Kun ihminen ärsyyntyy

[hän on olemassa]

Kyösti Salovaara, 2025.

 

Soista ja surkeaa! 

- trad.

Kun tulis kesä ja kärpäset!

- trad.

Ihminen on eläin, joka ajattelee olevansa ihminen.

    Ajattelen, olen siis olemassa, kerrotaan Descartesin ajatelleen ja olihan hän olemassa.

    Entäpä 2000-luvun ihminen? Ajatteleeko hän ollakseen vai onko olevinaan ajattelija?

    Paremman tiedon puuttuessa sanon, että moderni suomalainen on ärsytetty ihminen. Hän (tai se) on eläin jota lauman toiset eläimet ärsyttävät, jos nämä ajattelevat eri tavalla kuin ”minä” ajattelee.

    Ärsytetty ihmiseläin ei murise vaan tarttuu somen digikynään kertoakseen mikä ärsyttää.

    Ärsytetty ihminen on mielensäpahoittajan versio 3.1.

    Minäkin.

Minuakin ärsyttää kun joku päästelee suustaan erilaisia mielipiteitä kuin minulla itselläni on. Täysin yhdentekevät asiat herättävät miettimään miksi ”toi” ajattelee noin kummallisesti. 

    Eikö edes elämän päälinjoista osata olla yksimielisiä?

    Jokin päivä sitten jossakin julkaisussa kyseltiin puolijulkkisten kesänvietosta.

    Yksi vastasi, että kesä ei ole kiinnostavaa aikaa vaan kevät. Koska keväällä kaikki muuttuu. Toiselle syksy merkitsi enemmän kuin kesä. Kolmas sanoi viettävänsä koko kesän mökillään ettei vaan kukaan pitäisi häntä ulkomaille menijänä. Neljännelle talvi… jne.

    Minua ärsytti kesän vähättely. Kevätkö muka kivaa? Huhtikuu on kuukausista julmin, kirjoitti T.S. Eliot. Heinäkuu on helvettiä, parahtaa suomalainen puolijulkkis.

    Miksi ärsyynnyin? Miksi välittäisin toisten ihmisten mieltymyksistä? Yksi tykkää äidistä ja toinen naapurin koirasta.

    Kun olen pohtinut ärtymystäni tunnin jos kolmannenkin, selitän ärtymystäni sillä, että noilla haastatelluilla kesän vähättely tuntui ilmaisevan rivien väliin piilotetun poliittisen julkilausuman – siis ääneen lausumattoman. He tuntuivat kesää vähättelemällä ilmoittavan: meitä ei hyvinvointivaltion tavat kiinnosta, me emme suosi lentomatkoja, me emme pidä siitä mistä muut pitävät, mutta meistä muiden pitäisi ajatella meidän tavalla, koska meidän pitämisissä on sitä järkeä mikä muilta puuttuu. 

    Kesästä saa ajatella mitä tahansa, mutta sopiiko että siitä, sen vähättelystä, tehdään poliittinen kysymys?

    Ollakseni arvoliberaali sanon vastuullisesti: tietysti sopii.

    Ollakseni minä, joka ei pidä kaiken politisoimisesta, vastaan subjektiivisesti: kesää ei pidä ideologisoida.

    Subjektiivisuuteeni saattaa vaikuttaa sekin, että viimevuotisen DNA-testin mukaan 7 % geeneistäni periytyy Italiasta ja Kreikasta. Suonissani lainehtii tippa Välimerta.

Helsingin Sanomat muutti pääkirjoitussivuaan jokin aika sitten niin, että toinen pääkirjoitus julkaistaan kirjoittajansa nimellä. Se tuo pääkirjoituksiin inhimillisen lisäpiirteen. Ainakaan niitä ei tehtailla AI-koneella.

    Paavo Rautio ja Saska Saarikoski kirjoittavat Hesarin pääkirjoituksista terävimmät ja persoonallisimmat. Hyvä pääkirjoittaja uskaltaa sanoa, mutta osaa myös perustella sen mitä sanoo. Hyvässä pääkirjoituksessa pitää (tai saa) olla huumoria.

   ”Suomen on päästävä takaisin jatkuvan kasvun oravanpyörään”, Paavo Rautio kirjoitti Hesarin pääkirjoituksessa toukokuun lopulla (HS, 31.5.2025).

    Otsikko saattoi olla tarkoituksella provosoiva. Siinä oli myös kiinnostavasti linkki vasemmistolaiseen lauluperinteeseen, koska Kristiina Halkola oli muutama viikko aikaisemmin tuskaillut lehden 80-vuotishaastattelussa, kuinka me (tai he äärivasemmalla) pääsisivät jatkuvan kasvun oravanpyörästä pois.

    Rautio vastasi Halkolalle ettei kannata moista asiaa surra: ”Tilastokeskuksen mittaukset kertovat lohdullista viestiä Halkolalle: me pääsimme jo! Suomi on ollut kohta 20 vuotta poissa jatkuvan kasvun oravanpyörästä.”

    Raution pääkirjoituksen idea oli kertoa, että hyvinvointivaltion mahdollisuus ja tulevaisuus perustuu kasvulle. Suomalainen ”oravanpyörä” pysähtyi suunnilleen silloin kun Nokian matkapuhelintoiminnot sammuivat ja finanssikriisi hyydytti taloutemme. ”Tämän jälkeen Suomen talouspolitiikkaa hahmottelevat ovat katsoneet kateellisena niitä Ruotsin kaltaisia maita, jotka pyörässä juoksevat ja hyvän juoksutahtinsa vuoksi pystyvät maksamaan hyvinvointivaltion laskut.”

    Rautio lopetti kirjoituksensa ilkikurisesti:

    ”Halkolalle tiedoksi: oikean oravanpyörän ja jatkuvan kasvun oravanpyörän välinen ero on se, että kasvun pyörästä pudonnut orava laihtuu ja kuihtuu.”

Hesarin lukijat ärsyyntyivät Raution kirjoituksesta.

    Vain muutama nettikommentoija ymmärsi mitä kirjoituksessa sanottiin.

    Halkolan toispuoleinen vaatimus kasvun ja kulutuksen vähentämisestä sai ymmärtäjiä ja puolustajia. Eikö tavaroiden valmistamisen ja kuluttamisen sijaan pitäisi ryhtyä kuluttamaan taidetta, koska se muka ei kuluta mitään, joku kysyi. Monet päivittelivät Raution ideaa kasvun tuomasta vauraudesta ja sanoivat sitä ”ahneudeksi”, joka johtaa maapallon tuhoutumiseen.

    Juuri ketään ei kiinnostanut pohtia Raution esittämää faktaa: jos yhteiskunnalla ei ole tuloja, ei se voi maksaa hyvinvointivaltion laskujakaan. 

    Kun ihminen ärsyyntyy, hän lopettaa ajattelun.

    Kokonaan toinen juttu - se vakavampi - on ettei nykyhetken keskustelussa hyvinvointivaltion kustannuksia haluta tunnustaa osaksi kokonaistalouden prosessia. Kuvitellaan tai jopa väitetään, että hienoja sairaalapalveluksia, laajaa koulutusta, toimivaa infrastruktuuria ja kansalaisten turvallisuuskehystä voidaan kehittää ja ylläpitää siitä riippumatta millaista aineellista ja henkistä teollisuutta Suomessa harjoitetaan ja siitä huolimatta huvittaako suomalaisia enää ”töissä käyminen”.

    Yhä useampi suomalainen kuvittelee - ja sanoo sen ääneen - että laiskotellen syntyisi parempi Suomi.

    Tämäkös minua ärsyttää!

Suomen valtio tarvitsee tänä vuonna n. 90 miljardia euroa maksaakseen hyvinvointivaltion laskut.

    Siitä noin 76 miljardia saadaan kerätyksi erilaisilla veroilla ja maksuilla. Loput pitää lainata. Valtion rinnalla kuntatalous kerää omat veronsa.

    Yllättävää on, että nimenomaan vasemmistossa (jonne vihreätkin ovat kotiutuneet) haaveillaan laiskottelevasta Suomesta ja pidetään sitä yhteiskunnallisena mahdollisuutena.

    Jos Suomessa ei valmistettaisi mitään, ei yhtäkään tavaraa eikä viljeltäisi yhtäkään hehtaaria eikä kasvatettaisi yhtäkään eläintä syötäväksi vaan kaikki - tavarat ja sapuskat  - tuotaisiin ulkomailta niin, että täällä riittäisi elämäntehtäväksi pelkästään laiskottelu ja taidekulttuurin loputtomat tupaillat, niin millä rahalla tuo ulkomailta tuotava tavara- ja ruokapaljous maksettaisiin? 

    Tietääkseni oravannahka ei kelpaa nykyään kansainvälisessä kaupassa maksuvälineeksi. 

    Ärsyttävää olla suomalainen, eikö totta?

     

Kyösti Salovaara, 2025.