[muisti-kuva-runoja]
Kyösti Salovaara 1973. Kotkan kauppahalli, suljettu. |
Vuosi
alkaa lupaavasti. Tarkoituksenani oli keskittyä pakinassa aivan
toisaalle kuin mitä nyt kirjoitan.
Joskus
käy niin. Suuntaat yhtäälle, päädyt toisaalle. Omasta halusta,
eksymättä tai päätenkauten harhaillen.
Ajattelin
nimittäin muistamista. Tämä ”teema” tuli esille kahdesta
kirjailijaelämäkerrasta, joista toisen olen lukenut, toinen odottaa
lukemista.
Adams
Sismanin John le Carré -elämäkerta (2015) on laaja kuin mikä.
Teoksen esipuheessa Sisman valottaa monivuotisen urakkansa
periaatteita. Hän kertoo kuinka haastatteli tuntikausia le Carréa (oik. David Cornwell) Hampsteadissa ja luki hän papereitaan Cornwallissa ja kuinka heidän välilleen kehittyi luottamuksellinen suhde. Mutta
sitten Sisman toteaa, että pitää olla varuillaan ennen kuin uskoo
mitä le Carré sanoo; kaikki ei pidä paikkaansa, joskus ihminen,
myös kirjailija, muistaa väärin. Sisman ottaa esimerkiksi kuinka
le Carré kertoi päätymisestään opettajaksi Etoniin ”tarinan”,
joka ei mitenkään voinut pitää paikkaansa. Kirjailija muisti
väärin, dokumentit paljastivat totuuden.
Frederick
Forsythin muistelmateoksen The Outsider (2015) luin nopeasti;
Forsyth on mainio kirjoittaja, joka osaa tehdä asiatekstistäkin
jännittävän, niin kuin myös hänen jännitysromaaniensa
dokumentaarisuus todistaa. Muistelmakirjan alaotsikkona on ”elämäni
juonittelujen maailmassa”. Forsythillä on kummallinen, osin kiehtova tapa ja taito kirjoittaa jännitys pois juuri siitä hetkestä kun toiminnan pitäisi alkaa.
Forsythiä
lukiessa tuli mieleen ei niinkään se, mitä hän (ehkä) muistaa
väärin kuin se että mitä kirjailija jättää sanomatta ja sen
jälkeen, että miksi hän jättää kertomatta sen mitä ei sano. Juonitteluista saamme vähän kuvaa, mutta millainen ihminen ja
millainen kirjailija niiden paineesta syntyi, se jää arvattavaksi.
Forsyth korostaa muistelmissaan - tai mitä hän nyt sitten muisteleekin - toimittajan ja kirjailijan roolia yhtäältä yhteisön jäsenenä ja toisaalta sen ulkopuolisena tarkkailijana. Forsyth sanoo, että naamion takaa kirjailija (ja toimittaja) osallistuu, on seurallinen ja kulkee mukana, mutta samaan aikaan pitäytyy ulkopuolisena tarkkailijana, joka ei saa koskaan luopua skeptisyydestä eikä paljastaa itseään.
Forsyth korostaa muistelmissaan - tai mitä hän nyt sitten muisteleekin - toimittajan ja kirjailijan roolia yhtäältä yhteisön jäsenenä ja toisaalta sen ulkopuolisena tarkkailijana. Forsyth sanoo, että naamion takaa kirjailija (ja toimittaja) osallistuu, on seurallinen ja kulkee mukana, mutta samaan aikaan pitäytyy ulkopuolisena tarkkailijana, joka ei saa koskaan luopua skeptisyydestä eikä paljastaa itseään.
Onko Forsyth tarkoituksella ”outsider” myös muistikuviinsa
nähden?
”Muistot
ovat kestävin ominaisuutemme”, aloitti englantilainen
molekyylibiologi Steven Rose teoksensa Molekyyleistä
muistiksi vuonna 1992.
Hämmästyttävintä
on, jos Rose on oikeassa, että ihminen ei oikeastaan unohda mitään,
kaikki aivoihin tallentunut pysyy siellä hyvässä huomassa koko
elinajan, siitä huolimatta että solut uusiutuvat moneen kertaan ja
aivosolujen väliset yhteydet syntyvät ja katkevat tuhansia tai
miljoonia kertoja.
Mutta
vaikka mikään ei häviä, muistaminen on silti joskus vaikeaa,
toisinaan mahdotonta ja mikä kummallisinta, usein pelkkää
toiveajattelua siitä mitä kenties on tapahtunut, siitä mitä todennäköisesti olisi voinut tapahtua. Tosi ja fiktio
sekoittuvat ihmisen päässä oudolla tavalla muistikuviksi.
Elämä
on fyysis-biologinen retki jostakin johonkin.
Onko
biologisen perustan hyväksyminen ristiriidassa hengen, sielun,
ajattelun lumovoiman kanssa?
”Voimmeko
olla sopusoinnussa itsemme kanssa”, Rose kysyi, ”jos tunnustamme,
että syvimmät, pyhimmät tunteemme, meissä asuva rakkaus toisia
kohtaan ja maailmankaikkeuden ihmettely, perustuvat myös päämme
sisällä olevien hermosolujen välisten yhteyksien kaavioihin ja
niissä virtaavaan sähköön, tiettyjen proteiinien synteesiin ja
toisten hajoamiseen?”
Jotakin
tällaista, tähän suuntaan ajautuvaa oli tarkoituksenani
pohdiskella, kevyesti niin kuin loppiaisen aikaan sopii.
Teemaa
miettiessäni muistin, että otin 1970-luvun alkupuolella valokuvan
Kotkan kauppahallista hieman ennen kuin se purettiin. Ajattelin että
tuo kuva sopii ”värittämään” muistamista käsittelevää
pakinaa.
Kun
sitten etsin valokuvan kotialbumista, huomasin että olin
kirjoittanut runon kauppahallin purkamisesta hallista ottamani valokuvan viereen, ja kun selasin albumia löysin
sieltä monta runoa tuon vuoden (1973) valokuviin liittyen.
Valokuvat
ja runot ovat faktaa, eivät fiktiota – sillä tavallako pitäisi
ajatella?
En ole
aivan varma, sillä se mikä näkyy, saattaa peittää todellisuuden
jota on enää mahdoton tavoittaa, ja kun niin on, itse valokuvakin
muuttuu fiktioksi, melkein.
Yhtä
kaikki, en voi vastustaa kiusausta ”julkaista” kahta
valokuva-runoa alkaneen vuoden ensimmäisessä pakinassani.
Eräänlaisia muistikuvia, sanakuvia, kuvasanoja – nämä.
Ensimmäiselle
runolle annan nyt jälkiviisaasti nimen: ”Kauppa ja kirkko”.
Kuvat
Kotkan kauppahallista ja kreikkalaiskatolisesta Pyhän Nikolaoksen
kirkosta, joka valmistui vuonna 1801, on otettu keväällä 1973,
niin oletan ja päättelen. Niihin liittyvän runon lienee kirjoitin
seuraavan kevättalven aikana, koska runossa kerrotaan, että
kauppahalli on purettu.
Jokainen
Kotkassa koulunsa käynyt tietää, että Krimin sota liittyy Kotkaan
ikävällä tavalla. Englantilaiset sotilaat nimittäin hävittävät
Kotkansaarelta melkein kaiken rakennetun Krimin sodan melskeissä,
mutta Pyhän Nikolaoksen kirkon he säilyttivät, jostakin syystä.
Kotkan
kauppahalli valmistui 1800-luvun lopussa. Sen suunnitteli, Wikipedian
mukaan, ”tunnettu helsinkiläinen arkkitehtitoimisto Grahn, Hedman & Wasastjerna", joka
todennäköisesti otti L:n muotoiselle rakennukselle mallia Tukholmasta
Östermalmin kauppahallista.
Kotkalaisessa puheenparressa riitti kun sanoi, että tavataan "hallin kulmalla". 1970-luvun
alussa kauppahallin toiminta hiipui ja kuvan ottamishetkellä 1973 se oli jo suljettuna. Niinpä kaupunki vuokrasi hallin
tontin Keskolle, joka eräänä yönä, faktisesti tai legendan
mukaan, purki sen tammi-helmikuun vaihteessa 1974, jotta punaista tiilirakennusta ei ehdittäisi suojella. Muistelen että purkamista edelsi
jonkinmoinen keskustelu kauppahallin tulevaisuudesta ja mahdollisesta
tuhosta.
Valokuva-albumiin
kirjoittamassani runossa otin kantaa Keskon toimintaan.
Toinen
runo on kesäinen kuvaelma Kymijoen rannalta heinäkuulta 1973. Sille
annan tänään itseironisen nimen ”Pieni kirjailija Pernoossa”.
Kauppa ja kirkko
Jotta
jumalat eivät
janoaisi
jättivät
imperiumin
sotavoimat
katolisen kirkon
rauhaan
ja
hävittivät maalliset
rakennelmat
ja unelmat
huomisesta.
Mikä
kuvaa paremmin
markkinatalouden
lakeja:
monopolisoitumista
vapaan
kilpailun rautaista
päätepistettä
Kuin
kauppahallin väistyminen
kaikenkäsittävän
superliikkeen
tieltä
tietymättömiin?
R.S. 1973. Pyhän Nikolaoksen kirkko, Kotka. |
Pieni
kirjailija Pernoossa
Kerran
kesällä leikittiin
suurta
kirjailijaa, suurien puiden
peittäessä
auringon, suurien oksien
tarjotessa
viileän suojan
koneelle
kivellä
kuusen vieressä
kevyellä
kenttätuolilla
istuttiin
jalat kippurassa kirjaimia
näppäiltiin
kieli keskellä
suuta.
Ja aurinko
heitteli varjoisia
säteitä
näppäimille
pienemmille
kirjailijoille sinisen taivaan
alapuolella,
heitteli
kultaisia säteitä
liehuville
hiussuortuville
ja päässä
taistelivat Marlowet ja
Mike
Hammerit.
Kivellä
sammaleen päällä
jyskytteli
kirjoituskone
sanoja
kuin halvoista kirjoista
viikkolehtilyhytkertomuksista,
leikittiin
kirjailijaa
kerran
kesällä, kuusen alla auringossa.
R.S. Pernoo kesällä 1973. |
______________________________________________________________
Frederick Forsyth: The Outsider. My Life in Intrigue. C.P. Putnam's Sons, 2015.
Steven Rose: Molekyyleistä muistiksi. (The Making of Memory, From molecules to mind, 1992.) Suom. Kimmo Pietiläinen. Art House, 1994.
Adam Sisman: John le Carré. The Biography. Bloomsbury, 2015.
Hienoja muistoja 70-luvulta.
VastaaPoistaKerroimme juuri vieraille juttua hauesta, jonka minun muistokuvani mukaan eräs liikemies oli "mätkäyttänyt" portaille sillä välin, kun me olimme miehen kanssa piipahtamassa kotoa jossakin. Kyseessä oli lahjuksen tyyppinen lahja silloin, kun mieheni oli mukana paikallispolitiikassa, joskus 80-luvulla - kai. Mies jatkoi juttua ja korjasi, että ovelle koputettiin ja siellä oli mies hauenvonkaleen kanssa ja kysyi, saako tulla juttelemaan hänelle suunnitelluista potkuista. Samassa minäkin näin miehen eteisessä ojentelemassa haukea ja juttelemassa vakavana meillä olohuoneessa. Yhdistin kai omaan muistikuvaani jonkin ihan toisen portaille mätkäyttämisen, ehkä jostain lukemastani kirjasta. Muisti on todella ihmeellinen asia. Jotkut kyllä muistavat tarkemmin, minä en ehkä niin edes välitä yksityiskohdista, vaan oikaisen, kunhan tarina on hauskuttava, tai sitten olen vain dementoitumassa.
Tässä eräs hauska "tarina", tosi. Veljeni syntyi Kotkan sairaalassa vähän ennen joulua. Kun hän pääsi sitten jouluksi kotiin äitimme kanssa, olin isäni kanssa taksilla hakemassa heitä sairaalasta.
PoistaVeljeni on monta kertaa muistellut, kuinka hän sai taksikuskilta suklaapalan. Muutaman päivän ikäisenä.
Oikeasti sen suklaapalan sain minä, olin silloin vajaa kolmivuotias. Olimme isäni kanssa olleet nonstopissa ja sen jälkeen menimme sairaalanmäelle. Muistan kuinka taksikuski kääntyi takapenkille päin ja ojensi minulle suklaapalan.
Nyt kun mietin tätä, alan epäillä että sotkenkohan minäkin tässä kaksi reissua yhdeksi. Voiko kolmivuotias muistaa tuollaisen? Ja vielä, kävinkö tosiaan jo kolmevuotiaana elokuvissa?
Niin, tuollaista epämääräistä muistaminen juuri on.
VastaaPoistaKuvamuistelu on myös kiinnostavaa. Nuo sinun 70-luvun kuvasi ovat niin 70-lukua väritykseltään ja puitteiltaan. Kirjoituskone kivipaaden päällä ja "pienellä kirjailijalla" pitkät hiukset sivusta kiinni, etteivät haittaa työtä. Minä katselen omia kuviani samalla tavalla, hellyydellä, kysyen kuka onkaan tuo ihminen tuossa kuvassa niin keskittyneenä ja touhuissaan.
Tämä kirjoituksesi on saanut minut etsiytymään vanhojen albumien ääreen. Sitten tuli vielä soitto henkilöltä, jonka kanssa olen puhunut viimeksi vuonna 1969, jos silloinkaan, kutsu luokkakokoukseen kesällä. Se on varmasti muistoja herättävä tapaaminen.
Niinpä, melkein sydäntä särkee... vaikka taaksepäin ei voi mennä enkä oikeastaan edes kaipaa.
PoistaTässä tulee hieman alakuloisesti ajalleeksi, että sekä menneisyys että tulevaisuus ovat yhtä kaukana ja mahdottomia, joten jäljelle jää: nyt.