Mustan värit

[kaataa puita nähdäkseen]

Kyösti Salovaara, 2019.
Mustan joulun värikäs maa.

On hanget korkea nietokset: kesäkelejä pitelee.

    Sunnuntaina, talvipäivän seisahtaessa auton ulkolämpömittari näytti seitsemää plusastetta. Kehäteillä oli vilkasta. Ei tarvittu karvahattua eikä rukkasia. Hämärää piisasi. Aatonaattona miljoonien autojen valot sokaisivat hypermarkettien parkkipaikoilla.

    Odotettiin mustaa joulua Pohjolan valkeassa pääkaupungissa.

    Tässä ei ole mitään uutta. Suomenlahden rannikolla joka kolmas joulu on musta.

    Kotkassa 1950-luvulla lapset toivoivat joulupukilta luistimia, mutta se oli vasta puolet lahjasta. Toinen puoli oli, että niitä pääsi kokeilemaan viimeistään tapaninpäivänä.

    Aika usein ei päässyt. Jalkapallokentille ei luonnonjäitä saatu, koska meri vaahtosi avoimena ja räystäät tippuivat. Eikä hiihtämäänkään päässyt, sillä Kotka on saari ja lähimmät etapit olivat toisessa saaressa.

    Ihminen muistaa. Tai tietää muistavansa. Tai muistaa tietävänsä.

    Sivumennen sanoen oliot eivät ole värillisiä. Näin väitti Ludwig Wittgenstein. Tiedä sitten mistä olioista looginen filosofi puhui.

Musta joulu – aika älytön ilmaisu.

    Kun kävelee ulkona, maa on täynnään värejä, maahan pudonneet lehdet ovat vielä ruskean monissa sävyissä, vihreää pilkistää ja nurmikot viheriöivät; punaisen sävyt eivät yllätä.

    Ihminen on kummallinen olento, joskaan ei väritön.

    Onko valkean joulun vastakohta musta?

    Ajatuksena se on, mutta ei realistisesti.

    ”Luonnossa ja lähiympäristössämme ovat melkein kaikki esineet värillisiä”, sanotaan Andreas Kornerupin ja Johan Henrik Wanscherin Värien kirjassa (1961). ”Värittömiä ovat oikeastaan vain vesi ja ruokaryyppy ja muut sellaiset aineet, jotka esteettömästi päästävät valon lävitseen.”

    Vesi ja ruokaryyppy - mutta ei kuitenkaan samean ruskeana vellova Vantaanjoki, joka syöksyy mereen. Maallikko ja lapsi ihmettelevät, miten jokeen nousevat taimenet näkevät kuravedessä eteensä.

Kyösti Salovaara, 2019.
Vantaanjoki putoaa mereen Helsingissä.

Ihminen on kummallinen olento, joskaan ei väritön.

    Musta ja valkoinen ovat ääripäät, ensimmäisestä ei heijastu valoa juuri lainkaan, jälkimmäinen heijastaa melkein kaiken. Väliin jää ihmisen silmälle havaittavaksi ainakin kaksi miljoonaa väriä. Tai kymmenen.

    Mutta kuka muistaa kaksi miljoonaa väriä?

    En ainakaan minä eikä Hentun Liisa.

    Musta ja valkoinen kiehtovat ihmisolentoja. Maailma jakautuu kahteen ääreen, jotka koettelevat ihmisen kestävyyttä.

    Franz Kafka kirjotti, että ihminen on vapaa ja turvattu maan kansalainen. Hänet on ”kytketty ketjuun, joka on niin pitkä, että kaikki maalliset alueet ovat vapaasti hänen ulottuvillaan, mutta kuitenkin niin lyhyt, ettei mikään voi tempaista häntä maan rajojen yli.”

    Mutta on toinenkin ketju.

    Samanaikaisesti ihminen on myös vapaa ja turvattu taivaan kansalainen: hänet on kytketty myös vastaavasti mitoitettuun taivaanketjuun: ”Jos hän nyt tahtoo maan päälle, häntä kuristaa taivaan kaulanauha, ja maan kaulanauha, jos hän tahtoo taivaaseen. Mutta siitä huolimatta hänellä on kaikki mahdollisuudet ja hän tuntee sen; niin, hän pidättäytyy jopa selittämästä kaikkea ensimmäisen kahlehtimisen virheellisyydestä johtuvaksi.”

    Kieltäytyykö ihminen tunnistamasta tosiasioita? Äärien väliin jääviä värejä? Vai rakastaako hän itse rakentamiaan kahleita?

    ”Me emme ole syntisiä vain siksi, että olemme syöneet tiedon puusta, vaan myös siksi, että me emme ole vielä syöneet elämän puusta”, Kafka mietiskelee. ”Syntinen on se tila, jossa me olemme, riipumatta syyllisyydestä.”

    Syyttömiä ja synnittömiä ihmisiä ei ole muualla kuin hautausmaalla, syvällä.

Rakennetaan parasta maailmaa parhaista.

    Kun se näyttää valmiilta, huomataan että ollaan rakennuksessa vankeja. Teimme sen itse. Tahdomme ulos. Mutta itse tehdystä on mahdoton paeta, koska mitään muutakaan ei ole.

    Puhutaan vertauksin ja aristellaan.

    Po Chü-i (772-846) oli kiinalainen kirjastomies ja runoilija. Hän kirjoitti niin selkeästi etteivät vuosisadatkaan ole riistäneet sanoilta värejä ja sävyjä.

    Onko runo myös vertauskuva? Aina? Voiko mitään sanoa suoraan sanomatta muutakin? Mustan ja valkoisen väliin jää ikuinen hämärä – siis filosofinen ajatus.

    Eräässä runossa Po Chü-i kertoo istuttaneensa kuistin eteen puita. Sitten puut kasvoivat korkeiksi ja lehteviksi.

    Runoilijaminä huomasi kaipaavansa etäisten vuorien värejä. Mutta hän oli kasvattamiensa puiden vankilassa, hämärässä ja ahdistavassa pimeydessä.

    Niinpä sitten:

Otin kirveen

ja kaadoin puut omin käsin.

Kymmenentuhatta lehteä varisi päälleni,

mutta kasvojeni eteen ilmestyi tuhat vuorenhuippua.

Äkkiä tuli valoisaa

niin kuin usva ja pilvet olisivat revenneet;

näin sinisen taivaan

kuin kaivatun ystävän kasvot

pitkän eron jälkeen.

Sitten tuli raikas tuuli

ja vähitellen näin lintujen palaavan.

Mieleni avautui. Katsoin itään ja etelään,

katsoin kauas ja sydämeni oli kaukana.

Jokaisella on monia haluja

mutta kaikki niitä ei voi tyydyttää.

Miten en rakastaisi hentoja oksia -

mutta niitäkin enemmän rakastan etäisiä sinisiä vuoria.

(Suom. Pertti Nieminen.)

Ei tarvitse käyttää vertauksia puhuakseen vertauksin.

    Suoraan sanottu on toisinaan paras vertaus. Asian ilmaistuaan voi jäädä kuuntelemaan miten sitä kommentoidaan. Osuivatko sanat suoraan maaliinsa vai vähän ohi. Eikä kuuntelija tiedä ihan tarkasti mihin tähdättiin, keskelle vai vähän ohi.

    Kävelen joulun alla Vanhankaupunginkosken äärellä, ruskeiden, punertavien, vihreiden olioiden väliväreissä. Ei ole mustaa eikä valkoista.

    Katariina Saksilaisen patsas katselee Helsingin alkukohtaa.

    Hän oli melkein lapsikuningatar. Kuoli 22 vuotiaana. Miehensä Kustaa Vaasa perusti sittemmin Helsingin siihen missä Vantaanjoki laskee mereen ja taimenet nousevat ruskeana vellovaan kymeen.

    Oliot saattavat olla värittömiä, mutta eivät olennot.

    Tiklien ja vihervarpusten on havaittu parveilevan joulun maisemissa. Niilläkin on värinsä, jopa kirkkaat. Kaikkia marjoja ei ole syöty, kaikkia siemeniä vielä kylvetty maahan. Se mikä kasvaa, ei jää pimentoon, katseista välittämättä.

    Kun pistetään mustaa valkoiselle, siihen on uskominen.

Kyösti Salovaara, 2019.
Jouluruohon vihertäessä Katariina Saksilainen
katselee Helsingin menneisyyttä
tulevaisuus ympärillään.
Hannu Konttisen veistos paljastettiin 2.6.2014.

Laki, moraali, politiikka

[marxilais-marlowelainen tulkinta]

Kyösti Salovaara, 2019.
Petrusbrunnen, Trier.

Hyväkin puolustus sortuu joskus alkeelliseen virheeseen. Seurataan herkeämättä palloa kuljettavaa hyökkääjää ja unohdetaan vastustajan muiden hyökkääjien liike maalialueella. Ja yhtäkkiä pallo on vapaaksi jätetyllä hyökkääjällä, joka tekee helpon maalin – päällään tai jalallaan.

    Poliittisen keskustelun seuraaminen edellyttää vähän samanlaista tilannetajua, pelin lukemisen taitoa.

    Aina ei kannata kuunnella keskustelun substanssia vaan pikemminkin sen ympärille kehittyvää argumentointia, perusteluja jotka eivät puolusta tai vastusta itse aihetta, vaan jotka viittaavat sen ulkopuolelle poliittiseen tilaan, yhteiskunnalliseen tilaan toisin sanoen.

    Kun kuunteli kolme tuntia al-Holin lapsista ja Isis-äideistä käytyä välikysymyskeskustelua, havahtui kummalliseen kysymykseen: miksi hallituspuolueiden edustajien puheessa joka kolmas lause vetoaa siihen, että Suomi on oikeusvaltio? Tällainen hokema pistää skeptikon miettimään, onko Suomi todellakin oikeusvaltio, jos sitä pitää perustella noin voimallisesti. Mitä hokemalla väistettiin ja välteltiin? Poliittista vastuutako?

    Toinen huomiota herättävä argumentti toistuikin vaatimuksessa noudattaa lakia eikä turvautua poliittiseen ratkaisuun hankalassa asiassa. Tarkkaamaton kuuntelija harhautettiin uskomaan ettei moraalilla, oikeudenkäytöllä ja ihmisoikeussopimuksilla ole mitään tekemistä politiikan kanssa; että ne ovat ikään kuin kiveen hakattuja, käytännöllisen elämän ulkopuolelta saatuja ohjeita, joista ei voi eikä saa olla eri mieltä.

    Kummallisinta tietysti oli, että vasemmistolaiset kansanedustajat vetosivat huuli kireällä lakeihin poliittisen harkinnan sijaan. Yleensä lakeihin vetoaminen on näyttäytynyt oikeiston leipälajina.

Trierin kaupunki Moseljoen varrella on Saksan vanhimpia kaupunkeja, ellei ihan vanhin.

    1500-luvulla Trierissä käytiin Euroopan suurimmat noitavainojen oikeudenkäynnit. Roviot paloivat, noitia poltettiin.

    Hieman noitaoikeudenkäyntien jälkeen, vuonna 1595 Trierin kauppatorille rakennettiin Hans Rupprecht Hoffmannin suunnittelema Pyhän Pietarin suihkulähde.

    Suihkulähteen koristelu on komeaa, tai sitten ihan kitchiä. Sen värit on pidetty hyvässä kunnossa. Kaiken huipulla seisoo kultakaapuinen Pietari sädekehä hiustensa koristuksena.

    Mutta kun turisti rajaa ottamaansa valokuvaa suihkulähteen Pietarista, hän hätkähtää. Onko Pietarilla sädekehä vai peittääkö hänen päätään lintujen ulostuksen estävä kehikko?

    Satunnainen tarkkailija päättelee, että Pyhän Pietarin hiuksia varjelee sädekehä, joka myös estää lintujen ulosteiden valumisen kultaisille hiuksille ja pyhille harteille. Sädekehällä on kaksi tarkoitusta: pyhä ja käytännöllinen. Eikä noita tarkoituksia voi erottaa toisistaan, niin kuin ei voi erottaa moraalia arkipäivän käytännöistä sen enempää kuin politiikkaakaan (yhteiskunnallista vuorovaikutusta) laeista ja perusoikeussopimuksista.

    Älä tuijota palloa – katso pelaajien liikettä sen ympärillä!

Kyösti Salovaara, 2019.
Seis!
Karl Marx ohjaa
jalankulkijoita Trierissä.

Kummalliselta tuntuu että vasemmisto kansanedustajiensa suulla kieltää mestarinsa. Jokaisen sosialistina itseään pitävän kuuluisi tuntea yhteiskuntafilosofian suurmiehen, Trierissä v. 1818 syntyneen Karl Marxin ajatusmalli (ja aika vakuuttava selitysmalli) hengen ja aineen vuorovaikutuksesta, siitä että käytännöllinen elämä, aineellinen perusta luo päälleen ja sisälleen arvojen ideat ja moraalin ja poliittisen ajatusmaailman.

    Suomen eduskunnan keskustelussa vasemmistolaiset pyrkivät erottamaan henkisen elämän aineellisesta, mutta sehän on mahdotonta; pelkkää idealismia tai pötypuhetta vaikean (poliittisen) probleeman lannistamana.

    Kun esimerkiksi Paavo Arhinmäki vetoaa lakeihin ja kieltää politiikan läsnäolon, mihin hän oikeastaan vetoaa?

    Marxin (ja marxilaisuuden) tulkinta todellisuudesta oli ja on täysin toinen. Marx sanoi, että ”oikeudellisia suhteita sen enempää kuin valtion muotojakaan ei voida käsittää niistä itsestään tai niin sanotusta ihmishengen yleisestä kehityksestä lähtien, vaan ne päinvastoin perustuvat aineellisiin elinehtoihin”. ”Sosiaalinen, poliittinen ja henkinen elämä ylipäätään riippuvat aineellisen elämän tuotantotavasta”, Marx sanoi.

    Kaikki yhteiskunnallinen elämä on käytännöllistä. Ei ole (ei ainakaan meidän tiedossamme) tuonpuoleisia ideoita eikä tuonpuoleisia lakeja ja moraalia. Kaikki henkinen on kaikessa aineellisessa ja vastakohdissaan. ”Olisiko lukko ikinä kehittynyt yhtä täydelliseksi, ellei keskuudessamme olisi varkaita”, Marx kärjisti pilkkakirveenä. ”Olisiko setelien painaminen saavuttanut nykyisen täydellisyytensä, ellei väärentäjiä olisi?.. Eikö Pahantiedon puu olekin aina samalla ollut myös Hyväntiedon puu aina Aatamin ajoista lähtien?”

Marxin ajattelun voi ottaa fatalistisesti tai romanttisesti. Fatalisti uskoo, että maailma on kuin on, minkä sille mahtaa, kiehukoon liemessään. Romantikko ymmärtää, että kaikki on mahdollista, niin aineen kuin hengenkin kasvattaminen ja muuttaminen. Romantikko myöntää, että laulun sanoissa myös laulajan nauttiman leivän vilja aaltoilee.

    Marxilainen ajattelee - ja väittää – että kapitalismin kehitys koko monimutkaisuudessaan näkyy myös lakien, moraalin ja ideoiden kehityksessä, kuitenkin niin että molemmat tai paremminkin kaikki sfäärit vaikuttavat kaikkeen. Kun siis tarkastelee jotakin lakia, sopimusta tai käytäntöä, tulee kysyä, kuka siitä (laista, moraalikoodista, ideoista) hyötyy: kenelle tämä laki tai tämä käyttäytymismalli sopii ja kenen tai minkä hyödyksi se on laadittu ja sovittu?

    Yllättävän monet kymmenestä käskystä kuvaavat yhtä moderninkin yhteiskunnan moraalikoodia, tosin enemmän tai vähemmän liuduntuneessa muodossaan. Yhteinen historia on pitkä aineessa ja hengessä.

    Salapoliisiromaanien lukija on oppinut, että yksityisetsivä tai poliisimies kysyy ensimmäiseksi murhapaikalla: kuka tästä murhasta hyötyy?

    Marxilaisen ja ”marlowelaisen” tulkinnan mukaan täytyy kysyä, miksi hallituksessa olevat puolueet väittävät, että al-Holin Isis-äitien kotiinpaluun ongelma ei ole poliittinen (vaan juridinen) tai että miksi Sipilän hallituksen sote-uudistus kaatui siihen, että perustuslakijuristit näyttivät olevan vasemmistopuolueiden kannalla, että perustuslakia ei pidä tulkita vaan lukea kirjain kirjaimelta kuin Mooseksen kivitauluja.

    Kuusikymmentäluvulla banderolleihin kirjoitettiin: Kaikki on politiikkaa!

    Nyt saman ajatusmaailman jälkeläiset kirjoittavat salaisiin muistioihinsa: Mikään ei ole poliitiikkaa! Lakia on noudatettava! Ennen meitä se kirjoitettiin ja meidän jälkeen se jääköön muuttumattomana!

    Kun 1960-luvulla vasemmistolaiset väittivät (me vasemmistolaiset väitimme), että Suomessa vallitsee ”porvarillinen hegemonia”, joka näkyy kaikessa, yhtä hyvin lainsäädännössä kuin virkamiesten käyttäytymisessä, sekä koululaitoksessa että joukkotiedotusvälineissä, niin mikä ”hegemonia” nyt vuonna 2019 vallitsee vasemmistolaisten puolustaessa lakia ja järjestystä ja yrittäessä estää muutoksia vallitsevaan olotilaan?

    Onko Suomi muka ”sosialistinen”? Tuskinpa vaan. Entä sitten, vallitseeko Suomessa, niin kuin muissakin Pohjoismaissa, sosialidemokraattinen hegemonia, siitä riippumatta kuinka suuren kannatuksen sos.dem puolueet parlamenteissa saavat?

    Jälkimmäinen väite saattaa pitää paikkansa sillä lisäyksellä, että hyvinvointivaltion olemukseen sisältyviin totalitaarisiin piirteisiin (”pohjoismainen holhousvaltio”) antaa jymäkän lisän vihreään liikkeeseen kuuluva totalitaarisen utopian kaipuu.

    Pelkääkö vasemmisto menettävänsä hegemoniansa? Kenties. Suurien aatteiden tilalle on vyörynyt erilaisten poppareiden aatteettomuuskulttuuri. 

Kyösti Salovaara, 2019.
Kiinalaisen kuvanveistäjän
Wu Weishanin Karl Marx pronssipatsas
Trierissä.

Paavo Kastari (1907-1991) - oikeustieteilijä, professori, Valpon päällikkö, eduskunnan oikeusasiamies ja kahden hallituksen ammattiministeri - aloitti vuonna 1977 teoksensa Suomen valtiosääntö näin komeasti: ”Valtiosääntöoikeus on keskeisiltä osiltaan poliittista.”

    Tuossa teoksessa Kastari käsitteli mm. perusoikeuksia ja niiden vaikutusta lainsäädäntöön. Hän totesi että perusoikeudet ovat pakottaneet vastakkaisia näkökantoja ja intressejä kompromisseihin ja sillä tavalla eturyhmien vaatimukset ovat tulleet kohtuullisemmiksi. ”Mutta toisaalta ne ovat myös saattaneet jarruttaa ja viivästyttääkin lainsäädännön kehitystä joillakin aloilla”, Kastari kirjoitti. ”Ilmeistä on, että ne ovat monesti aiheuttaneet hallituksille vaikeuksia reformipolitiikan ajamisessa.”

    Tuohon aikaan reformit törmäsivät vahvaan omaisuudensuojaan. Tänään törmätään perusoikeuksien ylivaltaan tasa-arvon puitteissa. Sitä punnitaan gramman vaa'alla. Onko (vasemmistolainen) maailma siis valmis tässä mielessä? Onko vasemmistolaisella aatteella vain menetettävää 2000-luvun todellisuudessa? Vai ymmärtääkö se todellisuuden vaatimukset konservatiivisesti, antautuen?

    Kaikki on politiikkaa. Myös lakien säätäminen on poliittinen teko.

    Ja kaikki mikä on politiikkaa, on myös altista kritiikille. Siitä ja tästä asiasta voi olla eri mieltä ja siitä saa olla eri mieltä. Yhteiskuntatodellisuudessa ei ole kiveen hakattuja totuuksia – paitsi syntyminen ja kuolema.

    Kuka hyötyy? Mitä hyödyttää? Miksi kannattaa tehdä…?

    Raymond Chandlerin romaanissa Pitkät jäähyväiset (1953. Suomennokset 1956 ja 1988. WSOY.) yksityisetsivä Philip Marlowe auttaa ystäväänsä pakenemaan murhan rikosepäilyä. Kun poliisit kuulustelevat Marlowea, tämä kieltäytyy vastaamasta moraalikoodiinsa ja ammattietiikkaansa vedoten. Niinpä Marlowe päätyy putkaan miettimään itsepäisyyttään.

    ”Teidän piti ruveta teatraaliseksi”, Marlowea auttamaan tullut huippulakimies moittii Marlowea: ”Pitää kiinni oikeuksistanne, puhua laista. Miten sinisilmäinen te oikein voitte olla, Marlowe? Teidänlaisenne mies, jonka pitäisi jo tietää miten maailmassa pärjätään. Laki ei ole sama kuin oikeus. Se on hyvin vajavainen koneisto. Jos painaa juuri oikeita nappeja ja on lisäksi vielä hyväonninen, oikeus saattaa tulla näkyviin vastauksessa. Lakia ei ole koskaan tarkoitettukaan muuksi kuin koneistoksi.”

    Chandlerin romaanin viimeiset virkkeet johdattakoon pakinan ironiseen ja salaviisaaseen loppuhuipennukseen:

    ”En koskaan nähnyt ketään heistä uudelleen – paitsi poliiseja. Vielä ei ole keksitty mitään keinoa sanoa jäähyväisiä heille.”

Kyösti Salovaara, 2019.
Aine ja henki sulautuvat toisekseen
eli
Hyvää Joulua 2019.

Pyllistetään sanojen merkityksille

[objektiivisen subjektiivista]

Kyösti Salovaara, 2019.
Jugendtyylinen kissatalo valmistui Riikaan v. 1909.

Sanat vangitsevat miettimään, kuvat katsomaan.

    Molemmissa merkitykset hilseilevät kuin maali vanhan talon seinässä.

    Riika on vanha kaupunki Latviassa. Otan valokuvia sattumanvaraisina katsahduksina. Historia tunkee esille. Sen voi välttää katsomalla muualle. Stalinin ”tyylin” pilvenpiirtäjän juurella kaupataan rättejä ja eroottista toritaidetta. Kollaasi komentotaloudesta kohti vapautta?

    Riian kaduilla ihmiset kääntävät katseensa vastaantulijasta. Eivät halua osallistua. Entisen Neuvostoliiton totalitaarinen menneisyys kopisee askelissa. Ollaan edelleen valppaita, vaikka nyt kävellään vapaina.

    Tai sitten kuvittelen. Näen mitä tahdon.

    Vähitellen opin ottamaan ”huonoja” valokuvia, jotka paljastavat. Syntyykö huonoista kuvista uudenlaista ”taidetta”: sekavia asetelmia mielen maisemasta?

    Riian kissatalosta kerrotaan tarinoita. Varakas kauppias ei päässyt kauppiaskillan jäseneksi. Hän rakennutti talon, jonka katolla kissat pyllistävät kauppiaskillalle. Toistakin kerrotaan. Juttuja historiasta, taloista ja valtiaista, mahtimiehistä ja kauppapuksuista.

    Merkitykset hilseilevät. Sanat pyllistävät todellisuudelle.

Sanotaan että kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Toisaalta yksi kuva valehtelee enemmän kuin tuhat sanaa. Näin järkeili Erno Paasilinna.

    Siispä meillä on jo kaksituhatta väitettä sanasta ja kuvasta, tosia ja valheita tai siltä väliltä.

    Sanojen merkitykset hilseilevät kuin maali vanhan talon seinässä. Tältä tuntui seurata hallituskriisiä. Antti Rinteen hallitus kaatui sanoihin, ei tekoihin. Ei kerrottu mitä ajateltiin. Ei sanottu mitä tehtiin. Puhuttiin toista.

    Luottamus – komea sana. Kunhan tietää mitä se tarkoittaa. Antti Rinteeltä loppui luottamus. Eikä Rinne luottanut Sirpa Paateroon. Kun luottamus meni kaksi kertaa, Paatero erosi ja Rinne sitten.

    Mutta kuin tuhkassa kytevistä kekäleistä he nousivat uudelleen vallan koturneille. Paaterosta tuli uuden hallituksen ministeri. Rinne äänestettiin eduskunnan ensimmäiseksi varapuhemieheksi, valtiojärjestyksen ja etiketin mukaan merkittäväksi ”luottamusmieheksi”.

    Kukaan ei enää tiedä mitä sana ”luottamus” tarkoittaa. Väitetään että luottamusta joko on tai ei. No onko? Vaiko ei?

    ”Yhtä ainakin voi toivoa”, summasi Helsingin Sanomien politiikan toimituksen esimies Jussi Pullinen (HS, 9.12): ”Kun poliitikot käyttävät sanoja kuten ’luottamus’, he voisivat kertoa meille, mitä he tarkalleen ottaen tarkoittavat.”

    Vai onko helpompaa antaa sanojen merkityksien hilseillä?

Kyösti Salovaara, 2019.
Totalitäärinen menneisyys hilseilee
Baltian "Pariisissa".

Muuttuiko hallitustragedia farssiksi?

    Media hehkuu kuin induktiohella. Mitä enemmän siihen koskee, sitä kuumemmaksi se käy.

    Uusi pääministeri Sanna Marin tulkitaan mediassa ja somessa äärimmäisen vasemmistolaiseksi liberaaliksi. Mediassa puretaan vaalikoneiden vastauksia. Marin näyttäytyy vihreämpänä kuin vihreät, sosialistisempana kuin sosialistit. Sitten Hesari julkaisee vaalikonevastauksiin perustuvan kaksiulotteisen arvograafin, jossa Sanna Marin on liberaaleista liberaalein.

    Miten se on mahdollista? Voiko äkkijyrkkä sosialisti olla liberaali?

    Mitä sana merkitsee ylisummaan? Liberaali lienee vapaamielisen synonyymi, tarkoittaa melkein samaa. Vai tarkoittaako sittenkään? Sotketaanko tässä amerikkalaisen poliittisen keskustelun tarkoittama ”liberaali”, joka merkitsee ”vasemmistolaista” suomalaiseen sanan merkitykseen, joka tarkoittaa vapaamielistä ja avarakatseista, siis ahdasmielisen vastakohtaa?

    Vaalikoneen vastauksissa Sanna Marin on valmis kieltämään ja rajoittamaan liberaaliin yhteiskuntaan kuuluvia perusvapauksia, kuten vapautta liikkua ja oikeutta itse päättää mitä syö. Marin on valmis kiristämään verotusta valtion hyväksi yksilön vapauksia vastaan.

    Voiko Marinin kaltainen sosialisti olla liberaali?

    Jos voi, kuka on antanut tämän merkityksen sanalle?

    Tieto on valtaa. Vielä suurempaa valtaa käyttää se joka pääsee leipomaan sanalle merkityksen.

Vapaus ja vapauden tunne ovat yksilön suhde muuhun maailmaan, konkreettiseen ja henkiseen. Se ei ole valtion eikä kunnan eikä luonnon näkökulma, asenne. Valtio, kunta ja luonto ovat kollektiivin kehys, jossa yksilö on tai tuntee olevansa vapaa. Liberaali ihminen suo kaikille ihmisille vapauden olla vapaa. Lupaa siihen ei tarvitse kysyä papilta eikä poliitikolta.

    Terävästi purevassa esseekokoelmassaan Olette kaikki väärässä Heikki Pursiainen käy sosialistin kanssa keskustelua siitä mitä liberaalina oleminen tarkoittaa, ja milloin on mahdollista olla liberaali. ”Sori, Teivo Teivainen, sosialisti ei voi olla liberaali”, Pursiainen otsikoi esseensä, jossa lähtökohtana on Hesarin vaalikoneen xy-koordinaatisto, missä yhdellä akselilla vastaajia luokiteltiin konservatiiveiksi vs. liberaaleiksi ja toisella akselilla vasemmistolaiseksi vs. oikeistolaiseksi.

    Pursiaisen mielestä käsitteeseen liberaali pitää kuulua myös taloudellinen (ja aineellinen) ulottuvuus. Ei voi olla liberaali, jos haluaa rajoittaa vapaata kaupankäyntiä, yksityistä omistusta, markkinataloutta. Liberalismiin kuuluu peruslähtökohtana se, että ”jokaisella ihmisellä on oikeus tavoitella omia päämääriään, omia tärkeitä asioitaan, pyrkiä omasta mielestään hyvään elämään.”

    Hyvä yhteiskunta tarjoaa ihmiselle parhaat mahdollisuudet tähän, Pursiainen lisää. Ja sanoo, että hajautettu omistus on välttämätöntä vapauksien säilymiselle: ”Jos resurssit keskittyvät valtion kontrolliin, vaikka tämä olisi demokraattinenkin, seurauksena on vapaudelle myrkyllinen vallan keskittyminen.”

    Voiko Sanna Marinia kutsua liberaaliksi?

    Ei voi, jos hänen julkiset kannanottonsa ottaa todesta, jos sanat merkitsevät sitä mitä niiden luullaan merkitsevän. Mutta mehän emme tiedä mitä Marin todella ajattelee.

Kyösti Salovaara, 2019.
Vuoden 1905 vapaustaistelijoiden patsas,
 taustalla Latvian kansalliskirjasto. Historian kerrostumia:
Tsaarin Venäjä, kommunistien Neuvostoliitto, vapaa Latvia
Väinäjoen rannalla.

Kaikki filosofia on kielen kritiikkiä, Ludwig Wittgenstein sanoi.

    Mitä poliittinen puhe sitten on? Onko siinä tarkoitus kertoa vai peittää? Ohjata vai eksyttää? Vietellä vai karkottaa?

    Voiko oikeiden sanojen merkityksiä säätää poliittiseen tilanteeseen sopivaksi?

    Tällä viikolla Ylen ykkösaamussa (radiossa) haastateltiin uuden hallituksen valtionvarainministeriä, keskustapuolueen Katri Kulmunia, joka korosti että hallituksen pitää edistää paikallista sopimista yritystoiminnan kilpailukyvyn edistämiseksi. Haastattelun päätyttyä Ylen toimittaja ihmetteli, miten Kulmunin ”oikeistolainen” mielipide paikallisen sopimisen edistämisestä sopii vasemmistolaisen Sanna Marinin hallituksen linjaan.

    Toimittajan huomautus on käsittämätön. Mitä tekemistä paikallisella sopimiselle on sen enempää oikeistolaisuuden kuin vasemmistolaisuudenkaan kanssa? Onko avioliittosopimuskin ”oikeistolaista” politiikkaa? Jos on, mitä politiikkaa on asunnon vuokrasopimuksen allekirjoittaminen? Erittäin paikallista ja sitä mukaa, Ylen antamalla merkityssisällöllä, oikeistolaista toimintaa. Niinkö?

    Sanojen merkitykset hilseilevät.

    ”Voiko valtiovalta tietää yksittäistä ihmistä paremmin, mikä tälle ihmiselle on hyvinvointia ja mikä ei?” kysyi Ruurik Holm teoksessaan Yksilönvapaus. Vaikka joskus ehkä voi, yleisesti ottaen ”on kuitenkin vaikea nähdä, millä perusteella valtiolla olisi oikeus tehdä pakottavia päätöksiä sen suhteen, mikä kullekin yksilölle on parhaaksi, jos yksilö itse ei tällaista oikeutta ole valtiolle luovuttanut.”

    Holm sanoo, että on jo lähtökohtaisesti ongelmallista, jos valtio tai muu kollektiivi määrittelee yksilöiden ’todelliset’ tarpeet ja halut. ”Jokainen ihminen on itselleen paljon tärkeämpi kuin valtiolle.”

    Miksi valtiokollektiivin ylivaltaa ja komentovaltaa kannattavia poliitikkoja harhaannutaan sanomaan ”liberaaleiksi”? Onko se valepuku? Troijan puuhevonen? Ja jos on, niin missä tarkoituksessa?

Kun sanojen merkityksiä vaihdetaan suhdanteisiin sopivaksi, kun niitä käännellään kuin lettuja paistinpannulla, niin ketä tästä pitäisi syyttää? Poliitikkoja vai mediaa? Molempia vai ei ketään?

    Kun pyllistää yhtäälle, kumartaa toisaalle.

    Karusellissa voi pyllistää ja kumartaa vuorotellen kaikkiin suuntiin.

    Ihmiset käyttävät kieltä omaksi hyväkseen. Myös poliitikot ja toimittajat käyttävät kieltä. Johtopäätös: hekin ovat ihmisiä!

    Roland Barthes  - ranskalainen merkkien ja merkityksien tutkija - oli sitä mieltä, ettei ole olemassakaan realistista kirjoitusta, joka voisi raportoida tosiasiat puolueettomasti. Kielenkäyttö, sanojen merkityksen ymmärtäminen, kantaa mukanaan kulttuurikoodeja, joiden alaisuudessa kirjoittaminen ja sanominen tapahtuu. Maailma tulee ilmi kulttuurikoodien läpi, ei niiden ohi.

    Barthesin mielestä ihminen on kieltä käyttäessään ”kielen vanki”. ”Barthesin mukaan emme voi koskaan tuntea todellisuutta itsessään, koska voimme tavoittaa sen vain omien kulttuurikaavojemme ja kulttuurikoodiemme kautta”, tiivistää Damien Lecarpentier Barthesin ajatuksen esseessä Strukturalismista pragmatismiin teoksessa 1900-luvun ranskalainen yhteiskuntateoria.

    Mutta kun sosialisti (poliitikko tai toimittaja) väittää olevansa liberaali, yrittääkö hän kääntää Barthesin ajatuksen nurinniskoin ja tehdä kuulijoistaan ja lukijoistaan oman kielensä ja niille antamiensa ”itsevaltaisten” merkityksien vankeja ja uhreja?

Kyösti Salovaara, 2019.
Latvian tiedeakatemian pilvenpiirtäjä
1950-luvun lopulta.
Stalinismin ja eroottisen
toritaiteen liberaali anakronismi.

Ruurik Holm: Yksilönvapaus. Tulevaisuuden hyvinvointivaltion peruskivi. Into, 2017.

Damien Lecarpentier: Johdanto: Strukturalismista pragmatismiin. Teoksessa 1900-luvun ranskalainen yhteiskuntateoria. Toim. Miikka Pyykkönen & Ilkka kauppinen. Gaudeamus, 2015.

Heikki Pursiainen: Olette kaikki väärässä. Yhteiskunnallinen keskustelu Suomessa. Tammi, 2019.

Ludwig Wittgenstein: Tractatus Logico-Philosophicus eli Loogis-filosofinen tutkielma. Suom. Heikki Nyman. WSOY, 1971.