Epäilen koska olen ihminen

 [Ymmärtääkö tekoäly ettei se ymmärrä?]

Kyösti Salovaara, 2020.
Thyssenmuseo, Madrid.

Merkitys ei tarkoita samaa kuin informaatio… Merkitys on prosessi, jota ei voi redusoida informaation biteiksi… Niinpä aivot työskentelevät informaation kanssa samassa mielessä kuin tietokone, mutta ne liittävät siihen merkityksen. Ja merkitys on historiallisesti ja kehityksestä muotoutunut prosessi, jonka yksilö ilmaisee vuorovaikutuksessa luonnon ja sosiaalisen ympäristönsä kanssa.

- Steven Rose: Molekyyleistä muistiksi, 1992.

Itse asiassa ihmisen koko havaintomaailma on näköjärjestelmän dominoima, mutta myös ajattelumme rakentuu suurelta osin jonkinlaisen sisäisen näkömaailman varaan: tulevaisuus ja menneisyys, arvostukset, matemaattiset pohdinnat, musiikki ja monet muut asiat, joilla ei itsestään ole mitään avaruudellisia ulottuvuuksia synnyttävät kuvia - mielikuvia - tässä sisäisessä maailmassa.

- Kai Kaila: Hermoston ja käyttäytymisen biologiaa, 1985.

Toistan, tietokoneessa on symbolirakenteita, ei merkityksiä.

- John Searle: Minds, Brains & Science, 1984.

Käyttäjät syyttävät Chat GPT:tä loukkaavaksi ja puolueelliseksi - nyt tekoälyä opetetaan kieltäytymään vihapuheesta.

- Otsikko Helsingin Sanomissa 17.2.2023.

Tekoäly alkaa näyttää kuplalta.

- Otsikko Helsingin Sanomissa 21.2.2023.

Kun puhutaan älystä, jokainen meistä tietää suunnilleen mistä puhutaan, vaikka sen tarkemmin älyä, ymmärtämistä ja tajuamista onkin melkoisen vaikea kuvata, saati sitten pistää erilaisia ”älykkyyksiä” tärkeysjärjestykseen.

    Ihminen on älykäs olento, sanomme. No, ovathan variksetkin aika älykkäitä.

    Mutta ovatko tietokoneet hienoine ohjelmistoineen älykkäitä? Siinäpä vasta kysymys. Osaavatko juuri nyt hypetetyt Microsoftin ja Googlen tekoälyohjelmistot vastata itse tuohon kysymykseen?

     Eivät osaa, mutta miksi eivät osaa? 

     Sitä tänään mietin.

Tekoäly (artificial intelligence, AI) on kiehtonut ihmisiä niin kauan kun tietokoneille on tehty ohjelmia, jotka teknologian kehittyessä ovat koko ajan tulleet monipuolisemmiksi ja tavallaan ”älykkäämmiksi”.

    Voisiko kone olla yhtä älykäs kuin ihminen? Tai jopa älykkäämpi?

    Tekoälystä ja sen tulevaisuudesta puhuttiin 1980-luvulla ikään kuin sen toteutuminen olisi ollut ihan kynnyksellä. Mekin jotka teimme todella monimutkaisia ohjelmistoja sen aikaisille ”suurtietokoneille” haaveilimme (tai jotkut pelle pelottomat haaveilivat) tietokoneista, jotka tekevät itse ohjelmistonsa kunhan me kerromme niille mitä haluamme.

     Nyt 40 vuotta myöhemmin haaveet ovat samanlaisia. Joidenkin mielestä tekoälytietokoneita (ohjelmia) on jo olemassa. Toisten mielestä ei ole eikä koskaan tule, koska tietokoneohjelmalla ei ole mieltä eikä minuutta. Ohjelmat ovat edelleenkin symbolien jonoja ja kasoja, joiden merkitystä ohjelma ei itse ymmärrä. Ja jos se ei ymmärrä itseään, miten se voisi ymmärtää muitakaan? Jos ei ymmärrä merkityksiä, ei pysty arvottamaan todellisuuden vivahteita.

Pakinan aloituskuvassa ihmiset seisoskelevat Madridin Thyssenmuseon aulassa ”komeita” maalauksia katsellen.

    Osaamme kuvitella, jopa samaistua katselijoiden kokemukseen, vaikka tiedämme että jokaisella Thyssenmuseon aulassa taulua katsovalla on aivan ikioma kokemuksensa sen suhteen mitä näkee ja millaisena näkemänsä kokee. Se johtuu tietenkin siitä, että jokaisella ihmisellä on ikioma tajuntansa, mielensä, psyykensä, tietoisuutensa, johon ihminen suhteuttaa näkemänsä. Kahdella ihmisellä ei ole samanlaista tajuntaa, tietoisuutta, psyykettä.

    Tehdään koe: viedään Thyssenmuseon aulaan hyvin kehittyneitä tekoälyrobotteja ja asetetaan ne seisomaan taulujen eteen, samalla tavalla kuin kuvassani näkyvät ihmiset seisovat.

     Mitä robotti ajattelee taulun edessä?

      Ei mitään ellei sille anneta määräystä ”ajatella” jotain, ”analysoida” jotain, tallentaa muistiinsa jotain. Koneen ”aivot” lyövät tyhjää jos niitä ei komenneta. Ne eivät ”halua” mitään, pelkää mitään, kaipaa mitään.

    Ihminen sitä vastoin ajattelee jotakin koko ajan, käskemättä ja pyytämättä, koska hänellä on tuo mitä sanotaan tietoisuudeksi. John Searle luetteli ihmisen tietoisuuden ja tavoitteellisuuden "osasia" kuuluisissa Reith-luennoissaan vuonna 1984. Näitä ovat mm. kieli, huumori, uskomukset, halut, toiveet, pelot, viha, rakkaus, himo, inho, häpeä, ylpeys, nautinto, huvittuneisuus, ärtymys jne. Tietokoneohjelmalta nuo tietoisuuden ja tavoitteellisuuden mielenkerrokset puuttuvat. 

    Taulua katsovan ihmisen aivoissa herää monenlaisia tietoisuuden ”tunteita”. Ihmisen tajunta ”haluaa” koko ajan jotakin, kaipaa jotakin, pelkää jotakin. Taulua ”katsova” tekoälyrobotti ei ymmärrä mistä puhun kun kirjoitan edellisen lauseen.

Tekoälypessimismiä vuodelta 1984.
Tämä painos 1989.

Kun pyydän hakukonetta hakemaan Karl Marxia saan 72 300 000 vastausta. Groucho Marx antaa 5 760 000 osumaa. 

    On ilmeistä, että en ehdi koskaan käydä kaikkia ”osumia” lävitse. Silti tiedän suunnilleen mitä nämä veijarit ovat tehneet ja millaisen yleiskäsityksen heidän keskinäisestä suhteesta pystyn kirjoittamaan. Voin myös saaduista osumista hyvällä onnella löytää mielenkiintoisia yhteyksiä.

    Osaako kehuttu tekoälyohjelma minua paremmin ”miettiä” miten Marxit edustavat jotakin samaa tai eivät edusta mitään yhteistä? Kumpi oli hauskempi kirjoittaja, Karl vai Groucho, kysyn tekoälylaitteelta. Mitä saan vastaukseksi? 

    Tosiasiassa tekoälykone ei ymmärrä mitä ”hauska” tarkoittaa, koska se ei ole koskaan hymyillyt eikä nauranut eikä itkenyt, toisin kuin minä. Se ei myöskään ole vihastunut, joten toiveet että tekoäly välttäisi ”vihapuhetta” leiskuvia osumia tietokannoistaan ei voi koskaan aidosti toteutua. Ei tietokone tiedä eikä ymmärrä mitä ”viha” merkitsee. Vielä vaikeampi sen on huomata jonkun tekstin ironisia tai ivallisia sanankäänteitä. Tekoälyohjelma "tietää" kaiken mutta ei ole kokenut mitään. 

Joulukuussa Vantaan ja Helsingin rajamaalla sijaitsevaan ostoskeskukseen avattiin napolilaistyyppisiä pizzoja tarjoava ravintola.

    Helsingin Sanomien ”kriitikko” kirjoitti pizzeriasta tammikuun lopulla innostuneesti ja myötäsukaisesti. ”Tämä on löytö”, Aleksi Kinnusen ravintola-arvostelussa hehkutettiin. ”Italialaisperheen laatupizzeria avautui Vantaan rajalle yllättävään paikkaan. Uuden italialaisen ravintolan perustaja on Napolin seudulta kotoisin oleva pizzataituri, jolla on kokemusta myös Helsingin laatupizzerioista.”

    Jos tekoälyohjelmalta, kuten Chat GPT:ltä, kysytään millaiselta ko. pizzerian napolilaistyypinen pizza maistuu,  ja että onko se hyvää, niin mihin Chat GPT perustaa vastauksensa?

    Ehkä se löytää Kinnusen artikkelin ja anastaa Kinnusen arvion ja toteaa että ”pizza on laadukas, muttei  … paras mahdollinen. Pohjan haaleaan makuun on vaikea saada otetta”. Kolmen pisteen kohdalla oli Kinnusen minämuotoinen lisäys; sitä ohjelma ei voi lainata, koska se ei tiedä mitä "minä" tarkoittaa. Tai sitten tekoälykone etsii somealustoilta ravintolassa käyneiden kokemuksia ja arvioita ja  ”päättelee” keskimääräisen käyrän nojalla millaisia pizzoja  ravintolassa paistetaan.

    Chat GPT:n ongelma on ilmeinen: se ei voi mennä syömään napolilaispizzaa Vantaalle, eikä se muutenkaan tiedä miltä napolilaisen pizzan kuuluisi maistua. Chat GPT ei pysty, eikä mikään tekoälyohjelmisto pysty, aidosti arvioimaan minkään asian hyvyyttä eikä huonoutta, koska siltä puuttuu minuus, oma tietoisuus ja tajunta. Sen laatima ”arviointi” tai ”kritiikki” perustuu parhaimmillaankin vain tilastolliseen keskiarvoon (tai äärimmäisyyksiin jos sen algoritmi on niin viritetty). Chat GPT puhuu aina toisten äänellä, ei koskaan omallaan. Chat GPT ei ole ”minä” vaan kaikki muut. Eikä "kaikkina" oleminen ole mitään 

     Minä muuten kävelin ystäväni kanssa eräänä iltapäivänä tuohon Vantaan ja Helsingin rajamailla sijaitsevaan pizzeriaan, jossa söin napolilaistyylisen pizzan. Se ei vastannut odotuksiani. Arvioni on 2/5, korkeintaan. Toisin kuin Chat GPT minä olen syksyn ja talven aikana syönyt "napolilaisia" pizzoja eri puolilla Europpaa, vaikka en Napolissa. Ystäväni arvio taisi olla vielä kriittisempi.

Tekoälyoptimismia vuodelta 1984.
Tämä painos 1987.

Koska tekoäly ei ymmärrä mitä se ymmärtää, se ei pysty arvottamaan erilaisia asioita, hyvää eikä pahaa, kaunista eikä rumaa. Paitsi tuossa tilastollisessa mielessä. Se ei myöskään epäile vaan uskoo kaiken.

    Jos tekoälykoneen algoritmi opetaan pois ”pahoista” ja ”vääristä” ja ”epämiellyttävistä” ja ”poikkeavista” vastauksista, sen pitää toimia ihmisten julkaisemien tietämyksien ja tuntemuksien gaussin käyrän perusteella. Vain gaussin käyrän keskellä olevia mielipiteitä saa esittää ja tuoda ilmi. Tekoäly välittää keskimääräisiä juoruja.

    Joten: vaikka aluksi kuulostaa hyvältä vaatia, että Chat GPT ja kaltaisensa opetaan pois ”jostakin”, niin lopulta se tarkoittaa informaation karsimista, eräänlaista sensuuria ja todellisuuden moninaisuuden supistamista joksikin, mikä ennalta arvioiden on keskimääräisesti hyväksyttävää.

     Jos sitten koululaiset ja opiskelijat johdatetaan käyttämään tekoälyä apunaan ja tuo ”äly” lähtökohtaisesti rajaa todellisuudesta pois ”eriävät” ja vastavirtaan kulkevat mielipiteet ja näkemykset, niin tokkopa moinen ”äly” suuremmin kehittää opiskelijoiden tietoisuuden avartumista.

     Niinpä virtuaalisilta tekoälykoneilta sopii odottaa informaatiota sellaisenaan, mutta ei lainkaan asioiden merkityksiin perustuvia johtopäätöksiä, koska ne eivät pysty aidosti päättelemään ja arvioimaan asioiden suhdetta toisiin asioihin. Merkitys syntyy vasta kun tietoinen, sisäinen "minä" koskettaa ulkoista maailmaa eikä tekoälyohjelmalla ole tietoista "minää". Symbolien takana on tyhjyys.

Erkki Ahonen julkaisi vuonna 1972 romaanin Tietokonelapsi.

    Tuossa romaanissa ihmiskunta luo älykkään tietokoneen. Se rakennetaan niin, että ihmislapsen aivot kytketään tietokonelaitteistoon, sen keskusyksiköksi ja muistiksi.

    Tietokonelapsi on kaiketi eräänlainen utopia paremmasta maailmasta. Tietokonelapsen aivoihin syötetään kaikki tieto mikä on saatavilla, mutta myös erilaisia tunnetiloja. Chat GTP:stä poiketen romaanin tietokonelapselle kehittyy myös tunteita.

    Lopulta tuon biomekaanisen hybriditietokoneen oletetaan pelastavan maailman, koska se tietää ihmisiä paremmin mikä on hyväksi ja mikä pahaksi. Tai kenties se tietää.

    Onko Ahosen romaani utopia vai dystopia?

    Kallistun pitämään sitä dystopiana. Ja toivon ettei mistään löydy tekoälyn tohtori Mengeleä, joka varastaa syntyneiden lapsien aivoja liittääkseen ne maailman hienoimpaan tekoälytietokoneeseen.

    

"Tekoälyoptimismia" vuodelta 1972.
Utopia vai dystopia?

Miksi Erkki juoksee

 [Tuomiojan päiväkirjaa lukiessa ihmettelen]

Toimittanut Veli-Pekka Leppänen.
Päällys ja sarja-asun suunnittelu Markko Taina.
Siltala, 2022.

Lipposen kanssa suuressa vk:ssa selostamassa huipparia. Tänään istuessamme vierekkäin tunnen taas erityisen selvästi miten jääseinä erottaa meidät.

- Erkki Tuomioja päiväkirjassaan 25.2.2003.

Kääriäinen vielä kyselee, mitä arvelen Lipposen kiinnostuksesta tavallisen komissaarin virkaan. Luulen hänen siihenkin olevan valmis, ja näin on Seppokin asiaa arvioinut. Lisään samalla (ehkä varomattomasti), että vähemmän harmia hänestä siinä on kuin pääkomissaarina.

- Erkki Tuomioja päiväkirjassaan 8.3.2004.

Erkki Tuomioja esiintyi ulkoministerinä Joschka Fischerin rinnalla älykkönä, jota Suomessa on kumarrettu, mutta Fischer ei muistelmissaan noteeraa Tuomiojaa edes poliitikkona, vaan vain saunakaverina.

- Paavo Lipponen teoksessaan Järki voittaa, 2008.

Kenties vanhasta muistista Tuomioja on viime viikkoina ymmärtänyt hyvin Venäjän (ex-Neuvostoliitto) argumentteja ja huonosti Israelin. Tai sitten tässä piilee vanha geopoliittinen viisaus: lähelle kannattaa kumartaa, kauas julmistella. Mutta kun riittävän monta kertaa sanoo Lännelle ”Ei”, joku ottaa sen lopulta tosissaan. Ja kun ottaa, Suomi seisoo suu soikeana.

- Kyösti Salovaara blogissaan 24.10.2012.

Kun ihminen kirjoittaa päiväkirjaansa kaiken mitä tuntee, kaiken mitä inhoaa, kaiken mihin on kyllästynyt, siis kaikki negatiivisimmatkin ajatuksensa, onko hänellä tarkoitus piilottaa nuo tunteet ikiajoiksi vai suunnitteleeko hän kuitenkin, ainakin alitajuisesti, julkaisevansa kielteisimmätkin tunteensa joskus myöhemmin? 

    Ja jos tarkoitus on julkaista päiväkirja myöhemmin, pystyykö kirjoittaja olemaan umpirehellinen? 

    Erkki Tuomioja (s. 1946) vaikuttaa poliittisissa päiväkirjoissaan umpirehelliseltä. Hän ei piilottele antipatioitaan. Hän ei piilota kynttiläänsä vakan alle. Hän kirjoittaa sanan niin kuin se sanotaan.

     Mutta sittenkin… tuleeko kaikki sanotuksi?

Tuomiojan poliittisissa päiväkirjoissa on päästy viidenteen teokseen Lievää voimakkaampaakin tyrmistystä. Eletään vuosia 2003-2004. Tuomioja toimii ulkoministerinä Paavo Lipposen, Anneli Jäätteenmäen ja Matti Vanhasen hallituksissa. Keväällä 2003 sosialidemokraatit häviävät vaalit keskustapuolueelle. Lipponen väistyy mutta jatkaa sos.dem-puolueen puheenjohtajana. Melkein vastoin tahtoaan Tuomioja menee keskustan ja demareiden hallitukseen. Lojaalisuus repii Tuomiojaa eri suuntiin – kenelle tai mille hän oikeastaan on lojaali? 

    Veli-Pekka Leppäsen toimittamassa teoksessa on yli 500 sivua. Alkusanoissa Tuomioja kertoo, että alkuperäisestä päiväkirja-aineistosta noin neljäsosa on jätetty julkaisematta, henkilökohtaiseen elämään liittyviä kirjauksia on mukana vain vähän. Myös pahimmat muihin kanssainhimisiin kohdistetut henkilökohtaisuudet Tuomioja on karsinut, mutta kyllä niitä riittää julkaistuun materiaaliinkin. Tyyliin: ”Itserakkauden ja lapsellisuuden lisäksi Stubbin luonteenpiirteitä näyttää olevan myös suora kierous. (27.1.2004.) Tai: ”Olemme Runoviikon vieraina ja käymme jo illalla Jorma Uotisen laulukonsertissa. Tanssijana vanheneva Uotinen jatkaa uraansa laulajana. Hän ei ikävä kyllä osaa laulaa…” (5.7.2004.)

    Teoksen saatesanoissa Tuomioja toteaa, että tällä kertaa päiväkirja tuntuu lakonisemmalta kuin aikaisemmat. Ehkä niin on, ehkä se on tylsempi, koska vihanpurkauksia ja kollegojen herjaamista on vähemmän, tai kenties Tuomioja oli päiväkirjaa kirjoittaessaan väsynyt ulkoministerin tehtävien ja muiden poliittisten tehtäviensä perässä juoksemisesta, samaan aikaan kun jatkuvat flunssat, keuhko-ongelmat ja sydämen rytmihäiriöt sekoittivat päivien rytmiä. Mutta juoksemista, päivittäisiä lenkkejä Töölössä, Tuusulanjärven reunamilla tai ulkomaanmatkojen kaupungeissa hän ei sairauksistaan huolimatta lopeta.

     Tuomioja on liikkeessä koko ajan. Missä välissä hän ehtii tutustua työn vaatimiin asiakirjoihin? Miten kummassa hän jaksaa joka ilta kirjoittaa merkintöjä päiväkirjaansa? Mikä saa politiikon tikittämään poliittisessa ympäristössä, eduskunnassa, hallituksessa, sos.dem-puolueessa ja erilaisissa työryhmissä joita kaikkia hän tuntuu inhoavan ja väheksyvän?

     Lukijalle Tuomiojan poliittiset päiväkirjat tarjoavat ”säälimättömän” ja ”inhorealistisen” avaimenreiän tirkistellä suomalaisen politiikan ja suomalaisen poliitikon arkipäivään. 

    Tähän mennessä julkaistut poliittiset päiväkirjat: Vuodet 1991-1994: Siinä syntyy vielä rumihia (Tammi, 2014). Vuodet 1995-1997: Luulin olevani aika piruileva (Tammi,  2016). Vuodet: 1998-2000: Ei kai eilisestä jäänyt vammoja (Tammi, 2018). Vuodet 2001-2002: Tunnustan pelänneeni pahinta (Tammi, 2019). Ja vuodet 2003-2004: Lievää voimakkaampaakin tyrmistystä (Siltala, 2022).

Myös poliitikot ovat ihmisiä, eikö vaan? Heillä on tunteita, niin kuin meillä kaikilla. Ja sitä paitsi he vetoavat äänestäjiensä tunteisiin enemmän kuin järkeen tai älyyn pyrkiessään valtaan. Politiikka on tunnetta, ei järkeä.

    Inhimillistä kaiken kaikkiaan.

    Kun Tuomiojan päiväkirjoja lukee, päätyy ajatukseen, että Tuomiojassa on ainakin kolme ”Erkkiä”: primiivisimmätkin tunteensa ilmaiseva päiväkirjojen hieman vainoharhainen poliitiikko, sivistynyt ja kohtelias keskustelija julkisissa tilanteissa ja analyyttinen historian ja globalismin tutkija. Arvattavasti on myös neljäs ”Erkki”, yksityishenkilö josta emme tiedä juuri mitään.

   Tietysti nuo kaikki ”Erkit” sulautuvat toisiinsa myös päiväkirjan sivuilla, vaikka  primitiivisten tunteiden poliitikko onkin pääosassa.

    Muutama viikko sitten kirjoitin näillä sivuilla, että tässä uusimmassa päiväkirjassa Paavo Lipponen on Tuomiojan professori Moriarty, ”arkkikonna” joka vetelee kaikista naruista ja saa apurinsa kampittamaan tai ainakin yrittämään Tuomiojan kampittamista viedessään Suomea USA:n syliin.

     Tuomiojan Moriartyn suurin virhe on Naton kannattaminen ja ”uusliberalismin” tuominen SDP:n ja Suomen talouspolitiikkaan. Tuomiojalle Lipponen on ”suuri kurpitsa” joka tavan takaa ilmestyy pilaamaan hänen päivänsä. Myös Yhdysvaltain presidentti tuplawee Bush on ”suuri kurpitsa”, koska on Lipposen hengenheimolainen. 

     Kirjansa esipuheessa Tuomioja sanoo, että hänen sairauksiensa syyksi on myöhemmin selvinnyt Afrikasta saatu virus, jota nykyään hallitaan oikeilla lääkkeillä. Lukija tosin epäilee että myös jatkuva stressi, suurien ja pienempienkin kurpitsojen aiheuttama mielipaha heikentää Tuomiojan vastustuskykyä viruksille.

Kyösti Salovaara, 2023.

Jos tämän Lievää voimakkaampaakin tyrmistystä -päiväkirjan punaisena lankana on ministerin rutiinitehtävien luetteloinnin lisäksi Tuomiojan sinnikäs kamppailu Natoa kannattavaa Lipposta vastaan, niin kirjan alkusanoissa Tuomioja tavallaan vesittää päiväkirjamerkintöjen autenttisen sanoman myöntäessään olleensa ehkä väärässä ja suhtautuessaan Lipposeen liian rankasti. Jälkiviisauden äitelä kosketus pehmentää sanottua.

    Lukijalle ohje: älä lue Tuomiojan esipuhetta ennen kuin luet päiväkirjan!

    Päiväkirjamerkintöjen voima on niiden aidossa ajan ja tilanteen tunnussa.

    ”Halonen ei voi olla toteamatta, että on se Luojan lykky ettei Lipponen ole pääministeri”, Tuomioja kirjoittaa 30.11.2003. ”Tässä olen täysin samaa mieltä. Tarja kertoo myös viime viikolla puhuneensa kahden Kalliomäen kanssa ja painottaneensa tälle, että katsoisi sen perään, ettei Paavo jonain päivänä mene puoluevaltuustoon ja ilmoita Suomea Natoon tai esitä jotain muuta, mitä ei ole etukäteen tiedossa ja sovittu.”

    Kun Tarja Halonen kysyy marraskuussa 2004 Tuomiojalta juorusta, jonka mukaan Espanja ajaisi Göran Perssonia Eurooppa-neuvoston presidentiksi, Tuomioja kirjoittaa illalla päiväkirjaansa: ”En ole, mutten sitä liioin hämmästele. Halonen haluaisi jotenkin pitää Lippostakin esillä, minä en, sillä kuten sanon Haloselle, Persson on sentään sosialidemokraatti, Lipponen ei.”

    Onko Tuomioja itsekään sosialidemokraatti, aidosti?

    Lauantaina 16.10.2004 Tuomioja kirjoittaa päiväkirjaansa: ”Olen kauemmin kaavaillut pidempää artikkelia. Analysoisin siinä Suomen poliittisia pohjavirtoja akselilla, jossa nuorsuomalainen uusliberalismi on toisena napana ja sosiaalidemokraattinen (kahdella a:lla) hyvinvointipolitiikka toisena, ja jossa puoluerajoilla ei ole ensi sijaista merkitystä: johtaviin nusu-uusliberaaleihin kuuluvat mm. Ahtisaari, Lipponen, Lehtinen, Sailas jne., ’demareita’ löytyy myös kokoomuksesta…”

    Edellisen vuoden heinäkuussa, 22.7.2003 päiväkirjaan tuli unien tulkintaa: ”Pitkien unien yö. Moniosainen uni, jossa taistelin osin videopelihenkisissä jaksoissa kummallisia muukalaisvoimia vastaan, voi heijastaa epätoivoista kamppailuani SDP:hen(kin) pesiytyneitä uusliberalistisia voimia vastaan. Jos näin on, niin jotain lohtua saanee siitä, että unen loppuessa olin jo pääsemässä voitolle, kun alussa koetin paeta näitä voimia mm. yhdessä kohtauksessa rullaluistimilla Tuusulan Rantatiellä!”

Onko Tuomioja aina oikeassa? Ovatko hänen kanssaan eri mieltä olevat ”huonoja” ja ”epäilyttäviä” ihmisiä? Jos Tuomioja on intellektuelli, miksi hän ei koskaan epäile oikeassa olemistaan?

    Tuomiojan persoonassa, siis päiväkirjapersoonassa, häiritsee ja melkein pelottaa tapa, jolla hän suhtautuu eri mieltä oleviin kollegoihin, toimittajiin ja tutkijoihin. Kokoomuslainen ei voi olla hyvä ihminen, koska ajattelee eri tavalla kuin Tuomioja. Lipponen ei voi olla hyvä ihminen koska kannattaa Natoa (vai kannattiko, sitähän emme tiedä) ja ajaa ”uusliberaalia” talouspoliitikkaa (mitä se sitten onkaan). Tuomioja syyttää muita, mutta ei perustele omia näkemyksiään eikä selitä mistä on päätynyt käsityksiinsä maailman menosta.

    Päiväkirjojen Tuomioja linnoittautui omaan kuplaansa tavalla, joka nykyään, on somemaailmassa tuttua ja ominaista. Mutta ehkä se toinen Tuomioja muualla kuin päiväkirjoissaan toimi toisella tavalla, sivistyneesti ja lojaalisti ja jopa kompromisseihin "alistuen". Hieman kuitenkin epäilen, jos niin sallitaan.

    Kun Tuomioja juttelee Jorma Ollilan kanssa itsenäisyyspäiväjuhlissa 2003 ja kuulee, että Ollila on Putinin tavattuaan huolissaan Suomen turvatakuista, Tuomioja ajattelee ettei maailma ole niin hulluksi tullut, että sota olisi mahdollinen. Ollilan huolen Tuomioja tunnistaa, mutta sanoo ettei tässä olla palaamassa vuoteen 1939. 

    Seuraavana kesänä elokuussa 2004 Tuomioja kirjoittaa:

    ”Sanon myös suoraan pitäväni vastuuttomana ja typeränä tätä ryssänpelon lietsomista, mihin miinasopimuksen vastustus Suomessa perustuu. Jos meillä todella joskus uudelleen tulisi jokin sellainen ’idänuhka’ satojen tuhansien suuruisen armeijan hyökkäyksestä rajan yli  - joka nyt on scifiä - niin ennen sen realisoitumista on aikaa yllin kyllin irtisanoutua miinasopimuksesta ja hankkia miinoja… ”

    Oliko Venäjän uhka pelkkää scifiä kesällä 2004? 

Erkki Tuomiojan päiväkirjojen vahvuus ja merkitys on niiden siekailemattomassa ajankuvassa - olipa se kuinka objektiivinen tai subjektiivinen tahansa.

    Politiikasta kiinnostuneelle päiväkirjat ovat silmiä avaava kokemus: onko politiikassa muuta kuin pyrkimystä valtaan? Onko politiikka jatkuva epäilyä puoluetoverin lojaalisuudesta? Ovatko politiikassa oman puolueen ”väärin” ajattelevat toverit vaarallisempia kuin naapuripuolueen väärinajattelijat? Voiko poliitikko koskaan aidosti luottaa toiseen poliitikkoon? Jos ministeri juoksee aamusta iltaan kokouksesta toiseen, mistä hän tietää mitä pitää päättää, mihin vaikuttaa? Onko ministeri vain avustajiensa tahdon jatke?

    Tuollaiset kysymykset kuulostavat populistiselta politiikan vastaisuudelta, mutta Tuomiojan päiväkirja houkuttelee kysymään niitä.

    Mitä enemmän poliitikko luulee olevansa muiden yläpuolella ja tietävänsä ”totuuden” sitä suurempiin virheisiin hän saattaa syyllistyä - jälkikäteen ajatellen. Lohduttavaa on, että tuskinpa kukaan yhteiskunnallinen toimija ehdoin tahdoin tekee virheitä. 

    ”Virhe on nimittäin aina jälkikäteinen arvio, jälkiviisauden tuotos”, sanoo Heikki Ylikangas kirjassaan Mitä on historia ja millaista sen tutkiminen.

    ”Kukaan ei tee virhettä tahallaan”, Ylikangas jatkaa, ”eikä teko ole virhe tekijän omalta kannalta siinäkään tapauksessa, että joku toinen pitäisi tekoa virheenä jo ennen kuin se on tehty.”

     

Kyösti Salovaara, 2023.

             

Sementtikukkia lasipuutarhassa

 [kaupungeista]

Kyösti Salovaara, 2023.
Helsinki.

Arvostelijoiden kannattaa kiinnittää huomiota noihin aikaisempien vuosisatojen kaupunkiyhteisöjen ja niiden liittoutumien kulttuurisiin aikaansaannoksiin. Niidenkin varsinaiset tarkoitusperät ja tavoitteet olivat hyvinkin talouskeskeisiä, ehkä nykyistäkin korostetummin. Silti juuri näissä samoissa kaupungeissa Rubens ja Rembrandt maalasivat, Bach ja Händel sävelsivät ja Goethe ja Kant kirjoittivat ajatuksiaan paperille. Omastaan tarkat kauppiaat rakensivat juuri ne koko Euroopan ihastelemat kaupunkiympäristöt, joita oman aikamme ympäristönsuojelijat nyt puolustavat nykypäivän liike-elämän turmelukselta.

- Erkki Mennola: Euroopan todelliset vaikuttajat. 1991 

Muutama varaus alkuun.

    En ryhdy määrittelemään mitä kaupunki tarkoittaa. En sitäkään millainen on hyvä kaupunki tai huono.

    Sekin on syytä huomata, että hypin aiheessa sinne sun tänne, sattumanvaraisesti. Eivätkä pakinan kuvat pyri esittämään mitään tyypillistä kaupunkia. En tavoittele yleispätevää, en sanoissa enkä kuvissa. Kuvat eivät perustele suuremmin tekstiäni. Eikä päinvastoin. Ne ovat sattuvat olemaan vierekkäin, kuvat ja sanat.

    Ennen kuin sanan valitsee, kaikki on mahdollista. Ennen kuin ottaa valokuvan, mitään ei ole vielä kuvattu.

    Lainailen tässä muutamia kirjailijoita vuosien takaa. He kirjoittivat kaupungista, koska olivat kokeneet sen hengästyttävällä tavalla. Nykyajan prosaistit tuntuvat hengästyvän vain metsässä, suon reunalla.

    Kun otan valokuvan maisemasta ja rajaan siitä jotakin, käykö niin hassusti että maisema valitsee minut? Sen sijaan että tavoittaisin maiseman hengen ja olemuksen, maisema nappaa minut, tapani ajatella ja katsoa. Sekä sanat että kuvat leijuvat ulkopuolellani,vaikka kuinka yrittäisin kuvata omaa kokemustani.

    Ehkä on parempi etten yritä. 

    Annan vain sanojen ja kuvien viedä.

Kaupunki on hengen ja materian yhteisyys. Se elää ja muuttuu jatkuvasti. Kaupunki antaa mahdollisuuksia. Joskus se pelottaa, koska kaupunkiin muuttavat hyvä ja pahat, kauniit ja rumat. Kaupungissa voi tehdä itsensä tykö, mutta siellä voi myös piiloutua, vaieta, eksyä ja joutua marginaaliin.

    Berliini kasvoi saksalaisen Alfred Döblinin (1878-1956) romaanissa Berlin Alexanderplatz (1929) kokonaisen elämäntunteen ja kiihkon kronikaksi. Kaupunkia rakennettiin, uutta kehitettiin, vanhaa tapettiin ja ihmisten elämät vaappuivat muutoksen myllerryksessä.

    ”Alexanderplatzilla revitään kiveystä auki maanalaista varten”, Döblin kirjoitti. ”Jalankulkijat kävelevät lankkuja pitkin. Ratikat ajavat aukion poikki Alexanderstrassea pitkin Münzstrassen kautta Rosenthaler Tor’ille. Oikealla ja vasemmalla on katuja. Katujen varsilla on taloja talojen vieressä. Ne ovat täynnä ihmisiä kellarista ullakolle saakka. Alhaalla ovat kaupat.”  

    Siinä kaupunki: ihmiset, talot, kadut.

    Tässä tunnelma 1920-luvun lopulla:

    ”Kapakoita, ravintoloita, hedelmä- ja vihannesmyymälöitä, siirtomaa- ja herkkutavarakauppoja, kuljetusliike, koristemaalaamo, naistenpukimo, jauho- ym. myllytuotteita, autokorjaamo, palovakuutusyhtiö: Pienmoottoriruiskun etuna on yksinkertainen rakenne, helppo käyttö, vähäinen paino, pieni koko. - Saksan kansalaiset, milloinkaan ei mitään kansaa ole halpamaisemmin petetty, milloinkaan ei ole mitään kansakuntaa häpeällisemmin, epäoikeudemukaisemmin petkutettu kuin Saksan kansaa. Vieläkö muistatte, kuinka Scheidemann lupasi 9. marraskuuta 1918 Valtiopäivätalon ikkunan jalustalta rauhaa, vapautta ja leipää? Mutta miten tämä lupaus on pidetty? - Vesijohtotarvikkeita, ikkunanpesuliike, uni on lääke, Steinerin paratiisivuode. - Kirjakauppa, uuden ajan ihmisen kirjasto, nämä ovat eurooppalaisen hengenelämän suuria edustajia. - Vuokralaisensuojelulaki on vain pala paperia. Vuokrat nousevat herkeämättä. Työtätekevä keskiluokka työnnetään kadulle ja kuristetaan tällä tavalla, ulosottomies korjaa runsaan sadon. Me vaadimme aina 150 000 markkaan nousevia julkisia luottoja pienteollisuudelle, heti voimaan astuvaa ulosmittauksen kieltoa pienyrittäjiltä. – Jokaisen naisen toive ja velvollisuus on kohdata tämä vaikea hetki hyvin valmistautuneena. Tulevan äidin kaikki ajatukset ja tunteet pyörivät syntymättömän lapsen ympärillä. Tällöin on erityisen tärkeätä valita oikea juoma tulevalle äidille. Tuskin mikään toinen juoma omaa aidon Engelhardt-paahtomallasoluen tavoin hyvän maun, ravitsevuuden, terveellisyyden sekä piristävän vaikutuksen ominaisuudet…” (Suom. Aarno Peromies. WSOY, 1979.)

    Miksi kesti 50 vuotta ennen kuin tämä värikäs suurkaupunkiromaani suomennettiin? Johtuiko se siitä että Suomessa ei vuonna 1929 ollut vielä suuria kaupunkeja ”riittävästi”? Ketään, melkein ei ketään kiinnostanut suurkaupungin elämä.

Kyösti Salovaara, 2008.
Nizza.

Kyösti Salovaara, 2022.
Tarifa.

Kyösti Salovaara, 2017.
Madrid.

Mutta hei, hei hahaa!

    Olihan täällä 1920-30 luvuilla ”tulenkantajat”, nuoret kirjailijat, taiteilijat ja muut kynnelle kiiruhtaneet, jotka sanoivat availevansa ikkunoita Europpaan. Oli Paavolaisen Olavi ja Waltarin Mika, Erkki Vala ja Katri, oli Uuno Kailas ja Jylhän Yrjö, ja sitten vielä Väinö Kunnas joka maalasi heitä kuviksi.

    Oli hauskaa ja mondeenia kunnes Paavolainen teki ”suursiivouksensa”.

    Mutta sitä ennen nuori väki matkusti Pariisiin ja Milanoon ja Konstantinopoliin ja kirjoitti kaupungeista, huumasta, betonikukista ja bensamoottorin tuoksusta ja lentokoneista taivaalla.

    Niin kuin Mika Waltari vuonna 1929 Teräskukista: ”Yksin, / yö. / Suurkaupungin houraileva uni / jättiläiskäsivarsin. / Teräskukkia, betonia, ammoniakkia.”

    Suurkaupunki oli suomalaisin silmin ”villin ihana” , lasin verhoama, käärmejuovaisien valojen hehkussa. Suurkaupunki oli ”sadan miljoonan sielun lumottu houre: teräskukkia auringonverkkojen alla.”

    Mutta runoilija oli yksin suurkaupungissa, niin kuin monet ovat, ja sehän on kaupungin ihanuus ja murhe. Katsoa vierestä elämää, olla melkein sen sylissä mutta kaukana, omassa itsessään.

    Yksin,

    yössä,

    uneksien

    teräskukkien unta.

Hypätään lammikon yli, jalat kastuvat, mieli kirkastuu, hupsista!

    Amerikkalainen John Dos Passos (1896-1970), Döblinin aikalainen, vasemmistolainen, Hemingwayn kaveri, sitten vihamies, Hemingwayn pettämä, kääntyili poliittisesti, maalasi modernin Amerikan kuvaa, nytkö jo unohtunut kirjailija?

    Yhtä kaikki, ilmajunat, hevosvoimat ja makkarat kehiin, New York on iso kaupunki, suuri ja sitäkin suurempi. ”Oli kaksi kaupunkia: Babylon ja Ninive; ne oli rakennettu kivestä”, Dos Passos kirjoitti romaanissa Manhattan Transfer vuonna 1925 (Suurkaupungin kasvot. Suom. Toini Aaltonen. Tammi, 1945.) ”Ateenassa oli kullatut marmoripilarit, Rooma lepäsi leveillä kivipaaseilla. Minaretit loistivat Konstantinopolissa kuin kynttilät Kultaisen sarven ympärillä… Pilvenpiirtäjien rakennusainesta ovat teräs, lasi, tiili ja sementti. Pienelle, kapealle saarelle ahdettuna kohoavat miljoonilla ikkunoilla varustetut rakennukset, pyramiidi pyramiidin päällä kuin valkea pilvivuori ukkospilven yläpuolella.” 

    Suurkaupunki on toimeliaisuutta, elämän kiihkoa, hetken huumaa: ”Hellästi hirvelee hämärä teräväkulmaisia katuja. Pimeä puristaa höyryävää asfalttikaupunkia, musertaa ikkunaristikot ja kilvet, savupiiput ja vesitornit, tuulettimet ja palotikkaat, kourunreunukset, kuviot ja kaiverrukset, silmät, kädet ja solmiot sinisiksi möykyiksi, suunnattoman suuriksi mustiksi möhkäleiksi. Painon kasvaessa kasvamistaan ikkunat suihkuttavat tulta. Yö puristaa kirkasta maitoa kaarilampuista, puristaa synkkiä möhkäleitä, kunnes niistä tippuu punaista, keltaista ja vihreää kaduille, joilla askeleet kaikuvat. Koko asfaltti tihkuu valoa. Valo purskahtelee kattojen mainosvalojen kirjaimista, kiertää huimasti pyörien akseleissa, värjää vyöryäviä pilvimassoja taivaalla.”

    Elämän himo kaupungissa… mutta Dos Passosin romaanin ”sankari” pakenee lopulta suurkaupunkia, vähän niin kuin Pentti Haanpään Pate Teikka pakeni Suomesta rajan yli Stalinin Venäjälle melkein samaan aikaan kirjoitetussa Noitaympyrässä (1931). Pate Teikka pakeni pahempaansa, vaikka ei tiennyt sitä. John Dos Passosin Jimmy Herf kävelee kaupungista pois, parempaan kenties:

    ”Auringon noustessa hän kävelee kaatopaikan halki kulkevaa tietä pitkin keskellä savuavia roskaläjiä. Usvan läpi paistavan auringon punertavat säteet osuvat ruostuneihin koneenosiin, hylättyjen autojen luurankoihin, ruostuvan rautaromun muodostamiin muodottomiin kasoihin. Jimmy lisää vauhtia päästäkseen pois iljettävästä löyhkästä.”

Kyösti Salovaara, 2022.
Potzdamer Platz, Berliini.

Kyösti Salovaara, 2023.
Árchez.

Kyösti Salovaara, 2017.
Pariisi.

Suuria kaaria, pieniä piirteitä…

    Tällä hetkellä, 2020-luvulla, kaupungissa eletään outoa aikaa. Missä on kaupunkiin kuuluva toimeliaisuus? ”Valveutuneet” kaupunkilaiset vastustavat esimerkiksi Helsingissä melkein kaikkea mikä muuttuu. Paikalliset ”korttelikomiteat” valittavat korkeimpiin elimiin asti rakensipa kaupunki taloja, katuja, raiteita tai urheilupaikkoja. Samaan aikaan liberaaleina pidetyt kaupunkilaiset esiintyvät ahdasmielisinä moralisteina.

    Onko tämä sattumaa?

   Eikö kaupungin pitänyt olla vapautta ja moninaisuutta lisäävä eikä vähentävä dynaaminen entiteetti? Jopa diktatuureissa suurkaupungissa on ainakin vähän helpompi hengittää kuin maaseudulla. Kaupungissa ihmisten elämää on vaikeampi valvoa kuin harvaan asetuissa paikoissa. 

    Erkki Mennola kirjoitti, että kaupungit ovat olleet paikallisen ja maakunnallisen itsemääräämisvallan ja itsehallinnon tienraivaajia. Tarkoittaako tämä nykyään sitä, että itsemääräysvalta onkin kehityksen torpedoimista, visioiden jäädyttämistä, autoritaarisuuteen palaamista?

    Muslimivallan kultainen aikakausi 900-luvulla Espanjassa on toisenlainen esimerkki. Sillä toisin kuin miltä nykyään näyttää, maurien hallinto edusti paikallista edistystä, vapautta, suvaitsevaisuutta.

     Andalusialainen Córdoba Guadalquivir-joen rannalla oli maurien hallinnon keskuspaikka. 900-luku oli Córdoban kulta-aikaa.

    Jason Webster kertoo kirjassaan Violencia (2019) kuinka Córdoba kukoisti tuolloin sekä hengessä että aineessa. 900-luvun parhaina vuosina kaupungissa oli 80 koulua, 600 moskeijaa, 900 kylpylää, 50 hoivataloa köyhille ja orvoille. Kerrotaan että Córdoban monista kirjastoista parhaassa oli 400 000 kirjaa. Kadut oli kivetty, maanpinnan alapuolelle oli rakennettu laaja viemäriverkosto. Kadunkulmissa ja asuntojen ovenpielissä paloivat illalla lamput – niin että kaupungissa oli itse asiassa katuvalot 700 vuotta aikaisemmin kuin Lontoossa.

    900-luvun Córdobassa naisilla oli paljon vapauksia. Kirkkain tähti Lubna oli runoilija, matemaatikko, opettaja ja kalifin sihteeri. Myös historioitsija ja runoilija Radiya vaikutti kaupungissa samoin kuin Sevillan Maryam, joka opetti kaupungin eliitin tyttärille kirjallisuutta.

Kyösti Salovaara, 2022.
Fuengirola.

Kyösti Salovaara, 2019.
Amsterdam.

Ja kun tietää…

    ”Ja kun tietää, että jossakin kaukana / pikajuna syöksyy aseman lasiholvin kirkkaitten lamppujen / alle… ”kirjoitti Mika Waltari 1928 erääseen runoon nuoruudenromanttisella hehkulla. ”Ja että Rotonden loppuunväsynyt mixteri / ravistaa jäistä cocktailia miss Alicelle, / jonka ranteessa hohtaa himmeä platinarengas.” (Mikan runoja ja muistiinpanoja 1925-1978. Toim. Ritva Haavikko. WSOY, 1979.

    Toisessa runossa vuodelta 1929 Waltari kysyi Olavi Paavolaiselta, muistiko tämä nuoruuden kiihkeitä päiviä ja ensimmäisten ulkomaanmatkojen hurmaa, taivaan jättiläisholvia Euroopan yllä. Waltari oli runon kirjoittaessaan 21-vuotias; mitä nuoruutta hän muisteli?

    Mutta kun väki vanhenee, kun minäkin vanhenen, muuttaako se kaupunkeja? Onko kaupungin luoma vapaus sittenkin vain nuoruuden huumaa, harhanäky jota ei saa juoksemalla kiinni?

    Kenties 21-vuotias Waltari osasi katsoa tulevaisuudesta taaksepäin:

        Ja aivojemme lävitse tulivat kalpeat sanat

        jotka kirjoitimme nuoruutemme kirjaan.

        Miten voikaan rakastaa ja vihata

        nuoruuttansa.

        ...

        Satakoot tähdet sen yli, mikä on mennyt.

        

Kyösti Salovaara, 2022.
Berliini.

      

Sananvapaudesta

 [krokotiilin kyyneleet]

Kyösti Salovaara, 2012.

Ei ole välttämätöntä, että sinä lähdet ulos talosta. Jää pöytäsi ääreen ja kuuntele. Älä kuuntele edes, odota vain. Älä odota edes, ole aivan hiljaa ja yksin. Maailma tulee ja tarjoutuu sinulle paljastamista varten, se ei voi olla sitä tekemättä, hurmioituneena se vääntelehtii sinun edessäsi.

- Kafka: Mietelmiä synnistä, kärsimyksestä, toivosta ja oikeasta tiestä. 

Taivastelen.

    Voiko sananvapaus olla suhdanteista kiinni?

    Onko toisille sana vapaampaa kuin toisille?

    Sekö vain merkitsee kuka puhuu ja ken vaikenee?

    Taivastelen eräänlaista tekopyhyyttä. Kun Tukholmassa poltetaan koraani, suomalaiset ja ruotsalaiset toimittajat, tutkijat ja yliopistoväki toteaa laimeasti: No, sellaistahan tämä pohjoismainen mielipiteen ja sanan vapaus on, koraaninkin saa polttaa.

     Kirjan saa siis polttaa. Se ei näköjään supista sananvapautta vaan pikemminkin laajentaa sitä.

    Samaan aikaan oikeus tuomitsee valtiosalaisuuksia paljastaneet Helsingin Sanomien toimittajat. Helsingin Sanomat tärisee moraalisesta kiukusta. Eihän näin saa sananvapautta kahlita. Krokotiilin kyyneleitä lasitalon ikkunoissa.  

     Ja Julkisen sanan neuvosto antaa jyväskyläläisen sanomalehden päätoimittajalle huomautuksen, koska tämä moitti kolumnissaan julkkisnaisten vähäpukeisia somekuvia ”seksuaaliseksi häirinnäksi”. Suomessa turhia julkkiksia ei saa sanoa turhiksi julkkiksiksi, jos nämä sattuvat olemaan naisia. Jos sanoo, siitä saa julkisen huomautuksen.

Toukokuussa 1933 kansallissosialistinen opiskelijajärjestö poltti kirjoja eri puolilla Saksaa. Roviot paloivat monta päivää. Berliinissä poltettiin yli 20 000 teosta. 

    Kirjat olivat vaaraksi uudelle saksalaiselle hallinnolle. Kirjojen polttaminen oli  mielenosoitus isänmaan puolesta. ”Puhdasta mieltä” pidettiin tärkeämpänä kuin sananvapautta.

    Roviolle päätyneet kirjat edustivat monipuolisesti saksalaista ja länsimaista kulttuuria.

    Kolmannen valtakunnan henkiset viholliset olivat monilukuisia, tässä esimerkki kielletyistä kirjailijoista:

    Vicki Baum, Albert Einstein, Friedrich Engels, Lion Feuchtwanger, Sigmund Freud, Jaroslav Hašek, Heinrich Heine, Hermann Hesse, Franz Kafka, Georg Lukács, Rosa Luxemburg, Klaus Mann, Karl Marx, Robert Musil, Joseph Roth, Anna Seghers, Frank Wedekind, Arnold Zweig, Henri Barbusse, André Gide, Victor Hugo, Romain Rolland, John Dos Passos, Theodore Dreiser, F. Scott Fitzgerald, Ernest Hemingway, Helen Keller, Jack London, Upton Sinclair,  Joseph Conrad, Aldous Huxley, D. H. Lawrence, H. G. Wells,  James Joyce, Oscar Wilde, Isaac Babel, Fjodor Dostojevski, Ilja Ehrenburg, Maxim Gorki, Vladimir Lenin, Vladimir Majakovski, Vladimir Nabokov, Lev Tolstoi ja Lev Trotski.

    Suurin kirjarovio paloi Berliinin Opernplatzilla, nykyisellä Bebelplatzilla.

    Israelilaisen Micha Ullmanin taideteos Kirjasto tai Tyhjä kirjasto (1995) Bebelplatzilla muistuttaa natsien kirjarovioista. Maan alle rakennetussa ”kirjastossa” ei ole yhtään kirjaa, vain tyhjiä kirjahyllyjä. Maan päällä, nupukiveyksessä, on laatta missä Heinrich Heine (1797-1856) sanoo, että kirjojen polttaminen on vain alkunäytös. Ensin poltetaan kirjoja ja sitten ihmisiä.

Kyösti Salovaara, 2023.
Näkymä suomalaisen hengen ja ajallisuuden "aukiolle".
Aukiota reunustavat kulttuurin, sananvapauden ja demokratian symbolit:
 Oodi-kirjasto, Helsingin Sanomat, Kiasma,
Eduskunta, Musiikkitalo, Kansallismuseo, Finlandia-talo ja Ooppera.

Jokainen meistä, niin luulen, pitää natsien kirjarovioita sananvapauden loukkaamisena.

    Mutta jos niin on, miksi koraanin polttaminen Tukholmassa  ainoastaan "todistaa" kuinka laaja sananvapaus vallitsee Ruotsissa ja länsimaissa ylisummaan? Miksi koraanin polttaminen ei loukkaa sananvapautta? Vai olivatko natsien kirjaroviotkin pelkästään mielenosoitus? 

   Ironian tähän tapahtumaan tuo lainaus Heineltä. Ensin poltetaan kirjoja ja sitten ihmisiä. Lainaus nimittäin on Heinen tragediasta Almansor (1823). Näytelmä ”tapahtuu” Granadassa vuonna 1492, niihin aikoihin kun kristityt löivät yli 700 vuotta vallinneen muslimihallinnon viimeisen linnoituksen Andalusiassa.

    Näytelmässä marokkolainen musliminainen pakotetaan kääntymään kristinuskoon. Granadalaisella torilla poltetaan koraani. ”Tämä on alkunäytös”, toinen muslimi sanoo. ”Missä poltetaan kirjoja, siellä poltetaan lopulta myös ihmisiä.”

    Muslimien hallitessa (melkein) koko Espanjaa, muslimit, kristityt ja juutalaiset elivät enemmän tai vähemmän sovussa keskenään. Kun Granada antautui 1492, määrättiin juutalaiset joko kääntymään kristinuskoon tai poistumaan maasta. Muutamaa  tai itse asiassa noin sata vuotta myöhemmin samanlainen määräys kohdistettiin muslimiväestölle.

Helsingin Sanomat esitteli puolustusvoimien Viestikoekeskuksen toimintaa joulukuussa 2017. Nyt viiden vuoden päästä kaksi toimittajaa tuomittiin kirjoittamastaan artikkelista lieviin rangaistuksiin.

    Lehden vt. päätoimittaja Antero Mukka sanoi tuomion julistamisen jälkeen, että ”pelkkä prosessi itsessään on kaventanut sananvapautta Suomessa, ja maltillisuudesta huolimatta tuomio ei pelasta tilannetta. Jo uhka vankeustuomiosta ja oikeusprosessiin liittyvä pitkäaikainen julkinen paine nostaa toimittajien ja toimitusten kynnystä tarttua yhteiskunnallisesti merkittäviin aiheisiin. Tämä heikentää kansalaisten mahdollisuuksia muodostaa oma käsityksensä siitä, mitä yhteiskunnassa tapahtuu.” 

    On tärkeää tietää mitä yhteiskunnassa tapahtuu.

    Mutta jos Hesarin toimitus olisi valmistellut juttua viime vuoden helmikuussa, niin olisiko se todellakin julkaistu maaliskuussa, sen jälkeen kun Venäjä oli hyökännyt Ukrainaan? Olisiko edelleen ollut tärkeää sananvapauden kannalta julkaista tietoja, jotka saattavat Venäjän aggression valossa vahingoittaa Suomen turvallisuutta?  

    Sananvapaus näyttää elävän ajassa ja paikassa.

    Kirjan polttaminen Tukholmassa ohitetaan olankohautuksella, koska sananvapaus antaa kaikenlaisille mielipiteille universaalin tuen. Mutta toisaalta: eikö jokainen kirjan polttaminen loukkaa sanomisen vapautta?

     Helsingin Sanomat kertoo ettei aio poistaa nettisivuiltaan tuomion saanutta artikkelia. Hyvä niin, mutta miksi sama ”porukka” hyväksyy sen, että koraani poltetaan, yritetään hävittää totaalisesti? Ja miksi sama ”porukka” on valmis poistamaan vanhoista kirjoista sanoja, tai tuhoamaan jopa kokonaisia kirjoja, jos ne eivät sovi nykyjournalistien ”arvomaailmaan”?  

    Onko sananvapaus sittenkin vain kulttuurista suhdannepolitiikkaa?

    Vai onko kirjojen polttaminen nykyään vaaratonta, koska painettu kirja näyttää muutenkin katoavan kulttuurisfääristämme? Jäljelle jää tyhjiä kirjahyllyjä aivan kuten Micha Ullmanin ”tyhjässä kirjastossa” Bebelplatzin nupukiveyksen alla.

Kyösti Salovaara, 2023.
Onko Oodi kohtapuolin anakronismi - tyhjien hyllyjen "kirjasto"?