torstai 22. elokuuta 2019

Valoa kansalle


[valikoiden]


Kyösti Salovaara, 2019.
Esa Pulliainen, Ville Valo ja Kai Pulliainen
Tapiolan golfkeskuksessa viime lauantaina.
TAGi on Pop 2019.


Vaikea ei ole helppoa.
    Syvä ei ole matalaa.
    Objektiivinen ei ole subjektiivista.
    Valo ei ole pimeää.
    Totuus ei ole valhetta.
    Korkeakulttuuri ei ole populaaritaidetta.
    Uusi ei ole vanhaa, mutta kun Agents ja Ville Valo esittävät Rauli ”Badding” Somerjoen ”vanhoja” lauluja, mihin ne sijoittuvat – uuteen vai vanhaan?


Ville Valo on tässä aasinsilta. Nimensä semantiikkaa, ei syntaksia.
    Millä tavalla taiteesta ylipäänsä voi puhua? Mitä sanoja saa käyttää kuvatakseen taideteosta? Ollakseen kriittinen? Vai onko kuvailevia sanoja lainkaan?
    Julkisessa keskustelussa äärimmäisyys voittaa pragmaattisen.
    On vain taidetta, toiset sanovat.
    Taide on ajan tuhlaamista, sanovat eräät.
    Taide on sivilisaation suurin saavutus, joku sanoo.
    Kirja on vanhentunut kommunikaatioväline, väittää yksi, välivaiheen ”käyttöliittymä”, menneen talven lumia.
    Merkityksiä ei sävelletä eikä maalata, sanoi Jean-Paul Sartre.


Olen näissä pakinoissa usein lainannut englantilaista John Careytä (s.1934), kun puheena on ollut korkeakulttuurin arvottaminen ja eliitin ja massojen kulttuurimaun pohdiskelu.
    John Carey on huippuluokan kirjallisuuskriitikko ja kirjallisuuden emeritusprofessori Oxfordista. Häntä pidetään korkeakulttuurisen elitismin ankarana kriitikkona.
    Sitä Carey on.
    Hän julkaisi vuonna 1992 teoksen The Intellectuals and the MassesPride and Prejudice among the Literary Intelligentsia, 1880-1939. Teoksen nimi kuvastaa sellaisenaan Careyn tutkimusotetta ja kritiikin ideaa.
    Carey sanoo, että kun muualla Euroopassa 1900-luvun alussa eliitti pyrki eristämään massat kulttuurista, Englannissa ns. modernismi teki saman kirjoittamalla niin vaikeasti, ettei tavallinen lukija jaksanut pysyä mukana. Modernistit turvautuivat kieleen eristääkseen rahvaan eliitin kulttuurista.
    Tuohan oli aika ironista, sillä eliitti esittäytyi samaan aikaan tiennäyttäjänä, avantgardena, mutta rakensikin sitten sellaisen tien ettei sitä pystynyt juuri kukaan (tavallinen ihminen) perässä kulkemaan.
    Mielenkiintoisen huomion Carey tekee teollisesta ruoasta. Purkkiruoka ja pikaravintolat tulivat jo varhain älymystön syyllistämäksi. Älypäiden mielestä rahvas ei pystynyt valitsemaan edes ruokaa sivistyneesti. Intellektuellit puhuivat luonnollisen sapuskan ylivertaisuudesta rahvaan käyttämään mekaaniseen ja sieluttomaan säilykeruokaan rinnastettuna.
    Purkkiruoan kritiikkiä tulvi yhtä lailla vasemmistolaisilta kuin oikeistolaisiltakin intellektuelleilta. Geoge Orwell kirjoitti teoksessa Tie Wiganin aallomurtajalle näin:
    ”Luultavasti olisi mahdollista väittää, että muutokset ruokavaliossa ovat dynastioiden taikka uskontojenkin vaihtumista tärkeämpiä. Esimerkiksi maailmansotaa tuskin olisi koskaan syttynyt, ellei säilykeruokaa olisi keksitty…
    Pitkällä aikavälillä kenties havaitsemme, että säilykeruoka on konekivääriä vaarallisempi tappoase.”


Kun rahvas oli älymystön mielestä huonoimmillaan istuessaan ruokapöytään, niin mitä tapahtuu tänään?
    Käydänkö liha- ja maitotuotteita vastaan itse asiassa yhä samaa taistelua kuin mitä Orwell ja kumppanit kävivät purkkiruokaa vastaan? Tällä kertaa älymystö on saanut tuekseen ilmastomuutoksen torjumisen agendan; se ikään kuin oikeuttaa pakottamaan massat luopumaan perinteisistä ruokatavoista, aivan samoin kuin vapaasta liikkumisesta autoilla tai lentokoneilla. Niin kauan kun vain pienellä vähemmistöllä oli varaa syödä pihvejä ja matkustella Euroopassa kuukausikaupalla, kaikki oli älymystön mielestä OK.
    Muuttuuko mikään kun kaikki muuttuu? Vai halutaanko palata menneisyyteen - pienien vähemmistöjen ylivaltaan?
    John Carey lainaa intellektuellien intellektuellia Wyndham Lewistä, joka sanoi, että ”yksikään taiteilija ei voi koskaan rakastaa demokratiaa”. Lewisin mielestä taiteessa kaikuu aristokratia, mikä estää massoja pääsemästä sen tykö.
    Vuonna 2005 Carey julkaisi kriittisen, provokatiivisen ja jopa hauskan teoksen What Good Are the Arts? Tässä teoksessa hän kysyy ”ikäviä” kysymyksiä.
    Mikä oikeastaan on taidetta? Onko korkeakulttuuri ylivertaista? Tekeekö taide meistä parempia ihmisiä? Voiko taide olla uskontoa?
    Careyn vastaukset eivät tue sovinnaista ajatusta taiteen ja taideteoksien ylivertaisuudesta muihin harrastuksiin nähden.
    Tässä teoksessa Carey repii hajalle korkeakulttuurin kliseitä tai paremminkin kielen kliseitä, joilla perustellaan korkeakulttuurin ylivoimaa massakulttuuriin nähden.
    Carey ei suinkaan väitä etteikö (kauno)kirjallisuus olisi tärkeää. Päinvastoin, hän toteaa, että kirjallisuus ei ole vain ainoa taidemuoto joka pystyy kritisoimaan itseään, vaan että vain kirjallisuus ylipäänsä pystyy kritisoimaan mitä tahansa, koska vain se pystyy ajatteluun ja järkeilyyn. Tästä seuraa, että vain kirjallisuus osaa moralisoida. (Vrt Sartre: Merkityksiä ei sävelletä eikä maalata.)



Säilykeruoan syöminen osoittaa huonoa makua, Orwell ja 1900-luvun alkupuolen älyköt sanoivat.
    Moni meistä muistaa, ainakin epämääräisesti, Kenneth Clarkin hienostuneet tv-ohjelmat sivistyksestä ja sivilisaatiosta. Carey muistuttaa Clarkin kuitenkin sanoneen, että "massojen maku tarkoittaa huonoa makua, niin kuin jokainen vähänkin kokeneempi, rehellinen ihminen tietää".
    Onko taiteen arviointi lopulta pelkästään makujen kuvailua ja kokijan oman maun asettamisesta muiden kokijoiden maun yläpuolelle?
    Jotain tällaista Carey ehkä ajaa takaa.
    Hän todistaa, ettei ole olemassa mitään universaalia taidekokemusten asteikkoa, johon yksittäinen taideteos voitaisiin asettaa. Kun eliitti väittää, että sen kokemus korkeakulttuurista on ”parempaa”, ”syvempää”, ”totuudellisempaa” tai ”objektiivisempaa” kuin rahvaan kokemus jonkin viihderomaanin parissa, Carey huomauttaa ettei tällaista todistusta voi tieteellisesti perustella. Kukaan meistä ei tiedä miten naapurimme kokee jonkin lukemansa kirjan. Intellektuellin kokemus ”vaikean” teoksen parissa voi olla paljon ohuempi ja heikompi kuin tavallisen kaupankassan (joka tietysti saattaa olla intellektuelli) lukiessa jotakin bestselleriä.
    Ihmisiä pitää vietellä taiteen pariin, älymystö ajattelee, koska niin syntyy parempia ihmisiä.
    Mutta syntyykö? Ja jos syntyy, niin miksi? Ovatko jalkapalloilijat huonompia ihmisiä kuin runoilijat? Ovatko säveltäjät parempia ihmisiä kuin puusepät?
    Carey ottaa esimerkkejä taidepuheesta, jossa käytetään luonnontieteellisiä termejä taideteoksia arvioitaessa. Careyn mielestä niin ei voi tehdä, koska taideteokset eivät ole universaalisesti arvioitavissa: yhdestä teoksesta ei voi päätellä toista vaan jokainen on ainutkertainen ja vain viittauksenomaisessa suhteessa todellisuuteen ja toisiin teoksiin.
    Kun esimerkiksi Iris Murdoch puhuu taideteoksen objektiivisuudesta (suhteessa todellisuuteen), Carey huomauttaa, että jos taideteokset todella olisivat objektiivisia luonnontieteellisessä mielessä, niiden pitäisi olla täysin toistensa kaltaisia samaa asiaa tai aihetta käsitellessään, koska luonnontieteellisessä tarkastelussa jokin asia on vain yhdellä tavalla totta, ei monella.
Kyösti Salovaara, 2019.
Ville Valo laulaa Baddingiä.
    Ei ole minkäänlaisia kriteereitä päättää mitkä tunteet ovat universaaleja, ainoita hyviä tai oikeita tunteita. Taideteoksen kokemuksesta ei voi päätellä taideteoksen universaalia ”arvoa”.
    Sen syvyys, syvällisyys, objektiivisuus on kokijan omassa päässä; ja päitä maailmassa on miljardeja.
    Taideteokset kertovat todellisuudesta todelta tuntuvia asioita ja tunteita.
    Mutta taideteos ei ole totuus todellisuudesta.
    Carey letkauttaa, että olisi mahdotonta todistaa, että Picasson taideteos on yhtään totuudellisempi kuin pesukone tai karkkipussi. 
    Taideokset eivät ole totta, mutta eivät valhettakaan.


Taide on uskonto, sanoi Bloomsburyn älykköpiiriin kuulunut Clive Bell. ”Kaikki taiteilijat ovat aristokraatteja, koska yksikään taiteilija ei rehellisesti usko inhimilliseen yhdenvertaisuuteen.”
    Älymystö, avantgarde, on halunnut tuoda valoa kansalle ja houkutella massat taiteen pariin, koska taidekokemus antaa köyhällekin maallista vaurautta (tai sen puutetta) täydemmän elämäntunteen.
    Mutta onko älymystö sotkeutunut omiin askeleihinsa?
    Jos kansalle annetaan valoa, miksi sen määrää ja laatua säädellään ja valikoidaan? Miksi suosittu taideteos, kirja tai laulu, on muka huonompi kuin sellainen, jota juuri kukaan ei halua lukea tai kuunnella ja vain harvat ymmärtävät mitä tuollainen taideteos yrittää sanoa?
    Onko ylevämpää ja syvällisempää kuunnella musiikkia oopperan plyysituoleilla kuin Rauli Somerjoen romanttisia iskelmiä Tapiolan golfkentän nurmikolla?
    Jos on, mitä ylevyydellä ja syvällisyydellä tarkoitetaan? Mitä sana tarkoittaa kun se sanotaan? Jos valo ei ole valoa, mitä se on?


Kyösti Salovaara, 2019.
Agentsin sydän Esa Pulliainen ja laulava sydän Ville Valo.


John Carey: The Intellectuals and the MassesPride and Prejudice among the Literary Intelligentsia, 1880-1939. Faber and Faber, 1992.
John Carey: What Good Are the Arts? (2005). Faber and Faber, paperback, 2006.
George Orwell: Tie Wiganin aallonmurtajalle. (The Road to Wigan Pier, 1937 ). Suom. Leevi Lehto. WSOY, 1986.

torstai 15. elokuuta 2019

Kivi kestää


[murtuakseen]

Kyösti Salovaara, 2019.
Isokurun rakkaa: pakkasrapautumisen
halkomia kivenlohkareita.


Suuret ajatukset eivät mahdu päähän.
    Pieniä ajatuksia liian monta.
    Ajatellaan kiveä, kalliota, vuorta.
    Kivi kestää ja luo turvaa.
    Jos joku sopimus on ”kiveen hakattu” sitä ei muuta kukaan eikä mikään. Jos ihminen menee ”vaikka harmaan kiven läpi”, hänen sisuaan kunnioitetaan ja häntä kenties jopa pelätään.
    ”Kova kuin kivi” kuvastaa talttumatonta henkilöä, niin kuin John Wayneä joka ei kuitenkaan ollut talttumaton eikä kiveen hakattu, vaikka sellaista näytteli. Entä sitten kivikasvo Buster Keaton? Koomikko ei hymyile luodessaan huumoria. Mitä enemmän ilmeetön kivikasvo hermostuttaa, sitä herkemmin nauramme.
    Kävelemme kiven päällä emmekä pelkää mitään. Nekään eivät pelkää, jotka lepäävät hautakiven katveessa.
    Vierivä kivi ei sammaloidu, eipä sitten enempää, mutta miksi kivi vierii?


Itse asiassa kivi rapautuu, murtuu, muuttuu toisenlaiseksi.
    Juha Pekka Lunkka sanoo, että vanhin löydetty kivi on 4,1 miljardia vuotta vanha. Se on niin pitkä aika ettei sitä tajua kukaan, paitsi ehkä Jumala.
    Maapallon kuori on jatkuvassa liikkeessä. Laatat törmäilevät toisiinsa. Törmäykset synnyttivät vuoristoja. Jos laatat eivät puristaisi vuoristoja ylöspäin, Himalaja ja Alpit olisivat aikoja sitten rapautuneet vehnä- ja ruispeltojen tasalle. Kun vanha kivi rapautuu, uutta ponnistaa tilalle maan syövereistä.
    Helsinki lepää turvallisesti meren rannalla. Kivinen katu pitää kengänpohjan alla.
    Mutta tämäkin taitaa olla näköharha. Koko Suomi liikkuu Euraasian mukana koilliseen 3 cm vuodessa. Sadan miljoonan vuoden päästä Helsingin Kallio sijaitsee Siperiassa, jossakin Taimyrin niemimaan pohjoispuolella.
    Kolistaako ratikka silloinkin Kallion mäkiä ylös ja alas?


Mannerlaatat liikkuvat ja törmäilevät. Vuoristoja syntyy, ne pysyvät pystyssä ja rapautuvat.
    Kun kivi rapautuu, se sitoo hiilidioksidia. Vesi ja hiilidioksidi muodostavat kiven pinnasta uusia yhdisteitä.
    Arvellaan että jääkausien eräänä syynä on kiven rapautuminen. Mitä enemmän kiven pinta-ala kasvaa kallion rapautuessa, sitä enemmän se sitoo hiilidioksidia. 
    Mannerlaattojen törmäyksien ansiosta rapautuva kivipinta on kasvanut Himalajalla, Tiibetin ylängöllä, Afrikan hautavajoamavyöhykkeellä ja kenties myös Alpeilla, Kaukasuksella, Kalliovuorilla sekä Andeilla.
   "Rapautumisen voimakkuus säätelee ilmakehän hiilidioksidipitoisuutta pitkällä aikavälillä siten, että rapautuminen kuluttaa hiilidioksidia. Hiilidioksidipitoisuuden väheneminen ilmakehässä puolestaan viilentää ilmastoa. Rapautumistuotteet kulkeutuvat mantereilta jokien mukana meriin ja sitoutuvat merieliöstön pii- ja kalkkikuoriin." (Maapallon ilmastohistoria.)   
    Mikään ei pysy. Ei edes kivi.
    Pitkälle ajatellen seuraava jääkausi tulee. Jos ajatus kantaa niin pitkälle, kasvihuoneilmiö mitätöityy. Mutta ihmisen ajatus ei jaksa kauas eikä ole aikaa odottaa kallioiden rapautumista.
    Nykyään ei ole aikaa mihinkään, ei edes lukemiseen, niin kuin muuan ”post-modernisti” äsken julisti. Hänen mielestään pitää elää jaetussa nykyhetkessä, kokea tämänhetkisyys ja unohtaa toisenaikaisuus.
    100 megaa sekunnissa – tiedonsiirron minimivaatimus. Kirjassa lauseet pysyvät paikallaan. Hermostuneelle mielelle melkein ikuiset, paikallaan pysyvät lauseet ovat kauhistus.
    Samalla kun bittivuon vauhti kiihtyy, neljän miljardin ikäiset kivet liikkuvat  jalkojemme alla koilliseen 3 cm vuodessa.
    Kivet rapautuvat.
    Ilmankos murtuva kansalliskirjailija olikin Kivi.


Kyösti Salovaara, 2019.
Aittakuru Pyhätunturin kupeella.
Aamulla kylmät kivet hohkaavat
viileää kuin avaisi jääkaapin.


Sitä lukee kaikenlaista.
    Osan ymmärtää, jotain tietää, paljon jää epäselväksi.
    Tätä en uskonut ennen kuin pääsin kokemaan.
    Heinäkuun helteiset päivät Pyhätunturin katveessa. Aamulla lyhyt patikkaretki – ennen kuin paahde alkaa – Aittakuruun. Pitkospuut kulkevat tuhansien kivenmurikoiden välissä. Yhtäkkiä tulet kuin jääkaappiin. Rakka on sitonut yöllä miljooniin kivipintoihinsa kylmän, joka nyt vapautuu. Jalkoja paleltaa, päätä kuumentaa.
    Pyhätunturin kivi on noin 2 miljardia vuotta vanhaa.
    Jääkauden valumavedet, hirveällä paineella syöksyvät virrat ovat muodostaneet komeita kuruja: Isokuru 200 metriä syvä!
    Ankara ilmasto rapauttaa kiviperää. Vuorokauden lämpövaihtelut synnyttävät kallioon railoja ja rakoja, jotka täyttyvät vedellä. Pakkasella kivet halkeilevat särmikkäiksi lohkareiksi, aivan kuin ammattitaitoinen kivenhakkaaja olisi ahkeroinut satoja vuosia luodakseen kurun seinämille lohkarepuistoja.
    Joissakin kvartsiiteissa näkyy valumavesien poimut, kuin aaltojen jälkiä hiekkarannassa.
    Tunturi rapautuu, heittelee jyrkiltä kupeiltaan kiviä kurun reunoille ja pohjalle asti.
    Yöllä kivi jäähtyy. Päivällä se lämpenee luonnon kiukaassa.


Malttamaton mieli, ikuinen kivi – molemmat rapautuvat, toinen kohta ja toinen satojen vuosien mittaan.
    Eikö mikään ole ikuista? Ei edes hyvä ajatus? Kivestä puhumattakaan.
    No, mittakaavaa säätelemällä ikuisuus alkaa näyttää toisenlaiselta, tajuttavalta.
    Maapallon ikää ei ymmärrä. Iltauutisen kesto menettelee.
    Aittakurun ja Isokurun rakka lyö ällikällä. Kaksi miljardia vuotta vanha kivi rapautuu silmien edessä.
    Olemme matkalla Taimyriin. Kysyttiinkö sinulta haluatko sinne? Oletko ostanut matkalipun vai saitko ilmaiseksi? Kannattaisiko Taimyr unohtaa ja tarrautua nykyhetkeen?
    Aaltoja kivien pinnalla. Kuinka monta litraa vettä tarvittiin kiven hiomiseen? Jäätikkö suli Pyhätunturin päältä paikalleen: vettä ja hiekkaa piisasi kiven hiomiseen.
    Oikeastaan lohduttaa, että kaikki rapautuu, kivikin. Saadaan uudenlaisia ajatuksia ja maisemia. Kuka niitä ajattelee ja ken niissä samoilee, on toinen juttu.
    ”Ajatus on jo rapautumista, mutta”, kirjoitti Aila Meriluoto runossa Kiven opetus, ”kiveä säilyvämpi on yö ja päivä, /sade ja sammal ja puolukanvarpu, / niukka tieto.”
    Olikohan Meriluoto optimisti vai pessimisti?
    Vai melkein luonnontieteilijä, joka ymmärsi että elämä tulee kun kivi rapautuu?


Kyösti Salovaara, 2019.
Menneisyys aaltoilee Isokurun rakassa.

---
Juha Pekka Lunkka: Maapallon ilmastohistoria. Kasvihuoneista jääkausiin. Gaudeamus, 2008.
Aila Meriluoto: Kootut runot. WSOY, 2.p, 1976.
Mäkinen Kalevi, Johansson Peter, Räisänen Jukka, Räsänen Jorma: Geologinen monimuotoisuus Pyhä-Luoston kansallispuiston alueella ja sen lähiympäristössä. Geologian tutkimuskeskus, Pohjois-Suomen yksikkö, 2008.

torstai 8. elokuuta 2019

Pöytä on katettu


[vakoilijoilla]


Kyösti Salovaara, 2019.

Bengalissa on muuan aksiooma. Jälkienetsijät sanovat, että kun metsästäjä näkee tiikerin, tiikeri on nähnyt hänet jo sata kertaa.
    -Len Deighton: Luottamus.


Keskiviikkoaamuna sadekuuro elvyttää tuoksut.
    Vanha kuiva maa ja kesän runsas lehvistö heräävät kuin unesta. Maa pysyy tuoksuvana, lehvistöt kasvavat, kuolevat, heräävät henkiin.
    Vanhojen, aikaisemmin luettujen kirjojen kanssa käy vähän samalla tavalla. Kun niitä lukee uudestaan, on kuin sadekuuro kastelisi entisen ja kuivan, ja tuoksut ovat aivan uutta, ennen kokematonta.
    Talvella luin kaikki Fred Vargasin Adamsberg-romaanit uudestaan yhteen menoon, ja kuinka antoisalta ne tuntuivatkaan!
    Nyt olen kevään ja kesän mittaan lukenut englantilaisen Len Deightonin (s. 1929) yhdeksänosaisen (oikeastaan romaaneja on kymmenen) Bernard Samson-sarjan, jossa englantilaisen salaisen palvelun ja siinä toimivan ”vakoilijaperheen” elämää seurataan kylmän sodan viimeisinä vuosina 1980-luvulla ennen Berliinin muurin kaatumista. Neljäskin trilogia olisi mennyt - jos Deighton sellaisen olisi kirjoittanut!
    Sarjan ensimmäinen romaani Berliinin peli ilmestyi 1983 ja yhdeksäs romaani Luottamus vuonna 1996. Kolmen trilogian välillä ilmestyi samojen perheiden elämästä kertova Rautaristi, jossa Deighton kuvasi mm. toisen maailmansodan aikaista Berliiniä.
    Jääkö Samson-romaanisarja Deightonin runsaan tuotannon klassikoksi, sitä on mahdoton ennustaa. Ehkä joku hänen kirjoittamansa keittokirja tai sotahistoriaa käsittelevä tietoteos elää kauemmin. Kenties joku lyö vetoa Deightonin 1960-luvun läpimurtoteosten Aivopesu, Osteri ja Hautajaiset Berliinissä puolesta. Niissä moderni, hullu 60-luku löytää henkensä uudenlaisessa vakoiluromaanissa. Silloin, 1960-luvulla Deighton oli melkein samanmoinen julkkis kuin Paul McCartney, Patti Boyd ja Twiggy.
    Sekin on mahdollista, että myöhemmin Deighton muistetaan pelkästään siitä, että hän suunnitteli kannen Jack Kerouacin romaanin On the Road ensimmäiseen brittipainokseen.


Vakoilukirjallisuus on oma saarekkeensa englantilaisessa kaunokirjallisuudessa. Toista samankaltaista ei liene missään muualla. Vaikka se elokuvien kautta liittyy ulkokohtaiselta ja kliseiseltä näyttävään viihdekulttuurin, sen sisäinen tarina kuuluu keskeisesti englantilaiseen luokkayhteiskuntaan ja Britannian imperiumiin ja tuon imperiumin murtumiseen.
    John Buchan, W. Somerset Maugham, Eric Ambler, Graham Greene, Ian Fleming, John le Carré ja Len Deighton ovat kukin omalla tavallaan ja omalla äänellään kertoneet vakoilijoiden suhteesta isänmaahansa ja muuhun maailmaan.
    Vakoilukirjallisuus on aina myös kansainvälistä kirjallisuutta, koska vakoilijat kulkevat maailmalla paikasta toiseen. Vakoiluromaanissa kohdataan väistämättä muunmaalaisia ihmisiä ja heidän kulttuurejaan. Se on arvo sinänsä, vaikka kirjailijan asenne toiseen kansaan, kulttuuriin ja miljööseen olisikin stereotyyppinen tai asenteellinen.
   
WSOY, 1965.
Vakoilun maailma sekä romaanien että todellisuuden aiheena on loputtoman kiehtova, sanoo Frederick P. Hitz, joka on työskennellyt CIA:ssa. Vakoilu koskettaa inhmillisen elämän raaimpia ja samalla oleellisimpia käyttäytymispiirteitä. Miksi Juudas petti Jeesuksen? Rahasta? Kateellisuudesta? Saadakseen valtaa? Kostaakseen? Entä mitä petos oikeastaan on? Millaisia inhimillisiä ominaisuuksia petturilta vaaditaan?
    ”Vakoilun maailmassa”, Hitz sanoo, ”yhden maan sankari on toiselle maalle roisto.” Tämä koskee sekä todellisuutta että siitä kehkeytynyttä fiktiota.
    Salapoliisiromaanissa tai jännitysromaanissa roisto on aina roisto ja murhaaja on murhaaja, vaikka hän olisi kuinka mielenkiintoinen persoonallisuus tahansa; ja vaikka ymmärtäisimme hänen tekonsa, tiedämme että se on ”yksikäsitteisesti” lainvastainen.
    Vakoilija on toisenlainen tyyppi. Hän toimii oman maansa turvaamiseksi käyttäytymällä vieraan maan lakien vastaisesti.
    Näin vakoilija on samalla kertaa lain toteuttaja ja sen rikkoja. Tästä ristiriidasta syntyvä jännite piinaa yhtä lailla vakoilijaa kuin hänen tarinaansa seuraavaa lukijaa.
    John le Carrén romaanin Värisuora (1979) lopussa George Smiley saa houkutelluksi neuvostoliittolaisen vastapelurinsa Karlan loikkaamaan länteen. Voiton hetkellä Smiley tunnustaa syyllistyneensä moraalittomiin temppuihin tehdäkseen hyvää:
    ”Hän katsoi taas joen yli pimeyteen ja epäpyhä huimaus iski häneen kuin paha, jota vastaan hän oli taistellut ja joka nyt ojensi kätensä ja otti hänet omakseen ja vaati hänet huolimatta hänen ponnistuksistaan, kutsui häntäkin petturiksi; pilkkasi häntä ja samalla kertaa taputti hyväksyvästi hänen petokselleen. Karlan ylle oli laskeutunut Smileyn säälin kirous, Smileyn ylle Karlan fanaattisuuden kirous. Olen tuhonnut hänet juuri niillä aseilla, joita olen inhonnut. Olemme ylittäneet toistemme rajat ja olemme ei-keitään ei-kenenkään maalla.”


Joskus sanotaan, että Len Deighton toi työväenluokan näkökulman vakoiluromaaniin. Se ei ole poliittinen julistus vaan asenteellinen.
    Deighton vietti lapsuutensa vanhempiensa kanssa eräänlaisessa autotallirakennuksessa Lontoossa Baker Streetin lähellä. Hänen isänsä oli British Museumissa palvelevan virkailijan perheen autonkuljettaja. Äiti työskenteli läheisessä hotellissa kokkina.
    Taustansa vuoksi Deighton sanoo olevansa vapaa kritisoimaan ketä haluaa ja missä vaan. Ei päälliköitä eikä sotaherroja pidä säästellä, koska he juuri lähettävät tavalliset ihmiset kuolemaan.
    Ei ihme, että Deightonin romaanisankarit tuntuvat elävän alituisessa vastarinnassa. Bernard Samson on kasvanut Berliinissä, missä hänen isänsä oli Englannin salaisen palvelun paikallistoimiston päällikkö. Niinpä nelikymppiseltä Samsonilta puuttuu muiden vakoilijoiden koulutustausta; hänen ei ole Oxbridgen miehiä, vaikka pystyykin siteeraamaan kirjallisuuden klassikkoja yhtä ketterästi kuin Oxfordissa tai Cambridgessä sivistyksensä saaneet.
    ”Et pidä nykysin yhdestäkään vanhasta ystäväsi, Bernie”, Samsonille sanotaan romaanissa Luottamus. ”Miksi olet noin hapan? Mitä sinulle on tapahtunut? Miksi jatkuvasti epäilet kaikkea ja kaikkia?”
    No, meneillään on oikea epäilyn ja epäluottamuksen epidemia, Samson vastaa.
    Samsonin berliiniläinen lapsuudenystävä ja nykyinen kollega Werner tunnustaa, että Bernie on ”nokkelampi, kavalampi ja kaukokatseisempi kuin kukaan muu siitä porukasta”. ”Levitä sanaa”, Samson tokaisee sarkastisesti.
    Sarkasmi ja peitelty kyynisyys kuuluvat romaanien minäkertojan luonnekuvaan. ”’Ei sinun kaiken aikaa tarvitse olla tuollainen pahantuulinen sika’, Werner sanoi jäykästi. ’Voisit ottaa illan vapaata ja yrittää olla ihminen.’”
    ”Koetin kerran mutten pitänyt siitä", Bernie vastaa.
    Tällaisella kovaksikeitetyllä huulenheitolla Deighton muistuttaa olevansa Raymond Chandlerin kirjallistaiteellinen oppipoika. Samson on suustaan yhtä provokatiivinen ja ehdoton kuin Philip Marlowe; provokatiivinen kyynisyys kätkee sen alla polttavan romanttisen sielun.
    Deighton ei jätä koskaan itseironista, ärsyttävää vitsiä käyttämättä jos sen saa osumaan kohdalleen, kuten romaanissa Meksikon erä: ”Kaadoin itselleni reilun ryypyn mallasviskiä Biedermannin minulle jättämästä pullosta ja siemaisin juomaa raakana. Minä en uskalla juoda vettä missään muualla kuin Skotlannissa, enkä minä ole milloinkaan käynyt Skotlannissa.”


KS, 2019.


Muuan kirjoittaja totesi, että Len Deightonin jännitysromaanit eivät ole nykylukijoiden suosiossa, koska Deightonin romaanien juonikuviot ovat niin monimutkaisia ja hänen kerrontansa niin kryptistä ja elliptistä. Nykylukija ahmii mieluummin jännäreitä, joissa hiuksia nostattavat cliffhangerit seuraavat toisiaan pamahtaakseen lukijan tajuntaan lopun suunnattomassa räjähdyksessä.
    Mielenkiintoista on, että Deightonin ja le Carrén tarinat eivät – ja eivät oikeastaan muidenkaan edellä mainittujen vakoilukirjailijoiden –  perustu kiihkeän toiminnan ja väkivallan kuvauksiin. Päinvastoin, ja varsinkin Deightonin ja le Carrén romaaneissa, etsitään uutterasti ”oikeaa tietoa” todellisuudesta, joka on täynnä epämääräisen, puolittaisen ja täydellisen valheen kohinaa. Deightonin ja le Carrén sankarit kulkevat uteliaina tiedon perässä, etsivät sitä. He kuuntelevat ihmisten puheita, eivätkä juuri muuta teekään.
    Deightonin Bernie Samson on tietysti jätkämäisempi (jopa väkivaltainen tarvittaessa) kuin le Carrén humanistinen byrokraatti George Smiley, mutta heidän asenteensa valheellisten tietojen verkostojen paljastamiseen on hyvin paljon samanlainen. He myös inhoavat havahtumisen hetkellä salaisen palvelun työpaikkaansa vaikka ovatkin toimiston miehiä alusta loppuun.
    Jos Samson-sarjan haluaisi ymmärtää täysin, täytyisi sen henkilöt ja henkilöiden suhteet ja näissä vallitsevat lojaalisuudet ja petollisuudet piirtää verkostokaavioksi kaikkine tapahtumineen. Välillä tuntuu, että Deighton itsekin unohti kuka henkilöistä oli jo tapettu aikaisemmin tai ketä ei vielä ole olemassakaan.
    Deightonin kuvaama salaisen palvelun maailma on täynnä kilpailua, hämäriä päätösketjuja ja kummallisia ihmissuhteita, joka periytyvät jopa sukupolvelta toiselle. Samsonin vaimo, kaunis Fiona, työskentelee Bernien kollegana. Sarjan ensimmäisessä romaanissa hän loikkaa DDR:ään, Moskovan palvelukseen. Sarjan muut romaanit ovat oikeastaan tämän tapahtuman syiden ja seurausten selvittämistä: onko Fiona kaksoisagentti vai kolmois? Onko Bernien nuori rakastettu Gloria petoksen uhri vai pettäjä? Kuka Berliinissä oikein komentaa vakoilijoita: Lontoon pääkeskus vai paikalliset toimijat? Onko salaisella palvelulla ylipäänsä johtajaa? Vai tulevatko komennot ulkopuolelta, eläkkeelle jääneiltä tiedustelumiehiltä, jotka hekin tuntuvat olevan joko Fionan tai Bernien sukulaisia?


Päällys: Ilkka Kärkkäinen.


John le Carré vetää ironisesti yhteen salaisen palvelun suhteen ulkoiseen todellisuuteen päätössanoissaan Bruce Pagen, David Leitchin ja Phillip Kinghtleyn teokseen Philby – mestarivakoilija, tavalla jonka voi ajatella kuvaavan hyvin myös Deightonin Samson-sarjan fiktiivistä salaista palvelua: ”Mitä selvemmäksi tuli, ettemme pystyneet emotionaalisesti emmekä taloudellisesti osallistumaan kylmään sotaan ja palauttamaan entistä asemaamme, sitä enemmän luotimme vakoilumaailman maagisiin kaavoihin ja taikatemppuihin.”
    Kim Philby kuului Cambridgen eliittiin. Hän loikkasi Moskovaan. Sisäänpäinlämpiävä salainen palvelu suojasi eliitin jäseniä petoksen epäilyksiltä.
    Englannin salainen palvelu SIS ei halunnut ainoastaan puolustaa yhteiskunnan perinteitä, se halusi omaksua ne, le Carré analysoi.
    ”Omien seiniensä sisällä", le Carré sanoo, "kerhoissaan, maalaistaloissaan ja kuiskailevilla lounailla, joilla pidettiin yhteyttä maallikoihin, se halusi pysyttää katoavan Englannin mystisen kokonaisuuden. Tapahtuipa ulkopuolisessa suuressa maailmassa mitä tahansa, täällä ainakin vaalittiin Englannin kukkaa. ’Imperium saattaa kutistua, mutta Englannin vallan puhdas perinne tulee säilymään oman salaisen eliittimme piirissä. Emme luota mihinkään muuhun kuin itseemme.’ Tällaista musiikkia Kim Philby oli kuullut kehdostaan saakka. Ei siis ihme, että heistä tuli sekä suojelu- että kilpailuhenkisiä. Heidän yhteisöänsä kokosi vain yksi asia: sen jäsenet olivat sekä kollektiivisesti että yksityisesti luopuneet kehittymisvelvollisuudesta. Hämmentyneet miehet saattoivat paeta nopeasti muuttuvaa maailmaa sinetöityjen ovien taakse, täällä he saattoivat puolustaa Englannin poliitikan ehdottomuutta.”
    Ja samanlaista musiikkia tuntuvat kuunnelleen hyvinkin erityyppiset miehet ja naiset Deightonin kuvaamassa brittiläisessä tiedusteluyksikössä, mutta vaikka he ovatkin ihmisinä erilaisia, heitä yhdistää tuo Oxbridgen hienostunut tausta ja siellä aikuiseksi kasvamisessa iskostetut arvot.
    Bernard Samson on tuossa joukossa ”outo lintu”. Hän kapinoi jatkuvasti ja kenties myös tunnistaa oman alemmuudentunteensa.
    Tajutessaan että salaisen palvelun johto toimittaa miehiä ja naisia kidutuskammioihin yhteiskunnallisen omatuntonsa lepyttämiseksi, Samson yrittää perustella omaa kenttäagentin työtään näin:
    ”Ehkä he vain toimivat vakaumuksensa mukaisesti. Minä en oikeastaan uskonut sitä, mutta se oli minulle ainoa mahdollisuus tehdä työtäni. Minä en voinut ryhtyä ajattelemaan että olin osaltani mukana hyvän kamppailussa pahaa, vapauden taistelussa tyranniaa vastaan. Minä saatoin tehdä työtäni vain jos keskityin työn mutteritasoon ja toimin niin hyvin kuin pystyin.” (Lontoon ottelu.)
    Mutta voiko ihminen irtisanoutua yksipuolisesti organisaationsa missiosta säilyttääkseen ihmisarvonsa?


Len Deighton on arkipäivän ”runoilija”, romanttisen realistinen unennäkijä.
    Hän saa muutamalla vedolla kohteensa elämään, aivan kuin impressionisti joka pystyy tavoittamaan hetken tunteen maisemaa katsoessaan, siinä kulkevan ihmisen nähdessään. Impressionistin kynä luo muutamalla vetäisyllä myös sivuhenkilöistä ikimuistettavia hahmoja. 
    Deighton sekä rakastaa että kammoksuu kylmän sodan maisemaa.
    Kohteena on elämän kirjo kaikkineen: urbaani miljöö, talot ja kadut, Puolan kalseat pellot, Mexico Cityn huumaava sekasotku, Berliinin muurin varjon mustat sävyt, naisten asut, lounailla syödyt ateriat, loistavien illallisten ruokalistat, auton moottorin hyrinä, raaka viski paksupohjaisessa lasissa, nuhjuiset baarit Itä-Berliinissä ja puoliroistojen ylläpitämät klubit Länsi-Berliinissä, oudot tyypit, tavalliset kulkijat, varakkaiden englantilaisten suuret kaupunkitalot ja vielä suuremmat villat pehmeän puutarhan syleilyssä ja lopulta: ihmisten puhuma kieli kaikkine ilmaisuineen.
    Kylmän sodan keskellä on jaettu Berliini:
    "Venäläiset saivat valtionooperan, keisarillisen palatsin, virastorakennukset ja osan huonoimmista slummeista; länsiliittoutuneet saivat eläintarhan, puistot, tavaratalot, yökerhot ja Grünewaldissa sijaitsevat rikkaiden villat. Ja itä-länsi-akseli lävistää molemmat sektorit kuin varras shis kebab -annoksen."
    ”Ilta alkoi jo pimentyä”, Deighton jatkaa jaetun kaupungin ankean tunnelman kuvaamista romaanissa Berliinin peli. ”Werner pysähtyi silmäilemään katua. Seinätöherryksin koristellun korkean muurin takaa kajasti kova sinivihreä valonhohde, joka olisi missä tahansa toisessa kaupungissa ollut merkkinä suurella valaistulla stadionilla pelattavasta jalkapallon iltaottelusta. Mutta muurin takana oli siinä kohtaa Potsdamerplatzin avara aukio. Aikoinaan Euroopan vilkkain liikenteen solmukohta oli nyt kirkkaasti valaistu Todesstreifen, kuolemankaistale, hiljainen ja kulkijaton tori, piikkilankakieppien, miinojen ja konekiväärien labyrintti.”
    Ja sitten…
    ... sitten muuri murtui ja rautaesiripun takainen maailma tuli osaksi vapaata Eurooppaa.
    Vai tuliko?


Takakansi. WSOY, 1965.

---
John le Carré: Värisuora. (Smiley’s People, 1979.) Suom. Aarne T.K. Lahtinen. Tammi, 1980.
Frederick P. Hitz: The Great Game – The Myths and Reality of Espionage. Vintage Booksi, 2005.
Bruce Page, David Leitch, Phillip Knightey: Philby – mestarivakoilija. (Philby, 1968.) Suom. Juhani Pietiläinen. Tammi, 1968.
---
Len Deightonin Samson-romaanit:
Berlin Game, 1983. (Berliinin peli. Suom. Erkki Hakala. WSOY, 1985.)
Mexico Set, 1984. (Meksikon erä. Suom. Erkki Hakala. WSOY, 1986.)
London Match, 1985. (Lontoon ottelu. Suom. Erkki Hakala. WSOY, 1987.)
Winter - A  Berlin Family 1899-1945, 1987. (Rautaristi. Suom. Juhani Koskinen. WSOY, 1989.)
Spy Hook, 1988. (Vakooja koukku. Suom. Heikki Salojärvi. WSOY, 1990.)
Spy Line, 1989. (Vakooja siima. Suom. Erkki Jukarainen. WSOY, 1991.)
Spy Sinker, 1990. (Vakooja paino. Suom. Erkki Jukarainen. WSOY1992.)
Faith, 1994. (Usko. Suom. Heikki Sarkkila. Book Studio, 1995.)
Hope, 1995. (Toivo. Suom. Jorma-Veikko Sappinen. Book Studio, 1996.)
Charity, 1996. (Luottamus. Suom. Jorma-Veikko Sappinen. Book Studio, 1997.)