torstai 23. marraskuuta 2017

Mielin kielin

[humppaa vai rockia?]

                                                                                           Kyösti Salovaara, 2017.
Suomalaista kulttuuria Espanjassa.
Marko Maunuksela, Fuengirola.

Tämä kielikysymys ei päästä otteestaan.
    Johtuneeko siitä, että kieli on ”kaikki” mitä meillä on? Tai ainakin kaikki silloin kun haluamme kertoa jostakin, kuunnella jotakin, oppia jotakin ja jopa unohtaa jotakin. Tuntemisen kieli on lauluissa ja lauseissa.
    Kieli on kulttuuria, kulttuuri on kieltä – ja kulttuuri puolestaan on tapoja, hyviä ja huonoja ja pääosin yhdentekeviä ja joka tapauksessa harmittomia.
    Pessimisti saattaa tokaista ettei ihmiseläimellä harmittomia tapoja olekaan, mutta jos tunnustaa kuuluvansa ihmiskuntaan, pitää myös ihmisen tavat hyväksyä. Me olemme tapoja, ihmisinä.
    Kieli on monipuolinen työkalu.
    Mutta onko kielellä sisällään myös mieli?


Kieli on paikan mieli, kirjoitti Hannu Niklander Kanava-lehdessä. Kielen ylivalta johtaa ajattelun orjuuteen.
    Niklanderin mielestä kieli on enemmän kuin viestien välittämisen työkalu. Kielellä on mieli, joka voi olla paha tai hyvä.
    Niklander otsikoi juttunsa kertomalla, että Suomessa ovat Ikkunat kiinni englanniksi; että ”yhden vieraan kielen ylivalta ei ole kansainvälisyyttä vaan ylikansallisuutta. Se ei ole yhteistyö- vaan alistussuhde.”
    Hieman historiattomasti - ja kapitalismin salaliittoa liioitellen -  Niklander tuijottaa toisen maailmansodan voittajiin ja häviäjiään. Saksan kieli pistettiin Niklanderin mielestä pannaan, koska Saksa oli tehnyt niin paljon ”pahaa”. ”Englannilla taisteltiin paitsi Saksaa ja sen uutta nousua, myös Neuvostoliittoa vastaan. Englannin kieli on Troijan hevonen, jolla Yhdysvallat tunkeutui eurooppalaisten mieleen.”
    ”Tuleeko meistä englantia jankuttamalla anglosakseja?” Niklander kysyi.
    ”Ei ja kyllä”, hän vastasi. Nykynuorilla on anglosaksiset silmälaput. Kohta he ovat keski-ikäisiä englanninnoksia.
    Niklander näyttää sijoittuvan siihen ”kansallismielisten” ajattelijoiden joukkoon, jossa tuumaillaan, että kieltä pitää säädellä ja rajoittaa monella tavalla. Tarvitaan kieliopin vartijoita, vaaditaan että kielen sanasto on moraalisesti kunnollista ja säädyllistä ja lopuksi edellytetään, että kansallisvaltion rajat määrittelevät kielen avulla kansallisen hengen ja sielun.
    Vapaus hyvä, kontrolli vielä parempi.


Suomen mieli, suomalainen kieli - metafyysinen unelma.
    Viime viikon keskiviikkona kävelin Paseo Maritimoa pitkin kuuntelemaan Marko Maunukselan tanssi-iltaa Espanjalaisessa rantakaupungissa. 
    Maunuksela on tangokuningas vuodelta 2010. Mutta kiinnostavampaa on, että hän juontaa arkipäivisin Ylellä iskelmäohjelmaa Paikka auringossa - lauluja Pohjantähden alta. Keskipäivän jälkeen yhden ja kahden välillä (yöllä uusintana samoilla kellonlyönneillä) kuultava ohjelma on muuttanut omaakin päivärytmiäni – kuuntelen Maunukselaa aina kun mahdollista.
    Iskelmäohjelmassaan Maunuksela soittaa suomeksi laulettua musiikkia, myös käännöskappaleita. Fuengirolalaisessa yökerhossa hän lauloi suomalaisia tangoja, valsseja ja tietysti humppaa.
    Mutta onko supisuomalaisia lauluja olemassakaan?
    Maunukselan esitys oli iloinen ja hyväntuulinen. Tuli tunne että esittäjä tietää tulkitsevansa surullisia ja alakuloisia lauluja ja ottaa alakuloon etäisyyttä, jolloin tulkintaan tulee kaksoislataus: laulun kaihoisa sanoma ja sen ironinen tulkinta.
    Illan päättyessä kysyin Maunukselalta, onko hymyilevä ironia tarkoituksella tehtyä.
    Hän katsoi minua hieman hämmentyneenä.
    Taisin puhua kriitikoiden kieltä. Se ei selitä todellisuutta. Pelkästään kriitikon mielen maisemaa.
    Yhtä kaikki Maunukselan tanssi-ilta oli yhtä riemullinen kuin kesällä näkemäni ja kuulemani Ilkka Vainion ja Janus Hanskin mahtipontinen show Kotkan Meripäivillä. Sekin oli ironiaa täynnään, mutta eri tavalla kuin Marko Maunukselan hiljainen, mukaansatempaava hyväntuulisuus. Vainio ryntäili härkämäisesti Kairon lavalla kuin Tom Jones ja Mick Jagger yhteenkasvaneena, ja absurdi itseironia syntyi siitä että Vainio tiesi ettei laula kuin Jones eikä riehu kuin Jagger.
    Mitä enemmän suomalaisuuteen syöksymme, sitä kauemmaksi maailmalle ajaudumme!


                                                                                              Kyösti Salovaara, 2017.
Suomalaista kulttuuria Kairossa.
Ilkka Vainio, Janus Hanski ja Viihteen Kenttämiehet.


Historiaa katsoessa sävyt katoavat, viivat oikenevat ja yksityiskohdat menettävät merkityksensä, ja käy niin että näemme menneisyyden vain nykyisyyden selittäjänä, ikään kuin kaikki virtaisi yhteen suuntaan.
    Toisin kuin Niklander väittää, anglosaksinen kulttuuri ei valloittanut Europpaa välittömästi eikä yhdellä iskulla toisen maailmansodan jälkeen. Se tapahtui jo aikaisemmin, pikku hiljaa. Ja kulttuurinen evoluutio jatkui hiljalleen nykyhetkeä päin. Siinä Niklander on oikeassa, että sen jälkeen mikään toinen kulttuuri ei ole valloittanut Eurooppaa; ehkä ei koskaan valloitakaan ellei sitten kiinalainen tai islamilainen kulttuuri iske jälkeään tänne jopa väkivalloin.
    ”Tulva-aallon lailla vyöryy 1920-luvun Eurooppaan uuden tanssimelodiikan ja uuden rytmin kuohu: jazz..!”
    Näin kirjoitti T. Vaaskivi esseekokokoelmassa Huomispäivän varjo vuonna 1938.
    Ensimmäisen maailmansodan jälkeen taide-elämä ja kulttuuri kaikkineen koki vallankumouksen. Tuli jazz, tuli kubismi, tuli uusi teatteri – tulivat kansainväliset virtaukset. Saatiin radio yhä useampaan torppaan; kuultiin elokuvissa ääniä, puhetta ja soittoa.
   ”Tasainen, yksitoikkoisesti polkeva musiikki, jossa 4/4-tahti vallitsee, säveljaksojen nopeat vaihdot ja juoksutusten kimeä rummutus soittavat väsyneelle maailmalle uutta olemassaolon huumaa”, Vaaskivi huokaili. ”Jazz vetoaa sukupolveen, joka palvoo moottoreita, vetureita ja voima-asemia, joka vaihtaa urkujen pillit tehtaanpiippuihin ja albatrossin zeppeliinin.”
    Uusi musiikki tuli Amerikasta mutta kaiutti viidakoiden rytmiä.
    Uusi romantiikka, uudenlaiset ihmiset, uudenlaiset soittimet!
    ”Valittava, metallinen puhallinsoitin, jonka köyhä belgialainen muusikko Saxe yli puoli vuosisataa sitten keksi, anastaa orkestereissa aseman viululta. Pariisin työttömät neekerit perustavat jazzbandeja, ansaitsevat elatuksensa ammattitanssijoina tai ammattirakastajina… Kaikissa teattereissa kaikuu saksofonien ikävöivä altto ja banjojen liukuva musiikki: Johnny spielt auf! Neekerirytmien voittokulku on huipussaan.”
    Englanninkieli valloitti kansainvälistä musiikkiskeneä jo 1920-luvulla. Saksalaisen, italialaisen ja ranskalaisen laulun se syrjäytti globaalilta markkinalta kokonaan vasta 1960-luvun jälkeisenä aikana. Paikalliset laulut eivät hävinneet, mutta niitä ei enää "kuljeteta" rajojen yli.


Nyt siis olemme ”englantia” eikä kohta mitään muuta. Yleisradio vielä soittaa muutamissa ohjelmissaan keskieurooppalaisia sävelmiä, mutta vain muistojen bulevardeilla, ei nykyaikaa kuvittaen eikä säestäen.
    Kielen mieli, ylivallan askeleet? Vai pelkkää näköharhaa koko juttu?
    Tuohtumuksessa unohtuu ettei kieli valu ylhäältä alas, ei edes USA:sta Suomeen vastoin tahtoa, halua, toivetta. 
    Sekin unohtuu, että amerikkalaista kirjallisuutta käännettiin Suomessa jo 1920-luvulla runsaasti. Ja se että amerikkalaiset kirjailijat valtasivat Pariisin ja Madridin näyttämön sotien välisenä aikana – ehkä siksi ettei Yhdysvalloissa saanut vapaasti viinaa, mutta yhtä kaikki…
    Kannattaa myös muistaa kuinka ranskalainen älymystö ihaili sodan jälkeen kovaksikeitettyä amerikkalaista rikosromaania. He imivät amerikkalaisuuden omiin elokuviinsa, ikään kuin ranskalaisuus olisi vetänyt viimeistä hengenvetoaan amerikkalaisen b-luokan kirjallisuuden kautta. Sitä paitsi, eikö 1950- ja 1960-luku olleetkin italialaisen ja ranskalaisen uuden elokuvan loistoaikaa?
    Kuvaa hämärtää sekin, että Euroopassa on tehty koko ajan – ja tehdään varsinkin juuri nyt – paljon ”parempia” ja merkittävämpi tv-sarjoja ja elokuvia kuin Yhdysvalloissa. Suomalaiset kriitikot jaksavat esimerkiksi moittia saksalaisten rikosdraamojen pikkuporvarillista kliinisyyttä, mutta se ei kai todista muuta kuin, että he eivät edes katso saksalaisia elokuvia. Yle näytti juuri Kriminalisti-sarjan (Der Kminalist, 2006-2017) 11. tuotantokauden jaksot ja niissä nuorten berliiniläisten syrjäytymistä tarkasteltiin niin monipuolisesti ja koskettavasti että välillä pahaa teki – teki pahaa modernin urbaanin maailman puolesta.
    Entäpä koulujen kieli? Kun menin 1958 Kotkan lyseoon, siellä kehoitettiin valitsemaan saksa pitkäksi kieleksi, jos halusi myöhemmin opiskella lääkäriksi. Vielä 1960-luvulla teknillisessä korkeakoulussa luettiin saksankielisiä oppikirjoja.
    Mitä sitten tapahtui?
    Globalisoiduttiin myös henkisesti? 
    Kun ihmiset vapautuivat kansallisvaltioiden rajojen ahdistavasta piiristä, tarvittiin myös yhteistä kieltä. Jos historia olisi tapahtunut toisin, jos sattumalta Ranska ei olisi myynyt Louisianaa ja Espanja Floridaa Yhdysvalloille, ja jos Meksiko olisi pystynyt pitämään Kalifornian ja Texasin, ehkä globaalina valtakielenä nyt olisi espanja tai ranska eikä brittien englanti. 


Mutta englanti rulettaa!
    Maailma on monensuuntaisten virtausten loputon meri. Aaltojen voiman voi yrittää kieltää, mutta se ei onnistu komentamalla. Tilastot kertovat, että esimerkiksi Yhdysvaltoihin muutti vuosina 1949-61 43000 insinööriä ja tiedemiestä. Suuri osa muuttajista tuli kehitysmaista. Ja vuosina 1964-65 Amerikan sairaaloissa työskenteli noin 41000 valmista tai valmistuvaa lääkäriä, joista 11000 oli suorittanut tutkintonsa ulkomaisissa yliopistoissa.
    Ja tuolloin oltiin vasta integraation alkutaipaleella!
    Suomalaisuus, ranskalaisuus, italialaisuus, espanjalaisuus – katoavaa kansanperinnettäkö?
    On tietysti huikean ironista, että silloin kun vain eliitti pääsi matkustamaan Suomesta Eurooppaan, radio soitti hyvin paljon eurooppalaista musiikkia, suoraan sellaisenaan tai käännettynä.
    Nyt kun rahvas matkustaa hullun lailla pitkin Eurooppaa ja maailmaa, ei radiossa soiteta kotimaisen musiikin lisäksi mitään muuta kuin englanninkielisiä lauluja, aivan kuin ulkomailla käyviä ihmisiä ei lainkaan kiinnostaisi ne paikat ja maat joissa ovat kohdanneet paikallisen kielen ja mielen.
    Karistaako uusi globaali ihminen tällä tavalla kansallisvaltion rajat päästään ja ikään kuin julistaa ettei kansoja enää olekaan? On vain ihmisiä, eri puolilla ja erilaisissa paikoissa.


Kaikkea ei voi selittää vaikka kuinka haluaisi.
   ”Mutta”, huomautti ranskalainen Claude Julien 1960-luvun lopulla, ”Amerikan imperiumin nerokkuus on siinä, että se ei aseta äärimerkkejä vaikutusvallalleen. Mikään kartta ei pysty näyttämään sen rajoja. Siksi se muistuttaa niin vähän klassisia siirtomaaimperiumeja, että sitä on välistä miltei mahdoton tajuta, ja että se itsekin näyttää epäilevänsä omaa olemassaoloaan.”
    Kun Marko Maunuksela vetäisee vauhdikkaan humpan espanjalaisessa rantakaupungissa, kuulija ei heti tajua, että tässähän soi sotien välisen jazzin rytmit, saksalaisella poljennolla vahvistettuna. Ja koska jazzin ja rock-musiikin juuret palautuvat Afrikan rytmeihin ja lyömäsoittimien loputtomaan vitaalisuuteen, koko kysymys kansallismielisestä kielestä ja mielestä sulaa pois ikään kuin päätyisimme yhteiseen alkukotiin jonnekin etäälle ja hyvin kaukaiseen aikaan.
    Kuinka monta kieltä tarvitaan jotta ihminen voi tuntea itsensä ihmiseksi? Miksi monien kielien maailma olisi parempi kuin yhteisen kielen maailma?
    Bertolt Brecht kirjoitti kesällä 1940 maanpaossa Saksasta ollessaan runon suomalaiselle maisemalle ja lopetti sen usein toistettuun lauseeseen: ”Vaikenee kansa kahdella kielellään.” 
    Vaikeneeko Suomi nyt, syksyllä 2017, kolmella kielellään?


Saksalaista kulttuuria Suomessa.
Christian Berkel Kriminalistin pääosassa.
Yle  Tv1 -  kuvakaappaus.

>>>
Bertolt Brecht: Runoja 1914-1956. Suom. Brita Polttila, myös Arvo Turtiainen ja Elvi Sinervo. Tammi, 1973.
Claude Julien: Imperiumin kasvot. (L'Empire américain, 1968.) Suom. Kalle Salo. Otava, 1970.
Hannu Niklander: Ikkunat kiinni englanniksi. Kanava, 7/2017.
T. Vaaskivi: Huomispäivän varjo. Länsimaiden tragedia. K.J. Gummerus, 1938.

12 kommenttia:

  1. Me näköjään Kyöstin kanssa pohdimme paljon samoja asioita.

    En tiedä kannattaako kieltä kauheasti säädellä ja rajoittaa, mutta ohjata kai nyt kuitenkin? Muistaen silti, että kieli sitten kuitenkin elää niin kuin elää.

    Tämän olen sanonut ennenkin: on yksi asia, jossa olen tavattoman isänmaallinen, ja se on tämä rakas äidinkielemme. Arvostan silti suuresti kaikkia niitä muitakin kieliä, joita enemmän tai vähemmän osaan.

    Kyllä kriitikon kielikin selittää todellisuutta, omalla tavallaan. Tavallinen ihminen, taiteilijakaan, ei vain aina koe tarpeellisena selittää. Riittää kun elää ja kokee.

    VastaaPoista
  2. Musiikki elää tietysti sen verran aktiivisessa vuorovaikutuksessa kansallisten rajojen yli että ei sieltä kovin helposti löydy mitään sillä tavalla "omaa", mutta se mitä lainataan, miten sitä tulkitaan ja miten yhdistellään voi olla hyvinkin paikkakohtaista (humppahan on tunnetusti 50-luvulla kehitetty retrotulkinta 20-luvun saksalaisfiltterin läpi kuullusta jazzista, tangokin tuli Suomeen saksalaisfiltterin kautta jossa marssirytmi korostui, sitten siihen naitettiin venäläishenkisiä romansseja...vaikutteet tulevat ulkomailta mutta niiden yhdistelmä ja kehitys tietyntyyppisiksi musiikinlajeiksi on täällä tapahtunutta).

    Aiheesta on ollut ajoittain juttua musiikkifoorumilla jota seuraan ja siellä on tullut ilmi myös että genreissäkin on eroja.

    Marginaalisemmat skenet tapaavat olla kansainvälisempiä, sellainen musiikki joka ei soi radiossa missään tai näy listoilla saattaa kuitenkin muodostaa maantieteellisesti laajoja verkostoja...metallimusiikin fanit ovat tunnettujakin siitä että kuuntelevat musiikkiaan juuri välittämättä kansallisista rajoista (tai kovin paljoa kielirajoistakaan), riippumatta mistä on kotoisin, jos kuuntelee esim. black metalia kuuntelee norjalaisia, sveitsiläisiä, ranskalaisia, ukrainalaisia, brasilialaisia jne. relevantteja artisteja. Laulukieli saattaa olla englanti tai aika usein "englanti" tai sitten joku muu...

    Monissa elektronisen musiikinkin genreissä lähtömaa ei ole kovinkaan tärkeä, joskin myönnetään että niissä ei juuri myöskään lauleta mitään (tai ainakaan laululla ei ole juuri merkitystä muuten kuin puhtaasti instrumenttina).

    Toisensuuntainen ilmiö taas tapahtuu hip hopissa, jossa kieli taas on hyvin suuressa roolissa: monessa Euroopan maassa on kukoistava skene, jotka noin yleisesti ottaen kiinnittävät vielä vähemmän huomiota toisiinsa kuin muussa musiikissa: amerikkalaista hip hopia kuunnellaan kaikkialla, mutta senkin suhteen tuntuu käyvän että mitä isommaksi ja kehittyneemmäksi oma skene muodostuu sitä vähemmän myöskään Amerikkaa seurataan. Tuntuu että omassa nuoruudessani 90-luvulla amerikkalaista hip hoppia kuuli enemmän kuin nyt, siinä missä hip hoppia kuulee nyt enemmän kuin silloin, suomalainen skene on tainnut kehittyä jo aika itseriittoiseksi (ja samaa olen siis kuullut tapahtuneen monessa muussa Euroopan maassa...)

    Japaninkaan roolia modernissa populaarikulttuurissa en väheksyisi...

    Noin muuten sanoisin että englannin tärkeys johtuu ennen kaikkea teollisesta vallankumouksesta, ensin Englannissa ja sitten Yhdysvaltojen pohjoisvaltiot tuli keskeiseksi maailmanlaajuisen teollisen kehityksen alueeksi (huom, ei siis Florida, Louisiana tai Texas...)

    VastaaPoista
  3. Joo, tuo on osuva huomio että teollistuminen tapahtui pohjoisessa eikä etelässä (myös Euroopassa?). Mutta toisaalta olihan Saksa valtava teollisuusmaa (miksei Ranskakin) myös aika nopeasti sodan jälkeen, joten kaikkea ei voi teollistumisen piikkiin ehkä laittaa. No, Kaliforniassahan oli elokuvateollisuuden megapaikka Hollywood - eikös englanninkieli sieltä alkanut voimalla levitä vasta äänielokuvan mukana? Siihen asti mykkäelokuvia tekstitettiin eri puolilla maailmaa (vai tekstitettiinkö?) omilla kielillään.

    Englanninkielen evoluutiossa maailmankieleksi on monia yhteen meneviä prosesseja ja uskoisin että myös sattumaa. Äskettäin siteeraamassani englantilaisessa tutkimuksessa todistettiin, että englanti on kehittynyt hyvin sattumanvaraisesti, ei loogisesti (toisin kuin ehkä muut kielet). Olisiko tämä sattumanvaraisuus myös syynä osittain tähän evoluutioon yhteiseksi kieleksi: koska kielellä ei ole ehdotonta kielioppia, muunmaalaiset voivat helposti puhua sitä "oikein" väärin tai "väärin" oikein, eli kommunikaatio toimii. Englanti on kielenä "weird", niin kuin mainitsemani tutkimuksen tekijät toteavat.

    Kun pakinaa kirjoittelin, muistelin myös 50-luvun Suomea ja sitä kuinka Kotkan saarelta kun lähti kymmenen kilometriä pohjoiseen tai 15 kilometriä itään, siellä puhuttiin jo aika lailla erilaisia murteita, sama kuin että nyt Töölössä puhuttaisiin erilaista kieltä kuin Malmilla (no ehkä puhutaankin, hahaa).

    Ehkä nykyisin murteetkin ovat virtuaalisia, eivätkä liity paikkaan vaan uudenlaisiin digiheimoihin. Siis samaa kuin noiden marginaalimusiikkien "kotimaa".

    Samalla kun tätä suomenkieltä rakastaa (enkä juuri muuta osaakaan) ja käyttää hyväksi kuin "omaansa", niin tietysti miettii onko sekin joskus kadonneiden kielten virtuaalimuseossa. Tähän asti suomalaiset ovat kyllä tarrautuneet kieleensä kaksin käsin ja torpanneet vieraiden kielten ylivallan, valloitusyritykset.

    VastaaPoista
  4. Englannin kieli on somemaailman esperanto. Sitä myös yksinkertaistetaan yhteiskäytössä, mutta ovatko britit siitä huolissaan. Tuskin. On ikäänkuin kaksi kieltä, englanti ja yhteiskäyttöenglanti. Itsekin puhun simppeliä englantia siellä missä se ei ole äidinkielenä. Ehkä puhun sitä jo muutoinkin, kun en ole pitkään aikaan jutellut englantia äidinkielenään puhuvan kanssa.

    "Kuinka monta kieltä tarvitaan jotta ihminen voi tuntea itsensä ihmiseksi? Miksi monien kielien maailma olisi parempi kuin yhteisen kielen maailma?"
    Tätä on hyvä pohtia. Monien kielien Suomi tuntuisi ehkä alkuun samalta kuin tv-kanavien lisääntyminen. Joillekin rikkaus, joillekin harmin paikka.
    Ihminen ei pysty oppimaan kunnolla monia kieliä, siis todella tuntemaan sanojen sävyjä. Joku saattaa luetella osaavansa ranskan, englannin, saksan ja kuusi muuta kieltä. Parempi olisi käyttää partitiivia, jos ksye on vain selviämiskielestä.

    Se on ainakin hyvä, että meillä kaikki kuulevat vieraita kieliä television kautta. Minua häiritsee ulkomailla aina se, että jostain takaa kuuluu esim. Putinin tai Merkelin mutinaa ja siihen päälle käännetään omalla kielellä, puhumattakaan dubatuista elokuvista ja sarjoista, joissa käytetään jotain kieltä aivan sille vieraassa ympäristössä. Siinä menee tunnelma pilalle ja alkaa naurattaa, kun on tottunut suomalaisena siihen, että kielet kuuluvat miljööseen.

    VastaaPoista
  5. Niinpä - ja jos joku sanoo hallitsevansa suomenkielen, tulee sanoneeksi aika paljon. Useimmat äidinkielenään sen oppineet kuitenkin osaavat sitä riittävästi, ainakin arkipäivän tarpeisiin. Nythän kuuluu noita uutisia etteivät kaikki suomalaisetkaan enää opi hyvin lukemaan, mikä on aika kummallista ja huolestuttavaa. Jos et osaa kunnolla lukea, mitä ymmärrät maailmasta, lähellä ja kaukaa?

    Pistetään Merkel puhumaan espanjaa uutisissa - se tuntuu ikävältä, ikään kuin ihmiseltä katoaisi osa identiteettiä.

    Mutta, kaikilla asioilla on puolensa. Ellen väärin muista maineikas ja omapäinen elokuvaohjaaja Jean-Luc Godard kuuluu elokuvamiehiin, joiden mielestä dubbaaminen on elokuvan kannalta parempia asia kuin käännöstekstit. Godard sanoi, että tekstiä lukeva katsoja ei oikeastaan "näe" elokuvaa.

    Kun luin aikanaan tämän Godardin mielipiteen, aloin tarkkailla omaa elokuvan katsomistani ja totesin, että Godard on tietyssä mielessä oikeassa; huomasin istuvani elokuvateatterissa "lukemassa" elokuvaa enkä katsomassa sitä.

    Nykyään, jos katson englannikielistä filmiä tai tv-sarjaa, yritän aina välillä ensin katsoa ja kuunnella ja vasta sitten "lukea". Muunkielisiä filmejä on pakko katsoa lukien tekstejä.

    VastaaPoista
  6. Niin - onko englanninkielen valta-asema huono asia? Koen, että kielten runsaus on ihmiskunnan rikkaus, mutta jossain siinäkin raja tulee vastaan. Pelottavalta kuulostaa maailma, jossa kaikki puhuvat samaa kieltä, on se sitten englanti tai kiina tai joku muu. Mutta olisiko sillä kuitenkaan suurta merkitystä?

    Samaa voi kysyä globalisaation ja kaikkien näiden muuttoliikkeiden kanssa. Yksittäiset maahanmuuttajat varmaan rikastuttavat paikallisia kulttuureita, mutta tasapäistyvätkö kulttuurit vähitellen liikaakin? Menetämmekö kulttuurien moninaisuuden? Ja onko sillä sitten edes väliä?

    Noista dubbauksista tulee mieleen joskus Ranskassa näkemäni John Wayne -elokuva. Oli kovin koomisen oloista, kun jäyhän näyttelijän puhe oli ranskankielistä papatusta, johon olisi paremmin sopinut vimmattu käsien heiluttelu.

    VastaaPoista
  7. Minun kotikieleni on englanti, elänyt englantia äidinkielenään puhuvan kanssa jo kohta 50 vuotta, en silti kutsu itseäni kaksikieliseksi. Tuo toinen, hänellä on myös toinen kieli ja se on kuvien kieli. Siitä johtuu sitten esimerkiksi elokuvan kieli helposti.

    Kiitos Godardista, Kyösti, sehän oli oikeastaan uuden aallon aloittaja. Elokuvaesseisti, kuvan ja sanan toisiinsa liittäjä. Godardin katsojien on oltava tosinopeita lukijoita, varsinkin niiden leffojen joissa on aforismeja ja poliittista retoriikkaa vielä kuvien päälle kirjoitettuina. Entäs jos lukutaidottomat suomalaiset oppivat lukemaan elokuvista ja rikossarjoista?

    Englannista ei juuri ole apua tässä maahanmuuttajakorttelissa. Onneksi ovat lapset ja toivon totisesti että heillä on tarpeeksi voimakas oma kulttuuri ja tarpeeksi sukua ennen kaikkea, että he voivat ponnistella tänne Suomeen. Se on pitkä matka. Ja hirveän vaikea. Lapset toimivat tulkkeina kun tahdon kysyä jotain äideiltä. Isiä ei juuri näy. Äidit eivät osaa suomea eikä englantia, ruotsista nyt puhumattakaan. Niin että Pekka: näyttää siltä että ainakin asuminen on eriytymässä ja nopeasti. Tässä kaupungin vuokratalokorttelissa asuvat köyhät suomenkieliset ja maahanmuuttajat.

    En käsitä noita tietoja siitä, suomalaislapset eivät osaa kunnolla lukea. Että amislaiset erityisesti olisivat noita auttavasti lukutaitoisia. Miten siinä sitten käy, kun lukutaidottomat suomalaisnuoret tapaavat erittäin hyvin koulussa selviävät tulokkaat?

    Ainakaan tällä hetkellä vähintään 3-4 kieltä taitavat, tummempi-ihoiset suomalaiset eivät saa työpaikkoja. Ehkä suomalaisen ei enää tarvitse osata suomea tai ruotsia päästäkseen elämässä eteenpäin? Voiko se oikeasti olla näin?

    Minut karkotti kirjakaupasta suunnilleen lopullisesti purkkaa jauhava tylsäsilmäinen flikka, joka ei tahtonut edes katsoa tilauskirjasta, olisiko jotakin kirjaa listalla. Vastaus oli ei ole, sitten minun piti lähteä vain pois.

    Miten lapset ja nuoret enää löytävät kirjoja sieltä kirjakaupasta? Paitsi että kirjahyllyjä ei enää ole huonekalukaupoissa. Niitä ei tarvita sisustuselementiksi.

    VastaaPoista
  8. Kirjat, kirjahyllyt, kirjakaupat - niinpä!

    En tiedä kuinka kirjaimellisesti pitäisi kirjaimin kirjoitettu ottaa, mutta jos ottaa, niin kun Roland Barthes väitti, ettei missään tekstissä (tekstilajissa) ole olemassa aitoa realistista kirjoitusta, joka raportoi puolueettomasti tosiasioita, lukija hätkähtää tajutessaan että kielellä on ehkä ajateltuakin suurempi merkitys todellisuuden ymmärtämiselle - siis elämälle itselleen.

    Jos Barthes oli oikeassa, että olemme kielen vankeja ja että emme koskaan tunne todellisuutta sellaisenaan vaan aina enemmän tai vähemmän oppimamme kielen lävitse, tästä voi vetää kaksi johtopäätöstä.

    Ensinnäkin, mitä "paremmin", laajemmin yksilöt hallitsevat kielen, sitä suurempi todennäköisyys on, että he ymmärtävät todellisuutta sellaisenaan kuin se ehkä on.

    Toiseksi, jos ja kun eri ihmisillä on erilainen kielen taju, se todenäkäisyydesti selittää myös heidän elämäänsä, menestystä, epäonnistumisia ja ainakin psykologista suhdetta ympäröivään maailmaan.

    VastaaPoista
  9. Muistaminen alkaa lapsilla vasta siitä, kun heillä on melkoinen määrä kieltä hallussa. Voi muistaa jotain häälyviä tunnetiloja ja jotain silmillä rekisteröityä, mutta tarinaa ei synny ilman kieltä.

    Onko aikuisissakin ihmisiä, jotka hahmottavat kielen kautta niin huonosti asioita, että ovat helposti manipuloitavissa jonkin yksittäisen sanan tai symbolin takia?
    Tämä voi selittää mm. Kouvolan taidemuseon kohua herättäneiden teosten näyttelyn Sikamessias-taulusta syntyneen kohun. Muutamat kansanedustajat ovat jopa tehneet tästä taulusta kirjallisen kysymyksen eduskunnassa. Joka päivä on Kouvolan Sanomien tekstiviestipalstalla vaatimuksia taulun poistamisesta ja kysymyksiä sen tarkoituksesta. Monen monta kertaa on selitetty, että taulu on osa sikaperhetöiden sarjaa, jossa sika/sikamaisuus on sijoitettu telkkarin eteen katsomaan kuvia kehitysmaiden nälkäänäkevistä ja vaakunaan ja ristille, aikansa pop-taidetta. Luulen, että messias-sanan käyttö riittää joillekin syyksi nostaa asiasta sama kohu kuin jo kerran ennen, minkä vuoksi teos onkin näytillä. Luetun ja kuullun ymmärtämisen taito ei ole siis parantunut yhtään.
    Entä jos nimenä olisi Omahyväisyys ristillä, no ehkä risti-sanaa ei saisi mainita, koska osa ihmisistä luulee, että vain Jeesus ja kaksi hänen kanssaan ristiinnnaulittiin ja sanalla on heille vain uskonnollinen merkitys.

    VastaaPoista
  10. Oliko se Osmo A. Wiio, joka todisti tai väitti, että jos lauseessa on yksikin sana, jota lukija (tai kuuntelija) ei ymmärrä, koko lause jää ymmärtämättä. Tuo oli siihen aikaan kun vasemmistolainen (tamperelainen) tiedotustutkimus jylläsi Suomessa, joten Wiiosta ei juuri välitetty, siitä mitä hän sanoi.

    Mutta, kyllähän lukija tai kuuntelija voi "ymmärtää" kaikki sanat ja silti eri ihmiset ymmärtävät lukemansa eri tavalla. Sitähän meille kaikille tapahtuu koko ajan, ja se saa meidät kiistelemään ja väittelemään jostakin kirjasta tai lehtikirjoituksesta - ja kirjan tai lehtijutun kirjoittaja on aivan eri mieltä kaikkien lukijoiden kanssa siitä mitä hän omasta mielestään on tarkoittanut sanoa.

    Esimerkiksi Honkelan rauhankoneen ideanahan on juuri yrittää poistaa kielen erilaisen ymmärtämisen aiheuttamia konflikteja.

    VastaaPoista
  11. Mitenkä mahtavat yo-kokeen äidinkielen kokeen tarkastajat ymmärtää lykiolaisten kirjoituksia, jos oikeakielisyyttä ei enää vaadita? Siellä "ragetaan" ja syyllistytään "shamingiin" ja välimerkit on miten sattuu.
    Totta tosiaan nuorisokieli kuulostaa Amerikan suomalaisten Finglishiltä.
    En ymmärrä tätä suunnitelmaa. Onko missään muualla omaa kieltä arvostavassa maassa tullut tällainen mieleen? Satavuotisjuhlavuonna!

    VastaaPoista
  12. No, eikös tämä ole nykyinen suuntaus muutenkin: jos oppilaat eivät pärjää, niin lasketaan vaatimusten tasoa jolloin kaikki saavat parempia numeroita ja "kaikki" ovat tyytyväisiä. Pirulliset pisaselvitykset sitten valitettavasti paljastavat, että jäädään kansainvälisestä tasosta jälkeen.

    VastaaPoista