torstai 18. joulukuuta 2014

7 tien risteys


[Joulu Bastognessa 1944]

                                                                                                  Jaakko Salovaara 2014.
Mardassonin amerikkalaisten sotilaiden muistomerkki Bastognessa.
Pentagrammin muotoisen muistomerkin suunnitteli Georges Dedoyard.
Se vihittiin heinäkuussa 1950.


Eikä teitä ollut vain yksi vaan seitsemän.
     Seitsemänkymmentä vuotta sitten joulun aikaan belgialainen Bastognen pikkukaupunki Ardenneilla vedettiin sodan parrasvaloihin. Se johtui maantieteestä. Jyrkkien mäkien ja syvien laaksojen uurtamalla Ardenneilla Bastognen alue oli poikkeuksellisen tasainen paikka, missä tiet yhtyvät kuljettavaksi.
     Bastognesta pääsi ja pääsee helposti pohjoiseen ja etelään, länteen ja itään. Luxembourg on lähellä, Pariisi noin 300 km päässä, Antwerpeniin on matkaa alle 200 kilometriä ja Brysseliin vielä vähemmän.
     Joulukuuhun 1944 tultaessa liittoutuneet olivat jo vapauttaneet Pariisin ja Strasbourgin. Saksa näytti lyödyltä. Rintamalinja kulki suunnilleen etelästä pohjoiseen Reinin länsirantaa myöten.
     Joulukuun puolessavälissä armeijan komentajat miettivät missä viettää joululomansa.
     Vaikka liittoutuneiden tiedustelu oli kadottanut näkyvistä saksalaisen 6. SS: panssariarmeijan, se ei huolestuttanut liittouman ylintä komentajaa Dwight D. Eisenhoweria, joka väitteli komentajiensa kanssa pitäisikö rintamaa vahvistaa Ardennien pohjoispuolella vai etelässä.
     Hitlerin vastahyökkäys siihen väliin Bastognen kautta kohti länttä yllätti kaikki. Ei vähiten siksi että hyökkäyksessä ei tuntunut olevan mitään järkeä; mitä Hitler kuvitteli sillä saavuttavansa?


Hyökkäys alkoi joulukuun kuudentenatoista aamulla puoli kuudelta 90 minuutin tykistökeskityksellä. Aamu oli sumuinen ja kylmä. Rintamalinja pullistui nopeasti länteen.
     ”Kun 1900 tykkiä laukaistiin samanaikaiseksi rintamalla, vaikutus oli tyrmäävä”, kirjoittaa Antony Beavor kirjassaan Toinen maailmansota (2012. WSOY. Suom. Jorma-Veikko Sappinen.). ”Järkyttyneet sotilaat kömpivät makuupusseissastaan, sieppasivat aseensa ja kyyristyivät poteroidensa pohjalle odottamaan tulituksen lakkaamista. Mutta sen lakattua he näkivät aavemaisen valon. Tuo valeauringonnousu oli todellisuudessa 'keinokuutamo' joka syntyi pilvipeitteestä heijastuvista saksalaisten valonheittimien kiiloista.”
     Tykinlaukauksia seurasi taistelu Ardenneista; siihen osallistui (16.12.1944-25.1.1945) 600 000 amerikkalaista sotilasta, joista yli 10 prosenttia kaatui, loukkaantui tai katosi. Saksalaiset tuhosivat 800 amerikkalaista Sherman tankkia, mutta menettivät itse puolet panssarivaunuistaan; ja yli 12 000 saksalaista kaatui, 38 000 haavoittui ja noin 30 000 katosi, suurin osa vangiksi joutuneina. Taistelun ensimmäisen viikon aikana Eisenhower siirsi Ardenneille 250 000 sotilasta!
     Saksalaisten hyökkäyksen alkaessa liittoutuneilla oli vain kaksi divisioonaa reservissä. Amerikalainen 101. maahanlaskudivisioona oli sijoitettu Reimsin seudulle toipumaan operaatio Kauppapuutarhan koettelemuksista.
     Illalla joulukuun kuudentenatoista 101. maahanlaskudivisioonan Easy-komppanian miehet olivat Reimsin lähellä Mourmelonissa katsomassa John Waynen ja Marlene Dietrichin tähdittämää elokuvaa Seitsemän syntistä. Jotkut olivat lomalla Pariisissa.
     Valot syttyivät teatterissa, Wayne ja Dietrich katosivat valkokankaalta. E-komppanian miehet komennettiin majoituspaikkaan. 101. maahanlaskudivisioona kuljetettiin pikavauhtia Bastogneen puolustamaan mottiin jäävää aluetta Foyn eteläpuolella.
     Amerikkalaiset kaivautuivat kangasmaastoon, ympärillään istutettujen puiden suorat rivit. Kesävaatteissa lumisateessa, vähällä ruoalla ja kauheissa olosuhteissa saksalaisten saartamat laskuvarjojääkärit kestivät poteroissaan, kunnes kenraali Pattonin panssarijoukut avasivat motin tapaninpäivänä 1944.
     ”Nuotioita ei voinut sytyttää, sillä ne olisivat vetäneet heti puoleensa saksalaisten kranaatinheittimien ja tykkien tulta. Jalkojen kylmävammat lisääntyivät hälyttävästi ja aiheuttivat suuren osan tappioista... Moni poti punatautia eikä voinut poteroon jumittuneena muuta kuin käyttää alusastiana kypäräänsä tai tyhjiä ruokapurkkeja. … Metsien villisiat söivät hautaamattomilta kaatuneilta vatsan.” (Beevor.)
     Epätoivoisen tuntuisesta tilanteesta huolimatta laskuvarjojääkärit sanoivat sodan jälkeen etteivät he kaivanneet Pattonin apua. Laskuvarjojääkäreiden toimenkuvaan kuuluu olla saarrettuna, he sanoivat.


                                                                           Jaakko Salovaara 2014.
Saksalainen Jagdpanzer 38 Hetzer Bastognen sotamuseossa.


Sota on luultavasti liian kauhea, primitiivinen ja monisyinen prosessi kuvattavaksi todenmukaisesti ja sellaisella realismilla, että katsoja tai lukija havahtuu ymmärtämään rauhan merkityksen.
     Ei elokuva eikä kirja, romaani tai dokumentti pysty koskaan tavoittamaan yksilön kokemaa kauhua, yksilön sankaruutta, pelkoa.
     Mutta tietysti tutkimus ja taide ovat yrittäneet tavoittaa sodan olemuksen.
     Steven Spielbergin ja Tom Hanksin HBO-yhtiölle tuottama 10-osainen tv-sarja Taistelutoverit (Band of Brothers, 2001) on varmaankin yksi hienoimmista, koskettavimmista ja realistisimmista sotaelokuvista.
     Tuossa elokuvassa, elokuvien sarjassa kaikki näyttää osuvan kohdalleen: aihe, käsikirjoitus, näyttelijät, ruskeilla väreillä haalistettu sodan maisema ja ennen muuta se veljeyden kokemus, johon tavallaan pyyteetön ”sankaruus” ihmisen saattaa hetkittäin johtaa. Laitan ”sankaruuden” epäröiden lainausmerkkeihin, koska isommassa kuvassa sota ei koskaan eikä millään muotoa edusta ihmisen tai ihmisyhteisön sankaruutta.
Muki ja
 101. maahanlaskudivisioonan
hihamerkki.
     Bastognen tapahtumiin Taistelutovereissa – filmin suomalainen nimi on turhan osoitteleva ja sävytön koska alkuperäinen nimi viittaa veljeyteen ja uhrautumiseen – keskitytään kokonaan tai osittain kolmessa jaksossa. Kussakin niissä näkökulma on eri sotilaissa, mutta kuten koko sarjassakin tapahtumat nähdään joukkojen tasolta, alhaalta ylöspäin. Sodan näkijöinä ja kokijoina ovat E-komppanian miehet ja alipäälliköt matkalla Normandiasta Belgian kautta Baijeriin ja lopulta Hitlerin Berchtesgadeniin.
     Taistelutoverit perustuu Stephen E. Ambrosen samannimiseen kirjaan vuodelta 1992 (Band of Brothers. Simon & Schusters. Pocket Books 2001.) Se taas perustuu pääosin Easy-komppanian silloin elossa olleiden miesten haastatteluihin.
     Niin realistiselta ja siekailemattomalta kuin tv-toteutus tuntuukin, on mielenkiintoista havaita, että elokuvassa miehistön ja ylipäällystön suhdetta on jossain määrin kaunisteltu. Komppanianpäälliköitä ja joukkueenjohtajia kritisoidaan, mutta everstit ja kenraalit jätetään rauhaan.
     Elokuvassa ei esimerkiksi kerrota kenraali Maxwell Taylorista, joka oli joululomalla Washingtonissa. Kun hän palasi virkistyneenä joulun jälkeen Bastogneen pahimpien taisteluiden lakattua, hän kierteli reippaana etulinjassa, kuten pataljoonan komentaja kapteeni Richard Winters (sittemmin majuri, tv-sarjan vaikuttavin henkilöhahmo) muistelee. Taylor ohjeisti ennen poistumistaan miehiä tarkkailemaan edessä olevaa metsää. ”Mitä helvettiä Taylor kuvitteli meidän tehneen hänen ollessa Washingtonissa”, Winters muisteli kitkerästi.
     Kun Taistelutoverit kuvaa sotaa joukkojen tasolta, alhaalta ylöspäin, toisenlaisen kuvan saa katsomalla Franklin J. Schaffnerin filmin George S. Pattonista (Patton 1970, suomeksi Panssarikenraali Patton), missä kenraaleiden oikuttelu, primadonnamaisuus ja oman egon pönkittäminen sodan tavoitteidenkin kustannuksella tulee hienosti esille.
     Patton ehkä ratkaisi Bastognen piirityksen taktisella neroudellaan tai sotahulluudellaan tai kerrankin osumalla oikeaan taisteluun oikealla hetkellä, mutta 101. maahanlaskudivisioonan selvitymiseen auttoi myös sää, joka kirkastui joulunpyhinä ja edesauttoi ilmavoimia pudottamaan ammuksia, lääkkeitä, sapuskaa ja pommeja.
     Patton kirjoitti päiväkirjaansa, että ”oli kirkas, kylmä joulu, hieno sää saksalaisten tappamiseen”.


                                                                          Jaakko Salovaara 2014.
Bastognelaista metsää sotamuseon multimediateatterissa.


Seitsemänkymmentä vuotta myöhemmin: yhä rauha, johon seitsemän tien risteys osaltaan johdatti.
     Rauhaa ei Eurooppaan annettu; se piti ottaa ja tehdä.
     Impivaarassakin on muistettava, että rauhan tekijöinä olivat tässä kohden nuoret amerikkalaiset sotilaat. Osaammeko kuvitella tilanteen, jossa 24 000 suomalaista (suhteuttaen Suomen väkilukuun Bastognen taisteluun osallistuneiden amerikkalaisen sotilaiden määrä) lähtisi merten yli taistelemaan rauhan puolesta? Luultavasti emme. Ei meistä sellaista empatiaa löydy kiskomallakaan.
     Vierailin kolme kuukautta sitten 7 tien risteyksessä.
     Bastognessa satoi vettä, ilma viileni, syksy oli tulossa, hyytävä kosteus tiivistyi iholle.
     Melkein 70 vuoden rauhan antamalla tyyneydellä saatoin tutustua Bastognen loistavaan, viime keväänä avattuun sotamuseoon, missä vierailija saa häivähdyksen sodan kauheudesta, sotilaiden ja siviilien kärsimyksestä ja samalla kertaa sietokyvystä. Sitäkö on syytä kutsua sankaruudeksi? Ehkä, kenties, luultavasti.
     Bastognen sotamuseo on hämmästyttävä kokemus; en tiedä onko toista samankaltaista. Menneet tapahtumat esitetään tarinoina, amerikkalaisen sotilaan, saksalaisen sotilaan ja kahden bastognelaisen siviilin kertomuksina, ääninä ja tunteina. Museossa on kolme multimediateatteria, joihin vierailija ”pakotetaan”. Hänen pitää osallistua, kuunnella ja katsella. Moderni tekniikka luo yhteyden esineisiin ja ihmisiin. Vain silmät kiinni panemalla ja korvat sulkemalla voisi välttyä historian kertomukselta.


                                                                                 Kyösti Salovaara.
Bastognen pääkatu Rue du Sablon syyskuussa 2014.


Mutta riittävätkö kertomukset?
     Sota ja rauha! Sota vai rauha?
     ”Sota on prosessi, joka on käynnissä koko ajan”, Erno Paasilinna tokaisi tylysti kirjassaan Musta aukko (Otava 1977). ”Rauha on sivutuote, se ei pääse nousemaan sodan uhkaksi.”
     Niin kyyniseltä (ja pessimistiseltä) kuin Paasilinna kuulostaakin, hän ei ole yksin ajatuksineen.
     Francis Fukuyama pohtii kirjansa Historian loppu ja viimeinen ihminen (WSOY 1992) päätösluvussa sodan mahdollista ikuisuutta. Sitä ei ehkä pääse pakoon.
     Fukuyama viittaa Hegeliin, jonka mielestä historian päättyessä rauha ja hyvinvointi ei välttämättä tyydytä ihmisen tarvetta tuntea ylpeyttä omasta ihmisyydestään. Ihminen pelkää taantua pelkäksi poroporvariksi ja siksi tarvitaan edelleen sodan tulikoe, valmius kuolla maansa puolesta.
     Kun hirmuvaltiaat kaadetaan ja yksinvalta kumotaan, kun maailma täyttyy liberaaleista demokratioista, tyytyykö ihminen nauttimaan rauhasta ja tyynestä olosta?
     ”Kokemus näyttää osoittavan”, Fukuyama vastaa omaan kysymykseensä, ”että elleivät ihmiset voi taistella oikean asian puolesta, koska tuo oikea asia sai voiton jo aikaisemman sukupolven aikana, he ryhtyvät taistelemaan oikeata asiaa vastaan.
     Ryhtyvät taistelemaan oikeaa asiaa vastaan!
     Herää Eurooppa!
     Etkö muista 7 tien risteystä?
     Sota saadaan pyytämättä. 
     Rauha tehdään tekemällä rauha.

torstai 11. joulukuuta 2014

Aiheeton

[mitä romaanista luetaan?]

                                               Kyösti Salovaara 2014.
Niki de Saint Phallen veistos Hannoverissa.
Millaisia merkityksiä se viestii?

Ristiriitaisiako?

Kaikenlaisia kirjoja voi lukea monella tavalla.
     Kukin meistä lukee omallaan.
     Joskus juoni kiinnostaa, toisinaan aihe, silloin tällöin kirjailijan taito kuvata miljöötä ja miksei myös kriittinen suhtautuminen johonkin yhteiskuntatodellisuuden kaistaleeseen. Kirjalla saattaa olla kiehtova ”teema” tai sitten pelkästään viihdyttävä juoni. Romaanin henkilöt kiehtovat tai inhottavat.
     Yhtenä päivänä kiinnostaa romantiikka, toisena apea realismi. Mielentila vaikuttaa lukemiseen, siihen mitä kirjasta etsii saadakseen. Tänään olen utelias, huomenna väsynyt kaikkeen, eilen historia kiinnosti, ensi viikolla ei mikään.
     Lukijan oikukas mieli haastaa kirjailijan, sillä kerran julkisuuteen lähetettyä viestiä ei voi säätää jälkikäteen. On yksi kirja, monta mieltä. Taide on joka tapauksessa vuorovaikutusta. Ei ole kirjaa ilman lukijaa, ei taulua ilman katsojaa, ei laulua ilman kuuntelijaa.


Kirjailija ei päätä lukijan puolesta mitä lukija etsii.
     Tosiasian hyväksyminen saattaa olla kirjailijalle vaikeaa. Hän hermostuu kun kirja luetaan ”väärin”; kun siitä löydetään sellaista mitä hän, kirjailija ei siihen pannut tai kun siitä ei keksitä lainkaan sinne piilotettuja älykkäitä vinkkejä, joiden tarkoitus on julistaa kirjailijan älykkyyttä.
     Varsinkin kirjallisuuskritiikistä puhuttaessa kirjailija toivoo, että kirjaa käsitellään taideteoksena eikä lattean todellisuuden jäljitelmänä. Kirja on enemmän kuin sisältönsä, kunnianhimoinen kirjailija väittää. Hän loukkaantuu kun kriitikko puhuu kirjan aiheista eikä muodosta, rakenteesta tai kielen yläpuolella olevista maagisista kuvioista, jotka nostavat kirjan pyhyyteen. Siis kuolemattomuuteen.
     Kirjailija hermostuu huomatessaan, että arvostelija harrastaa kritiikissään mieluummin kuluttajanvalistusta kuin taiteen syvempien pohjavirtojen suodattamista.
     Joskus kirjailija loukkaantuu kun puhdas taide ymmärretään puheenvuoroksi arkipäivän ongelmiin. Hän ei pidä lukijasta, joka lukee sanoja eikä ”muotoja”.
     Niinpä Pyhä taide säilyy koskemattomana muodossaan vain jos kukaan ei lue kirjailijan kirjoittamaa romaania, mutta lohduttaako sekään?



Juha Seppälä on itse-ääninen kirjailija, joka on pysytellyt kirjoittamissaan kirjoissa hillumatta julkisuudessa.
     Tuoreessa Parnassossa (6-7/2014) hän antautuu kuitenkin korkeakirjalliselle julkisuudelle kertomalla, miten hän suhtautuu julkisuuteen ja millaista proosaa hän omasta mielestään kirjoittaa ja millaisesta kaunokirjallisuudesta hän ei pahemmin välitä.
     Seppälä toteaa tylysti, että Buddenbrookit kirjoitettiin sata vuotta sitten. Ei kannata toistaa laajaa epiikkaa, ei kannata vääntää juonellista proosaa. Seppälä vannoo sellaisen ”rakenteen” nimeen, jota tavallinen lukija ei ehkä havaitse. ”Rakenne on taloutta ja juoni kauppaa”, Seppälä sanoo jatkaakseen että ”joskus se on jopa vähittäiskauppaa, josta en ole kiinnostunut”.
     Juonellinen romaani ei Seppälää kiinnosta. Jos hän saisi päättää – ehkä hän ei kuitenkaan halua päättää muiden puolesta – lukijat eivät pääsisi viihtymään juonellinen proosan parissa. Pitäisi hampaita purren etsiä näkymättömiä rakenteita, joita Seppälän kaltainen kirjailija pystyttää työkseen, kuin kubistisia palasia juonesta ja todellisuudesta välittämättä.
     Kaikesta päätellen Seppälä rakastaa itsensä ”kiduttamista” punttisalilla ja tien päällä. Haluaako hän, että lukija kiduttaa itseään proosan rakenteita etsimällä?
     Ainakaan Seppälä ei halua, että hänen kirjoistaan louhitaan yksityiskohtia puheenaiheeksi kahvipöytään. Hänen mielestään on kauheaa, että Liza Marklundin romaanin kuvaamasta perheväkivallasta syntyy keskustelu perheväkivallasta. ”Mitään romaania ei sen jälkeen enää ole, vain keskustelua teemasta. Kuin Sibeliuksen kanssa olisi puhuttu Tuonelan joutsenen jälkeen vain linnuista.”
     Kärjistys on hauska, mutta livahtaa metsään.
     Seppälältä voisi kysyä, miltä tuntuu halveksia lukijoita.
     Korkeakirjallisessa Parnassossa haastattelija – Ville Hänninen – ei kysy eikä jalkaudu maan matosten pariin.





Merkityksiä ei maalata eikä sävelletä”, totesi Jean-Paul Sartre teoksessa Mitä kirjallisuus on? (Qu'est-ce que la littérature? 1948. Suom. Pirkko Peltonen ja Helvi Nurminen. Otava 1967. Delfiinikirjat 1976.)
     Kieli sisältää merkityksiä, joista viestin vastaanottajalla, lukijalla on (suunnilleen) sama käsitys kuin viestin lähettäjällä, kirjailijalla. Vaaditaan tiettyä kielen ilmaisemaa yksikäsitteisyyttä, jotta maailman voi kuvata ymmärrettävästi, ja kun sen voi kuvata, sen voi myös muuttaa, ja siksi proosakirjailijalla on tuo mahdollisuus.
     Sartre sanoo, että runoilijat kieltäytyvät käyttämästä kieltä. Koska runo tulkitaan monella tavalla, siitä puuttuu merkitykset samassa mielessä kuin proosasta. ”Runoilijat eivät puhu; he eivät liioin ole vaiti; he ovat muuta.”
     Proosan olemuksen kuuluu hyödyn tavoittelu, Sartre sanoo. Tämä saattaa hirvittää Seppälää. Proosakirjailija on ihminen joka käyttää sanoja hyväkseen. ”Kirjailija on sanan käyttäjä : hän näyttää, osoittaa, käskee, kieltää, vetoaa, rukoilee, herjaa, vakuuttaa, vihaa. Jos hän puhuu tyhjää, ei se tee hänestä runoilijaa: hän on proosakirjailija joka puhuu vain puhuakseen.”
     Puhuu puhuakseen, ei sano mitään, piiloutuu muotoon – siinäkö sellaisen kirjailijan tavoite joka haluaa kieltää juonen ja arkipäivän aiheet joista on liian ”helppo” keskustella? ”Proosassa esteettinen nautinto ei ole puhdasta muuta kuin silloin kun se tulee kaupan päällisiksi”, Sartre sanoo eikä oikeastaan halua puhua estetiikasta eikä muodosta, koska hänen mielestään ensin tulee sisältö, vasta sitten muoto.

     Sartren mielestä maalaustaide on liian monimerkityksellistä johtaakseen yhteiskunnalliseen havahtumiseen: ”Kaunosieluiset taiteilijat ovat joskus yrittäneet liikuttaa meitä: he ovat maalanneet pitkiä työläisjonoja lumessa työnsaantia odottamassa, lakkoilijoiden surkastuneita kasvoja, taistelukenttiä. He eivät hellytä enempää kuin Greuze ja hänen Tuhlaajapoikansa. Entä Guernican verilöyly, tuo mestariteos, onko se muka voittanut yhtään sydäntä Espanjan asialle?”
     Maalaustaide, runous, musiikki eivät liity todellisuuteen tavalla, joka muuttaisi yhdenmukaisesti katselijoiden, lukijoiden tai kuunteilijoiden käsityksen maailmasta. 
     ”Vaikka joku sanoo, että melodia on iloinen tai synkkä, niin se on aina tuolla tai tällä puolen kaiken sen mitä siitä voi sanoa.” Sävellyksen kuultuaan sen suhteesta todellisuuteen saa ajatella mitä tahansa. ”Nuotit, värit,muodot eivät ole merkkejä, ne eivät viittaa mihinkään itsensä ulkopuolella.”
     Kun näin on, ei Sibeliuksen Tuonelan joutsenen kuuntelu harhauta ketään vakaviin ornitologisiin pohdiskeluihin. Viittaus lintuihin ja Tuonelaan annetaan teoksen ulkopuolelta, ja sieltä sille voi antaa millaisia määreitä hyvänsä eivätkä ne auta sävellystä kertomaan sitä eikä tätä oikeasta maailmasta.
     Tästä johtuu, että Seppälä ilmaisee hyvin vähän verratessaan Marklundin romaanin perheväkivallan kuvausta johonkin melodiaan ja sille annettuun keinotekoiseen nimeen. Nokkela ei ole näppärää. Ja jos Seppälä haluaa sanoa, että hänen proosansa on lähempänä melodian ja sävellyksen muotoa kuin esimerkiksi Marklundin romaanien kertomusta todellisuudesta, hän sanoo jotakin mikä poistaa kirjallisuudelta (melkein) kaiken merkityksen; ja sellainen kirjallisuus se vasta ”eskapistista viihdettä” onkin.
     En oikein usko, että Seppälä on tosissaan kietoutuessaan kubistiseen romaanirakenteeseen ja väittäessään ettei hän välitä kuvata todellisuutta niin, että lukijat pystyisivät keskustelemaan proosan suhteesta todellisuuteen ja sen julkisesta, monien ymmärtämästä merkityksestä.


Tietenkin Seppälällä on jakamaton oikeus valita oma tapansa määritellä kirjoittamansa proosan olemus, sen kuviteltu muoto, mikä se sitten onkin.Tämä ei ole luonnontieteellisesti arvioitavissa.
     Mutta Sartren käsitys kielestä ja kielen suhteesta todellisuuteen, ja jopa ajatus että kirjoittamalla sanoja ja kuvaamalla maailmaa, sitä muutetaan samalla kun muutetaan ihmistäkin, on... niin tämä käsitys tuntuu paljon optimistisemmalta kuin Seppälän ajatus, joka käpertyy itseensä, kääntää selän maailmalle.
     Kieli on kommunikaatiota, se on aina viesti toiselta ihmiseltä toiselle. Kielen vähättely, sen ilmaisemien merkityksien hämärtäminen saattaa olla surrealistisen hauskaa, mutta onko se kirjallisuuden tehtävä, siitä voi olla eri mieltä.
     ”Taide on olemassa vain toista ihmistä varten ja vain toisen avulla”, Sartre tiivistää vielä kerran.
     Donna Leonin romaanissa Kasvot kuvassa Guido Brunetti kysyy vaimoltaan Paolalta, miksi kauan sitten kuollut kirjailija Henry James jaksaa yhä ja jatkuvasti kiehtoa tätä.
     ”Siksi että hän ymmärtää elämää”, Paola vastaa. ”Ja koska hän saa meidätkin ymmärtämään”, hän lisää.
     Onko tuo pelkästään naiivi, tätimäinen päiväuni kirjallisuuden tarpeellisuudesta? Romanttista höpötystä?
     Vai perusteleeko Leon tässä parilla sanalla sen miksi kaunokirjallisuuden aiheet kiinnostavat meitä? Sen miksi aiheeton romaani ei ole kiinnostavaa luettavaa?

torstai 4. joulukuuta 2014

Globaalin kieliopin salaliitto

[Onko kansainvälisyys markkinatemppu?]


                                                                            Kyösti Salovaara 1973.
Enso Gutzeitin mahtava puuvarasto meressä.
Kansainvälinen paikallisuus 1973: tehtaat ja Norjan saha.
Hans Gutzeit perusti Norjan sahan sata vuotta aikaisemmin.
Saha kuvan oikeassa reunassa.

Tommi Melender haastoi viime viikolla Antiaikalainen-blogissaan lukijansa uskomaan itseään ja Tim Parksia väittämällä, että maailmankirjallisuudesta on tullut ”maailmanmarkkinakirjallisuutta”, siis kirjallisuutta jota kirjoitetaan jo valmiiksi maailmanmarkkinolle eikä paikalliseen käyttöön. Se ryvettää kielen, Melender ajatteli.
     Melender puhui tietysti omissa nimissään, mutta lainasi pääosin Parksin ajatuksia. Katselin eilen kursorisesti englantilaisen, Italiassa vaikuttavan Parksin ”juttuja” The New York Timesistä ja päällimmäiseksi jäi, että Parks on vähän kaikesta eri mieltä kuin vähän kaikki.
     Sama taitaa koskea Melenderiä. Virkistävää sinänsä.
     Koska ihmisen ajattelumaisemaa suhteessa yhteiskuntaan on melkein mahdoton tutkia laboratoriossa, jäljelle jää arvailu. Myös Melender ja Parks arvailevat.
     Sosiaalisen eläimen (ihmisen) käyttäytymisestä on hankalaa löytää syyn ja seurauksen yhteydet. Muuttujia on liian paljon eikä niiden kytkeytyminen toisiinsa paljastu tilastollisilla analyyseillä, ei ainakaan väistämättä ja aina.
     Olemmeko me vasenkätiset esimerkiksi fiksumpia kuin muut siitä johtuen vai siitä huolimatta?


Parksin ja Melenderin ajatus juoksi sitä uomaa, että silloin kun kirjoja myydään kansainvälisillä markkinoilla, globaali tarve alkaa säädellä kirjoittamisen laatua ja tyyliä. Syntyy eräänlainen globaali kieli, tai niin kuin otsikossa sanon: kirjallisuuden globaali kielioppi.
     Se on kotikutoisen proosan särmää vähättelevä ja silotteleva salaliitto. Melenderin mielestä kieliopin "syntaksin" määrittelevät amerikkalaiset (tietysti, missäpä muualla paha asuisi!) ja dollarit. 
     Paikallisuus, kotikutoisuus jää globaalin kielen jaloihin. Kirjailijat uhraavat jotakin (pyhän taiteen?) pyrkiessään maailmanlaajuiseen levikkiin. Sofi Oksasen kaltaiset kirjailijat eivät Melenderin mielestä kirjoita suomalaista kirjallisuutta vaan jotakin muuta. ”Kansainvälisille yleisöille kirjoitetut globaalit romaanit maistuvat monesti käännöskirjallisuudelta jo alkukielellään”, Melender sivaltaa.
     Melender kiittää pontevasti Juha Seppälää, joka sijoitti kummallisen Jouko Turkan hahmon romaaniinsa Mr. Smith miettimättä ymmärtääkö ulkomainen lukija Turkasta mitään. Seppälä ei laskelmoinut globaalilla kieliopilla, Melender kehuu.
     Noinkohan se menee?
     Tuskinpa. Jokainen käännöskirjallisuutta lukeva tapaa jatkuvasti romaaneissa paikallisia nimiä ja hahmoja, jotka ovat joko fiktiivisiä tai faktisia emmekä me voi sitä tietää eikä sillä ole mitään merkitystä lukemisen nautinnon tai vihastumisen kanssa.
     Kaikkea ei voi koskaan tietää eikä ymmärtää!
     Melender ja Parks eivät vähättele pelkästään kirjailijoita vaan myös lukijoita.


Luulen että Melender on Parksin tavoin sokaistunut modernin maailman globaalista, ajantasaisesta neuroottisuudesta.
     Kuvitellaan, että romaania kirjoittava ihminen on koko ajan tietoinen nettimaailman äärellä odottavista lukijoista ja pystyy näppäilemään heidän tuntojaan säätämällä sanat ja lauseet vastaanottajien tilanteeseen sopivaksi ja siihen mukautuvaksi.
     Jumala pystyy, kirjailija ei.
     Yleensä kirjoja luetaan sen jälkeen kun ne on kirjoitettu. Hyvin usein, melkein aina kirjan paikallisesta kirjoittamishetkestä kuluu useita vuosia ennen kuin toisen maan toisenlainen kansalainen lukee aikoja sitten kirjoitetun kirjan.
     Kirjailijat eivät ennusta, vaan tuijottavat taaksepäin.
     Luin äskettäin Thomas Mannin Buddenbrookit, ja minua häiritsi suuresti, että kirjailija ei ottanut huomioon tulevien aikojen lukijoita. Hän käsitteli runsaasti Lyypekin ja saksalaisten valtioiden politiikkaa selittämättä lainkaan millaisia poliittiset instituutiot olivat ja miten päättäjiä mihinkin valittiin tai valikoitui. Myös rahasummien ja yksiköiden viidakko eksytti lukijan. Romaaniin draamaan kuuluu rahalla ja omaisuuksilla ”pelaaminen”, mutta draaman kärki tylsistyi kun nykylukija ei päässyt selville kuinka suurista summista puhuttiin ja missä suhteessa nuo summat olivat Buddenbrookien ajan ihmisten elämään ja heidän välisten luokkaerojen ilmaisuun.
     Esimerkki luisuu vähän ohitse, mutta hipaisee kuitenkin Melenderin ja Parksin ajatuksia globaalin kieliopin ryvettävästä vaikutuksesta. Jos Melender ja Parks ovat oikeassa, kansainvälisesti menestyvissä romaaneissa ei ole mitään, mikä sitoo romaanin paikalliseen taloudelliseen tai henkiseen tai poliittiseen kulttuuriin ja niiden yksityiskohtaisiin ilmenemismuotoihin ja yksiköihin.
     Lukemalla kirjoja huomaa, että Melender on väärässä.
     Eikö esimerkisi pohjoismainen ”noir” menesty muualla nimenomaan paikallisen merkistönsä takia? Siksi että se on samanlaisuudessaan erilaista kuin jokin muu ”noir”?


Mutta en väitä etteikö globaali vaikuttaisi globaalisti.
     Pakkohan sen on vaikuttaa.
     Olisi kummallista jos talouden ja kulttuurin ”yhdentyminen”, rajojen ja raja-aitojen madaltuminen ja lopulta katoaminen ei vaikuttaisi ihmisten ajatteluun, käyttäytymiseen ja jopa heidän käyttämäänsä kieleen, puheeseen ja kirjoitukseen.
     Melender ja Parks näkevät kehityksessä pahan kosketuksen.
     Tällä hetkellä Euroopassa on kosolti ihmisiä ja poliittisia vaikuttajia joiden mielestä globaalisuus on pahan synonyymi. On muodikasta olla paikallinen ja karttaa kansainvälisyyttä.
     Oliko (onko) Turkka sitten niin paikallinen juntti ettei espanjalainen häntä ymmärrä?
     Vaikea sanoa, melkein mahdotonta.
     Vuonna 1973 Jouko Turkka ohjasi Kotkan kaupunginteatterissa Jorma Savikon dramatisoiman Kotka eepoksen, joka perustui Toivo Pekkasen kolmeen kotkalaista historiaa ”kuvittavaan” romaaniin. Keskeisenä aiheena oli Hans Gutzeitin kaltaisten teollisuusmiesten kansainvälinen kosketus ja vaikutus paikalliseen kulttuuriin Kotkassa 1870-luvun tietämissä.
     Näytelmästä on mieleeni jäänyt Turkan dynaaminen ohjaustyyli, melkein raivoisasti liikkeessä oleva draaman esillepano, joka selvästi otti mallia elokuvakerronnasta, oli kuin Miklos Jancsoa Kotkaan tuotuna ja hyväksi käytettynä.
     Paikallinen ilme syntyi kansainvälisestä, globaalista.


Entäpä jos onkin olemassa ”globaali kielioppi”, niin kuin Noam Chomsky aikanaan väitti.
     Eikä sen tarvitse olla syntaktinen neuroadaptio vaan ajatuksellinen, filosofinen.
     Ja vielä, entäpä jos nurkkakuntainen paikallisuus on vain hetkellinen välivaihe alkukohdan ja lopputuleman välissä?
     ”Ensinnäkin me olemme yksi laji, yksi kansa”, Richard E. Leakey ja Roger Lewin ilmaisivat modernin antropologian ja paleontologian käsityksen ihmislajista teoksessa Ihmisen synty (Origins 1977. Kirjayhtymä 1978.)
     Jokainen ihminen kuuluu samaan lajiin.
     ”Ihmiskunnassa näkemämme maantieteelliset muutokset ovat yksinkertaisesti perusaiheen biologisia vivahteita.”
     Leakey ja Lewin jatkoivat päättelyä sanomalla, että kulttuuristen erilaisuuksien olemassalo korostaa ihmisen kyvykkyyttä: ”Eri kulttuurien välisiä useinkin syviä eroja ei pitäisi nähdä ihmisten välisinä eroina. Sen sijaan pitäisi selittää kulttuurit siksi, mikä ne todella ovat: lopullinen julistus kuulumisesta ihmislajiin.”
     Jos globaali kehitys hävittää maantiedon merkityksen ihmisenä olemiselle, eikö nimenomaan lohduta, että samalla syntyy globaali kielioppi?

_____________________________________________________________________
PS.

Blogistit ovat ”haastaneet” toisiaan nimeämään kolme itseään insipiroivaa blogia.

Hyönteisdokumentin hdcanis valitsi Deadline Torstaina -blogin yhdeksi inspiraation kohteekseen (Jokken kirjanurkan ja Tarukirjan rinnalla)

hdcanis perusteli valintaansa näin: Kyösti Salovaaran laajat tekstit asioista ja asioiden vieristä ovat torstaiden piristyksiä. Joskus olisi hienoa osata kirjoittaa näin hyvin.

Sanotaan että kissa kiitoksella elää, eikä se taida lainkaan pitää paikkaansa, mitä kissoista tiedän, mutta ihmiset kiitosta kaipaavat, koska se yhdistää meidät toisiin ihmisiin. Ihminen jaksaa kiitoksella elää eteenpäin.


Niin minäkin, joten kiitän hdcanista sydämellisesti. Kiitos!


PPS.

Tätä viimeistellessä huomaan Jokken humaanin oivaltavan kannanoton inspiraatiohaasteeseen. 

Se on jo itsessään niin inspiroiva ettei asiaan ole paljon lisäämistä. Jokken kirjoitus Ainakin kolmekymmentä inspiroivaa blogia  on erinomainen yhteenveto aiheesta. Siis: samaa mieltä olen. 

torstai 27. marraskuuta 2014

Diktatuurin kaipuu

[Futurismista fasismiin]

                                                                           Kyösti Salovaara 2012.
Pahan katse 1930-luvulta.
Tempelhofin lentoasema, Berliini.


Joulukatuja avattiin, väkeä liikkui.
     Ainakin Helsingissä avattiin ja liikkui.
     Oliko siellä intellektuelleja, taiteilijoita, kirjailijoita tai maalareita, säveltäjiä tai runoseppoja?
     En tiedä. Näkikö kukaan intellektuellia paikalla? Edustamassa älymystöä? Maan parhaimmistoa? Eturintamaa eturintamassa?
     Jos se oli paikalla, kirjoittiko runon? Sävelsikö laulun? Maalasiko akvarellin kaupallisen joulun hilpeydestä?
     Luulen että ei.
     Ei kirjoittanut runoa eikä säveltänyt laulua.
     Jos kirjoitti, paheksui kaupallista joulua. Kritisoi, asetti epäilyttävään valoon. Kehotti muistamaan maailman köyhät ja ilmaston lämpenemisen. Ilkkui rahvasta, joka täytti ostoskeskukset ja hypermarketit.
     Vaati kaupalliselle joululle vaihtoehtoja.
     Ikään kuin muitakin jouluja olisi olemassa.


Kun marssitaan, älymystö tuppautuu ensimmäiseen riviin.
     Taaempana sekoittuisi massaan, rahvaaseen, keskivertoporukkaan.
     Aikojen sivu älymystö, taiteilijat ja intellektuellit, on viehättynyt valistuneista diktatuureista, totalitaarisista ajatuksista. On etsitty avant gardea vasemmalta ja oikealta, etsitään ylhäältä ja alhaalta.
     Intellektuelli ei halua keskelle, sillä siellä on liian monta samanlaista.
     Varsinkin jos haluaa muuttaa maailmaa, pitää etsiytyä reunalle. Keskellä maailman voi muuttaa vain sellaiseksi kuin se on. Joidenkin on näin ollen tyydyttyvä siihen mikä on. Enemmistön.
     Intellektuelli kaipaa siis reunalle. Kun hän puhuu demokratiasta hän tarkoittaa, että ”minä tiedän, te ette” ja ”koska minä tiedän, on vain demokraattista että ajattelette minun tavallani”. ”Kun ajattelette minun tavallani, kaikki on hyvin.”
     Ollakseen avant gardea, pitää olla toisin kuin useimmat, reunalla, riittävän etäällä, korkeammalla.


Olen aloitellut Tarmo Kunnaksen mittavaa teosta Fasismin lumous (Atena Kustannus Oy 2013. 3.painos 2014. 686 s.).
     ”Jos sana vetoaa voimakkaasti tunteeseen, se ei välttämättä ole täsmällinen”, Kunnas sanoo hahmotellessaan tehtävän vaikeutta: miksi fasismi viehätti niin monia älykkäitä ihmisiä, taiteilijoita ja intellektuelleja. Kunnas tarkoittaa fasismi-sanalla niitä nationalistisia, antidemokraattisia ja antiparlamentaarisia liikkeitä – eri puolilla Eurooppa – jotka 1920-, 1930- ja 1940-luvuilla pyrkivät eliminoimaan monipuoluejärjestelmän ja ihannoivat vahvaa johtajuutta.
     Fasismista on jäänyt historian muistiin pelkästään pedon ilme, pahan kosketus, rikokset ihmisyyttä vastaan, mutta se oli aikanaan (aluksi) muutakin ja monimutkaisempaa; ennen kuin siitä tuli pahan symboli.

     Fasismin ja kansallissosialismin lopputulos – ehdoton paha – ei näin ollen selitä sen lumovoimaa aikalaisiin, sitä että ”... miksi se vetosi jopa lahjakkaisiin ja kriittisiin ja joskus ainakin itseymmäryksessään hyvää tarkoittaviin ihmisiin.”
     En vielä tiedä miten Kunnas vastaa haastavaan kysymykseen: mikä fasismissa lumosi älymystön? Eiväthän he "pahan" kanssa halunneet liittoutua.
     Siksi arvailen muutamalla rivillä, ja jo pakinan alussa esiintulon koreografiaa virittäen.
     Jos fasismi oli monimutkainen, muuttuva ja erilaisissa yhteiskunnissa erilaisia ilmenemismuotoja saava poliittiskulttuurinen (tai kulttuurispoliittinen) kollektiivinen mielentila, niin sellainen on myös yksilön ajatusrakennus. Siis monimutkainen, ristiriitainen, alati tuulien mukaan kääntyilevä, yhtä aikaa moneen suuntaan yrittävä.
     Miksipä muuten Panu Rajala olisi tuskaantunut, kun ei löytänyt Olavi Paavolaisesta yhtä johdonmukaista ihmistä. Paavolaisen ristitiitainen minä adaptoitui ympärillä vallitsevaan ristiriitaiseen yhteiskunta- ja kulttuuri-ilmastoon. Oli innostavaa seurata liehuvia lippuvia; oli houkuttelevaa heitellä marssijoita kivillä.
     Ilmeisesti meidän on vaikea hyväksyä itsessä vaikuttavaa lauman kaipuuta. Yksilö vs. lauma, minä vs. kollektiivi - sitäkö taistelua jokainen meistä käy, toiset voimalla, toiset hennolla otteella? 
     Tai ajatelkaapa liberaalin ajattelun loistavaa persoonaa Georg Henrik von Wrightiä.
     Tarmo Kunnas kertoo kuinka von Wright innostui Saksassa vuonna 1943 julkaistussa fasistimielisessä kirjassa Finnland von Krieg zu Krieg ylistämään Suomen ja Saksan liittokumppanuutta. Näin nuori von Wright kirjoitti:
     ”Jokainen päivä, joka seurasi 13. maaliskuuta 1940, oli jokaiselle Suomessa tuskaa. Se päättyi 26. kesäkuuta 1941. Tuona päivänä, Suomen sotaan liittymisen päivänä – Saksan rinnalla – Neuvostoliittoa vastaan, kävi kuin vapauttava henkäys koko maan lävitse. Tuska oli lopussa Adolf Hitlerin suuren päätöksen ansiosta – nyt alkoi viimein suuri tilinteko bolsevismin kanssa.”
     Myöhemmin omaelämäkerrassaan von Wright oli muistavinaan, että asennoitui englanti-mieliseksi jo vuonna 1938.


Tarmo Kunnas hahmottelee fasismin historian jäntevästi ja jännittävästi. Siinä, fasismissa yhdistyi italialaisten kirjailijoiden ja runoilijoiden avant garde ja isänmaallisuus sosialistisen liikkeiden vallankumouksellisuuteen. Benito Mussolini tuki futurismia ja avantgardismia. Rotuopit eivät sisältyneet hänen ”laulukirjaansa”.
     Futurismin manifestin vuonna 1909 julkaissut F.T. Marinetti oli Mussolinin kaveri. Isänmaallisuuden tenho kumpusi kirjailija Giuseppe Mazzinin kylvämästä Risorgimenton perinnöstä. Fasismin tuloa valmisteli keskeisesti Gabriel d'Annunzion ”sankaruutta ja isänmaallisuutta julistava retoriikka ja näiden ihanteiden sotilaallinen toimeenpano”.
     Mitä kirjailijat edellä, sitä poliitikot perässä!
     Vuonna 1929 Olavi Paavolainen valaisi teoksessaan Nykyaikaa etsimässä (Otava. 4.p 1990) suomalaisille mm. F.T. Marinettin futurismia ja eurooppalaista avant gardea. Aika osuvasti, nyt jälkikäteen arvioiden, Paavolainen noteerasi ajan hengen, sen kuinka sekä fasismi että bolsevismi imivät voimaa taiteilijoiden futurismista:
      On mielenkiintoista huomata, miten samanlaiseksi kahden äärimmäisyysmaan, fascistisen Italian ja bolshevistisen Venäjän, futuristien suhde valtiomahtiin muodostui: molemmissa valmisti futurismi tälle maaperää, ja molemmissa ottivat vallansaajat futuristisen taiteen suosikikseen käsittäen sen suuren arvon propagandavälineenä.
     Totalitaariset liikkeet käyttivät taiteilijoita hyväkseen. Taiteilijoiden äärimmäisyysmielentila oli otollinen kaappaukselle. Totalitaariseen käyttöön siepattu avant garde lakkasi pian olemasta avant gardea.
     Mutta kukapa taiteilija olisi luonut uraa olemalla säädyllisesti keskellä, puolustamalla ikävänkuuloista liberalismia. Ei, avant gardessa piti erottautua, hyljätä pikkuporvarilliset arvot. Ärsyttää ja halveksia.
     Niin kuin teki Marinetti kuuluisassa manifestissaan:
     ” Me tahdomme hävittää museot ja kirjastot. Antakaa toki heidän tulla, hyvien murhapolttajien, heidän, joiden kädet tuoksuvat karboolille! Sytyttäkää tuleen kirjastot! Johtakaa uomistaan kanavat, jotta ne tulvisivat museoihin!”


Marinetti tahtoi rikkoa taideteoksen muodon. Polttaa turhanpäiväisen ja säädyllisen taiteen sisällön karrelle. Hävittää vanhan taiteen totaalisesti luomalla uutta.
     Hän leikki sanoilla, ei tulella.
     Mutta eipä Marinetti manifestia kirjoittaessaan arvannut, että muutama vuotta myöhemmin kansallissosialistit polttivat kirjoja Berliinissä konkreettisesti. Oikeassa tulessa. Taiteilijoiden vapautta inhoten, sanomisen liberaalia sisältöä vihaten.
     Futurismi muuttui menneisyydeksi, taiteellisen rikkomisen lapsenomainen ilo muuttui rikokseksi ihmisyyttä vastaan.
     Miten se oli mahdollista? Miten taiteesta tuli kollektiivisen pahan elävöittäjä, liikkeelle panija, synnyn loitsija?
     Pitääkö tästä kehityksestä syyttää avangardisteja vai tavallista rahvasta, joka antoi kaiken tapahtua? Olivatko ”tavalliset” ihmiset vain tarkkailijoita, odottelijoita, myötäjuoksijoita jotka eivät ajatelleet mihin kaikki johtaisi?
     Miksi he eivät ajatelleet, vaikka ajatteleminen olisi ollut ainoa syyllisyydestä vapauttava teko?