Missä intellektuellit luuraavat

 [vai onko niitä Suomessa?]

Kyösti Salovaara, 2024.

Barbate Atlantin rannalla, hieman ennen myrskyä.

Jos haluat kertoa ihmisille totuuden, ole hauska tai he tappavat sinut.

---

Jos jokin haisee pahalta, miksi työntää nokkaansa siihen?

---

Mitä ovelammin ja taitavammin piilotat juonesi pointit, sitä taitavampi kirjoittaja olet.

---

Kun haluan lähettää sanoman, käytän postia.

- Billy Wilder, elokuvaohjaaja.

Kronikkaa.

    Torstaina Barbatessa, joka ennen oli Francon kaupunki, tonnikalojen ja valaiden valtakunta. Sittemmin huumausainekauppiaiden. Nyt Atlantin rannalla tuulee ja yksinäinen voimistelija ahertaa hiekkarannalla.

   Viime keväänä otin Barbaten rannalta kuvan miekkavalaiden upottamasta purjeveneestä.

    Perjantaina Karlotta-myrsky saavuttaa Aurinkorannikon. Vihdoinkin sataa tuntitolkulla. Se ei kuitenkaan riitä, vaikka mereen viettävät kadut ovat pieniä jokia, joiden yli pitää hyppiä ellei halua kastella jalkojaan.

    Perjantaina, jokunen metri edellisenä päivänä ottamastani voimistelijakuvasta pohjoiseen, huumeita salakuljettavien vene ajaa Barbaten satamaan turvaan Karlotta-myrskyltä. Kansalliskaartin veneestä varoitetaan huumemiehiä. Nämä eivät pysähdy vaan ajavat 14 metrin moottoriveneellään kansalliskaartin pienen veneen yli paetessaan takaisin myrskyävälle merelle. Kaksi poliisia kuolee.

    Lauantaina paistaa aurinko. Lounas periespanjalaisessa ravintolassa.

    Sunnuntaina tihuttaa. Kävelen sateessa kolmen kilometrin päähän tuttuun kahvilaan. Sateessakin se on mukavampaa kuin villahousuissa ja nastakengillä Suomessa.

    Aamupäivällä luen Helsingin Sanomien digitaalisesta näköislehdestä Joel Haahtelan kiinnostavan jutun intellektuaalisen keskustelun puuttumisesta ja espoolaisen teatterijohtajan Erik Söderblomin valituksen siitä, ettei taide ota kantaa. Mietin että Haahtelan älyjuttu kumoaa Söderblomin pointit: tärkeää eivät ole tunteet vaan ajatukset. Tunnereaktioita piisaa Suomessa, ei ajatuksia. Niitä pelätään, ei tunteita - väittää Haahtela.

    Sunnuntaina illalla nettilähetyksessä futismatsi Sevilla vastaan Atlético Madrid. Oikealla hetkellä tsekkaus Ylen Areenasta ennakkoäänien tulokseen. Alexander Stubb tulee valituksi. Onko Stubb intellektuelli vain pelkästään vikkelä kosmopoliitti? Sevilla voittaa yllättäen vaisun Atléticon. Voittajia ja häviäjiä.

    Maanantaina katsomaan Ardalesin tekoaltaita. Surullinen näky: vettä ei kohta ole lainkaan, vaikka suuret karpit vielä uiskelevat rannan tuntumassa. Miksi täällä ei sada, hemmetti! Iltapäivällä hieman ennen auringonlaskua syödään parvekkeella kinkkupastaa 23 asteen lämmössä. Hohhoijaa, mustapääkerttu laulaa eukalyptyslehdossa.

Sitten asiaa, fiilingistä viis.

    ”Suomessa ajattelua pidetään yhteiskunnallisena uhkana”, sanoi kirjailija ja psykiatri Joel Haahtela sunnuntaina Helsingin Sanomien mielipide-esseessään. Haahtelan mukaan elämme ajattelun katoamisen murhenäytelmää: ”Meitä pommitetaan informaatiolla, joka vaatii välitöntä reagointia. Kun yksi reaktio on ohi, olemme jo keskellä seuraavaa, emmekä ehdi työstää näkemäämme, emme ehdi ajatella. Ihmisen sisäinen aikakokemus rikkoutuu. Reaktio on aina tunne, ja tunne on nopeampi kuin ajatus. Olemme tunneaallokon vallassa, eikä tiedotusvälineillä ole halua muuttaa asiaa, koska tunne myy paremmin kuin ajatus, jälkimmäinen on tylsää ja liian hidasta.”

    Suomessa ei arvosteta ajattelua, Haahtela huomauttaa. Ei ole koskaan arvostettu, mutta asiantuntijoita arvostetaan: ”Suomi on asiantuntijoiden luvattu maa, jossa kaikkein naurettavintakin asiaa kutsutaan kommentoimaan asiantuntija, joka saapuu paikalle lausumaan puhki kuluneita latteuksia.”

    Haahtela on paljossa oikeassa. Olen pitkään kysynyt, miksi poliitikoissa, puolueista riippumatta, ei ole ajattelevia keskustelijoita. On vain puolueiden ohjelmakirjoituksia jankkaavia ja yleisön tunteita herkästi seurailevia pragmaatikoita. Onko esimerkiksi SDP:ssä ollut Mauno Koiviston, Kalevi Sorsan tai Paavo Lipposen jälkeen yhtään intellektuellipoliitikkoa? Jos on, hyvin hän on lahjansa kätkenyt.

    Mutta liioitteleeko Haahtela sittenkin ajattelun yhteiskunnallista pelkoa? Ettei kysymys vain olisi pelkästään siitä, että ajattelu on "tylsää", että syvällisiin ajatuksiin perehtyminen vaatii kosolti keskittymistä, kun taas someen ja telkkarin viihdeohjelmiin on niin paljon helpompi ajautua, mennä mukaan, olla ikään kuin olemassa. Aito ajattelu herättää epäilyksiä, panee miettimään ja kukapa jaksaisi asettaan olemassaolonsa epäilyksen kohteeksi?

    Ja kenties, ehkä, kirjailijana Haahtela uskoo liikaa kirjallisuuden voimaan ajatuksien herättäjänä: ”Kirjallisuus on astumista tavanomaisten selitysten taakse, yritys ajatella sitä mitä ei ole ajateltu. Se tutkii historian katvealueita ja kirjoittaa yleisesti hyväksyttyä tarinaa uuteen muotoon. Se kaivautuu fiktion avulla sinne, mihin historiantutkijat eivät voi koskaan omilla keinoillaan päästä.”

    Missä intellektuellit luuraavat?

Kyösti Salovaara, 2024.

Vejer de la Frontera - kaupunki kukkulalla Cádizin provinssissa.

Samassa sunnuntain Hesarissa Espoon teatterin - teatteri &:n – johtaja ja teatteriohjaaja Erik Söderblom latoi Samuli Tiikkajan haastattelussa keskusteluun kaikki tutut vasemmistolaisen teatterikäsityksen latteudet, joita on toistuvasti esitelty 1960-luvulta asti ja jotka tietenkin palautuvat jonnekin 1930-luvulle.

    ”Kulttuurikenttä elää kuplassa, jossa ei haluta suututtaa ketään”, Tiikkaja otsikoi haastattelunsa. Olen samaa mieltä, että kuplassa eletään, mutta toista mieltä suututtamisesta. Eikö kulttuurikellokkaat koko ajan yritä suututtaa keskiluokkaisen Suomen? Ja miksi ”yhteiskunnallisuus” Suomessa ja Söderblomin puheessa tarkoittaa vain vasemmistolaista ja vihreää ajattelua?

    ”Taiteen tehtävänä on nostaa keskusteluun yhteiskunnalle tärkeitä asioita, mutta Suomessa ne haudataan hiljaisuuteen”, Erik Söderblom sanoi. ”Jos tiede on tämän yhteiskuntaruumiin aivot, journalismi sen silmät ja politiikka sen kädet, niin taide on sen sydän. Elämme aikaa, joka huutaisi sydämen ääntä, ja samaan aikaan taidekenttä pysyy visusti hiljaa. Tämä vaivaa minua kovasti.”

   Söderblom näyttää vetoavan siihen - jatkuvaan tunnereaktioon - mikä Haahtelan mielestä on tragedian ydin. Ei ajatella vaan riennetään barrikadeille sydän täynnä tunnetta. Ja yleensä ollaan jotain vastaan, ei minkään puolesta. Paitsi tietenkin oman toimeentulon, niin kuin Söderblom sanoo taiteilijoidenkin olevan.

   ”Teatteri on poliittinen organismi, olio”, Söderbloim jatkaa. ”Ei välttämättä puoluepoliittinen, se on eri asia. Poliittinen tarkoittaa sitä, että ollaan tekemisissä yhteiskunnan kanssa.” 

    Aluksi tuo kuulostaa fiksulta, mutta mitä teatterijohtaja lopulta sanoo? Että kaikki yhteiskunnassa on yhteiskuntaa? Jopa kunnallinen teatteri.

Kronikkaa.

    Fiilinki on faktaa. 

    Ehkä se niin menee.

    Valittiinko Suomelle intellektuelli tasavallan presidentiksi?

    Aika näyttää mistä pulu pissii. 

    Pekka Haavistoa en ole koskaan pitänyt intellektuellina, Alexander Stubb sellaisesta saattaa käydä. Intellektuellin pitää täyttää kolme vaatimusta: 1. Havaitse sellaista mitä toiset eivät havaitse. 2. Älä tyydy helpoimpaan selitykseen ja 3. Esitä kysymyksiä ja kuvaa ongelman kaikki puolet, mutta jätä ongelman ratkaiseminen poliitikoille, joiden tehtävänä on sopia kompromissi erilaisten näkemysten väliltä. 

    Mutta presidentin roolissa intellektuellinkin pitää tehdä kompromisseja, ainakin jos aikoo olla kaikkien suomalaisten presidentti. Siitä saa kenties vamman sielulleen. Näin taisi muuan intellektuelli sanoa vuosia sitten.

Kyösti Salovaara, 2024.

Sateen jälkeen Välimerellä.

Oma tahto ja mielipide

 [vai median tuputtama?]

Kyösti Salovaara, 2023.

Joulu yhdistää mutta ajatteleeko jokainen
kadulla kävelijä omia ajatuksiaan?

Tahdonvapaus on siinä, ettemme voi tällä hetkellä tietää tulevia tekojamme.

-  Ludwig Wittgenstein: Tractatus Locigo-Philosophicus eli Loogis-filosofinen tutkielma, 1922.

Hegelin käsityksen mukaan yksilö ei voi edes tulla tietoiseksi itsestään erillisenä ihmisolentona, elleivät muut ihmisolennot tunnustaisi häntä sellaiseksi… Siitä riippumatta, onko aidosti vapaata tahtoa olemassa, kutakuinkin kaikki ihmiset toimivat ikään kuin se olisi todellisuutta ja arvioivat toisiaan sen perusteella, miten he kykenevät tekemään ratkaisuja, joita he itse pitävät aitoina moraalisina valintoina.

- Francis Fukuyama: Historian loppu ja viimeinen ihminen, 1992.

Joulukadulla ihmiset kävelevät toistensa ohi, pysähtyvät, väistävät ja jatkavat matkaa.

    He ovat ”yhteisellä” asialla. Joulu ei ole yksilön keksintö. Se ei leviä ilmassa tartuntapisaroina kun kaksi yksilöä kohtaa toisensa. Joulukadulla ihmiset ovat yksilöitä, joille joulu ilmentää kulttuuria ja yhteistä rituaalia päivän lyhentyessä minimiinsä.

    Tietenkin kadulla kulkee myös epäilijöitä. Mitä järkeä tässä on? Miksi hengellinen on muuttunut kaupalliseksi? Joku kysyy: Miksi tarinoiden takia minun pitäisi ryhtyä viettämään joulua, kun muitakin satuja piisaa.

   Mutta silti: joulukadulla ihmiset kulkevat toisiaan kohti, väistävät ja jatkavat matkaansa. Joulun tarinassa on jokaiselle jotakin. Kohdataan ihmisen henkisyys ajassa ja paikassa, nykyhetkessä ja menneisyydessä.    

 

Viime perjantaina vietettiin Jean Sibeliuksen syntymäpäivää. Samana päivänä Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen keskuksen tutkija Johanna Vuorelma sanoi & kirjoitti Yle Ykkösen kolumnissa, että ”kun valtaosa suomalaisista oli hiljattain sitä mieltä, että Suomen itäraja pitää sulkea, ja Suomi voi jättää noudattamatta kansainvälisten sopimusten velvoitteita, kyselyn tulosta voi tulkita pikemminkin yhteiskunnan poliittisen ilmapiirin kuvauksena kuin kansalaisen sisäsyntyisenä näkemyksenä.”

    Vuorelma provosoi ja yksinkertaisti. 

    Itse asiassa hän väitti, ettei ihmisellä ole omaa tahtoa. Samalla kun politiikan tutkija kritisoi mielipidetiedusteluja, hän esitti ihmisyksilön mekaanisena ”koneena”, joka toimii ulkoapäin ohjattuna.

    Vuorelma siteerasi Walter Lippmannia, joka ”kirjoitti sata vuotta sitten klassikkoteoksessaan, että ihmisen mielipide rakentuu fiktiivisen kuvittelun, stereotypioiden, kertomusten ja toisen käden tiedon varaan.” 

    ”Mielipide ei ole sisäsyntyinen ja autenttinen näkemys vaan ympäröivän maailman tuottama uskomus”, Vuorelma sanoi. ”Mielipidettä pidetään välillä lähes yhtä henkilökohtaisena ominaisuutena kuin ihmisen synnynnäisiä piirteitä. Se luo mielipiteiden ympärille suojaavan kehän: toisen mielipide on pyhä ja sitä pitää kunnioittaa.”

    Politiikan tutkija Vuorelman ohje kansalaisille oli, ettei kannattaisi jatkuvasti olla ”jotakin mieltä jokaisesta asiasta”. 

    Kuka sen jälkeen esittää mielipiteensä?

Itse asiassa Vuorelma väitti, että media ohjailee kansalaisia haluamaansa suuntaan. Mediahan ei tällaista valtaa tunnusta, vaan väittää heijastavansa kansan mielipiteitä. 

    Samalla kai tuli väitetyksi, että poliitikotkin ovat epäyksilöitä, joiden mielipiteet flipperin tavoin heilahtelevat yleisen, jaetun mielipiteen hermostuneen ja hektisen rytmin mukana.

    Vuorelman argumentointi oli kevyttä. Mikäpä siinä.

     Mutta ei kai ihminen hanki tietoja, uskomuksia tai edes epätietoja muualta kuin itsensä ulkopuolelta. Eino Kaila kirjoitti 1930-luvulla tutkielmassaan persoonallisuudesta, että ”voi jo tässä huomauttaa, että myöskin kaikki tiedostaminen tapahtuu ulkoapäin sisäänpäin, periferiasta sentrumiin, ei minästä sinään, vaan päinvastoin.” Kaila lisäsi, että yksilö sopeutuu yhteisöön, järjestäytymättömään laumaan tai järjestettyyn ryhmään usein tahattomasti ja tiedottomasti.

    Ihminen on sosiaalinen olento, joka myös ajattelee suhdettaan laumaansa, mutta samalla epäilee kuuluuko oikeaan ”laumaan”. Mielipidejohtajat iskevät progandansa, kovan tai pehmeän, tähän yksilön jatkuvaan itse-epäilyyn. Niin myös mainosmiehet!

Luulen ettei Vuorelma mielipidetiedustelujen harhaa kritisoidessaan ottanut huomioon tuota yksilön kaksinaista roolia suhteessa yhteisöön, ryhmään kuulumisen ja kuulumisen epäilyn ristiriitaa.

    Median ylläpitämät vaalikoneet ovat paljastaneet, että presidenttiehdokkaat muuttavat nyt mielipiteitään siitä mitä ovat aikaisemmin sanoneet. He ikään kuin haistelevat ilmapiiriä, yrittävät tavoittaa ”ajan hengen”. Itse asiassa he käyttäytyvät juuri Vuorelman kuvaamalla tavalla, mutta tietoisesti ja hyvin varmana ”uusista” mielipiteistään, toki niitä ehkä salaa epäillen.

    Ihmisillä on mielipiteitä monessa ajatustasossa. Jossakin syvällä on kokemuksen ja oppimisen keräämiä asioita, joiden suhteen yksilö ei noin vaan hetken mielijohteesta muuta mielipidettä eikä käyttäytymistä. Mutta päällimmäisenä ovat ihmisen laumaroolia ilmentävät mielipiteet, joilla luodaan yhteys muihin ihmisiin; joilla etsitään hyväksyntää ja arvostusta.

    Kun tavallinen ihminen vastaa mielipidetiedustelijan kysymyksiin, hän ajattelee myös miltä vastaus kuulostaa ”lauman” mielestä, vaikka vastaaja tietääkin ettei hänen vastauksiaan kukaan ulkopuolinen pysty identifioimaan juuri hänen mielipiteekseen. Samalla vastaaja pyrkii vaikuttamaan johonkin, jos ei muuhun niin siihen, että häntäkin kuultaisiin.

     Politiikan tutkija on taatusti oikeassa sanoessaan, että mielipidetiedustelut kuvastavat enemmän ajan henkeä, poliittista ja kulttuurista ilmapiiriä kuin yksilöiden syvimpiä tuntoja. Ajan henki jaetaan yksilöille, yksilöt jakavat oman ajan henkeen kuulumisen tunteen muille ihmisille. Mutta sitten: onko jossakin vain yksi ”sylttytehdas” joka luo mielipiteet jaettavaksi? Epäilen.

    Niinpä, loppujen lopuksi, eikö tämä juuri olekin mielipidetiedustelun idea: etsiä vastaus siihen miten yksilön lauman jäseninä ilmaisevat kuulumisensa laumaan. Mitä ihminen oikeasti ajattelee ja epäilee on hänen salattu puutarhansa. Jos sen kasvisto haluttaisiin saada selville ei pitäisi kysyä ennalta suunniteltuja valintakysymyksiä vaan tulla ihmisen likelle mieli avoimena.

    Mieleni tekee verrata laumatunnetta (ja pinnallisia mielipiteitä) ihmisaivojen toimintaan.

    Molekyylibiologi Steve Rose korostaa teoksessaan Molekyyleistä muistiksi ihmisaivojen muuttumattomuuden voimaa. ”Elleivät aivot olisi suurimman osan ajasta muuttumattomia, kokemuksistamme riippumattomia, emme säilyisi hengissä”, Rose sanoo. ”Järjestäytynyt ja hidas muuntelu on järkevää vain, kun se toimii suuressa muuttumattomassa taustassa. Vakauden saavuttaminen muuttuvassa maailmassa edellyttää stabiileja maailman tunnistavia ja siihen reagoivia järjestelmiä.”

     Vaikka ihminen muuttaa näennäisesti mielipiteitään median tuputtamana, hänen syvän tietoisuutensa muuttumattomuus pitää huolen vakaudesta. Näin haluan uskoa. 

              

Kyösti Salovaara, 2023.

Tunturin juurella

[tuumattua]

Kyösti Salovaara, 2018.

Asiat eivät liity toisiinsa. Ne kohtaavat kuin junat viereisillä raiteilla. Kuuluu vihellys. Hämärä vetäytyy Soutajan rinnettä ylöspäin.

    Ihmiset ihmisinä, tapaninpäivän aamusella.

    Tänään tapanina äitini täyttäisi 100 vuotta.

    Viime maaliskuussa myös amerikkalainen Mickey Spillane olisi täyttänyt sata vuotta.

    Spillane kirjoitti läpimurtoromaaninsa väkivaltaisesta, puhtaan moraalin piinaamasta yksityisetsivä Mike Hammerista yhdeksässätoista päivässä. Miljoonia kappaleita myyvä romaani Minä olen tuomari ilmestyi vuonna 1947.

    Minä synnyin samaa vuonna.

    Asiat eivät liity toisiinsa, eivät selity toisillaan. Viisikymmentäluvulla ahmin nojatuoliin kätkeytyneenä Niteen kustantamat suomennokset melkein salaa. Minä olen tuomari, Velda vimmastuu, Nainen ilman kasvoja… ”lastenkirjallisuus” oli 1950-luvulla toista maata kuin tänään.

    Uudessa Ruumiin kulttuuri -lehdessä (4/2018) Tapani Bagge valaisee laveasti Mickey Spillanen kirjailijanuraa. Bagge tuntee asian, ei moralisoi.

Tuulet kääntyvät, mieli muuttuu.

    Kun Helsingin Sanomat kävi perusteellisesti läpi Antti Heikkilän teosta Lääkkeetön elämä, ajattelin että hyvin tehty, kerrankin huuhaata isketään heikkoihin kohtiin terävin pistoin. Muutamat lääkärit totesivat, että kirjan lukeminen saattaa olla jopa vaarallista, jos sen sanoman lääkkeettömästä paranemisesta ottaa kirjaimellisesti.

    Olen itse sen verran saamaton ja sovinnainen ihminen, että uskon koululääketieteeseen, sen hoitomuotoihin ja lääkkeisiin. Saattaa olla, että jotkut vahvat persoonat pystyvät taistelemaan sairauksia vastaan pelkällä tahdonvoimalla ja itsepäisyydellä. Ihmisten enemmistö kuitenkin tarvitsee vaivoihinsa lääkkeitä.

    Mutta sitten Hesarin kirja-arvostelua luettiin ruokakaupassa kuin piru raamattua. Ilmeisesti oikean ja väärän, sallitun ja kielletyn välisen rajan vetäminen on tolkuttoman hankalaa. Jos ei osaa, kannattaisi jättää vetämättä.

    S-ryhmä ja K-kaupat ilmoittivat poistavansa Heikkilän teoksen myyntipöydiltä. Ne uskoivat lääkärien kritiikkiä. Ruokakaupat pitävät Lääkkeetöntä elämää hengenvaarallisena kirjana.

    Oluen, makkaran, tupakin, karamellien ja mehutikkujen myymistä ne eivät pidä vaarallisena, mutta tällä ei kannata jeesustella, sillä minäkin ostan mielelläni olutta ja makkaraa. Mehutikkuja en osta. Heikkilän kirjan uskaltaisin lukea saamatta sielulleni vammaa. Se ei kuitenkaan kiinnosta nyt.

    Mutta mistä syntyy puritaaninen hysteria yhden kirjan takia?

    Eivätkö aikuiset saa ostaa niitä kirjoja joita Suomessa julkaistaan? Heikkilän teoksen on kustantanut perinteinen ja ammattitaitoinen Otava. Mistä johtuu, että asian jos toisenkin suhteen moraalinen närkästys ja poikkeavan ajatuksen pelko aiheuttavat Suomessa toistuvasti uudenlaista sensuuria?

    Hyvässä tarkoituksessa sanaa kahlitaan. Onko ihminen niin kyvytön ajattelemaan omilla aivoillaan, että pitää lainata naapurilta aivot?

   Ennen asialla olivat papit, jotka luulivat tietävänsä, että herkkähipiäinen Jumala suuttuu jumalanpilkasta. Nyt moraalin nihkeää rajaa vetävät kappapuksut, jotka pelkäävät myynnin vähenevän, jos kauppaketjun brändi saa kolhuja kilpeensä.

    Avoimessa yhteiskunnassa asiat eivät kohtaa. Ne liukuvat vastakkaisiin suuntiin kuin aseman vierekkäisillä raiteilta lähteneet junat. Moralismin viiriä heilutellaan kuin kuudestilaukeavaa.

Kyösti Salovaara, 2018.

Pyhä päivä valkenee Pyhällä. Kevyt usva haihtuu Soutajan rinteiltä.

    Viime viikolla noteerattiin tällä palstalla komisario Jean-Baptiste Adamsbergin ajatusmetodi: Kävellessä syntyy älyämisen aihioita, ajatuksen hiilihappokuplia, jotakin mikä edeltää ajatuksen syntymistä.

    Adamsberg on kotoisin Pyreneiltä, Paun läheisiltä rinteiltä.

    Paussa ammattipyöräilijät kohtaavat melkein joka kesä. Agatha Christie vietti siellä teini-ikäisenä kesää.

    Edellä lueteltu ei liitty asiaan millään tavalla.

    Fred Vargas julkaisi ensimmäisen Adamsberg-tarinan vuonna 1991. Suomeksi Sinisten ympyröiden mies ilmestyi vasta 2007. Sitä ennen oli suomennettu sarjan myöhempiä teoksia. Suomessa asiat etenevät välillä nurinperisessä järjestyksessä. Jos seisoo päällään, veri pakkautuu väärään paikkaan.

    Sinisten ympyröiden miehessä Fred Vargas ei ole vielä löytänyt hiihappokuplia, mutta Adamsbergin ajattelu kulkee jo yhtä epämääräisiä reittejä kuin uusimmassakin romaanissa, siinä Kalmankuoriaisten hiilihappokuplatarinassa.

    ”Adamsberg käveli iltaan asti”, Vargas kertoo Sinisten ympyröiden miehessä. ”Hän oli todennut, että käveleminen oli ainoa keino saada ajatukset järjestykseen. Kävelyn tahdissa ajatukset kelluivat kuin hiukkaset nesteessä. Painavimmat laskeutuivat pohjalle ja kevyimmät jäivät pintaan. Tuloksena ei ollut lopullista päätelmää, mutta ajatukset olivat sentään kirkastuneet ja asettautuneet jonkinlaiseen järjestykseen painoarvon mukaan.”

Asiat näyttävät liittyvän toisiinsa.

    Mutta se mikä näkyy, ei ole sitä mikä on.

    Mickey Spillanesta on pitkä matka Fred Vargasiin. Adamsberg ei ole Mike Hammer.

    Onko Hammerin ja Adamsbergin moraalisella katsantokannalla yhteinen alkukoto? Hammer ratkoo ongelmat pistoolilla, Adamsberg aivojensa hiilihappokuplilla. S-ryhmässä ja K-kaupassa uskotaan sensuurin voimaan. Pipo silmille ja kaikki on hyvin.

    Niin tai näin, joukossa on yksilöitä jotka eivät sopeudu joukkoon, hyvässä tai pahassa.

    Lumikasat painavat puiden oksia. Ne taipuvat mutta eivät katkea.

    Elämän rinteillä ihminen kaatuu mutta nousee pystyyn, useimmiten, ei aina. Hyvässä tapauksessa jousi jännittyy, mutta ei mene poikki. Soutajan selkää särkee.

    Hiiret ryntäävät silmän välttäessä sisälle.

Jaakko Salovaara, 2018.

Sanan paikka

[Joulupakina eli piironki päässä]

                                                                                                    Kyösti Salovaara 2015.
Pelto.
Kts. pakinasta vaihtoehtoiset kuvatekstit.

Missä sana sijaitsee?

    Sanoja on kaikkialla eikä oikeastaan missään tietyssä paikassa, ei siinä mielessä että niihin tai siihen, yhteen sanaan kompastuisi ja lankeaisi maahan rähmälleen.

    Sana on valtavan konkreettinen, melkein käsin kosketeltava ja kuitenkin hyvin abstrakti.

    Joulunaikaan ”sanalla” on myös uskonnollinen kaiku; sitä julistetaan ja siihen perustaen kerrotaan ihmeestä.

    Kun monta sanaa laittaa peräkkäin, syntyy ajatus olettaen, että sanoja peräkkäin laittajalla on ajatus.

    Yritin hetken ajatella sanoitta; katselin ikkunasta pihan yli, parkkipaikan taakse, kadun toiselle puolelle siellä olevaa harmaata puutaloa ja yritin olla sanomatta päässäni yhtään mitään, yritin pelkästään ajatella.

    Se ei se onnistunut ilman sanoja. Jos ajatus syntyisikin ilman sanoja, sitä ajatusta ei pysty välittämään edes itselleen. Intuitiivisia ajatuksia on, mutta niitä ei saa puettua sanoiksi. Toisaalta jos ajatuksen muotoilee liian tarkaksi lauseeksi päässään, sitä ei enää pysty ehkä toistamaan paperille.

    Kun ihminen ajattelee, hän kertoo sanoilla jotakin itselleen. Vain sanoilla syntyy ajatuksia - ja vain ajattelemalla syntyy sanoja. Ihminen ”puhuu” itselleen.

    Tästä voi päätellä, että sanat ovat kummallisia olioita.

Sanaan ei kompastu tiellä kävellessä.

    Kummallista on, että sanat kulkevat aina mukana, menitpä kauppaan tai lentokoneella ulkomaille. Vaikka jätät koirasi kotiin hyvään huolenpitoon, se seuraa sinua päässäsi jopa Malagaan ja siellä katukahvilassa saat helposti sen esille sanomalla koiraasi merkitsevän sanan. Riittää jopa kun ajattelet sitä. Koirasi on yhtä aikaa kotona ja Malagassa eikä tämä tunnu lainkaan ristiriitaiselta.

    Minulla ei ole koiraa, ja silti päässäni on sana sille, koiralle. 

    Tästä pääsee ajatukseen, että jokaisella meistä on päässään piironki täynnä sanoja, jotka on laitettu laatikoihin kenties aiheen mukaisesti, niin että yhdessä laatikossa sijaitsevat koirat ja kissat, toisessa naiset ja miehet, kolmannessa erilaiset säätyypit, aurinko ja vesisade – ja niin edelleen.

    Mutta sanat eivät sellaisenaan ole mitään. ”Aroik” ei tarkoita mitään eikä päässäni olevana lipaston laatikosta löydy sitä, vaikka sen kuinka tähän kirjoittaisi. Niinpä on selvää että ”koira” on tietyn ”todellisen” olennon yleisnimi, ja että päässäni olevat sanat tarvitsevat tuekseen koko joukon olentoja, joita sanoilla tarkoitan.

    Piironkiin mahtuu paljon sanoja; sen vielä ymmärtää mutta miten on mahdollista että päähäni mahtuvat kaikki olennotkin joihin sanoilla viitataan? Ei niin isoa päätä olekaan, että siihen oikeasti mahtuisivat kaikki koirat, kissat, miehet, naiset, talot, autot, pellot, meret ja muutama mäki.

    Ilmeisesti aivoissa onkin autojen, junien, lentokoneiden ja laivojen pienoismalleja, hyvin pieniä ja vieläkin pienempiä jotta niille kaikille löytyy tilaa mielen parkkipaikalta.

Kun päässä, siellä sana-lipastossa on sanoja, vaikkapa tuo ”koira”, niin onko siellä myös kaikki koiran mahdollisuudet? Siis koira, koiran, koiralle, koiraksi jne., ja sellaiset kuin iso koira ja pieni koira ja vihainen koira ja lempeä koira, puhumattakaan tarkoista rotupiirteistä väreineen?

    Sehän on selvää, että ”koira” on selvästi jonkinlainen olento ajatuksessani, vaikka en määrittele rotua enkä väriä; tiedän mitä ajattelen kun sanon että ”koira”. Silloin en selvästikään tarkoita enkä ajattele kissaa.

    Se muuten seisoo, se koira jonka sieluni silmin näen. Kissa-sana loihtii mieleen istuvan kissan. Kuorma-auto näkyy ajatuksissani sellaisena pitkänokkaisena 50-luvun kuormurina. Ilmeisesti aivoihin on tallentunut se koira, se kissa ja se kuorma-auto jotka ensimmäisen kerran näin ja ymmärsin mitä olin nähnyt.

    Lauseen muodostaminen sanoista on toinen juttu, ja siitähän se ajatus syntyy – tai jälleen toisin päin kääntäen, ajatus syntyy sanoiksi ja lauseeksi.

    En usko että päässäni on piironkia valmiille lauseille, kaikille mahdollisille. Se olisi tuhlausta, hukkaan heitettyä aivotyötä

    Jossakin on kylläkin kielioppi, jolla sanoista pystyy kehittämään lauseita, mutta ne syntyvät tarpeen mukaan penkomalla sanoja sana-lipastosta. On vaikea kuvitella minkä ”näköinen” tuo kielioppi on. Onkohan se eräänlainen dynaaminen puu, johon kiinnitetään sanoja kuin joulukoristeita? Lause-puu kasvaa käytettäessä, pelkistyy jos sanoja tarvitaan vähän.

    Tästä joudutaan mielenkiintoisille vesille.

    Meillä suomalaisilla on suunnilleen samanlainen kielioppi itse kunkin päässä; sen avulla syntyy suunnilleen samanlaisia lauseita suunnilleen samanlaisten piironkien sanoista. Englantilaisilla on omat lipastonsa ja oma kielioppinsa, saksalaisilla ja ranskalaisilla omansa ja sitä rataa.

    Kysymys kuuluu: ovatko kaikki edellä sanotut kieliopit perimmiltään samanlaisia vai onko niistä jokin perustavaa laatua oleva ero? Tuntuisi oudolta jos ihmisen aivoissa olisi erilainen muotoilukyky rakentaa sanoista lauseita eli ajatuksia sen mukaan missä on sattunut syntymään.

    Haastava miete vailla vastausta: onko olemassa kielioppien kielioppi, ydinkielioppi, jonka jokainen vauva osaa avata kun aika tulee ymmärtää, puhua ja ajatella?

Sanaan ei kompastu tiellä kävellessä, mutta ei siihen päätäänkään kumauta. Ei tarvitse kumartua sen varalta, että sana iskee otsaan kuhmun.

    Vaikka sanoja on joka puolella, niin ihme kyllä niiden korkeutta maan pinnasta ei pysty määrittelemään. Jos ne olisivat ihan maan pinnassa, niin sateella ne valuisivat lähimpään ojaan tai viemäriin, ja runsas lumisade peittäisi ne kokonaan, jolloin olisimme aivan sanattomia. Sitten pitäisi vain odotella kevätaurinkoa, joka paljastaa lumen sulettua sanat ja pääsemme kesän korvalla ajatuksen makuun.

    Mutta toisaalta, jos sanat olisivat korkealla, vaikka yli kahdessa metrissä, niin kaikki eivät ylettyisi niihin. Miten lyhyet ihmiset muodostaisivat ajatuksia? He tarvitsisivat jonkinlaisia liikuteltavia rappusia, joiden avulla sanoihin pääsee käsiksi. Tietysti joku nokkela kauppias saattaisi tuoda markkinoille kokoonmenevän, mukana kulkevan haavin, jolla lyhyt kansalainen sieppaa aina tarvittaessa sanan omaan käyttöönsä.

    Edellä olevasta voidaan päätellä, että kaikkein yksinkertaisinta on kantaa päässään liikuteltavaa sana-piironkia. Se kulkee mukana yhtä varmasti kuin huono omatunto.

Sanoilla ja lauseilla on merkityksiä, selkeitä tai aivan hämäriä, joskus harmaita ja toisinaan sinisiä.

    Joulunaikaan sanat tuoksuvat hyvältä.

    Muuten on aika kummallista, että sanan löytää myös pimeällä, ja että sanan näkee sielussaan (sana-lipastossa) jopa silmät kiinni.

    On hyvin vaikea todistaa oikeaksi tai vääräksi, että kaikkia lauseita kohti löytyy eräänlainen ydinlause; siis että laitoitpa sanat mihin järjestykseen tahansa ja koristelitpa lausettasi ylimääräisillä sanoilla kuinka hienosti tahansa, lauseella on aina vain yksi ”ajatus”, merkitys joka selviää kun koristeet riisutaan.

    Vai onko olemassa kirjoittamisen (sanomisen) tyyli, joka ikään kuin koristelee sanoilla ilmaistun ydinajatuksen ja tekee siitä aivan toisen, jos koristeita on kyllin paljon?

    Tätä voisi testata palkkaamalla huippukirjailijoita kirjoittamaan lakeja. Vaarana tietysti on, että huippukirjailijan laatimaa lakia eivät tavalliset lakimiehet osaa lukea. Kirjakaupassa niitä myytäisiin hullun lailla.

    Sanoilla pyritään melkein aina esittämään merkitys, jota ei voi ymmärtää väärin. Runoilijat ja poliitikot tietysti toimivat toisin, mutta se on heidän oikeutensa, kenties velvollisuus.

    On hauskaa ja jopa mielenkiintoista, kuinka merkityksiä syntyy kun lisää sopivaan paikkaan muutaman sanan.

    Pakina alkaa kuvalla syksyisestä pellosta. Se on kynnetty. Aamusella usva leijuu pellon reunassa.

                                                                 Kyösti Salovaara 2015.

    Ensimmäinen kuvateksti: Suomalainen syysmaisema.

    Tämä ei yllätä ketään, informaatiota on vain nimeksi. Tuttuja sanoja, tuttu merkitys.

    Toinen kuvateksti: Suomalainen maisema joulukuussa.

    Oho, nyt informaatiota syntyy roppakaupalla. Viaton lisäys ”joulukuussa” saa ajan tasalla olevan lukijan miettimään ilmaston lämpenemistä, Suomen tulevaisuutta, päästökauppaa ja ties mitä.

    Kolmas kuvateksti: Helsinkiläinen maisema joulukuussa.

    Taas kuvan merkitys muuttuu. Informaatio on nyt ristiriitainen. Tietysti tämä voi johtua ilmaston lämpenemistä, mutta toisaalta joka kolmas joulu on Helsingissä perinteisesti musta, joten ehkä tämä onkin aivan normaalia, ikiaikaiseen kalenteriin kuuluvaa. Sitten kuvatekstin lukija havahtuu toiseen ristiriitaan: pelto Helsingissä – eikö tämän kaupungin pitänyt olla urbaani suurkaupunki?

    Ironia kasvaa, jos kuvan ottaja vielä täsmentää, että pelto sijaitsee melkein keskellä Helsinkiä, Kehä ykkösen eteläpuolella.

Jean-Paul Sartre sanoi, että ”kirjailijan tehtävänä on kutsua kissaa kissaksi.”

    Kuulostaa suurenmoiselta tehtävältä.

    Mutta, kuten olen yrittänyt tässä pakinassa ”todistaa”, jokainen ajatus edellyttää sanoja ollakseen tiedossa, tullakseen välitetyksi joko ajattelijalle itselleen tai paikalle sattuneelle naapurille.

    Jokainen meistä käyttää (melkein) joka hetki sanoja ja jokainen osaa kutsua kissaa kissaksi ja koiraa koiraksi. Tämä taito on yhteisessä kieliopissa, jonka vauva oppii melkein heti synnyttyään.

    On vähän kummallista, että Sartren piti opastaa kirjailijoita itsestäänselvyyteen: sanomaan että kissa on kissa.

    Mutta sellaistahan kirjallisuus pahimmillaan – toisten mielestä parhaimmillaan – on; siis sellaista ettei lukija ymmärrä mitä kirjailija tarkoittaa, mitä merkityksiä hän saa lauseillaan aikaiseksi. Ja Sartre olikin sitä mieltä, että monet kirjailijat käyttävät sanoja väärin ja pilaavat kielen lopullisesti luopuessaan haasteesta ilmaista merkityksiä.

    Lupaa kysymättä väännän Sartren lauseen toiseksi: Kirjailijan tehtävänä on kertoa miksi kissa ei ole koira.

    Me kaipaamme selvityksiä, emme truismeja.

    Talvipäivän seisahtaessa, joulun aikaan ja sen jälkeen.