lauantai 13. syyskuuta 2014

Keksijän poika, haaveilija


[Osmo Salovaara 1914-91]







Tänään lauantaina tulee kuluneeksi 100 vuotta isäni Osmo Salovaaran syntymästä.
     Sen kunniaksi, isää muistaen kirjoittelen muutamia lauseita. Pikaisesti, syvempiä virtoja miettimättä. Vähän huolettomasti ja pintaa raapaisten.
     Muistikuvat ovat yhtä aikaa voimakkaita ja haalistuneita. Mikä on totta, mikä kuviteltua, sitä on mahdoton sanoa. Väärin muistettu voi olla oikein. Päinvastainen on mahdollista.
     Eilen seisoin hetken Trierin kaupungissa Karl Marxin syntymäkodin edessä. Matkalla takaisin Koblenziin, ensin Moselia seuraten ja sitten Hunsrückin harjanteiden yli ajaen yritin asettaa isäni ja hänen isänsä asianmukaiseen suhteeseen.
    Isoisäni Kaarlo (Kalle) Engelbert Salovaara oli keksijä, Jyväskylän punakaartin perustajia ja sittemmin kaartin järjestyspäällikkö, joka vangittiin kansalaissodan alkuvaiheessa. Hän kuoli Tammisaaressa kansalaissodan päätyttyä 34 vuotiaana. Vähän ennen vapautumistaan. "Murhattuna", isoäitini uskoi loppuun asti.
     Marxin varjoa ei meidän perheessä näin ollen kannata paeta.
     Mutta mitä kaikkea muuta ihmisen elämään kuuluu – sitä on vaikea ellei mahdoton jälkikäteen teräväpiirteisesti kuvata.
     Joistakin säilyneistä fragmenteista tulee mieleen, että Kaarlo Engelbert Salovaara oli kuin henkilö Rantamalan Harhamassa
     Hän oli kivenhakkaaja, keksijä, jyväskyläläisen Sorretun voiman taloudenhoitaja ja vastaava päätoimittaja, ns. ”linnatoimittaja”, jota tarvittiin kun lehti loukkasi tsaaria. Niinpä Kaarlo oli kaksi kertaa Vaasan linnassa kärsimässä tuomiota majesteettirikoksesta lehden syyllistyttyä tsaarin herjaamiseen.
     Isäni Osmo syntyi Jyväskylässä 13.9.1914.
     Isäni syntyessä Kalle Salovaara ja Helmi Hanhinen eivät olleet naimisssa, koska siihen aikaan siviilivihkiminen avioliittoon oli mahdotonta. Naimisiin isäni vanhemmat saattoivat mennä vasta hieman ennen Kaarlon kuolemaa. Helmi oli Kallen toinen vaimo. Kallen ensimmäinen vaimo kuoli Hampurissa kun Kalle oli hänen kanssaan matkalla siirtolaiseksi Etelä-Amerikkaan.
     Kaikesta päätellen Kallen poliittismoraaliset periaatteet olivat järkkymättömiä.
     Jo nuorena kirjoittamassaan testamentissa hän edellytti ettei leski saa mennä naimisiin porvarin kanssa. Jos menee, lapset pitää luovuttaa sosialistiperheen kasvatettavaksi.
     Helmi Salovaara ei mennyt uudestaan naimisiin miehensä kuoltua.
     Hän muutti kanslaissodan jälkeen Kotkaan, koska Jyväskylässä punikin perheellä oli sodan jälkeen vaikeaa; perheen vastasyntynyt poikalapsi kuoli pian synnyttyään sillä mummoni mukaan Jyväskylässä lääkärit eivät suostuneet hoitamaan punikkien pentuja.

Osmo (vas.) ja Kullervo - veljekset.


Internetistä ei löydy paljoa isästä eikä pojasta.
     Eilen illalla, Trieristä palattua, löysin kuitenkin viittauksen yhdysvaltalaiseen patenttiin (Mailing-machine. US 1178182 A), jossa isoisälleni myönnettiin vuonna 1916 patentti Yhdysvalloissa postitusautomaatille, jonka Kalle oli myynyt ruotsalaiselle Wagnerille. Se oli ”mullistava” keksintö, joka helpotti vastaanottajan osoitteen painamista suoraan lehteen ilman tarralappuja. Olen nähnyt Sorretun voiman koekappaleen, jolla keksintöä esiteltiin.
     Kallen kuoltua mummoni kävi kamppailua saadakseen Wagnerilta korvauksen laitteesta, jota Wagner nyt kauppasi. Turhaan. Ei mahtanut leski suuryritykselle mitään.
     Mutta jos isäni syntyi Marxin haaveet veressään, yhtä lailla hänen veressään virtasi kirjapainomustetta, sillä myös Helmi Salovaara teki uran kotkalaisessa Eteenpäin-lehdessä. Isäni aloitti Eteenpäin-lehdessä juoksupoikana ja lopetti vuonna 1974 yrityksen toimitusjohtajana.
     Kun Osmo syntyi syyskuussa 1914, ensimmäistä maailmasotaa oli käyty kuukauden verran. Marnella ranskalaiset pysäyttivät Saksan hyökkäyksen, taistelu jatkui Aisnelle, missä saksalaiset pysäyttivät ranskalaisten vastahyökkäyksen lokakuussa 1914. Panaman kanava avattiin liikenteelle juuri ennen isäni syntymää.
     Kaksikymmentäviisi vuotta myöhemmin isäni joutui talvisotaan ja sitten jatkosotaan. Hän oli IT-yksikössä eikä juuri koskaan puhunut

Kersantti.
sotamuistoista. Kirjallisuutta hän harrasti ahkeraan ja laveasti, niin kuin monessa pakinassani olen kertonut, mutta Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan hän jätti lukematta. Hieman snobbaillen Osmo ei välittänyt romaanista, jota sellaiset ihmiset kehuivat maasta taivaaseen, joille se oli ainoa kirja jonka nämä tulivat lukeneeksi.
     Kolmekymmentäluvulla isäni suoritti aseseppäkoulun Helsingissä. Päästötodistuksessa teoreettiset aineet olivat kiitettäviä. Kummallista on, ettei isäni äiti halunnut koulututtaa poikaansa pidemmälle, vaikka hän oli itse käynyt kauppakoulun.

     Tulee mieleen toteutuiko tässäkin Kallen tahto: pojista ei saa tehdä herroja!


Uskallan väittää, että Kalle Salovaara oli haaveilija, jonkin sortin sosialisti ja seikkailija.
     Isäni oli taatusti haaveilija, joka monen haaveilijan tavoin päätyi porvalliseen ammattiin ja keskittyi sitten siihen.
     Äitini on kertonut, että välillä isäni oli menossa majakanvartijaksi, toisinaan metsänvartijaksi. Muistan kuinka hän harjoitteli englanninkielisellä näppäimistöllä kirjoittamista. Hänellä oli työpaikka sovittuna New Yorkissa konelatojana, mutta äitini ei suostunut lähtemään Suomesta minnekään.





Jääpalloilija. KTP 30-luvulla.




     Tässäkin on kosolti ironiaa, sillä Museokadun puutaloasunnosta äitini oli aina valmis muuttamaan ”sivistyneempiin” olosuhteisiin, mutta isäni ei Museokadulta muualle Kotkaan halunnut lähteä. Kauemmaksi kyllä, mutta kauemmaksi hän ei päässyt.
     Ehkä purjehtiminen oli eräänlaista haaveilua sekin. Osmo omisti Rajalan veljesten, Topin ja Heltsun kanssa Hai-veneen, jolla he osallistuivat kilpapurjehduksiin ahkerasti. Lopulta äitini sai tarpeeksi yökilpailuista ja isäni myi osuutensa veneestä.
     Pakoon ei päässyt.
     Piti keskittyä työntekoon, ammattiin, lehtihommiin.




Jossakin vaiheessa isä siirtyi sosialidemokraattisesta Eteenpäin-lehdestä porvarien Etelä-Suomeen konelatojaksi. Kävimme joskus katsomassa häntä ”jättiläismäisen” linotype-latomakoneen äärellä.      
     Työn sankari!
     Eteenpäin, eteenpäin!
     Hän sai paikan 50-luvun alussa Kotka Nyheteristä faktorina; lehti kustansi opinnot faktorikoulussa. Ja sitten hän sai paikan Eteenpäin-yhtiössä kirjapainofaktorina, myöhemmin kirjapainon johtajana ja kuusikymmentäluvun alussa, noin 50-vuotiaana hänestä tuli yhtiön toimitusjohtaja.
     Isäni aikana Eteenpäin-lehti kasvoi Kotkan ykköslehdeksi. Se lienee ainoa työväenlehti, joka ei kuihtunut porvarilehtien katveessa vaan nousi siivilleen.

1954. Faktori.
Varjoista päätellen on keskipäivä ja isäni on käymässä
lounaalla Museokadulla.


   
Meri ja Osmo. 1954.
 
     Saatan olla puolueellinen ja olen puolueellinen ja subjektiivinen, mutta läheltä seurattuani väitän, että Eteenpäin-lehti menestyi resurssien lisäämisen ja mainosmyynnin taustatyön ansiosta eikä niinkään eikä ensi sijassa lehdessä julkaistun aineiston perusteella. Väitettäni tukee sekin, että koko ajan lehdessä oli sama päätoimittaja, joten toimituksesta käsin kehitystä ei viety eteenpäin.
     Lehti panosti tekniikkaan; uusia painokoneita hankittiin Ruotsista, siirryttiin offsettiin etujoukoissa. Isäni muisteli joskus, kuinka hän tai/ja levikkipäällikkö Uljas Partio ottivat aina yhteyttä paikallisiin yrityksiin, jos yritys ilmoitti vain naapurilehdessä. Moiselle yritykselle perusteltiin Eteenpäin-lehdessä ilmoittamisen hyödyllisyyttä, vedottiin sen ja sen kaupunginosan levikkitietoihin, sanottiin että oli turha ilmoitella Etelä-Suomessa jos kaupunginosassa lähes kaikki tilasivat Eteenpäin-lehteä.
     Samaan aikaan lehden sivumäärää kasvatettiin rohkeasti. Lehden urheiluosastoa kasvatettiin näkyvästi, koska Kotkassa jalkapallo ja koripallo vetosivat katsojiin ja lukijoihin. Urheilujournalismi kukoisti.
     Demarilehti menestyi urheilulla, ei politiikalla!
     Sivumäärän kasvaessa toimitus tietysti pääsi näyttämään kyntensä.
     Lehden sisällöllinen kasvu ja levikki imaistiin myönteiseen kierteeseen mikä ei aina ilahduttanut Helsingin demareita, joiden mielestä ponnistelut olisi pitänyt kohdistaa Suomen Sosialidemokraatin maanlaajuisen levikin kasvattamiseen.
     Isäni antoi työlle kaikkensa, niin kai voi sanoa.
     Hän oli Sanomalehtien liiton johtokunnassa, Työväenlehdistö ry:n hallituksessa.
     70-luvun alussa hän valvoi yökaupalla miettiessään miten Eteenpäin-yhtiö saa rahoitetuksi uuden toimitalon. Helsingin herrat heittelivät kapuloita rattaisiin. Hanke kuitenkin onnistui vaikkei isä siitä päässyt oikein nauttimaan.

Väsynyt. Hetki ennen infarktia.
     Kesällä 1974 olimme mökillä Pernoossa, Kymijoen rannalla rakentamassa uutta kylmäkellaria, oli kuumaa ja maan kaivaminen rankkaa. Isä poltti katkeamatta tupakkaa.
     Sunnuntai-aamuna hän sai massiivisen sydäninfarktin. Ajoin hänet autolla Kotkan keskussairaalaan. Paareille nostettaessa tupakka-aski putosi maahan, isäni tavoitteli sitä.
     Isä selvisi infarktista, tupakanpoltto jäi siihen kun aski nostettiin maasta hänen käteensä.
     Kun lääkärit kertoivat ettei isä voi palata työelämään, hän itki.
     Uusi elämä kuitenkin alkoi, haaveistakin tuli ehkä totta kun hän pääsi viettämään talvia Mallorcalla.
     Tai mistäpä minä sen varmasti tietäisin.

Nizza 1984. 70 v. matkalla.
Pariisi, La Défense. 1989
75 v. matkalla.
Palma de Mallorca. 1988.
Palma 1988.


Ihmisestä muistaa kaikenlaista, mutta kenenkään päähän ei pääse, ei edes oman isänsä.
     Kun katselee vanhoja valokuvia, on näkevinään paljon, mutta kaikkea ei näe ja yhtä paljon jää piiloon.
     Isäni oli (itseoppinut) työläisintellektuelli, hän väitteli mielellään koska tiesi niin paljon.
     Hänellä ei kuitenkaan ollut kunnianhimoa eikä halua poliittiseen rooliin. Siinä katsannossa hän ei ollut isänsä poika. Enkä usko, että toimitusjohtajan pesti oli se mistä hän elämänsä ajan haaveili.
    Haaveista ei kai koskaan tule täyttä totta; jos tulisi, eihän ne haaveita olisikaan.
    Isä oli rauhallisen oloinen mies, joka saattoi hetkessä menettää hermonsa, lauhtuakseen sitten nopeasti. Tunteistaan hän ei puhunut, mutta kukapa sen ajan miehistä olisi puhunutkaan.
     Horoskoopimerkiltään neitsyenä isä vaati työn jäljeltä täydellisyyttä. Siitä kaiketi johtuu etten minä pidä käsityöstä; en pystynyt koskaan maalatessa tai lautaa hiotessa täyttämään hänen vaatimustasoaan.
     Oliko isä hieman vieras, hieman syjästäkatsoja koko elämänsä? En tiedä, en osaa vastata. Sodan aikana hän kirjoitti sydäntäraastavan hienoja kirjeitä tulevalle vaimolleen Merille.
     Isän intellektuellin luonnetta kuvaa kyllä äitini kommentti kirjeistä.
     Ensin, äitini joskus muisteli, ensin kukin kirje tuntui ihanalta ja sellaiselta, että siinä isäni kehui Meriä maasta taivaaseen, mutta kun kirjeen luki toiseen kertaan ja kolmanteen siitä alkoi löytyä piikkejä ja salaironiaa ja kriitiikkiä, jonka jälkeen äitini ei enää tiennyt ilahtuako vai suuttua.
     Elämä on haaveista rakennettua.


Osmo ja Meri Kreetalla. 1990.


Vietin isäni kanssa paljon aikaa, aina loppuun asti.
     Lomailimme yhdessä: Pernoossa Kymijoella tai Espanjassa, Kreikassa, Italiassa.
     Mutta tunsinko hänet?
     Viimeisenä tietoisena elinpäivänään toukokuussa 1991 isäni kävi Merin kanssa mökillä valmistelemassa kesää. Mökiltä palatessa hän ajoi autolla hullun rohkeasti.
     Häntä stressasi mahdollisuus etteivät he saa seuraavan talven eläkeläismatkaa Mallorcalle. Siihen aikaan lennot olivat kortilla eikä korvaavia matkoja ollut tarjolla.


Viimeisellä reissulla: Illetas, Mallorca, keväällä 1991.

     Mökiltä kotiin palattuaan hän kuitenkin sai tiedon Lahden Aurinkomatkoilta, että seuraavan talven matka oli varmistunut.
     Uutisissa kerrottiin puoleltapäivin, että Eteenpäin-yhtiö oli myynyt sanomalehtensä Sanoma Oy:lle.
     Isäni raivostui SDP:n johdolle.
     Hän meni pihalle naapurimiesten juttusille.
     Haukkuessaan Ulf Sundqvistia lehtikaupasta hän vajosi kesken lauseen maahan. Ambulanssin tulo kesti kaksikymmentä minuuttia. Muutamaa päivää myöhemmin hän kuoli keskussairaalassa.
     Sillä viikolla minä olin neljänä päivänä työmatkalla Jyväskylässä.




Kuvat: Salovaaran perheiden kotialbumeista.
Koblenz, Saksa, 13.9.2014.

7 kommenttia:

  1. Voi, mitä historiaa!

    Isosisäsi oli todella periaatteen mies, minkä testamenttikin kertoo.

    Minun isoäitini ensimmäinen mies kuoli myös kansalaissodassa punaisten puolella. Hänestä löytyy vain merkintä "kuoli epäselvissä olosuhteissa". Erikoista on, että tästä henkilöstä ei puhuttu lapsuudessani mitään, vaikka isovanhemmat asuivat yhdessä taloudessa meidän kanssamme. Sain vasta aikuisena tietää tämän isääni haastatellessani. Ja perheemmehän än oli mitä keskustalaisin. Vasemmistolaisuus on siinä pienessä maalaiskylässä ollut jotain todella radikaalia ja paheksuttua.

    Isäsi kuolema vaikuttaa hyvältä kuolemalta, kesken uhon ja innon, ei mitenkään luovuttaneena.

    Keksijä - haaveilija - entäpä kolmas sukupolvi, tämän kirjoituksen tekijä? Kysymys lienee liian persoonallinen. Kiitos mahtavasta muistelusta ja kuvista!

    VastaaPoista
  2. Kiitos Marjatta!

    Vaikea sanoa mihin "suku" kehittyy - luulenpa että yleisilme kulkee särmistä loivempiin yksilöihin, koska yhteiskunnallinen ympäristö on niin paljon muuttunut (pehmeämmäksi). Eli jos ajattelen itseäni tai poikaani, niin paljon laimeampia karaktäärejä ollaan kuin tuo isoisäni, esimerkiksi.

    Sehän jäi sanomatta tuossa pakinassa että Kalle oli sukunsa "musta lammas" - hänen veljensä olivat "kapitalisteja" Pohjanmaalla, värjäämön omistajia Mouhijärvellä (onko se Pohjanmaata?). He kyllä tukivat veljeään oikeudenkäynneissä kansalaissodan aikana ja tekivät armahdusanomuksia tosissaan. Mummoni oli myös Pohjanmaalta ja oli käynyt kauppakoulun, mikä siihen aikaan taisi olla aika harvinaista.

    Mannin Buddenbrookien alaotsikko on "Erään suvun rappio". Tietyssä mielessä kaikki suvut "rappeutuvat" mutta eivät yksilön kannalta. Yksilöt saattavat yltää parempaan samalla kun suvun kollektiivinen ote kirpoaa. Mannin kirjassa vauras kollektiivisuus kai rapautuu yksilöiden pyrkimykseen. Meillä taas kollektiivinen vaatimattomuus (ei ihan köyhyys kuitenkaan) jalostuu yksilöiden näennäiseen vaurastumiseen mikä nykyaikaisessa menossa tarkoittaa väistämättä suvun "rappeutumista" eli suvun merkityksen haalistumista.

    Huh, sanoinkohan mitään sanomisen arvoista - no jotakin kuitenkin.

    Terveisiä Koblenzista!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Piti ihan etsiä Koblenz kartalta. Hyvää matkan jatkoa!

      Mouhijärvi on ehkä pikemminkin Hämeessä. Olen nähnyt tiekyltin, kun ajelemme Tampereen kautta Pohjois-Satakuntaan. Samaa henkistä ilmapiiriä siellä varmaan on kuin Pohjanmaalla.

      Minä harmittelen samaa kuin Liisu ja sinä tuossa alla. Ei tullut haastatelluksi isovanhempia, koska itsellä oli niin paljon omassa elämässä ajateltavaa. Miksen nauhoittanut ja videoinut heidän muistojaan! Nuorena on niin paljon omassa elämässä selviteltävää, joten on luonnollista, että katseen suunta on enimmäkseen eteenpäin.

      Poista
    2. Semmoistahan se on. Monta kertaa käytiin mummolla kylässä ja aikaa olisi ollut todella vaikka haastatella perinpohjaisesti häntä mutta ei... sitä vaan tultiin ja mentiin muut asiat mielessä. Ja vain hetkittäin puhe siirtyi menneisiin tapahtumiin.

      Poista
  3. Olet tehnyt kunniaa ukillesi ja isällesi, mummo ja isomummo siinä muassa!

    Luulenpa että nuorena ei paljon tule ajatelleeksi vanhempiaan eikä heidän vanhempiaan. He tuntuvat itsestäänselvyyksiltä. Keski-iässä monet alkavat jo kiinnostua omasta suvustaan. Monet tekevät sukututkimusta kirjaksi saakka, joita kirjoja sitten muut ostelee. On niitä meilläkin. Alkaa jostain ruotsinvallan ajasta. Miehen suku. Minun puolella se on paljon vaatimattomampaa. Muutamia paperiarkkeja ja joitakin valokuvia. Ihan kiinnostavia kyllä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Noin on - sitten kun menneisyys alkaa todella kiinnostaa, siitä ei oikeastaan saa kiinni kuin fragmentteja. Isäni äiti eli pitkään ja olisi ollut minullakin aikaa tentata häntä 1910- ja 1920-luvun tapahtumista, mutta ei sitä koskaan tullut kunnolla tehdyksi, vaikka asiat silloin (1960-luvun lopulla) kiinnostivatkin. Nyt jäljellä on muutamia postikortteja ja kirjeenvaihtoa Wagnerin kanssa joten "totuus" usvaan katoaa.

      Poista
  4. Salovaaroja on. Rippipappini oli kirkkoherra Kaarlo Salovaara.

    VastaaPoista