[sanat sanoja, merkitys]
Kyösti Salovaara 2012, Berliini. Neuvostosotilaille vuonna 1945 pystytetty muistomerkki. |
Joskus,
vaikka aika harvoin, tulee perinpohjaisesti miettineeksi kuulemaansa.
Sitä että mitä puhuja todella tarkoitti.
Sanoilla
on merkitys, mutta usein sanoja käytetään summittaisesti. Sinne
päin. Puhutaan uskomuksella ettei kuulija vaivaudu miettimään mitä
sanan sanonut tarkoitti.
Joskus
se on turvallista.
Joskus
se kannattaa, sillä kun rivien välit ovat riittävän syviä,
kaikki tulkinnat ovat yhtä mahdollisia. Ei jää kiinni mistään.
Politiikka
ja diplomatia rakastavat rivien välejä.
”Tehokkaampaa
kuin sodalla uhkaileminen on rauhalla pelottelu. Ettei sitä
valittaisi.”
Kirjoitti
Erno Paasilinna mietelmäkokoelmassa Musta aukko (1977).
Paasilinnan
rivien väliin putosi koko humanistinen maailma.
Mutta
mies olikin pessimisti ja kyynikko, jonka maailmankuvassa sota on
jatkuva prosessi ja ”rauha on sivutuote”, joka ei koskaan ”pääse
nousemaan sodan uhkaksi”.
Optimisti
saattaisi ajatella toisinpäin, nurinpäin, hyvin päin.
Näin
teki kenraali Ari Puheloinen rauhoitellessaan Yle radio 1:n
Ykkösaamussa viime viikolla (20.3) kuuntelijoita. Puheloinen
sanoi ettei Suomea uhkaa mikään. Venäjällä ja Suomella ei ole
ristiriitaa.
Toista
on Ukrainassa, Puheloinen jatkoi. Sotilaalliset uhat eivät synny
tästä noin vaan. Kenraali vetosi historiaan. Silloin näemme,
Puheloinen sanoi historiaan katsoessaan, että sodan syntyminen
edellyttää valtioiden välistä ristiriitaa. Sellainen on, pitää
olla. ”Jos se ei muuten järjesty, joku saattaa käyttää
sotilaallista voimaa.”
Sanotun
merkitys: riidassa on aina kaksi osapuolta. Moraali on symmetristä.
Paha on jaettu tasan. Niin myös hyvä. Jos saat iskun poskelle,
tarjoa toista läimäytettäväksi.
Mutta
oliko kenraali oikeassa?
Oliko
Itävallan ja Saksan valtioiden välillä oikea ristiriita, kun
Hitler anasti Itävallan itselleen? Oliko ristiriita myös
Tšekkoslovakiassa ja Puolassa? Pitkin Eurooppaa?
Oliko
moraali symmetristä?
Paha
tasan jaettua?
Louis
Bonaparte (Napoleon III) kaappasi vallan Ranskassa joulukuussa
1851 vuodesta 1848 alkaneen kansanvallan sekavan kauden päätteeksi
ja käytti kaappauksessaan hyväkseen porvaristoa ja rahvasta
keinoilla, joita myöhemmät kirjoittajat ovat verranneet fasismin
kaltaiseen kehityskulkuun.
Karl
Marx kirjoitti Louis Bonaparten vallankaapauksesta tuoreeltaan
tutkielman, joka julkaistiin New Yorkissa vuonna 1852.
”Joutavaa
on sanoa”, Marx kirjoitti tutkielmassaan Vallankaappaus
Ranskassa 1851 – Louis Bonaparten 18. päivä Brumairekuuta.
(Suom. Kaisu-Mirjami Rydberg. Akateeminen Sosialistiseura
1938.)
”Joutavaa
on sanoa – niin kuin ranskalaiset sanovat – että kansa joutui
äkkiyllätyksen uhriksi. Ei pidä kansan eikä naisen kertoa tarinaa
vartioimattomasta hetkestä, jona ensimmäinen eteensattunut
seikkailija teki asianomaiselle väkivaltaa. Sellaisilla verukkeilla
ei arvoitusta ratkaista, sanotaan asia vain toisin sanoin.”
Marxin
sovinismi saattaa kauhistuttaa, mutta kun sanan lukee niin kuin se on
kirjoitettu, ei ajatus poikkea juuri lainkaan kenraali Puheloisen
ajatuksesta ja sanasta.
Että
väkivallan uhri on myös itse syyllinen.
Että
moraali on symmetristä.
Että
paha jaetaan tasan.
Että,
niin kuin suomalainen sanoo, sitä saa mitä tilaa.
Napoleonin
veljenpoika Louis Bonaparte höynäytti porvareita ja talonpoikia,
juoksutti rahvasta kuin pässiä narussa. "Kansanvalta" vaihdettiin yksinvaltaan riemun kiljauksin.
Marxin
teoksen suomennoksessa nimetön esipuheen kirjoittaja pitää
vallankaappauksen analyysiä esimerkinä fasistisesta prosessista,
jota Marx näin ollen kuvasi ”ennen aikojaan”, kuin ennusteena
1930-luvun tapahtumille.
Suomennos
syntyi 30-luvun lopulla, ennen kuin kukaan tiesi mitä pian oli
tapahtumassa, kohta tapahtuisi.
Myrskyn
silmässä tulevaisuus on arvaamaton.
”Läheistä
sukua fascismille on myös se menettelytapa, jolla Bonaparte
vallankaappaustaan valmistelee”, toteaa Akateemisen
Sosialistiseuran anonyymi kirjoittaja. ”Byrokratia, poliisi,
kirkko, pörssi ja armeija ovat sen varmistettuja tukia, mutta on
sillä 'joukkopohjansakin': maaseudun takapajuisin
talonpoikaisväestö, jota isänmaallisilla legendoilla johdetaan
harhaan, sekä kaupunkien ryysyläisköyhälistöstä organisoidut
iskujoukot, joilla terrorisoidaan vastustajat, 'luonnollisesti
poliisin suojaamina'.”
Miksi
tämä tuntuu niin tutulta?
Prosessin
kuvaus, hemmetti – ei kai sitä nyt moderniin Venäjään voi
soveltaa?
Ei
kai Vladimir Putinia voi pitää Louis Bonaparten käänteisenä
inkarnaationa?
Ei
ainakaan farssimaisena henkilönä historiassa.
Näinä
päivinä on tapana sanoa ettei Venäjää voi eikä tarvitse
ymmärtää. Riittää kun sen kanssa tulee toimeen. Venäjä on
käyttäytymistieteilijän ”märkä uni”: maailmanpolitiikan
musta laatikko.
Panu
Rajala kierrätti blogiinsa (18.3) Vesa Karosen poimiman
sitaatin J. K. Paasikiveltä. Sitaatti kiertyi sittemmin myös
Helsingin Sanomiin.
Paasikiven
kerrotaan opettaneen Yhdysvaltojen suurlähettiläälle toukokuussa
1941 Neuvostovenäjää näillä sanoilla:
”Arvovalta
merkitsee heille enemmän kuin mikään muu. Heidän muuttumaton
politiikkansa on saada, mitä he voivat, niin vähällä kuin
mahdollista, ja sitten pyytää lisää. He eivät uhraa koskaan
välittömiä etujaan tulevaisuuden päämäärien vuoksi. He eivät
kiinnitä koskaan huomiota siihen, mitä on sanottu, vaan ainoastaan
siihen, mitä on tehty. He pyrkivät saamaan korkean hinnan siitä,
minkä ymmärtävät joutuvansa tekemään joka tapauksessa. He ovat
immuuneja eettisille ja humanitäärisille ja abstraktiin oikeuteen
perustuville tekijöille, ollen pelkästään käytännöllisten ja
realististen näkökohtien vaikutettavissa.”
Blogissaan
Rajala ehdotti, että Paasikiven opettavaiset sanat kannattaisi
kierrättää Obamalle
ja Merkelille.
Oliko
Paasikivi muka noin viisas? Ennalta?
Jos
Paasikivi oli oikeassa, ja jos hän olisi puhunut keskuudessamme
kävelevistä oikeista ihmisistä eikä valtiota edustavista
toimijoista, olisimmeko suhtautuneet sanottuun yhtä viileästi kuin
nyt suhtaudutaan? Jos me kohtaisimme Paasikiven hahmotteleman
ihmistyypin, eikö tuntuisi viisaalta ohjata moinen henkilö hyvään
hoitoon seinien sisälle, kenties kaltereiden taakse, vaarattomaan
ympäristöön?
Niccolò Machiavellin Ruhtinaan (Il Principe 1532. Suom. 1918 ja
1969.) kahdeksannessatoista luvussa kysytään tuleeko (kannattaako)
ruhtinaan pitää lupauksensa.
Ei
pidä, Machiavelli vastaa. Siitä ei yleensä ole mitään hyötyä.
Ruhtinaan
pitää kyllä antaa lupauksia ja teeskennellä pitävänsä ne.
Hänen pitää teeskennellä olevansa hyveellinen. Hänen pitää
näytellä ”armeliasta, uskollista, lempeää, vilpitöntä ja
hurskasta”.
”Mutta
hänen tulee olla siinä määrin itsensä herra, että hän tarpeen
tullen voi ja osaa menetellä myös päinvastoin.” (Suom. Aarre
Huhtala. WSOY 1969.)
Machiavelli sanoo, että tärkeintä on se miltä ruhtinas näyttää, ei se mitä
hän on: ”Ihmiset arvostelevat yleensä enemmän silmiensä kuin
käsiensä kokemusten mukaan, sillä näkemäänhän pystyvät kaikki
mutta kosketuksiin pääsevät vain harvat.”
Viisas
ruhtinas ei voi pitää sanaansa, sillä maailma muuttuu siitä kun
lupaus annetaan ja sitä paitsi sanassa pysymistä ei voi muutenkaan
vaatia, koska ihmiset eivät ole hyviä. Jos he olisivat hyviä,
ruhtinaankin pitäisi olla. Mutta koska ihmiset ovat kelvottomia,
Machiavelli muistuttaa, eivätkä pidä lupauksiaan johtajalle, ei
ruhtinaankaan tarvitse pitää ihmisille antamiaan lupauksia.
”...
sillä rahvas kiinnittää aina huomionsa vain pintavaikutelmaan ja
lopputulokseen, eikä maailmassa ole muuta kuin pelkkää rahvasta.”
Sanoja
ei siis kannata lukea niin kuin ne ovat, vaan niin kuin ne esitetään.
”Eräs
aikamme ruhtinas, jonka nimi jääköön tässä mainitsematta, ei
koskaan saarnaa muusta kuin rauhasta ja uskollisuudesta, mutta tosiasiassa
hän on näiden kummankin leppymätön vihollinen. Jos hän olisikin
ottanut nämä ihanteet ohjenuorakseen, ne olisivat jo useaan kertaan
vieneet häneltä sekä valtion että arvovallan.”
Uskallan nyt väittää, että ihmiskunnan luoma teknis-humanistinen
apparaatti on parasta mihin ihminen on sivistyneenä kollektiivina
pystynyt.
Mutta
mihin asti ihminen on yksilönä ja laumana etääntynyt
primitiivisestä perimästään? Vai eikö juuri mihinkään?
Onko
teknis-humanistisen apparaatin rinnalla, taustalla, oikeastaan sen
sisällä toinen apparaatti, joka ei ole muuttunut lainkaan? Se
ihmisen eläimellisempi puoli, siitä johdettu toiminta, prosessi,
lauman henki ja haju. Se joka tuottaa rauhan hetkellisen harhan sodan
sivutuotteena.
Niin
että onko moraalin symmetria ikiaikainen totuus, jolta ei pidä
sulkea silmiään? Eikä se katoa edes pimeänä yönä.
Jos
pahuus jaettiin tasan, niin kenestä meistä on ensimmäisen kiven
heittäjäksi?
Ja
edelleen, jos esittäminen on tärkeämpää kuin oleminen, mihin me
tarvitsemme parlamentteja? Eikö teatteri aja saman asian?
Vaikeinta
on tietää tässä ja nyt mitä ylihuomenna tapahtuu mutta näytellä
vakuuttavasti tietävänsä sen jo tänään.