääomanomistajia" (kirjassa "Vanhuus").

    Arvon herrat tietysti kärjistävät, mutta eipä tuollainen silti ole keskustelun kannalta kovin antoisaa. Ei mitään puoluetta tai aatesuuntaa voi tietenkään oikeasti redusoida noin yksioikoiseksi toimijaksi, eikä varsinkaan noin kielteisessä sävyssä. Kyse on tuolloin aatteellisesta propagandasta.

    Oma ja aidosti mielenkiintoinen keskustelunaiheensa olisi sitten se missä laajuudessa ympäristönsuojelua olisi syytä toteuttaa ja miksi (tai mihin oikeistolaiset poliitikot oikeasti pyrkivät). Helpompi on kuitenkin vain tuomita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pimeitä alueita, joo, itse kullakin, minullakin. Minähän aloitin "kirjoittajanurani" luonnonsuojeluaiheisilla jutuilla. Kulttuuri sitten tuli perässä - olikohan se valistumista?

      Onhan se tullut näilläkin palstoilla esille, että valaistumiseni aiheutti Linkolan kirja jonka arvioin Demariin, todella kauan sitten. Silloin myös aloin miettiä olenko kulttuurieläin kaupungissa vai... ja valitsin tuon eli tämän linjan.

      Mutta tietysti olet oikeasssa, että pakinassa sanottu on kärjistys, ehkä liian totaalinen ollakseen informaatiota. Kaikenlaisissa liikkeissä on kaikenlaisia ihmisiä ja pyrkimyksiä.

      Oikeastaan oli enempi tarkoitus ottaa esille demarit - joiden ajattelun runko perustuu (toisin kuin vihreiden, ainakaan alussa) tuolle fraasille "vapaus, veljeys, tasa-arvo" ja jotka (siis demarit) tuntuvat ainakin oppositiossa vetävän mieluusti yli "vapauden".

      Tähän täytyy palata myöhemmin. Nyt vain sattui sanojen juoksuun sopivan paremmin viittaus vihreisiin.

      Kun tuolla toisaalla sanoin että vapaus tarkoittaa aina sitä ettei vahingoita toisten vapautta, niin koskeehan se myös esimerkiksi luontoa - pahoinpitelemällä luontoa aiheutetaan sekä itselle että toisile pitkässä juoksussa vapauden kadottaminen.

      Mutta sitten toisesta näkökulmasta: ei ole olemassa mitään luonnon jumalillisuutta, joka sanelisi miten ihmisen tulee elää. On vain ihmisten sääntöjä ja arvoja. (Tästäkin monet tai jotkut ovat toista mieltä, mutta tuskin psystyvät perustelemaan asiaa piharatamon tai etanan näkökulmasta, esimerkiksi.)

      Poista
  5. Ei ole olemassa luonnon jumalallisuutta, muttei myöskään ihmisen. Kaikki nämä oikeudet, moraalit ja vapaudet ovat todellakin vain ihmisen arvoja ja ajatuksia.

    Toisaalta: ihmisen asuinsijaksi on suotu tämä planeetta täynnä mitä ällistyttävintä luonnon ja elämän moninaisuutta. Minut se vetää nöyräksi ja kunnioittavaksi. Luonnon hyödyntämiseen liittyy myös vastuu, ja sitähän ympäristönsuojelijat peräänkuuluttavat.

    Mitä se sitten käytännön politiikassa tarkoittaa? Siitä voinee keskustella loputtomiin. Hyväksyen jopa sen, että joku haluaa antaa luonnolle suuremman arvon kuin mihin itse on valmis, ilman että tämä toinen on mitenkään hölmö tai väärässä. Ei myöskään oikeassa, sillä eiväthän arvot ole oikein tai väärin.

    Eivät kai luonto ja kulttuuri ole mitenkään ristiriidassa?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No eivät ristiriidassa katselun kohteena, mutta sehän on selvää että kulttuuri (ihmisen tekemä) perustuu luonnon hyväksikäyttöön ja mitä tasa-arvoisempaa "kulttuuria" halutaan, sitä enemmän luontoa on "riistettävä". (Tietysti tässäkin on löydettävissä kohtuullinen kompromissi.)

      Linkola oivalsi dilemman hyvin ja sanoi, että luonto kestää kyllä muutaman aatelisen elämän ja kulttuurin, mutta se ei kestä massojen kulttuuria. Siksi Linkola valitsi aatelisten maailman.

      Muistan takavuosilta erään tutkimuksen: siinä piirrettiin samaan graafiin öljyn kulutus ja tiedon määrän kasvu (bitteinä) ja kas kummaa, käyrät kulkivat käsi kädessä kummankin lisääntyessä.

      Tämähän on asia, jota monet eivät vieläkään hyväksy tosiasiaksi vaan kuvittelevat, että ilmaisia lounaita on sittenkin tarjolla. Että sähköä piisaa tekemättä sitä. Että viisipäiväinen viikko on tahdon asia eikä teknologisen kehityksen. Että ihminen voi opiskella 27 vuotiaaksi eikä se maksa mitään eikä luonnonvaroja moiseen ylellisyyteen tarvita lainkaan. Jne.

      Joten: ristiriitoja mainitsemiesi asioiden suhteen saattaa sittenkin olla; oleellista on että ne tunnistaa ja toimii niin ettei tuhoa sitä maailmaaa, missä tällainen suomalaisten ylellinen elämä on mahdollinen.

      Poista
    2. Paitsi kulttuuri niin myös kaikki muukin ihmisen toiminta käyttää hyväkseen luontoa. Olennaista on siis todellakin kohtuullisen kompromissin löytäminen. Sellaista ei edesauta kaikkien niiden, jotka haluavat korostaa luontoa nykyistä enemmän, leimaaminen yksioikoisiksi hölmöiksi.

      Onko kohtuullinen kompromissi mahdollista saavuttaa? Linkolan mukaan ei. Periaatteessa sellaisen voisi hyvinkin olla mahdollista - mitään teknistä estettä siihen ei ole - mutta onnistuuko se ihmiskunnalle psykologisesti? Jos ei, lienee Linkola oikeassa ja tiemme johtaa tuhoon.

      Epäilemättä monet eivät hyväksy todellisuuden joskus karuja realiteetteja. Tämä laajalle levinnyt ymmärtämättömyys koskenee kaikkien puolueiden kannattajia. Miksi siis väheksyä siitä vain "vihreitä"?

      Eivätkö muuten nuo öljyn (ja laajemmin energian) kulutuksen ja tiedon määrän kasvun graafit ole viime vuosina ruvenneet erkaantumaan toisistaan?

      Poista
    3. Kyösti ja Pekka, eikös homo sapiens kuitenkin aina ole viime kädessä tehnyt korjausliikkeitä ja löytänyt ratkaisuja ongelmiinsa?

      Poista
    4. Jos tieto lisääntyy nyt nopeammin kuin energian kulutus, se johtunee tiedon keräämisen ja taltioimisen tuottavuuden lisääntymisestä (=digitalisaatiosta). Jos taas päinvastoin, ihmiskunta lienee kerännyt tietoa laarinsa täyteen.

      En käsittääkseni liittänyt realiteettien tajun puutetta mitenkään vihreisiin enkä mihinkään puolueeseen vaan meihin ihmisiin yksilöinä.

      Itse asiassa muistelin aikoja entisiä, kun jotkut sähkökitarapojat julistivat lehdissä ydinvoiman vastaista kantaansa ja sitten seuraavassa kappaleessa ryhtyivät kehumaan kuinka rämeää musiikkia heiltä syntyi uusien, ties kuinka monituhatwattisten vahvistimien ansiosta. Silloin ajattelin (ja siitä mtyös kirjoitin) kuinka "tyhmiä" tai toispuoleisia me ihmispolot olemmekaan. Kahta ajatusta on vaikea pitää päässään yhtä aikaa.

      Joo, ihminen on maailman paras eläin adoptoitumaan ympäristöön ja muutokseen. Toki torakat ja rotatkin ovat.

      Poista
  6. Tiedon lisäämisellä ei ehkä liene niin kovin merkittävää vaikutusta, noin sinänsä, vaan sillä että tarvittava tieto on oikealla hetkellä päättäjän käsissä ja että hän tahtoo myös tehdä päätöksiä. Merkelillä oli merkittävä päätösvalta 2015 kansainvaelluksen alkaessa mutta päätöksiä, nekin hätäratkaisuja, ei syntynyt ennen kuin moniaalla oltiin kaaoksen partaalla ja nyt suuren veden takana toteuttaa aikeitansa ta-aramp-ta-ramp-mies hatusta vetämällä.
    Näitä löytyy lähempääkin. Svinhuvfud 100 v sitten möi Suomen Saksalle joka onneksemme epäonnistui viimeisessä rynnistyksessänsä Ranskassa ja pääsimme 'vapaaksi'. Romahduksia tapahtuu siis koko ajan, kyse on vain näkökulmasta. Kun päätösten teko on noinkin arpapeliä niin arvattavissa on anarkian tulo seuralaiseksemme elämän perustan, energian ja raaka-aineiden sekä niitä seuraavan järjestyksen jolloinkin loppuessa.

    Vihreistä, meistä. Oireellista mielestäni on esim. Osmo Soininvaaran jatkuva puhe kasvusta. Tähän hän aina kyllä muistaa liittää, muiden 'vihreiden' lailla, jonkun luontoa säästävän elementin mutta kasvu, nykyinen jumalamme, on siinä pääasia. Ilman kasvua emme onnistu … ? Lukija voi täyttää tyhjän kohdan jollakin mutta mukana olemme!

    On siis totta, että korjausliikkeitä on tarvittu ja koetettu panna toimeen mutta ovatko ne olleet onnistuneita on ns. hyvä kysymys. Kuinka pitkälle ne riittävät?
    hh

    VastaaPoista