Kielen mieli

[juhannuskuplia]

                                                                                              Kyösti Salovaara, 2016.

Alan tähän tiistaina, kesän pisimpänä päivänä. Nyt vietettäisiin, jos vanhat merkit pitäisivät kutinsa, juhannusta mutta ei vietetä, koska ne eivät pidä.

    Olisihan mahdollista päätellä, että kun päivä on valoisin, silloin on juhannus.

    Mutta niinkin saattaisi ajatella, että kun on juhannus, päivä on pisimmillään.

    Koska näin nyt ei kuitenkaan ole, eikä noin voi ajatella, täytyy tyytyä katsomaan almanakasta milloin juhannus tulee ja milloin päivä laskee mailleen.

    Luonnolla on lakinsa, ihmisillä tapansa.

    Niitä yhdistää kieli, selitys.

Joskus tuntuu, että kieleen vajoaa kuin juoksuhiekkaan. Väitetään että siihen ei kuitenkaan huku, vaikka tarinoissa niin tapahtuu. Jännityksen kieli perustuu mahdottoman uskottavaan kuvailuun.

    Kieli ei tunne itseään. Jos tuntisi, se olisi jotakin enemmän, mutta mitä, sitä emme osaa ajatella. Se siis muistuttaa matemaattista todistusta, jota ei voi todistaa oikeaksi. Lauseen vahvuuteen pitää vain uskoa.

    Emme voi ajatella mitään epäloogista, koska silloin täytyisi ajatella epäloogisesti, sanoi Ludwig Wittgenstein.

    Tämä ei tunnu maallikosta uskottavalta väitteeltä, koska maailma on pullollaan järjettömiä ajatuksia, mutta se johtuukin siitä, että emme ymmärrä mistä Wittgenstein puhuu.

    Looginen ei ole järkevän synonyymi.

    Loogisuus on johdonmukaisuutta. Wittgensteinin mielestä kaikki ajateltavissa olevat lauseet ovat loogisia, mikä ei tarkoita että ne olisivat järkeviä. Loogisesti älyttömiä lauseita piisaa kun kurkistaa maailmalle. Maailma alkaa kun oven avaa ja menee ulos ja sulkee oven perässään.

    Minä käyn usein tarkistamassa, muutaman askeleen otettuani, että tulihan se suljetuksi. Yleensä tuli.

Jos sanat olisivat kaikille samaa merkitseviä eikä vain yhdessä sanottuja, maailmasta olisi helpompi puhua, väitellä ja sopia.

    Punarinta laulaa yhä, vastoin kesän kulumista syksyyn. Tämä sivuhuomautuksena. Sivuhuomautuksilla ajatus johdetaan toisaalle, pois siitä mitä halutaan sanoa.

    Otetaanpa sana tuottavuus. Mitä se tarkoittaa? Mitä se ei tarkoita?

    ”Tuottavuus-käsitteen merkityskin näytti olevan usein epäselvä”, kirjoitti Raimos Sailas kesäpäivän seisahtaessa Helsingin Sanomissa analysoidessaan kilpailukykykeskustelua. ”Se saatettiin sotkea esimerkiksi kannattavuuteen.”

    Tuottavuus on työpanoksen suhde saavutettuun tuotokseen. Se ei ole halpa hinta eikä kaunis kuori. Elintaso on tuottavuuden funktio. Joskus kylmää matematiikkaa on vaikea hyväksyä.

    Ihmiset osaavat lukea ja kirjoittaa, mutta kirjoitetun ymmärtäminen on monasti vaikeaa. Se johtuu siitä, että maailma on eri ihmisille erilainen, vaikka se objektina onkin yhteinen.

    En halua eksyttää, mutta kun luen että Kafkan mukaan ”kieltä voidaan käyttää aineellisen maailman ulkopuolella olevaan ainoastaan viittauksenomaisesti, mutta ei milloinkaan eikä lähestulkoonkaan sopimuksenomaisesti, koska se, aineellista maailmaa vastaavana, käsittelee vain omistusta ja tämän suhteita”, olen epätietoinen esittääkö Kafka marxilaisen tulkinnan kielestä vai wittgensteiniläisen.

    Onko kieli omistamista?

    Se joka omistaa kielen, hallitsee maailmaa, mutta ei Kafka noin kirjoittanut (Orwell kenties kirjoitti), vaan että kieli on aineellisen maailman kuva ja aineellinen maailma on pelkästään omistusta ja omistamisen suhteita.

    Tästä saattaisi hätäpäissään päätellä, että Kafkalla oli hyvin moderni käsitys kielestä ja sen suhteesta todellisuuteen; että kielen rakenne muistuttaa omistussuhteita.

    Niinhän se tekee!

Jos kielellä on mieli, se ei voi olla mieletöntä.

    ”Suomen kieli, Suomen mieli, / Niis' on suoja Suomenmaan: / Yksi kieli, yksi mieli..”, riimitteli A. Oksanen (Ahlqvist) ja vaikka tuo tuntuisi nyt mahtipontiselta ja entiseen aikaan, aikaan elettyyn kuuluvalta, ei runon ajatus ole minnekään kadonnut, liuentunut eikä pois pyyhkäisty.

    Kuunnelkaa (suomalaista) ulkopoliitiikan puhetta, niin ymmärrätte mitä runoilija tarkoitti. Seuratkaa Englannissa käytävää keskustelua Brexitistä ja Bremainista, niin ette ehkä ymmärrä mitään, siis kielestä, siitä kuka sen omistaa ja mikä mieli siinä piilee.

    Looginen Suomessa ja epälooginen Britianniassa ovat saman kolikon kääntöpuolia.

    Jos heität kolikkoa yhdeksän kertaa ja saat aina klaavan, niin uskotko että kymmenennellä kerralla tulee taatusti kruunu? Jos uskot, et tiedä miten todennäköisyys toimii, mutta saatat silti osua oikeaan.

    Sivumennen sanoen: kansakuntia ja kansojen välisiä yhteisöjä koskevia päätöksiä ei kannattaisi tehdä kolikkoa heittämällä.

    Tarvittiin ruotsalaiset Naantaliin rikkomaan suomalaisten syvä uni.

Pääministeri Stefan Löfven sanoi suoraan ettei Ruotsi ryhdy puolustusliittoon Suomen kanssa. Entinen puolustustusministeri Karin Enström ihmetteli miksi Suomi kutsuu Putinin kylään – Ruotsissa se ei olisi mahdollista.

    Siihen loppui dialogi Naantalissa.

    Alkoi suomalainen monologi. Valloilleen ja vapaaksi päästetty kieli kaapattiin takaisin. Kaikki suomalaiset vasemmalta oikealle, edestä taakse, alhaalta ylös, vanhasta nuoreen, ryhmittyivät bussina presidentin eteen, hänen turvakseen, ja niin suomalainen ulkopoliittinen lihamuuri vastaanotti ruotsalaisen puheenparren sinkoamat terävät nuolet. Ruotsihan on, herran tähden, aivan väärässä. Menneisyyden valtakunta, hemmetti, 200 vuotta yhtämittaista rauhaa.

    Yksi mieli, yksi kieli, Suomen mieli, Suomen kieli!

    Selvennys niille jotka eivät seuraa jalkapalloa: Bussilla tarkoitetaan sitä, että joukkue keskittyy pelkästään puolustamaan oman rankkarialueensa reunoilla eikä hyökkää lainkaan. "Bussi" parkeerataan maalin eteen. Kun kymmenen miestä ahtautuu pienelle alueelle, maalin tekeminen on vaikeaa, melkein mahdotonta.

    Erkki Tuomioja syytti ruotsalaisia siitä, että heidän ulkopolitiikkansa on mantran jauhamista. Hän ei puhunut suomalaisten bussista mitään.

                                                                          Kyösti Salovaara, 2014.

Kieli on omistamista, heiveröinen henkäys kesätuulessa.

    ”Suomessa kaikki kirjat ovat kaupallisia niin kauan kuin niissä on hinta”, tokaisi Erno Paasilinna. ”Ei kirjallisuuden tasoa sillä paranneta, että kehitetään hyvää makua.”

    Kuinka ihanan jykevältä itsestään selvyyksien laukominen kuulostaakaan!

    Paasilinna oli tässä mestari.

    Lause elää kielen kannattamana.

    Hyvin usein, jälkikäteen ajatellen, Paasilinna oli väärässä, mutta kirpeästi yhtä kaikki.

    Kun kuuntelee Erkki Tuomiojaa ei voi välttyä samanlaiselta tunteelta, mutta koska hän käyttää kieltä peittääkseen omat tunteensa, sitä ei aina huomaa, sillä Tuomioja kuulostaa viisaalta vaikka puhuisi tyhmiä. Hän ei rakasta Putinia eikä Putinin temppuja, mutta hän ei pysty sanomaan sitä suoraan, koska hän inhoaa vielä enemmän amerikkalaisia, joita myös Putin inhoaa (ja kadehtii). Nuoruudessa Tuomiojaan jämähti romanttinen antiamerikkalaisuus ja siksi hänen kielensä on siitä juotettua eikä hän niin sanotusti pääse kielen päälle.

    Edelliset lauseet kuulostavat siansaksalta juhannuksena.

    Sivuhuomautuksena todettakoon, että sikaa saa syödä mutta kaveria ei pidä lyödä.

Luin P.G. Wodehousea.

    ”Kerran pakomatkalle lähdettyään pyrkii ihminen vaistomaisesti ylläpitämään niin suurta nopeutta kuin suinkin sekä pitkää välimatkaa itsensä ja mahdollisten takaa-ajajain välillä”, kirjoittaa Wodehouse vuonna 1924 ilmestyneessä romaanissa Ville Valloittaja (Bill the Conqueror).

    O.A. Joutsen suomensi romaanin kuolinvuotenaan 1936.

    Siihen aikaan harva oli ajanut itse autolla, ehkäpä moni ei ollut autossa edes istunut.

    Kieli on ajan kuva, joka haalistuu mutta ei katoa.

    Näin Joutsen suomensi:

    ”Tätä mieletöntä ajoa kesti kymmenen tai viisitoista minuuttia, ja koko ajan hän piti itsetiedottomasti isoa jalkaansa kiihdyttäjävipusimella... Moottorin kiihtyvä jyrinä, kun Bill painoi jalallaan kiihdytintä, kaikui hänen korvissaan kuin hilpeä hurraa-huuto. Vauhdinosoittaja näytti 65, pian sen jälkeen 75 km tuntinopeutta.”

    Entinen kieli on nykyisen sisässä. Reunoiltaan rapistuvaa.

    Jos WSOY ottaisi Ville Valloittajasta uuden painoksen, pitäisikö autoon liittyvä sanasto päivittää nykyterminologian mukaiseksi? Jos pitäisi, eikö se olisi historian (ja kielen) väärentämistä? Sillä onhan todennäköistä, että Joutsenen suomennoksessa varmasti muukin kuin pelkät yksittäiset sanat kuvastavat 1920-luvun englantilaista ja 1930-luvun suomalaista tajuntaa, kielen ja todellisuuden suhdetta, omistajuutta.

    En ole (esimerkiksi) koskaan ymmärtänyt miksi vanhoja tekstejä korjaillaan nykyhetken ”moraaliin” istuvaksi. Minusta se, korjailu, on historian väärentämistä. Hyvää tavoitellessaan kukkahattutädit luovat epä-älyllisiä anakronismeja.

    Norman Mailer ei esimerkiksi kirjoittanut kuuluisaa esseetään Valkoisesta afroamerikkalaisesta vaan Valkoisesta neekeristä. Agatha Christien mainion kirjan nimi vuonna 1939 oli Kymmenen pientä neekeripoikaa eikä Kymmenen pientä afroamerikkalaista.

    Yle Suomi lähettää kesäaikana kello 13 jälkeen musiikkiohjelmaa Paikka auringossa, missä soitetaan joka päivä yksi arkistosta kaivettu kesäiskelmä.

    Viime viikolla, torstaina 16.6, ohjelman juontajalla oli vaikeaa saada sanotuksi soitettavan iskelmän nimeä. Hän kierteli ja kaarteli ja lopulta anteeksi pyydellen kertoi, että nyt kuullaan Eija Sinikan kappale Ihan neekeri.

    Tuossa laulussa haaveillaan auringonottajista, joista joku paahtuu kesän aikana parhaaksi neekeriksi. Laulussa tosin puhutaan niistäkin, jotka palavat auringossa ihan intiaaniksi, mutta se ei tuntunut haittavaan moralistin kaapuun pukeutunutta juontajaa.

    Ei maailman epäsuhta parane kieltä pesemällä.

Kielen mieli on vallan mieli.

    Kun lukee englantilaisia Brexit keskusteluja, melkein pelästyy: Voiko näennäisesti sivistyneillä lauseilla ilmaista noin paljon vihaa ja epäluuloja!

    Nationalistit eivät tyydy puheeseen vaan yrittävät omistaa myös kielen, jolla puhe käydään. Kieli vaikeroi. 

    Muuan fiksu kirjoittaja totesi, että Englannissa EU-eroa ajava eliitti on kidnapannut työväenliikkeen kulttuurin omakseen ja saanut työläiset ajamaan itselle vahingollista asiaa eliitin mielen mukaisesti.

    Ainahan ei eliitti toimi näin.

    John Carey on kirjoittanut terävästi siitä, kuinka englantilainen älymystö toimi 1900-luvun alkupuolella sabotoidakseen rahvasta pääsemästä hyvän kirjallisuuden pariin. Kun älymystö, Carey sanoo, ei pysynyt estämään tavallista ihmistä oppimasta lukemaan, se ryhtyi kirjoittamaan kirjoja, joita huonosti koulutettujen oli mahdoton ymmärtää. Syntyi modernismi – kieli vain eliitin käyttöön!

    Älymystö halusi eristää massat kultuurista. Se tehtiin kielen avulla.

    Tänään englantilaista keskustelua EU:sta käydään eräänlaisella epäkielellä – sanoilla joista järki puuttuu vaikka lause tulvii vihaista ja ahdistunutta logiikkaa.

    Juhannusaattona, jos Jumala suo, tiedämme minkälainen kieli mielen voitti, Englannissa.

Nyt taas punarinta laulaa Helsingissä. Ja kas, Viikin pelloilla leivoset.

    Ne eivät välitä kalenterista.

    Kieli taipuu vaan ei katkea.

    Riimejä piisaa, viisaat sanovat. Täytyy varoa etteivät vie mukanaan.

    Historian taakan saa ravistaa harteiltaan, jos uskaltaa. Mutta jos niin tekee, kannattaa varoa ettei se putoa varpaille.

    A. Oksasta kalibroidakseni lisään: Yksi kieli, monta mieltä!

                                                                                                  Kyösti Salovaara, 2016.
Juhannus: hetki talvien välissä.
Sitten taas kukka lakastuu.

___________________________________________________________________

John Carey: The Intellectuals and the Masses. Pride and Prejudice among the Literary Intelligentsia 1880-1939. faber and faber, 1992.

Franz Kafka: Keisarin viesti. Suom. Aarno Peromies. Otava, 1989.

Erno Paasilinna: Lukemista kaikille. Artikkeleita, aforismeja, polemiikkeja. Otava, 1975.

Raimo Sailas: Nyt parantamaan tuottavuutta. Helsingin Sanomat, 21.6.2016.

P.G.Wodehouse: Ville Valloittaja. Suom. O.A. Joutsen. WSOY, 1936 ja 1960.

Ludwig Wittgenstein: Tractatus Logico-Philosophicus eli Loogis-filosofinen tutkielma. Suom. Heikki Nyman. WSOY, 1971.

Pako nykyaikoihin

[”modernin” kantapäillä]

                                                                    Kyösti Salovaara, Malagan automuseo, 2016.

”Me julistamme, että maailma on rikastunut uudella kauneusarvolla – nopeudella. Ulvova auto, joka kiitää kuin luoti, on kauniimpi kuin 'Samotrakelainen Nike'.”

           F-T. Marinetti, 1909.

Pakinan otsikko haastaa ristiriidallaan, ainakin minut.

    Miksi puhua nykyajoista eikä nykyajasta? Ei kai voi olla kuin yksi nykyaika. Se mikä on nyt eikä kohta, nyt eikä äsken.

    Mitä järkeä on laittaa ”moderni” lainausmerkkeihin? Mitä sillä yritetään viestittää? Sitäkö että moderni jäi eiliseen ja siksi sen kantapäille on vaikea päästä vai sitä, että moderni ei olekaan muuta kuin tavanomainen nykyisyys joten kantapäiden etsiminen on mahdotonta.

    ”Kuinka voi iloita maailmasta”, Franz Kafka kysyi, ”paitsi jos pakenee sen luo?”

    Tarkoittiko Kafka että ihminen pakenee itseään mennessään ulos, maailmaan? Tai vielä syvällisemmin: tunteellista ihmistä ei ole ennen kuin tämä "pakenee" itseään muiden pariin!

    ”Pakenin 'tuhatjärviä' ja raikkaita havumetsiä ja aaltoilevia päivänkakkaraniittyjä löytääkseni bensiinisäiliöitä, nostorana- ja savupiippuaarnioita ja asfalttimaanteitä”, kirjoitti Olavi Paavolainen essee- ja pakinakokoelmassa Nykyaikaa etsimässä vuonna 1929 vierailtuaan pari vuotta aikaisemmin Euroopassa. ”Pakenin lannan ja vastakynnetyn mullan tuoksua löytääkseni savun ja kivihiilenmurskan lemun. Pakenin 'hurskasta kurjuutta' löytääkseni työmiehiä, jotka omistivat Citroënin ja osaavat algebraa.”

    Paavolainen lähti etsimään ”nykyaikaa” ja löysi monta. Hän pakeni ja löysi modernin ILON, ihmisen tekemän konkreettisen, sähköisen, nopean ja betonisen ja lasin säihkyvässä rujoudessa kauniin maailman.

Nykyaikoja olikin monta, yhtä aikaa rinnakkain, konkreettisesti ja mielikuvituksessa.

    Kun Nykyaikaa etsimässä ilmestyi neljäntenä painoksena 1990, sen esipuheessa lainattiin Pertti Lassilaa jonka mukaan teoksen nimessä näkyy ajan suhteellisuus: ”Maailmassa ja ihmisten tietoisuudessa on rinnan useita aikakausia. Se mikä Paavolaiselle oli jo nykyaikaa, oli monille hän aikalaisilleen kaukaista tulevaisuutta.”

    Paavolaisen esseet ”purevat” lukijan hermoa tänäänkin, sillä nykyihminen on niin turtunut teknologiseen hyvinvointiinsa, kalujen ja vehkeiden runsauteen ettei hänen suustaan pääse ILON kiljahduksia kun hän ostaa uuden älypuhelimen, tabletin tai 55 tuumaisen telkkarin.

    Ei, nykyajan urbaani eläjä seikkailee teknisten vehkeiden kimaltavassa viidakossa häpeillen, salaten kaikenlaisen nautinnon ja mielihyvän mitä tekniikka tarjoaa. Nykyihminen kaihoaa entistä, vaikka ei entisessä haluaisikaan asua; hän puhuu halveksien betonitaloista ja downsizing turbomoottoreista; hän ostaa kuin salaa lentolipun etelään tai Pariisiin eikä innostu mistään, paitsi sitten kun menee metsään ja on halaavinaan puuta puoli minuuttia, jonka jälkeen voi, luonnon kokemuksen vavahduttamana palata kaupunkiin – häpeämään teknistä hyvinvointiaan.

    Paavolainen ja hänen aikalaisensa rakastuivat ihmisen tekemään maailmaan:

    ”Romantiikan tunnuskuva ei ole enää salaisessa varjostossa kasvava sininen kukka eikä korkeassa yksinäisyydessä kaarteleva kotka, vaan

kokonaisen maanosan halki kiitävä Pacific-veturi tai tarkasti määrättyä reittiään kulkeva Junkers-lentokone.”

    Paavolainen lainasi Jean Cocteuta, joka huudahti: ”Sähkölamppu on uusi orkidea!”

    Missä onkaan se suomalainen nykyruno joka rakastuu led-lampun sähköä säästävään valoon? Missä säkeet astianpesukoneen vapauttavasta murinasta?

    Pariisista Paavolainen löysi betonista rakennetun kirkon: ”Puu ja kivi olivat liiaksi aikaanvieviä rakennusaineita, ja niin päätettiin rakentaa kirkko rautabetonista. Se on halpaa, nopeaa käsitellä, ikuisesti kestävää ja ennen kaikkea – modernia! Kirkko rautabetonista – miksikä ei, kuten reklaamitulista säteilevä biografiteatteri ja rahankilinän täyttämä tavaratalo, kuten vihellyksistä ja melusta kaikuva rautatieaseman jättiläishalli!”

    Ja samaan aikaan, samoina vuosina Mika Waltari hurmaantui vauhdista ja keinotekoisesta maailmasta yhtä lailla. Hän kirjoitti runon junasta joka päivin ja öin halkoo Eurooppaa: ”... jyskiväin vaunujen edessä / jättiläisveturi, / radan varrella lennätinlankojen laulu.”

    Tänään kaikki on langatonta: 3g, 4G ja kohta jo viisigee eikä kukaan kirjoita siitä laulua!

”Suurkaupungin houraileva uni”, Waltari kirjoitti vuonna 1928. ”Teräskukkia, betonia, ammoniakkia. / Villin ihana olet, / lasiverhossa, / käärmejuovaisin valoin. / Sadan miljoonan sielun / lumottu houre: / teräskukkia auringonverkkojen alla.”

    Modernin kantapäillä läähättää sovinnainen, tympääntynyt, kaiken nähnyt nykyihminen joka ei pysty tajuamaan mikä ero on ulkohuussilla ja älypuhelimella. Eikä mikään riitä, vaikka nykyisestäkään ei osaa ILOITA eikä RIEMUITA.

    Helsingin Sanomien taloustoimitus oli laatinut muhkean artikkelikokonaisuuden Nokian noususta ja tuhosta. Yhdelle aukeamalle oli kuvattu kaikki tai melkein kaikki Nokian kännykkämallit – huikaiseva kuva josta jokainen suomalainen löysi itsensä, ei vain yhden kerran vaan monta.

    Kerrankin teknologinen avantagarde iski Suomen maailmaan, pois lannan tuoksusta ja pajupuskien katveesta eikä Suomi eikä edes Nokian johto tajunnut että mistä se oikeastaan johtui, miksi yht'äkkiä oltiin edelläkävijoitä – niin kuin Jorma Ollila nyt tunnustaa.

    Nykyaikoja on monta, yhtä aikaa.

    Katsopa jotakin seuruetta kahvilassa. Jokaisella on kännykkä kädessä, sitä näpytellään ja luetaan: ollaan koko ajan läsnä ja muualla, joten ajan merkitys katoaa ja lopulta huudahdamme: Einsteinin suhteellisuusteoriai ei voi pitää paikkaansa!

    Mehän ollaan kaikkialla yhtä aikaa!

Ollakseni modernin kantapäillä dokumentoin tähän teknologisen historiani.

    En ole yksityiskohdista, täsmällisistä vuosista tietenkään aivan varma mutta suunnilleen näin maailma on osaltani kulkenut. En yritä kuvata viimeisen 70 vuoden kehitystä kokonaisuudessaan vaan poimin mieleen tulevia ja muistissa olevia käännekohtia.

    Tämä on minun historiani vehkeiden ja koneiden evoluutiossa:

    2010: Älypuhelin.

    2005: Digikamera.

    2002: Tallentava digiboksi.

    2001: DVD-soitin. 

    1996: Ensimmäinen kännykkä.

    1990: Henkilökohtainen tietokone kotona.

    1988: CD-soitin.

    1984: Firman sähköposti (saattoi alkaa aikaisemmin). Henkilökohtainen tietokone työpaikalla.

    1983: Ensimmäinen lentomatka - Nizzaan.

    1982: Videonauhuri.

    1981: Siirtyminen päätteen käyttöön työpaikallani (reikäkortit historiaan).

    1980: Ensimmäinen oma auto, keltainen rättisitikka.

    1975: Järjestelmäkamera.

    1974: Väritelkkari, 21 tuumaa.

    1973: Sähkökirjoituskone. Ensimmäiset stereot.

    1972: Ensimmäiset kirjoittamani tietokoneohjelma vakituisessa palkkatyössä - Valtion tietokonekeskus, Helsinki.
    1971: Ensimmäinen kirjoittamani tietokoneohjelma palkkatyössä - kesäharjoittelijana Enso Gutzeitin paperitehtaalla, Kotka.

    1968: Ensimmäinen itse kirjoitettu tietokoneohjelma - Helsingin yliopistossa.

    1967: Ensimmäinen vinyylilevysoitin. Kelanauhuri.

    1965: Isäni ensimmäinen auto, työsuhde Austin Mailer. Samana vuonna ajoin ajokortin.

    1964: Mustavalkotelkkari Salovaaran perheeseen. Kaitafilmikamera.

    1961: Keskuslämmitys Museokadulle, Kotkassa. Ensimmäinen transistorimatkaradio.

    1958: Sisä-WC. Tiilinen ulkohuussi purettiin. Jääkaappi.

    1957: Lankapuhelin. Pölynimuri.

    1954: Sähköhella.

    1952: Ensimmmäinen polkupyöräni - kaksipyöräinen, Ruotsista ostettu.

    1947: Minä synnyin ja silloin kotona oli Hornyphon putkiradio (huom. ei oheisessa kuvassa), veivattava His Master's Voice grammari ja paljon kirjoja.

Kuinka voi iloita maailmasta, paitsi paetessaan sen tykö?

    Kuinka voi iloita modernista?

    Miten sen kannoille pääsee?

    Vai: olisiko viisaampaa pysähtyä?

    Jos kulkee rivakasti ja sitten pysähtyy, hiki alkaa valua.

    Nykyaikojen reunalla sininen taivas!

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2015.

________________________________________________________________

Deutsches Technikmuseum Berlin: Lentäjäjuliste.

Franz Kafka: Keisarin viesti. Suom. Aarno Peromies. Otava, 1989.

Anni Lassila: "Hämmästyimme itsekin että onnistuimme". Helsingin Sanomat, 12.6.2016.

Olavi Paavolainen: Nykyaikaa etsimässä. 1929. 4.p. esipuhe Ritva Hapuli, Katriina Mäkinen, Paula Paavolainen, Kari Immonen. Otava, 1990.

Mika Waltari: Mikan runoja ja muistiinpanoja 1925-1978. Toim. Ritva Haavikko. WSOY, 1979.

Viisikymmentä ja yksi

[älä kerro kaikkea]

                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2016.
Jalkapallobalettia Malagassa.
Kenttää on pidettävä kuin kukkaa kämmenellä
myös pelin aikana, puoliajalla.

Jos haluat kirjoittaa tarinan ihmisen elämästä, muista että sinun pitää jättää pois jotakin; että kaikkea ei kannata kertoa.

    Juonellisen tarinan idea on kokonaisuuden valhe, yhtenäisyys joka ei ole yhtenäisyyttä. Hyvä tarina tuntuu uskottavalta, vaikka siitä puuttuu paljon.

    Ihmisen mielikuvitus rakastaa selityksiä, syiden ja seurauksien vuorottelua vaikka niitä ei oikeassa elämässä olisikaan.

    Edellä sanottu ei ole minun keksimääni eikä ajattelemaani. Otin vauhtia tähän päivään Aristoteleen runousopista. Jos yrittää kirjoittaa yhden ihmisen tarinan, siitä ei saa yhtenäistä, sanoo Aristoteles, jos ottaa kaiken mukaan, sillä ”yhdenkin ihmisen kohdalle sattuu lukematon määrä tapauksia, joista ei muodostu minkäänlaista kokonaisuutta”. Homeros oli muita etevämpi ja osasi jättää Odysseuksen elämän tapahtumista paljon pois. Hän sommitteli kaiken yhden tapauksen ympärille ja niin syntyi ikimuistettavan tarinan juoni.

    Huomenna perjantaina, jos Jumala ja Ranskan konservatiivinen ammattiyhdistysliike niin suovat, Pariisissa avataan jalkapallon EM-kilpailu, Euro 2016. Tulevien pelien tarinaa ei ole kirjoitettu etukäteen, ei edes tähtiin, mutta jälkeenpäin Ranskan futiskisoista kirjoitetaan monta tarinaa, uljasta ja surkeaa. Noissa tarinoissa yhteinen ja yksilöllinen lomittuvat monella tavalla.

    Globaalissa maailmassa melkein kaikki on yhteistä, myös tunteet.

Jalkapallo ja maailma, toinen toisiaan!

    Modernia jalkapalloa, tyyleineen ja taktiikoinen ei kai voi selittää ilman kenttää ympäröivää maailmaa. Hienovaraisempi ja auki jäävä kysymys kuuluu: Voiko maailman selittää ilman jalkapalloa?

    Jalkapallon ja yhteiskunnan suhteesta kirjan kirjoittanut Franklin Foer totesi, että vaikka jalkapallo ei olekaan Bachia eikä Buddhaa, niin usein se koetaan voimakkaammin kuin uskonto ja sillä on yhtä lailla yhteisön jäseniä yhdistävä ja sen perinteitä vaaliva merkitys.

    Tarinat ovat todellisuutta voimakkaampia.

    Foer sanoo, että Francon diktatuurin aikana Athletic Bilbaon ja Real Sociedadin joukkueet, pelit, olivat ainoa paikka missä baskimaan asukkaat saattoivat ilmaista olevansa ylpeitä kulttuuristaan joutumatta vankilaan.

    Jalkapalloon – ja kaiketi moneen muuhunkin yhteiskunnalliseen ilmiöön – liittyvät tarinat ovat niin voimakkaita, että ne alkavat elää omaa elämäänsä, kuin myytit ja legendat.

    FC Barcelonan (Barçan) ja Real Madridin välinen tarina on tällainen yksinkertaistus, kuten Sid Lowe sanoo näiden seurojen historiaa tarkastelevassa kirjassaan. Tarinan voi tiivistää vastinpareihin: Barça demokraatteja, Madrid fasisteja; Barça kansalaissodan häviäjiä, Madrid sodan voittajia ja sortajia; Barça vasemmalla, Madrid oikealla; Barça hyvä, Madrid paha.

    Tarina ei synny ilman kertojaa. Niinpä tässäkin tarvittiin vasemmistolaisia kirjailijoita ja taiteilijoita luomaan FC Barcelonan ”myytti”. Lowen mukaan barcelonalainen kirjailija ja toimittaja Manuel Vázquez Montalbán oli keskeinen hahmo kun tätä tarinaa hyvästä Barcelonasta ryhdyttiin kirjoittamaan. Montalbán julkaisi vuonna 1969 Triunfo-lehdessä artikkelin Barça! Barça! Barça! - ja siitä se alkoi.

    Mès que en club! Enemmän kuin joukkue!

    Tätä slogania on sittemmin toistettu ikään kuin Montalbánia lainaten, vaikka Montalbán kieltää olevansa hokeman isä.

    Barcelonan äänen kuulee myös hollantilaisen, Barçassa pelanneen ja sitä myöhemmin valmentaneen, tänä keväänä kuolleen jalkapallotaiturin Johan Cruyffin sanoissa: ”Barcelona ei ole vain jalkapalloseura, se on yhteisö. Francon aikaan, tai ehkä jo aiemmin, se oli eräänlainen protesti; jokainen saattoi kuulua seuraan, olla mukana liikkeessä.”

Suuressa maailmassa tarinat ovat suuria, komeita. Pienessä maassa kerrotaan pieniä tarinoita, vaatimattomia.

    Kotkassa pelattiin muutama Helsingin olympialaisten futismatsi. Olin viisivuotias ja osa peleistä katsottiin naapuritalon takavintin pienestä ikkunasta, mutta yhtä peliä, olisiko ollut Egyptin, pääsin lastenlipulla katsomaan kentän päätyyn, Tupakkavuoren rinteelle, mäntyjen siimekseen.

    En muista pelistä mitään, mutta tuntuu uskomattomalta, että viisivuotias poika päästettiin yksin jalkapallomaaottelua katsomaan.

    Saatan tietysti muistaa väärin. Kuvat ovat kuin pentimentossa, päällimmäisen kuvan alta näkyy taiteilijan aikaisemman maalauksen viivat ja värit. Historia on läpinäkyvien kerroksien tarina. Täysin totta tai pelkästään sinne päin.

    Mutta jo aikaisemmin, tämänkin muistan, äitini teki valkoisesta kankaasta rintaani hakaneuloilla kiinnitettävän lapun: Siinä oli numero 9 ja teksti "Mauri Vanhanen". Tai ehkä siinä luki Muke Vanhanen, Kotkan Työväen Palloilijoiden (KTP) jykevän ja kulmikkaan keskushyökkääjän mukaan.

    Yhtä kaikki, kun juoksin pallon perässä pihalla Muke Vanhasena, olin edellä aikaani. Sittemmin kaikkiin jalkapallopaitoihin ympäri maailmaa ilmestyi pelaajan numeron lisäksi myös hänen nimensä.

Pelasin KTP:n junioreissa muutaman vuoden, B:ssä ja A:ssa.

    Kerran, kesällä 1963 tai 64, olimme pelimatkalla Tampereella tai Valkeakoskella samalla bussilla kuin mestaruusarjajoukkue. Oman pelimme tulosta en muista, mutta edustusjoukkue hävisi omansa, Tampereen Palloilijoille tai Hakalle.

    Bussissa kotimatkalla ihmettelin ettei ykkösjoukkueen pelaajia tuntunut tappio harmittavan lainkaan. Kun pääsimme Hämeenlinnaan, Erkki Rahikka, KTP:n kovaotteinen vasen puolustaja, kurvasi bussin jonkun ravintolan eteen ja miehet pääsivät muutamalle oluelle. Se tuntui tärkeämmältä kuin juuri pelattu peli. Rahikka teki kai keikkahommia Vilkkaalle; KTP pääsi halvemmalla ja Rahikka sai pelimatkalta palkkaa.

    No, ehkäpä kotkalaisille amatööripelaajille jalkapallo olikin pääasiassa eräänlaista vapautumista arkipäivän työelämästä. 60-luvun suomalaisen mestaruussarjatason joukkueen ”ammattilaisuutta” kuvastaa hyvin KTP:n edustusjoukkueen avauskokoonpanon ammattiprofiili vielä vuodelta 1968: kokeilumies, työmies, opiskelija, hitsaaja, putkiasentaja, asevelvollinen, apurullamies, opiskelija, opiskelija, viilaaja, viilaaja, tullivartija, nosturinkäyttäjä.

    Kesällä 1964 olin ensimmäisessä kesätyöpaikassani Lohja-Kotkan paperitehtaalla (Raf. Haarla Oy) Hovinsaarella, polkupyörämatkan päässä kotoa Museokadulta. Siellä työmiehet pelailivat ruokatunnilla futista ja uskaltauduin mukaan, vaikka olinkin hyvin ujo. Pelaajista yksi pelasi Kotkan Jäntevän Suomensarjajoukkueessa vasemman puolustajan paikkaa.

    Jossain vaiheessa kesää teimme pelimatkan Lohjalle, sisartehtaan joukkuetta vastaan.

    Pelin jälkeen syötiin päivällinen lohjalaisessa ravintolassa.

    Vastapäätäni istui muuan Valkekoskelta Lohjalle muuttanut entinen Hakan mestaruussarjatason pelaaja. Kun kävi ilmi, että pelasin KTP:ssa enkä juonut ruoan yhteydessä viiniä enkä olutta, kaveri ryhtyi ihmettelemään, että eihän kukaan KTP:ssä pelaava voi olla raitis. Hän kertoi anekdootin kotkalaisesta Pentti Tähtisestä, KTP:n mainiosta maalivahdista, joka pelasi yhden kauden Valkeakoskella. Maajoukkuepeleistä huolimatta Tähtisellä oli ”lempinimi” Seula.

    Tuon kesän Hakassa pelatessaan, niin Lohjalla kerrottiin, Tähtinen asui veneen alla, muiden hamppareiden tavoin.

    Muistikuvat on pentimentossa toisensa peittäviä värejä, päällekkäisiä kuvia kuin harhaan vetäistyjä viivoja.

Viimeinen muistikuvani Arto Tolsasta lienee keväältä 1982.

    Tolsa oli palannut Kotkaan Belgiasta onnistuneen kymmenvuotisen ammattilaisuran jälkeen. 80-luvun taitteessa hän oli KTP:n tukiranka, libero joka osasi tehdä maaleja. Tolsa lähti Belgiaan keskushyökkääjänä ja palasi puolustajana.

       Osmo Salovaara, 1966.
Arto Tolsa.

    Tuona keväisenä päivänä, taisi olla lauantai, sateli hiljakseen räntää. Olin käymässä Kotkassa Museokadulla vanhempieni luona. Lähdin sitten päiväkävelylle ja ohitin läheisen jalkapallokentän. Räntäsateessa hiekkakenttä näytti autiolta ja surulliselta.

    Sitten tajusin että keskiympyrän paikkeilla verkkareihin pukeutunut Tolsa harjoitteli yksikseen pallon kanssa, pomputteli räntäsateessa. Aivan kuin hän olisi vaistomaisesti ajautunut keskiympyrän tienoille, keskushyökkääjän tontille, sinne mistä ura maailmalle alkoi.

    Kesällä 1982 Tolsan hermot eivät pitäneet. Pelit jäivät vähälle, vai pelasiko hän vain yhden ottelun?

    Muutama vuosi ennen kuin Tolsa lähti Belgiaan, KTP:llä oli peli Lahden Reipasta vastaan. Naapurin poika tunsi erään Mallasjuoman jakelukuskin ja pääsimme jakeluautolla katsomaan peliä Lahteen.

    Tolsa pelasi laiskasti, KTP hävisi.

    Paluumatkan Kotkaan istuimme pakettiauton tavaratilassa, kaljakorien seurassa. Tolsa tuli mukaan ja istui tietysti ohjaamossa. Hänelle annettiin takaosasta täysi kori olutta.

    Kun pääsimme Kotkan keskustaan, Tolsa poistui autosta ryhdikkäänä, suorin askelin. Juotu olut ei häneen vaikuttanut, vaikka kori oli nyt tyhjä.

    Tätä jäin ihmettelemään moneksi vuodeksi.

    Arto Tolsa kuoli neljäkymmentäkolmevuotiaana 1989.

Tarinoita on monenlaisia, hilpeitä ja surullisia eikä kaikkeen kannata uskoa mitä kuulee.

    On hienoa ja tyypillistä ajatella, että FC Barcelona oli keskeinen kulttuurinen voima Francon diktatuurin vastustamisessa, mutta todellisuus saattaa olla monisyisempi. Kun Franco kuoli, Barcelona voitti seuraavan 16 vuoden aikana vain yhden kerran Espanjan Liigan mestaruuden. Kaikki ei ollutkaan politiikkaa!

    Jotkut pelaajat elävät kiihkeiden taiteilijoiden tavoin upeiden voittojen ja traagisten häviöiden syövyttävässä ristitulessa. Englannin joukkueessa pelaa tulevina viikkoina Leicester Cityn loistava hyökkääjä Jamie Vardy, jonka tarina muistuttaa Tolsan tarinaa: katupojasta prinssiksi. Vardyn tarinan huipennusta emme vielä tiedä; huhutaan että hän siirtyy Arsenaliin ja tarinan loppu voi hänen kohdallaan olla onnellisempi kuin Arto Tolsan tarinassa.

    Sain juuri luetuksi Yrsa Steniuksien koskettavan elämäkerran Kunnes siipi murtuu Jussi Björlingistä. Tässä teoksessa Stenius yrittää tosissaan, taiteilijan alkoholiongelmaa romantisoimatta mutta myös moralisoimatta, pohtia mikä ajoi Björlingin välillä ja toistuvasti juomaan itsensä melkein hengiltä ja hetkittäin pilaamaan loistavan uransa huippukohdat.

    Stenius lainaa P.O. Enquistia, jonka mielestä taiteilijan luomisprosessi muistuttaa simpukan sisällä olevan hiekanjyvän hiertävää vaikutusta: … jonka ympärille simpukka kutoo yhä paksumman helmiäisvaipan. Hiekkajyvä on totuus, helmiäisvaippa syntyy kuvitelmista, jotka kudotaan totuuden peittämiseksi. Hänellä taide muistuttaa elämänvalhetta, jota pohjimmaisena oleva totuus elättelee.”

    Ihmisen sisällä on totuuden hiekanjyvä, joka hiertää eikä sitä totuutta kukaan, paitsi ehkä taiteilija, pääse näkemään.

    ”Yksi asia on uskoakseni suhteellisen varma”, Stenius analysoi. ”Suurta taidetta tuskin luo taiteilija, joka ei uskalla lähestyä sitä, mikä hänen sisäisessä kokemusmaailmassaan on vaikeinta ja vaikeimmin tavoitettavaa, eikä asettua sen käytettäväksi. Taiteesta ei koskaan tule oikein suurta, ellei se ole merkki jostakin niin polttavan persoonallisesta, ettei kukaan voi sitä väistää... Jos taustana pidetään analyysiä taiteilijantyöstä eräänlaisena kaksintaisteluna, jossa on voitettava niin paljon sisimmässämme piilevää, ei ole vaikeaa ymmärtää, että taitelijat kaipaavat huumausta. Juopumus rauhoittaa ja turruttaa mutta se myös kiihottaa, ja juuri sitähän taiteilija tavoittelee.”

    Saattaa olla ylitulkintaa vetäistä Steniuksen taiteilija-analyysistä suora viiva huippujalkapalloilijan elämään ja toimintaan vihreällä kentällä, mutta viivan vetäiseminen houkuttaa. Ovatko suuret persoonallisuudet, taiteessa ja jalkapallokentällä aina yksilöitä, joiden on taisteleva sielussa hiertävän ”totuuden” hiekanjyvän syövyttävää vaikutusta vastaan?

Tarinoilla on onnelliset loppunsa.

    Ranskassa pelataan tulevina viikkoina 51 ottelua.

    Kun ne on pelattu, tiedetään voittaja.

    Pieniä sankaruuksia syntyy. Joku epäonnistuu.

    Onko Espanjasta yhä voittajaksi? Barcelonan ja Madridin tarinaan

     Kyösti Salovaara, 2016.
Heinäkuussa 2008 "kadulta" ostamani
"voitonpaita" haalistuu seinällä -
voitot eivät haalistu!

sisältyvästä vastakkainasettelusta huolimatta, Espanjan viime vuosien voittoisat maajoukkueet on koottu pääasiassa noiden seurojen pelaajista.

    No, sekin on tiedossa että esimerkiksi 70-luvulla Barçan ja Real Madridin pelaajat kävivät keskinäisen pelin (El Clásicon) jälkeen yhdessä drinkillä. Sitä ei muistella julkisessa tarinassa, koska tarinan pitää esittää roisto ja sankari, jos ei muuten niin kuvan kontrastin vuoksi.

    Tänä vuonna Espanjan maajoukkueessa on pelaajia monipuolisemmin La Ligasta. Siitä huolimatta vedonlyöjän kannattaisi miettiä, vaikuttaako katalonilaispelaajien tuki Katalonian itsenäisyysliikkeelle koko maajoukkueen henkeen ja tuloksellisuuteen.

    Mutta kukaan ei ole voittaja ennen kuin on voittanut.

    Kenties Puola yllättää tai Englanti, jonka sanotaan hylänneen perinteinen puolustamisen taiteensa ja keskittyvän nyt pelaamisen tyyliin – tuoko pallonhallinnan tyyli tulosta? Mutta Saksahan voittaa aina, eikö? Eikä juuri missään tuiki tähtiä niin tiheässä kuin Belgian maajoukkueessa. Sitä paitsi, isäntämaa Ranska lienee karkottanut joukkueesta ristiriitoja lietsoneet pelaajat katsomoon.

    Vapaus, veljeys, futis!

    Näinä päivinä vihreiden kenttien tarinalta odotetaan tyyliä.

____________________________________________________________________

Aristoteles: Runousoppi. Suom. Pentti Saarikoski. Otava 1967, 1977.

Franklin Foer: How Soccer Explains the World – An Unlikely Theory of Globalisation. Harper Perennial, 2005.

Jukka Joutsi: Kotkan ´vihreävalkoista' jalkapallohistoriikkia. 2015.

Sid Lowe: Fear and Loathing in La Liga – Barcelona vs. Real Madrid. Yellow Jersey Press, 2013.

Yrsa Stenius: Kunnes siipi murtuu – Jussi Björlingin taru. Suom. Risto Hannula. Tammi, 3.p, 2004.

Ei kukaan

[absurdin kohtaaminen]

                                                                                                                       S.I. 2016.

Kuka minä olen?

    Onpa tyhmä kysymys.

    Jos sinä et itse tiedä kuka olet, kuka sen sitten tietää?

    Ei kukaan!

    Mitä sitten kyselemään moista!

Odysseus oli fiksu mies, seikkailija.

    Jouduttuaan kykloopin vangiksi hän sanoi olevansa Ei kukaan. Sen jälkeen, päästäkseen vapaaksi Odysseus puhkaisi nukkuvalta kykloopilta silmän.

    Kun muut jättiläiset kysyivät, kuka sen teki, sokaistu vastasi: ”Ei kukaan”.

    Sokeaa kyklooppia pidettiin kahjuna, joten hän jäi yksin vangitsemiensa kanssa eikä nähnyt kun nämä pakenivat vapauteen.

Meillä jokaisella on varjomme kun kävelemme auringossa tai katulamppujen katveessa.

    Pimeällä, mistä valot puuttuvat eikä aurinko paista, varjo katoaa, sitä ei ole eikä ehkä meitäkään.

    Graham Greene kertoi teoksessaan Pakoteitä (1980. Suom. Aira Buffa. Tammi, 1982.) kuinka muuan runo, jonka hän osti 1930-luvun alussa, ryhtyi vainoamaan häntä. Kyseessä oli Edward Thomasin runo Toinen.

    Runo kertoo vaeltajasta, joka törmää jatkuvasti matkansa varrella jonkun toisen, edellä kulkeneen ja täsmälleen itsensä kaltaisen ihmisen jälkiin. Runon viimeiset rivit: ”Hän kulkee. Minä seuraan: ei helpotusta / kunnes hän pysähtyy. Silloin minäkin pysähdyn.”

    Greene kertoo mennyttä muistellessaan vale-Greeneistä, jotka ovat huijanneet kansalaisia.

    Lopulta Greene seisahtuu ja kysyy: Entäpä jos huijari olinkin minä?

    ”Olinko minä se Toinen?”

Minä taas olen ajatellut olevani pelkästään minä.

    Toisen jäljille en ole joutunut.

    Nyt sitten selvisi, että olen Ei kukaan.

    Tämän kertoi Helsingin Sanomat viime torstaina. Tai oikeastaan sen kertoi Paula Holmilan haastattelussa (ALAn miehiä, HS, 26.5) nelikymppinen arkkitehti, joka on ollut suunnittelemassa Helsingin keskustakirjastoa. Kirjaston peruskivi muurattiin viime viikolla.

    Arkkitehti Antti Nousjoki nimittäin ihmetteli, miksi kukaan ei vastusta uutta kirjastoa.

    ”Se on myös siitä hämmentävä projekti, ettei sillä ole lainkaan vastustajia”, Nousjoki sanoi. ”Kaikki muu, mitä tekee, on usein täynnä ristiriitoja.”

    Jos olenkin joskus miettinyt, voiko identiteetti kadota hetkessä, niin nyt ei tarvitse miettiä. Vastaus on että voi.

    Totta lienee, ettei Hesarin toimitus eikä yleisönosastoon kirjoittavat ole juuri vastustaneet keskustakirjastoa. Kirjaston vastustaminen ei ole Suomessa mahdollista. Se ei kuulu hyviin tapoihin. Jotakin ”kukkelheimia” kyllä saa ja pitää vastustaa, semminkin kun se on amerikkalainen brändi.

    Kirjasto on tabu, vaikka siellä saunottaisiin ja pelattaisiin pleikkaria ja lainattaisiin suksia ja tennismailoja.

    Siitä huolimatta, sen tietäen ja hyvistä tavoista piittaamatta olen vastustanut keskustakirjastoa vähintään neljässä pakinassa. Syynä ei ole kirjojen vastustaminen vaan niiden puolustaminen. Keskustakirjasto ei lisää kirjan mahdollisuutta pitkään elämään vaan vähentää sitä.

    Kesäkuussa 2013 kirjoitin keskustakirjastosta otsikolla 4 miljoonaa kirjaa. Se viittasi niiden kirjojen lukumäärään, jotka pystyy ostamaan jos kirjasto jätettäisiin rakentamatta, sillä kirjaston hinnalla saisi neljä (4) miljoonaa kirjaa, jotka piisaisivat helsinkiläisten kirjahankintoihin 30 vuodeksi.

    Lukeeko sen jälkeen joku painettuja kirjoja?

    Maaliskuussa 2014 palasin keskustakirjaston kysymykseen pakinassani Espressoa vai kirjoja? Tammikuussa 2015 kirjastoa sivuavan pakinan otsikkona oli Epäjohdonmukaisesti ja vähän myöhemmin keväällä otsikoin että Kannattaa kannattaa.

    Mutta tuohan on nyt sivuseikka. Keskustakirjasto tulee kuin allergia koivujen kukkiessa.

    Päähuomio on, että Antti Nousjoki vei minulta minut.

    Olen Ei kukaan.

Lohdutukseksi voin kertoa, että arkielämässä Ei kukaan pärjää samalla tavalla kuin ne jotka ovat oikeasti joitakuita. Tätä uuden identiteetin (ei kenenkään identiteetin) elämää on tosin jatkunut vasta viikon verran.

    Kaupassa nimeäsi ei kysytä. Baarissa sinulle tarjoillaan vaikka oletkin Ei kukaan. Liikennevalot vaihtuvat vaikka Ei kukaan ajaa autolla, ja joskus pitää pysähtyä, toisinaan lähteä liikkeelle, aivan kuten muidenkin liikennevirtaan ajautuneiden. Jos paahtaisin kuitenkin ylinopeutta ja poliisi pysäyttäisi ja kysyisi, että kuka sinulle antoi luvan ajaa noin kovaa, minun täytyisi vastata rehellisesti: ”Ei kukaan!”

    Mutta sitten poliisikin hämmästyisi, kun hän tajuaisi, että ei ole todellakaan pysäyttänyt ketään. Ei kukaan, paitsi Ei kukaan, pääse kuin koira veräjästä.

    En silti tiedä miten väestörekisteriin on merkitty uusi identiteettini tai että onko Helsingin Sanomat jo raportoinut siitä eteenpäin. Saattaa olla, että väestörekisterin tietokannassa on edelleen vanhat tietoni, nimeni ja henkilötunnukseni.

    Hieman hermostuttaa ensi kevään kunnallisvaalit. Voiko Ei kukaan äänestää muiden kansalaisten tavoin? Mitä jos hän ei äänestä ketään?

Kukaan ei tiedä kuinka raastavaa on pelätä, että uusi identiteetti paljastuu. Nimellä ei tietenkään ole väliä - voisin aivan hyvin ryhtyä Antti Nousjoeksi, jos uskoisin keskustakirjaston siunauksellisuuteen - mutta nimettömyydestä, siitä että on Ei kukaan, saattaa seurata vaikeuksia, varsinkin ulkomailla missä pitää toisinaan todistaa henkilöllisyytensä.

    Olisi ironista jos syksyllä Burgosin maakunnassa, lähellä Santo Domingo de Silosia sijaitsevalla Sad Hillin hautausmaalla kohtaisin kaimani joka on Ei kukaan.

   Olen nimittäin heti Vueltan viimeisen etapin, jonka päätöskierrokset ajetaan Madridin keskustassa, jälkeen varannut vuokra-auton (luottokortillani, entisellä nimelläni), jolla on tarkoitus ajaa katsomaan Bilbaon Guggenheimia ja poiketa matkalla Sad Hillin hautausmaalle.

    Mutta voiko fiktiiviselle hautausmaalle edes poiketa? Olettaen että autovuokraamo hyväksyy uuden identtiteettini ja että Ei kukaan kelpaa vuokrasopimuksen allekirjoittajaksi.

    Tässä pakinassa alkaa olla liikaa absurdeja kysymyksiä.

Loppukeväästä, alkukesästä 1966 – tasan viisikymmentä vuotta sitten – Sad Hillin fiktivinen hautausmaa rakennettiin Burgosin maakuntaan. Aurinko paistoi Pohjois-Espanjassa kuumasti.

    Hautausmaan rakentamiseen osallistui satoja sotilaita.

    Siihen tuli ympyränmuotoiseen kuvioon 5000 hautaa ja ristiä. Ympyrän halkaisija oli 300 metriä, ja ympyrän keskelle jätettiin kivetty aukio kaksintaistelua varten. Hautausmaa sijaitsee laaksossa, jonka rinteet laskeutuvat kivetylle keskusaukiolle kuin paellalautasen reunat.

    Kaksintaisteluun osallistui kolme miestä – Blondie (Clint Eastwood), Tuco (Eli Wallach ja Enkelisilmä (Lee van Cleef) – joten se olikin kolmintaistelu. Nämä miehet (”Hyvä”, ”Ruma”, ”Paha”) olivat tehneet pitkän matka Amerikan sisällissodan melskeissä etsiessään aarretta, jonka nyt tiedettiin sijaitsevan Sad Hillin hautausmaalla, mutta vain Blondie tiesi missä haudassa aarre lepäsi.

    Ennen kuin lopullinen taistelu alkoi, Blondie kirjoitti harmaaseen kivipalaan haudatun nimen – sen perusteella aarteen löytäisi omakseen eloon jäänyt.

    No, paha saa tietysti palkkansa eikä rumallekaan käy huonosti.

    Kun Blondie näyttää kivenpalaa kaksintaistelun jälkeen Tucolle, tämä huudahtaa: Eihän siinä lue mitään!

    Olemme pakinan huippukohdassa: Ei kukaan kohtaa fiktiivisen kollegansa. Olettaen että suunnitelmani toteutuu. Että auto annetaan, että navigaattori uskoo Ei kenenkään toiveita, että Ei kukaan peljästy varjoaan eikä syysauringon säteet karkota sitä Toista.

    Elokuvassa aarre oli piilotettu Arch Stantonin haudan vieressä lepäävän tuntemattoman hautaan. Kuolleella ei ollut nimeä.

    Sergio Leone filmasi Sad Hillin huikean kohtauksen kesällä 1966 ja saman vuoden joulukuussa Hyvät, Pahat ja Rumat sai ensi-iltansa Italiassa.

Ei kukaan on absurdi minä.

    Greene kutsui häntä Toiseksi.

    Sad Hillin hautausmaalla ristissä luki Tuntematon.

    Jokainen tietää, että varjo seuraa isäntäänsä, mutta entä jos kaikki meneekin toisin päin. Jospa varjo kulkee ensin ja me sitten vasta...

                                                                                                      Jaakko Salovaara, 2015.