[vai onko niitä Suomessa?]
 |
| Kyösti Salovaara, 2024. Barbate Atlantin rannalla, hieman ennen myrskyä. |
Jos haluat kertoa ihmisille totuuden, ole hauska tai he tappavat sinut.
---
Jos jokin haisee pahalta, miksi työntää nokkaansa siihen?
---
Mitä ovelammin ja taitavammin piilotat juonesi pointit, sitä taitavampi kirjoittaja olet.
---
Kun haluan lähettää sanoman, käytän postia.
- Billy Wilder, elokuvaohjaaja.
Kronikkaa.
Torstaina Barbatessa, joka ennen oli Francon kaupunki, tonnikalojen ja valaiden valtakunta. Sittemmin huumausainekauppiaiden. Nyt Atlantin rannalla tuulee ja yksinäinen voimistelija ahertaa hiekkarannalla.
Viime keväänä otin Barbaten rannalta kuvan miekkavalaiden upottamasta purjeveneestä.
Perjantaina Karlotta-myrsky saavuttaa Aurinkorannikon. Vihdoinkin sataa tuntitolkulla. Se ei kuitenkaan riitä, vaikka mereen viettävät kadut ovat pieniä jokia, joiden yli pitää hyppiä ellei halua kastella jalkojaan.
Perjantaina, jokunen metri edellisenä päivänä ottamastani voimistelijakuvasta pohjoiseen, huumeita salakuljettavien vene ajaa Barbaten satamaan turvaan Karlotta-myrskyltä. Kansalliskaartin veneestä varoitetaan huumemiehiä. Nämä eivät pysähdy vaan ajavat 14 metrin moottoriveneellään kansalliskaartin pienen veneen yli paetessaan takaisin myrskyävälle merelle. Kaksi poliisia kuolee.
Lauantaina paistaa aurinko. Lounas periespanjalaisessa ravintolassa.
Sunnuntaina tihuttaa. Kävelen sateessa kolmen kilometrin päähän tuttuun kahvilaan. Sateessakin se on mukavampaa kuin villahousuissa ja nastakengillä Suomessa.
Aamupäivällä luen Helsingin Sanomien digitaalisesta näköislehdestä Joel Haahtelan kiinnostavan jutun intellektuaalisen keskustelun puuttumisesta ja espoolaisen teatterijohtajan Erik Söderblomin valituksen siitä, ettei taide ota kantaa. Mietin että Haahtelan älyjuttu kumoaa Söderblomin pointit: tärkeää eivät ole tunteet vaan ajatukset. Tunnereaktioita piisaa Suomessa, ei ajatuksia. Niitä pelätään, ei tunteita - väittää Haahtela.
Sunnuntaina illalla nettilähetyksessä futismatsi Sevilla vastaan Atlético Madrid. Oikealla hetkellä tsekkaus Ylen Areenasta ennakkoäänien tulokseen. Alexander Stubb tulee valituksi. Onko Stubb intellektuelli vain pelkästään vikkelä kosmopoliitti? Sevilla voittaa yllättäen vaisun Atléticon. Voittajia ja häviäjiä.
Maanantaina katsomaan Ardalesin tekoaltaita. Surullinen näky: vettä ei kohta ole lainkaan, vaikka suuret karpit vielä uiskelevat rannan tuntumassa. Miksi täällä ei sada, hemmetti! Iltapäivällä hieman ennen auringonlaskua syödään parvekkeella kinkkupastaa 23 asteen lämmössä. Hohhoijaa, mustapääkerttu laulaa eukalyptyslehdossa.
Sitten asiaa, fiilingistä viis.
”Suomessa ajattelua pidetään yhteiskunnallisena uhkana”, sanoi kirjailija ja psykiatri Joel Haahtela sunnuntaina Helsingin Sanomien mielipide-esseessään. Haahtelan mukaan elämme ajattelun katoamisen murhenäytelmää: ”Meitä pommitetaan informaatiolla, joka vaatii välitöntä reagointia. Kun yksi reaktio on ohi, olemme jo keskellä seuraavaa, emmekä ehdi työstää näkemäämme, emme ehdi ajatella. Ihmisen sisäinen aikakokemus rikkoutuu. Reaktio on aina tunne, ja tunne on nopeampi kuin ajatus. Olemme tunneaallokon vallassa, eikä tiedotusvälineillä ole halua muuttaa asiaa, koska tunne myy paremmin kuin ajatus, jälkimmäinen on tylsää ja liian hidasta.”
Suomessa ei arvosteta ajattelua, Haahtela huomauttaa. Ei ole koskaan arvostettu, mutta asiantuntijoita arvostetaan: ”Suomi on asiantuntijoiden luvattu maa, jossa kaikkein naurettavintakin asiaa kutsutaan kommentoimaan asiantuntija, joka saapuu paikalle lausumaan puhki kuluneita latteuksia.”
Haahtela on paljossa oikeassa. Olen pitkään kysynyt, miksi poliitikoissa, puolueista riippumatta, ei ole ajattelevia keskustelijoita. On vain puolueiden ohjelmakirjoituksia jankkaavia ja yleisön tunteita herkästi seurailevia pragmaatikoita. Onko esimerkiksi SDP:ssä ollut Mauno Koiviston, Kalevi Sorsan tai Paavo Lipposen jälkeen yhtään intellektuellipoliitikkoa? Jos on, hyvin hän on lahjansa kätkenyt.
Mutta liioitteleeko Haahtela sittenkin ajattelun yhteiskunnallista pelkoa? Ettei kysymys vain olisi pelkästään siitä, että ajattelu on "tylsää", että syvällisiin ajatuksiin perehtyminen vaatii kosolti keskittymistä, kun taas someen ja telkkarin viihdeohjelmiin on niin paljon helpompi ajautua, mennä mukaan, olla ikään kuin olemassa. Aito ajattelu herättää epäilyksiä, panee miettimään ja kukapa jaksaisi asettaan olemassaolonsa epäilyksen kohteeksi?
Ja kenties, ehkä, kirjailijana Haahtela uskoo liikaa kirjallisuuden voimaan ajatuksien herättäjänä: ”Kirjallisuus on astumista tavanomaisten selitysten taakse, yritys ajatella sitä mitä ei ole ajateltu. Se tutkii historian katvealueita ja kirjoittaa yleisesti hyväksyttyä tarinaa uuteen muotoon. Se kaivautuu fiktion avulla sinne, mihin historiantutkijat eivät voi koskaan omilla keinoillaan päästä.”
Missä intellektuellit luuraavat?
 |
| Kyösti Salovaara, 2024. Vejer de la Frontera - kaupunki kukkulalla Cádizin provinssissa. |
Samassa sunnuntain Hesarissa Espoon teatterin - teatteri &:n – johtaja ja teatteriohjaaja Erik Söderblom latoi Samuli Tiikkajan haastattelussa keskusteluun kaikki tutut vasemmistolaisen teatterikäsityksen latteudet, joita on toistuvasti esitelty 1960-luvulta asti ja jotka tietenkin palautuvat jonnekin 1930-luvulle.
”Kulttuurikenttä elää kuplassa, jossa ei haluta suututtaa ketään”, Tiikkaja otsikoi haastattelunsa. Olen samaa mieltä, että kuplassa eletään, mutta toista mieltä suututtamisesta. Eikö kulttuurikellokkaat koko ajan yritä suututtaa keskiluokkaisen Suomen? Ja miksi ”yhteiskunnallisuus” Suomessa ja Söderblomin puheessa tarkoittaa vain vasemmistolaista ja vihreää ajattelua?
”Taiteen tehtävänä on nostaa keskusteluun yhteiskunnalle tärkeitä asioita, mutta Suomessa ne haudataan hiljaisuuteen”, Erik Söderblom sanoi. ”Jos tiede on tämän yhteiskuntaruumiin aivot, journalismi sen silmät ja politiikka sen kädet, niin taide on sen sydän. Elämme aikaa, joka huutaisi sydämen ääntä, ja samaan aikaan taidekenttä pysyy visusti hiljaa. Tämä vaivaa minua kovasti.”
Söderblom näyttää vetoavan siihen - jatkuvaan tunnereaktioon - mikä Haahtelan mielestä on tragedian ydin. Ei ajatella vaan riennetään barrikadeille sydän täynnä tunnetta. Ja yleensä ollaan jotain vastaan, ei minkään puolesta. Paitsi tietenkin oman toimeentulon, niin kuin Söderblom sanoo taiteilijoidenkin olevan.
”Teatteri on poliittinen organismi, olio”, Söderbloim jatkaa. ”Ei välttämättä puoluepoliittinen, se on eri asia. Poliittinen tarkoittaa sitä, että ollaan tekemisissä yhteiskunnan kanssa.”
Aluksi tuo kuulostaa fiksulta, mutta mitä teatterijohtaja lopulta sanoo? Että kaikki yhteiskunnassa on yhteiskuntaa? Jopa kunnallinen teatteri.
Kronikkaa.
Fiilinki on faktaa.
Ehkä se niin menee.
Valittiinko Suomelle intellektuelli tasavallan presidentiksi?
Aika näyttää mistä pulu pissii.
Pekka Haavistoa en ole koskaan pitänyt intellektuellina, Alexander Stubb sellaisesta saattaa käydä. Intellektuellin pitää täyttää kolme vaatimusta: 1. Havaitse sellaista mitä toiset eivät havaitse. 2. Älä tyydy helpoimpaan selitykseen ja 3. Esitä kysymyksiä ja kuvaa ongelman kaikki puolet, mutta jätä ongelman ratkaiseminen poliitikoille, joiden tehtävänä on sopia kompromissi erilaisten näkemysten väliltä.
Mutta presidentin roolissa intellektuellinkin pitää tehdä kompromisseja, ainakin jos aikoo olla kaikkien suomalaisten presidentti. Siitä saa kenties vamman sielulleen. Näin taisi muuan intellektuelli sanoa vuosia sitten.
 |
| Kyösti Salovaara, 2024. Sateen jälkeen Välimerellä. |
