[ja
fair play]
|
Kyösti Salovaara, 2018. Tuomaritoimintaa Wanda Metropolitano stadionin rankkarialueella 10.11.2018 ottelussa Atlético Madrid vs Athletic Bilbao. Peli ratkesi VAR avustukseen. |
Pallo
on pyöreä.
Viaton
klisee sisältää filosofista syvällisyyttä. Siinä on fakta ja
vertauskuva yhdessä lauseessa.
”Ilman
palloa et voi voittaa”, sanoi hollantilainen jalkapallopelin
taikuri Johan Cruyff. ”Jos pallo on meillä, he eivät voi
tehdä maalia.”
”Jos
jumala olisi tarkoittanut, että jalkapalloa pitäisi pelata ilmassa,
hän olisi istuttanut nurmea taivaalle”, Brian Clough,
Nottingham Forestin maineikas valmentaja totesi.
”Potkikaa
kaikkea mikä liikkuu; jos se on pallo, aina parempi”, ohjeisti AC
Milanin valmentaja Nereo Rocco.
”Puolet
näkemistämme maaleista, puolet syntyneistä lopputuloksista eivät
johdu taidosta ja kyvykkyydestä vaan sattumasta ja onnesta”,
todetaan Chris Andersonin ja David Sallyn teoksessa
Numeropeli, jossa tehdään johtopäätöksiä tilastollisen
analyysin perusteella.
Pallo
on pyöreä, monessa mielessä.
Fair
play, reilu peli – jalkapallon henki?
Ehkä.
Kenties. Taatusti.
Mutta!
Kun
pelistä tulee elämää suurempi tapahtuma, kun siihen keskitetään
suunnattomia taloudellisia panoksia, kun sitä seuraavat sadat
miljoonat tv-katsojat ympäri maailmaa, miten fair playlle käy?
Miten se toteutetaan?
Kuinka
reilua peli lopulta voi olla? Vai onko se, oikeudenmukaisuus, edes lähtökohta?
Kun
Bayern München hävisi kotikentällään vuonna 2012 Mestarien
liigan loppuottelun Chelsealle tuloksella 0-1, monet, myös minä,
pitivät tulosta ”vääränä”. Die Zeit -lehti luonnehti Chelsean voittoa ”ansaitsemattomaksi ja suorastaan farssiksi”. Se jäisi
historiaan ”jalkapallo-onnettomuutena”. Bayern nimittäin hallitsi peliä
alusta loppuun. Laukaukset sen hyväksi olivat 35-9 ja kulmapotkut
20-1. Chelsea puolusti, ei pitänyt palloa, mutta teki yhden maalin.
The
Guardianin toimittaja Richard Williams tiivisti osuvasti pelin
jälkeen mitä ”oikeudenmukaisuus” jalkapallossa tarkoittaa ja
mitä se ei tarkoita: ”Jalkapallo on maalikilpailu, ei
estetiikkakilpailu.”
Tunteet
käyvät kuumina.
”Tietenkään
jalkapallo ei ole samaa kuin Bach tai buddhalaisuus. Mutta usein se
koetaan väkevämmin kuin uskonto”, toteaa amerikkalainen
toimittaja Franklin Foer jalkapallon ihmemaailmaa tutkivassa
teoksessaan How Soccer Explains the World.
Jalkapalloa
ei voi erottaa ympäröivästä maailmasta. Voiko maailman erottaa
jalkapallosta?
Eräällä
tavalla, ja ehkä vähän kohtuuttomasti, uskaltaa väittää, että maailman
ja yhden jalkapallomatsin linkkinä toimii kentällä erotuomari ja
hänen apulaisensa. Heidän tehtävänään on pitää huoli fair
playsta, jonka kokeminen liittyy aina myös pelin ulkopuoliseen maailmaan, siihen mitä
moraalia ja kunniantuntoa ihmiset pitävät oikeana, mutta joka
toisaalta on täysin pelin sisäinen sääntöjärjestelmä. Koska
vain maalit ratkaisevat pelin, erotuomarin päätöksiä, annettuja
vapareita, rankkareita, rajaheittoja ei voi tuomita ulkopuolisen
maailman arvojärjestelmästä käsin vaan pelkästään pelin
sisäisen sääntöjärjestelmän puitteissa.
Onko
tässä ristiriita?
Pelin
sisältä katsottuna ristiriitaa ei ole.
Pelin
ulkopuolelta katsoen ristiriita huutaa kirkuvin otsikoin: Huonompi
voitti! Tuomari oli puolueellinen! Puusilmä ei nähnyt selvää
rangaistuspotkua! Ei se käsi ollut! Junanlähettäjä liputti
paitsiot ihan väärin! Onko sille maksettu?
Pallo
on pyöreä. Sen päälle astuessa lentää selälleen.
Jalkapallon
maailma on pullollaan urbaaneja legendoja.
Väitetään,
että Francon aikakaudella Espanjassa erotuomareilla oli poliittinen
salaliitto Barcelonaa vastaan. Vaikeampi todistaa kuin uskoa. Vuonna
1970 legendaarisessa, kaksiosaisessa cup-ottelussa, jonka
ensimmäisen osan Real Madrid oli voittanut kotikentällään,
Barcelonan johtaessa toista osa-ottelua 1-0 omalla kotikentällään ottelun erotuomari antoi
kyseenalaisen rangastuspotkun Real Madridille. Se ratkaisi
cup-voiton.
Ottelun
tuomarista Emilio Gurucetasta tuli yhdellä vihellyksellä ikuinen
roisto Barcelonassa. Siitä eteenpäin jokainen Barcaa (kannattajien
mielestä) ”sorsiva” ja huonosti toimiva tuomari aiheutti
katsomossa huutomyrskyn ”Guruceta! Guruceta! Guruceta!”
Oliko
Guruceta puolueellinen, poliittisesti suuntautunut, epäpätevä,
lahjottu?
Kukaan
ei tiedä. Sen ajan tv-kuvasta totuutta ei pysty erottamaan.
Kameroita oli vähän, kuva epätarkka.
Kaksikymmentä
vuotta myöhemmin belgialaisen Anderlechtin toimitusjohtaja tunnusti,
että he maksoivat v. 1984 samalle Gurucetalle miljoona frangia,
jotta Anderlecht voittaisi Nottingham Forestin UEFA cupin ottelussa.
Kerrotaan
että Guruceta ajeli uudella Bemarilla jo 1970-luvulla, kohutun Barcelona-ottelun jälkeen.
|
Kyösti Salovaara, 2018. Erotuomari ja tähti, Antoine Griezmann. |
Futiksen medianäkyvyys on valtavaa, taloudellinen merkitys huikaisevaa –
panokset ovat suuria ja armottomia.
Erotuomarin
inhimilliset virheet pitäisi minimoida. Tänään peli on niin nopeaa
ja rajua, että inhimillisen virheen välttäminen tuntuu
mahdottomalta. Selviä maaleja jää viheltämättä, käsivirheet
rangaistusalueella näkemättä, kaatuvan hyökkääjän filmaaminen menee läpi eikä paitsiomaalia hylätä.
Jokaista
peliä seuraa miljoonia katsojia HD-telkkareistaan. Kentän
tapahtumia kuvataan 30 tai jopa 60 tv-kameralla. Loputtomat
hidastukset paljastavat, että tuomari oli väärässä, että
rajamies liputti väärin tai jätti liputtamatta, ja että aivan selvästi
pallo kävi puoli metriä maalissa eikä kukaan huomannut mitään.
Pallo
on pyöreä, mutta kun sen liikkeistä ottaa riittävän monta
tarkkaa kuvaa, jokainen pystyy tekemään oikean päätöksen –
oliko rankkari aiheellinen, menikö pallo maaliin, oliko hyökkääjä
paitsiossa syötön lähtöhetkellä, osuiko pallo tahallaan
ojennettuun käteen.
Vai
pystyykö?
Nyt
käytössä oleva maaliviivateknologia varmistaa maalin syntymisen
melkein satavarmasti. Siihen ei sisälly tulkintaa.
Viime
kesänä jalkapallon MM-kisoissa erotuomarin avuksi otettiin
videotarkastukset, VAR eli Video Assistant Referee, joka auttaa
tietyissä kriittisissä tilanteissa ottelun erotuomaria tekemään
”oikean” ratkaisun. Päätösvalta on aina kentällä toimivalla
tuomarilla, videotuomari on apulainen, ei päättäjä.
Espanjan
liigassa VAR-järjestelmä on ollut käytössä jo jonkin aikaa.
Kuluvana talvena Mestarien liigassa se otettiin käyttöön kesken
kaiken, koska syksyn peleissä tapahtui tuomarivirheitä.
Onko
nyt kaikki hyvin? Toteutuuko fair play parhaimmalla tavalla?
Paitsiotilanteet vihelletään huomattavasti paremmin, kiistattomasti. Oikeastaan
virheitä ei enää tapahdu.
Mutta
rangaispotkut näyttävät lisääntyneen. Vasta myöhemmin tilastot
paljastavat onko tämä mutua vai faktaa. Onko virheitä paljon vai onko niiden tulkinta kiristynyt?
Esimerkiksi
käsivirhe rankkarialueella on usein tulkinnanvaraista, vaikka se on
aina kohtalokas. Rankkari saattaa ratkaista pelin.
FIFA:n
jalkapallosäännöissä määritellään näin: ”Käsivirheellä
tarkoitetaan pelaajan tarkoituksellista pallon koskemista kädellään
tai käsivarrellaan. Seuraavat asiat tulee ottaa huomioon: käden
liike kohti palloa (ei pallon kohti kättä),
vastustajan
ja pallon välinen etäisyys (odottamaton pallo), käden
asento ei välttämättä tarkoita, että tilanteessa on tapahtunut
sääntörikkomus.”
Kun
Manchester United pudotti pariisilaisen PSG:n Mestarien liigasta
muutama viikko sitten, ratkaiseva maali syntyi rankkarista. Sen
aiheutti puolustajan käsivirhe pelin
viimeisillä minuuteilla.
Tuossa tilanteessa puolustaja hyppäsi ilmaan selkä pallon
laukaisijaa kohden ja kasvot maalia päin. Hän ei siis nähnyt mistä pallo tulee. Hänen
oikea käsivartensa oli hieman vartalosta irti mutta ei levällään.
Hidastuskuvasta nähtiin, että käteen osunut pallo olisi ilman
kosketusta mennyt maalin ohitse.
Videotuomari
auttoi ottelun erotuomaria päätöksenteossa. Tuomari meni katsomaan
tv-ruudulta hidastuksen ja tulkitsi käden ”tahalliseksi” ja
antoi rangaistuspotkun. Ilman sitä olisi menty jatkoajalle ja
mahdollisesti rangaistuspotkukilpailuun.
Oliko
tuomari oikeassa vai tulkitsiko hän sääntöjä liian
pikkutarkasti? Toteutuiko fair
playn henki? Olisiko
armon pitänyt antaa käydä oikeudessa? Noudattiko tuomarin ratkaisu
arkipäivän oikeudentajua? Osasiko
tuomari ”lukea peliä”?
Vai:
ovatko
edellä esitetyt kysymykset turhia, koska jalkapallopelissä vain
maalit ratkaisevat, ei pelin esteettinen näyttävyys eikä
moraalinen oikeudenmukaisuus?
Kolmisenkymmentä
vuotta sitten
jalkapallosääntöjä muutettiin niin, että ottelun
voitosta
saa kolme pistettä, kun siitä aikaisemmin sai kaksi pistettä.
Uudistuksella
haluttiin lisätä otteluiden maalimäärää. Tasapelejä oli liikaa
lajin kiinnostavuuden kannalta. Peli
oli passiivista.
Kun
muutoksen vaikutuksia myöhemmin analysoitiin, huomattiin
dramaattisia vaikutuksia. Maalinteko ei lisääntynyt. Keltaisten
korttien määrä sitä vastoin lisääntyi. ”Hyökkäävä peli
oli lisääntynyt, mutta ’hyökkäys’ ei tarkoittanut hyökkäystä
vastustajan maalille, vaan potkuja vastustajan kintuille, työntöjä
selästä ja myöhästyneitä taklauksia.” (Numeropeli.)
Tarkoitus
oli lisätä iloista, hyökkäävää jalkapalloa,
mutta ”maalien määrä ei kasvanut, maaleista oli sen sijaan
tullut entistä ratkaisevampia
ja arvokkaampia. Kolmen pisteen tarjoaminen voitosta ei ollut
palkinnut hyökkäävää jalkapalloa. Se oli palkinnut kyynistä
jalkapalloa.”
Isossa
kaaressa tekee mieli väittää, että VAR-järjestelmän
käyttöönotto on nyt (välttämätön) seuraus edellä kuvatusta
muutoksesta. Maali on niin arvokas, että sen eteen joukkueet tekevät
mitä tahansa, silläkin uhalla että sääntöjä rikotaan ja
venytetään. Reilun pelin ideaan suhtaudutaan kyynisesti, tarkoitus
pyhittää keinot.
Tapahtuman
keskellä liikkuva tuomari ei millään pysty havaitsemaan mitä
kaikkea kentällä
tapahtuu.
VAR-järjestelmällä pyritään
paljastamaan käsivirheet, paidasta repiminen,
filmaaminen,
paitsiotilanteet, töniminen
rankkarialueella jne.
Jos
olen oikeassa, yhä useammat pelit ratkeavat VAR:n ansiosta (syystä)
rangaistuspotkumaalilla.
Ja jos
joku ajatteli, että inhimillinen tulkinta katoaa
erotuomaritoiminnasta
VARin mukana, hän huomaa erehtyneensä. VAR jopa lisää
inhimillistä
tulkintaa, sillä mikään älykäs algortimi ei pysty
tulkinnanvaraisista säännöistä päättelemään yhtä ainoaa
oikeaa
totuutta.
Mitä
tämä tarkoittaa
pelin reiluudelle, jää
nähtäväksi. Ehkä rangaistusalueella
tapahtuville rikkeille pitää kehittää uudenlaisia parametreja
ja sääntöjä. Pitäisikö ottaa käyttöön lievempien käsivirheiden takia puoli-rankkari,
joka
ammutaan kauempaa, vaikkapa rankkarialueen kulmasta niin että maalivahdilla on enemmän
mahdollisuuksia?
|
Kyösti Salovaara, 2018. Vaikuttava kolmiyhteys: tuomari, valmentaja (Diego Simeone) ja tv-kuvaaja. |
Chris
Anderson ja David Sally: Numeropeli
– Luulet ymmärtäväsi jalkapalloa, mutta et tiedä siitä mitään.
(The
Numbers Game.
Why Everything You Know About Football Is Wrong, 2013.) Suom. Juha
Sainio. HS kirjat, 2013.
Franklin
Foer:
How Soccer Explains the World.
An Unlikely Theory of Globalization. Harper Perennial, 2005.
Sid
Lowe: Fear
and Loathing in La Liga.
Barcelona vs Real Madrid. Yellow Jersey Press, 2013.