torstai 8. helmikuuta 2024

Demokratialla ei ole visioita

 [mutta ihmisillä tulisi olla]



Kyösti Salovaara, 2024.



Tahdonvapaus on siinä, ettemme voi tällä hetkellä tietää tulevia tekojamme.

- Ludwig Wittgenstein, 1921.


Demokratia on eräs hallitsemisen muoto eikä mikään kansanomaisten tuntojen kylpylä.

- Ralf Dahrendorf, 1990.


Kun kissa oli poissa, Lambin oli kuultu sanovan, hiiret alkavat kuvitella kaikenlaista hullua demokraattisesta vapaudesta. Ja sitten kissa palasi panssarivaunulla.

-  Mick Herron, 2017.




On pieniä asioita ja suuria.

    Yhteiskuntaa voi tarkastella mikroskoopilla, mutta myös kaukoputkella, semminkin jos kiipeää laatikostaan ulos ja menee kauas.

    Katsotaan lähelle. Ollaan kaukana. Vedellään laajoja kaaria tai pilkotetaan molekyylejä.

    Pitäisikö metsä nähdä puilta vai yksittäinen puu metsältä?

    Siinäpä vasta pulma!

    Kalararavintolan ikkunasta avautuu laaja näkymä merelle. Allegorisesti se edustaa visioita, uusien paikkojen hakemista, löytöretkiä. Ja jos nykykielellä puhutaan: logistista ja globaalia maailmanpalloa.

    Ikkunan tällä puolen katettu pöytä odottaa syöjiä. Allegorisesti se on arkipäivän realismia, olemista ja nauttimista juuri tästä hetkestä miettimättä huomista tai ensi viikkoa. 

    Kumpi on tärkeämpi allegoria, löytöretkien maapallo vai katettu ruokapöytä?

    Siinäpä vasta pulma!



 Viime sunnuntaina kaksi Helsingin Sanomien kirjoitusta toi esille modernin Suomen näköalattomuuden. Hyvin toki menee, mutta miksi ja minne?

    Akatemiatutkija Timo Miettinen kirjoitti esseessään, että demokratioilla ei ole enää esikuvia. ”Vaalivyörystä huolimatta vuosi 2024 ei tunnu demokratian juhlavuodelta”, yliopistotutkija huomautti. ”Niin kehittyvissä kuin vakiintuneissakin demokratioissa sitä hallitsevat pelko ja epävarmuus, varautuminen uuvuttavaan puolustustaisteluun.”

    Suomen valtio ei ole yksin neuvottomuudessaan. Hesarin vastaava päätoimittaja Erja Yläjärvi väitti puolestaan kolumnissaan, ettei Helsinki tiedä mihin pyrkii, millaista kaupunkia halutaan rakentaa. Yritetään kaikkea eikä ehkä saada mitään, siis mitään hyvää aikaiseksi.

    Sotatermein sekä demokratian että urbaanin ympäristön säilyttämiseksi käydään puolustustaistelua. Demokratiakaan ei ole kiveen hakattua vaan sitä pitää uusintaa joka päivä – eikä tämä ole uusi ajatus eikä vallankumouksellinen. Mutta kenties  uusi huomio on etteivät kansalaiset enää tiedä mitä demokratia tarkoittaa eikä sitä, että se on särkyvää tavaraa, jota pitää käsitellä huolella.

    ”Jokainen demokratia on omalla tavallaan onneton”, Miettinen sanoi.”Historia osoittaa, että demokratia voi selviytyä maailmansodista, talouden laskukausista ja pandemioista. Se voi selviytyä myös polarisaatiosta, demografisista haasteista ja äänestysaktiivisuuden heilahteluista. Mutta voiko demokratia selvitä ilman tulevaisuutta?”

   Tarkemmin ajatellen demokratia on tapa hoitaa hallintoa, niin kuin Ralf Dahrendorf sanoi, joten demokratian tulevaisuus riippuu ihmisten visioista, edustivatpa he sitten  demokraattista hallintoa, yrityksiä tai instituutioita, yhdistyksiä tai ompelukerhoja, jotakin puoluetta tai maamiesseuroja tai pelkästään omaa itseään.

    Miettisen essee päättyi haastaviin huomioihin: ”Ei ole liioiteltua väittää, että tulevaisuus on yksi tärkeimpiä demokraattisia ideoita. Ei siksi, että tulevaisuus olisi toivon lähde – tai että se tarjoaisi eväitä utopioiden rakentamiseen. Ajatus tulevaisuuden avoimuudesta on tärkeä, sillä se mahdollistaa yhden demokratian tärkeimmistä taidoista, kyvyn kompromissien tekemiseen.”



Kyösti Salovaara, 2024.

EU:n lippu liehuu Espanjalaisessa arkipäivässä.
Suomessa se piilotetaan visusti - loppuuko demokratia suomessa
oman pihan portilla?

Kyösti Salovaara, 2024.

Malagan seudun maanviljelijät tukkivat Malagan
satamaan johtavat kadut traktoreillaan viime tiistaina.
"Ilman peltoja ja karjaa sapuska loppuu pöydiltä",
he kirjoittivat julisteissaan.



Koska emme tiedä tulevaisuuttamme, olemme vapaita yksilöitä, sanoi Ludwig Wittgenstein noin sata vuotta sitten. Koska demokratia on avoin tulevaisuus, se vapauttaa myös yksilöt, sanoi akatemiatutkija Timo Miettinen viime sunnuntaina.

    Kaksi hieman erilaista tulkintaa, toinen kieleen rakennettu, toinen yhteiskunnan hallitsemistapaan sovitettu. Lopputuloksena idea vapaasta yksilöstä, joka pystyy päättämään asioistaan ja yhdessä toimien myös yhteisistä asioistaan.

    Demokratia on näin ollen lupaus avoimuudesta.

    Tällä hetkellä tuota on vaikea havaita.

     Miettinen sanoo, että ollaan vaarassa ajautua yhden totuuden hallitsemaksi ja ohjaamaksi yhteiskunnaksi, meillä ja muualla: ”Poliittinen todellisuus, jossa merkittävä osa ihmisistä kokee olevansa eksistentiaalisen kamppailun äärellä – jossa jokaiset vaalit ovat potentiaalisesti viimeiset ja ratkaisevat – taantuu väistämättä vähitellen yhden totuuden kulttuuriksi.”

    Isossa kuvassa, laajoja kaaria piirtäen Miettinen näyttää olevan oikeassa, mutta miksi hän on oikeassa? Miksi meillä ja heillä ei ole visioita? Miksi demokraattisissa yhteiskunnissa pelätään enemmän tulevaisuutta kuin menneisyyttä? Miksi kaikessa huokuu dystopian tunkkainen ja pahalta haiseva pelko? Miksi ne jotka eniten puhuvat konsensuksen tarpeesta, vähiten tekevät sen hyväksi? Miksi konsensuksenkin ymmärtämiseen tarvitaan eräänlaisia ”kremlologeja”, jotka ovat tietävinään mitä ay-liikkeen bunkkereissa ajatellaan ja mihin siellä pyritään?



Maa makaa parrellaan.

   Kun Francis Fukuyama kirjoitti 1990-luvun taitteessa historian loppumisesta liberaaleihin demokratioihin, ei mennyt kauaa ennen kuin häntä alettiin pilkata tulevaisuuden väärin ennustamisesta, ja Fukuyama alkoi itsekin uskoa pilkkaajiaan, vaikka hän ei suinkaan kirjoittanut, että demokratiat säilyvät ilman jokapäivästä huolenpitoa.

    Maailma on nyt pullollaan totalitäärisiä ja melkein sellaisia yhteiskuntia, jotka eivät kulkeneet Fukuyaman ennustamalle polulle vaan aivan toisenlaiseen suuntaan.

    Mutta miksi myös suomalaisen demokratian kaltaisessa yhteiskunnassa hoetaan epäonnistumisen mantraa? Kaivataanko täälläkin paluuta kovempaan yhteiskuntaan, suljetumpaan ja vähemmän liberaaliin? Onko nykyinen seisahtuma osoitus väärästä tilannekuvasta, jossa Suomi on valmis? Että tästä eteenpäin vain jaetaan aikaisemmin laariin kerättyä?

    Yhden ja aika uskottavan vastauksen antoi nuorisopsykiatrian erikoislääkäri Kim Kronström Helsingin Sanomien haastattelussa tammikuun loppupuolella. Emmi Laukkasen haastattelema Kronström sanoi, että nuorison pahoinvointi ja mielenterveysongelmat eivät johdu mielenterveyspalvelujen romahtamisesta vaan arvojen muutoksesta. Ironia on siinä, että psykiatrin mielestä arvoja ei ole liian vähän vaan liian paljon. Ja että niihin takerrutaan kuin pelastusveneen partaaseen.

    ”Saavutukset työelämässä eivät enää ole nuorten tärkein päämäärä. He haluavat löytää oman juttunsa, toteuttaa itseään ja olla onnellisia”, Kronström sanoi. ”Vielä 1990-luvun lopulla yli puolet suomalaisista piti tärkeänä, että lapset oppivat kovan työn arvon. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin niin ajatteli enää joka kymmenes. Auktoriteettien romahtaminen ei ole huono asia, mutta voi tehdä elämästä vaikeasti hallittavampaa, Kronström sanoo. Kun protestanttinen työmoraali ei enää ohjaa valintoja, huomio kiinnittyy enemmän siihen, onko onnellinen, onko elämä merkityksellistä ja mikä riittää.”

    Kronströn tuntuu väittävän, että modernissa Suomessa on vapauksia liian paljon, elämän vastusta liian vähän. Vapaus ei ole ongelma sinänsä, sillä onhan se ehkä korkein päämääräämme. Mutta kenties ongelmallista on, että demokratia ei tarjoa suurta selitystä tulevaisuudelle, niin kuin Miettinenkin kirjoitti. Sen lisäksi hyvinvointivaltiossa ihmiset, nuoretkin, tuntuvat unohtavan että vapauksien saavuttamiseksi kansalaisilla on myös velvollisuuksia. Joka aamu työhön lähtiessä ei voi kysyä: onko minun työni taas tänään arvojeni mukaista? Ja jos ei ihan ole, enpä lähdekään työmaalle tai konttorille.

    Jokainen suomalainen ei voi käydä terapiassa, Kim Kronström sanoi.

    Elämä ei voi suistua siihen ettei ole ketään jota vastaan pitää kapinoida: ”Kapina voi olla voima, jolla muutetaan maailmaa ja haetaan identiteettiä. Elämme nyt maailmassa, jossa ei olekaan enää niin paljon asioita, joita vastaan kapinoida. Monet vanhemmat ovat aika mukavia ja opettajat kivoja. Nuoret voivat tehdä monessa asiassa niin kuin haluavat.”



Vapaus, veljeys, tasa-arvo! Huudettiin Ranskan vallankumouksen barrikadeilla ja toreilla. Aluksi vaadittiin että jos näihin ei uskota, niin kuolema koittakoon.

    Piti siis olla yhtä mieltä kuolemantuomion uhalla: ”Liberté, Egalité, Fraternité ou la mort!”

    Samanlainen henki pulpahtaa yhä kriisien hetkellä pinnalle, vaikka fyysisestä kuolemasta ei puhuta eikä sitä tietenkään vaadita. 

     Mutta demokratia on eräs tapa hallita, ja se jättää, sen pitää jättää yksilö olemaan vapaasti mitä haluaa, kunhan tuo oleminen ei estä naapuria olemasta millainen hän haluaa olla.

     Tätä suvaitsevaa tavoitetta on joskus vaikea hyväksyä, Suomessakin.


    

Kyösti Salovaara, 2024.

Tarvitaanko demokratiassa uusia visioita,
niin kuin löytöretkeilijät aikoinaan tarvitsivat
ja tarjosivat kotiin jääneille?

  

2 kommenttia:

  1. Ensinnä - oi joi, olet päässyt pois tästä pitkästä, kaameasta talvesta. Onnittelen!
    Onko Costa del Solilla ollut nyt veden säännöstelyä? Poika oli Fuengirolassa etätöissä jokin aika sitten ja sanoi, että oli hankalaa, kun kerrostalossa vesi pantiin välillä etukäteen ilmoittamatta kiinni useaksi tunniksi. Kuvissasi on kuitenkin vihreää, ei ihan rutikuivaksi ole mennyt.

    Toiseksi, arvot ovat todella muuttuneet enemmän kuin olen osannut ajatellakaan. Juuri äsken uutisissa kerrottiin, miten nykynuoret kysyvät työhaastatteluissa työpaikan arvoista, kun ennen kysyttiin palkasta, työoloista ja etenemisen mahdollisuuksista.

    Outoa on myös historiattomuus sekä taakse että eteenpäin. Voi kysyä ironisesti, onko nyt vihdoinkin toteutumassa "carpe diem"? Maustettuna narsismilla!

    VastaaPoista
  2. Hola! No, tällä erää vain lyhyehkö hyppy pois nastakenkien ja villahousujen Suomesta. Toissapäivänä Malagassa oli 23 astetta lämmintä ja kaikki suihkupatsaat yms täysillä päällä. Ei ongelmaa veden kanssa? Täällä Fuengirolassa kaiketi yöllä pudotetaan veden jakelussa painetta, mutta asumassamme talossa sitä ei ainakaan huomaa. Monessa talossa ja hotellissa on vesitankit joihin vettä kerätään. Ehkä tässäkin. Perjantaiksi luvataa runsasta sadetta, toivottavasti tulee.

    Juuri noin, mutta en ottaisi tähän sanontaa "carpe diem", koska sillä tarkoitetaan sopeutumista jokaiseen hetkeen ja nauttimista siitä niin hyvin kuin voi - siis ilman vetoamista vaikkapa siihen (minkä eräs opiskelijatyttö sanoi) ettei hänen arvomaailmallaan voi tehdä töitä kapitalistisessa Suomessa.

    Muuten tuo narsistinen arvosohirveys kyllä kai pätee. Mutta jotenkin uutta siinä on eräänlainen poliittinen ulottuvuus - ja ajatus että pannaan pensselit santaan jos maailma ei käyttäydy niin kuin "minä" haluan.

    VastaaPoista