Kirjan jälki sielussa

[vihaa ja rakkautta]

Mitä nyt! Mitä nyt!
Tuo mieshän hyppii hullun lailla!
On myrkkyhämähäkki häntä purrut.
-Poe/Reynold

Pitäisikö omaa käyttäytymistään ja elämäänsä arvioida niin kuin itsestä tuntuu vai ihan toisella tavalla?

    Jos toisella, niin mikä se tapa olisi?

    Peiliin katsominen ei kannata. Kavereille ei kehtaa kilauttaa. Terapiaan ei ole rahaa.

    Toivoton tilanne: ongelmana on kirjat joista ei pääse (kunniakkaasti) eroon.

    Tämä alkoi jo viime keväänä, kun yritimme ”myydä” isäni ja äitini ”kirjaston”. Vanhat kirjat eivät kiinnosta juuri ketään – jos eivät uudetkaan.

    Tyypillisen kommentin kuulin asuntoa tyhjentävältä kirpputorin pitäjältä hänen katsellessaan 1930-luvulta peräisin olevia kirjoja: ”Noita kiiltäväkantisia ei osta kukaan. Viedään kaatopaikalle.”

    Siinä eivät nobelistit paljon painaneet - paitsi kiloina. Pelastin noin sata kirjaa, jotka nekin nyt ovat ongelmana, purkamattomissa pahvilaatikoissa. Ja uusia täyteteen pakattuja laatikoita tulee, on tullut.

    Kauhukseni huomaan vihaavani kirjoja, koska rakastan niitä.

Pascal Mercierin romaanissa Yöjuna Lissaboniin fiktiivinen kirjailija miettii: ”Miksi menneen jäljet tekevät minut surulliseksi, vaikka ne olisivatkin jälkiä jostakin hilpeästä?”

    Miksi kirjat joiden keskellä, sisällä, reunalla olen varttunut tietoisessa lukijan elämässäni yli 60 vuotta tekevät surulliseksi, vaikka niissä on elämäni jälki? Vai onko niissä mitään oikeita jälkiä minusta? Alleviivauksista ja sivun reunaan piirretyistä kommenteista huolimatta?

    Jättääkö kirja jäljen lukijan sieluun mutta ei toisinpäin?

    Jos lukija ei jätä kirjaan minkäänlaista (siis filosofistakaan) jälkeä, lienee sama missä se on ja kenen hyllystä se löytyy eikä ole väliä viedäänkö se kaatopaikalle vai tuhotaanko jätteitä polttavassa voimalaitoksessa. Jos siis luettu kirja on ”tuhottu kirja”, miksi luopuminen tekee kipeää?

    Niin että jos yksittäistä kirjaa, kirja-kappaletta, ajattelee olentona, päteekö siihen sama toteamus, jonka Prado, tuo Mercierin fiktiivinen henkilö kirjoittaa muistiinpanoihinsa: ”Hautaaminen on toisten asia; kuolleella ei ole sen kanssa mitään tekemistä.”

    Miten tämän nyt ymmärtäisi. Niinkö että kirjan saa hävittää tuntematta tuskaa tai omantunnon viiltoja? Vai aivan päinvastoin: kuollut on mennyt eikä kysele hautajaistensa perään, mutta minulle, hautaajalle jää syyllisyys ja vastuu miten kuolleen jälki elää sielussani?

    Saattaa tuntua makaaberilta vetäistä kirja ja ihminen samaan filosofiseen ”arkkuun”.

    Mutta jäljelle jääneellä on hieman samanlainen olo, tulipa sitten hautajaisista tai kaatopaikalta, jonne kirjat päätyivät.

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2016.
Kirjakuutio poltettavaksi?

Oma ”kirjastoni” on ollut hajallaan kolmessa fyysisessä paikassa. Elämän riento aiheuttaa nyt sen, että kirjoja on vähennettävä, niille ei ole enää tilaa, ei tässä hetkessä eikä huomenna.

    Kun menet kyselemään helsinkiläisestä divarista ottavatko myytäväksi, vastaus on tällainen: ”Kuule, mulla on noita Remeksiä ja Mäkiä varastossa kolmeksi vuodeksi.”

    Kiitos!

    Olen pakannut ja luetteloinut noin 200 romaania, joita jonkun luulisi lukevan. Eräs matkan päässä toimiva antikvariaatti on lievästi kiinnostunut. Eihän divarikirjoista rahaa saa, mutta se ei olekaan pointti vaan että joku ostaisi lukeakseen. Periaatteesta haluan, että kirjoja myydään ja ostetaan, koska maailmassa ei ole ilmaisia lounaita eikä edes kirjoja, vaikka monet nykyään tuntuvat niin ajattelevan. Hyvinvointivaltion kriisissä taitaakin olla probleemana naiivin välinpitämätön käsitys tuotannosta ja elämästä; käsitys että ”minulle kuuluu kaikki eikä mikään maksa mitään”.

    Horjahdin asian sivuun.

    Tuusulassa poikani yksiössä on lattialla kuution verran kirjoja, kaikenlaisia, klassikoita, modernia, lastenkirjoja, eläinkirjoja, englantilaista proosaa – siis kirjallisuutta ylisummaan.

    Eräänä heikkona hetkenä ajattelin, että perkele kun kesä tulee, poltan kaikki kirjat jollakin vuokramökillä ja otan jokaisesta nuotioon heitetystä kirjasta valokuvan sen joutuessa liekkien syötäväksi ja julkaisen sitten pakinan poltetuista kirjoista – ja siitä miltä niistä tuntui ja miltä polttajasta tuntui.

    Sitten viimeistään vaikeroi sielu karrella.

    Mutta onko minusta kirjojen polttajaksi?

    Edes tässä vihassani rakastaa kirjoja?

Onko kirjoitetun, painetun, myydyn ja ostetun kirjan vika ettei se kelpaa vuonna 2016 modernille ihmiselle?

    Pitäisikö modernia ihmistä syyttää ja syyllistää kulttuuritahdon puutteesta?

    Ehkä pitäisi, mutta eihän kukaan lue (toivottavasti) kirjoja kulttuuritahdosta tai tukeakseen kultuuria. Jos lukee, se on ihan perverssiä.

    Kirja luetaan koska siitä jää jälki sieluun.

    Monen kirjan jälkeen olet täynnä palasia monesta kirjasta.

    ”Jos on niin, että taidamme elää vain pienen osan siitä, mitä meissä piilee – mitä tapahtuu jäljelle jäävälle osalle?” Mercier kysyy.

    Mitä tapahtuu niille kirjojen jäljille sielussamme, joiden ei ole sallittu muuttua elämäksi? Onko kaikki, tämäkin, sattumasta kiinni? Jos on, olisihan järkevää varautua keräämällä sieluunsa kaikenlaisten kirjojen jälkiä, koska etukäteen ei tiedä mitä niistä tarvitaan, mikä jälki tulee käytetyksi – eikö vaan?

    Tästä valoisasta ajatuksesta huolimatta kirjallisuuden ja kirjojen kohtalo huolestuttaa. Egoismia ilmassa, ohutta yläpilveä Rankissa!

    Sattui silmään kirjoja koskevia tilastolukuja Yhdistyneistä kuningaskunnista.

    Kun siellä vuonna 2001 jokaista englanninkielistä kaunokirjallisuuden nimikettä myytiin keskimäärin 1153 kappaletta, niin vuonna 2015 niitä myytiin keskimäärin vain 263 kappaletta. Käännöskirjojen kohdalla kehitys on Englannissa ollut toisenlainen, mutta ei niitäkään myyty vuonna 2015 kuin 531 kappaletta per teos.

    UK:ssa asuu yli 60 miljoonaa ihmistä. Yhden romaanin myyntiluku keskimäärin 263 kappaletta! Eikö noin vähäinen määrä katoa jo kirjakauppakuljetuksessa?

    Kannattaako kirjallisuudesta enää puhua? Elämmekö kuvitellun kirjallisuustahdon kuplassa? Onko mitään mieltä surra kirjoja, jotka viedään kaatopaikalle tai poltetaan?

Vihaan kirjoja koska rakastan niitä.

    Paradokseja historiassa, käänteitä.

    "Hegel huomauttaa jossakin", kirjoitti Karl Marx, "että maailmanhistoriassa kaikki suuret tapahtumat ja henkilöt esiintyvät ikään kuin kahdesti. Hän on unohtanut lisätä: yhden kerran murhenäytelmässä, toisen kerran farssissa."

    Kirjan farssia näytellään nyt: kadonneiden merkityksien koominen nauru.

    Murhenäytelmä 83 vuotta sitten: Saksalaiset opiskelijat polttivat huhtikuussa 1933 natsihengen paheksumia kirjoja Berliinissä.

    Bertolt Brecht kirjoitti sarkastisen runon tapahtumasta.

    Brechtin Kirjaroviot-runossa muuan huolestunut, kotoaan karkotettu runoilija kysyy, miksei hänen kirjojaan poltettu Berliinissä.

    Sitten tuo kirjailija hirmustuu.

    Viha kiidättää hänet työpöydän äärelle ja hän lähettää kirjeen vallanpitäjille:

”Polttakaa minut! hän kirjoitti kynä suihkien,

                               polttakaa minut!

Tätä älkää tehkö minulle! Ette saa jättää pois minua!

Enkö kirjoissani aina kertonut totuutta? Ja te

kohtelette minua kuin valehtelijaa! Annan teille käskyn:

Polttakaa minut!”

                                                                                                     Kyösti Salovaara, 2012.
Muistutus kirjojen polttamisen kauheudesta. Berliini.

********

Bertolt Brecht: Runoja 1914-1956. Suom. Brita Polttila. Tammi, 4.p. 1973.

Alison Flood: Translated fiction sells better in the UK than English fiction, research finds. The Guardian, 9.5.2016.

Karl Marx. Vallankaappaus Ranskassa 1851. (Der achtzehnte Brumaire des Louis Bonaparte, 1852.) Suom. Kaisu-Mirjami Rydberg. Akateeminen sosialistiserua, 1938.

Pascal Mercier: Yöjuna Lissaboniin. (Nachtzug nach Lissabon, 2004.) Suom. Raija Nylander. Tammi, 2010.