torstai 14. helmikuuta 2019

Syyttävä katse


[myötäsukainen elämäkerta ärsyttää]

Kyösti Salovaara, 2019.


Puolitoista viikkoa Pentti Linkolan katse on syyttänyt minua istuessani mukavassa nojatuolissani.
    Laitoin tuolloin, saatuani luetuksi, Riitta Kylänpään teoksen Pentti Linkola – Ihminen ja legenda lasipöydän alatasolle. Oli maanantaiaamu. Olin lukenut kirjaa pitkin yötä. Se ja valvottu yö ahdistivat.
    Pitäisikö tuntea syyllisyyttä moitittuaan Pentti Linkolan ajatuksia vuosien mittaan rankasti ja selväsanaisesti? Vai olisiko aika kääntää takkinsa Kylänpään hyvin kirjoitetun, tarkasti perustellun ja Tieto-Finlandian vuonna 2017 ansainneen elämäkerran luettuaan?
    Linkolan katse syyttää, mutta toisaalta se aristelee. Mies ei näytä hyökkäävältä, pikemminkin viehättävältä. Ari Heinosen ottamassa valokuvassa Linkolan persoonan monet vastakkaiset puolet tulevat esille pehmennettyinä, melkein anteeksipyytävänä.
    Kyllä tuollaisen miehen kanssa sopisi jutella.


Miksi Kylänpään teos ärsyttää?
    Kylänpää kirjoittaa myötäeläen, ihastuen (mutta ei riehaantuen) kohteeseensa; hän käy läpi kalastajan ja luonnonsuojelijan, kirjoittajan ja kiivaan keskustelijan elämän monipuolisesti eikä salaa Linkolan (s. 1932) heikkoja tai jopa vastenmielisiä puolia.
    Eikö tämä olekin hyvä tapa kirjoittaa elämäkerta? Ymmärtäen, selvitellen, yksityisen elämänpiirin laajempiin kehyksiin laittaen?
    Kun syksyllä 2014 kirjoitin pakinassani Panu Rajalan Paavolais-elämäkerrasta Tulisoihtu pimeään, hämmästelin kuinka avoimesti Rajala inhosi Olavi Paavolaista. Elämäkerturin ei tietenkään tarvitse rakastaa kohdettaan. Kukapa haluaisi katsella kiiltokuvia - paitsi lapset.
    ”Rajalallakin on lupa ’inhota’ Paavolaista”, sanoin, ”mutta kirjoittajan motiivi pidäteltyyn antipatiaan ei oikein tule perustelluksi. Luulen että se juontuu Waltarista, ja tässä mielessä Tulisoihtu pimeään on eräänlainen käänteinen epilogi Rajalan suurenmoiseen Waltari-elämäkertaan Unio mystica. Rajalan kuvastossa Paavolainen ei voi olla ’sankari’, koska se rooli on varattu Waltarille.”
    Kylänpää ei inhoa Linkolaa eikä tämän jyrkkiä mielipiteitä, joten onnistuuko hän paremmin kuin Rajala antamaan kohteestaan kokonaisen ja luotettavan kuvan?
    Ja jos onnistuu, miksi se ärsyttää minua?
    Kiiltokuviahan Kylänpää ei piirrä.


Kun Hesarin Jussi Lehmusvesi haastatteli Kylänpäätä Finlandia-palkinnosta marraskuussa 2017, Kylänpää kertoi ymmärtävänsä, miksi ihmiset edelleen tuohtuvat Linkolan persoonasta ja hänen jyrkistä mielipiteistään, mutta harmitteli silti, että Linkolasta näkyy vain tämän provokatiivinen puoli.
    Kylänpää kertoi pitävänsä Linkolaa huumorintajuisena herrasmiehenä, jonka merkittävänä luonteenpiirteenä on kiinnostus ihmisiin: ”Oli itsellenikin pieni yllätys, että hän pitää ihmisistä niin paljon. Hän on todella ihmisystävällinen.”
    Tässä lausumassa taitaa olla avain Kylänpään kirjoittamaan elämäkertaan: koska Linkola on ihmisenä hieno mies, hänen elämänsä täytyy selittää siitä käsin eikä niistä kirjoituksista, joissa hän on julistanut ”kuolemaa” massoille ja demokraattiselle, hyvinvoivalle elämänmuodolle.
    Edellisestä seuraa, että Kylänpää luettelee tarkasti Linkolan linturetket, lasketut linnut, rengastetut linnut ja niiden poikaset ja kertoo kuinka monta kuhaa ja lahnaa tuli siitä tai tästä järvestä ja oliko keli kamala vai vielä pahempi. Jos Linkola olisi pitänyt päiväkirjaa ulkohuussikäynneistään, nekin saisivat sijan elämäkerrassa.
    Sivistysperheestä (olihan isä yliopiston rehtori, äiti maineikasta sivistyssukua) Kuhmoisten ja Hämeen metsiin lähtenyt Linkola itkee metsien muuttumista hoidetuiksi talousmetsiksi, alistaa vaimonsa, lapsensa ja ystävänsä alkeelliseen elämään järvien rannoilla, pitää suhteita moniin naisiin yhtä aikaa, kirjoittelee julmia esseitä ihmiskunnan ”tuhoamiseksi”, lukee paljon ja jopa matkustelee ulkomailla, mutta ei anna muille ihmisille anteeksi matkustamista, tekniikan hyväksikäyttöä, helpon elämän tavoittelua.
    Linkola yrittää kaikin keinoin olla olematta hyvinvointivaltion kansalainen, mutta onko se mahdollista? Tätä kysymystä Riitta Kylänpää ei uskaltaudu käsittelemään kriittisesti.




Suomen Sosialidemokraatti, 7.4.1983.
Pentti Linkolan saatua Eino Leinon seuran palkinnon,
kirjoitin Demariin kiukkuisen jutun, joka herätti keskustelua
mm. Uudessa Suomessa.
Kylänpään teos huomioi keskustelun kattavasti.


Elämäkerta Linkolasta on äärimmäisen taitavasti ja vetävästi kirjoitettu. Tuskinpa yhdestä ihmisestä, yhdestä miehestä ja tämän suhteesta ystäviinsä – kirjailijoihin, ornitologeihin, kriitikoihin, tutkijoihin, maailmanparantajiin – olisi mahdollista kirjoittaa täyteläisempää teosta.
    Mutta yksi asia puuttuu: Linkolaa ympäröivän yhteiskunnan muutos runsaan viidenkymmenen vuoden aikana. Kylänpää on kuin avaimenreiästä Linkolaa tarkkaileva tutkija, jonka ei oikeastaan lainkaan kerro millaisessa huoneessa hän itse istuu, kuinka lämmintä siellä on, miten mainiota valoa sähkölamput heijastavat ja miten mukava on välillä käyttää hyvinvointivaltion huoneen palveluita, lääkäreineen ja lääkkeineen, autoteineen ja vaatekauppoineen.
    Hieman liioitellen: Kylänpää harjoittaa indokrinaatiota esittäessään Linkolan ajattelijana, jonka ajatuksista ei tarvitse piitata, eikä varsinkaan Linkolan yhteiskuntahaaveiden hirmuseuraamuksista, jos ne toteutetaan.
    Niin kuin sanottua, Kylänpää kirjaa objektiivisesti Linkolan esittämät ”provokaatiot” ja myös niiden saaman kielteisen vastaanoton. Elämäkerturia ei voi teknisessä katsannossa syyttää puolueellisuudesta.
    Mutta aina kun Linkolaa kritisoidaan, Kylänpää etsii jonkun Linkolaa tukevan puolustelevan kirjoituksen, jossa kehoitetaan unohtamaan Linkolan kärjistykset. Linkolan proosa on väkevää, puolustajat tapaavat sanoa. Hieno tyyli riittää, ajatuksen kauheudesta viis. Anto Leikola on puolustelijoista falskein.
    Indoktrinaatio syntyy tästä: Linkolan perimmäinen ajatus hyväksytään, ujutetaan lukijan alitajuntaan.
    Senhän Linkola ilmaisi yksikäsitteisesti vuonna 1971: ”Jokin vanha feodaalinen järjestelmä, harvojen etuoikeuksiin perustuva sääty-yhteiskunta olisi vieläkin maapallolla mahdollinen, toteutettu taloudellinen demokratia ei… Ainoa mikä on mahdottomuus on massojen hyvinvointi.”
    Kun Linkola on matkan varrella milloin kiittänyt natseja, milloin Kamputsean kommunisteja, milloin luonnonkatastrofeja liikaväestön tuhoamisesta, niin liioittelusta huolimatta hän on esitellyt loogisesti tuon edellä lausutun perushaaveensa toteuttamisvaihtoehtoja.
    Linkolan ”väkevän proosan” kiistäjät sulkevat silmältä Linkolan aikeesta palauttaa ihmiskunta taaksepäin aikaan, jossa ihmisten enemmistöllä ei mene hyvin.
    Kylänpää näyttää seuraavan tätä keskustelua rauhallisen puolueettomana, mutta asettuu lopulta ja nimenomaan ”rivien välissä” Linkolan kannalle. Se elämäkerrassa ärsyttää.


Pitäessään palkintopuhetta syksyllä 2017 Kylänpää sanoi: ”Ei minusta varmaan löydy ihan samanlaista tulisielua kuin Linkola. Olen minä silti miettinyt näitä meidän metsiä. Että voitaisiinko niille tehdä muutakin kuin myydä selluksi Kiinaan.”
    En tiedä mitä Riitta Kylänpää ajattelee hyvinvointivaltiosta ja siitä mihin se perustuu. Hänellä on oikeus ihailla huumorintajuista Linkolaa ja ymmärtää Linkolan perustelut metsien suojelemiseksi. Elämäkerta todistaa, ettei ihminen ole yksioikoinen kone vaan erilaisten ajatuksien, tuntemuksien ja tekojen ristiriitainen yhdessäoleminen.
    Mutta kun sellua viedään esimerkiksi Kiinaan, sillä ylläpidetään yhtä suomalaisen hyvinvoinnin tukijalkaa. Melkein puolet Suomen BKT:stä ja työpaikoista on vientiteollisuuden synnyttämää, suoraan tai välillisesti. Se tarkoittaa, että hieman kärjistäen ilmaistuna myös puolet suomalaisesta sosiaaliturvasta ja terveydenhoidosta, sivistyksestä ja kulttuurista, koulutuksesta ja perusinfrasta rahoitetaan ulkomailta käsin, mm. Kiinasta.
    Joka ei tätä yhteyttä tajua, hänelle jää kuljettavaksi Linkolan tie: ”Jokin vanha feodaalinen järjestelmä...”


Riitta Kylänpää:
 Pentti Linkola - Ihminen ja legenda.
Siltala, 2017.
Päällyksen suunnittelu Mika Tuominen.

torstai 7. helmikuuta 2019

Omena pöydällä


[esseisti vaatii, esseisti valittaa]

Kyösti Salovaara, 2019.
Sivuhuomautus: Mihin omena, brandylasi ja espressokuppi nyt laitetaan?


Olemme Suomi!
    Hieno maa, hieno kansa, hieno luonto.
    Olemme onnellisia. Meitä ei pelota.
    Puhumme rehellisesti, suoraan. Emme parjaa selän takana.
    Osaamme lukea ja laskea. Joka ei lue, se tavaa. Joka ei tiedä mitä prosenttilasku tarkoittaa, viskaa kritiikkiä puhtaalla tunteella. Parempi sinne päin kuin ei minnekään.
    Meitä ei lahjota. Meihin ei tekopyhä saarnaaminen pure, paitsi silloin kun meidän pitäisi tehdä niin kuin saarnaamme.
    Maailma sätkii hyppysissämme. Olemme Suomi, hieno maa ja kansa.
    Ruuneperit puhuvat ja leipovat sanoista torttuja.


Tällaistakin tulee mieleen helmikuussa.
    Asioihin pitää suhtautua vakavasti. Pelleily pois.
    ”Antti Nylén kirjoittaa tuttuun tapaansa ärhäkästi ja suorasanaisesti” tiivistää Outi Hytönen Parnassossa (1/2019) arvostelunsa Antti Nylénin kirjailijatarinasta, monologista Häviö (Kosmos, 2018.) ”Hän vaatii taiteilijoille säännöllistä palkkatuloa.”
    Hytönen juoksee Nylénin piirtämällä polulla alamäkeä, ei kyseenalaista vaatimusta taiteilijapalkasta. Päinvastoin: ”Tärkeä puheenvuoro on herättänyt harmillisen vähän huomiota”.
    Hytönen uskoo Nyléniä, joka väittää että taiteen käy huonosti ilman kestävää rahoitusta. Kirjailijan ammattia ei kuulemma valita, vaan siihen päädytään. Niinpä kirjailija on syyntakeeton vaatiessaan itselleen säännöllistä palkkaa, vaikka ei saisikaan juttujaan kaupaksi.
    Nylén ei saa huomiota?
    Samassa lehdessä (karunpehmeä) Juha Seppälä kertoo näytelmäkirjailijasta, jonka täytyi tarjoilla baarissa taiteilijatovereilleen. Se hävetti. Se oli kauhistus; se että taiteilija joutuu samaan asemaan kuin kuka tahansa palkkatyöläinen ja vieläpä muiden nähden!
    Niinpä Häviö on Seppälän mielestä viime vuoden paras tietokirja, ”sen sanoma on painava”. Seppälä kiukuttelee Nylénin tukena: hyvinvointivaltio ei ole tuonnut parannusta vähälevikkistä kirjallisuutta kirjoittavan kirjailijan elämään.
    Olisiko pitänyt? Missä määriteltiin, että hyvinvointivaltio rakennetaan taideprojektiksi?
    Huomiotta jäänyt Nylén saa Parnasson ykkösnumerossa vielä kolmannenkin puolustajan. Tuo kirjoittaja ei tyydy vaatimaan taiteilijapalkkaa vaan perustuloa, koska se vapauttaa tulonsaajan kaikesta vastuusta ja velvollisuudesta.
    Hyvinvointivaltio taitaakin olla anarkistin toiveuni? (Maksajaa etsitään Torifiissä.)


Sanotaan mitä sanotaan. Kirjoitetaan mitä kirjoitetaan. Ollaan kuin ei oltaisikaan.
    Netistä löytyy Nylénin teosta ja Nyléniä käsitteleviä juttuja enemmän kuin ahkera ehtii lukea. Huomiota on piisannut.
    Taika Dahlbom haastatteli 23.10.2018 Helsingin Sanomissa Nyléniä näyttävästi, palstatilaa säästämättä. Nylén sai purkaa mieltä kansakunnan parhaalla mediapaikalla. ”Taide on perustuotantoa kuin maanviljely. Paitsi sillä erotuksella, että maataloustuotteet voisi ostaa tarvittaessa kaikki ulkomailta. Suomalaista kirjallisuutta ei voi ostaa ulkomailta”, Nylén sanoo. Samaan aikaan Juha Sipilä puhuu pokkana sosiaaliturvan leikkauksista, senkin bisnespaskapuhuja.
     Esseisti ei megalomaniassaan huomaa, että kansalainen ei tule toimeen ilman sapuskaa, mutta esseet voi hyvinkin jättää lukematta.
    Itse asiassa Nylén ei muusta puhukaan kuin rahasta. Mutta hän onkin parempi ihminen kuin insinööri tai Juha Seppälän kauhistelema tarjoilija. Vähälevikkisen esseistiikan harjoittaja ei vaadi kaikille perustuloa vaan itselleen taiteilijapalkkaa, joka ei ole sosiaaliturvaa vaan palkkio taiteilijalle epäkaupallisesta taiteesta. 
    Taide on taide on taide: siis rahaa!
    Marraskuun 17. päivänä Nylén sai lisää huomiota Hesarissa, kun Oskari Onninen arvosteli Häviön. Kritiikki oli myönteinen, mutta sisälsi (sentään) muutamia piikkejä. Nykykapitalismin ja oikeistohallituksen syyttäminen taiteilijan huonosta asemasta ei ole ”erityisen eleganttia saati uutta”, Onninen kirjoitti.
    Juttunsa lopulla Oskari Onninen lainasi Häviötä: ”Jos todella tuntuu siltä, ettei samasta jyvähinkalosta riitä ammennettavaa sekä taiteilijoille että poliisille, annettakoon poliiseille vähemmän. Nyt on taiteilijoiden vuoro!”
    Onnisen vastaveto oli hieman arvoituksellinen: ”Oliko väkivaltaisesti sanottu? Jos, niin kannattaa pysähtyä miettimään, miksi tällainen tunne heräsi.”
    Tänään, kun eduskunnassa pohditaan, että pitääkö laitokseen päätyneen ikäihmisen hoivaamiseen käyttää 0,5:n ihmisen käsiä vai 0,7:n, Nylénin narsistinen jurputus kuulostaa turhanpäiväiseltä, vaikka toisaalta virkistää. 
    Kirjoittaako 0,5:n henkilötyöpäivän esseisisti huonommin kuin 0,7:n?


Kyösti Salovaara, 2019.


Ymmärrän toki yskän.
    En ajattele, että taiteen pitää olla läpeensä kaupallisesti kannattavaa; että vain bestsellerkirjailijalla on oikeus kutsua itseään kirjailijaksi. Luulen ymmärtäväni esseistin tuskan: kunpa joku maksaisi minulle (hänelle) kirjoittamisesta.
    Vähälevikkinen kirjallisuus saattaa olla pitkän päälle yhteiskunnalle tärkeämpää kuin suurilevikkinen, mutta siitä ei seuraa, että paljon luettu kirjallisuus olisi turhanaikaista ja mitätöntä.
    Suurin osa maailman kirjailijoista tekee muutakin työtä kuin kirjoittaa.
    Miksi Nylén ei mene palkkatyöhön?
    Jos yhteiskunta maksaisi hänelle taiteilijapalkkaa, antaisiko hän juttunsa ”ilmaiseksi” yhteiseen käyttöön? Niinhän palkkatyössä toimitaan: tehdään työtä palkanmaksajalle, ja se mitä syntyy, kuuluu työnantajalle.
    Uskon vilpittömästi, että Nylén on parempi kirjoittaja kuin tarjoilija, mutta voiko ammatinvalinnan perustaa siihen missä on parhaimmillaan? Kuinka monelle se onnistuu?
    Jos esseistille pitää maksaa kuukausipalkkaa siitä, että hän kirjoittaa hyviä esseitä, joita vain harvat lukevat, eikö myös pikajuoksijalle, joka pinkoo satasen kymmeneen sekuntiin, mutta ei halua periaatesyistä osallistua yhteenkään urheilukilpailuun viihdyttäkseen yleisöä, tulisi maksaa kuukausipalkkaa?


Tämmöinen maailma, tämmöinen yhteiskunta, tämmöinen Suomi harmittaa taiteilijaa.
    ”Jos mahdollisuuksien tasa-arvossa on kyse yhtä lahjakkaiden ihmisten tasa-arvosta, yhtä lahjakas viulusti ja virkamies ovat oikeutettuja yhtäläisiin mahdollisuuksiin”, pohtii Ruurik Holm tasa-arvoa teoksessaan Yksilönvapaus (Into, 2017).
    Ongelma on siinä, että useimmissa yhteiskunnissa virkamiehille on tarjolla enemmän töitä kuin viulisteille. ”Mahdollisuudet riippuvat pitkälti erilaisten taitojen yhteiskunnallisesta kysynnästä… Ihmisellä voi olla taitoja, joille ei yksinkertaisesti löydy järkevästi laajamittaista kysyntää edes julkisesti tuettuna.”
    Nylén ja Seppälä haukkuvat väärää puuta moittiessaan Sipilää siitä, että tämä on insinööri ja pubin omistajaa siitä, että tämä maksaa palkkaa tarjoilijalle eikä esseistille.
    Matemaattisesti laskien me kaikki olemme syypäitä Nylénin ahdinkoon. Sosiologisesti ajatellen Nylén on väärässä vaatiessaan kuukausipalkkaa työstä, jolle ei ole yhteiskunnallista kysyntää.
    Utopioissa - sellaisia riittää – jokainen ihmisyksilö saa tehdä mitä haluaa. Oikeassa maailmassa jokaisen, tai useimpien pitää ”uhrautua” yhteisön hyväksi. Suomen bruttokansantuotteesta (ja työpaikoista) noin puolet tulee vientiteollisuudesta. Ulkomailla asuvat ihmiset ”maksavat” noin puolet myös suomalaisten sosiaaliturvasta.
    Pitää siis tehdä tavaroita ja luoda palveluja, jotka menevät kaupaksi ulkomaille.
    Se, saako esseisti kuukausipalkkaa, riippuu näin ollen niiden ihmisten (insinöörien, teknikoiden, myyjien, opettajien, lääkärien, poliisien, tienrakentajien, maanviljelijöiden, merimiesten, lentäjien, vaatekauppiaiden, muurarien, rekkakuskien jne. jne.) työpanoksista jotka mahdollistavat viennin - eikä vain työpanoksesta vaan myös hyväntahtoisuudesta.


Lopetellaan tänään lainaviisauksiin.
    ”Vain se, joka ei tiedä mitään autoista, puhuu autoilusta ilman bensiiniä”, kirjoitti G.K. Chesterton novellissa Sininen risti vuonna 1911, ”ja vain se, joka ei tiedä mitään järjestä, sanoo selvittävänsä asioita ilman selkeitä ja varmoja lähtökohtia.”
    Nykyisessä mustavalkoisessa keskustelussa Chestertonin ajatus unohtuu. Puuhun mennään latvasta ja hämmästytään kun maahan putoaa persuksilleen.
    Entä sitten omena pöydällä?
    ”Perin erilaisia ovat näkemykset”, mietiskeli Franz Kafka (Keisarin viesti, Otava, 1969), ”esimerkiksi omenasta: pienen pojan näkemys, hänen kun täytyy kurkottaa kaulaansa nähdäkseen edes vilauksen omenasta pöytälevyllä, ja talon isännän näkemys, kun hän ottaa omenan ja ojentaa sen vapaasti pöytätoverilleen.”
    Rakenteellisia epäkohtia on hankala parantaa, koske me olemme tuo rakenne emmekä pääse ulkopuolelle.


Kyösti Salovaara, 2019.

torstai 31. tammikuuta 2019

Vaikene, pakene, viekastele


[kieli on teko: teot ovat kieltä]



Jos unohtaa kirjallisuuden, tieteen ja politiikan, pakinani alaotsikko kuulostaa järjettömältä.
    Mutta jos ne unohtaa, mitä jää? Autio maa ja suden ulvonta? Vai makkaraperunat ja lasi olutta? Ellei sitten kaukaisuuteen laajeneva ja itsensä tyhjentävä maailmankaikkeus?
    Saksalaista metafysiikkaa. Painaa tuhat kiloa sanalta. Suomalaista pinnallisuutta. Ei pysty punnitsemaan.
    Yhtä kaikki, modernia maailmaa hallitaan kielellä. Kieli on maailman mieli. Mutta kieli ei ole itsessään muuta kuin sanoja ja lauseita, symbolien suhde.
    Mitä enemmän sanotaan, sitä kauemmaksi kieli etääntyy. Ja nykyään sanotaan sanomattoman paljon, vaikka kirjoja ei niinkään luettaisi. Digitaalisessa lumeessa on enemmän sanoja kuin ruudulle mahtuu. Kieli muuttuu vaaralliseksi, jos se on kaikki mihin ripustautua.
    Ymmärrätkö sanat?


Sattumalta luin peräkkäin kaksi vakoiluromaania. Hienoa kirjallisuutta kannesta kanteen.
    Mutta onko sattumaa mitä luen ja mistä kirjoitan?
    Vakoiluromaani viehättää siksi, että sen kuvaamassa todellisuudessa informaatiota on niin monenlaista, jopa tappavan vaarallista. Vakoiluromaanissa kukaan ei tiedä mikä tieto pitää paikkansa, kuka on ystävä ja kuka vihollinen. Vakoilija on kuin primitiivisen yhteisön metsästäjä, jonka täytyy kulkea koko ajan valppaana vihamielisessä metsässä. Lopulta metsästäjä ei tiedä mitä hän jahtaa. Ehkä hän on itse muuttunut jahdattavaksi, toisen metsästäjän saaliiksi.
    Vakoiluromaani viehättää myös kuvatessaan "sankaria" pelastamassa maailmaa. Vakoilija on täysin yksin vastassaan vihamielinen ympäristö. Vakoiluromaanin sankari työskentelee normimaailman katveessa informaation kätkemänä, hän piiloutuu kieleen, sanottuun ja sanomattomaan. Häntä ei kutsuta pressanlinnaan eikä Oscareita jakamaan – tai jos kutsutaan, kokonaan toisessa roolissa kuin missä hän yrittää pelastaa maailmaa.


Suurenmoisessa esseekokoelmassa The Dangerous Edge Gavin Lambert vertasi kirjailijan ja rikollisen kaksoisroolia toisiinsa. Molemmat kätkevät todellisen roolinsa arkipäivään. Rikollinen piilottaa tekonsa, ryöstön tai murhan; kirjailija sen että hän vakoilee ystäviensä ja tapaamiensa ihmisten elämää ja käyttää näitä hyväkseen.
    Lambert siteerasi James Joycen romaania Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta, missä kirjailijaksi omistautuva Stephen Dedalus julistaa taiteilijan kaksoisroolin selvin sanoin:
    ”Olet kysynyt minulta mitä voisin tehdä ja mitä en tekisi. Sanon sinulle nyt, mitä minä teen ja mitä aion jättää tekemättä. En tule palvelemaan sellaista, mihin en enää usko, olkoon sen nimi sitten vaikka koti, isänmaa tai kirkko; ja minä aion ilmentää itseäni jossakin elämän tai taiteen muodossa niin vapaasti kuin voin ja puolustukseni käytän ainoita aseita, jotka itselleni sallin – vaikenemista, maanpakoa ja viekkautta.”




Vaikene, pakene, viekastele!
    Sattumaltako espanjalaisen Arturo Pérez-Reverten (s. 1951) tyylikäs jännäri Vakooja ja englantilaisen John le Carrén (s. 1931) hienostunut romaani Vakoojan perintö käsittelevät Euroopan lähimenneisyyttä, sitä pulmakysymystä voiko demokraattista yhteiskuntaa puolustaa käyttäytymällä huonosti.
    Molemmat kirjailijat luovat kieltä joka paljastaa, mutta tässäkin on ironinen puoli. Le Carrélle kieli on todellisuuksia peittävä hetteikkö; kieltä raapimalla, sen tasoja esiin kaivamalla totuus paljastaa. Mutta kielellä voi myös peittää totuuden yhä syvemmälle. Pérez-Reverten kieli on puolestaan behavioristista, hemingwaymaista: kieli kuvaa ihmisten tekoja ja niiden kautta hyvän ja pahan ymmärtää.
    Vakoojan perinnössä le Carre palaa 1960-luvun tapahtumiin, omiin romaaneihinsa noilta ajoilta, teokseen Mies kylmästä (1963) ja Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja (1974). Mestarivakooja George Smileyn uskollinen apulainen Peter Guillam joutuu nykyhetkessä kuulusteltavaksi keinoista, joilla demokratiaa yritettiin pelastaa kylmän sodan Euroopassa. Fiktion fiktio, hah!
    Falcó puolestaan on Francon vakooja syksyllä 1936 Espanjan sisällissodan alkuvaiheessa. Pérez-Reverten ratkaisu on rohkea: hän valitsee sankarikseen vastenmielisen poliittisen liikkeen moraalittomalta tuntuvan vakoilijan, joka siekailematta tappaa vastustajan jos niin käsketään; joka menee minne komennetaan ja joka piilottaa ajatuksensa sekä vihollisilta että omilta työnantajiltaan… ja kuitenkin... uhrautuuko Falcón lopulta demokratian puolesta?
    Kummallista kyllä sekä le Carrén salamyhkäiset, monien moraalikysymysten kiusaamat vakoilijat että Pérez-Reverten kylmäverinen Falcó tuntuvat selviytyvän moraalisesta ansasta ”voittajina”. Falcón kohtalo on tietenkin (minulle) vielä avoin, sillä Vakooja on vasta trilogian ensimmäinen teos.
    ”Olen palvellut kuningaskuntaa ja tasavaltaa”, Falcón pomo opettaa nuorempaa vakoilijaa, ”enkä tiedä, ketä palvelen tulevaisuudessa. Tämä työ olisi sietämätöntä, jollei siinä olisi tiettyjä kieroutuneita sääntöjään. Ne eivät ole ehkä sovinnaisia tai edes kunnioitettavia, mutta ne ovat kuitenkin omiamme. Vaikka tärkein sääntö onkin nimenomaan se, että näennäisesti mitään sääntöjä ei ole.”





Vakoiluromaanin kuvaamassa maailmassa kukaan ei ole viaton.
    Ehkä ei todellisuudessakaan.
    ”Sitä paitsi kukaan ei ole viaton”, venäläinen, Espanjassa toimiva vakooja sanoo kyynisesti. ”Korkeintaan lapset ja koirat. Enkä ole ihan varma lapsistakaan. He kasvavat aikanaan aikuisiksi.”
    Vain koiratko ovat viattomia? Ihanko totta? Entä kissat?
    Sekä le Carré että Pérez-Reverte painottavat, että jokaisessa yhteiskunnassa on demokraattisen päätöksenteon, läpinäkyvän politiikan ulkopuolella kilpailevia valtavoimia, joiden ristiriidat kulminoituvat vakoilun ja vastavakoilun piirissä. Vakoilija on kuin marttyyri, joka ristiinnaulitaan maailman pelastamisesta, mutta ristiä ei aseteta julkiselle paikalle vaan katseilta piiloon, sinne missä marttyyri on ikuisesti yksin.
     Voi olla, että le Carrén ja Pérez-Reverten kielenkäytössään loistavat romaanit ovat myös tavallisen ihmissuhdeverkoston metafora.
    Sisällissodan alkaessa Francon kapinallisten tukikohta sijaitsi Salamancassa, Madrid oli laillisen hallituksen, tasavaltalaisten aluetta. Falcó tajuaa, että Salamancassa oli monta voimakeskusta, jotka kilpailevat vallasta: ”Salamanca poliisi saattoi olla kuka hyvänsä: Falangin tiedustelupalvelu, karlistien virasto, turvallisuuspalvelu, sotilastiedustelupalvelu tai jopa jokin kansallisen tiedustelupalvelun osasto.”
    Sekä Pérez-Reverte että le Carré kirjoittavat petoksesta. Sen voi tehdä monella tavalla. Vihollisen pettäminen on sallittua ja helppoa. Ystävän pettäminen koskee sieluun.
    Petoksien keskiössä vakoilija jäädyttää tunteensa – jos se on mahdollista. ”Tiedustelupalvelun työntekijä on inhimillisille tunteille aivan yhtä altis kuin kuka tahansa”, Guillam ajattelee Vakoojan perinnössä. ”Olennaista on, kuinka hyvin hän kykenee ne tukahduttamaan joko reaaliajassa tai - kuten minun tapauksessani - viidenkymmenen vuoden päästä.”
    Ajatteleva ihminen ei tietenkään pysty tukahduttamaan tunteitaan.
    Vakoojan perintö on myös tämän kysymyksen pohdiskelua matkalla menneisyyteen. Se on lukijalle yhtä kummallinen kokemus kuin romaanin henkilöille, jotka yrittävät muistaa mitä noin 50 vuotta sitten tapahtui. Sillä onhan lukija elänyt samassa fiktiviisessä ”aika-avaruudessa” kuin le Carrén romaanihenkilöt – ja hänellä, lukijalla, on ollut samaan aikaan, aivan kuten kirjailijalla, oikea todellinen todellisuus.
    Kun Guillam nyt lopulta kohtaa sadan vuoden ikää lähestyvän George Smileyn, hän kysyy ahdistuneena:
    ”Kuinka suuren osan inhimillisistä tunteistamme me kykenemme mielestäsi vapauden nimissä tukahduttamaan ennen kuin lakkaamme olemassa inhimillisiä tai vapaita? Vai kärsimmekö me vain siitä perienglantilaisesta taudista, joka synnyttää meissä tarpeen pelata koko maailmanlaajuisella kentällä, vaikka olemme jo muuttuneet pikkutekijöiksi?”


Mistä menneisyydestä John le Carré lopulta kirjoittaa?
    Kirjoittaako hän Englannista ja sen kaksoisroolista vai John le Carrésta jonka piilossa David Cornwell -niminen mies eli paljon rosoisempaa ja ristiriitaisempaa arkielämää kuin kirjailija le Carré on koskaan julkisuudessa uskaltanut tai tahtonut kertoa. Oliko le Carrén luoma salamyhkäinen vakoilijaporukka David Cornwellin kollektiivinen parempi minä, sellainen alter ego joka saattoi tulla esille julkisuuteen vain ja ainoastaan valepuvussa?
    Ja miksi Arturo Pérez-Reverte vie vakoojansa 1930-luvulle? Sanooko hän kaksoisroolissa jotakin oleellista Espanjan nykyhetkestä – Katalonian kapinasta, sillä ironialla että tasavaltalaisten Barcelona edusti 1930-luvulla demokratian parasta puolta kun taas nykyhetken Barcelona ilmentää ahdasmielisen nationalismin nousua?
    John le Carrén hienon tuotannon punaisena lankana ja yhtenä oivalluksena oli alusta pitäen toteamus, että suurvaltaa näyttelevä Englanti menetti suurvalta-asemansa viimeistään 1956 Suezilla. Le Carrén vakoilijat käyttäytyvät ikään kuin heillä olisi yhä suurvallan antama tehtävä suoritettavana, mutta tietävät ettei sellaista enää ole, paitsi ehkä moraalisessa katsannossa.
    Nyt Vakoojan perinnössä Saksaan ”paennut” George Smiley tiivistää englantilaisen imperiumin perinnön huolestumiseen kuuluuko Englanti yhä Eurooppaan:
    ”Englanninko tähden se kaikki sitten tehtiin? Sellainen aika oli, ilman muuta. Mutta kenen Englannin? Minkä Englannin? Vainko yksin Englannin, muusta erillisen? Peter, minä olen eurooppalainen. Jos minulla oli erityinen tehtävä - jos koskaan tiedostin täyttäväni tehtävää, vihollista vastaan taistelun lisäksi, se koski nimenomaa Eurooppaa. Jos olin sydämetön, olin sydämetön Euroopan tähden. Jos mielessäni oli tavoittamaton ihanne, se koski sitä että Eurooppa tuotaisiin pois pimeästä kohti uutta valistuksen aikakautta. Minulla on se yhä.”




John le Carré: Vakoojan perintö. (A Legacy of Spies, 2017.) Suom. Tero Valkonen. Tammi, 2018.
James Joyce: Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta. (A Portrait of the Artist as a Young Man, 1916.) Suom. Alex Matson. Tammi, 1946.
Gavin Lambert: The Dangerous Edge. Barrie & Jenkins, 1975.
Arturo Pérez-Reverte: Vakooja. (Falcó, 2016.) Suom. Einari Aaltonen. Like, 2017.