Missä olet maailma ja miksi olet

[vieraannuttamalla vieraantuneena]

Kyösti Salovaara, 2025.

 

Ei mikään ole hyvää taikka pahaa

     vain ajattelu saa sen aikaan. 

- Tanskan prinssi Hamlet William Shakespearen näytelmässä.

Varmuus on yhtenäisyyden suuri vihollinen. Varmuus on suvaitsevaisuuden leppymätön vihollinen. Edes Kristus ei ollut lopussa varma. "Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut?" hän huusi tuskissaan ristillä yhdeksännellä tunnilla. Uskomme elää nimenomaan siksi, että se kulkee käsi kädessä epäilyksen kanssa. Jos olisi vain varmuutta ilman epäilyksiä, ei olisi mysteeriä. Ja silloin ei tarvittaisi uskoa. Rukoilkaamme, että Jumala suo meille paavin, joka epäilee. Ja suokoon hän meille paavin, joka tekee syntiä ja pyytää anteeksiantoa ja joka jatkaa elämäänsä.

- Kardinaali Lawrence elokuvassa Conclave.

Ja pahinta on, että sinä jäät lopulta riippuvaiseksi siitä paskaelämästä, koska kuvittelet kyninesi ja näppäimistöinesi olevasi jonkinlainen demiurgi, pystyväsi korjailemaan todellisuutta.

- Eräs kirjailija Guillaume Mosson romaanissa Kirjailijoiden salattu elämä.

Viime lauantaina aamiaista syödessäni luin Helsingin Sanomien printtilehteä. Tai olin lukevinani, koska paksu lehti tuntui olevan täynnä laajoja hömppäjuttuja yhteisellä otsikolla Elämä & Hyvinvointi.

    Oliko lehden tarkoitus vieraannuttaa minut siitä mitä kirjoitettiin? Vai vahingossako se toteutti Bertolt Brechtin ideaa vieraannuttaa taideteoksen kokija siitä mitä kokee, panna teatterin katsoja oivaltamaan että se mitä nähdään, ei ole totta vaan että totuus on jossakin muualla, jossakin missä oikeaa elämä eletään.

    Lauantaina satoi vettä. Tunnelma oli muutenkin apea. Muutaman tunnin päästä ystäväni Sirpa, joka kuoli Espanjassa Kukanpäivänä, siunattaisiin Malmin hautausmaan itäisessä kappelissa.

    Hesarin, ja median ylisummaan, rooli nykymaailmassa askarrutti apeaa mieltä. Kirjoittavatko ne muille ihmisille kuin minulle? Miksi kukaan ei kirjoita sellaisia juttuja jotka kiinnostavat ja koskevat minua? Vai olenko lapsellinen odottaessani, että journalisteja kiinnostaisi ikäiseni miehet?

    Taatusti olen naiivi jos oletan, että media pyrkii kaikkien lukijoiden tykö. Sekä Helsingin Sanomat että osittain myös Yle jahtaa vimmatusti piiriinsä nuoria keski-ikäisiä lukijoita ja kuuntelijoita. 

Lauantaina Hesaria lukiessa mietin vieraantumistani ja sitä, että johtuuko se minusta itsestäni vai mediasta, jonka suurkuluttaja olen.

    Hesarin lauantainumerot ovat kannaltani menetetty maailma. Minua eivät kiinnosta elämäntapajutut, joissa toimittajat kertovat lukijoilleen kuinka näiden tulisi elää terveellistä ja hyväksyttävää elämää. Joskus kauan sitten vastaavaa tehtävää hoitivat kansakoulunopettajat karttakeppi kädessään. Nyt symbolinen karttakeppi on journalistin kädessä. Sillä on mukava sivaltaa ”väärin” eläviä näpeille.

    Sateisen lauantain aamusella luin paksusta Hesarista vain Heikki Aittokosken kiinnostavan ja hyvin kirjoitetun artikkelin Naton huippukokouksesta ja silmäilin pääkirjoitusaukeaman jutut.

    Mitäpä tästä valittaa?

    Mitäpä niin. Maksoin juuri Helsingin Sanomien tilausmaksun kolmelta kuukaudelta. Vuositasolla maksan printti- plus digilehdestä 672 euroa. Sillä luulisi saavan paljon enemmän kuin pari lukukelpoista juttua lauantain lehdessä. 

    Mutta piinallisempi kysymys kaivertaa mieltä: olenko minä vieraantunut vai vieraannuttaako media tarkoituksella lukijansa todellisesta elämästä, siitä joka alkaa aamuisin, satoi tai paistoi ja loppuu... 

Vieraannuttaminen esteettisenä keinona on mielenkiintoinen asia.

    Helsingin Sanomien kuvataidekriitikko Timo Valjakka kertoi helmikuussa 2010 miten törmäsi Turussa eräässä näyttelyssä kuvataiteen illuusioon ja sen illuusion särkemiseen brechtiläisellä vieraannuttamisella. 

    ”Jani Ruscican näyttelyistä Turussa ja Helsingissä kerroin miten hän sisällyttää teoksiinsa vieraannuttavia elementtejä, joiden tarkoituksena on rikkoa illuusio ja muistuttaa, että kyseessä on pelkkä esitys”, Valjakka kirjoitti vieraannuttamisen ilmikeinoista. ”Käytin termiä vieraannuttaminen siinä merkityksessä, jossa se esiintyy Bertolt Brechtin (1898-1956) teatteria koskevissa kirjoituksissa. Taiteen ja todellisuuden suhdetta pohtinut Brecht vastusti ajatusta katsojan tunteenomaisesta eläytymisestä näytelmän henkilöihin ja tapahtumiin. Hänelle oli tärkeää, että katsoja pystyi säilyttämään roolinsa kriittisenä tarkkailijana. Siksi hän sijoitti näytelmiinsä vieraannuttamisefektejä (Verfremdungseffekt), joiden tarkoituksena oli teatterin käyttämien keinojen paljastaminen esityksen aikana. Ne muistuttivat, että teatteri oli teatteria.”

    Teatteri on teatteria, fiktio on fiktiota, elokuva on elokuvaa - ja tiedämme kuinka perinteisen estetiikan taideteokset pyrkivät viettelemään taiteen kokijan sisäänsä, ikään kuin uskotellakseen että fiktio on totta, että se on enemmän totta kuin taideteoksen kokijan oma elämä.

    En kuitenkaan usko, että Brechtin vieraannuttamisfilosofia auttaa fiktion ja todellisuuden irrottamisessa toisistaan, koska oma elämämmekin on osittain fiktiota ja samalla täynnä vieraannuttavia elementtejä.

Kyösti Salovaara, 2007.

Sirpa ja Joan Mirón veistos Pakeneva tyttö (1967).
Murtaako Miró illuusion?
Fundació Joan Miró - Barcelona.

Siunaustilaisuus Malmin hautausmaan intiimissä kappelissa oli seesteinen, kaunis ja lämmin, mutta samalla myös koruton.

    Katsoessani valkoista arkkua, jossa Sirpan maallinen ruumis makasi, tunsin romahtavani. Oli ajateltava jotakin muuta jotta ei olisi vaipunut lattialle nyyhkyttämään toivottomana. Kappelissa vallitsi yhteisen surun äänetön mutta hyvin aistittava rukous pois menneelle läsnä olevalle Sirpalle, siitä riippumatta mitä läsnäolijat tykönään ajattelivat ikuisesta elämästä ja sen mahdollisuudesta tämän ympäröivän todellisuuden toisella puolella tai jopa sen sisällä.

    Koska olin kotona ryhtynyt miettimään Brechtin vieraannuttamiskeinoja todellisuuden havaitsemiseksi, ajatukseni pakenivat valkoisen ruumisarkun luota ja yritin pitää siunausrituaalin tunnemyrskyn ja samaistumisen tuskan kurissa pakenemalla ajatuksissa toisaalle. Hetkittäin mietin tätä pakinaa, jota ei ollut olemassa. 

    Jälkeenpäin ajatellen tässä oli jotakin samaa kuin yrityksessä irrottautua fiktion pauloista arkeen. Tai, ihan toisinpäin sanoen: eikö joskus olekin aiheellista paeta arjesta fiktioon vieraannuttamalla itsensä hetkestään.

    Kun katselen valokuvia Sirpasta, vaikkapa Playa del Inglésin rannalta laskuveden peilimaailmassa tai Miró-museon pihalla abstraktin naisveistoksen vierellä, tajuntani näkee kaksi todellisuutta: reaalisen ja fiktiivisen. Nämä yhdistyvät muistikuvissa, jotka ovat tietenkin tosia ja todellisia, mutta silti ihmismielen käsittelemiä ja monenlaisiksi pieniksi tarinoiksi itse kerrottuja. Oleellista on, että nykyhetki muuttaa menneisyyden valokuvia sopimaan nykyhetken tunteisiin. Tai että menneisyyden näkee nykyhetken tunnekuohujen lävitse. 

Kyösti Salovaara, 2010.

Ikuinen tanssi?

Minusta näyttää - mutta voin toki olla väärässä – aikamme kulttuurin paradoksin olevan siinä, että runsaslukuisine taideteoksineen se pyrkii irrottautumaan fiktiosta kaikin mahdollisin tempuin, vaikka siitä irrottautuminen on mahdotonta. 

    Kirjallisuudessa, elokuvassa, realitysarjoissa pontimena näyttää olevan väite, että fiktio ei ole fiktiota. Siksi muodissa on autofiktiota ja biofiktiota; ikään kuin genren nimellä haluttaisiin väittää, että fiktio ei olekaan perimmiltään fiktiota. Dekkaritkin ovat muuttuneet todellisuuden pahassa rypeviksi muka realitytarinoiksi. Ajatuksena tuntuu olevan, että mitä pahemmaksi ihminen perimmiltään kuvataan, sitä realistisemman kuvan kirja tai elokuva antaa.

    Mutta voiko fiktion ideaa todellakaan paeta? Fiktio on jotakin mikä ei ole totta mutta ei valhettakaan.

    Kesäkuun viimeisenä päivänä El País -lehti haastatteli Madridin yliopiston emeritusprofessoria José María Ruiz Vargasia, joka on psykologian ja ihmismielen muistamisen asiantuntija. ”Me olemme sitä mitä muistamme”, Ruiz Vargas sanoi.

    Ruiz Vargasin mukaan ihminen on tarinankertoja. Hän ei ole sitä kulttuurisen taustansa takia vaan siksi että aivomme käsittelevät tietoja ja muistikuvia pieninä tarinoina. Niissä on aina alku, keskikohta ja loppu. Tällä tavalla muokkaamme kokemuksia ja talletamme ne myöhemmin muistettavaksi. Ja koska ne talletetaan ”tarinoina”, emme koskaan voi olla täysin varmoja kuinka paljon muistikuvissamme on ”fiktiota”.

    José María Ruiz Vargas on päätynyt mielenkiintoiseen ajatukseen verratessaan nuorien ja ikääntyneiden aivojen toimintaa toisiinsa. Koska vanhemmalla väellä ei ole juurikaan aikahorisonttia tulevaisuuteen, he keskittyvät enemmän nykyhetkeen kuin nuoremmat ihmiset. Tästä johtuu että ikääntyneet ajattelevat enemmän tunteilla kuin tiedolla ja heidän muistonsa ovat onnellisempia kuin nuorempien ihmisten. Nuorilla on koko ajan huoli tulevaisuudesta ja siksi he kokevat ympäristönsä negatiivisemmin kuin ikääntyneet.

    Tämän jälkeen mielin kysyä: vetoaako Brechtin vieraannuttamisteatteri enemmän nuoreen katsojaan kuin ikäihmiseen?

    Mutta selittävätkö José María Ruiz Vargasin huomiot myös sen miksi nykyhetken journalismi on sellaista kuin se? Kun nuoret keski-ikäiset toimittajat ovat negatiivisten havaintojensa pauloissa, syntyykö siitä todellisuuden negatiivisuutta tähdentäviä juttuja, joissa kansankoulunopettajan tomeruudella isketään karttakepillä tottelemattomia, mm. ikääntyneitä ja onnestaan vaarin pitäviä ihmisiä, sormille? 

Mitä todellisuus on?

    Konkreettisen, fyysisen todellisuuden näkee ja sitä voi koskettaa. Sitä voi jopa potkaista jos pistää vihaksi.

    Mutta entä taideteoksien kertoma todellisuus? Mitä se on? Sitä ei ainakaan voi potkaista – kirjan voi toki heittää sohvan alle tai roskikseen, mutta ei sen ilmentämä fiktiivinen todellisuus mihinkään katoa. 

    Onko osa elämästämme rituaalia, jolla yritämme irrottautua todellisuudesta, sen kauheista ajatuksista ja surullisista muistikuvista?

    Jos todellisuus on lopulta illuusioiden ja konkreettisten asioiden yhteistä riitasointua, pitääkö todellakin vältellä maailmanparantajia - niin pappeja kuin poliitikkoja, yhtä hyvin journalisteja kuin taiteilijoita - jotka ovat varmoja siitä että he tietävät ”totuuden” eivätkä epäile eivätkä anna tilaa mysteerille?

    Erehtyminen on inhimillistä, ja oikeastaan vain erehtyvät ja epäilevät ihmiset luovat tulevaisuuden mahdollisuudet. Ludwig Wittgenstein osui napakymppiin sanoessaan, että jos tietäisimme tulevaisuutemme, meillä ei olisi tahdon vapautta elää ja muovata nykyistä elämäämme.

        

Kyösti Salovaara, 2025.

Kävelin uudella sillalla

[maailmaani ihmetellen]

Kyösti Salovaara, 2025.

 

Maailmasta oppii lukemalla, eikä ajatteluun ole oikotietä.

- Eino Rissanen Helsingin Sanomissa 22.6.2025.

Juonen punomisen taitoa ei sentään pitäisi väheksyä. Forsyth ansaitsee lukijansa siitäkin huolimatta että joku Mario Puzo vaikuttaa englanninkielen mestarilta Shakaalin kuivakkaaseen proosaan verrattuna – rinnastamatta nyt sellaisiin brittiläisiin trillerin taitureihin kuin Graham Greene, Eric Ambler tai John le Carré. 

- Matti Salo Helsingin Sanomissa 18.11.1973.

Forsyth on ammattikirjoittaja, jolle uutismiehen opit, tekniikka ja rutiini ovat käyneet rasitteeksi. Hän ei salli mielikuvitukselle tilaa, vaan kaikki on selitettävä juurta jaksaen ja oikeita termejä käyttäen.

- Pentti Kirstilä Helsingin Sanomissa 16.12.1984.

HEZB’ALLAH. Iranissa varsinaiset ja äärimmäiset fundamentalistit ovat ryhmittyneet fanaatikkojen armeijaksi, joka käyttää itsestään nimitystä Hezb’Allah, ’Jumalan puolue’ (lehdistön ”hizbollahit”). Muualla fundamentalistit käyttävät erilaisia nimityksiä itsestään, mutta tämän raportin tarpeisiin riittää nimi Hezb’Allah.

- Frederick Forsyth romaanissa Paholaisen pelilauta (The Negotiator) vuonna 1989.

Kävelin juhannuspäivänä uutta siltaa myöten Hakaniemestä Kalasatamaan. Muutaman vuoden päästä raitiovaunut ajavat siltaa pitkin Korkeasaaren kautta Laajasaloon.

    Useammin kuin yhden kerran olen kirjoittanut, että silta on metafora ajalle ja paikalle ja niiden väliselle yhteydelle. Silta yhdistää erilaisuuksia, kulttuureja, maisemia ja sitä mukaan ihmisiä.

    Kävelin upouuden sillan yli. Otin muutamia valokuvia.

    Vasemmalla Hakaniemeen jäi Merihaan betonibrutalistiset kerrostalot. Vasemmalla pohjoisessa kaksi aikakautta kosketti toisiaan: fossiilisen energiatalouden monumentti Helenin hiilivoimala, joka on lopettanut toimintansa ja sen itäpuolelle kohonnut Kalasataman moderni, tiiviiksi rakennettu asuinalue, joka yhä on kesken. Oikealla etelässä näkyi Helsingin vanha keskusta, Uspenskin katedraali ja Katajanokan rantaan ankkuroidut jäänmurtajat.

    Oliko edessäpäin loistava tulevaisuus?

    Enpä tiedä. 

    Joka tapauksessa Nihdin sorapeitteisellä rakennustyömaalla joukko kalatiiroja seisoskeli lammikossa ikään kuin levätäkseen hetken kalanpyytämisen rasituksista. 

Maailma ei paljasta itseään katselijalle. Julkisivut ovat julkisivuja eikä niiden taakse näe. Nyt on nyt eivätkä talot, meri, sillat tai patsaat paljasta menneisyyttään. 

    Historiaan pääsee vain lukemalla, katsomalla elokuvia ja kuuntelemalla aikaisemmin esitettyä musiikkia. Hyvässä lykyssä muistat myös jotakin elämäsi aikana tapahtuneesta.

    Jokainen askel jonka otat eteenpäin, muistuttaa eletystä elämästä.

    Kun englantilainen jännityskirjailija Frederick Forsyth (1938-2025) kuoli kesäkuun 9. päivänä 86 vuoden ikäisenä, suomalainen media kuittasi tapahtuman muutamalla uutisrivillä. Kulttuuritoimituksissa ei tällä hetkellä ole henkilöitä, joiden askel muistaa menneisyyden eikä kirjallista mielenkiintoa Forsythin kaltaiseen kirjailijaan. Forsyth ei kirjoittanut aiheista, jotka kiinnostaisivat suomalaisia kulttuuritoimittajia.

    Muualla on toisin. Sekä briteissä että esimerkiksi Espanjassa Forsythin kuolema huomioitiin laveasti monissa jutuissa ja pohdiskeluissa. El País lehti kirjoitti, että ”jännityskirjallisuuden kuningas” on kuollut. BBC ja The Guardian muistuttivat että noin 25 romaania julkaisseen Forsythin romaaneja on myyty maailmalla 75 miljoonaa kappaletta. Esimerkiksi otettiin Forsythin läpimurtoromaani, presidentti Charles de Gaullen salamurhayrityksestä kertova Shakaali (1971) josta ensimmäisten 18 vuoden kuluessa otettiin 33 taskukirjapainosta ja josta yhä julkaistaan uusia painoksia. Fred Zinnemannin ohjaama elokuva Shakaali (1973) menestyi kaupallisesti ja onnistui taiteellisesti. Viime vuonna valmistunut tv-sarja on sekin saanut hyvän vastaanoton katsojilta.

    Suomeksi Forsythiltä on julkaistu noin 15 teosta, tunnetuimpina Shakaali, Odessan miehet, Musta manifesti, Neljäs sopimus, Paholaisen pelilauta, Zangaro!, Paholaisen ruletti ja Jumalan nyrkki.  

The Negotiator, 1989. Suom. Heikki Eskelinen.
Otava, 1989.

Frederick Forsyth oli ammattitoimittaja, entinen taistelulentäjä ja ilmeisesti myös osa-aikainen vakoilija.

    Niin kuin alun lainauksista käy ilmi, Forsythiä ei Suomessa - eikä muuallakaan - pidetty kirjallisena tyyliniekkana eikä edes monimutkaisten juonikuvioiden sommittelijana. Dekkarikirjallisuuden historioitsija ja tiukka aikalaiskriitikko Julian Symons sanoi pilkallisesti, että Forsyth ei edes teeskentele olevansa yhtään enempää kuin ammattitoimittaja.  

    Miksi olisi pitänyt teeskennellä? Forsyth taisi itse sanoa jossakin, että hän kirjoitti sillä tavalla kuin osasi.

    Tammikuussa 2014 kirjoitin blogissani mm. näin: ”Uusimmassa trillerissään - ja ylipäänsä viime aikoina - Forsyth on melkein kokonaan hyljännyt ihmiskuvauksen tarinoistaan. Romaanit ovat pitkiä esseitä, joita kuljettaa eteenpäin taianomaisen viettelevä kielenkäyttö. Eräässä toisessa haastattelussa Forsyth ilmoitti jo toimittajan työssään oppineensa, että tekstistä pitää jättää adjektiivit pois. Niin hän jättääkin!”

    Olin siis tullut johtopäätökseen, että Forsythin kieli vetää lukijan mukaansa. Niin se tekee, vaikka välillä runsas faktojen sirottelu jännitystarinaan koettelee lukijan sietokykyä. Pitääkö tämäkin yksityiskohta tietää, lukija huokaa.

Onko Forsyth ansainnut maineensa (josta suomalainen kirjallisuuskeskustelu toki tuntuu olevan tietämätön)?

    Miten kirjailijan maine sitten ansaitaan? Kriikoiden kiitoksillako? Vai sillä että lukijat sankoin joukoin ostavat hänen teoksiaan ja lukevat niitä?

    En tiedä kuinka kauan Forsythiä luetaan. Kukapa sen tietäisi tai osaisi ennustaa.

    Mutta sen tiedän ja tunnen luissani lukiessani uudestaan Forsythin romaaneja, että hän oli tärkeä kirjailija, joka osasi kuvata kansainvälisen politiikan näyttämöä kiinnostavasti ja usein uusista näkövinkkeleistä. Forsythillä oli - väittipä Pentti Kirstilä mitä tahansa mielikuvituksen puutteesta – hyvinkin intuitiivinen mielikuvitus luoda pelottavia lähitulevaisuuden skenaarioita jännitystarinan muodossa. Sellaisia joiden tarkkanäköisyyttä ei voi edelleenkään häntä lukiessa muuta kuin ihmetellä.

    Forsythin fiktio on kuitenkin niin korostetetun journalistista, että vakoilukirjallisuuden suuret tekijät, kuten John Buchan, Eric Ambler, Graham Greene, John le Carré ja Len Deighton ovat selvästi enemmän ”sukua” toisilleen kuin Forsythille. Sanon näin sillä varauksella, että jokainen edellä mainittu mestarikirjailija on teoksissaan tuonut päivänvaloon kosolti faktoja maailmanpolitiikan ajankohtaisista teemoista ja taustoista.

     Frederick Forsythiltä tuntuu tavallaan puuttuvan se ”moraalinen” kysymyksenasettelu, joka hallitsee niin Greenen kuin le Carrénkin – ja miksei myös Amblerin ja Deightonin – proosaa ja tarinoita, joissa yksilö asetetaan moraaliseen dilemmaan yhteisön tarpeita ja etua vasten. Forsythin romaaneissa ei pohdita kysymystä, kumpi pitäisi pettää, ystävä vai isänmaa jos jompikumpi on petettävä.

     Forsythille riittää tuoda maailma esille sellaisena kuin se näyttäytyy teknisenä ja organisoituna apparaattina, ja lukija vetäköön esitettyjen faktojen perusteella omat johtopäätöksensä moraalista tai sen puutteesta.

Kävelin uutta siltaa myöten. En oikeastaan pyrkinyt mihinkään, mutta askel vei eteenpäin ja taakse jäi äskeinen hetki.

    Kalatiirat lepäilivät lammikossa. 

    Kaupungin monet kerrostumat sillan molemmin puolin muistuttivat ihmisen pienuudesta ja ajatuksien suuruudesta.

    Kirjailijat kirjoittavat, lukijat lukevat ja kesää odotellaan Suomeen. Jos ei tänä vuonna niin ensi vuonna kuitenkin.

    Täytyy tyytyä siihen mitä saa. Lunta ei sada.

    Maailmaa ei ymmärrä jos ei vaivaudu lukemaan aikaisemmin kirjoitettuja tekstejä. 

    Nekin ovat silta.

Kyösti Salovaara, 2025. 

     

Urbaani itseinho ja suvaitsemattomuus

[Suomen vitsauksena]

Kyösti Salovaara, 2025.

 

Suomi on ollut yksi maailman parhaista maista lähes millä tahansa mittarilla arvioituna 2020-luvun alussa. Vertailevasti erilaisilla yhdistelmäindikaattoreilla tarkasteltuna se nousee maailman valtioiden eturiviin kerta toisensa jälkeen… Maailman maista Suomi on siten ollut lähimpänä maan päällistä taivasta.

- Juho Saari (toim.): Hyviä uutisia Suomesta. Menestyvän yhteiskunnan tilannekuva. Vastapaino, 2025.

Eli voiko valtiovalta tietää yksittäistä ihmistä paremmin, mikä tälle ihmiselle on hyvinvointia ja mikä ei? … Jokainen on itselleen paljon tärkeämpi kuin valtiolle… On lähtökohtaisesti ongelmallista, jos valtio tai muu kollektiivi määrittelee yksilöiden ”todelliset” tarpeet ja halut.

- Ruurik Holm: Yksilönvapaus - tulevaisuuden hyvinvointivaltion peruskivi. Into, 2017.

Kaupungitko siis ovatkin olleet paikallisen ja maakunnallisen itsemääräämisvallan ja itsehallinnon tienraivaajia? Eikö päinvastoin juuri vapaa talonpoika ja maaseutu yleensäkin ole ollut paikallisen itsenäisyyden todellinen kehto ja kantava voima? Tietyltä osin näin on ollutkin, mutta nimenomaan kaupunkien autonomian ja markkinoiden avulla.

- Erkki Mennola: Euroopan todelliset vaikuttajat. VAPK-kustannus, 1991.

Kaupunkia voi katsoa etäältä tai läheltä.

    Maailma näyttää aivan erilaiselta jos sitä tarkastelee helikopterista kuin että lojuisi niityllä ja näkisi vain keinuvan timotein ja sinisen taivaan. Yhteiskunnallinen ja taloudellinen keskustelu turvautuu usein kahteen äärimmäisyyteen: on pelkästään makroa tai sitten tyystin mikroa. On joko kaupungin silhuetti etäältä nähtynä tai sitten yhdessä asunnossa asuvan ihmisen vaivat ja toiveet mikroskoopilla suurennettuna. 

    Miten makron ja mikron saisi samaan kuvaan?

    Kaupungin silhuetista voi olla montaa mieltä. Saavatko pilvenpiirtäjien tornit nousta kirkontornien vierestä taivaalle? Pitääkö julkisivujen värien sointua yhteen vai pilaako värien ristiriitainen leikki esteettisen harmonian?

    Jos julkisivuilta vaaditaan sopusointua, niin koskeeko tämä myös ihmisten arvoja ja arvostuksia? Saavatko asunnoissaan elävät olla julkisivuista mitä mieltä tahansa? Saavatko he ajatella niin kuin ajattelevat riippumatta siitä, mitä makrotasolla ajatellaan ja hyvänä pidetään? Kenen arvoja yksilön tulee noudattaa: omiaan vai kollektiivin?

Tasavallan presidentin vetämät Kultaranta-keskustelut onnistuivat hienosti. Alexander Stubbilla on riittävästi akateemista uteliaisuutta, joka sallii monenlaisia näkökulmia maailmaan ja ihmisten elämään. Presidentin tehtävässä hänen tietysti pitää tunnistaa reaalimaailman ristiriitaiset vaatimukset. Ulkopolitiikka on muutakin kuin omien tuntojen ja mieltymyksien esittelyä. Tasavallan etua ei ajeta henkilökohtaisella poseerauksella.

    Suomi ja Eurooppa saivat valtavasti kiitosta näissä keskusteluissa. Varsinkin ulkomaiset keskustelijat korostivat Suomen hienoja saavutuksia.

    Monet sanoivat että Euroopassa (ja Suomessa) ihmisten elämän perusrakenteet ovat paremmalla tolalla kuin missään muualla. Perusturvallisuus ja elämän turvaverkot ovat kunnossa.

    Siitä huolimatta Euroopalla ja Suomella näyttää menevän huonosti. Muualla porskutetaan eteenpäin. Euroopassa vähätellään eurooppalaisuutta. Muutamat keskustelijat sanoivat, että eurooppalaiset eivät uskalla ottaa riskejä kehittääkseen taloutta ja yhteiskuntaa.

    Kun Eurooppa vähättelee itseään, miten muualta tuleva sijoittajakaan uskoisi vanhan mantereen kykyyn ratkaista talouden ongelmia? Suomessa vähättely on muuttunut suoranaiseksi itseinhoksi. Arkipäivän politiikkaa käydään usein itseinhon lippuja heiluttaen. Eikä Suomi silloin tunnu maanpäälliseltä taivaalta.

    Tätä ei Kultarannassa suoraan sanottu, mutta mieleeni tulee kysyä: Ovatko Euroopassa ja Suomessa hyvinvointivaltio ymmärretty jotenkin väärin? Heittäytyvätkö suomalaiset turvaverkkojen syliin ennen kuin edes yrittävät rakentaa omaan elämäänsä?

    Kultarantakeskustelijoiden sanoman voi tiivistää näin: Euroopassa on valtava potentiaali, mutta olematon halu (tai uskallus) tarttua sen antamiin mahdollisuuksiin. 

Suomi taitaa olla vielä oma lukunsa muuhun Eurooppaan verrattuna. Vaikka Suomi onkin, Juha Saaren teosta lainaten, maailman maista lähimpänä maan päällistä taivasta.

    Väitän että yksi Suomen edistymistä ehkäisevä ja hidastava tekijä on kulttuurissamme piilevä suvaitsemattomuus. Se sulkee piiriinsä senkin, ettei uskalleta ottaa riskejä, koska naapuri voi hermostua jos menestyt liian hyvin. 

    ”Tiedättekö mikä Suomen ongelma on?” kysyi RKP:n puheenjohtaja Anders Adlercreutz Vaasan puoluekokouksessa muutama päivä sitten. ”Suomen ongelma on se, että meillä on liikaa rasisteja”, hän vastasi itselleen.

    Ehkä niin on, mutta rasismikin on suvaitsemattomuuden osa-alue. Rasismissa suvaitsemattomuus kohdistuu ihmisen etnisiin piirteisiin ja taustaan, mutta ihmisyhteisössä on valtavasti muita erilaisuuksia joita ei suvaita.

    Jokin aika sitten Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa (HS, 9.6) pohdittiin lihavuuden aiheuttamia taloudellisia kustannuksia. Pääkirjoitus ei ollut vihamielinen, mutta ei siinä yritetty toisaalta ymmärtää asiaa niiden kohdalta, joita pidetään lihavina ja ylimääräisiä kustannuksia yhteiskunnalle aiheuttavina.

    Pääkirjoitukseen liittyvä nettikommentointi oli sitten aivan erilaista, vihamielistä, ymmärtämätöntä ja lihavia tilille vaativia. Melkein tuntui, että kommentoijat olivat valmiita lähettämään läskit keskitysleireille ”laihtumaan”. Näitä kommentteja lukiessa koin ahaa-elämyksen: tällaista joukkosuvaitsemattomuus on pahimmillaan, tällainen joukkosuvaitsemattomuus selittänee miksi Saksassa 1930-luvulla tavalliset ihmiset olivat valmiita poistamaan juutalaiset joukostaan.

Kyösti Salovaara, 2025.

Nykyään puhutaan valtavasti arvoista. Niistä puhuvat pitävät itseään ”arvoliberaaleina”, vaikka he sietävät erilaisuutta heikosti. 

    Ihminen on joko liberaali tai sitten ei. Sanan ”arvoliberaali” käyttäminen hämärtää koko ajatuksen.

   ”Suomen yllä leijuu nimittäin toisenlainen uhka: ymmärtämättömyyden ja empatian puutteen varjo”, kirjoittivat professori Piia Jallinoja ja apulaisprofessori Hannele Harjunen Helsingin Sanomissa (14.6) lihavuus-pääkirjoitusta kommentoidessaan. ”On sisäistettävä, että lihavuus on monitekijäinen, geenien, elämänhistorian, lapsuuden ja nykyisen ruokaympäristön ja teknologisoituneen yhteiskunnan summa. Se ei ole riippuvainen yksilöiden tahdonvoimasta.”

    Ymmärtämättömyys ja empatian puute: siis suvaitsemattomuus!

    Juutalaisten piti Saksassa neuloa keltainen tähti asuunsa, jotta valtaväki osasi tunnistaa heidät. Lihavien ei tarvitse neuloa mitään merkkiä puseroonsa: heidät tunnistetaan kadulla muutenkin.

    Lihavien nöyryyttäminen on tietysti vain yksi suvaitsemattomuuden merkki nykysuomessa. Äskettäin paljastui että työnantajat käyttävät työterveyshuoltoa hyväkseen vahtiakseen työntekijöiden ”vääränlaista” vapaa-ajan käyttäytymistä. Kyseessä olevilla alkoholitesteillä ei pyritty vaikuttamaan työpäivän tapahtumiin vaan vapaa-ajan "arvopohjaiseen" käyttäytymiseen. Tässä tapauksessa sekä työnantajat että yksityiset työterveystoimijat ottivat luvatta huolehtiakseen sen mitä ihmisten tulisi haluta ja arvostaa.

Jos olen oikeassa, ja miksi en olisi, suomalaiselle suvaitsemattomuudelle täytyy olla jokin historiallinen selitys.

    Kun suomalaisilta kysytään mitä he arvostavat, yksilönvapaus ei koskaan nouse korkealle tavoiteltavista arvoista. Suomalaiset eivät näin ollen ole luonteeltaan liberaaleja, koska liberaalille yksilönvapaus on arvoista arvokkain. Erilaisuuden sietäminen ei kuulu suomalaisen ”arvoliberaalin” pelikirjaan.

    Onko suomalaisessa kulttuurissa sittenkin annos slaavilaista tsaarin pelkoa ja ripaus kuninkaan tahdolle alistumista? Pirullinen kysymys kuuluu: onko hyvinvointivaltio suomalaisille kuninkaan moderni korvike? 

    Erkki Mennola kirjoittaa alussa lainaamassani teoksessa suomalaisen kunnallishallinnon historiasta näin: ”Nykyinen kunnallishallinnon järjestelmä pohjautuu perustuslaillisen monarkian ajatusmaailmaan. Hallitsijat katsoivat saaneensa valtansa Jumalalta. Kunnat ja maakunnat saivat tässä ajatusmallissa itsehallinto-oikeutensa valtiolliselta hallitusvallalta.”

    Suomalainen alistuu mutta myös luottaa ylimpiinsä.

    Silloin tällöin tämä alistumisen paine purkautuu vihapuheena milloin maahanmuuttajia milloin lihavia läskejä kohtaan.

Kyösti Salovaara, 2025.

Räpiköikäämme

[informaatiolammikossa]

Kyösti Salovaara, 2025.

 

Reaalikielen lause sisältää sitä enemmän informaatiota, mitä useampia keskenään rinnastettavia tapauksia tämä lause, sikäli kuin se on tosi, sulkee mahdollisuuksien ulkopuolelle. 

- Yrjö Ahmavaara

Ellei lauseen totuus seuraa sen itsestäänselvyydestä, niin itsestäänselvyys ei myöskään oikeuta uskomaan lauseen totuuteen.

- Ludwig Wittgenstein

Otin valokuvan tekojärvessä uivasta kilpikonnasta.

    Se räpiköi tuulenvireen keinuttamana ikään kuin ei olisi tiennyt minne menee ja miten sinne pääsee minne se ei tiennyt menevänsä.

    Kilpikonnan piti väistellä hanhen näköisiä hanhia ja karpin näköisiä karppeja.

    Sitten näytti, että se näykkäisi hanhea jalasta.

    Sen jälkeen kilpikonna jatkoi suunnitelmallista ajelehtimista. 

Tiedämme maailmasta hyvin paljon.

    Korjaan: luulemme tietävämme maailmasta hyvin paljon.

    Täsmennän: maailmasta paljon tietävien lukumäärä kasvaa sitä mukaa kun he tietävät entistä vähemmän maailmasta.

    Opetus: itsestään selvistä lauseista ei Erkkikään ota selvää.

Ihminen on informaatioeläin, joka huolestuu kaikenlaisesta.

    Siitäkin ihminen huolestuu, mitä muut eläimet ajattelevat ihmisestä. Eikä ihmisellä ole kanttia kysyä. Tai ei osaa. Informaation välittämiseen tarvitaan yhteinen kieli ellei mieli.

    Ihminen yllättyy seuratessaan eläinten temppuja (pois lukien ihmisen omat temput).

    ”Älkää huolestuko”, kirjoittaa australialainen Benjamin Stevenson dekkarissaan, jossa joukko kirjailijoita matkustaa junalla Australian läpi. ”Pensaspalot ovat luonnollisia, vaikka suoraan sanottuna eivät syty itsestään. Uskokaa tai älkää, pikku tuhopolttajamme on lintu. Tarkkaan ottaen eräs haukkalaji. Ne etsivät lentäessään maasta pensaspaloja ja poimivat mukaansa palavia oksia, joita ne pudottelevat kuivalle nurmelle. Kun tuli nurmikossa leviää, ne ryhtyvät pyydystämään pakenevia jyrsijöitä.”

    Uskokaa tai älkää, mutta älkää.

Ihminen osaa kirjoittaa ja lukea.

    Mitä muuta se osaa? Tai toisinperin: mitä se osaa joka ei osaa?

    Uutinen kertoi eräästä amerikkalaisesta haukasta - ja tämä on tosijuttu - joka oli oppinut käyttämään vilkasliikenteisen kadun liikennevaloja kytätessään saalista. Haukka tiesi milloin kannattaa autojen lomitse hyökätä kadun toiselle puolelle matalentoa saaliin kimppuun.

    Eräs tutkija huomasi haukan. Ryhtyi tutkimaan sen käytöstä ja todellakin: haukka käytti liikennevaloja ja niiden ääniohjausta omaksi hyödykseen. 

    Pitäisikö haukat kouluttaa muihinkin hyödyllisiin tehtäviin?

Yhtä kummallinen uutinen tuli Ibizalta, Baleaareilta.

    Saari on tunnettu liskoistaan. (Ja hipeistään mutta se on toinen juttu.)

    Tai oli.

     Nyt hevosenkenkäkäärme on vallannut saaresta jo 90 %. Se syö kaikki liskot ja kasvaa jopa 1,8 metrin mittaiseksi. Hyvä ruoka kasvattaa pituutta. Saman tien kaikki muutkin pieneliöt joutuvat tämän valloittajakäärmeen suihin.

    Käärme osaa myös uida lähiluodoille, joten nekin autioituvat liskoista, pikkunisäkkäistä ja linnuista.

    Ihmistä huolestuttaa luonnon monimuotoisuuden väheneminen. Miten tuon ilmoittaisi hevosenkenkäkäärmeelle?

    Tutkijoita kiinnostaa se päivä jolloin kaikki liskot ja pikkueläimet on syöty Ibizan saarelta. Mitä käärmeille sitten tapahtuu? Oppivatko syömään toisiaan? Vai panevatko pillit pussiin ja ottavat pitkät, niin kuin ihminen sanoo tekevänsä jos elämä alkaa tuntua mahdottomalta tai tylsältä.

Johtava laatulehtemme Helsingin Sanomat kertoi luopuvansa klikkiotsikoista. Kaikilla kanavillaan. Lehden päätoimittaja Erja Yläjärvi perusteli lehden tekemää päätöstä (8.6) näin: ”Ajassa, jota ohjaavat globaalisti Donald Trumpin kaltaisten vallanpitäjien tunnepuuskat, median tehtävä on näyttää esimerkkiä: tunteita voi ilmaista normaalisti, aikuisen ihmisen rekisterissä. Adjektiivien ei tarvitse olla ylitsevuotavia, useimmiten niitä ei tarvita lainkaan.”

    Niin sitä pitää jos sanansa pitää.

    Tiistaina tällä viikolla Suomen Pankki kertoi miltä Suomen talouden tilanne näyttää lähiaikoina. 

    Suomen Pankki otsikoi tiedotteensa näin: ”Sitkasta kasvua kauppasodan varjossa”.

    Yle otsikoi tiistaina nettisivullaan uutisen näin: ”Suomen Pankki ennustaa Suomen talouskasvun virkoavan ”.

    Helsingin Sanomien nettisivulla otsikoitiin näin: ”Suomen Pankki: Talouskasvu sakkaa ja velkaantuminen pahenee.”

    Keskiviikkona Hesarin printtilehden etusivulla asiasta kerrottiin näin: ”Suomen Pankki ennustaa talouden elpymisen hidastuvan”.

    Keskiviikkona Hesarin talousosaston artikkeli samasta asiasta otsikoitiin näin: ”SP: Talous uhkaa haurastua”.

    Miten tässä informaatiolammikossa tulisi räpiköidä?

    Ilmeisesti niin kuin Wittgenstein opastaa: ”Ellei lauseen totuus seuraa sen itsestäänselvyydestä, niin itsestäänselvyys ei myöskään oikeuta uskomaan lauseen totuuteen.”

Edelliset esimerkit kertovat, kuinka selkeästi selvä asia saadaan epäselväksi. Vai onko selkeitä ”asioita” olemassakaan.

    Melkein huvittaa kun lukee Hesarin otsikoita.

    Ihan tosissaan huvittaa.

    Mutta ihmistä ei oikeastaan kannata syyttää selkeyden puuttumisesta, sillä informaatiolammikossa voi räpiköidä niin monella tavalla, että hirvittää ja silti päästä sinne minne ei halua edes päästä. 

    Jos jotakin tai jotakuta pitäisi syyttää, niin syytetään luonnollista kieltä, siis tätä jota kirjoitamme ja puhumme. Ja jos Suomen Pankin selkeästä (?) uutisesta esitetään otsikkotasolla viisi (5) erilaista tulkintaa (Suomen Pankin tiedotteen oma otsikko mukaan lukien), niin millä ihmeellä media ja poliitikot ja ekonomistit ja yhteiskuntatieteilijät ikinä voivat päästä yhteiseen tilannekuvaan siitä, millaisessa Suomessa elämme?

    Ehdotan: antautukaamme sarkasmeille:

    ”Luonnollisen kielen tarkastelema maailma on periaatteessa avarin mahdollinen: se käsittää sekä todellisuuden että mielikuvitusmaailman”, sanoi Yrjö Ahmavaara teoksessaan Informaatio (3.p) vuonna 1975.

Pari päivää sitten raju tuuli painoi pensasaitani kyyryyn. Aivan kuin ihmisen selkää olisi taivutettu.

    Ihminen näkee kuvansa kaikkialle, maassa, merellä, pilvissä ja niiden takana.

    Aikamoinen egoisti tämä olento, jota ihmiseksi sanotaan. Siis ihminen sanoo, ei haukka eikä hevosenkenkäkäärme.

    Kysyisin myös kilpikonnan mielipidettä, mutta en tiedä onko se jo päässyt perille, jos sekään tietää minne perille se yrittää.

    Sataa, vettä sataa.

    Bond, James Bond!

     

Kyösti Salovaara, 2025.

   

Kun ihminen ärsyyntyy

[hän on olemassa]

Kyösti Salovaara, 2025.

 

Soista ja surkeaa! 

- trad.

Kun tulis kesä ja kärpäset!

- trad.

Ihminen on eläin, joka ajattelee olevansa ihminen.

    Ajattelen, olen siis olemassa, kerrotaan Descartesin ajatelleen ja olihan hän olemassa.

    Entäpä 2000-luvun ihminen? Ajatteleeko hän ollakseen vai onko olevinaan ajattelija?

    Paremman tiedon puuttuessa sanon, että moderni suomalainen on ärsytetty ihminen. Hän (tai se) on eläin jota lauman toiset eläimet ärsyttävät, jos nämä ajattelevat eri tavalla kuin ”minä” ajattelee.

    Ärsytetty ihmiseläin ei murise vaan tarttuu somen digikynään kertoakseen mikä ärsyttää.

    Ärsytetty ihminen on mielensäpahoittajan versio 3.1.

    Minäkin.

Minuakin ärsyttää kun joku päästelee suustaan erilaisia mielipiteitä kuin minulla itselläni on. Täysin yhdentekevät asiat herättävät miettimään miksi ”toi” ajattelee noin kummallisesti. 

    Eikö edes elämän päälinjoista osata olla yksimielisiä?

    Jokin päivä sitten jossakin julkaisussa kyseltiin puolijulkkisten kesänvietosta.

    Yksi vastasi, että kesä ei ole kiinnostavaa aikaa vaan kevät. Koska keväällä kaikki muuttuu. Toiselle syksy merkitsi enemmän kuin kesä. Kolmas sanoi viettävänsä koko kesän mökillään ettei vaan kukaan pitäisi häntä ulkomaille menijänä. Neljännelle talvi… jne.

    Minua ärsytti kesän vähättely. Kevätkö muka kivaa? Huhtikuu on kuukausista julmin, kirjoitti T.S. Eliot. Heinäkuu on helvettiä, parahtaa suomalainen puolijulkkis.

    Miksi ärsyynnyin? Miksi välittäisin toisten ihmisten mieltymyksistä? Yksi tykkää äidistä ja toinen naapurin koirasta.

    Kun olen pohtinut ärtymystäni tunnin jos kolmannenkin, selitän ärtymystäni sillä, että noilla haastatelluilla kesän vähättely tuntui ilmaisevan rivien väliin piilotetun poliittisen julkilausuman – siis ääneen lausumattoman. He tuntuivat kesää vähättelemällä ilmoittavan: meitä ei hyvinvointivaltion tavat kiinnosta, me emme suosi lentomatkoja, me emme pidä siitä mistä muut pitävät, mutta meistä muiden pitäisi ajatella meidän tavalla, koska meidän pitämisissä on sitä järkeä mikä muilta puuttuu. 

    Kesästä saa ajatella mitä tahansa, mutta sopiiko että siitä, sen vähättelystä, tehdään poliittinen kysymys?

    Ollakseni arvoliberaali sanon vastuullisesti: tietysti sopii.

    Ollakseni minä, joka ei pidä kaiken politisoimisesta, vastaan subjektiivisesti: kesää ei pidä ideologisoida.

    Subjektiivisuuteeni saattaa vaikuttaa sekin, että viimevuotisen DNA-testin mukaan 7 % geeneistäni periytyy Italiasta ja Kreikasta. Suonissani lainehtii tippa Välimerta.

Helsingin Sanomat muutti pääkirjoitussivuaan jokin aika sitten niin, että toinen pääkirjoitus julkaistaan kirjoittajansa nimellä. Se tuo pääkirjoituksiin inhimillisen lisäpiirteen. Ainakaan niitä ei tehtailla AI-koneella.

    Paavo Rautio ja Saska Saarikoski kirjoittavat Hesarin pääkirjoituksista terävimmät ja persoonallisimmat. Hyvä pääkirjoittaja uskaltaa sanoa, mutta osaa myös perustella sen mitä sanoo. Hyvässä pääkirjoituksessa pitää (tai saa) olla huumoria.

   ”Suomen on päästävä takaisin jatkuvan kasvun oravanpyörään”, Paavo Rautio kirjoitti Hesarin pääkirjoituksessa toukokuun lopulla (HS, 31.5.2025).

    Otsikko saattoi olla tarkoituksella provosoiva. Siinä oli myös kiinnostavasti linkki vasemmistolaiseen lauluperinteeseen, koska Kristiina Halkola oli muutama viikko aikaisemmin tuskaillut lehden 80-vuotishaastattelussa, kuinka me (tai he äärivasemmalla) pääsisivät jatkuvan kasvun oravanpyörästä pois.

    Rautio vastasi Halkolalle ettei kannata moista asiaa surra: ”Tilastokeskuksen mittaukset kertovat lohdullista viestiä Halkolalle: me pääsimme jo! Suomi on ollut kohta 20 vuotta poissa jatkuvan kasvun oravanpyörästä.”

    Raution pääkirjoituksen idea oli kertoa, että hyvinvointivaltion mahdollisuus ja tulevaisuus perustuu kasvulle. Suomalainen ”oravanpyörä” pysähtyi suunnilleen silloin kun Nokian matkapuhelintoiminnot sammuivat ja finanssikriisi hyydytti taloutemme. ”Tämän jälkeen Suomen talouspolitiikkaa hahmottelevat ovat katsoneet kateellisena niitä Ruotsin kaltaisia maita, jotka pyörässä juoksevat ja hyvän juoksutahtinsa vuoksi pystyvät maksamaan hyvinvointivaltion laskut.”

    Rautio lopetti kirjoituksensa ilkikurisesti:

    ”Halkolalle tiedoksi: oikean oravanpyörän ja jatkuvan kasvun oravanpyörän välinen ero on se, että kasvun pyörästä pudonnut orava laihtuu ja kuihtuu.”

Hesarin lukijat ärsyyntyivät Raution kirjoituksesta.

    Vain muutama nettikommentoija ymmärsi mitä kirjoituksessa sanottiin.

    Halkolan toispuoleinen vaatimus kasvun ja kulutuksen vähentämisestä sai ymmärtäjiä ja puolustajia. Eikö tavaroiden valmistamisen ja kuluttamisen sijaan pitäisi ryhtyä kuluttamaan taidetta, koska se muka ei kuluta mitään, joku kysyi. Monet päivittelivät Raution ideaa kasvun tuomasta vauraudesta ja sanoivat sitä ”ahneudeksi”, joka johtaa maapallon tuhoutumiseen.

    Juuri ketään ei kiinnostanut pohtia Raution esittämää faktaa: jos yhteiskunnalla ei ole tuloja, ei se voi maksaa hyvinvointivaltion laskujakaan. 

    Kun ihminen ärsyyntyy, hän lopettaa ajattelun.

    Kokonaan toinen juttu - se vakavampi - on ettei nykyhetken keskustelussa hyvinvointivaltion kustannuksia haluta tunnustaa osaksi kokonaistalouden prosessia. Kuvitellaan tai jopa väitetään, että hienoja sairaalapalveluksia, laajaa koulutusta, toimivaa infrastruktuuria ja kansalaisten turvallisuuskehystä voidaan kehittää ja ylläpitää siitä riippumatta millaista aineellista ja henkistä teollisuutta Suomessa harjoitetaan ja siitä huolimatta huvittaako suomalaisia enää ”töissä käyminen”.

    Yhä useampi suomalainen kuvittelee - ja sanoo sen ääneen - että laiskotellen syntyisi parempi Suomi.

    Tämäkös minua ärsyttää!

Suomen valtio tarvitsee tänä vuonna n. 90 miljardia euroa maksaakseen hyvinvointivaltion laskut.

    Siitä noin 76 miljardia saadaan kerätyksi erilaisilla veroilla ja maksuilla. Loput pitää lainata. Valtion rinnalla kuntatalous kerää omat veronsa.

    Yllättävää on, että nimenomaan vasemmistossa (jonne vihreätkin ovat kotiutuneet) haaveillaan laiskottelevasta Suomesta ja pidetään sitä yhteiskunnallisena mahdollisuutena.

    Jos Suomessa ei valmistettaisi mitään, ei yhtäkään tavaraa eikä viljeltäisi yhtäkään hehtaaria eikä kasvatettaisi yhtäkään eläintä syötäväksi vaan kaikki - tavarat ja sapuskat  - tuotaisiin ulkomailta niin, että täällä riittäisi elämäntehtäväksi pelkästään laiskottelu ja taidekulttuurin loputtomat tupaillat, niin millä rahalla tuo ulkomailta tuotava tavara- ja ruokapaljous maksettaisiin? 

    Tietääkseni oravannahka ei kelpaa nykyään kansainvälisessä kaupassa maksuvälineeksi. 

    Ärsyttävää olla suomalainen, eikö totta?

     

Kyösti Salovaara, 2025.

Henkilökohtaisesti mietin

[yksilön suhdetta laumaan]

JS, 2025.

Conde de Guadalhorce -tekojärven
 pinnan korkeus
27.5.2025.

 

Ei ole selvää, ohjaako äänestäjien enemmistön mielipide demokraattisen yhteiskunnan kehitystä… Demokratia ei tarkoita, että jokainen hallitsisi itseään, vaan ainoastaan sitä, että jokainen hallitsee yhdessä muiden kanssa itseään ja kaikkia muita… Koska yksilöiden preferenssit ovat erilaisia ja usein keskenään ristiriitaisia, kaikkien yksilöiden kaikkien toiveiden edistäminen on mahdotonta. 

- Rurik Holm kirjassaan Yksilönvapaus – tulevaisuuden hyvinvointivaltion peruskivi. Into, 2017.

Demokratia on eräs hallitsemisen muoto eikä mikään kansanomaisten tuntojen kylpylä.

- Ralf Dahrendorf: Huomisen Eurooppaan. 1990. Kirjayhtymä, 1991.

Korostaakseni pakinani henkilökohtaisuutta laitan kuvan kirjoittajasta heti juttuni alkuun. Nimi ja kuva = minä.

    Olen siis yksilö, joka ajattelee henkilökohtaisesti sen mitä ajattelee.

    Ovatko ajatukseni ainutkertaisia, uniikkeja, samalla tavalla kuin sormenjälkeni ja DNA:ni ovat?

    Vastaus: eivät ole.

    Vaikka kuvittelen olevani yksilö, niin kuin biologisesti ja psyykkisesti olenkin, ajatukseni eivät synny sisäisestä todellisuudestani vaan ulkoisesta. Todennäköisesti joku toinen yksilö ihmisten laumassa on jo kerran tai kaksi esittänyt samat ajatukset.

    En kuitenkaan ole AI, joka kertaa lauman ajatuksien keskiarvoja. Henkilökohtaisesti saatan esittää täysin älyttömiä mielipiteitä tai jopa aivan ehdottoman tosia jos kohta äärimmäisen harvinaisia.

    Todennäköisesti kuitenkin kuljen lauman keskellä, muiden tönittävänä.

Yksinkertainen väitteeni kuuluu: tällä hetkellä ”edistykselliset” kirjoittajat ja poliitikot edellyttävät, että lauman etu ajaa yksilön vapauden edelle. Yksilön vapaudet ovat huonossa huudossa. Tai oikeastaan niiden perään ei edes kuiskata.

    Esimerkkejä löytää helposti lukiessaan ns. laatulehtiä.

    Minäkin luen.

    Tiina Raevaara kirjoitti Suomen Kuvalehdessä (20/2025) turismin turhuudesta. Raevaaran mielestä nykyturismi on pinnallista ja matkustelevat ihmiset ovat hyvin pinnallisia kiirehtiessään paikasta toiseen kokeakseen muka syvällisiä tunnehetkiä.

    Raevaara ei itse ole pinnallinen vaan hyvin syvällinen.

    ”Mitä enemmän vaihtoehtoja on”, Raevaara puuskahtaa kädet nyrkissä, ”sitä nopeammin niistä toiseen juostaan ja sitä pinnallisemmaksi kokemukset jäävät. Elämystehtailu kuluttaa luonnonvaroja, lisää hiilipäästöjä ja rasittaa ihmismieltä.”

    Raevaara on niitä lauman ”johtajia” jotka ”tietävät” miltä elämä muiden lauman jäsenten mielestä tuntuu ja sen, miltä sen ”pitäisi” tuntua. Raevaara kirjoittaa muilta kuin itseltään ”henkilökohtaisuuden” pois ja asettaa tilalle laumasielun elämänkokemuksen.

   Parin viikon lomakokemus on Raevaaran mielestä väistämättä hyvin pinnallinen. ”Tutussa kotikaupungissa pitäisi olla mahdollista päästä paljon syvemmälle merkityksien kerroksiin.”

    Ehkä Raevaaraa tyydyttäisi jos kaikki lopettaisivat matkustamisen ja hyppäisivät kotikaupunkinsa uima-altaan syvään päähän. 

Kyösti Salovaara, 2024.

Conde de Guadalhorce 12.2.2024.

Kyösti Salovaara, 2025.

Conde de Guadalhorce 27.5.2025.
Vettä on melkein 100 % maksimimäärästä.

Miksi matkustamisen pitäisi olla ”syvällistä”? Miksi ”pinnallisuus” on tuomittavaa?

    Kun käytetään sanoja, joiden merkitykset ovat epämääräisiä, voidaan vaatia mitä tahansa ja kuka tahansa voidaan tuomita eliitin toverituomioistuimessa. Intellektuellin tavoin Raevaara kuvittelee tietävänsä millaisia muiden ihmisten kokemukset ja niiden tuntemukset ovat. Tiedoksi: Raevaara ei sitä tiedä. Se on mahdotonta.

    Toiseksi: kukaan ei millään luonnontieteellisellä tutkimusmenetelmällä pysty selvittämään mitkä kokemukset ovat ”pinnallisia” ja mitkä ”syvällisiä”. Tästä johtuu ettei ihmisten käyttäytymistä voi tuomita eikä arvioida niillä määritelmillä joita Raevaara käyttää - ja joita lauman johtajat toistelevat päivästä toiseen.

    Kun minä matkustan, en kuvittele olevani syvällinen. Miksi kuvittelisin?

    Millainen kokemus sitten edes olisi ”syvällinen” – kuolema tai paha sairastuminen, vai?

    Tietysti käyn samoissa paikoissa kuin muutkin pinnallisia kokemuksia etsivät käyvät. Ja otan valokuvia paikoista ja patsaista niin kuin kaikki muutkin ottavat. Oikeastaan tässä yhdistyy henkilökohtaisuus ja laumasielu kauniisti. Olen yksilö, käyttäydyn lauman muiden yksilöiden tavoin.

    Aina kun vierailen Málagan seudulla, käyn tarkastamassa suuret tekojärvet, jotka sijaitsevat n. 60 kilometrin päässä Málagasta. Kokemus on yhdistelmä estetiikkaa ja luonnontiedettä. Turkoosi järvi (järvet) kuivan maan keskellä havahduttaa ajattelemaan. Järvien vedenpinnan korkeus puolestaan kertoo, millaiset elinolosuhteet Andalusian näillä seuduilla tällä hetkellä on. Riittääkö puhdasta vettä maanviljelijöille, asukkaille ja turistien golfviheriöille.

   Pari vuotta sitten kävin Sad Hillin hautausmaalla Burgosissa.

   Se on aivan oikean näköinen hautausmaa, vaikka onkin fiktiota. Siellähän Sergio Leone filmasi elokuvansa Hyvät, pahat ja rumat (1966) loppukohtauksen, kolmintaistelun Clint Eastwoodin (hyvä), Eli Wallachin (ruma) ja Lee van Cleefin (paha) kesken.

    Kun vierailee Sad Hillissä, kokee niin monenlaisen fiktion kerrostumat suhteessa konkreettiseen todellisuuteen, ettei sitä oikeastaan voi ymmärtää. Enkä väitä että kokemus olisi jotenkin syvällistä. Ei se ole, mutta pinnallisen kulttuurin ja syvällisen historian välille siitä syntyy jonkinmoinen säie, ohut mutta kestävä.  

Koska olen yksilö, joka kirjoittaa henkilökohtaisesti lauman asioista ja tuntemuksista, en voi taaskaan välttyä lainaamasta Albert Camusia. Tämä on tylsää mutta väistämätöntä.

    Turismin pinnallisuudesta huolestuneiden kukkahattutätien kuuluisi lukea Camusia, jota tiettävästi juuri kukaan ei moiti pinnallisuudesta. Camus kertoo kokemuksestaan Baleaareilla 1930-luvulla. Hän ottaa esille matkailun yksilöllisyydestä sen puolen jota Raevaaran kaltaiset ”pinnalliset” kirjoittajat eivät pysty ymmärtämään.

    Mutta ehkä kannattaisi yrittää. Ja jos ymmärrys kasvaisi, ehkä lauman johtajat suhtautuisivat armollisemmin yksilöihin, heidän vapaudenkaipuuseensa ja yhteisöllisyyden kokemukseensa, vaikka tässä onkin aavistettavissa lopullinen paradoksi.

    Nykyään unohtuu, että demokratia ei ole juuri muuta kuin eräs tapa järjestää hallinto. Tasavertaisuus on siinä, että kaikilla on äänioikeus. Demokratia ei anna arvoja eikä määrittele niitä. Arvot ovat jokaisen yksilön oma asia. Niin kuin niiden kokeminenkin.

    Joten… luetaanpa taas Albert Camusia:

    ”Matkustamisen arvo perustuu pelkoon. Sillä jonakin hetkenä, kun olemme niin kaukana maastamme, kielestämme (ranskalainen sanomalehti on äkkiä äärettömän kallisarvoinen. Ja nuo iltahetket kahviloissa, kun yrittää kyynärpäällään koskettaa muita ihmisiä), meidät valtaa epämääräinen pelko ja vaistomainen halu palata vanhojen tapojen turvaan. Siinä on matkan ilmeisin hyöty. Sinä hetkenä olemme kuumeessa, mutta olemme pehmeät ja huokoiset. Pieninkin töytäisy järkyttää meitä olentomme perustuksia myöten. Jos kohtaamme valotulvan, tunnemme äkkiä ikuisuuden läsnäolon. Siksi ei pidä sanoa, että ihminen matkustaa huvikseen. Matkustaminen ei ole huvia. Näkisin siinä pikemminkin askeesin. Ihminen matkustaa sivistyäkseen, mikäli sivistyksellä tarkoitetaan salaisimman aistimme, ikuisuuden aistin harjoittamista. Huvi loitontaa meidät omasta itsestämme, niin kuin Pascalin ’divertissement’ viihdytys. Matka, joka on ikään kuin suurempi ja vakavampi tiede, tuo meidät takaisin itseemme.” (Camus: Kapinoiva ihminen. Toimittanut Maija Lehtonen. Suom. Ulla-Kaarina Jokinen ja Maija Lehtonen. Otava, 1971. 

Kyösti Salovaara, 2018.

"Clint Eastwood" tarkkailee ja muistelee elokuvauransa
suurta läpimurtoa vuodelta 1966.
Sad Hill sijaitsee Burgosissa, Espanjassa.

Lapin tytön lumo

[Sirpa 1956-2025]

Kyösti Salovaara, 2023.

Tossa de Mar, Katalonia.

 Aina kun saan rauhallisen hetken

juttelen ajatuksissani sinun kanssasi.

- Po Chü-i: Korotan ääneni ja laulan. Suom. Pertti Nieminen. Otava, 1975 

Ystäväni Sirpa nukkui pois espanjalaisessa sairaalassa Kukanpäivänä viime viikolla. 

    Sirpa syntyi Savukoskella ruskaviikkojen aikaan 1956.

    Aikuisuutensa hän vietti Helsingissä.

    Korkealla mäellä sijaitsevan sairaalan huoneesta Sirpa näki vuorijonon, jonka huiput välillä peittyivät pilviin. Toiseen suuntaan olisi näkynyt turkoosina välkkyvä meri.

    Pakeneeko elämä pilvien taakse? Sitähän minä en tiedä.

    Sirpan mentyä olo tuntuu tyhjältä.

Kohtasimme toisemme melkein 30 vuotta sitten suomalaisen IT-firman projektissa. Teimme suunnittelutyötä saman asian puitteissa.

    Sitten tuli rakkaus, muutama vuosi yhdessä asumista.

    Ajopuuna ajelehtiessani tuo suhde murtui, mutta vähitellen palasimme syvän ystävyyden arkeen. Asuimme kävelymatkan päässä toisistamme. Lentokentälle oli lyhyt matka.

    Ystävyys oli arkea, juhlaa siis.

    Sirpa oli avoin ihminen, toisin kuin minä. Innostui, tutustui, tarkkaili uteliaana maailmaa ja oppi nopeasti uusia asioita. Toisinaan hän oli aika "hardboiled".

    Kenties monet luonteenpiirteet tulivat Lapista. En osaa sanoa kuinka paljon paikka vaikuttaa ihmisen rakentumiseen.

    Joskus olin vaistoavinani Sirpan kasvojen takana surumielisyyden josta hän ei puhunut. Jokaisella meistä on mielen perukoilla kolkka, johon ovea ei avata vieraiden tulla.

Sirpaa ei ole. Sirpa on muistoissamme.

    Joku sanoi ettei ihminen kuole koskaan, ei niin kauan kuin hänet muistetaan ja häntä ajatellaan.

    Niinpä ajattelen. 

    Monta kertaa olen kuluneen viikon aikana meinannut lähettää Sirpalle tekstiviestin kysyäkseni jotain… mikä olikaan tuo keltainen kukka jonka annoit puutarhaani… mistä ne syyshortensian oksat leikataankaan… koskakohan pelakuut voisi istuttaa ulos… mitä mietit jos …

    Sitten tajuan etten tiedä mihin numeroon viestini pitäisi lähettää.

Keräsin tähän pakinaan kuvia viime vuosilta.

    Niistä toistuu yksi teema ja sen variaatiot. Ne eivät ole koko Sirpa mutta paljon siitä ihmisen lumosta jonka kohtasin.

    Poimin kuvien väliin otteita kiinalaisen Po Chü-in (772-846) runoista. Ne suomensi Pertti Nieminen.

    Pon kirja on kulkenut mukanani monta vuotta.

    Po Chü-in ”arkipäiväiset” runot heijastavat jälleen kerran mielentilaani, vaikka tämä virkamies, kirjastonjohtaja, käskynhaltija ja runoilija kirjoitti kauan sitten omista asioistaan, omista kokemuksistaan ja omasta maailmastaan. Sanat kertovat enemmän kuin uskallamme toivoa tai pelkäämme tunnustaa.

    Keskustelen yhä kanssasi Sirpa!

    

    

Kyösti Salovaara, 2022.

Luosto.

Kyösti Salovaara, 2022.

Salla.

Kyösti Salovaara, 2015.

Naples, Florida.

"Eikö laiva, joka on kerran lähtenyt matkaan,

                        kerran myös palaa?"

"Eron suru kiertää sydämen sopukoissa,

kiertää kuin kehää.

Voin vain kohottaa viinimaljan -

ehkä se lientää eron surua kasvoilta."

Kyösti Salovaara, 2019.

Normandia.

"Vaikka sydämessäni ei olekaan orkidean tuoksua,

miten se voisi olla välinpitämätön!"

Kyösti Salovaara, 2024.

Pyhäjärvi, Pyhä.

Kyösti Salovaara, 2021.

Ubrique, Andalusia.

Kyösti Salovaara, 2023.

Timmelsjochin alppireitti
Italiasta Itävaltaan.

"Miten jaksaisi kestää kaikki nuo huolet?

Kun suru tulee, vaeltaja nousee ja katsoo kauas, kauas -

mutta näkee vain virtaavan veden,

pilviä hipovat puut, vehmaat, vehreät,

sumun ja aallot

            jotka mistään välittämättä vyöryvät etäisyyksiin."

Kyösti Salovaara, 2018.

Kuninkaan vieraana, Madrid.

Kyösti Salovaara, 2019.

Mont-Saint-Michel.

Kyösti Salovaara, 2021.

Pookinmäki, Kotka.

"Miten ystävyyttä voisi mitata?

Voi vain kysyä: onko meillä yhteinen sydän?

Minun sydämeni lähti sinun rinnassasi;

istun täällä, ja koko pääkaupunki on tyhjän tyhjä."

Kyösti Salovaara, 2023.

Benicàssim, Valencia.

"Onnelliset ihmiset valittavat päivien karkua,

onnettomia harmittaa vuosien vitkainen meno.

Ne, jotka eivät tiedä onnesta eivätkä onnettomuudesta,

eivät sure, pitävät vain huolen asioistaan."

Kyösti Salovaara, 2023.

Como.

Kyösti Salovaara, 2012.

Vappupäivä Cádizissa.

Kyösti Salovaara, 2012.

Fuengirola.

"Vaeltaja nukkuu yksin.

Yö yön jälkeen voi vain sääliä

          hänen loputonta yksinäisyyttään.

Tämäkin yö täynnä surumieltä:

vuodematolla kylmä kuu ja viileä tuuli."

Kyösti Salovaara, 2018.

Välimeri.

"Seisoskelen pihallani kaiket päivät iltamyöhään asti,

lampun alla on sitten aikaa istuksia päivänkoittoon.

En osaa kertoa tunteistani, ja kuka minua ymmärtäisi?

Tämän tästä huokaan ääneen."

Kyösti Salovaara, 2014.

"Nopeasti lakastuu kukka

pohjoisten rajojen takana,

nopeasti sulaa lumi

virran eteläpuolella."

Kyösti Salovaara, 2021.

Mijas Pueblo.

"Etelän maiden kauneuden,

jokaisen näköalan minä tunnen:

kun aurinko nousee, joet kukkivat punaisina kuin tuli,

keväällä vesi on indigoa.

Kuinka voisi unohtaa Etelän …"

"Luen Chuangtsea

Chuangstsen mielestä kaikki oliot ovat yhtä,

mutta minä sanon: samuudessaan ne ovat erilaiset,

saman lain alaisenakin kukin seuraa omaa luontoaan:

feeniks on matoa ylväämpi kaikesta huolimatta."

Kyösti Salovaara, 2015.

Miami.

"Hänen siveltimensä ei kirjoita uusia runoja enää,

hänen maineensa on lakannut kiirimästä.

Vanhat runot ovat hautautuneet syvälle arkkujen pölyyn.

Äskettäin kuulin muiden laulujen seasta

hänen laulunsa -

ennen kuin sen sanat muistuivat mieleeni

sydämeni repeytyi juuriltaan."

Kyösti Salovaara, 2012.

Lagos, Portugali.