Totuus sivulla 112

[laiskan mielen kirjallisuustutkimusta]

Yksityiskohta.
Gardner: Tuomari Purleyn todistus.

Ihminen on kummallisen laiska ahkera olento. Se tarkoittaa, että puuhaillaan kaikenlaista ettei tarvitsisi tehdä mitään.

    Oikotietä onneen (vaurauteen, sivistykseen, mielenrauhaan...) ei ehkä ole, mutta kannattaa silti etsiä. Idealisti uskoo, että etsivä lopulta löytää.

    ”Luetko romaania kaksi tuntia voidaksesi päättää oletko löytänyt hyvän kirjan?” kysyi Alison Flood viime perjantaina blogissaan Guardianissa. ”Tästä eteenpäin minä luen vain sivun 112”, Flood ilmoitti.

    Flood viittasi ranskalaisen kirjallisuuspalkintoon – todelliseen tai pelkkään vitsiin – jota innoittaa Woody Allenin elokuva Hannah ja sisaret, jossa sanotaan että ”älä unohda runoa sivulla 112. Se muistutti minua sinusta.” 

    Ranskalaisen Le Prix de la Page 112 sivuston (www.prix-de-la-page-112.com) mukaan lukemalla sivun 112 voi päätellä kannattaako kirja lukea kokonaan. Totuus laadusta löytyy yhdeltä sivulta. Yleensä kustantajat ja kirjailijat kuulemma keskittyvät teoksen ensimmäisiin virkkeisiin, joten ”yhdentekevän” sivun 112 lukeminen kertoo enemmän teoksen laadusta kuin ensimmäisen sivun lukeminen. Ja kun lukee yhden sivun, tietää riittävästi – sen kannattaako koko kirja lukea.

    No, on myös väitetty, että ensimmäisten lauseiden lukemisella pääsee perille romaanin tai runoteoksen kokonaislaadusta. Usein se pitää paikkansa, mutta kuinka monta hyvää tai merkittävää romaania jää lukematta jos vilkaisee vain ensimmäiselle sivulle, sen ensimmäiseen lauseeseen?

    Yhtä hyvin voisi lukea romaanin viimeisen virkkeen, mutta ainakin jännärin kohdalla se turmelee lukunautinnon, jos sieltä paljastuu romaanin idea. Viimeisistä lauseista muistan F. Scott Fitzgeraldin Kultahatun hienon aforistisen lopun, jota olen lainannut useammin kuin sielu sietää. Toinen mieleen jäänyt on Raymond Chandlerin Pitkien jäähyväisten ironinen lopetus:

    ”En koskaan nähnyt ketään heistä uudelleen – paitsi poliiseja. Vielä ei ole keksitty mitään keinoa sanoa jäähyväisiä heille.”

Koska suhtaudun maailmaan, kirjoihin ja itseeni hyvin vakavasti, päätin kokeilla sivun 112 kirjallis-tieteellistä pätevyyttä.

    Puhun ”tieteestä” sillä varauksella ettei kaunokirjallisuuden lukeminen ja luetun analysointi tietenkään ole ”kovaa tiedettä”, siis mitään kemia tai fysiikkaa, vaikka kirjallisuudentutkijat ja kriitikot mielellään hakevat sanastoa kemiasta ja fysiikasta kuvaillessaan ja arvottaessaan kirjallisuutta.

    Jos kirjallisuudentutkimus (ja kritiikki) olisi pelkkää mutua ja hölynpölyä, ei vakavan mielen kannattaisi uhrata sille yhtä ajatusta.

    Poimin siis kirjahyllystäni joukon romaaneja ja luin sivun 112.

    Tieteestä puhuen en noudattanut aineiston satunnaisen valinnan sääntöä, sillä ohitin monta romaania, koska sivulta 112 ei saanut mitään käsitystä kirjailijan tai kirjan laadusta. Jotkut kirjat valitsin mukaan pelkästään kauniin, komean tai nostalgisen kansiaiheen perusteella.

    Niinpä testin validisuus on kuin Volkkari Nokian kumeilla, mutta...

Kansi:
Markko Taina

Ajatuksena tässä on, että yksityiskohta (sivu 112) sisältää itsessään riittävän kattavan vaikutelman kokonaisuudesta; vähän niin kuin fraktaalit toistavat itseään (vaikka ovat aina erilaisia) oltiinpa isossa kuvassa tai aivan pienessä yksityiskohdassa isoa kuvaa aina vaan suurennettaessa.

    Sivuhuomatus: Onko romaani ja sen yksittäiset osat, luvut ja sivut ilmaistavissa fraktaaleina?

    Jätän ajatuksen muhimaan ja totean, että Ernest Hemingwayn teoksen (joka ei ole romaani vaikka on hyvinkin kaunokirjallinen ilmaisussaan) Kuolema iltapäivällä laadun löytää mainiosti sivulta 112. Kun sivun lukee, tekee mieli lukea koko kirja, siitä riippumatta mitä ajattelee härkätaisteluista. Hemingwayn jokaisessa lausessa on häivähdys jostakin suuremmasta ajatuksesta (taas tulevat fraktaalit mieleen, hemmetti).

    ”Menetettyään kunniansa”, Hemingway kirjoitti, ”härkätaistelija hoitaa edelleen sopimuksensa, inhoaa yleisöä jonka edessä hän taistelee, ajattelee ettei yleisöllä ole mitään oikeutta buuata ja ilkkua miehelle, joka katsoo kuolemaa kasvoihin yleisön itsensä istuessa mukavasti ja turvassa penkeillään, ajattelee että pystyy milloin tahansa esiintymään suurenmoisesti jos haluaa ja että yleisö saa odottaa kunnes hän haluaa.”

    Jos ei takerru sanaan ”kunnia”, Hemingway kuvaa tässä terävästi yleisön suosiosta riippuvan ammattilaisen kohtalon, ja hän voisi aivan yhtä hyvin puhua oopperalaulajasta, iskelmätähdestä, jalkapalloilijasta, poliitikosta tai - nimenomaan - kirjailijasta.

Hemingwayn suhde Sherwood Andersoniin oli vähintään problemaattinen. Uransa alkuvaiheessa hän kiitti Andersonia proosatyylin mestaruudesta ja otti Andersonilta oppia. Myöhemmin Hemingway ryhtyi pilkkamaan tuota tyyliä eikä ehkä huomannut, että hänen omaa proosaansa voisi pilkata yhtä lailla.

Kansi:
Heikki Ahtiala.

    En kuitenkaan pilkkaa kumpaakaan.

    Lukemalla sivun 112 Sherwood Andersonin novellimaisesta romaanista Pikkukaupunki, huomaa kuinka lähellä näiden kirjailijoiden tyyli on toisiaan, todellakin. Pikkukaupunki siis pitää lukea, jos haluaa lukea taitavaa ja paljon vähillä sanoilla ilmaisevaa kaunokirjallisuutta.

    Kun mietitään tyyliä, sivun 112 taika kohtelee hyvin sellaisia kirjoittajia, joilla on selvästi ”jokin", jollakin tavalla oma kirjoitustyylinsä, vaikka tyylin käsite on lopulta ongelmallinen ja kenties sormien välistä pois livahtava, jos tyyliä yrittää täsmällisesti kuvata.

    Mitä esimerkiksi Hemingwayn "tyyli" perimmiltään oli? Lauseita jotka kaihtoivat adjektiiveja ja ilmaisivat silti "paljon" - hohhoijaa!  

    Kun otin hyllystä pari Georges Simenonin Maigret-romaania, en pystynyt yhden sivun perusteella sanomaan juuta-tai-jaata kirjan luonteesta tai kirjailijan tyylistä. Yksi sivu ei siis houkutellut lukemaan, vaikka tiedän kuinka ”hyviä” nämä romaanit ovat. Olen joskus aikaisemminkin pettynyt Simenoniin, kun olen yrittänyt etsiä hänen kirjoistaan Pariisia kuvaavia lauseita. Simenonin romaaneista toki kasvaa Pariisin atmosfääri, mutta se ei perustu suoraan yksittäisille lauseille vaan mystisesti romaanin kokonaishahmolle.

    Sitä vastoin Len Deightonin romaanissa Hautajaiset Berliinissä jo yksi sivu kertoo kuinka modernista kirjailijasta on kysymys. En puhu tyylistä vaan absurdin leikistä agenttiromaanin kaavan sisällä ja tuon kaavan rikkomisen taiturimaisuudesta. Deighton on paljon kokeilevampi kirjailija kuin ikätoverinsa John le Carré, jonka proosa on perinteistä, saksalaista romaaniperinnettä ja Dickensin tarinointia yhdistävää.

Sitten yllätyin: suositut jännityskirjailijat, bestsellereitä kirjoittaneet ja monessa tapauksessa genren kehyksiä laajentaneet kirjoittajat eivät pärjää tässä sivun 112 testissä.

    Ei heidän proosansa karkota lukijaa, mutta yhden sivun otos ei viettele mukaan jännityskertomukseen. He kirjoittavat tasapaksua proosaa, käyttävät paljon dialogia. Runollinen aines ei tihku läpi eikä koristele eikä ”pilaa” pragmaattista kieltä.

    Niinpä päädyn ajatukseen, että Erle Stanley Gardnerin Tuomari Purleyn todistus, Maurice Leblancin Cagliostron kreivitär, Quentin Patrickin Lumi peittää rikoksen ja Maj Sjöwall & Per Wahlöön Mies parvekkeella perustavat ominaislaatunsa ja suosionsa johonkin muuhun kuin kirjoittamisen tyyliin. Ne kertovat todellisuudesta tavalla, joka ei perustu kielen mahdolliseen rikkauteen vaan asioiden keskinäiseen suhteeseen ja tuon suhteen taitavaan sommitteluun. En yksinkertaista tätä pelkkään juonikuvioon, sillä onhan esimerkiksi ruotsalaisessa dekkarissa yhteiskunta hyvin voimakkaasti läsnä. ”Tukholmassa oli, esikaupungit mukaan luettuina, tässä vaiheessa yli miljoona peloissaan olevaa ihmistä”, Sjöwall & Wahlöö kirjoittaa suomennoksen sivulla 112.

    Martin Beck -juttuja katsoneet tietävät kuinka tärkeä asema öykkärimäisellä ja ennalta arvaamattomalla Gunvald Larssonilla on rauhallisen ja harkitsevan Martin Beckin vastapainona tv-elokuvissa. Alkuperäisessä kertomuksessa asetelma on tylysti toisenlainen:

    ”Jonkinlaista psykologista taktikointia, ajatteli Martin Beck katsellessaan kollegaansa. Hän ei arvostanut Gunvald Larssonia eikä hänellä ollut ylen suuria ajatuksia Rönnistä.”

Sivun 112 testiin tuli mukaan romaaneja, joita aikanaan yhdisti radikaali emansipaation julistus ahdistavan yhteiskunnan puristuksessa. Tuo emansipaatio liittyi poliitikkaan, sosiologiaan, luokkarakenteen murtamiseen, naisen seksuaaliseen kapinaan tai miehen seksuaalisen ”poikkeavuuden” ilmaisuun ja ylisummaan yksilön esittämään kapinaan suvaitsemattomuutta vastaan.

    Niin kuin aikanaan suosittuja jännäreitä, tässäkin aika kohtelee kaltoin ajassaan raflaavia, paljon luettuja ja hyvinkin radikaaleja romaaneja. En tarkoita, että romaanit ovat muuttuneet lukukelvottomiksi, vaan sitä että tyylin ja sisällön suhde ei kanna vuosien yli – tai täsmentäen, ei kanna sivun 112 sisällön perusteella.

    Tietenkin maailma on myös muuttunut siihen suuntaan, mihin nämäkin romaanit halusivat sen muuttuvan.

    Erica Jongin Tekisit jotakin elämällesi yritti perustella naisen seksuaalista vapautumista. Nyt lukemani sivu saattaisi olla naistenlehtinovellista. Feministikirjailijoita syytettiin joskus siitä, että he vain yrittivät "miehettää" naisen, vapauttaa naisen tekemällä hänestä kritikoimansa miehen kloonin. Erica Jongin romaanin yksi sivu ei kerro tästä ajatuksesta, puolesta eikä vastaan.

    Aldous Huxleyn romaani Uljas uusi maailma tuntuu yhden sivun perusteella sovinnaiselta scifiltä. Haaluillaan oudossa paikassa, ihmetellen. Yhtä miedolta maistuu Christer Kilhmanin romaanin Varo, autuas kuvaus suomenruotsalaisen pikkukaupungin tunkkaisesta elämästä, vaikka tiedän että kokonaisuudessaan Kihlmanin kirja on täynnä ruutia, joka räjäyttää pikkuporvarillisen sovinnaisuuden pirstaleiksi. 

    James Baldwinin Sano minulle milloin juna lähti tarjoaa mukavanpirteää taiteilijaelämän kuvausta, mutta yksi sivu ei mitenkään vihjaa Baldwinin merkitykseen mustan Amerikan ja homoseksuaalisuuden emansipaation historiassa. Eikä Alpo Ruuthin Nousukausi piirrä kovinkaan innostavaa kuvaa helsinkiläisen vasemmiston emansipaatiosta, pikemmin se näyttää tavoittelevan samanlaista pikkuporvarillista boheemisuutta, jota vasemmisto oli pilkkaavinaan.

    ”Puhuminen antaa naiselle edes jonkinlaisen mahdollisuuden olla tasa-arvoinen”, Ruuth kirjoittaa sivulla 112, joten lause kyllä kantaa.

Näyttää, että tieteellisessä katsannossa ”sivun 112 totuus” on pulmallinen hypoteesi. Toisinaan se johdattelee yksityiskohdasta laajempaan totuuteen, toisinaan se ei kerro kokonaisuudesta juuri mitään ja useimmiten se ilmaisee heikkoja värähdyksiä ääripäiden väliltä.

Kansi:
Hannu Taina.

    Se että otin mukaan vanhoja, aikoja sitten ilmestyneitä romaaneja, saattoi vaikuttaa tutkimuksen lopputulokseen. Semminkin kun olen lukenut nuo romaanit vuosien saatossa, joten yhden sivun kokemus ei ollut nyt aito ensituntuma tekstiin. Jatkotutkimuksen osalta kannattaisi keskittyä aivan uusiin kirjoihin, sellaisiin joita ei ole lukenut ja joista ei tiedä mitään. Ehkäpä sivu 112 pitäisi lukea niin ettei tiedä kenen kirjoittamaa tekstiä lukee.

    Käsittelin tässä suomennoksia, joten mitä tarkoittaa jos sivu 112 on suomennoksessa kiehtovaa kirjallisuutta, mutta alkuteoksessa (siellähän se yleensä osuu eri kohtaan tarinassa) aivan mitätöntä ja tylsää proosaa? Kumoaako tämä sivun 112 hypoteettisen merkityksen, vai onko se pikemmin todistus siitä, että käännös on omalakinen "teos" alkuperäiseen verrattuna? Mielenkiintoisen haastava kysymys, joka...

    Panen myös häkeltyneenä merkille etten aikonut kirjoittaa valitsemistani ”emansipaatioromaaneista” niin kriittisesti kuin nyt kirjoitin; näppäimistö ohjasi ajatusta eli yhden sivun lukeminen ei sinänsä riittänyt arvottamiseen, mutta sanojen poimiminen sana-avaruudesta kylläkin.

    Sekin täytyy tunnustaa, että sivu 112 oli Graham Greenen romaanissa Etusivun juttu niin raikkaan ironinen, että aloin eilen lukea romaania alusta pitäen.

    Sattumaa, joku sanoo.

    Niin on, sivulla 112.

Sherwood Anderson: Pikkukaupunki. (Winesburg, Ohio, 1919.) Suom. Leena-Maija Reunanen. WSOY, 1955.

James Baldwin: Sano minulle milloin juna lähti. (Tell Me How Long the Train's Been Gone, 1955.) Suom. Irmeli Sallamo. Kirjayhtymä, 1970.

Raymond Chandler: Pitkät jäähyväiset. (The Long Goodbye, 1953.) Suom. Eero Ahmavaara. WSOY, 1956.)

Len Deighton: Hautajaiset Berliinissä. (Funeral in Berlin, 1964.) Suom. Juhani Jaskari. WSOY, 1965.

Erle Stanley Gardner: Tuomari Purleyn todistus. (The Case of the Sulky Girl, 1933.) Suom. Kai Kaila. Aura, 1948.

Graham Greene: Etusivun juttu. (It's a Battlefield, 1934.) Suom. Kalevi Nyytäjä. Tammi, 1981.

Ernest Hemingway: Kuolema iltapäivällä. (Death in the Afternoon, 1932.) Suom. Tauno Tainio. Tarkistanut Hilkka Pekkanen. Tammi, 1962, 2012.

Aldous Huxley: Uljas uusi maailma. (Brave New World, 1932.) Suom. I.H. Orras. Tammi, 1944.

Erica Jong: Tekisit jotakin elämällesi. (How to Save Your Own Life, 1977.) Suom. Markku Lahtela. Otava 1977.

Christen Kihlman: Varo, autuas! (Se up salige, 1960.) Suom. Kristiina Kivivuori. Tammi, 2.p 1972.

Maurice Leblanc: Cagliostron kreivitär. (La Comtesse de Cagliostro, 1924.) Suom. tuntematon. Minerva 1924.

Quentin Patrick: Lumi peittää rikoksen. (Darker Grows the Valley, 1935.) Suom. tuntematon. Suomen Kirja, 1943.

Alpo Ruuth: Nousukausi. Tammi, 1977.

Maj Sjöwall & Per Wahlöö: Mies parvekkeella. (Mannen på balkongen, 1967.) Suom. Margit Salmenoja. Karisto, 1980.

Vastarannalla

[Yksi maailma, monta kuvaa]

Yksi maailma....

                                                                            Kyösti Salovaara 2014.
...monta tulkintaa.
"Seinätaidetta" Trave-joen vastarannalla.
Lyypekki.

Aika rientää ja ihmiset siinä matkassa.

     Suomen dekkariseura perustettiin kesäkuussa 1984.

     Seuraavana vuonna seura jakoi ensimmäisen Vuoden johtolanka -palkinnon. Sen sai Matti Yrjänä Joensuu romaanista Harjunpää ja heimolaiset. Olin mukana ensimmäisessä palkintoraadissa kolmen vuoden ajan. Joensuuta seurasivat Sulevi Manner (eli Juha Numminen ja Eero J. Tikka) ja Pentti Kirstilä romaaneillaan Susi (johtolanka 1986) ja Sinivalkoiset jäähyväiset (1987).

     Palasin raatiin myöhemmin pariksi vuodeksi, ja silloin palkinto myönnettiin Matti Yrjänä Joensuulle romaanista Harjunpää ja rakkauden nälkä (johtolanka 1994) ja kustannusyhtiö Book Studiolle.

     En siis ole viaton enkä syytön kirjallisuuspalkintojen jakamiseen.

     Vuoden johtolanka on siinä mielessä ”harmiton” palkinto ettei siinä kirjailijalle luovuteta rahaa vaan pelkkää puhdasta mainetta. Jos sitä nyt voi kenellekään luovuttaa.

Tänä vuonna, aivan äskettäin helmikuun 11. päivänä Vuoden johtolanka-palkinnon sai Kati Hiekkapelto romaanista Suojattomat. Ulkomaisen jännityskirjallisuuden kunniakirjan sai virolainen Indrek Hargla apteekkari Melchior-dekkareista.

     Dekkareita julkaistaan Suomessa runsaasti, monia. Niin myös muualla, sillä esim. Englannin kirjastoissa melkein kaikki viime vuoden lainatuimmat teokset olivat dekkareita ja jännäreitä.

     Täyttäessään 30 vuotta Suomen dekkariseura ryhtyi palkitsemaan myös vuoden esikoisdekkarin. Ensimmäisen Vuoden esikoisdekkari – kunniakirjan sai nyt Jari Järvelä romaanistaan Tyttö ja pommi.

     Johtolanka-raatiin kuuluivat tänä vuonna Jari Hanski, Katriina Harviainen ja Jussi Lähde.

     Raadin mielestä Järvelän romaani ansaitsi kunniakirjan koska se tuo ”dekkarikirjallisuuteen uuden, rosoisen maailman: graffitimaalareiden ja vartijoiden pelikentän. Kirja kuvaa kahden elämäntavan ja maailmankuvan yhteentörmäystä eläytyen taitavasti molempiin.
     Samalla Järvelä kertoo inhimillisesti, uskottavasti ja ymmärtäen molempien vastapuolten päähenkilöiden, Metron ja vartija Jeren, tarinat. Nuori nainen graffitintekijöiden päähenkilönä on tuore valinta, kun yleisin mielikuva liittynee nuoriin miehiin ja poikiin. Järvelä ujuttaa Metron synkkään kamppailuun vartijoita vastaan myös mustaa huumoria.
     Järvelä kiristää kujanjuoksun jännityskierroksia napakalla otteella. Kirjan lyhyet lauseet imaisevat mukaansa. Tarinan mitta pysyy kompaktina. Kirjailija luottaa draaman kaareen ja lukijan kykyyn eläytyä ja lukea rivien välejä.”

     Järvelän kirjasta voi olla toistakin mieltä.

     Minä olin kirjoittaessani siitä arvostelun Ruumiin kulttuuri -lehteen.

     Kovin moni muu ei ole ollut eri mieltä. Helsingin Sanomat (Antti Majander, Suvi Ahola) puffasi romaania näyttävästi melkein ennen kuin se ilmestyikään ja vertasi sitä, sen päähenkilöä Stieg Larssonin romaanien päähenkilöön.

     Rinnastus oli tylsän älytön, sillä Järvelän päähenkilön moraalittomaan käyttäytymiseen ei löydy kestävää perustelua, toisin kuin Lisbeth Salanderin ”kostoretkeen”.

     Vuoden johtolanka -raati ei lukenut kirjoittamaani arvostelua, tai jos luki, ei pitänyt sen huomioita oleellisena. Tyylille annettiin enemmän painoa kuin sanojen sisällölle. Se on sallittua.

      Mutta seisoakseni yhä ikään kuin vastarannalla, laitan tähän tuon viime toukokuussa kirjoittamani pienen jutun Jari Järvelän romaanista Tyttö ja pommi.

Asenteellista

Jari Järvelä: Tyttö ja pommi

Crime Time 2014. 261 s.

Pitääkö kirjailijaa lukea niin kuin hän kirjoittaa?

     En tiedä.

     Järvelän virittämään ansaan putoaa helposti. Ottaa romaanissa sanotun todesta ja ajattelee, että tarinan ihmisten ajatukset ovat kirjailijan ajatuksia. Että fiktiossa esitetty yhteiskuntakritiikki on kirjailijan esittämää kritiikkiä. Että kirjan lukija saa ja enemmänkin, että hänen tehtävänsä on arvioida myös kirjailijan ajatuksia.

     Tästä näkökulmasta en pidä Jari Järvelän trillerin esittämästä yhteiskuntakriitiikistä. Jos ne ovat Järvelän omia ajatuksia, en pidä Järvelän ajatuksista. Jos ne eivät ole Järvelän ajatuksia, ne tuntuvat siitä huolimatta kovin kliseisiltä ja ennalta arvattavilta. Kirjailija ei yllätä, paitsi olemalla sovinnaisesti järjestäytynyttä yhteiskuntaa vastaan heittäytyessään kotkalaisen graffititytön sielunelämään ja kohdistaessaan kaunaiselta maistuvan kritiikkinsä yhteiskuntaa suojeleviin instituutioihin. Järvelä ja hänen päähenkilönsä Metro tietysti laittavat ”suojelun” lainausmerkkeihin.

     Ammattikirjailijana Järvelä kirjoittaa hyvin, vetävästi ja ilmeikkäästi. Napakka tarina kotkalaisessa miljöössä on elokuvallinen. Se odottaa ohjaajaansa ja kuvaajaansa. Ankeita kuvakulmia. Väreistä puhdistettuja panorointeja kuolleessa satamassa.

     Romaanissa on kaksi päähenkilöä, VR:n tavaravaunuja töhrivä, eräänlainen underground taiteilija (omasta mielestään) Metro ja häntä jahtaava vartiointiliikkeen nuori perheenisä Jere. Kun Metron graffitikaveri kuolee, Metro ryhtyy kostamaan Jerelle ja Jeren perheelle.

     Järvelän myötätunto Metroa kohtaan on vääntynyttä. Metro kiusaa yhden perheen hengiltä eikä kirjailijalta juuri riitä myötätuntoa kiusatuille. Ehkä siksi että he edustavat ”normaalimaailmaa”, mutta pitää kysyä, että missä ”maailmassa” kirjailija itse elää? Tavallinen kansalainen joutuu maksamaan veroja, joilla töhrijöiden pilaamaa ympäristöä puhdistetaan, mutta onko olemassa joku ”taiteen” pyhä ja harmaa alue, jossa saa ja voi liikkua tavallisesta maailmasta ja sen velvollisuuksista välittämättä? Vai onko rajan toiselle puolelle asettuminen vain kirjallistaiteellinen temppu?

     Tulee mieleen pari Matti Yrjänä Joensuun romaania, joissa kiusaajat piinasivat ”tavallisia ihmisiä” eikä Joensuun myötätunto koskaan ollut kiusaajien puolella. Mutta Joensuu työskentelikin normaalielämässään yhteiskuntaa ”suojelevan” instituution palveluksessa.

     Järvelän kotikaupunki Kotka näyttäytyy tarinassa surkeana ja ankeana, yhtä kaunaisesti kuvattuna kuin millä kirjailija suhtautuu tavallisten ihmisten yhteiskuntaan. Järvelä on aikaisemmin kirjoittanut ”kauniisti” mm. Pamplonasta. Kotikaupungilleen häneltä ei riitä myötätuntoa.

     -Ruumiin kulttuuri 2/2014

En tietenkään moiti dekkariseuran palkintoraatia päätöksestä enkä väitä, että minun tapani lukea Järvelän romaania olisi jotenkin parempi tai oikeampi kuin raadin ja monien muiden kirjasta kirjoittaneiden.

Ruumiin kulttuurin
arvosteluosastoa.

     Kiinnitän vain katseen siihen, että useimmat lukijat eivät näytä välittävän romaanin ”nihilistisestä” sanomasta. Tai ehkä he ajattelevat että koska fiktio on satua, siinä voidaan sanoa mitä tahansa, jopa "yllyttää" rikokseen, töhrimään esimerkiksi seiniä jonkinlaisen ”taiteen” pyhittämiseksi tai kiusaamaan ihmisiä jotka yrittävät estää miljöön tuhoamisen. Onko "ymmärtämisellä" jokin raja? Missä kohtaa se muuttuu hyväksymiseksi?

     Minusta seinien sotkeminen ei ole taidetta, mutta se kenties on oma ongelmani joen vastarannalla.

     Tietysti jaksan ihmetellä (nykyään), miten kirjoitettuun sanaan suhtaudutaan ikään kuin sanotulla ei olisi mitään merkitystä; että kirjailija sanoessaan jotakin ja väittäessään jotakin, ei sano mitään eikä väitä mitään.

     Onko mahdollista puhdistaa sanat maailman painosta?

     Jos näin on, ei ihme että kirjallisuuden merkitys vähitellen hiipuu ja että siitä tulee viihdettä muun viihteen lomaan. Ja sitten onkin yhä vaikeampi perustella kirjallisuutta yhteisen kulttuurin ensiarvoisena ilmentäjänä. Puhetta toki piisaa, ajatuksia vähemmän. 
     Jokainen tietää: Lintu on sana.

     Vastarannalla tuulee, ilma viilenee.

Kjell Westö laukaisi ohi

[Mistä kirjailija tietää?]

                                                                 Kyösti Salovaara 2014.
Fort de Douaumont, Verdun.
Vuonna 1916 linnoituksen käytävillä elettiin kriisin
pimeässä ytimessä.

Kjell Westö sai viime viikolla Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon romaanista Kangastus 38.

     Onneksi olkoon!

     Yle Uutisten mukaan innostunut Westö vastaanotti palkinnon Tukholmassa. Euforia herkisti kirjailijan syleilemään maailmaa ja kirjallisuutta.

     Ylen mukaan Westö sanoi, että ”tarvitsemme kirjallisuutta enemmän kuin koskaan”. Hän väitti, että taiteella on kriisiaikoina erittäin suuri merkitys: ”Me elämme levottomia aikoja ja taide ylipäätään, kirjallisuus, kaikki kirjallisuuden lajit, pystyvät löytämään sellaisia syvempiä totuuksia, mitä ei helpolla löydä.”

     Syvempia totuuksia kriisien keskellä!

     Ratkaistaanko kriisit lukemalla enemmän kirjoja?

     Kenen niitä pitäisi lukea?

     Putinin vai Putinin uhrien?

Oletan että Westö tarkoitti kaunokirjallisuutta puhuessaan kirjallisuudesta syvempien totuuksien lähteenä. Sanomalla että tieto- ja tutkimuskirjallisuus paljastaa syvempiä asioita, hän ei olisi sanonut mitään, ainoastaan todennut itsestään selvyyden.

     Westö tarkoitti taidetta.

     Mutta miten ihmiset käyttäytyvät kriisiaikoina? Mitä he lukevat?

     Kaksi merkittävää kriisien aiheuttajaa, Stalin ja Hitler olivat lukumiehiä. Stalin rakasti venäläisiä klassikkoja. Hitlerin kerrotaan viehättyneen Karl Mayn reipashenkisiin ja ”siveellisesti” puhtaisiin seikkailukertomuksiin.

     Tästä huolimatta Stalin ja Hitler hukuttivat Euroopan vereen.

     George Orwell käsitteli terävässä esseessään Raffles and Miss Blandish (1944) englantilaisen James Hadleyn Chasen rikosromaania No Orchids for Miss Blandish (1939. Suom. Ei kukkia neiti Blandishille, 1952). Orwell luonnehti romaania ”fasistiseksi”; poliisien ja roistojen erona on vain se, että poliiseilla on käytössään enemmän voimaa kuin rikollisilla. Vahvempi on oikeassa.

     Orwell kauhistui kun Chasen romaanista tuli bestseller kriisin keskellä vuonna 1940 pommien putoillessa Lontooseen ja Englannin käydessä ratkaisevaa taistelua olemassaolostaan.

     Lukijat etsivät ”syvempää totuutta” moraalittomasta kirjasta.

Kriisiaikoina ihmiset pakenevat viihteeseen. Se on ymmärrettävää ja hyväksyttävää. Kukapa haluaisi kääntää puukkoa haavassa!

     Sitä paitsi kaunokirjallisuus kertoo aina eilisestä ja toissapäivästä. Eikä kriisiä ratkaista katsomalla taaksepäin, paitsi ehkä Freudin mielestä. Kirjallisuus ja taide vaikuttavat hitaasti, hivuttamalla, huomaamatta – niistä on akuutiksi lääkkeeksi vain samalla tavalla kuin aspiriini vaikuttaa päänsärkyyn.

     Luulen että Westön ajatus kaunokirjallisuuden syvemmästä totuuudesta on kirjailijan toiveajattelua, oman ammatin hännän nostamista. Pitäisikö meidän lukea Dan Brownia tai Lee Childia ratkaistaksemme Euroopan talouskriisin? Vai unohtaaksemme sen?

     Minä luen viihtyäkseni itseni parissa.

     Jarl Hellemann muistelee teoksessa Lukemisen alkeet, kuinka Suomessa heti sodan jälkeen toimi yli 200 kirjankustantajaa. Kirjoja painettiin ja niitä ostettiin, ilmeisesti myös luettiin.

     Oliko kyse kriisin syvempien virtojen oivaltamisesta?

     Vai siitä että kriisiä piti päästä pakoon? Tai pelkästään taloudellisesta toiminnasta, löytyneestä markkinaraosta puutteen keskellä.

     ”Kirjat myivät itse itsensä, kun muuta myytävää ei ollut”, Hellemann sanoo. ”Sisällöllä ei ollut niin väliä, niin kuin ei ollut kieliasulla eikä kirjojen ulkomuodollakaan.”

Kirjailijat pitävät itseään ihmismielen insinöörinä, mutta kriisin ratkaisijaksi tarvitaan kenties oikeita insinöörejä. Kollektiiviset kriisit ratkeavat paremmin tekemällä konkreettisia tekoja kuin kaivelemalla ihmisin pään sisäisiä totuuksia.

     Tietenkin, pitkälle juosten ja kauas katsoen, kaikki riippuu siitä mitä ihminen kollektiivina ja yksilönä ajattelee.

     Mutta siitä ei seuraa, että kriisin hetkellä tarvitsemme kaunokirjallisuutta enemmän kuin koskaan. Miksi niin olisi?

     Jokainen yksilö suhtautuu omaan kriisiinsä omalla tavallaan.

     Minä en pysty murheen hetkellä keskittymään lukemiseen; lukeminen vaatii liian paljon osallistumista. Omien ajatusten ahdistavasta kehästä irrottaudun parhaiten katsomalla action-filmejä tai jalkapallomatsia.

     Joku toinen pääsee pakoon lukemalla, sekin on mahdollista. Teoriaherra saattaisi jopa väittää, että runot ja musiikki sopivat proosaa paremmin murheelliseen mielentilaan, koska ne vetoavat enemmän tunteeseen kuin järkeen.

     Oleellista lienee on itsestä ulos astuminen, ainakin hetkeksi.

     Mutta yleispätevää lääkettä ei ole eikä Westön ponteva innostus kaunokirjallisuuden parantavasta vaikutuksesta perustu tietoon vaan luuloon. Olisi toki kivaa, jos kaunokirjallisuus olisi elämää tärkeämpää. Ainakin kirjailijalle.

Viime lauantaina Barcelonassa koettiin kummallinen tapaus.

     FC Barcelona hävisi kotikentällään Celta de Vigolle.

     Peliselostusten mukaan Barcelonalla oli neljä tolppalaukausta. Neymar ja Messi tekivät melkein neljä maalia. Mutta Vigon ”keltit” tekivät yhden oikean ja se riitti voittoon.

     Lievittääkseni otsikkoni jyrkkyyttä ja ollakseni kohtuullinen totean vielä: Kjell Westö ampui Tukholmassa ylärimaan.

Pieni surullinen ajatus

[Onko kirjallisuudella väliä?]

KS. 2013.

Lähdetäänpä liikkeelle sammutetuin lyhdyin.

     Lainaamani kirjoittaja ihmettelee kuinka taitavasti nykyhetken runoilijat ovat ”säilyttäneet neitseellisen koskemattomuutensa mitä tämän ajan ja tämän ajan runouden ymmärtämiseen ja luomiseen tulee. Liikuttavalla pieteetillä hoivataan klassillisia muinaisjäännöksiä esimerkkeinä ja osviittoina, varastetaan Kalevalasta...”

     ”Ikkunat auki Eurooppaan päin!” kirjoittaja huudahtaa. Vain se parantaa suomalaisen runouden. Kansallinen itsepalvonta ja nationalismi ovat kauniita ja kaikin puolin kunnioitettavia kapistuksia kansallismuseoissa, mutta ”runoudessa ne on jätettävä eteiseen, sisäoven ulkopuolelle, kuten kaikki kuona.”

     Kirjoittaja jatkaa armottomasti:

     ”Jos ei tämän ajan runoutta voi syntyä tässä maassa, on se tuotava tänne muualta. Jos suomalaiset runoilijat ovat menettäneet kosketuksen aikansa kanssa, tuotakoon tänne saksalaisia, ranskalaisia, ruotsalaisia, englantilaisia joilla se on. Nurkkapatrioottisten itsesäilytysvaistojen on väistyttävä kun henkinen olemassaolo on kysymyksessä.”

     Kirjoittajan mielestä kuohuisa ajan riento vaatii taistelukuntoisuutta ja notkeaa mukanaseuraamista, tiivistä aktuaalisuutta. Sillä ”jos emme pysty sen vaatimuksia täyttämään, tulee meistä runoudenkin alalla sitä mitä monella muulla jo olemme: Euroopan kiinalaisia, nukkuva kansa!”

     Sitten huipennus:

     ”Meidän kuuluisa hitautemme on jo kehittynyt veteläksi laiskuudeksi. Täydellinen tylsyys on seuraava askel. Nykyinen suomenkielinen runous kulkee jo sen merkeissä.”

Noin ja näin kirjoitti Elmer Diktonius Ultra-lehdessä vuonna 1922. Lainaukset poimin Kalevi Kalemaan toimittamasta teoksesta Taisteleva kritiikki (Tammi 1979).

     Esimerkillä en ota kantaa oman aikamme runouteen – mitäpä minä siitä tietäisin – vaan siihen että tuommoinen kritiikki, tuommoisen vimmaisen kritiikin taisteluhuuto näyttää nykysuomesta (ja nykymaailmasta) vaienneen.

     Kun kriittinen kirjallisuuskritiikki katoaa, mitä siitä voi päätellä?

     Senkö ettei siihen ole tarvetta?

     Vaiko vielä surullisemman asian: kirjallisuudella ei oikeastaan ole yhteiskunnallista merkitystä 2000-luvun modernissa yhteiskunnassa?

     Mutta toisinpäin kysyen: onko se surullista?

     Kirjoja ilmestyy, niitä luetaan – so what?

Muutama viikko sitten lainasin tälle palstalle itseäni 30 vuoden takaa. Kun lainaa itseään, tietää mitä saa.

     No, 30 vuotta sitten Eino Leinon Seurassa pitämässäni alustuksessa siteerasin erästä amerikkalaista kriitikkoa, joka väitti tuolloin (vuonna 1983) että kirjallisuuskritiikki oikeastaan kuoli Yhdysvalloissa jo 60-luvulla ja muuttui kirjailijoiden kaupallista menestymistä edistäväksi tukitoimeksi. Minä puolestani lisäsin tuohon, että Suomessa kirjailijat ja kriitikot ovat kuin paita ja peppu, jotka eivät kumpikaan, ei paita eikä peppu, paljonkaan välitä mitä yhteiskunnassa tapahtuu ”tavalliselle ihmiselle”.

     Kun viime viikolla palasin ”Euroopasta” kotiin, huomasin että Panu Rajala pohti tätä samaa asiaa nykyhetkessä. Hän ihmetteli Päiväkirjassaan 22.11, miksi tv:n ainoa elokuvia käsittelevä arvosteluohjelma on muuttunut keskusteluohjelmaksi. ”Kirjoja käsitellään niin tv:ssä kuin radiossa lempeästi myötäsukaan haastattelujen ja keskustelujen muodossa”, Rajala sanoi. ”Miten virkistävää olisi kunnon kritiikki vaihteeksi, joku vahva persoona arvioimaan kirjoja ja elokuvia.”

      Tai liidetäänpä merien yli New Yorkiin, missä viime viikolla The New York Times julkaisi kaksi kriittistä juttua kirjallisuuspalkínnoista yhteisellä otsikolla ”Kenelle tai miksi kirjallisuuspalkintoja?” ( Whom or What Are Literary Prizes For? )

     Daniel Mendelsohnin jutun sanoma oli, että vaikka me toivomme kirjallisuuspalkintojen tuomaristojen tuovan esille selkeästi kirjallisuuden valiot, valitsijoiden sekava toiminta todistaa pelkästään sen ettei estetiikan arvottamiseen ole olemassa mitään absoluuttista välineistöä. Jennifer Szalain kirjoituksesta löytyi sitten tämän syksyn oivallus: Samalla kun kirjallisuuskritiikki on lehdistössä kutistunut tai kadonnut sieltä kokonaan, suurien kirjallisuuspalkintojen voima huomion kerääjänä on lisääntynyt ylivertaiseksi. Lehtikritiikin kuihtumista ei Szalain mielestä pysty edes valtavan runsas kirjabloggaus korvaamaan.

      Jos Szalain ajatuksen liittää laveaan aikaperspektiiviin, päätyy väistämättä toteamaan, että syystä tai toisesta kirjallisuuspalkinnot ”tarvittiin” korvaamaan lehdistön kulttuuriosastojen monipuolinen ja ”kriittinen” kritiikki. Kenties niin edistettiin paremmin kirjojen myyntiä. Kirjallisuuspalkintojen kyyninen ideahan on tässä: jos et muuten lue mitään, lue ainakin tämä tai tuo palkittu teos!

     Kirjallisuuskritiikin kuihtuessa ja palkintojen ryhdyttyä kimaltamaan kilpaa keskenään, on jonkin täytynyt muuttua kirjojen ympärillä.

Kun maailma muuttuu, maailma muuttuu.

     Haastavassa kirjassaan What Good Are The Arts? (2005) John Carey sanoo, että kirjallisuus ei ole pelkästään ainoa taidemuoto joka pystyy kritisoimaan itseään vaan se on myös ainoa väline, joka voi kritisoida mitä asiaa tahansa maailmassa. Sen lisäksi, Carey jatkaa, se on myös ainoa taidemuoto, joka voi laatia moraalisia kannanottoja.

     Nyt ajan sisässä tajuten etten ehkä tiedä mitä ajan ulkopuolella tapahtuu, minusta näyttää, minusta tuntuu, siis nyt minä luulen että kirjallisuus ja kirjallisuuden kritiikki on ”luopunut” molemmista mahdollisuuksistaan vapaaehtoisesti ja/tai yhteiskunnan muutoksesta johtuen. Yhtä vääjäämättömästi kuin omena putoaa maahan eikä taivaaseen.

     Yhteiskunnallista kirjallisuutta ei enää tarvita. Sille ei ole käyttöä. Valmiissa maailmassa on niin vähän suuria (yhteisiä) asioita kritisoitavaksi (individualistisia asioita toki riittää), että kirjallisuudesta on tullut pehmolelu silitettäväksi ja ihailtavaksi. Ja koska kirjallisuudella ei ole kriittistä, moraalista painoa, se, yhteiskunnallinen kannanotto on kadonnut myös kritiikistä.

     Tänään julmaa ja roisia - ja yhä enemmän populistista - kritiikkiä harjoitetaan toki muualla ja muussa tarkoituksessa, niin kuin jokainen voi todeta seuraamalla iltapäivälehtien ja uutislähetysten lööppejä ja mustavalkoista maailman selittämistä.

Entä sitten otsikon kysymys?

     Kirjoilla on ehkä väliä, mutta jos kirjallisuudella ja sen kritiikillä ei ole merkitystä, kirjojen lukija tulee surulliseksi.

     Ainakin vähän.