Olemattomia ajatuksia

 [Annamin punainen papukaija ]

Kyösti Salovaara, 2023.

”Ah”, sanoi hiiri, ”maailma käy yhä ahtaammaksi päivä päivältä. Ensin se oli niin lavea, että minä pelkäsin, jatkoin juoksuani ja olin onnellinen siitä, että näin oikealla ja vasemmalla etäisyydessä muureja, mutta nämä muurit kiirehtivät niin nopeasti toisiaan kohti, että minä olen jo viimeisessä huoneessa, ja siellä on nurkassa loukku, johon minä juoksen.” - ”Sinun pitää vain muuttaa juoksusi suuntaa ”, sanoi kissa ja söi hiiren.

- Franz Kafka: Pieni tarina. Teoksessa Keisarin viesti.

Paradoksi naurattaa. 

    Kummallista.

    Mitä järkeä nauraa mahdottomalle?

Kerrostalojen kuilussa korppi rääkäisi

    toisena päivänä pääsiäistä.

    Sen kuuluisi asua synkissä metsissä.

Yöllä pakkasta. Yöllä kirkasta.

    Narsissini nuokkuvat.

    Hetken tie, kevyt tai raskas.

En yritä.

    Paikallaan.

    Kissasta viis.

Joku vaeltaa. Hetken tie.

    Pientareella leskenlehtiä.

    Hiekkaista, rumaa, ruskeaa. 

Arkipäiväinen arkipäivä.

    Ei juhlaa, ei torvisoittoa.

    Olematon ajatus.

Vaalien jälkeen toiset, kohta kolmannet.

    Edustajani istuu kunnassa, alueella, parlamentissa.

    Onko hänellä 3 valtaa vai 1/3?

Jos olisin insinööri, valmistaisin paperia.

    Arkkitehtina suunnittelisin taloja.

    Entä poliitikko?

Abckiria ilmestyi 480 vuotta sitten.

    Opiksi ja ojennukseksi.

    Paljon sitäkin ja sellaista.

Kyösti Salovaara, 2023.

Lensimme korkealla kahdessa kilometrissä

    kenelläkään ei siipiä.

    Kaikenlaista ihmeellistä tänne mahtuu.

Suuret miehet eivät näe itseään peilistä.

    Pieniä miehiä on niin monta

    ettei niitä erota toisistaan.

Runoilija sai lahjaksi Annamista papukaijan.

     Punainen kaija hohti ja puhui.

     Po Chü-i kuunteli.

Annamin punaiselle papukaijalle

    ”kävi niin kuin lahjakkaille miehille käy:

    milloin mahtavat häkin säleet sillekään avautua?”

Iltarusko, aamurusko

     eivät ole uskon asioita

     elämä siinä välissä.

Yöllä planeetta luo puroon kalpeita säteitä

    Venuksen valossa sammakot kuhertelevat

    Eukalyptyslehdossa kurnutus peittää puron solinan,

                                                             rakkaudella.

Ei me tiedetä matkan pituutta.

    Kivetkin kuluvat,

    miksei myös ihminen, ajattelematon?

Kyösti Salovaara, 2023.

Sanan paikka

[Joulupakina eli piironki päässä]

                                                                                                    Kyösti Salovaara 2015.
Pelto.
Kts. pakinasta vaihtoehtoiset kuvatekstit.

Missä sana sijaitsee?

    Sanoja on kaikkialla eikä oikeastaan missään tietyssä paikassa, ei siinä mielessä että niihin tai siihen, yhteen sanaan kompastuisi ja lankeaisi maahan rähmälleen.

    Sana on valtavan konkreettinen, melkein käsin kosketeltava ja kuitenkin hyvin abstrakti.

    Joulunaikaan ”sanalla” on myös uskonnollinen kaiku; sitä julistetaan ja siihen perustaen kerrotaan ihmeestä.

    Kun monta sanaa laittaa peräkkäin, syntyy ajatus olettaen, että sanoja peräkkäin laittajalla on ajatus.

    Yritin hetken ajatella sanoitta; katselin ikkunasta pihan yli, parkkipaikan taakse, kadun toiselle puolelle siellä olevaa harmaata puutaloa ja yritin olla sanomatta päässäni yhtään mitään, yritin pelkästään ajatella.

    Se ei se onnistunut ilman sanoja. Jos ajatus syntyisikin ilman sanoja, sitä ajatusta ei pysty välittämään edes itselleen. Intuitiivisia ajatuksia on, mutta niitä ei saa puettua sanoiksi. Toisaalta jos ajatuksen muotoilee liian tarkaksi lauseeksi päässään, sitä ei enää pysty ehkä toistamaan paperille.

    Kun ihminen ajattelee, hän kertoo sanoilla jotakin itselleen. Vain sanoilla syntyy ajatuksia - ja vain ajattelemalla syntyy sanoja. Ihminen ”puhuu” itselleen.

    Tästä voi päätellä, että sanat ovat kummallisia olioita.

Sanaan ei kompastu tiellä kävellessä.

    Kummallista on, että sanat kulkevat aina mukana, menitpä kauppaan tai lentokoneella ulkomaille. Vaikka jätät koirasi kotiin hyvään huolenpitoon, se seuraa sinua päässäsi jopa Malagaan ja siellä katukahvilassa saat helposti sen esille sanomalla koiraasi merkitsevän sanan. Riittää jopa kun ajattelet sitä. Koirasi on yhtä aikaa kotona ja Malagassa eikä tämä tunnu lainkaan ristiriitaiselta.

    Minulla ei ole koiraa, ja silti päässäni on sana sille, koiralle. 

    Tästä pääsee ajatukseen, että jokaisella meistä on päässään piironki täynnä sanoja, jotka on laitettu laatikoihin kenties aiheen mukaisesti, niin että yhdessä laatikossa sijaitsevat koirat ja kissat, toisessa naiset ja miehet, kolmannessa erilaiset säätyypit, aurinko ja vesisade – ja niin edelleen.

    Mutta sanat eivät sellaisenaan ole mitään. ”Aroik” ei tarkoita mitään eikä päässäni olevana lipaston laatikosta löydy sitä, vaikka sen kuinka tähän kirjoittaisi. Niinpä on selvää että ”koira” on tietyn ”todellisen” olennon yleisnimi, ja että päässäni olevat sanat tarvitsevat tuekseen koko joukon olentoja, joita sanoilla tarkoitan.

    Piironkiin mahtuu paljon sanoja; sen vielä ymmärtää mutta miten on mahdollista että päähäni mahtuvat kaikki olennotkin joihin sanoilla viitataan? Ei niin isoa päätä olekaan, että siihen oikeasti mahtuisivat kaikki koirat, kissat, miehet, naiset, talot, autot, pellot, meret ja muutama mäki.

    Ilmeisesti aivoissa onkin autojen, junien, lentokoneiden ja laivojen pienoismalleja, hyvin pieniä ja vieläkin pienempiä jotta niille kaikille löytyy tilaa mielen parkkipaikalta.

Kun päässä, siellä sana-lipastossa on sanoja, vaikkapa tuo ”koira”, niin onko siellä myös kaikki koiran mahdollisuudet? Siis koira, koiran, koiralle, koiraksi jne., ja sellaiset kuin iso koira ja pieni koira ja vihainen koira ja lempeä koira, puhumattakaan tarkoista rotupiirteistä väreineen?

    Sehän on selvää, että ”koira” on selvästi jonkinlainen olento ajatuksessani, vaikka en määrittele rotua enkä väriä; tiedän mitä ajattelen kun sanon että ”koira”. Silloin en selvästikään tarkoita enkä ajattele kissaa.

    Se muuten seisoo, se koira jonka sieluni silmin näen. Kissa-sana loihtii mieleen istuvan kissan. Kuorma-auto näkyy ajatuksissani sellaisena pitkänokkaisena 50-luvun kuormurina. Ilmeisesti aivoihin on tallentunut se koira, se kissa ja se kuorma-auto jotka ensimmäisen kerran näin ja ymmärsin mitä olin nähnyt.

    Lauseen muodostaminen sanoista on toinen juttu, ja siitähän se ajatus syntyy – tai jälleen toisin päin kääntäen, ajatus syntyy sanoiksi ja lauseeksi.

    En usko että päässäni on piironkia valmiille lauseille, kaikille mahdollisille. Se olisi tuhlausta, hukkaan heitettyä aivotyötä

    Jossakin on kylläkin kielioppi, jolla sanoista pystyy kehittämään lauseita, mutta ne syntyvät tarpeen mukaan penkomalla sanoja sana-lipastosta. On vaikea kuvitella minkä ”näköinen” tuo kielioppi on. Onkohan se eräänlainen dynaaminen puu, johon kiinnitetään sanoja kuin joulukoristeita? Lause-puu kasvaa käytettäessä, pelkistyy jos sanoja tarvitaan vähän.

    Tästä joudutaan mielenkiintoisille vesille.

    Meillä suomalaisilla on suunnilleen samanlainen kielioppi itse kunkin päässä; sen avulla syntyy suunnilleen samanlaisia lauseita suunnilleen samanlaisten piironkien sanoista. Englantilaisilla on omat lipastonsa ja oma kielioppinsa, saksalaisilla ja ranskalaisilla omansa ja sitä rataa.

    Kysymys kuuluu: ovatko kaikki edellä sanotut kieliopit perimmiltään samanlaisia vai onko niistä jokin perustavaa laatua oleva ero? Tuntuisi oudolta jos ihmisen aivoissa olisi erilainen muotoilukyky rakentaa sanoista lauseita eli ajatuksia sen mukaan missä on sattunut syntymään.

    Haastava miete vailla vastausta: onko olemassa kielioppien kielioppi, ydinkielioppi, jonka jokainen vauva osaa avata kun aika tulee ymmärtää, puhua ja ajatella?

Sanaan ei kompastu tiellä kävellessä, mutta ei siihen päätäänkään kumauta. Ei tarvitse kumartua sen varalta, että sana iskee otsaan kuhmun.

    Vaikka sanoja on joka puolella, niin ihme kyllä niiden korkeutta maan pinnasta ei pysty määrittelemään. Jos ne olisivat ihan maan pinnassa, niin sateella ne valuisivat lähimpään ojaan tai viemäriin, ja runsas lumisade peittäisi ne kokonaan, jolloin olisimme aivan sanattomia. Sitten pitäisi vain odotella kevätaurinkoa, joka paljastaa lumen sulettua sanat ja pääsemme kesän korvalla ajatuksen makuun.

    Mutta toisaalta, jos sanat olisivat korkealla, vaikka yli kahdessa metrissä, niin kaikki eivät ylettyisi niihin. Miten lyhyet ihmiset muodostaisivat ajatuksia? He tarvitsisivat jonkinlaisia liikuteltavia rappusia, joiden avulla sanoihin pääsee käsiksi. Tietysti joku nokkela kauppias saattaisi tuoda markkinoille kokoonmenevän, mukana kulkevan haavin, jolla lyhyt kansalainen sieppaa aina tarvittaessa sanan omaan käyttöönsä.

    Edellä olevasta voidaan päätellä, että kaikkein yksinkertaisinta on kantaa päässään liikuteltavaa sana-piironkia. Se kulkee mukana yhtä varmasti kuin huono omatunto.

Sanoilla ja lauseilla on merkityksiä, selkeitä tai aivan hämäriä, joskus harmaita ja toisinaan sinisiä.

    Joulunaikaan sanat tuoksuvat hyvältä.

    Muuten on aika kummallista, että sanan löytää myös pimeällä, ja että sanan näkee sielussaan (sana-lipastossa) jopa silmät kiinni.

    On hyvin vaikea todistaa oikeaksi tai vääräksi, että kaikkia lauseita kohti löytyy eräänlainen ydinlause; siis että laitoitpa sanat mihin järjestykseen tahansa ja koristelitpa lausettasi ylimääräisillä sanoilla kuinka hienosti tahansa, lauseella on aina vain yksi ”ajatus”, merkitys joka selviää kun koristeet riisutaan.

    Vai onko olemassa kirjoittamisen (sanomisen) tyyli, joka ikään kuin koristelee sanoilla ilmaistun ydinajatuksen ja tekee siitä aivan toisen, jos koristeita on kyllin paljon?

    Tätä voisi testata palkkaamalla huippukirjailijoita kirjoittamaan lakeja. Vaarana tietysti on, että huippukirjailijan laatimaa lakia eivät tavalliset lakimiehet osaa lukea. Kirjakaupassa niitä myytäisiin hullun lailla.

    Sanoilla pyritään melkein aina esittämään merkitys, jota ei voi ymmärtää väärin. Runoilijat ja poliitikot tietysti toimivat toisin, mutta se on heidän oikeutensa, kenties velvollisuus.

    On hauskaa ja jopa mielenkiintoista, kuinka merkityksiä syntyy kun lisää sopivaan paikkaan muutaman sanan.

    Pakina alkaa kuvalla syksyisestä pellosta. Se on kynnetty. Aamusella usva leijuu pellon reunassa.

                                                                 Kyösti Salovaara 2015.

    Ensimmäinen kuvateksti: Suomalainen syysmaisema.

    Tämä ei yllätä ketään, informaatiota on vain nimeksi. Tuttuja sanoja, tuttu merkitys.

    Toinen kuvateksti: Suomalainen maisema joulukuussa.

    Oho, nyt informaatiota syntyy roppakaupalla. Viaton lisäys ”joulukuussa” saa ajan tasalla olevan lukijan miettimään ilmaston lämpenemistä, Suomen tulevaisuutta, päästökauppaa ja ties mitä.

    Kolmas kuvateksti: Helsinkiläinen maisema joulukuussa.

    Taas kuvan merkitys muuttuu. Informaatio on nyt ristiriitainen. Tietysti tämä voi johtua ilmaston lämpenemistä, mutta toisaalta joka kolmas joulu on Helsingissä perinteisesti musta, joten ehkä tämä onkin aivan normaalia, ikiaikaiseen kalenteriin kuuluvaa. Sitten kuvatekstin lukija havahtuu toiseen ristiriitaan: pelto Helsingissä – eikö tämän kaupungin pitänyt olla urbaani suurkaupunki?

    Ironia kasvaa, jos kuvan ottaja vielä täsmentää, että pelto sijaitsee melkein keskellä Helsinkiä, Kehä ykkösen eteläpuolella.

Jean-Paul Sartre sanoi, että ”kirjailijan tehtävänä on kutsua kissaa kissaksi.”

    Kuulostaa suurenmoiselta tehtävältä.

    Mutta, kuten olen yrittänyt tässä pakinassa ”todistaa”, jokainen ajatus edellyttää sanoja ollakseen tiedossa, tullakseen välitetyksi joko ajattelijalle itselleen tai paikalle sattuneelle naapurille.

    Jokainen meistä käyttää (melkein) joka hetki sanoja ja jokainen osaa kutsua kissaa kissaksi ja koiraa koiraksi. Tämä taito on yhteisessä kieliopissa, jonka vauva oppii melkein heti synnyttyään.

    On vähän kummallista, että Sartren piti opastaa kirjailijoita itsestäänselvyyteen: sanomaan että kissa on kissa.

    Mutta sellaistahan kirjallisuus pahimmillaan – toisten mielestä parhaimmillaan – on; siis sellaista ettei lukija ymmärrä mitä kirjailija tarkoittaa, mitä merkityksiä hän saa lauseillaan aikaiseksi. Ja Sartre olikin sitä mieltä, että monet kirjailijat käyttävät sanoja väärin ja pilaavat kielen lopullisesti luopuessaan haasteesta ilmaista merkityksiä.

    Lupaa kysymättä väännän Sartren lauseen toiseksi: Kirjailijan tehtävänä on kertoa miksi kissa ei ole koira.

    Me kaipaamme selvityksiä, emme truismeja.

    Talvipäivän seisahtaessa, joulun aikaan ja sen jälkeen.

Ajatus kevyt kuin höyhen

[Onko fiktio olemassa?]

                                                                                                    Kyösti Salovaara 2015.
Elmore Leonardin Joe LaBrava söi aamiaista Cardozon terassilla.
Totta vai tarua?

Vielä tervapääskyt kirkuvat mutta kuinka kauan? Näinä päivinä niillä on aikomus palata etelään, pois kylmästä.

    Tervapääskyjen lyhyttä vierailua voinee pitää vuosittain toistuvana seksilomana. Kun käy kylmässä lisääntymässä, arvostaa lämpöä loppuvuoden, tervapääsky ajattelee.

    Koska Suomi tuskailee turismiongelman parissa, siis sen että turisti karttaa näitä raukkoja rajoja, pitäisi ottaa mallia tervapääskyistä. Saattaisiko Suomea mainostaa kylmän seksin kääntöpiirinä?

    Villapaidatta nyt, minä.

Joskus suomalaisetkin ajattelivat että pääskyt – terva tai varsinkin ihan oikeat – menevät talvella järven pohjaan, jään alle. Uskomus palautuu antiikin Kreikkaan ja Aristoteleksen kirjoituksiin.

    Nyt moinen ajatus tuntuu fiktiolta, mutta kukaties suomalaiset olivat oikeassa. Jospa ne etelämpänä nähdyt pääskyt ovatkin eri lintuja. Mutta toisaalta on vaikea uskoa, että pääsky viitsisi lojua järven pohjassa 10 kuukautta seuraavaa kesää odotellessa. Siinä kastuisi muutakin kuin höyhenet.

    Todellisuudesta voi päätellä kaikenlaista.

    Mutta voiko päätellä mitään mikä ei liittyisi todellisuuteen, faktoihin ja näköhavaintoihin?

    Mahdottoman kuvitteluun meitä ei ole luotu, ja vaikka olisikin, mahdottomasta ei voi sanoa mitään, koska sille ei ole sanoja.

Höyhenenkevyesti romaanin suhdetta todellisuuteen miettiessäni mietin ponnettomasti, että miksi fiktiota pitäisi lukea muuna kuin kertomuksena todellisuudesta tai että pääseekö sepittämällä karkuun faktoja ja totuutta vai onko tuollaisella karkumatkalla faktoista tarkoitus nimenomaan paljastaa ”totuuksia”, joita ei muuten näe, koska järven pohjassa ei pidä uida talviaikaan.

    Oikeastaan aloin miettiä fiktion sielunelämää ja tarkoitusta lukiessani Paul Austerin romaania Illuusioiden kirja, ja vaikka romaani on vielä hieman kesken (siis lukijan kannalta), en tajua miksi Auster on kirjoittanut fiktion sekaan yli 20 sivuisen esseen erään fiktiivisen elokuvaohjaajan fiktiivisistä mykkäelokuvista. Mitä syvällisemmin romaanin oppinut päähenkilö on tutkivinaan fiktiivisiä elokuvia, sitä turhemmalta analyysi tuntuu, sillä eihän se liity todellisuuteen mitenkään. Fiktiiviset elokuvat eivät selitä tutkimuksen kohteena olevaa todellisuutta, koska sellaisia filmejä joissa tutkittu elokuvaohjaaja on näytellyt ja joita tämä on ohjannut ei ole olemassa, paitsi fiktiossa.

    Tai jos sellaiset filmit ovat oikeasti olemassa, näytä ne minulle, Mr. Auster, niin kirjoitan uuden pakinan.

    Tiedän että kirjailijoilla on joskus tapana kirjoittaa romaaneissaan (fiktiivisistä) kirjailijoista jotka kirjoittavat novelleja, jotka sitten julkaistaan romaanissa ikään kuin fiktiosta syntyneenä. Esimerkiksi Philip Roth ja John Irving ovat tätä harrastaneet ja moni muukin.

    Fiktiiviseen romaaniin sijoitetun fiktiivisen novellin voi vielä jotenkin ”ymmärtää” - koska sen pystyy lukemaan - mutta jos romaanissa käsitellään perinpohjaisesti fiktiivistä taulua tai musiikkikappaletta tai elokuvaa, niin mitä siinä oikeastaan käsitellään?

    Tekee mieli sanoa että ei mitään.

    Koska tuntuu niin kesäiseltä sanon: Ei mitään.

Olen erittäin epäjohdonmukainen.

    Myönnän.

    Kolme iltaa olen katsellut aamuyöhön saakka Sergio Leonen lännenelokuvia ja niihin liitettyjä extroja. Olen yrittänyt painaa mieleen maiseman, jossa Kourallinen dollareita, Vain muutaman dollarin tähden, Hyvät, pahat ja rumat ja Huuliharppukostaja filmattiin 1960-luvulla.

    Elokuvat olivat tietysti fiktiota, mutta jostakin syystä niiden kuvauspaikat viehättävät, vaikka tietääkin että niissä kuvattu ”villi länsi” sijaitsee Etelä-Espanjassa, Almerian lähellä Tabernasin autiomaassa. No, tämä on monimutkaisempaa kuin päältä näyttää. Siis: tietysti Leonen elokuvien villi länsi on Amerikassa, vaikka elokuvat kuvattiin Espanjassa ja Italiassa.

    Onko mitään järkeä mennä katsomaan maisemaa, missä Clint Eastwood, Eli Wallach, Lee van Cleef, Jason Robards, Henry Fonda ja Charles Bronson fiktiivisinä lännenmiehinä heijastivat todellista tai kuviteltua amerikkalaista historiaa? Löytyykö Huuliharppukostajan fiktiivisestä maisemasta Almeriassa uhkean Jillin, Claudia Cardinalen jäljet?

    Mitä tarkoittaa kun kävelen samalla kadulla tai istun samassa kahvilassa kuin joku fiktiivinen romaani- tai elokuvasankari? Kenen jälkiä silloin oikeastaan seuraan: kirjailijan vai fiktiivisen ihmisen? Jos fiktiivisen ihmisen, miten on mahdollista että hänen jalanjälkiään voi seurata?

    Viime helmikuussa otin valokuvia Miamissa, South Beachin Ocean Drivellä hotelli Cardozosta, jonka terassilla Elmore Leonardin ”sankari” Joe LaBrava istui aamiaisella ja katseli rypäleenvihreää merta.

    Syvempikö fiktiivinen kokemus?

    Ehkä, mutta sitä hieman haittasi se että Cardozohotellin terassilta ei istualtaan oikein näe merelle, koska se jää rantamuurin ja dyynin katveeseen. Leonard teki faktasta fiktiota tai sitten rantaviivan todellisuus on muuttunut 80-luvun alkupäivistä.

    Fiktiivinen katse poraa reiän jopa betoniseinään!

Todellisuus paistaa fiktion läpi halusi kirjailija sitä tai ei.

    Todellisuutta ei voi sepittää pois vaikka kuinka yrittäisi.

    Monet taiteilijat kiinnittävät fiktion niin lujasti tosiasioihin, että ne alkavat elää fiktiivistä elämää.

    Kirjan lukija ja elokuvan katsoja vaistoaa, että fiktion ja toden suhde on loistavan paljastava ja ihanan valheellinen.

    Miksi muuten ilmestyisi sellaisia kirjoja kuin vaikkapa Maxim Jakubowskin toimittama Following the Detectives – Real Locations in Crime Fiction? Ei miksikään tai juuri siksi. ”Hyvillä kirjoittajilla on voima herättää paikan tuntu ja vangita sen henki ja sielu mitä ainutlaatuisemmalla tavalla”, Jakubowski perustelee kirjansa tarkoituksen.

    Fiktiosta siivilöityy faktaa.

    Fiktioon saa suhtautua kepeästi, mutta jos sen ottaa tosissaan, urakka haastaa kirjailijan melkein toivottomaan tehtävään, niin kuin Philip Rothin kirjailijasankari Nathan Zuckerman oivaltaa huudahtaessaan romaanissa Haamukirjailija:

    ”Kunpa osaisin keksiä yhtä julkeasti kuin oikea elämä! Kunpa minä jonakin päivänä pääsisin edes lähelle sitä omaperäisyyttä ja kiihkoa mitä todellisuudessa on!”

    Mutta... kun fiktio tavoittaa todellisuuden, se voi käydä vaaralliseksi:

    ”Mutta jos minä milloinkaan onnistuisin, mitä ne silloin ajattelisivat minusta, minun isäni ja hänen tuomarinsa? Miten minun vanhempani kestäisivät? Jos he eivät kestäisi, jos isku heidän tunteisiinsa lopulta olisi liian haavoittava, miten kestäisin sen että minua vihattaisiin ja herjattaisiin ja minulle käännettäisiin selkä?”

Ajatus on kevyt, kuin höyhen, kesällä.

    Vieläkö eilen kuulin tervapääskyjen kirkuvan?

    Villapaidatta tarkenee hetken.

    Tarkkailkaamme fiktiota Chateaubriandin ajatusta jäljittäen: ”Ihmisellä ei ole vain yhtä ainutta elämää. Hänellä on niitä useita perätysten ja se on hänen kurjuutensa syy.”