torstai 7. tammikuuta 2016

Kymmentä vaille kuusi

[muisti-kuva-runoja]

                                                               Kyösti Salovaara 1973.
Kotkan kauppahalli, suljettu.


Vuosi alkaa lupaavasti. Tarkoituksenani oli keskittyä pakinassa aivan toisaalle kuin mitä nyt kirjoitan.
    Joskus käy niin. Suuntaat yhtäälle, päädyt toisaalle. Omasta halusta, eksymättä tai päätenkauten harhaillen.
    Ajattelin nimittäin muistamista. Tämä ”teema” tuli esille kahdesta kirjailijaelämäkerrasta, joista toisen olen lukenut, toinen odottaa lukemista.
    Adams Sismanin John le Carré -elämäkerta (2015) on laaja kuin mikä. Teoksen esipuheessa Sisman valottaa monivuotisen urakkansa periaatteita. Hän kertoo kuinka haastatteli tuntikausia le Carréa (oik. David Cornwell) Hampsteadissa ja luki hän papereitaan Cornwallissa ja kuinka heidän välilleen kehittyi luottamuksellinen suhde. Mutta sitten Sisman toteaa, että pitää olla varuillaan ennen kuin uskoo mitä le Carré sanoo; kaikki ei pidä paikkaansa, joskus ihminen, myös kirjailija, muistaa väärin. Sisman ottaa esimerkiksi kuinka le Carré kertoi päätymisestään opettajaksi Etoniin ”tarinan”, joka ei mitenkään voinut pitää paikkaansa. Kirjailija muisti väärin, dokumentit paljastivat totuuden.
    Frederick Forsythin muistelmateoksen The Outsider (2015) luin nopeasti; Forsyth on mainio kirjoittaja, joka osaa tehdä asiatekstistäkin jännittävän, niin kuin myös hänen jännitysromaaniensa dokumentaarisuus todistaa. Muistelmakirjan alaotsikkona on ”elämäni juonittelujen maailmassa”. Forsythillä on kummallinen, osin kiehtova tapa ja taito kirjoittaa jännitys pois juuri siitä hetkestä kun toiminnan pitäisi alkaa.
    Forsythiä lukiessa tuli mieleen ei niinkään se, mitä hän (ehkä) muistaa väärin kuin se että mitä kirjailija jättää sanomatta ja sen jälkeen, että miksi hän jättää kertomatta sen mitä ei sano. Juonitteluista saamme vähän kuvaa, mutta millainen ihminen ja millainen kirjailija niiden paineesta syntyi, se jää arvattavaksi. 
    Forsyth korostaa muistelmissaan - tai mitä hän nyt sitten muisteleekin - toimittajan ja kirjailijan roolia yhtäältä yhteisön jäsenenä ja toisaalta sen ulkopuolisena tarkkailijana. Forsyth sanoo, että naamion takaa kirjailija (ja toimittaja) osallistuu, on seurallinen ja kulkee mukana, mutta samaan aikaan pitäytyy ulkopuolisena tarkkailijana, joka ei  saa koskaan luopua skeptisyydestä eikä paljastaa itseään.
    Onko Forsyth tarkoituksella ”outsider” myös muistikuviinsa nähden?


Muistot ovat kestävin ominaisuutemme”, aloitti englantilainen molekyylibiologi Steven Rose teoksensa Molekyyleistä muistiksi vuonna 1992.
    Hämmästyttävintä on, jos Rose on oikeassa, että ihminen ei oikeastaan unohda mitään, kaikki aivoihin tallentunut pysyy siellä hyvässä huomassa koko elinajan, siitä huolimatta että solut uusiutuvat moneen kertaan ja aivosolujen väliset yhteydet syntyvät ja katkevat tuhansia tai miljoonia kertoja.
    Mutta vaikka mikään ei häviä, muistaminen on silti joskus vaikeaa, toisinaan mahdotonta ja mikä kummallisinta, usein pelkkää toiveajattelua siitä mitä kenties on tapahtunut, siitä mitä todennäköisesti olisi voinut tapahtua. Tosi ja fiktio sekoittuvat ihmisen päässä oudolla tavalla muistikuviksi.
    Elämä on fyysis-biologinen retki jostakin johonkin.
    Onko biologisen perustan hyväksyminen ristiriidassa hengen, sielun, ajattelun lumovoiman kanssa?
    ”Voimmeko olla sopusoinnussa itsemme kanssa”, Rose kysyi, ”jos tunnustamme, että syvimmät, pyhimmät tunteemme, meissä asuva rakkaus toisia kohtaan ja maailmankaikkeuden ihmettely, perustuvat myös päämme sisällä olevien hermosolujen välisten yhteyksien kaavioihin ja niissä virtaavaan sähköön, tiettyjen proteiinien synteesiin ja toisten hajoamiseen?”


Jotakin tällaista, tähän suuntaan ajautuvaa oli tarkoituksenani pohdiskella, kevyesti niin kuin loppiaisen aikaan sopii.
    Teemaa miettiessäni muistin, että otin 1970-luvun alkupuolella valokuvan Kotkan kauppahallista hieman ennen kuin se purettiin. Ajattelin että tuo kuva sopii ”värittämään” muistamista käsittelevää pakinaa.
    Kun sitten etsin valokuvan kotialbumista, huomasin että olin kirjoittanut runon kauppahallin purkamisesta hallista ottamani valokuvan viereen, ja kun selasin albumia löysin sieltä monta runoa tuon vuoden (1973) valokuviin liittyen.
    Valokuvat ja runot ovat faktaa, eivät fiktiota – sillä tavallako pitäisi ajatella?
    En ole aivan varma, sillä se mikä näkyy, saattaa peittää todellisuuden jota on enää mahdoton tavoittaa, ja kun niin on, itse valokuvakin muuttuu fiktioksi, melkein.
    Yhtä kaikki, en voi vastustaa kiusausta ”julkaista” kahta valokuva-runoa alkaneen vuoden ensimmäisessä pakinassani. Eräänlaisia muistikuvia, sanakuvia, kuvasanoja – nämä.


Ensimmäiselle runolle annan nyt jälkiviisaasti nimen: ”Kauppa ja kirkko”.
    Kuvat Kotkan kauppahallista ja kreikkalaiskatolisesta Pyhän Nikolaoksen kirkosta, joka valmistui vuonna 1801, on otettu keväällä 1973, niin oletan ja päättelen. Niihin liittyvän runon lienee kirjoitin seuraavan kevättalven aikana, koska runossa kerrotaan, että kauppahalli on purettu. 
    Jokainen Kotkassa koulunsa käynyt tietää, että Krimin sota liittyy Kotkaan ikävällä tavalla. Englantilaiset sotilaat nimittäin hävittävät Kotkansaarelta melkein kaiken rakennetun Krimin sodan melskeissä, mutta Pyhän Nikolaoksen kirkon he säilyttivät, jostakin syystä.
    Kotkan kauppahalli valmistui 1800-luvun lopussa. Sen suunnitteli, Wikipedian mukaan, ”tunnettu helsinkiläinen arkkitehtitoimisto Grahn, Hedman & Wasastjerna", joka todennäköisesti otti L:n muotoiselle rakennukselle mallia Tukholmasta Östermalmin kauppahallista.
    Kotkalaisessa puheenparressa riitti kun sanoi, että tavataan "hallin kulmalla". 1970-luvun alussa kauppahallin toiminta hiipui ja kuvan ottamishetkellä 1973 se oli jo suljettuna. Niinpä kaupunki vuokrasi hallin tontin Keskolle, joka eräänä yönä, faktisesti tai legendan mukaan, purki sen tammi-helmikuun vaihteessa 1974, jotta punaista tiilirakennusta ei ehdittäisi suojella. Muistelen että purkamista edelsi jonkinmoinen keskustelu kauppahallin tulevaisuudesta ja mahdollisesta tuhosta.
    Valokuva-albumiin kirjoittamassani runossa otin kantaa Keskon toimintaan.
    Toinen runo on kesäinen kuvaelma Kymijoen rannalta heinäkuulta 1973. Sille annan tänään itseironisen nimen ”Pieni kirjailija Pernoossa”.




Kauppa ja kirkko

Jotta jumalat eivät
        janoaisi
        jättivät imperiumin
sotavoimat katolisen kirkon
       rauhaan
       ja hävittivät maalliset
                         rakennelmat
                         ja unelmat
       huomisesta.


Mikä kuvaa paremmin
        markkinatalouden lakeja:
                         monopolisoitumista
                         vapaan kilpailun rautaista
                         päätepistettä
Kuin kauppahallin väistyminen
       kaikenkäsittävän
       superliikkeen tieltä
                           tietymättömiin?


                                                                               R.S. 1973.
Pyhän Nikolaoksen kirkko, Kotka.



Pieni kirjailija Pernoossa

Kerran kesällä leikittiin
suurta kirjailijaa, suurien puiden
peittäessä auringon, suurien oksien
tarjotessa viileän suojan
koneelle
kivellä kuusen vieressä
kevyellä kenttätuolilla
istuttiin jalat kippurassa kirjaimia
näppäiltiin kieli keskellä
suuta.


Ja aurinko heitteli varjoisia
säteitä näppäimille
pienemmille kirjailijoille sinisen taivaan
alapuolella,
heitteli kultaisia säteitä
liehuville hiussuortuville
ja päässä taistelivat Marlowet ja
                            Mike Hammerit.


Kivellä sammaleen päällä
jyskytteli kirjoituskone
sanoja kuin halvoista kirjoista
          viikkolehtilyhytkertomuksista,
leikittiin kirjailijaa
kerran kesällä, kuusen alla auringossa.

                                                                                                                                 R.S. 
Pernoo kesällä 1973.



______________________________________________________________

Frederick Forsyth: The Outsider. My Life in Intrigue. C.P. Putnam's Sons, 2015.
Steven Rose: Molekyyleistä muistiksi. (The Making of Memory, From molecules to mind, 1992.) Suom. Kimmo Pietiläinen. Art House, 1994.
Adam Sisman: John le Carré. The Biography. Bloomsbury, 2015.


4 kommenttia:

  1. Hienoja muistoja 70-luvulta.

    Kerroimme juuri vieraille juttua hauesta, jonka minun muistokuvani mukaan eräs liikemies oli "mätkäyttänyt" portaille sillä välin, kun me olimme miehen kanssa piipahtamassa kotoa jossakin. Kyseessä oli lahjuksen tyyppinen lahja silloin, kun mieheni oli mukana paikallispolitiikassa, joskus 80-luvulla - kai. Mies jatkoi juttua ja korjasi, että ovelle koputettiin ja siellä oli mies hauenvonkaleen kanssa ja kysyi, saako tulla juttelemaan hänelle suunnitelluista potkuista. Samassa minäkin näin miehen eteisessä ojentelemassa haukea ja juttelemassa vakavana meillä olohuoneessa. Yhdistin kai omaan muistikuvaani jonkin ihan toisen portaille mätkäyttämisen, ehkä jostain lukemastani kirjasta. Muisti on todella ihmeellinen asia. Jotkut kyllä muistavat tarkemmin, minä en ehkä niin edes välitä yksityiskohdista, vaan oikaisen, kunhan tarina on hauskuttava, tai sitten olen vain dementoitumassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä eräs hauska "tarina", tosi. Veljeni syntyi Kotkan sairaalassa vähän ennen joulua. Kun hän pääsi sitten jouluksi kotiin äitimme kanssa, olin isäni kanssa taksilla hakemassa heitä sairaalasta.

      Veljeni on monta kertaa muistellut, kuinka hän sai taksikuskilta suklaapalan. Muutaman päivän ikäisenä.

      Oikeasti sen suklaapalan sain minä, olin silloin vajaa kolmivuotias. Olimme isäni kanssa olleet nonstopissa ja sen jälkeen menimme sairaalanmäelle. Muistan kuinka taksikuski kääntyi takapenkille päin ja ojensi minulle suklaapalan.

      Nyt kun mietin tätä, alan epäillä että sotkenkohan minäkin tässä kaksi reissua yhdeksi. Voiko kolmivuotias muistaa tuollaisen? Ja vielä, kävinkö tosiaan jo kolmevuotiaana elokuvissa?

      Poista
  2. Niin, tuollaista epämääräistä muistaminen juuri on.

    Kuvamuistelu on myös kiinnostavaa. Nuo sinun 70-luvun kuvasi ovat niin 70-lukua väritykseltään ja puitteiltaan. Kirjoituskone kivipaaden päällä ja "pienellä kirjailijalla" pitkät hiukset sivusta kiinni, etteivät haittaa työtä. Minä katselen omia kuviani samalla tavalla, hellyydellä, kysyen kuka onkaan tuo ihminen tuossa kuvassa niin keskittyneenä ja touhuissaan.

    Tämä kirjoituksesi on saanut minut etsiytymään vanhojen albumien ääreen. Sitten tuli vielä soitto henkilöltä, jonka kanssa olen puhunut viimeksi vuonna 1969, jos silloinkaan, kutsu luokkakokoukseen kesällä. Se on varmasti muistoja herättävä tapaaminen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, melkein sydäntä särkee... vaikka taaksepäin ei voi mennä enkä oikeastaan edes kaipaa.

      Tässä tulee hieman alakuloisesti ajalleeksi, että sekä menneisyys että tulevaisuus ovat yhtä kaukana ja mahdottomia, joten jäljelle jää: nyt.

      Poista