Sanan paikka

[Joulupakina eli piironki päässä]

                                                                                                    Kyösti Salovaara 2015.
Pelto.
Kts. pakinasta vaihtoehtoiset kuvatekstit.

Missä sana sijaitsee?

    Sanoja on kaikkialla eikä oikeastaan missään tietyssä paikassa, ei siinä mielessä että niihin tai siihen, yhteen sanaan kompastuisi ja lankeaisi maahan rähmälleen.

    Sana on valtavan konkreettinen, melkein käsin kosketeltava ja kuitenkin hyvin abstrakti.

    Joulunaikaan ”sanalla” on myös uskonnollinen kaiku; sitä julistetaan ja siihen perustaen kerrotaan ihmeestä.

    Kun monta sanaa laittaa peräkkäin, syntyy ajatus olettaen, että sanoja peräkkäin laittajalla on ajatus.

    Yritin hetken ajatella sanoitta; katselin ikkunasta pihan yli, parkkipaikan taakse, kadun toiselle puolelle siellä olevaa harmaata puutaloa ja yritin olla sanomatta päässäni yhtään mitään, yritin pelkästään ajatella.

    Se ei se onnistunut ilman sanoja. Jos ajatus syntyisikin ilman sanoja, sitä ajatusta ei pysty välittämään edes itselleen. Intuitiivisia ajatuksia on, mutta niitä ei saa puettua sanoiksi. Toisaalta jos ajatuksen muotoilee liian tarkaksi lauseeksi päässään, sitä ei enää pysty ehkä toistamaan paperille.

    Kun ihminen ajattelee, hän kertoo sanoilla jotakin itselleen. Vain sanoilla syntyy ajatuksia - ja vain ajattelemalla syntyy sanoja. Ihminen ”puhuu” itselleen.

    Tästä voi päätellä, että sanat ovat kummallisia olioita.

Sanaan ei kompastu tiellä kävellessä.

    Kummallista on, että sanat kulkevat aina mukana, menitpä kauppaan tai lentokoneella ulkomaille. Vaikka jätät koirasi kotiin hyvään huolenpitoon, se seuraa sinua päässäsi jopa Malagaan ja siellä katukahvilassa saat helposti sen esille sanomalla koiraasi merkitsevän sanan. Riittää jopa kun ajattelet sitä. Koirasi on yhtä aikaa kotona ja Malagassa eikä tämä tunnu lainkaan ristiriitaiselta.

    Minulla ei ole koiraa, ja silti päässäni on sana sille, koiralle. 

    Tästä pääsee ajatukseen, että jokaisella meistä on päässään piironki täynnä sanoja, jotka on laitettu laatikoihin kenties aiheen mukaisesti, niin että yhdessä laatikossa sijaitsevat koirat ja kissat, toisessa naiset ja miehet, kolmannessa erilaiset säätyypit, aurinko ja vesisade – ja niin edelleen.

    Mutta sanat eivät sellaisenaan ole mitään. ”Aroik” ei tarkoita mitään eikä päässäni olevana lipaston laatikosta löydy sitä, vaikka sen kuinka tähän kirjoittaisi. Niinpä on selvää että ”koira” on tietyn ”todellisen” olennon yleisnimi, ja että päässäni olevat sanat tarvitsevat tuekseen koko joukon olentoja, joita sanoilla tarkoitan.

    Piironkiin mahtuu paljon sanoja; sen vielä ymmärtää mutta miten on mahdollista että päähäni mahtuvat kaikki olennotkin joihin sanoilla viitataan? Ei niin isoa päätä olekaan, että siihen oikeasti mahtuisivat kaikki koirat, kissat, miehet, naiset, talot, autot, pellot, meret ja muutama mäki.

    Ilmeisesti aivoissa onkin autojen, junien, lentokoneiden ja laivojen pienoismalleja, hyvin pieniä ja vieläkin pienempiä jotta niille kaikille löytyy tilaa mielen parkkipaikalta.

Kun päässä, siellä sana-lipastossa on sanoja, vaikkapa tuo ”koira”, niin onko siellä myös kaikki koiran mahdollisuudet? Siis koira, koiran, koiralle, koiraksi jne., ja sellaiset kuin iso koira ja pieni koira ja vihainen koira ja lempeä koira, puhumattakaan tarkoista rotupiirteistä väreineen?

    Sehän on selvää, että ”koira” on selvästi jonkinlainen olento ajatuksessani, vaikka en määrittele rotua enkä väriä; tiedän mitä ajattelen kun sanon että ”koira”. Silloin en selvästikään tarkoita enkä ajattele kissaa.

    Se muuten seisoo, se koira jonka sieluni silmin näen. Kissa-sana loihtii mieleen istuvan kissan. Kuorma-auto näkyy ajatuksissani sellaisena pitkänokkaisena 50-luvun kuormurina. Ilmeisesti aivoihin on tallentunut se koira, se kissa ja se kuorma-auto jotka ensimmäisen kerran näin ja ymmärsin mitä olin nähnyt.

    Lauseen muodostaminen sanoista on toinen juttu, ja siitähän se ajatus syntyy – tai jälleen toisin päin kääntäen, ajatus syntyy sanoiksi ja lauseeksi.

    En usko että päässäni on piironkia valmiille lauseille, kaikille mahdollisille. Se olisi tuhlausta, hukkaan heitettyä aivotyötä

    Jossakin on kylläkin kielioppi, jolla sanoista pystyy kehittämään lauseita, mutta ne syntyvät tarpeen mukaan penkomalla sanoja sana-lipastosta. On vaikea kuvitella minkä ”näköinen” tuo kielioppi on. Onkohan se eräänlainen dynaaminen puu, johon kiinnitetään sanoja kuin joulukoristeita? Lause-puu kasvaa käytettäessä, pelkistyy jos sanoja tarvitaan vähän.

    Tästä joudutaan mielenkiintoisille vesille.

    Meillä suomalaisilla on suunnilleen samanlainen kielioppi itse kunkin päässä; sen avulla syntyy suunnilleen samanlaisia lauseita suunnilleen samanlaisten piironkien sanoista. Englantilaisilla on omat lipastonsa ja oma kielioppinsa, saksalaisilla ja ranskalaisilla omansa ja sitä rataa.

    Kysymys kuuluu: ovatko kaikki edellä sanotut kieliopit perimmiltään samanlaisia vai onko niistä jokin perustavaa laatua oleva ero? Tuntuisi oudolta jos ihmisen aivoissa olisi erilainen muotoilukyky rakentaa sanoista lauseita eli ajatuksia sen mukaan missä on sattunut syntymään.

    Haastava miete vailla vastausta: onko olemassa kielioppien kielioppi, ydinkielioppi, jonka jokainen vauva osaa avata kun aika tulee ymmärtää, puhua ja ajatella?

Sanaan ei kompastu tiellä kävellessä, mutta ei siihen päätäänkään kumauta. Ei tarvitse kumartua sen varalta, että sana iskee otsaan kuhmun.

    Vaikka sanoja on joka puolella, niin ihme kyllä niiden korkeutta maan pinnasta ei pysty määrittelemään. Jos ne olisivat ihan maan pinnassa, niin sateella ne valuisivat lähimpään ojaan tai viemäriin, ja runsas lumisade peittäisi ne kokonaan, jolloin olisimme aivan sanattomia. Sitten pitäisi vain odotella kevätaurinkoa, joka paljastaa lumen sulettua sanat ja pääsemme kesän korvalla ajatuksen makuun.

    Mutta toisaalta, jos sanat olisivat korkealla, vaikka yli kahdessa metrissä, niin kaikki eivät ylettyisi niihin. Miten lyhyet ihmiset muodostaisivat ajatuksia? He tarvitsisivat jonkinlaisia liikuteltavia rappusia, joiden avulla sanoihin pääsee käsiksi. Tietysti joku nokkela kauppias saattaisi tuoda markkinoille kokoonmenevän, mukana kulkevan haavin, jolla lyhyt kansalainen sieppaa aina tarvittaessa sanan omaan käyttöönsä.

    Edellä olevasta voidaan päätellä, että kaikkein yksinkertaisinta on kantaa päässään liikuteltavaa sana-piironkia. Se kulkee mukana yhtä varmasti kuin huono omatunto.

Sanoilla ja lauseilla on merkityksiä, selkeitä tai aivan hämäriä, joskus harmaita ja toisinaan sinisiä.

    Joulunaikaan sanat tuoksuvat hyvältä.

    Muuten on aika kummallista, että sanan löytää myös pimeällä, ja että sanan näkee sielussaan (sana-lipastossa) jopa silmät kiinni.

    On hyvin vaikea todistaa oikeaksi tai vääräksi, että kaikkia lauseita kohti löytyy eräänlainen ydinlause; siis että laitoitpa sanat mihin järjestykseen tahansa ja koristelitpa lausettasi ylimääräisillä sanoilla kuinka hienosti tahansa, lauseella on aina vain yksi ”ajatus”, merkitys joka selviää kun koristeet riisutaan.

    Vai onko olemassa kirjoittamisen (sanomisen) tyyli, joka ikään kuin koristelee sanoilla ilmaistun ydinajatuksen ja tekee siitä aivan toisen, jos koristeita on kyllin paljon?

    Tätä voisi testata palkkaamalla huippukirjailijoita kirjoittamaan lakeja. Vaarana tietysti on, että huippukirjailijan laatimaa lakia eivät tavalliset lakimiehet osaa lukea. Kirjakaupassa niitä myytäisiin hullun lailla.

    Sanoilla pyritään melkein aina esittämään merkitys, jota ei voi ymmärtää väärin. Runoilijat ja poliitikot tietysti toimivat toisin, mutta se on heidän oikeutensa, kenties velvollisuus.

    On hauskaa ja jopa mielenkiintoista, kuinka merkityksiä syntyy kun lisää sopivaan paikkaan muutaman sanan.

    Pakina alkaa kuvalla syksyisestä pellosta. Se on kynnetty. Aamusella usva leijuu pellon reunassa.

                                                                 Kyösti Salovaara 2015.

    Ensimmäinen kuvateksti: Suomalainen syysmaisema.

    Tämä ei yllätä ketään, informaatiota on vain nimeksi. Tuttuja sanoja, tuttu merkitys.

    Toinen kuvateksti: Suomalainen maisema joulukuussa.

    Oho, nyt informaatiota syntyy roppakaupalla. Viaton lisäys ”joulukuussa” saa ajan tasalla olevan lukijan miettimään ilmaston lämpenemistä, Suomen tulevaisuutta, päästökauppaa ja ties mitä.

    Kolmas kuvateksti: Helsinkiläinen maisema joulukuussa.

    Taas kuvan merkitys muuttuu. Informaatio on nyt ristiriitainen. Tietysti tämä voi johtua ilmaston lämpenemistä, mutta toisaalta joka kolmas joulu on Helsingissä perinteisesti musta, joten ehkä tämä onkin aivan normaalia, ikiaikaiseen kalenteriin kuuluvaa. Sitten kuvatekstin lukija havahtuu toiseen ristiriitaan: pelto Helsingissä – eikö tämän kaupungin pitänyt olla urbaani suurkaupunki?

    Ironia kasvaa, jos kuvan ottaja vielä täsmentää, että pelto sijaitsee melkein keskellä Helsinkiä, Kehä ykkösen eteläpuolella.

Jean-Paul Sartre sanoi, että ”kirjailijan tehtävänä on kutsua kissaa kissaksi.”

    Kuulostaa suurenmoiselta tehtävältä.

    Mutta, kuten olen yrittänyt tässä pakinassa ”todistaa”, jokainen ajatus edellyttää sanoja ollakseen tiedossa, tullakseen välitetyksi joko ajattelijalle itselleen tai paikalle sattuneelle naapurille.

    Jokainen meistä käyttää (melkein) joka hetki sanoja ja jokainen osaa kutsua kissaa kissaksi ja koiraa koiraksi. Tämä taito on yhteisessä kieliopissa, jonka vauva oppii melkein heti synnyttyään.

    On vähän kummallista, että Sartren piti opastaa kirjailijoita itsestäänselvyyteen: sanomaan että kissa on kissa.

    Mutta sellaistahan kirjallisuus pahimmillaan – toisten mielestä parhaimmillaan – on; siis sellaista ettei lukija ymmärrä mitä kirjailija tarkoittaa, mitä merkityksiä hän saa lauseillaan aikaiseksi. Ja Sartre olikin sitä mieltä, että monet kirjailijat käyttävät sanoja väärin ja pilaavat kielen lopullisesti luopuessaan haasteesta ilmaista merkityksiä.

    Lupaa kysymättä väännän Sartren lauseen toiseksi: Kirjailijan tehtävänä on kertoa miksi kissa ei ole koira.

    Me kaipaamme selvityksiä, emme truismeja.

    Talvipäivän seisahtaessa, joulun aikaan ja sen jälkeen.

Globaalin kieliopin salaliitto

[Onko kansainvälisyys markkinatemppu?]

                                                                            Kyösti Salovaara 1973.
Enso Gutzeitin mahtava puuvarasto meressä.
Kansainvälinen paikallisuus 1973: tehtaat ja Norjan saha.
Hans Gutzeit perusti Norjan sahan sata vuotta aikaisemmin.
Saha kuvan oikeassa reunassa.

Tommi Melender haastoi viime viikolla Antiaikalainen-blogissaan lukijansa uskomaan itseään ja Tim Parksia väittämällä, että maailmankirjallisuudesta on tullut ”maailmanmarkkinakirjallisuutta”, siis kirjallisuutta jota kirjoitetaan jo valmiiksi maailmanmarkkinolle eikä paikalliseen käyttöön. Se ryvettää kielen, Melender ajatteli.

     Melender puhui tietysti omissa nimissään, mutta lainasi pääosin Parksin ajatuksia. Katselin eilen kursorisesti englantilaisen, Italiassa vaikuttavan Parksin ”juttuja” The New York Timesistä ja päällimmäiseksi jäi, että Parks on vähän kaikesta eri mieltä kuin vähän kaikki.

     Sama taitaa koskea Melenderiä. Virkistävää sinänsä.

     Koska ihmisen ajattelumaisemaa suhteessa yhteiskuntaan on melkein mahdoton tutkia laboratoriossa, jäljelle jää arvailu. Myös Melender ja Parks arvailevat.

     Sosiaalisen eläimen (ihmisen) käyttäytymisestä on hankalaa löytää syyn ja seurauksen yhteydet. Muuttujia on liian paljon eikä niiden kytkeytyminen toisiinsa paljastu tilastollisilla analyyseillä, ei ainakaan väistämättä ja aina.

     Olemmeko me vasenkätiset esimerkiksi fiksumpia kuin muut siitä johtuen vai siitä huolimatta?

Parksin ja Melenderin ajatus juoksi sitä uomaa, että silloin kun kirjoja myydään kansainvälisillä markkinoilla, globaali tarve alkaa säädellä kirjoittamisen laatua ja tyyliä. Syntyy eräänlainen globaali kieli, tai niin kuin otsikossa sanon: kirjallisuuden globaali kielioppi.
     Se on kotikutoisen proosan särmää vähättelevä ja silotteleva salaliitto. Melenderin mielestä kieliopin "syntaksin" määrittelevät amerikkalaiset (tietysti, missäpä muualla paha asuisi!) ja dollarit. 

     Paikallisuus, kotikutoisuus jää globaalin kielen jaloihin. Kirjailijat uhraavat jotakin (pyhän taiteen?) pyrkiessään maailmanlaajuiseen levikkiin. Sofi Oksasen kaltaiset kirjailijat eivät Melenderin mielestä kirjoita suomalaista kirjallisuutta vaan jotakin muuta. ”Kansainvälisille yleisöille kirjoitetut globaalit romaanit maistuvat monesti käännöskirjallisuudelta jo alkukielellään”, Melender sivaltaa.

     Melender kiittää pontevasti Juha Seppälää, joka sijoitti kummallisen Jouko Turkan hahmon romaaniinsa Mr. Smith miettimättä ymmärtääkö ulkomainen lukija Turkasta mitään. Seppälä ei laskelmoinut globaalilla kieliopilla, Melender kehuu.

     Noinkohan se menee?

     Tuskinpa. Jokainen käännöskirjallisuutta lukeva tapaa jatkuvasti romaaneissa paikallisia nimiä ja hahmoja, jotka ovat joko fiktiivisiä tai faktisia emmekä me voi sitä tietää eikä sillä ole mitään merkitystä lukemisen nautinnon tai vihastumisen kanssa.

     Kaikkea ei voi koskaan tietää eikä ymmärtää!

     Melender ja Parks eivät vähättele pelkästään kirjailijoita vaan myös lukijoita.

Luulen että Melender on Parksin tavoin sokaistunut modernin maailman globaalista, ajantasaisesta neuroottisuudesta.

     Kuvitellaan, että romaania kirjoittava ihminen on koko ajan tietoinen nettimaailman äärellä odottavista lukijoista ja pystyy näppäilemään heidän tuntojaan säätämällä sanat ja lauseet vastaanottajien tilanteeseen sopivaksi ja siihen mukautuvaksi.

     Jumala pystyy, kirjailija ei.

     Yleensä kirjoja luetaan sen jälkeen kun ne on kirjoitettu. Hyvin usein, melkein aina kirjan paikallisesta kirjoittamishetkestä kuluu useita vuosia ennen kuin toisen maan toisenlainen kansalainen lukee aikoja sitten kirjoitetun kirjan.

     Kirjailijat eivät ennusta, vaan tuijottavat taaksepäin.

     Luin äskettäin Thomas Mannin Buddenbrookit, ja minua häiritsi suuresti, että kirjailija ei ottanut huomioon tulevien aikojen lukijoita. Hän käsitteli runsaasti Lyypekin ja saksalaisten valtioiden politiikkaa selittämättä lainkaan millaisia poliittiset instituutiot olivat ja miten päättäjiä mihinkin valittiin tai valikoitui. Myös rahasummien ja yksiköiden viidakko eksytti lukijan. Romaaniin draamaan kuuluu rahalla ja omaisuuksilla ”pelaaminen”, mutta draaman kärki tylsistyi kun nykylukija ei päässyt selville kuinka suurista summista puhuttiin ja missä suhteessa nuo summat olivat Buddenbrookien ajan ihmisten elämään ja heidän välisten luokkaerojen ilmaisuun.

     Esimerkki luisuu vähän ohitse, mutta hipaisee kuitenkin Melenderin ja Parksin ajatuksia globaalin kieliopin ryvettävästä vaikutuksesta. Jos Melender ja Parks ovat oikeassa, kansainvälisesti menestyvissä romaaneissa ei ole mitään, mikä sitoo romaanin paikalliseen taloudelliseen tai henkiseen tai poliittiseen kulttuuriin ja niiden yksityiskohtaisiin ilmenemismuotoihin ja yksiköihin.

     Lukemalla kirjoja huomaa, että Melender on väärässä.

     Eikö esimerkisi pohjoismainen ”noir” menesty muualla nimenomaan paikallisen merkistönsä takia? Siksi että se on samanlaisuudessaan erilaista kuin jokin muu ”noir”?

Mutta en väitä etteikö globaali vaikuttaisi globaalisti.

     Pakkohan sen on vaikuttaa.

     Olisi kummallista jos talouden ja kulttuurin ”yhdentyminen”, rajojen ja raja-aitojen madaltuminen ja lopulta katoaminen ei vaikuttaisi ihmisten ajatteluun, käyttäytymiseen ja jopa heidän käyttämäänsä kieleen, puheeseen ja kirjoitukseen.

     Melender ja Parks näkevät kehityksessä pahan kosketuksen.

     Tällä hetkellä Euroopassa on kosolti ihmisiä ja poliittisia vaikuttajia joiden mielestä globaalisuus on pahan synonyymi. On muodikasta olla paikallinen ja karttaa kansainvälisyyttä.

     Oliko (onko) Turkka sitten niin paikallinen juntti ettei espanjalainen häntä ymmärrä?

     Vaikea sanoa, melkein mahdotonta.

     Vuonna 1973 Jouko Turkka ohjasi Kotkan kaupunginteatterissa Jorma Savikon dramatisoiman Kotka eepoksen, joka perustui Toivo Pekkasen kolmeen kotkalaista historiaa ”kuvittavaan” romaaniin. Keskeisenä aiheena oli Hans Gutzeitin kaltaisten teollisuusmiesten kansainvälinen kosketus ja vaikutus paikalliseen kulttuuriin Kotkassa 1870-luvun tietämissä.

     Näytelmästä on mieleeni jäänyt Turkan dynaaminen ohjaustyyli, melkein raivoisasti liikkeessä oleva draaman esillepano, joka selvästi otti mallia elokuvakerronnasta, oli kuin Miklos Jancsoa Kotkaan tuotuna ja hyväksi käytettynä.

     Paikallinen ilme syntyi kansainvälisestä, globaalista.

Entäpä jos onkin olemassa ”globaali kielioppi”, niin kuin Noam Chomsky aikanaan väitti.

     Eikä sen tarvitse olla syntaktinen neuroadaptio vaan ajatuksellinen, filosofinen.

     Ja vielä, entäpä jos nurkkakuntainen paikallisuus on vain hetkellinen välivaihe alkukohdan ja lopputuleman välissä?

     ”Ensinnäkin me olemme yksi laji, yksi kansa”, Richard E. Leakey ja Roger Lewin ilmaisivat modernin antropologian ja paleontologian käsityksen ihmislajista teoksessa Ihmisen synty (Origins 1977. Kirjayhtymä 1978.)

     Jokainen ihminen kuuluu samaan lajiin.

     ”Ihmiskunnassa näkemämme maantieteelliset muutokset ovat yksinkertaisesti perusaiheen biologisia vivahteita.”

     Leakey ja Lewin jatkoivat päättelyä sanomalla, että kulttuuristen erilaisuuksien olemassalo korostaa ihmisen kyvykkyyttä: ”Eri kulttuurien välisiä useinkin syviä eroja ei pitäisi nähdä ihmisten välisinä eroina. Sen sijaan pitäisi selittää kulttuurit siksi, mikä ne todella ovat: lopullinen julistus kuulumisesta ihmislajiin.”

     Jos globaali kehitys hävittää maantiedon merkityksen ihmisenä olemiselle, eikö nimenomaan lohduta, että samalla syntyy globaali kielioppi?

_____________________________________________________________________

PS.

Blogistit ovat ”haastaneet” toisiaan nimeämään kolme itseään insipiroivaa blogia.

Hyönteisdokumentin hdcanis valitsi Deadline Torstaina -blogin yhdeksi inspiraation kohteekseen (Jokken kirjanurkan ja Tarukirjan rinnalla)

hdcanis perusteli valintaansa näin: ”Kyösti Salovaaran laajat tekstit asioista ja asioiden vieristä ovat torstaiden piristyksiä. Joskus olisi hienoa osata kirjoittaa näin hyvin.”

Sanotaan että kissa kiitoksella elää, eikä se taida lainkaan pitää paikkaansa, mitä kissoista tiedän, mutta ihmiset kiitosta kaipaavat, koska se yhdistää meidät toisiin ihmisiin. Ihminen jaksaa kiitoksella elää eteenpäin.

Niin minäkin, joten kiitän hdcanista sydämellisesti. Kiitos!

PPS.

Tätä viimeistellessä huomaan Jokken humaanin oivaltavan kannanoton inspiraatiohaasteeseen. 

Se on jo itsessään niin inspiroiva ettei asiaan ole paljon lisäämistä. Jokken kirjoitus Ainakin kolmekymmentä inspiroivaa blogia  on erinomainen yhteenveto aiheesta. Siis: samaa mieltä olen.