torstai 20. heinäkuuta 2017

Nostalgiaa

[redillä]


Pamir ja Herzogin Cecilie Kotkan satamassa 1933.
Kuva: Osmo Salovaara (?).



Jostakin syystä sanoihin ja lauseisiin tarttuu symboliikkaa.
    Pitäisikö katsoa peiliin?
    Panee havaijipaidan päälle ryhtyäkseen kirjoittamaan. Löytääkseen uusia ajatuksia. Mutta ne kääntyvät taaksepäin.
    Uusi on vanhaa.
    Nostalgia tihkuu läpi. Viikonloppu Kotkassa, Meripäivät 2017, 200 000 ihmistä joista valtamedia ei paljon kirjoita. Kaakon kulmalla eletään omaa elämää, hieman itseensä sulkeutunutta.
    Kun 1980-luvulla istuttiin Meripäiviä Metsolan Aikamiespoikien kaljateltassa Keskuskadun lehmusten alla ja kuunnelttiin kun joku veisasi Juha Vainion lauluja, ei oikein tajuttukaan kuinka rauhallisia tuon kolkan ihmiset ovat. Samoina kesinä Hangossa regatat aiheuttivat ratkaisemattomia ongelmia.
    Kotkalainen ironia on kohtuuton: kuinka noin suuren kansainvälisen sataman väki saattoi olla itseensä käpertyvää?


Etsii kirjahyllystä Lillian Hellmanin muistelmateoksen Pentimento. Se löytyy helposti, nopeammin kuin mihin Google pystyy.
    Kirjat kun ovat nyt hyllyssä täysin aakkosissa, Jaakon avustuksella sinne vietynä, oikeaan paikkaan aseteltuina.
    Lehdessä lukee etteivät kirjahyllyt kuulu enää olohuoneisiin. Saman toki huomaa kun selailee sisustuslehtiä.
    Ei tarvitse tavallisenkaan ihmisen pyrkiä osoittamaan sivistystä kirjahyllyllä. Ehkä se olikin tekopyhää. Tai sitten pelkkä unelma.
    Hiljainen tieto huutaa.
    Turha pullikoida kehitystä vastaan. Kirjat katoavat vähitellen.
    Vielä hetken niihin saa tukeutua.
    Vertauskuvat tihkuvat nostalgiaa.


Hellmanin ajatus oli, että hänen muistelmissaan erilaiset ihmiset ja heidän pyrkimyksensä tulevat esille kuin ikääntyvässä maalauksessa, jossa vähitellen paljastuu taiteilijan aikomukset ja piiloon
                                                                                S.I. 2017.
Minä ja Ruotsinsalmi -
lapsuuden meri.
jätetyt viivat ja värit. Monien kerrosten yhtä aikaisesta kuvasta syntyy uudenlainen kuva, pentimento, ei ihan totta mutta ei valhettakaan.
    Ihminen muistaa paljon, monta asiaa väärin ja kuvittelee että muistaa omia kokemuksiaan vaikka toistaakin muitten kertomaa.
    Sanon suoraan: en tiedä mitkä asiat tässä ovat totta, mitkä kuviteltua ja mikä tarinaa perheen piiristä, vuosien varjosta eikä se varjo enää ylety kovin kauas.
    Otetaanpa vaikkapa pakinan johdantokuva.
    Luulen tietäväni, että isäni Osmo Salovaara otti valokuvan harvinaisesta kohtaamisesta Kotkan sataman redillä 1930-luvun alussa. Kaksi ahvenanmaalaisen varustajan Gustaf Eriksonin nelimastoparkkia osui yhtä aikaan Kotkaan. Taka-alalla on Pamir ja etualalla komea Herzogin Cecilie.
    Kuva oli meillä kotona kirjoituspöydällä suurennettuna kehyksissa. (Nykyään olen sen kadottanut.)
    Seitsemänkymmentäluvun vaihteessa se julkaistiin teoksessa Kotkalainen kirja, josta olen sen nyt skannannut tähän juttuun. Kirjan mukaan valokuva on vuodelta 1933. Mitään tekijätietoja kirjassa ei mainita. En voi olla täysin varma, että tämä Pamirin ja Herzogin Cecilien kuva on juuri se isäni ottama, mutta tiedän että johonkin julkaisuun tuo isäni ottama kuva aikanaan kopioitiin.
    Oletan siis asioita, kehrään muistikuvia, kuvitelmia.
    Kotkalainen kirja tehtiin Eteenpäin -lehdessä vuonna 1972, kirjapainon työhuonekunnan talkoovoimin. Isäni oli siihen aikaan yrityksen toimitusjohtaja.
    Kirjan mottona on hieman pahaenteinen lainaus Kotkan kaupungin historiasta vuodelta 1904:
    ”On vaikea ennustaa, miten kaupunki tulevaisuudessa tulee kehittymään. Jatkuvan edistymisen edellytykset ovat epäilemättä olemassa. Tuleva kehitys riippuu kuitenkin paitsi hyvästä asemasta ja hyvistä liikeneuvoista, myös kaupunkimme asukkaiden toimintakyvystä.”



Olisiko niin, että karjalaisuuden ja savolaisuuden integraatio tuotti sitten jossain määrin toimintakyvyttömän kotkalaisen kulttuurin? Ei voi yhtä aikaa suuntautua ulospäin ja sisäänpäin. Siitä syntyy "Kotkan poikii ilman siipii"!
    Suuret purjelaivat olivat nyt Meripäivillä hetken Kotkassa.
    Aikanaan ne vierailivat usein kaupungissa, odottivat redillä pääsyä satamalaituriin tai sitten niitä lastattiin redillä, jos laiturissa ei ollut riittävästi tilaa.
    Herzogin Cecilie upposi kuvanottohetkestä muutaman vuoden päästä Devonin edustalla. Pamir upposi 1950-luvulla.
    Isäni valokuva-albumissa on muutamia kuvia suuren purjealuksen täkiltä. Olisivatko ne Herzogin Cecilielta? Siellä on myös pari kuvaa jossa on taustalla palmuja, joten ne eivät ainakaan ole isäni ottamia.
    Mutta voi hyvin uskoa, että Osmo vieraili nelimastoparkilla sen ollessa Kotkassa, sillä naapurin poika Apon Olli työskenteli Herzogin Ceciliella merimiehenä. Muistan kuinka hän kertoili pelastumisestaan Devonin karilleajon jälkeen Englannin rannikolla.
    Viisikymmentäluvulla isäni ja Olli pelasivat shakkia pukeutuneena ruskeisiin tupakkatakkeihin. Siihen aikaan Olli oli palomies ja isäni kirjapainomies.
    Mutta muistanko todella oikein? Purjehtiko Olli tuolla laivalla?
    Shakkia he pelasivat yhtä kaikki.
    Sitäkin saattaisi ihmetellä millä kameralla isäni on (olisi) noita kuvia ottanut. Valokuva-albumissa kuitenkin kuvia on, monta ja toinenkin kuva Herzogin Ceciliesta.

                                                  Kyösti Salovaara, 2017.
"Raana" ja hollantilainen Morgenster.


Nostalgia tihkuu läpi kuin huokoisesta paperista.
    Paperitehtaan piipussa on yhä Enso Gutzeitin tähti.
    Kantasatamassa vierailevien purjeveneitä vahtivat vanhat nosturit eli ”raanat” kuin lastia turhaan kurkotellen. Menneisyys läikähtää tunteen kiloon.
    Kun ”raanamiehet” 50- ja 60-luvulla pelasivat puulaakipelejä Urheilukeskuksen hiekkakentällä, siinä oli vastustaja helisemässä. Nimittäin suuri osa KTP:n mestaruussarjapelaajista teki päivätyötään satamassa nosturinkuljettajina.
    Noita pelejä oli hauska katsoa. Rennosti syntyi maaleja, tiuhaan. Ei ollut samanlaisia paineita kuin mestaruussarjapeleissä viereisellä ruohokentällä, jota nykyään kutsutaan Arto Tolsa -areenaksi.
    Kun me pojat pelailimme ruohokentän reunalla, keskemmälle ei aina päästy kuluttamaan nurmea - kentänhoitajat olivat kovaa porukkaa - kaupungilla sijaitsevan kirkon tornista saattoi tarkistaa kellonajan.
    Siihen aikaan lapsilla ei ollut kelloa ranteessa.
    Eikä kännykkää taskussa.
    Mutta pallo oli yhtä pyöreä kuin tänään.

                                                                                               Kyösti Salovaara, 2017.
Ilkka Vainio Juha Vainio -palkinnonjakotilaisuudessa
 Kotkan torilla perjantaina 14.7.2017.


Yöllä Ilkka Vainio vetää absurdin shown Janus Hanskin kanssa Kairon terassilla. Surrealismi on huipussaan kun ”Ile” pistää väen huutamaan ”kooteepeetä” kolmeen kertaan.
    Me olemme toisen polven taiteilijoita, Vainio toistaa itseironisesti.
    Äitinsä, niin Ilkka kertoo, oli huippu-uimari, joka lopetti uimisen tavattuaan Juhan – sen jälkeen vain siittiöt pääsivät uimaan. Riemuissaan Vainio vetäisee myös komean Veteranolaulun, samoille härille omistettuna joista kirjoitin pari viikkoa sitten Välimerellä.
    Iltapäivällä Vainio oli jakamassa vuotuista Juha Vainio -palkintoa Juha Tapiolle. Seuraavan päivän iltana kirkkokonsertissa. Koripallo taisi jäädä väliin, koska kaupunki unohti koritelineet varastoon.
    Aurinko paistaa, jopa risukasaan.
    Kun on lapsi, se paistaa aina.
    Kummallinen muistikuva viisikymmentäluvun puolivälistä. Olemme kenties noin 7-9 vuotiaita, me Museokadun pojat. Joku tulee kertomaan että Junnu on Mansikkalahdessa.
    Kipitämme katsomaan. Siellähän ”teini-ikäisten” nuorten porukka istuskelee uimarannan lähellä kalliolla, Junnu keskipisteessä.
    Mikä tässä sitten on kummallista?
    No se, että mistä me silloin tiesimme että Juha Vainiosta oli tulossa, vuosien päästä ”merkkimies”. Ilmeisesti Junnulla oli jo silloin jotakin taskuissaan, ehkä hän oli ”kunnostautunut” jossakin, luonut paikallista legendaa.
    Kun en tässä nyt pysty tarkistamaan, niin olisiko Juha Vainio jo silloin saanut kannuksia Fennian Keisarikunnasta? Jos, niin mistä me sen tiesimme ja mitä se meille merkitsi?


Sunnuntaina purjelaivat lähtevät satamasta merelle.
    Nostalgia on kuin pentimento, nykyhetken ja menneisyyden viivojen ja värien uudesti luoma tunnepiirros.
    Kävelen talojen ohi menneisyyteni läpi eikä sanoilla ole kilpeä vastustaa kaipuuta, jota ei oikeastaan ole olemassa enää.
    Vieras kulkee kadulla.
    Nupukivet huokailevat ajan hikeä.
    Mereltä tuulee, viileä henkäys, etäällä Suursaaren silhuetti.


                                                                                              Kyösti Salovaara, 2017.
Venäläinen Mir jättää
Ruotsinsalmen taistelujen maiseman taakseen.

______________________________


24 kommenttia:

  1. Pentimento sanasta tuli mieleeni tiistaisin Teemalta tuleva, aina tunnin verran kestävä BBC-ohjelma 'Taidetutkimukset'. Se on kieltämättä tehty kovin yleisöystävälliseksi, etten sanoisi kosiskelevaksi mutta kun tuon unohtaa niin onhan tuo hauskaa nähdä mitä kaikkea taideteoksesta paljastuu kun sen rakenteisiin uppoudutaan. Ohjelmat löytyvät myös kuukauden verran Areenalta.

    Joo, meriromantiikka! Poikani sitten toteutti sen mitä en itse olisi tohtinut. hh

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Englantilaiset osaavat tuollaisten dokumenttien tekemisen - sortuen kyllä, niin kuin sanot, joskus katsojan mielistelyyn. Kaikkeahan ei tarvitsisi rautalangasta vääntää. Tämä ohjelma on kyllä mennyt ohi silmien, mutta...

      Joo, toiset meistä jää rannalle katsomaan kun toiset purjehtii horisontin taaksen. En muista kaipasinko koskaan merimieselämää, mutta luin kyllä paljon meriromaaneja, tyyliin Frederick Marryat.

      Poista
  2. Niin joo, Suursaari. Sinne ei ilmeisesti suomalaisille ole enää asiaa. Sieltä päin on kirjoittanut ilmeisesti sieltä kotoisin oleva Irja Sinivaara, tuo "Sinisiin ilmoihin" on kertomus Suursaaresta. Ennen sotia.

    Onhan siinä nostalgiaa. Mutta sen verran käsitin että Suursaari on ollut kotkalaisille tärkeä paikka. Eikä ole ollut pakko olla kieltolakikaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ennen näitä Putinin "kylmiä vuosia", Kotkassa oltiin ilmeisesti aika lähellä saada Suursaari turistimatkojen kohteeksi.

      Temppeliaukion kirkon arkkitehtdit muuten ovat Suursaaresta kotoisin.

      Tuosta kun istun rantakivellä, matkaa Suursaareen on yli 40 km ja silti saari näkyy aika isona silhuettina (ei siis pelkkänä viivana), joten saarella on korkeutta (on se siis "suuri").

      Poista
    2. Kyösti, tosiaan, vanha 'Laatokan ystävä' vävymme yritti saada meitä mukaansa Suursaaren matkalle jos sellainen olisi onnistunut. No ei se sitten!

      Suomi on pieni. 90-luvun laman aikaan kävin Sapokasta käsin teltan kanssa Kaunissaarella. Oli kaunista elokuuta ja niipä viivyin siellä hiljaisuudessa viikon verran. Turisteja ei juuri ollut, piirtelin yksikseni. Sataman 'itäleuan' kärjessä oli (on?) jyhkeä käkkärämänty aittojen perässä. Siinä kun luonnostelin tuli vanha, hujoppi ukko siihen ja rupesi kertoilemaan. Oli mänty kuulemma ollut Suursaaresta kotoisin olleen J.W. Mattilan 'leipäpuu'. Sepä somasti sattui, ajattelin ja sanoinkin.

      Oli niin että isoisäni, Martti Iivonen oli ensimmäisessä työpaikassaan, juuri Suursaaresta käsin ollut tarkastamassa Pietriin kulkevia laivoja koleravaaran varalta. Työ kesti useita kuukausia. Vapaa-aikoinaan olivat, hän ja taiteilija kiertäneet saarta, toinen kai kuvia maalaten, toinen kalastellen, hiukan metsästäenkin. Sittemmin Suomen itsenäistyttyä Mumini ja äitini viettivät siellä monina vuosina opettajan pitkiä kesälomiansa. Niinpä olen lapsesta saakka saaresta paljon kuullut, olihan se heille 'pyhä saari', ihanimmat nuoruuden kesät! Hannu

      Poista
    3. Mukavaa muistelua tuo, Hannu.

      Saarelaiset näkyivät ja vaikuttivat kotkalaisessa todellisuudessa vielä 50-luvulla kun heitä ilmeisesti asui kohtuullisen paljon lähisaarissa. Muistan kuinka meidänkin pihapiirissä asui talvet joitakin koululaisia lähisaarista, koska muuten ei ollut taattua päästä joka päivä kouluun ja olisihan se muutenkin ollut kohtuuttoman raskasta lasten kulkea talvella saarista kaupunkiin ja takaisin.

      Poista
  3. Purjelaivat ovat lipuneet Turkuun.

    "Viikonloppu Kotkassa, Meripäivät 2017, 200 000 ihmistä joista valtamedia ei paljon kirjoita. Kaakon kulmalla eletään omaa elämää, hieman itseensä sulkeutunutta. "

    Turun Sanomat on aina uutisoinut Turun Tall Ship Racesta kaiken kuvineen ja teksteineen, Hesaria en luekaan kesäisin. En tiedä, onko Hesari se valtamedia, mutta toinen valtamedia eli Seiska tuntui olevan paikalla kyllä Kotkassa Meripäivillä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, jos ei Hesari ole valtamedia niin mikä sitten ja sillä on "varaa" olla kitsas mistä kirjoittaa. Tarkoitan että kaikensorttiset popparit kyllä saavat runsaasti kulttuuritilaa mutta se, että ihmiset vana kokoontuvat istumaan ja ihmettelemään (vaikka heitä olisi 200 000) ei ole uutistamisen arvoista. Jos 89 ihmistä pitää mielenosoituksen jostakin aiheesta, joka iskee toimittajien sieluun (=saman kuplan sisällä) silloin uutispalstaa piisaa. 200 000 ihmisen "myönteinen" mielenosoitus ("onpa kiva olla olemassa") ei näin ollen riitä.

      No, ehkä se ei ihan näin menee.

      Hyviä tuulia Turkuun!

      Poista
    2. Totta tuo, mitä kirjoitat, useat "oikeat mediat" eivät minusta näe asioiden mittasuhteita, eikä ihan aina asioiden perimmäisiä syitä tai ilmeisiä seurauksia. Monet asiat ovat kannatettavia, eli 89:n ihmisen mielenosoitus on varmasti tarkoituksellinen, mutta asian muuttaminen voi johtaa suurempiin ongelmiin, jossain muualla. Tämä aika polkee alleen helposti edustuksellisen demokratian.

      Poista
    3. Niinpä, on aika mielenkiintoista että kuka oikeastaan "ohjaa" (poliittista) keskustelua nykyään. Toimittajat väittävät olevansa neutraaleja tilanteen seuraajia, mutta eivät tietenkään ole.

      Herätysjuhlista Hesari kyllä kirjoittaa laveasti, mutta ei Meripäivistä koska siellä istutaan vain kaljakuppiloissa ja pikaruokabaareissa. Hesarihan on nykyään tunnustautunut (vaikkei myönnä) THL:n kaupalliseksi valistuskonttoriksi.

      Mutta Kymenlaakson kohtalo on yhteiskunnallisesti toisellakin tavalla mielenkiintoinen: SDP antoi perusalueensa (siellä kai yleensä SDP:n osuus äänistä oli pitkälti yli 30, vaaleissa kuin vaaleissa) vajota kehityksen kulusta ikuiseen taantumaan kun savupiipputeollisuus alkoi hiipua. Miksi?

      Johtuiko se siitä että SDP:tä on koko ajan johtaneet turkulaiset ja savolaiset? Vai siitä että Kymenlaaksossa kasvoi korkeintaan keskitason poliitikkoja (vaikka samaan aikaan soittajia ja laulumaakareita nousikin kansakunnan kaapin päälle)?

      Miten SDP:llä oli varaa uhrata Kymenlaakso? En tiedä.

      Tuomiojan päiväkirjat kertovat tästäkin välinpitämättömyydestä karua kieltä. Johtavaa kotkalaista poliitikkoa Antero Kekkosta Tuomioja nälvii jatkuvasti ja pitää häntä täydellisenä narrina ja tyhjäkallona. Ja koska maailma on Tuomiojalle poliittisten ihmisten läpi koettua ja ajateltua (ei kansalaisten hyvinvointia ajavaa), ei Kymenlaaksolle paljon sympatiaa herunnut.

      Poista
    4. Minuakin on vuosi vuodelta enemmän turhauttanut Helsingin Sanomien vaikeneminen monista kiinnostavista asioista (urheilun puolella esimerkiksi yleisurheilusta). Ja kääntäen monien vähemmän kiinnostavien, sanoisinko joutavien, asioiden nostaminen esille.

      Jos olisi kunnollinen vaihtoehto niin saattaisin protestoida ja vaihtaa mediaa. Mutta mihin? Ja, ettei totuus ihan unohtuisi, on Hesarissa sentään vielä paljon hyvääkin. Ilmeisesti yrittävät siellä tavoittaa nuoria lukijoita ja samalla kääntävät selkäänsä meille perinteisen lehdistön ystäville?

      Poista
  4. Huomasin minäkin lehdestä, että kirjahyllyt eivät enää kuulu olohuoneisiin. Mukamas. Mikä voisi olla komeampi merkki kodin sivistyneisyydestä kuin monipuolinen kirjahylly? Ai niin - eihän sivistys ole tässä totuuden jälkeisessä ajassa enää mikään tavoiteltu arvo.

    Mihin on ihmiskunta matkalla, jos se hukkaa hienoimmat saavutuksensa, kuten sivistyksensä ja sen yhden ilmentymän, kirjallisuuden? Ainahan voi ajatella, että nuori polvi on siirtämässä lukemistaan sähköiseen muotoon. Eikähän sillä muodolla ole niin väliä. Kunhan luetaan ja kirjoitetaan. Sivistytään.

    Silti toivon nöyrästi, että kirja fyysisenä esineenä ei katoa maailmasta ennen minua. Kirja kun on minulle niin tavattoman tärkeä myös fyysisesti, kädessä pidettävänä. Ja joukkona, hyllyssä, muodostaen jopa enemmän kuin osiensa summan.

    VastaaPoista
  5. Juu, vapaassa maailmassa kaikki on mahdollista eikä ole kiellettyä perustaa vaikkapa uusi sanomalehti Hesarin kilpailijaksi - mutta taitaa olla mahdoton tehtävä kaupallisesti onnistua.

    Vielä yksi asia Tuomiojan kirjoituksista - niistä kävi ilmi että aikanaan Demarin ja Kansan Uutisten yhteenliittämistä suunniteltiin vakavasti. Olisikohan siitä saatu kunnollinen kilpailija? Sitähän ei kukaan voi jälkikäteen tietää kun yritys jäi tekemättä.

    Tänään Suvi Ahola hehkuttaa Hesarissa tulevaa keskuskirjastoa turistirysänä -kun Helsingissä ei juuri muuta wau-arkkitehtuuri ole eikä tule.

    Aika ironista: Hesari on toisaalla laajasti kertonut kuinka kirjat ja kirjahyllyt katoavat olohuoneista. Miten ja miksi tällaisessa kehitysvaiheessa sitten pitää ja kannattaa rakentaa "kirjasto"? Samalla kun kansalaiset luopuvat kirjoista kotonaan!

    Vai meinataanko turistit saada katsomaan fyysisiä kirjoja, joita itse kantaväki ei omista eikä pian edes tiedä miltä ne näyttävät?

    Vaikka paremmaksi kaikki muuttuu, silti hyväksi ei milloinkaan, laulaa "Folk-Fredi" eikä siihen ironiaan paljoa osaa lisätä.

    VastaaPoista
  6. Uuden "kirjaston" nimi valittiin ilmeisesti jo ennakoiden, Oodi - sehän ei viittaa millään tavalla kirjoihin vaan musiikkiin, jolle talossa onkin aika paljon tilaa jo nyt.

    En välitä sisutusmuodista minäkään. Nämä 8 metriä kirjahyllyä lattiasta katon pintaan pidän siihen asti, kun pystyn asioistani päättämään. Sisältö on vähäiseltä osin muuttunut, mutta edelleen pääosa kirjoistani on opiskeluajan hankintoja.

    Purjelaivat seilasivat Kotkasta Turkuun osaksi Turun Tall Ship -tapahtumaa. Vietin siellä lauantaina monta tuntia. Oli kivaa, kerrankin kesäpäivä, ihmiset iloisia, kaikenikäisiä ja kaikenlaisia ihmisiä liikeellä, jopa ulkomaaalaisia. Kävijöitä oli ollut yli puoli miljonaa. Ei sanaakaan Hesarissa tästäkään. Hyväntahtoisista tapahtumista ei siellä kirjoiteta, vain sensaatioainesta sisältävistä. Maakuntalehdille naureskellaan, kun niissä kerrotaan kesätapahtumista, mutta niistähän elämä koostuu.

    "Raivosin" kerran omassa blogissani siitä, että HS:n toimittaja kirjoitti KOM-teatterin näytelmän ensi-illasta, kun se maakuntateatterikierroksen jälkeen päätyi Helsinkiin KOM-teatterin omiin tiloihin. Ensi-ilta oli ollut pari kuukautta aiemmin Vaasan kaupunginteatterissa. Minäkin olin käynyt katsomassa tämän näytelmän Kouvolan teatterissa. Nuori toimittaja joko ei ollut tehnyt taustatyötä tai piti maalaiskaupunkien ihmisille esiintymistä harjoitteluna. Hän kysyi näyttelijöiltä, vanhoilta konkareilta, jännittääkö. Nämä vastasivat, että no ei enää. Kyseessä oli näytelmä Romeo vs Julia, Marja-Leena Koukin ja Erkki Saarelan esitys ja Koukin 50-vuotistaiteilijajuhlaesitys.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toimittaja ei siis sanallakaan maininnut, että näytelmää oli jo esitetty, ensi-ilta oli tulossa ja näyttelijöitä varmaan jännittää kovasti.

      Poista
    2. Joo, elämä koostuu pienistä arkisista asioista, jotka joskus kasvavat suuriinkin mittoihin, arkisuudessaankin. Historiankirjoitus ei oikein osaa tarttua tuohon arkisuuteen, koska siinä ei ole hyvän eikä pahan huipentumia, ja sitten kun tartutaan hyvän ja pahan huippuihin, luodaan vähän jopa todellisuudelle vierasta historiankirjoitusta.

      Mediakin pitää itseään todellisuuden peilinä, mutta se on todella valikoiva peili.

      Poista
    3. Noinhan asia tietysti on, koko ajan. Sitten miettii onko suurempaa draamaa kuin itse koettu, oma elämä siis, se minkä tästä yhdestä pisteestä näkee? hh

      Poista
  7. Marjatta, Kyösti, Hannu: taisi olla Hesarissa mielipidetiedustelu siitä että miltä Hesa vaikuttaa noin niin kuin maakuntalaisen silmissä.

    Hesari alkaa olla aika heikko esitys ja alkanut unohtaa velvollisuutensa nopeasti, siis laatulehtenä. Jossain mielipiteessä tuosta gallupista sanottiin, että voi olla että maakunnissa ei käsitetä mitä kaikkea Helsingissä on. En käsittänyt mielipidettä ollenkaan, koska sehän tarkoitti sitä, että täällä ei olisi mitään. Tai sitten aivan liian vähän (suhteessa mihin? väkilukuun? ymmärryskykyyn? koulutukseen? ikään?).

    Oltiin näyttelyn avajaisissa perjantaina ja huomasin sen mitä olen ollut huomaavinani jo muutaman vuoden ajan (sen saman jonka Hesari on käyttänyt rapistumiseensa): yhteisöllisyys on kasvamassa. On se kyllä ollut odotettavissa.

    Se tämä poliittisen olemisen leiriytyminen on harmittanut kaikkia tasapuolisesti. Kulttuuri on edelleen voimakas tekijä asuttiin sitä missä tahansa.

    Ja Pekka: minun pitäisi saada fiktiokirjahylly aakkosjärjestykseen ja muutenkin putsatuksi. En jaksa lukea näytöltä enempää kuin mitä tulee pitkiä juttuja luetuksi. Silmät väsyvät vähemmän kirjaa lukiessa.

    VastaaPoista
  8. Minä sain hyllyni kirjat aakkosiin, hyvällä avustuksella tietty. No, eihän noita enää ole tuhansia niin kuin oli joskus.Tietokirjat eri osiossa, yllätyin kuinka paljon niitä oli (ja verkkokomerossa vielä pari sataa järjestämättä, mihinkään mahtumatta).

    Koska kaikki eivät mahtuneet ojennukseen, vein n 100 kirjaa yhteen sattumanvaraisesti valittuun divariin, pääasiassa jännäreitä. Kirjakaupaun katseli pinoa joka kahdesta kassista nousi pöydälle. "En minä näistä mitään maksa", hän sanoi.

    "Otatko ilmaiseksi?" kysyin. No, kai noi voi ilmaiseksi ottaa, kaveri sanoi. Ja kertoi että jännäreitä tulee niin paljon ettei niillä ole juuri mitään kaupallista arvoa (toisin kuin vaikkapa 80- ja 90-luvuilla).

    Jos kirjat eivät olisi kelvanneet ilmaiseksi, olisivat päätyneet paperikeräykseen tai polttoroskikseen. Niin kuin parin viime vuoden aikana vanhempieni kirjastolle pääosin kävi: 30-luvulla painetut nobelkirjailijat poltettakoon, muuan huutokauppamaakari sanoi. "Ei noita kukaan osta."

    Ensin poltetaan kirjoja ja sitten ihmisiä, kuuluu maineikas lause.

    Silläkö tiellä mennään?

    Uutiskynnyksien turhuuden markkinat: Yle on nyt vuorokauden hokenut radiouutissa, että Rolling Stones tekee uuden levyn. Miten hemmetissä se voi ylittää valtamedian kuninkaan uutiskynnyksen? Onko Ylen uutistoimituskin jonkinlainen pop-toimitus?

    VastaaPoista
  9. Kyösti: nyt täytyy varmaan katsoa miltä YLEssä alkaa näyttää kun sensuurin pitäisi nyt alkaa vähentyä, eli poliittisen vaikuttamisen. Se *on* veronmaksajien maksama tavaratalo ja sen olisi syytä peruuttaa vähän lähemmäs kohti sitä ajatusta että tarjotaan ihmisille aineksia maailmankatsomuksen muodostamiseksi. Sehän on eri asia kuin mikään poliittinen tunnuksellisuus.

    Huomasin tuon rollareiden tulon enkä kyllä oikein käsitä mitä sitä nyt pitää huutaa. Minä tykkäsin eniten Rollareiden Beggar's Banquetista eli siitä valkoisesta älppäristä. Raise your glas for the hardworking people! Älppäri ilmestyi vuonna 1967 tai -68. Ostin sen Tukholmasta kesätyötienesteilläni.


    YLEllä pitäisi nyt seuraavaksi olla sitten normalisoinnin aika, mutta miksikähän se normalisaatio on nyt muuttunut.

    Minä olen vienyt kirjoja kirjastoon. Siellä on hylly, jonne saa jättää omia kirjoja ja ottaa sitten tilalle jotain. Löysin viime viikolla Satu Koskimiehen kirjoittaman romaanin nimeltä Hurmion tyttäret (Tammi 2009). Siinä kerrotaan Katri Valasta ja Elina Vaarasta.

    Kirja kulkee mukanani mökille, jonne mennään tekemään kesätöitä huomenna. Viikon verran on aikaa hyppiä louhikossa mustikoiden perässä. Tuo toinen pilkkoo ensi kesän puita. Ulkona näyttää harmaa pilvipeitto repeilevän. Ehkä nyt sitten se kesä tulee?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä kuulin silminnäkijän todistuksen, että Kallion kirjasto myy 50 sentillä/kpl Risto Hannulan kirjastolle lahjoittamasta dekkarikokonaisuudesta kirjoja ulos - saadakseen muka tilaa uusille kirjoille.

      Jos tämä on totta - ja jos siihen on myös sekaantunut Suomen dekkariseura antamalla moiselle tuhotyölle luvan - Kallion kirjastossa muhii kulttuuriskandaali vailla vertaa, ja Dekkariseura ryvettää kasvonsa populaarikulttuurin edistäjänä.

      Poista
    2. Tämä tulee vähän myöhässä, mutta parempi myöhään kuin ei ollenkaan.

      Helsingin kaupunginkirjasto ja Suomen dekkariseura päättivät vuoden 2015 lopussa, että Kallion kirjaston dekkarikokoelma painottuu jatkossa kotimaiseen ja pohjoismaiseen rikoskirjallisuuteen ja kasvaa näiltä osin tulevina vuosina. Lisäksi kokoelmaan on jätetty esimerkiksi Agatha Christien ja muiden kuuluisimpien dekkaristien käännösteokset. Olemme säilyttäneet myös lahjoituksena saadut vanhat teokset kokoelmassa, mikäli ne ovat lukukelpoisessa kunnossa. Kokoelman painopisteen muutos tehtiin siksi, että dekkarikirjasto alkoi olla jo niin täynnä, että hyllytila ei enää riittänyt kokoelmaan kuuluville kirjoille.

      Läpikäynnin myötä kokoelmasta poistetut dekkarit olemme joko 1) siirtäneet Helmet-kirjastojen lainattavaan kokoelmaan tai 2) lähettäneet Kuopion Varastokirjastoon. Mikäli teoksia on jo ollut molemmissa kokoelmissa, olemme laittaneet teoksia myös myyntiin. Vaikka teokset on poistettu Kallion kirjaston dekkarikokoelmasta, ne ovat yhä kirjaston asiakkaiden saatavilla ja lainattavissa.

      Lahjoitussopimuksen mukaisesti kaupunginkirjasto oli yhteydessä Suomen dekkariseuran hallitukseen ennen mitään toimenpiteitä. Hallitus antoi kirjastolle luvan alkuperäisen lahjoituskokoelman osittaiseen purkamiseen ohjeistuksella, että poistettavista kirjoista tarkistetaan, että niitä on tarjolla jossain Suomen kirjastossa tai jos ei ole, poistettava teos toimitetaan joko Helsingin kaupunginkirjaston varastoon tai kansalliseen Varastokirjastoon Kuopioon. Ja näin on siis tehtykin, niin kuin yllä on jo mainittu.

      Dekkariseuran hallituksella on täysi luottamus Kallion kirjaston henkilökunnan ammattitaitoon kokoelmatyössä ja dekkarikirjaston kokoelman rakentamisessa myös siten, että sinne mahtuu jatkossa myös nykypäivän rikoskirjallisuutta Fennica-aineistoa painottaen.

      Taina Pirhonen
      palvelupäällikkö, Kallion kirjasto

      Leena Korsumäki
      hallituksen pj, Suomen dekkariseura ry

      Poista
  10. No kamala juttu. Hannulan Risto oli ystäväni, istuttiin Porissa monta kertaa tätini keittiössä keskustelemassa kirjoista ja muusta kulttuurista. On täälläkin kirjasto myynyt kirjoja halvalla. Ei ollut tullut mieleenikään että syy voisi olla juonittelu.

    Eiköhän ole syytä että paimennat tuota ja otat selvää?

    VastaaPoista
  11. Hhm... ainakin pitää katseella seurata!

    VastaaPoista