torstai 24. elokuuta 2017

Suljetun huoneen arvoitus

[luonnollinen mahdottomuus?]


                                                                                             Kyösti Salovaara, 2017.


Synkkinä aikoina – lauletaanko silloinkin?
    Lauletaanko, tanssitaanko, nauretaanko?
    Totisina aikoina – ollaanko totisia silloinkin?
    Luetaanko silloinkin liikaa lehtiä? Katsotaan telkkaria? Selataan uutisia? Astutaan maailmasta omaan päähän ja kuvitellaan että siinähän se on.
    No, mikset naura? Ethän sinä ole maailma.
    Täytyy yrittää.
    Aika huvittavaa: tervapääskyt lensivät pois. Eivät löytäneet kesää Suomesta. Eivät tienneet, että täällä kesä on määritelmäkysymys.
    Katsotaan kalenterista.


Suuria asioita, pieniä ihmisiä.
    Isoja ihmisiä, pieniä asioita.
    Kaikki tuntuu osuvan samaan hetkeen, mutta se on subjektiivinen harha. Maailmankaikkeus näyttää kuulemma samannäköiseltä katsoopa sitä miltä kantilta tahansa.
    Vaikea uskoa. Tietääkään ei voi, koska emme pääse universumin kaikille kulmille. Pitää kuvitella mitä näkee. Ei parane nähdä mitä kuvittelee.
    Näin sanat synnyttävät toisia lauseiksi asti eikä vieläkään naurata.
    Tai vähän kuitenkin.


Pentti Linkolasta julkaistiin elämäkerta. Sekin osui tähän aikaan, suurien kysymysten keskelle. Riitta Kylänpään kirjoittaman elämäkerran nimi on Pentti Linkola – ihminen ja legenda.
    Huolettomasti lehtiä selaillen näkee kuinka huolettomasti arvostelijat suhtautuvat Linkolan ajatuksiin – Kylänpään teoksen paneutuvuutta en epäile. Ihminen siis erotetaan ajatuksistaan. Ehkä sekin on hyvä.
    Pekka Sauri kirjoitti Kylänpään kirjasta velton epä-älyllisen kritiikin Helsingin Sanomiin. Onneksi Hesari on pariinkin kertaan ”korjannut” Saurin romanttisen huitaisun. Linkola on todella enemmän kuin ajatuksensa, joita ei pysty puolustelemaan oikeastaan mitenkään.
   Maailma on niin suuri asia, ettei siitä voi puhua pienillä sanoilla, vaikka juuri niillä siitä pitäisi puhua.
    Voiko maapalloa verrata suljettuun huoneeseen?
    Kaukaa haettu ajatus, läheltä poimittu.
    Lueskelin John Dickson Carrin dekkarin Kolme ruumisarkkua loppuun. Tässä romaanissa on kuuluisa esitelmä suljetun huoneen arvoituksista; siitä kuinka salapoliisiromaaneissa käsitellään mahdotonta murhaa suljetussa huoneessa. Kukaan ei pääse huoneesta pois, ei sisälle – silti lukitussa huonessa tapahtuu ”jotakin”.
    Vertautuuko meidän planeettamme tähän? Suljetussa huoneessa ei voi tehdä mitään ilman osallisuutta.
    Ihminen osallistuu, tahtoi tai ei.


Miksi epäilemme kuullessamme selityksen lukitun huoneen arvoitukselle, tohtori Fell kysyy Carrin teoksessa.
    Se ei johdu epäuskosta, Fell jatkaa, vaan jonkinlaisesta pettymyksestä. Samalla tavalla ihminen pettyy kun hänelle kerrotaan miten taikuri teki temppunsa. Sillä kaikessa rationaalisuudessamme haluaisimme uskoa, että yliluonnollisia asioita tapahtuu. Mutta jos arvoituksen ratkaisu perustuu yliluonnolliseen, petymme yhtä lailla kirjoittajaan tai taikuriin.
    Me kaipaamme, Carrin mukaan, maagista selitystä maagiselta näyttävään arvoitukseen. Siksi petymme kun selitys on luonnollinen, realistinen, järjellinen. Taikuutta ei ole. On vain totista olemassaoloa.
    Joskus se ottaa päähän: illuusion luonnollinen mahdottomuus.


Niinpä luulen, että Pentti Linkolan ehdotus pelastaa ihmiskunta tappamalla ihmiskunta, sen paremmat osat, on illuusio, johon ehdotuksen tekijä uskoo kuin harhautunut taikuri. Taikuri kuvittelee tekevänsä tempun, jonka magiaa ei itsekään ymmärrä.
    Hän on ikään kuin väittänyt, että maagiseen arvoitukseen on maaginen ratkaisu.
    En lennä kuitenkaan näin korkealla.
    Maanpinnalla ruoho kasvaa ja muuttavia haukkoja keltaisten peltojen yllä.
    Pentti Linkolan esseekokoelma Toisinajattelijan päiväkirjasta ilmestyi vuonna 1979. Kirjoitin siitä heti tuoreeltaan tiukan kriittisen arvion Suomen Sosialidemokraattiin. Kierrätin tuon arvion tähän blogiin viime vuoden keväällä.
    Pentti Linkola sai Eino Leinon palkinnon keväällä 1983, hieman ennen pääsiäistä. Kirjoitin tuostakin tapahtumasta hyvin kriittisesti Suomen Sosialidemokraattiin. Muutamat lehdet - ilmeisesti ei Helsingin Sanomat - jatkoivat Eino Leinon Seuran kritisoimista ihmetellen miten humanismia korostava seura saattoi antaa palkinnon humanismin kieltäjälle?
    Maarit Niiniluoto lainasi Uudessa Suomessa ”kiivasta” juttuani ja haastatteli Eino Leinon Seuran silmäätekeviä. Palkintolautakunnan puheenjohtaja Matti Suurpää kieltäytyi kommentoimasta palkinnon herättämää kritiikkiä. Palkintolautakunnan jäsenilläkään – Vesa Karosella, Kristiina Alapurolla, Markku Envallilla - ei ollut oikeutta kommentoida kohua.
    Historia vapauttaa tekijänsä.




Kierrätän tähän Demarissa julkaistun puheenvuoroni. Se ilmestyi huhtikuun seitsemäntenä 1983.
    En ajattele, että kirjoitus tuo esille uutta. Kaikkihan on tiedossa - mitä Linkolan ajatuksiin tulee. Maailma muuttuu, mies ei tai ainakaan eivät hänen ajatuksensa. Mitä on kirjoitettu, se kirjoitettiin.
    Linkolan ajatukset ihmisen nujertamisesta maapallon pelastamiseksi herättävät yhä keskustelua. Ehkäpä siksi että todelliseen ongelmaan etsitään epätoivoisesti ratkaisua myös epätoivoisista teoista. Linkola on ja oli ristiriitainen hahmo; se kannattaa muistaa jos haluaa kurkistaa sanojen ja ajatusten taakse, eiliseen asti.
    Jos maapallon kohtalonkysymys on suljetun huoneen arvoitus, me olemme sisällä lukitusssa huonessa, josta emme pääse pois, vaikka olemme katsovinamme huoneeseen ulkopuolelta. Ikkunan takana avara maisema näkyy peilistä.
    Tässä se tulee, kirjoitus vuodelta 1983:


Viimeistä huutoa?

Helsingissä vaikuttava Eino Leinon seura kokoaa ympärilleen keski-ikäisiä intellektuelleja vaalimaan Eino Leinon perinnettä. Se tarkoittaa laajakatseisen humanismin puolustamista ja intomielistä uusien arvojen etsimistä. Leinon perinteen on sanottu ilmentävän liberaalista mielenlaatua, ennakkoluulottomuutta ja suvaitsevaisuutta.
    Kannustaakseen tämän perinteen jatkuvuutta Leinon seura jakaa vuosittain Eino Leinon palkinnon. Pääsiäisen alla palkinto luovutettiin Pentti Linkolalle teoksesta Toisinajattelijan päiväkirjasta. Linkolan esseekokoelma ilmestyi v. 1979, WSOY:n kustantamana.
    Mennen talven tärkein teos, Pekka Kuusen Tämä ihmisen maailma ei saanut Leinon palkintoa. Se myönnetään sille myöhemmin, ehkä vuonna 1985. 1970-luvun merkittävin yhteiskuntafilosofinen teos oli Yrjö Ahmavaaran Yhteiskuntakybernetiikka (1976). Ahmavaaralle Leinon palkintoa ei myönnetty koskaan.
    Mutta Linkolalle se annettiin, koska hänen ajatuksensa ovat viimeistä huutoa. Palkintolautakunta kiitti Linkolan esseetyylin klassista selkeyttä ja liioittelua kaihtamatonta kaunopuheisuutta. Toisinajattelijan päiväkirjaa luonnehdittiin hätähuudoksi,”joka muistuttaa perustavista tosiasioista, toivottavasti ei liian myöhään”.
    Olisi mielenkiintoista tietä mitä tosiasioita Leinon seuran älyköt pitivät muistuttamisen arvoisina.
    Totta on, että Linkolan ”kaunopuheisuus” on ”rapauttavaa”. Linkolan mielestä ”koulutusyhteiskunta ei merkitse muuta kuin nuorten ihmisten rääkkäämistä”. Yhtä vähän hän arvostaa kulttuuria. Sitä on liikaa, tarpeettomasti. ”Ainakin minua”, Linkola kirjoittaa teoksessaan, ”enemmän kiusaa kuin ilahduttaa se, että on olemassa suurenmoisia sävelteoksia ja kirjallisuuden helmiä verrattomasti enemmän kuin mihin koskaan elämän aikana ehdin syventyä.”


Kaikenlaiset ismit hermostuttavat Linkolaa: ”Ja kun kuulet sellaisia sanoja kuin demokratia, solidaarisuus, yhteiskunta, niin poista pistoolisi varmistin.” Linkolan mielestä on ”erityisen synkkää ja lohdutonta että taloudellisen vallan periytyvyys on katoamassa”. Feodalismi on ainoa ”ismi” jonka nimeen Linkola vannoo: ”Jokin vanha feodaalinen järjestelmä, harvojen etuoikeuksiin perustuva sääty-yhteiskunta olisi vieläkin maapallolla mahdollinen, toteutettu taloudellinen demokratia ei.” Linkola huomauttaa, että ”huomattavat epäoikeudenmukaisuudet tulonjaossa pitäisi säilyttää”. Ja hän kiroaa sosialismin, koska ”sosialismi jonka perusperiaatteisiin kuuluu hyvinvoinnin levittäminen kaikille ihmisille ja kaikille kansoille (…) on todellinen nykyajan kuolemanuskonto”.
    Mutta eräät kuolemanuskonnot viehättävät Linkolaa. ”Emmekö voisi viimeisillä voimillamme ainakin potkaista nurkkaan nuo nuhruiset typeränhumaanit vasemmistolaiset ajatuskuviot”, Linkola kysyy, ”koko tuon kansanromantiikan, tuon äitelän vähäväkisten asialla hekumoinnin? Kai meidän on 1970-luvulla jo kyettävä fasisminkin uudelleenarviointiin ja tunnustettava se palvelus, minkä tuo filosofia jo 30 vuotta sitten teki vapauttaessaan maapallon kymmenien miljoonien ylensyövien eurooppalaisten kuormituksesta, niistä kuuden miljoonan lähes ihanteellisen kivuttomalla, elinympäristyöä haittaamattomalla tavalla.”
    Joskus Linkola oli pasifisti. Ei enää; nyt nyyhkypasifismi ällöttää häntä. Linkola pahoittelee sitä, että pasifismi on ”kuorinut säännellyn, institutionalisoidun väkivallan yltä kaiken viehätyksen ja sädekehän”. Linkola luottaa kuitenkin tulevaisuuteen. Tulevaisuuden yhteiskunnassa, Linkola ennustaa, ihmisten ja ihmisryhmien välinen yhteistyö on kiellettyä. Tuossa yhteiskunnassa sosiaalisuuden ja solidaarisuuden harjoittamisesta seuraa kuolemanrangaistus.


Linkola on varma, että tulevaisuuden todellisuudessa tunnustetaan, että ”maailma on kova ja kylmä, että todellinen vaara elämän jatkumiselle piilee pehmeydessä ja hyvinvoinnissa”. Mutta onneksi voimme jo nyt harjoittaa elämistä tuossa tulevassa maailmassa; voimme harjoitella sydämemme jäädyttämistä ja silmien sulkemista. 
    ”Meidän pitää ja me voimme kovettaa mielemme”, Linkola opastaa oppilaitaan, ”kuullessamme Biafran lasten nälkäkuolemista: heidän karsiutumisensa on välttämättömyys, eloon jääminen yhä syvenevän ja auttamattoman katastrofin aihe. Kun Intian valtameren vesijättösärkille ja riutoille työntynyt pakistanilainen ylijäämäväestö huuhtoutuu mereen joka viides tai kymmenes vuosi, säännönmukaisten tulvien myötä, siinä nähdään luonnollinen kannansäätelymekanismi toiminnassa. Punainen Risti huopineen ja telttoineen puuttuu tuosta tulevaisuudesta varmasti.”
    Kaiken tämän tietäen, kaiken tämän jälkeen on herkullisen rapauttavaa odottaa ensi vuoden Leino palkinnon jakoa. Mistä Linkolalle löytyy vertainen? A. Hitlerin ”Taisteluni” taitaa jo olla kilpailusta sivussa. Vai onko?
       (KYÖSTI SALOVAARA, Suomen Sosialidemokraatti 7.4.1983.)


Uusi Suomi, 17.4.1983.


Suuret miehet ajavat suurissa autoissa leveitä katuja myöten.
    Pienet miehet istuvat pienissä autoissa ja haaveilevat.
    Taikuri astuu lavalle ja hymyilee. Taikalaatikossa kuhisee kaikenlaisia otuksia.
    Pikkulintujen yhteysääniä… syksy tulee… niks-naks.
    Suuret miehet käyttävät suuria sanoja. Pienet miehet ymmärtävät vain pieniä sanoja.
    Jykevä puhe saattaa olla ratkaisu, mutta jos sitä ei kukaan kuuntele, isot sanat ja pitkät lauseet valuvat maahan kuin rankkasade, joka huuhtoutuu viemäreihin ja mutaisiin ojiin.
    Illalla kaste houkuttelee etanat ja madot esille.

                                                                                              Kyösti Salovaara, 2017.
-----
Vastine heinäkuussa julkaisemaani  pakinaani Nostalgia:

Tämä tulee vähän myöhässä, mutta parempi myöhään kuin ei ollenkaan.

Helsingin kaupunginkirjasto ja Suomen dekkariseura päättivät vuoden 2015 lopussa, että Kallion kirjaston dekkarikokoelma painottuu jatkossa kotimaiseen ja pohjoismaiseen rikoskirjallisuuteen ja kasvaa näiltä osin tulevina vuosina. Lisäksi kokoelmaan on jätetty esimerkiksi Agatha Christien ja muiden kuuluisimpien dekkaristien käännösteokset. Olemme säilyttäneet myös lahjoituksena saadut vanhat teokset kokoelmassa, mikäli ne ovat lukukelpoisessa kunnossa. Kokoelman painopisteen muutos tehtiin siksi, että dekkarikirjasto alkoi olla jo niin täynnä, että hyllytila ei enää riittänyt kokoelmaan kuuluville kirjoille.

Läpikäynnin myötä kokoelmasta poistetut dekkarit olemme joko 1) siirtäneet Helmet-kirjastojen lainattavaan kokoelmaan tai 2) lähettäneet Kuopion Varastokirjastoon. Mikäli teoksia on jo ollut molemmissa kokoelmissa, olemme laittaneet teoksia myös myyntiin. Vaikka teokset on poistettu Kallion kirjaston dekkarikokoelmasta, ne ovat yhä kirjaston asiakkaiden saatavilla ja lainattavissa.

Lahjoitussopimuksen mukaisesti kaupunginkirjasto oli yhteydessä Suomen dekkariseuran hallitukseen ennen mitään toimenpiteitä. Hallitus antoi kirjastolle luvan alkuperäisen lahjoituskokoelman osittaiseen purkamiseen ohjeistuksella, että poistettavista kirjoista tarkistetaan, että niitä on tarjolla jossain Suomen kirjastossa tai jos ei ole, poistettava teos toimitetaan joko Helsingin kaupunginkirjaston varastoon tai kansalliseen Varastokirjastoon Kuopioon. Ja näin on siis tehtykin, niin kuin yllä on jo mainittu.

Dekkariseuran hallituksella on täysi luottamus Kallion kirjaston henkilökunnan ammattitaitoon kokoelmatyössä ja dekkarikirjaston kokoelman rakentamisessa myös siten, että sinne mahtuu jatkossa myös nykypäivän rikoskirjallisuutta Fennica-aineistoa painottaen.

Taina Pirhonen
palvelupäällikkö, Kallion kirjasto

Leena Korsumäki
hallituksen pj, Suomen dekkariseura ry


38 kommenttia:

  1. Niin, Linkola, taas. Olen aina arvostanut Linkolaa ja myös puolustanut hänen ydinsanomaansa, sitä vaikuttavaa hätähuutoa. Sen sijaan hänen esittämäänsä väkivaltaa en osaa hyväksyä enkä nähdä ratkaisuna.

    Uskon, että Linkola on oikeassa siinä, että ihmiskunnan kulutustaso ja luonnon kestokyky ovat pahasti törmäyskurssilla. Miten ratkaisemme tämän ongelman? En tiedä, mutta ei se ainakaan ratkea silmät sulkemalla, ongelma kieltämällä (kuten tekee yksi helppoheikki presidentti valtameren tuolla puolen).

    Kyösti on oikeassa siinä, että ihmiset suhtautuvat huolettomasti Linkolan ajatuksiin. Sekä niiden kauheuteen että niiden loogisuuteen. Jotkut ihastelevat, enemmistö torjuu kavahtaen, mutta eikö meidän pitäisi ottaa ne hyvin vakavasti?

    Joko perustellen osoittaa ne vääriksi, tai ainakin liioitelluiksi (en ole nähnyt kenenkään siihen pystyvän Linkolan ydinviestin osalta, tai sitten esittää parempia ratkaisuja?

    Kyöstikin tyytyy inhoten ne torjumaan, koska ne ovat niin järkyttäviä. Ja sitähän ne ovat. Mutta mitäs jos hän on, ainakin hätähuutonsa, vaikkakaan ei ehkä toimenpide-ehdotustensa, osalta oikeassa?

    Linkola on vsikea pala meille kaikille. Minullekin, ikiaikaiselle humanistille.

    VastaaPoista
  2. Taisi olla Linkola-elämänkerrasta arvio myös Kiiltomato-lehdessä. Minusta on kyllä hyvä että tämä keskustelu alkoi uudestaan. Facebookissa osallistuin Kiiltomato-keskusteluun siihen asti kun joku rupesi tosikiihkomielisesti puhumaan Linkolasta. Ei kai tämä maa profeettoja kumminkaan kaipaa. Ei tarvita sankareita vaan työmyyriä yhteisten asioiden eteen.

    Olen samaa mieltä Pekan kanssa siitä, että Linkolaa ei voi ohittaa. Minä ainakin ikuisena senttarina olin mielissäni Toisinajattelijan päiväkirjan kirjoittajanotteesta: täyspäistä suomea.

    Muistan tuon Kyöstin Leino-seura-jutun. Aiheesta keskusteltiin silloin Hesarissa, jota silloin tällöin luen edelleen. Siinä on selvä pointsi kyllä, sille ei voi mitään. Kyllä kaikki humanistitkin sen tietävät vaikka pitävät Linkolan tavasta kirjoittaa, niin kuin minäkin.

    Sukulaispoika pääsi ylioppilaaksi ja tahdoin antaa hänelle Toisinajattelijan päiväkirjasta-opuksen lahjaksi, mutta se oli myyty loppuun. Annoin sitten Herman Hessen Lasihelmipelin. Poika sitten kuoli pian sen jälkeen. Syy ei ollut Hessen kirjan.

    Tähän itse asiaan: pitäisi noudattaa tällä hetkellä edes Pariisin ilmastosopimusta. Kiinakin on vielä mukana. Tietysti ostamisen ja myymisen lait kävelevät mennen tullen luonnonlakien yli niin kuin aina, mutta käsittääkseni tuomiopäivän kello tikittää kyllä aika kovaa edelleen. Muistaakseni se oli viimeksi katsottaessa paria minuuttia vaille.

    VastaaPoista
  3. Perusongelma (tai haaste) tässä saattaa olla (ja todennäköisesti onkin) se "tosiasia" (olkoon nyt lainausmerkeissä) että kaikenlainen humanismi, suvaitsevuus jne korreloi hyvin vahvasti talouskasvuun ja markkinatalouden toimimiseen.

    Kuuntelin pari tuntia sitten kahden viisaan tutkijan keskustelua Yle ykköseltä: jopa Rooman tuho tutkimusten mukaan johtui keskeisesti talouskasvun hiipumisesta ja sitä mukaa vaihdannan hiipumisesta. Tuollaisessa tilanteessa vain vahvat yksiköt menestyvät, heikot kuolee pois ja kun ihmisellä ei ole luottamusta talouteen, kaikkea aletaan epäillä joten suvaitsevuus muuttuu ahtaaksi ajatteluksi, kyräilyksi.

    Samassa ohjelmassa todettiin, kuinka paljon globalisaatio on nimenomaan hyödyttänyt maapallon köyhien elämää.

    Joten: kuka meistä on sitten valmis riisumaan hyvivoivan suvaitsevaisuuden ja humanismin ja hyppäämään mustaan aukkoon, jonka päässä odottaa enemmän tai vähemmän primitiivinen, kovan kulttuurin ja suvaitsemattomuuden yhteiskunta?

    VastaaPoista
  4. Meidän poliitikot ovat alkaneet luopua puheissaan oikeusvaltiosta ja humanismista, linkolalaisuutta on ilmassa.

    Halla-Ahon vankilasaaret eivät pöyristytä, kuten pitäisi. Edes Supo ja Migri eivät kannata sellaisia - eivät tietenkään -
    mutta nyt jo muutkin kuin perussuomalsiset nyökyttelevät idealle. Ristikon kammottava ehdotus niiden vangitsemisesta, jotka auttavat paperittomia, täydellisiä väliinputoajia, on vaiettu kauhistelematta.

    Pidin valtavasti Kuusen teoksesta. Kaivan sen esiin hyllystä, kun pääsen kotiin. Nyt Tampereella pikku matkalla.
    Linkolan teoksen hankin vasta muutama vuosi sitten kirjamessuilta, kun siitä otettiin uusintapainos. Linkola oli itse paikalla. Hämmästelin hänen olemuksensa ja tekstinsä yhteensopimattomuutta.
    En ole vieläkään lukenut kirjaa kokonaan.
    Onhan nuo Kyöstin lainaamat kohdat aivan hirveitä.

    VastaaPoista
  5. Jos Kyösti on oikeassa siinä, että länsimaiden parhaat saavutukset - humanismi, suvaitsevaisuus ja muu - ovat sidoksissa talouskasvuun, ja jos nykyinen elämäntapamme todellakin on pitkällä tähtäimellä ekologisesti kestämätön, kuten vahvasti näyttää, niin eikö tämä ole se kaikkein kauhein ajatus?

    Vaan onko näin? Olisiko jollain tavalla mahdollista löytää tasapaino, joka säilyttäisi sekä parhaat arvomme että ympäristön? Linkolan mielestä se ei ole mahdollista, mutta juuri tässä asiassa olenkin hänelle haastajaa peräänkuuluttanut. Voisiko ihmiskunta löytää ratkaisun?

    Linkolan ajatukset ovat todellakin kauheita, mutta kaikkein kauheinta niissä on se, että ne tuntuvat niin loogisilta. Minun järkeni ei hyväksy sitä lopputulosta, että koska emme pysty niitä asiallisesti argumentoiden kumoamaan niin tyydymme ne vain inhoten torjumaan. Se ei ole älyllinen ratkaisu.

    Olen kerran ollut tilaisuudessa vaihtaa muutaman sanan Linkolan kanssa. Hän on olemukseltaan hillitty ja ystävällinen, hyvän kotikasvatuksen saanut. Kannattaa myös huomata, että ei hän itse ole koskaan ryhtynyt julistamiinsa väkivallan tekoihin. Siksi pidän hänen kirjoituksiaan enemmän hätähuutons, älykkään ihmisen umpikujana, johon looginen ajattelu on hänet vienyt.

    VastaaPoista
  6. Onhan se kaueha ajatus, Pekka. Ehkä realistinen.

    Ajattelet (ehkä että) silti pitää yrittää palata menneiden aikojen niukkuuteen, suvaitsemattoman ihmisen todellisuuteen. Jotta elämä maapallolla jatkuisi.

    Mutta, niin kuin laskelmat todistavat elämä maapallolla päättyy tiettynä päivänä joka tapauksessa - viimeistään 5 miljardin vuoden päästä kun aurinko "sammuu" - joten johtöpäätös lienee yksi ja ainoa: olemmeko valojen sammuessa mahdollisimman demokraattisessa tilanteessa vai olemmeko joitakin vuosia aikasemmin päätyneet (Linkolan ennustamaan) totalitaariseen valtioon missä ihmiset ovat "valtion" kilttejä vankeja.

    Tietysti voi valita tuon jälkimmäisen. Humanisti kysyy sitten, että miksi. Miksi ja kenelle ne maapallon viimeiset vuodet pyhität?

    Ruohoko kasvaa villinä ihmiskunnan haudan kumpareella?

    VastaaPoista
  7. Täsmennys Kallion kirjaston dekkarikirjastoon / Risto Hannula.

    Heinäkuussa pakinassa Nostalgiassa kerroin epäilystä jonka mukaan Kallion kirjasto ei noudata kirjastolle Risto Hannulan lahjoittaman dekkarikokoelman ehtoja.

    Sain asiasta Dekkariseuran ja Kallion kirjaston lähettämän selvityksen. Koska se saattaa hukkua heinäkuisen pakinan kommentteihin, laitan vastineen tähän sellaisenaan.
    Kyösti

    Vastine:


    "Leena Korsumäki 25. elokuuta 2017 klo 0.47

    Tämä tulee vähän myöhässä, mutta parempi myöhään kuin ei ollenkaan.

    Helsingin kaupunginkirjasto ja Suomen dekkariseura päättivät vuoden 2015 lopussa, että Kallion kirjaston dekkarikokoelma painottuu jatkossa kotimaiseen ja pohjoismaiseen rikoskirjallisuuteen ja kasvaa näiltä osin tulevina vuosina. Lisäksi kokoelmaan on jätetty esimerkiksi Agatha Christien ja muiden kuuluisimpien dekkaristien käännösteokset. Olemme säilyttäneet myös lahjoituksena saadut vanhat teokset kokoelmassa, mikäli ne ovat lukukelpoisessa kunnossa. Kokoelman painopisteen muutos tehtiin siksi, että dekkarikirjasto alkoi olla jo niin täynnä, että hyllytila ei enää riittänyt kokoelmaan kuuluville kirjoille.

    Läpikäynnin myötä kokoelmasta poistetut dekkarit olemme joko 1) siirtäneet Helmet-kirjastojen lainattavaan kokoelmaan tai 2) lähettäneet Kuopion Varastokirjastoon. Mikäli teoksia on jo ollut molemmissa kokoelmissa, olemme laittaneet teoksia myös myyntiin. Vaikka teokset on poistettu Kallion kirjaston dekkarikokoelmasta, ne ovat yhä kirjaston asiakkaiden saatavilla ja lainattavissa.

    Lahjoitussopimuksen mukaisesti kaupunginkirjasto oli yhteydessä Suomen dekkariseuran hallitukseen ennen mitään toimenpiteitä. Hallitus antoi kirjastolle luvan alkuperäisen lahjoituskokoelman osittaiseen purkamiseen ohjeistuksella, että poistettavista kirjoista tarkistetaan, että niitä on tarjolla jossain Suomen kirjastossa tai jos ei ole, poistettava teos toimitetaan joko Helsingin kaupunginkirjaston varastoon tai kansalliseen Varastokirjastoon Kuopioon. Ja näin on siis tehtykin, niin kuin yllä on jo mainittu.

    Dekkariseuran hallituksella on täysi luottamus Kallion kirjaston henkilökunnan ammattitaitoon kokoelmatyössä ja dekkarikirjaston kokoelman rakentamisessa myös siten, että sinne mahtuu jatkossa myös nykypäivän rikoskirjallisuutta Fennica-aineistoa painottaen.

    Taina Pirhonen
    palvelupäällikkö, Kallion kirjasto

    Leena Korsumäki
    hallituksen pj, Suomen dekkariseura ry"


    VastaaPoista
  8. Tuo kokoelman hajottaminen ei ole kaukana sen hävittämisestä. On kyseenalaista, onko kunnioitettu lahjoittajan tahtoa. Mitä tapahtuu lahjoituskirjoille eri kirjastoissa, ehkä joutuvat silppuriin?

    Kunnioittaminen on se sana, joka panee minut hylkäämään oitis Linkolan opit ihmisten kärsimyksestä. Ne ovat humanismin periaatteiden vastaisia, siksi kelvottomia.
    Ovathan ne selkeitä. Mietin johtuuko selkeys osin siitä, että Linkolalla ei ole akateemisia opintoja. Hän keskeytti opiskelunsa alkuvaiheessa, koska ei omien sanojensa mukaan pystynyt istumaan sisällä, vaan lähti pitkille linturetkilleen.
    Esseekirjoissa on yleensä asioiden pohtimista kihkottomasti eri puolilta, erilaisia teorioita ja näkökantoja. Olisiko Toisinajattelijan päiväkirja enemmän pamfletti kuin esseekirja?

    Seuraava Eino Leino palkinnon saaja? Timo Hännikäinen, aikamme arvojen oiva tulkitsija.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siis Linkolan opit ihmisten karsimisesta, ei kärsimyksestä. Kännykkä pahus, vai kulkiko ajatukseni jo seurauksiin.

      Poista
  9. Kyösti olettaa, että minusta meidän pitäisi yrittää paluuta menneiden aikojen niukkuuteen ja suvaitsemattomuuteen. Oletus on täysin väärä, vaikka hyvin tyypillinen, kun vaikeisiin kysymyksiin ei löydy helppoja vastauksia.

    Kuulun niihin ihmisiin, joille nykyinen hyvinvointimme (esimerkiksi lääketieteen osalta) ja (suhteellinen) suvaitsevaisuutemme ovat äärimmäisen tärkeitä. Tämä ei kuitenkaan estä minua kysymästä, että ovatko nämä saavutukset kestävällä pohjalla? Ja jos eivät ole, kuten yhä enemmän vaikuttaa, niin mitä voisimme tehdä ne säilyttääksemme?

    Kysymyshän ei ole siitä onko meidän loppumne tulossa viiden miljardin vuoden päästä vaiko jo muutamaa vuotta aiemmin. Kysymys on siitä loppuuko tämä "mahdollisimman demokraattinen tilanne" jo muutaman vuosikymmenen sisällä?

    Minun toiveeni on, että me ihmidet voisimme elää tätä hyvää elämää pitempään kuin lastemme elinajan verran, ja siksi Linkolan ja monien muiden hätähuuto on syytä ottaa vakavasti.

    Siksi humanistina toistan: mitä meidän pitäisi tehdä? Mitä me voisimme tehdä? Mitä meidän on mahdollista tehdä?

    VastaaPoista
  10. En ajattele että haluaisit palata kurjuuden ja niukkuuden aikaan, Pekka. Yritin vain todeta, että Linkolan opein niihin päädytään.

    Polttavat kymyksesi jäävät ilmaan! Onko niihin vastausta?

    Hieman rasittavan yksioikoisesti (ja optimistisesti) vastaisin näin:

    Raaka-aineiden ja sapuskan (yms) riittävyys toteutetaan tuottavuutta lisäämällä eli enemmällä tekniikalla eikä vähemmällä.

    Pari esimerkkiä: vielä 60-luvulla suuri osa puuraaka-aineesta laskettiin jokiin ja meriin, koska puunjalostusprosessi oli alkeellinen. Nyt ei lasketa vaan kaikki käytetään; ja suunnitellaan jopa aikaisemmin mereen valuneen aineksen nostamista ja hyödyntämistä.

    Muutama vuosi oli juttuja kuinka tuhoisaa afrikkalainen tapa tehdä sapuskaa nuotiolla on, oli. Kunnollinen uuni säästää valtavasti raaka-ainetta; muut teknologiat tietysti vielä enemmän.

    Sapuskan tuotannossa voitaisiin todella siirtyä geenimuunneltuihin kasveihin (jne), jolloin vähemmällä saataisiin enemmän satoa (päinvastoin kuin luomutuotannossa). Sapuskan hävikistä pitäisi tietysti päästä eroon.

    Eilen ystäväni kanssa visioitiin tulevaisuutta, jossa ei perheet eikä yksilöt enää saa tehdä kotonaan sapuskaa vaan se tehdää suurissa laitoksissa, joissa mitoitus ja välttämättömien vitamiinien, proteiinien jne osataan laskea millicalorin tarkkuudella. Visio tulevasta totalitaarisesta yhteiskunnasta: maapallo ennen ihmistä! Harmi etten keksinyt tätä kirjaani 2112, vaikka vähän sen suuntaisia ajatuksia siellä onkin.

    VastaaPoista
  11. sama humanistin huoli täälläkin. kirjoista ja leffoista ja telkkarisarjoista yritän etsiä vastausta siihen kysymykseen. ja tietysti elämästä itsestään. kaikki nuo ovat muuten ihan ehdottomia pessimisminkarkottajia.

    olen kovasti linkolalainen siinä mielessä, että ei se oman edun tavoittelu ja kiipeily parhaille paikoille paljoa lämmitä, jos ympäristöongelmiin tarttumista lykätään ja lykätään.

    nyt retuperällä on moni sellainen asia, jonka me voisimme nykytiedoilla ja taidoilla hoitaa kuntoon tuosta noin. koko ajan kuolee ihmisiä nälkään ja sairauksiin, jotka olisi helposti hoidettavissa. tälläkin hetkellä on käynnissä julmat tappokinkerit. ihmisiä vainotaan, pahoinpidellään ja tapetaan. miljardit maapallon asukkaat elävät toivottomassa kurjuudessa.

    samaan aikaan pienen vähemmistön ongelma on, että työkaverilla on tuuman isompi taulutelkkari. tätä porukkaa ei kiinnosta, onko tulevilla polvilla mahdollisuuksia elää tyhjiin kalutulla maapallolla ihmisarvoista elämää.

    ihmettelen muuten uutisten suhteettomuutta: ne saattavat kertoa päivästä toiseen jonkun yksittäisen lentokoneen putoamisesta mereen. koneen palasten etsimiseksi käynnistetään massiivinen operaatio, johon käytetyillä resursseilla pelastettaisiin tuhansia ihmisiä kuolemalta.

    haluan olla lasi puoliksi täysi -ihminen, sillä maailmassa on hirveästi hyvää, ja ihmisessäkin. jos nyt listaisin mikä on hyvin ja mistä kannattaa iloita, niin ainakin aamuista. yhdessä aamussa saa aikaiseksi mitä tahansa. ja aamuun kuuluu ehdottomasti kahvi. väitän että iso osa muusta hyvästä jäisi syntymättä, jos kahvipapu olisi jäänyt tuotteistamatta. kolmas on toinen ihminen. yhteys ihmiseen palkitsee paremmin kuin mikään muu.

    meri

    VastaaPoista
  12. Tottahan puhut, Meri.

    Suomalaisilla (keskimäärin) ei ole kauheasti valittamisen aihetta mitä aineelliseen (ja myös henkiseen, yhteisölliseen, siis tässä hyvinvointivaltion näkökulmasta) hyvinvointiin tulee. Kaiken aineellisen päällä on todella vapauksia; ajatella, kulkea, juoda kahvinsa sellaisella paahdolla kuin haluaa, nauttia aamiaisesta ja katsella kuinka haukat muuttavat jne jne.

    Tietenkin, jos heittäytyy ihan rehelliseksi, nuo telkkarin tuumatkin merkitsevät ja käytetään hyväksi.

    Olen tässä joskus miettinyt, että miten minä vielä 1990-luvun alkupuolella jaksoin (pystyin) katsomaan futismatseja 21 tuumaisesta putkitelkkarista! Mitä siitä oikein näkyi? No värit olivat kuitenkin jo olemassa.

    Nyt tuollaisesta modernista 40-tuumaisesta (noin) katsottuna niin futis kuin elokuvatkin ovat melkein kuin teatterissa katsoisi, tai kentän laidalla.

    Onko tämä turhaa ylellisyyttä vai ei? En osaa sanoa. Sen kyllä uskallan sanoa etten enempää kaipaa ruudun kokoon enkä kuvan laatuun. Tämä nykyinen riittää. Luulen myös että nämä nykytelkkarit kuluttavat sekä valmistuksessa että katsottaessa vähemmän raaka-aineita ja energiaa kuin entiset.

    VastaaPoista
  13. Minä ajattelen tässä kuten Kyösti.

    Meillä on teknologiaa, jota ei ole vielä tarvinnut käyttää ja uutta kehitellään.
    Vettä pystytään siirtämään kuiville alueille isoilla ilmalaivoilla, ja digiteknoligia tarjoaa huimia mahdollisuuksia parantaa ihmisten elämää.

    Pystymme elättämään nykyiset ihmiset ja paljon enemmänkin. Maapallolla on paljon harvaan asuttuja paikkoja.
    Tarvitaan vain globaalia ajattelua ja hyviä päätöksiä.

    Terv. Optimisti Marjatta

    PS. Kai ymmärsitte ehdotukseni Hännikäisestä ironiaksi?

    VastaaPoista
  14. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  15. Joo, ymmärrettiin,Marjatta.

    Ehkä analogia Linkola vs Hännikäinen ontuu sen suhteen kuka kannattaa ketäkin. Linkola sai (saa) kosolti kannatusta "vasemmistolaisilta" joiden mielestä markkinatalous ja kapitalismi ovat pahan ilmentymä. Hännikäisellä ei ole tietoista vasemmistoa tukenaan.

    Olen miettinyt. Kadulla kävellessä.

    Uskallanko olla jotain mieltä?

    Kuuntelin tänään Yleltä kuinka Jukka Kekkonen, professori, tuomitsi kaikki ne jotka yrittävät kampittaa terroristit. Tuli mieleen että tässä professori ilmaisee suoraan sen, että kommunistina hän on sitä mieltä, että tämä markkinatalous kapitalismi saakin tuhoutua, vaikka puukoniskun.

    Jos ja kun vastustaa liberaalia markkinataloutta, kaikenlainen terrori sitä kohtaan on "ymmärrettävää".

    Tätä kriittistä ajatustani maamme "kekkosia" kohtaan ei oikein uskalla edesjulkaista. Siis sitä että monet jotka "ymmärrätävät" terroristeja ovat syvimmiltään, ehkä piilossa, sitä mieltä että liberaali markkinatalous on virhe sinänsä ja se pitäisi vaihtaa johonkin "sosialistiseen" komentotalouteen. (Vaikka Jukka Kekkonenkin tietää etteivät ne, kommunistiset kokeilut ole onnistuneet missään.)

    Edellä mainitsemani Kekkosen puheeseen en usko edes konjuktiivejä väistellen. Hänellä on poliittinen agenda, joka sumentaa tieteellisen ajattelun. Voisi todella ihmetellä, että miten hänen oppilaansa yliopistossa saisivat "objektiivisen" käsityksen yhteiskunnan suhteesta lainkäyttööön. Mutta ehkä kommunistiprofessori ei sellaista haastetta asetakaan luennoilleen. Riittää höpöttää että markkinatalous on paha sellaisenaan, tuhotaan sen.

    Tietysti, toisin sanoen, onhan tämä Suomi todella monimuotoinen ja liberaali yhteiskunta kun me veronmaksaat kustannamme Jukka Kekkosen kaltaisten yksisilmäisten "tiedemiesten" (lainausmerkit harkittuja) puheen ja toiminnan.

    Iske minua polveen - olen ansainnut sen. Mutta osaatko, Jukka Kekkonen, koskaan ymmärtää mitä vapaa ajattelu vapaassa yhteiskunnassa tarkoittaa? Vai odotatko että Stalinin haamu määrää meille vapaan ajattelun rajat?

    Suomi on hieno maa, semminkin kun me maan matiaiset maksamme Kekkosen kaltaisen negatiivin palkan kuukausesta toiseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tulin uteliaaksi tästä Kekkosesta ja löysinkin Lakimiesuutisista hänen itse pykälöimänsä, luurankona esitetyn elämänkerran ja kappas, sieltä löytyy Heikki ylikankaan nimi ynnä kiinnostus yhteiskunnalliseen problematiikkaan. Heräsi pieni kiinnostus.

      Yritin etsiä mainitsemaasi ohjelmaa eilispäivän radiosta muttei tärpännyt. Jos Kyösti muistat lähteen niin olisin kiitollinen.

      (Linkola on minulle reaalisesti taakse jäänyttä elämää josta en enää jaksa oikein innostua)
      Hannu

      Poista
    2. Kekkosta haastaltetiin Ylen uutisissa.

      Ehkä(pä) tuossa kirjoitin turhan kärjekkäästi. Ihmisiä ei pitäisi leimata mielipiteidensä takia. Kekkosellakin on hyvä oikeus olla sitä mieltä mitä on. Olisin jo ollut valmis poistamaan kommenttini mutta kun viittasit siihen, eihän sitä voi poistaa.

      Joskus vaan tuntuu että meillä on joukko "tiedemiehiä" joiden lausunnot arvaa ennen kuin he sanovat ensimmäistä sanaakaan. Tässä olisi tekoälyroboteilla paikkansa: ajastaan jälkeen jäänyt lausuntoautomaatti.

      Aikaisemminkin sanoin, että Kekkosen kirja, missä verrataan Suomen ja Espanjan sisällissotia olisi mielenkiintoinen lukea, mutta kun joku (HS) totesi, että se on mahdottoman huonosti kirjoitettu, jätin lukematta.

      Espanjasta taas tulee mieleen nämä äskettäiset Barcelonan terroristit. Heillähän oli tarkoitus räjäyttää Gaudin Sagrada Familia -kirkko, mutta epäonnekseen räjäyttivät oman talonsa.

      1930-luvulla anarkistit ja sosialistit polttivat Espanjassa jotain 60 kirkkoa. George Orwell, joka oli mukana sodassa, oli sitä mieltä että anarkistit osoittivat huonoa makua kun jättivät Sagrada Familian polttamatta.

      Nyt se melkein onnistui.

      Poista
    3. Sen kun poistat kommenttisi ja seuraavat jos siltä tuntuu. Intressini oli triviaalista laatua siitä että Kekkonen dekaanina oli jakamassa todistuksia valistuneille juristeille joista yksi oli tyttäremme. Silloin pisti silmiini Kekkosen ja oman opettejani Ylikankaan tietty yhtäläisyys, jonkinlainen viileys, etten sanoisi välinpitämättömyys mikä Kekkosen kohdalla tuollaisessa tilaisuudessa oli hienoisesti, no, epäkohteliasta.

      Olen sitten satunnaisesti lukenut joistakin lehtipolemiikeistä joihin hän on osallistunut, toki omaamatta juurikaan omia näkemyksiä niihin. hh

      Poista
    4. No jaa - eipä tuo haittaa, että olemukseni pimeitäkin puolia tulee näkyville tällä palstalla, muutenhan joku voisi kuvitella että mies pitää itseään täydellisenä (siis minä).

      Mutta se vähän harmittaa, että ikään kuin asetin Kekkosen motiivin "kommunistina" kyseenalaiseksi, sillä kyllähän ihminen, olipa sitten kommunisti, demari, vihreä, kokoomuslainen tai jopa kepu, voi esittää järkeviä mielipiteitä - siitä huolimatta miten poliittisesti maailmaan suhtautuu.

      Pitäisi argumentoida sanotun perusteella, ei sanojan motiiveja epäillen.

      Katson siis peiliin ja sanon: Hyh, ota opiksesi!

      Poista
    5. Jos tuo mitä kekkonen sanoi eilisissä klo 20.30 uutisissa on tarkoittamasi puhe niin ei alkuperäinen mielipiteesi ollut lainkaan liiallinen. Kyllä yhteiskunnan pitää pystyä puolustamaan kansalaisiaan, pahimmassa tapauksessa myös epäortodoksisin keinoin.

      Nämä nuorista, väkivaltaa kovin usein ihannoivista kulttuureista tulleet nuoret miehet, noin suurina lukuina vielä, ovat sitä kaikkein vaikeimmin yhteiskuntaan sopeutuvaa väkeä mitä maapallolla on, varsinkin silloin kun he pääsevät jengiytymään. Nykyajan viikinkejä, voisi kai sanoa.

      Asia olisi aivan toinen jos tulijat olisivat tulleet perheittäin ja pienissä erissä jolloin resurssimme olisivat riittäneet johonkin. Nyt nämä jäävät käytännössä heitteille ja heidän sieltä jälkikäteen nostaminen voi olla epätoivoinen urakka. Rikkaalle Ruotsille tuo ei ainakaan ole onnistunut. hh

      Poista
  16. Ahaa. Ylikankahan suhtehen oon sitä mieltä että pohojalaanen ja rehellinen miäs.

    En tunne henk.kohtaisesti, mutta kun päätoimitin täällä kulttuurilehteä nimeltä Lakeuden kutsu, niin Ylikangas oli se joka suhtautui lehteen suopeasti, siis vaikka Helsingissä jo asuikin. Hänen hyvä työnsä ei ollut se (ainoastaan), vaan kaikenlaisen häjyilyn riisuminen romanttisista vaatteista. Korosti laillisuutta mikä on varsinkin näinä aikoina tärkeää. Ja ihmisoikeudet.

    Näin sen Kekkosen TV-uutisista ja voi olla että se oli poliittinen mielipide, mutta kyllä kai ihmisoikeuksista pitäisi pitää huolta edelleen. Jotenkin en ole aikoihin noteerannut ihmisten poliittisia mielipiteitä. Mieluummin yritän kuunnella jotain viestiä esim. puolueihmisten puheiden takana.

    Monet ihmiset eivät kuuntele poliittisia kannanottoja enää ollenkaan. Luottamus on mennyt.

    VastaaPoista
  17. Kaikki olemme tulleet nyt kovin varovaisiksi. (Minäkö sen aiheutin! Ajattelin lähinnä, ettemme alkaisi luokitella toisiamme.)

    Kyllä minusta yliopistoissa on edelleen jonkin verran aika yksisilmäistä väkeä, muitakin kuin Jukka Kekkonen, kunnon 60-luvun tyyliin.

    Olethan sinä Kyösti laimennut jonkin verran vuodesta 1979. Joskus vanha kiivaus pilkahtaa. Niin kuin meillä kaikilla, luulisin.

    Minun eräs pimeä puoleni, hajamielisyys ja epämääräisyys, tulee nyt esiin, kun kerron, että muistelin väärää Linkolan teosta. Hyllyssäni ei olekaan tuota Toisinajattelijan päiväkirjaa, vaan paljon laimeampi teos Linkolalalta, Unelmat paremmasta maailmasta, jonka julkaisemisen jälkeen hän oli vielä kahdeksan vuotta kehitellyt teorioitaan ennen kuin julkaisi palkitun Toisinajattelijan päiväkirjansa. Sitä olen vain jossain selaillut.
    Riitta Kylänpään kirja kiinnostaa. Laitoin varaukseen.

    Aloin katsella hyllymme esseeosastoa, ja huomasin Pekka Kuuselta tuon Kyöstin mainitseman Tämä ihmisen maailma lisäksi myös sen tiivistelmän, teoksen Ihmisen eloonjäämisoppi, jonka Kuusen ystävät kokosivat ja julkaisivat vuonna 1990 vuosi hänen hänen kuolemansa jälkeen sovittujen suuntaviivojen mukaan. Samassa hyllyssä on Jarmo Heinosen ja Osmo Kuusen toimittama kirja Ekologinen humanismi 1997. Se ei ehkä tuntunut minusta silloin niin ajankohtaiselta, koska huomaan hyppineeni yli joitain kirjoituksia, jotka nyt kiinnostavat kovasti.

    Luulen, että optimisti-kommenttini ajatukset tuolla edellä saattavat tuntua liian helpoilta, kuten Snyderin teesit tyrannian välttämisestä. En vain näe mitään muuta lähtökohtaa ihmiskunnan ongelmien ratkaisussa. Toteutuksessa tarvitaan sitten monialaisuutta ja viisautta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ripsan kommentti ilmestyi sillä välin, kun minä pakersin omaani.
      Minustakin ihmisoikeudet on se kaikkein tärkein.
      Pitää varmaan kirjoittaa aiheesta vielä jotain omaan blogiin. Alkaa nyt olla niin paljon mielessä.

      Poista
  18. Vielä pari sanaa Linkolasta ja hänen näkemyksistään, koettakaa kestää, vaikka keskustelu kääntyilee jo muuallekin. Kyösti ja Marjatta julistavat optimismia, eikä siinä mitään pahaa. Toivon, että he ovat optimismissaan oikeassa, vaikka pahoin pelkään, etteivät ole.

    Ihmiskunnan tulevaisuuden pelastaminen ei todellakaan vaatisi mitään rakettitiedettä. Riittäisi, että ihmiset osaisivat toimia järkevästi. Jotenkin, kun katson maailman johtajien touhua, en oikein jaksa uskoa siihen. Ihmiskunnassa on valtavasti viisaita ihmisiä, jotka ovat valmiita toimimaan globaalilla tavalla, mutta he eivät ole enemmistö.

    Yksittäisissä asioissa on tehty paljon hyvää, mutta näkeekö joku todellakin merkkejä siitä, että ihmiskunnan suurissa kohtalonkysymyksissä, väestönkasvusta alkaen, olisi saatu jotain ratkaisevan hyvää aikaan?

    VastaaPoista
  19. Näin nuo televisiouutiset vain puolella silmällä, mutta eikö niissä puhuttu juuri yhdestä länsimaisen yhteiskunnan hankalista tasapainottamisongelmista? Ihmisoikeudet ja toisaalta yhteiskunnan turvallisuuden vaaliminen ovat joissakin asioissa ristiriidassa keskenään, ja molemmat ovat tärkeitä asioita.

    Kuinka paljon annamme viranomaisille oikeutta rikkoa ihmisoikeuksiamme, jotta he pystyvät niitä kunnolla puolustamaan? Vastaus ei ole helppo, joten siitä pitääkin keskustella, välillä jopa vähän kärjistäen. Vastaus ehkä myös elää ajan ja siihen liittyvien haasteiden myötä.

    Koen muuten tuon jaon vasemmistoon ja oikeistoon monissa suhteissa vähän vanhentuneeksi, ainakin täällä maltillisessa Suomessa. Olennaisempi jakolinja kulkee nykyisin meidän, jotka pyrimme rakentamaan hyvää yhteiskuntaa yhteistyössä ja tosiasioiden pohjalta, puoluekannasta riippumatta, ihmisoikeuksia ja muita perinteisiä arvoja kunnioittaen, ja heidän, jotka itsekkäästi ajavat vain omaa etuaan, usein populistisesti "vaihtoehtoisia" totuuksia käyttäen?

    VastaaPoista
  20. Joskus joutuu tekemään kompromisseja pienessä elämässään maailmantuhon uhallakin. Kalastaja Linkola joutui hankkimaan auton, koska ei ehtinyt kopukallaan ajoissa kalatukkuun. Aikoinaan hän vannoi, että ei hanki koskaan väritelevisiota, mutta nähtyään väritelkkarista luonto-ohjelman hän oli myyty mies.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen aina ihmetellyt sitä ajatustapaa, että jos Linkola lipsuu äärimmäisestä askeesistaan, osoittaa se samalla hänen olevan kaikessa väärässä (en tarkoita, että nimimerkki "a-kh" olisi näin kirjoittanut).

      Linkolan askeettinen elämä ei totisesti sovi malliksi meille tavallisille ihmisille, varsinkaan näinä hyvinvoivina aikoina. Se on niin ehdottoman ankara, että harva siihen pystyisi, näköjään ei ikääntyvä Linkola itsekään.

      Tämä kaikki liittyy siihen lähtökohtaan, että mitä suurempi on ihmisen keskimääräinen ympäristöä rasittava kulutus, sitä vähemmän ihmisiä maapallo kestää. Ja toisin päin: mitä vähemmän ihmisiä on, sitä enemmän he voivat henkilökohtaisesti kuluttaa.

      Poista
    2. Pekka, on tämä kyllä hölmöä mutta täytyy varmaan suomentaa: a-kh on ihan Kalevi, joka on oikea olemassaoleva ihminen ihan samoin kuin hh on Hannu. Ihmisille siunaantuu noita nimiä niin kuin minullakin on. Minulla ei ole oikeastaan nimimerkkiä, vaan joku rupesi lukiossa kutsumaan minua noin.

      Kalevin nimimerkki kyllä vaikuttaa 1960-luvun senttarin nimimerkiltä. Ja jos Kalevi ja Hannu suuttuvat siitä että sanon mikä on heidän etunimensä niin sanokoot! Kumpaakaan en ole tavannut livenä eikä kumpikaan ole heilutellut Kela-korttiaan nenäni edessä. Identiteetti on joskus aika kummallinen asia.

      Tuo itse asia on sitten kyllä vakava. Ihminen, siis tämä eläin nimeltä homo sapiens, on olemassaolonsa aikana suurimmaksi osaksi joutunut kituuttamaan, eli jos se ei ole saanut sitä mustaa tiikeriä tapetuksi, niin se on joutunut itse tiikerin syömäksi. Metsästäjäkeräilijä-kulttuurin suurimmat työmyyrät olivat ne keräilijät eli naiset. Ne oppivat esimerkiksi tekemään keramiikkaa, niin että siemenet saatiin kerätyksi ja puuro jauhetuksi. Lihaa syötiin harvoin.

      Väitetään että koska ihminen ei enää elä sillä tavalla niin siitä on johtunut degeneroituminen. Se ei kaikin osin muista edes mitä aivoilla tehdään. Mutta siitä olen kyllä varma että Linkola on oikeassa siinä että elää siellä metsän ja järven keskellä. Aivot saavat happea kun on pakko tehdä koko ajan jotain. Puuthan sitä happea tuottavat.

      Poista
    3. Tuo nimikysymys ei tosiaankaan liity mitenkään siihen, mistä Pekka Turunen kirjoittaa. Kirjoitin lehtiin olemassaolevana ihmisenä vuoikymmenet nimellä Kalevi Hotanen, yleisönosastoihinkin, en koskaan millään nimimerkillä.

      En ole yhteiskunnallisesti tai muuten sellaisessa asemassa, että minun täytyisi turvautua nimimerkkiin tai anonymiteettiin. a-kh on turhaa vatimattomuutta, ei nimimerkki, jonka taakse piiloutuisin. Kummastakin käyttämästäni sähköpostiosoitteesta ilmenee bloginpitäjille nimeni, toisesta etunimeni alkukirjain ja sukunimeni, toisesta koko nimeni. Kysyä saa.

      Terveisiä Kyöstille!

      On vierähtänyt muutamia vuosikymmeniä siitä, kun vaihdoimme muutaman sanan Pitkänsillan kulmalla. Taisin olla menossa Demariin. Olemme molemmat Kotkan poikii.

      Poista
    4. Ehkä tässä täytyy minunkin tunnustautua jotenkin. Kirjoitin nimimerkillä, aluksi parillakin, sanoisinko ujouttani kun en ollut sitten 70-luvun opiskelujeni kirjoittanut juuri mitään. Tulos oli aluksi myös kovin sen näköistä.

      Sittemmin olen näin jatkanutkin, nyt ihan siksi, että haluan sanoa sanottavani vapaasti minkään (liioitellunkaan) varovaisuusnäkökohdan estämättä. Vahinko kylläkin toteutuessaan voisi olla korvaamaton. Olen esteellisyyteni syystä kertonut lyhyesti Kaleville silloin kun pidimme tiiviimpää yhteyttä joitakin vuosia sitten. Kerran paljastuinkin mutta Kalevi päästi minut pulasta. Kiitos vielä siitä!

      Ripsan puolesta olen pahoillani, olemme niin pitkään sanailleet ja kivasti mutta pysyn kuitenkin nimimerkissä. Siitähän on ainakin se hyöty, että minua voi vapaasti nälviä kirjoittajan kulloiseenkin mielialaan sopivalla tavalla! hh

      Poista
    5. Kiitos näistä nimiselvennyksistä! Eivät minua nimimerkit muuten kiusaa, mutta joskus tuntuu vähän hölmöltä jos keskustelee pelkkien anonyymien kanssa tietämättä edes sitä onko kyseessä yksi vai useita anonyymejä. Mutta kunhan keskustellaan!

      Ripsa ilmeisesti tuntee kaikki?

      Poista
    6. Kiitos Kalevi, samoin terveisiä. Huomisessa pakinassa pari sanaa Kotkasta (taas!).

      Niin kuin Pekkakin sanoo, ei nimimerkki haittaa, mutta pelkkä "anonyymi" on hankala käsiteltäväksi, käsittää. Esimerkiksi Kemppisen blogissa pelkät anonyymit (usein) keskustelevat keskenään tai sitten siellä on yksi joka esiintyy monena - se tuntuu vähän kummalliselta.

      Poista
    7. Pekka, joo, eivät nämä poijat ole anonyymejä ja ovat oikeita ihmisiä. Blogimaailmassa liikkuvat niin kuin minäkin.

      Kemppinen on jotenkin selvittänyt sen että miksi anonyymit saavat olla hänen blogissaan. En usko että ihan käsitin sitä. Mutta ehkä jollain bloggerin tilastojutulla sitten kuitenkin näkee mistä päin ovat tms. Anonyymeilla voi olla syitä olla anonyymi, siis aivan käsitettäviäkin.

      Kalevin ja Hannun kanssa olen jutellut muuallakin kuin täällä. Jutellut? Kirjoitellut ehkä enemmänkin.

      Poista
    8. Hannu, ei sun tartte olla mun puolestani pahoillaan. Pääasia on että mistä puhutaan ja minkä takia ja koko ajan tässä on ollut tärkeitä asioita, niin kuin Linkola esimerkiksi.

      Poista
  21. Joo, kyllä se oli sama Kekkosen haastattelu; minä vaan kuulin sen moneen kertaan Ylen radiouutisssa päivän mittaan (eivät siellä näyttäneet kuvaa jostain syystä!), eli Yle osallistui Kekkosen viranomaiskritiikkiin ansiokkaasti.

    Tietysti ihmisoikeudet kuuluvat kaikille, paitsi että Kekkosta(kin) kuunnellessa tuntui että ne kuuluvat muille enemmän kuin tavalliselle taapertajalle (=tavallista taapertajaa ei saa suojella pahalta jos... jne, miten tuo retoriikka meneekään).

    Vihreiden puh.johtaja tuolla kuuluu sanovan että laittomasti maassa olevia pitää suojella. Ok, keneltä?? Ja kuka jätetään suojelematta? Jos saan sakot ylinopeudesta, voinko hakea turvaa vihreän puolueen toimistosta? Entä kirkon rappusilta?

    Minulle on semmoinen kriittinen ajatus tässä kehkeytynyt keskustelua mediasta seuratessa, että ne jotka pyrkivät eniten ymmärtämään jopa näitä terroristeja ovat yleensä hyvin kriitisiä tätä markkinatalousmallin Suomea kohtaa; siksi heistä on melkein oikein että tätä "pikkuporvarillista" järjestelmää "uhataan".

    Tulee mieleen 30-luvun Ranskan kommunistit. Jälkikäteen rakennetuista myyteistä huolimatta, ranskalaiset kommunistit aluksi kannattivat Hitleriä, koska he uskoivat että Hitler kumoaa kapitalismin. Kesti kauan ryhtyä "vastarintaliikkeeksi". Sodan jälkeen siellä sitten sankarina pidettiin Stalinia, ei Churchilliä tai Rooseveltia, Trumanista puhumattakaan.

    Tämä kaikkineen on tolkuttoman vaikea aihe, koska useimmat ihmiset lopulta toimivat vilpittömästi, uskoen omaan ajatukseensa maailman parantamisesta. Ja saahan tätä hyvinvointivaltio Suomea pitää täysin epäonnistuneena kapitalismina. Onko tuossa ajatuksessa mitään järkeä, on toinen juttu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyösti, tuo laittomuus on vaikea asia. Sana laiton ei aina kuvaa tilannetta oikein.

      Näin kerran Helsingissä Valokuvataiteen museossa ansiokkaan näyttelyn paperittomista ihmisistä eri puolilla maapalloa, paljon sekä kuvaa että tekstiä. Ihmiselle voi käydä niin, että hän putoaa kaikesta. Laiton ei ole sama kuin rikollinen; joskus on, joskus ei.

      Me emme voi jättää ihmisiä kuolemaan pakkaseen ulos, jos he jäävät paperittomina Suomeen. Se jääminen ei ole välttämättä itsepäisyyttä. Joskus ei ole papereita, joiden avulla mennä muualle. Levottomaan kotimaahan paluu on monelle pelottavampi asia kuin kerjääminen Suomessa.
      Kysyin kerran turvapaikanhakijoilta täällä Kouvolassa, mitä he tekevät, jos saavat kielteisen päätöksen. "Minä en mene", vastasi yksi nuori mies nopeasti. Häntä oli kidutettu sillä tavalla, että kidutusjäljistä on helppo tunnistaa. En minäkään menisi, piileskelisin mieluummin Suomessa jossain loukossa.

      Laittomia pitää suojella nälältä ja pakkaselta. Jos he ovat sairaana, heidät pitää hoitaa, muutoin me olemme Linkolan tiellä.

      Poista
  22. Kyösti et al.

    Minulla olisi jotain tähän 'kekkosasiaankin ' sanottavaa mutta en nyt malta. Olen lukenut Päiviö Latvuksen kirjaa johdannon verran ja on sanottava, että tämän miehen puheissa on jotain poikkeuksellisen oleellista. Kirjaa on luettava hitaasti, edes takaisin miettien, kynä kädessä ja ehkä vielä niin, että joutuu itsellensä selvittämään monen muunkin kirjoituksia. Nyt ollaan oikeiden asioiden äärellä.

    Äläkä Marjatta pahastu kun sanon, että kiitos kuluu Vihavaiselle. En olisi muuten ehkä koskaan tullut siihen ryhtyneeksi! hh

    VastaaPoista