Aamulla

[tutussa paikassa vieraana]

Kyösti Salovaara, 2019.

Aamulla pilvet rientävät taivaalla.

    Viileähkö kevätilma.

    Illalla meri loiskui kameran objektiiviin rantakadulla.

    Tutun ravintolan isäntä sanoi, että talvi on ollut lämmin. Hyvin menee, mitäs kuuluu?

    Viini on halpaa, rantakadulla hiljaista.

    Tutussa paikassa olet vieras, itselle, muille, kenelle vaan.

    Kun lentokone irtosi Vantaalta, maa oli vielä jäässä.

    Viikin pelloilla hanhet kyyristyivät tiistaina odottamaan kevättä.

Kyösti Salovaara, 2019.

Tutussa paikassa, mäen rinteellä, solisevan puron varrella.

    Illalla sammakot kujersivat lemmenlorujaan.

    Aamuyöstä koira haukkui jossakin päin taloa, niin kuin se aina haukkuu. Puron varrella tuntematon lintu liviertää, niin kuin se aina livertää, vähän kuin punarinta, sinirinta tai puhdasta kultaa.

    Liikenteen ääniä, mäellä herätään torstaihin, maaliskuussa.

    Täälläkin on vaalit huhtikuussa, hieman myöhemmin kuin kotona Suomessa.

    Lentokoneen irtautuessa vaalikeskustelut jäivät maahan, hyvä niin. Johan niihin ehti kyllästyä. Niin paljon pinnallista höpötystä. Mutta tietysti kiinnostavaa: demokratian kuiske.

    Niin paljon sotketaan, lillukanvarret ja hongat humisevat samassa kuvassa.

    Yleensä terävä Olli Seuri syyllisti tiistai-iltana Petteri Orpon varpusten katoamisesta, ei kuulemma pitäisi hakata metsiä.

    Seuri haukkui väärää puuta. Varpuset kuuluivat idyllisen karjankasvatuksen aikaan, eivät metsiin. Luonto yksipuolistuu koska maatalous on muuttanut muotoaan. Kukkivia jättömaita ei enää ole.

    Ylellä joku porukka tarkistaa poliittisen puheen faktoja. Kannattaisi myös tarkistaa toimittajan puhuma.

Pari päivää sitten lueskelin Eeva-Liisa Mannerin runoa Misericordia.

    Armoa, armoako Manner pyysi 1960-luvulla Churrianan kylässä, jonne on matkaa tästä paikasta parikymmentä kilometriä, muutaman mäen ja vuorenrinteen toiselle puolelle. Pilvien viemää, tuulen tuomaa.

    Churriana on Malagan lentokentän liepeillä.

    Minä kirjoitan nyt Välimeren liepeillä.

    Tutussa paikassa muukalainen rentoutuu.

    Otan pätkän Mannerin runosta Misericordia ihmetelläkseni kotoista vierautta:

    Mitä hän näki matkallaan virroilla?

    Mitä hän kuuli? Kun hän kuiskasi,

    monisuinen kaiku vastasi aina kaukaa.

    Hän lipui koko ajan omaa ääntään kohti

    tietämättä että se oli hänen äänensä.

    Hän kysyi: Missä minä olen? ja kysymys

    tuli aina takaisin monistuneena.

    Ja hän jatkoi yhä kysyjän etsimistä

    tietämättä että hän etsi itseään.

Kyösti Salovaara, 2019.

VAR

[ja fair play]

Kyösti Salovaara, 2018.
Tuomaritoimintaa Wanda Metropolitano stadionin
 rankkarialueella 10.11.2018
ottelussa Atlético Madrid vs Athletic Bilbao.
Peli ratkesi VAR avustukseen.

Pallo on pyöreä.

    Viaton klisee sisältää filosofista syvällisyyttä. Siinä on fakta ja vertauskuva yhdessä lauseessa.

    ”Ilman palloa et voi voittaa”, sanoi hollantilainen jalkapallopelin taikuri Johan Cruyff. ”Jos pallo on meillä, he eivät voi tehdä maalia.”

    ”Jos jumala olisi tarkoittanut, että jalkapalloa pitäisi pelata ilmassa, hän olisi istuttanut nurmea taivaalle”, Brian Clough, Nottingham Forestin maineikas valmentaja totesi.

    ”Potkikaa kaikkea mikä liikkuu; jos se on pallo, aina parempi”, ohjeisti AC Milanin valmentaja Nereo Rocco.

    ”Puolet näkemistämme maaleista, puolet syntyneistä lopputuloksista eivät johdu taidosta ja kyvykkyydestä vaan sattumasta ja onnesta”, todetaan Chris Andersonin ja David Sallyn teoksessa Numeropeli, jossa tehdään johtopäätöksiä tilastollisen analyysin perusteella.

    Pallo on pyöreä, monessa mielessä.

Fair play, reilu peli – jalkapallon henki?

    Ehkä. Kenties. Taatusti.

    Mutta!

    Kun pelistä tulee elämää suurempi tapahtuma, kun siihen keskitetään suunnattomia taloudellisia panoksia, kun sitä seuraavat sadat miljoonat tv-katsojat ympäri maailmaa, miten fair playlle käy? Miten se toteutetaan?

    Kuinka reilua peli lopulta voi olla? Vai onko se, oikeudenmukaisuus, edes lähtökohta?

    Kun Bayern München hävisi kotikentällään vuonna 2012 Mestarien liigan loppuottelun Chelsealle tuloksella 0-1, monet, myös minä, pitivät tulosta ”vääränä”. Die Zeit -lehti luonnehti Chelsean voittoa ”ansaitsemattomaksi ja suorastaan farssiksi”. Se jäisi historiaan ”jalkapallo-onnettomuutena”. Bayern nimittäin hallitsi peliä alusta loppuun. Laukaukset sen hyväksi olivat 35-9 ja kulmapotkut 20-1. Chelsea puolusti, ei pitänyt palloa, mutta teki yhden maalin.

    The Guardianin toimittaja Richard Williams tiivisti osuvasti pelin jälkeen mitä ”oikeudenmukaisuus” jalkapallossa tarkoittaa ja mitä se ei tarkoita: ”Jalkapallo on maalikilpailu, ei estetiikkakilpailu.”

Tunteet käyvät kuumina.

    ”Tietenkään jalkapallo ei ole samaa kuin Bach tai buddhalaisuus. Mutta usein se koetaan väkevämmin kuin uskonto”, toteaa amerikkalainen toimittaja Franklin Foer jalkapallon ihmemaailmaa tutkivassa teoksessaan How Soccer Explains the World.

    Jalkapalloa ei voi erottaa ympäröivästä maailmasta. Voiko maailman erottaa jalkapallosta?

    Eräällä tavalla, ja ehkä vähän kohtuuttomasti, uskaltaa väittää, että maailman ja yhden jalkapallomatsin linkkinä toimii kentällä erotuomari ja hänen apulaisensa. Heidän tehtävänään on pitää huoli fair playsta, jonka kokeminen liittyy aina myös pelin ulkopuoliseen maailmaan, siihen mitä moraalia ja kunniantuntoa ihmiset pitävät oikeana, mutta joka toisaalta on täysin pelin sisäinen sääntöjärjestelmä. Koska vain maalit ratkaisevat pelin, erotuomarin päätöksiä, annettuja vapareita, rankkareita, rajaheittoja ei voi tuomita ulkopuolisen maailman arvojärjestelmästä käsin vaan pelkästään pelin sisäisen sääntöjärjestelmän puitteissa.

    Onko tässä ristiriita?

    Pelin sisältä katsottuna ristiriitaa ei ole.

    Pelin ulkopuolelta katsoen ristiriita huutaa kirkuvin otsikoin: Huonompi voitti! Tuomari oli puolueellinen! Puusilmä ei nähnyt selvää rangaistuspotkua! Ei se käsi ollut! Junanlähettäjä liputti paitsiot ihan väärin! Onko sille maksettu?

    Pallo on pyöreä. Sen päälle astuessa lentää selälleen.

Jalkapallon maailma on pullollaan urbaaneja legendoja.

    Väitetään, että Francon aikakaudella Espanjassa erotuomareilla oli poliittinen salaliitto Barcelonaa vastaan. Vaikeampi todistaa kuin uskoa. Vuonna 1970 legendaarisessa, kaksiosaisessa cup-ottelussa, jonka ensimmäisen osan Real Madrid oli voittanut kotikentällään, Barcelonan johtaessa toista osa-ottelua 1-0 omalla kotikentällään ottelun erotuomari antoi kyseenalaisen rangastuspotkun Real Madridille. Se ratkaisi cup-voiton.

    Ottelun tuomarista Emilio Gurucetasta tuli yhdellä vihellyksellä ikuinen roisto Barcelonassa. Siitä eteenpäin jokainen Barcaa (kannattajien mielestä) ”sorsiva” ja huonosti toimiva tuomari aiheutti katsomossa huutomyrskyn ”Guruceta! Guruceta! Guruceta!”

    Oliko Guruceta puolueellinen, poliittisesti suuntautunut, epäpätevä, lahjottu?

    Kukaan ei tiedä. Sen ajan tv-kuvasta totuutta ei pysty erottamaan. Kameroita oli vähän, kuva epätarkka.

    Kaksikymmentä vuotta myöhemmin belgialaisen Anderlechtin toimitusjohtaja tunnusti, että he maksoivat v. 1984 samalle Gurucetalle miljoona frangia, jotta Anderlecht voittaisi Nottingham Forestin UEFA cupin ottelussa.

    Kerrotaan että Guruceta ajeli uudella Bemarilla jo 1970-luvulla,  kohutun Barcelona-ottelun jälkeen.

Kyösti Salovaara, 2018.
Erotuomari ja tähti, Antoine Griezmann.

Futiksen medianäkyvyys on valtavaa, taloudellinen merkitys huikaisevaa – panokset ovat suuria ja armottomia.

    Erotuomarin inhimilliset virheet pitäisi minimoida. Tänään peli on niin nopeaa ja rajua, että inhimillisen virheen välttäminen tuntuu mahdottomalta. Selviä maaleja jää viheltämättä, käsivirheet rangaistusalueella näkemättä, kaatuvan hyökkääjän filmaaminen menee läpi eikä paitsiomaalia hylätä.

    Jokaista peliä seuraa miljoonia katsojia HD-telkkareistaan. Kentän tapahtumia kuvataan 30 tai jopa 60 tv-kameralla. Loputtomat hidastukset paljastavat, että tuomari oli väärässä, että rajamies liputti väärin tai jätti liputtamatta, ja että aivan selvästi pallo kävi puoli metriä maalissa eikä kukaan huomannut mitään.

    Pallo on pyöreä, mutta kun sen liikkeistä ottaa riittävän monta tarkkaa kuvaa, jokainen pystyy tekemään oikean päätöksen – oliko rankkari aiheellinen, menikö pallo maaliin, oliko hyökkääjä paitsiossa syötön lähtöhetkellä, osuiko pallo tahallaan ojennettuun käteen.

    Vai pystyykö?

Nyt käytössä oleva maaliviivateknologia varmistaa maalin syntymisen melkein satavarmasti. Siihen ei sisälly tulkintaa.

    Viime kesänä jalkapallon MM-kisoissa erotuomarin avuksi otettiin videotarkastukset, VAR eli Video Assistant Referee, joka auttaa tietyissä kriittisissä tilanteissa ottelun erotuomaria tekemään ”oikean” ratkaisun. Päätösvalta on aina kentällä toimivalla tuomarilla, videotuomari on apulainen, ei päättäjä.

    Espanjan liigassa VAR-järjestelmä on ollut käytössä jo jonkin aikaa. Kuluvana talvena Mestarien liigassa se otettiin käyttöön kesken kaiken, koska syksyn peleissä tapahtui tuomarivirheitä.

    Onko nyt kaikki hyvin? Toteutuuko fair play parhaimmalla tavalla?

    Paitsiotilanteet vihelletään  huomattavasti paremmin, kiistattomasti. Oikeastaan virheitä ei enää tapahdu.

    Mutta rangaispotkut näyttävät lisääntyneen. Vasta myöhemmin tilastot paljastavat onko tämä mutua vai faktaa. Onko virheitä paljon vai onko niiden tulkinta kiristynyt?

    Esimerkiksi käsivirhe rankkarialueella on usein tulkinnanvaraista, vaikka se on aina kohtalokas. Rankkari saattaa ratkaista pelin.

    FIFA:n jalkapallosäännöissä määritellään näin: ”Käsivirheellä tarkoitetaan pelaajan tarkoituksellista pallon koskemista kädellään tai käsivarrellaan. Seuraavat asiat tulee ottaa huomioon: käden liike kohti palloa (ei pallon kohti kättä), vastustajan ja pallon välinen etäisyys (odottamaton pallo), käden asento ei välttämättä tarkoita, että tilanteessa on tapahtunut sääntörikkomus.”

    Kun Manchester United pudotti pariisilaisen PSG:n Mestarien liigasta muutama viikko sitten, ratkaiseva maali syntyi rankkarista. Sen aiheutti puolustajan käsivirhe pelin viimeisillä minuuteilla. Tuossa tilanteessa puolustaja hyppäsi ilmaan selkä pallon laukaisijaa kohden ja kasvot maalia päin. Hän ei siis nähnyt mistä pallo tulee. Hänen oikea käsivartensa oli hieman vartalosta irti mutta ei levällään. Hidastuskuvasta nähtiin, että käteen osunut pallo olisi ilman kosketusta mennyt maalin ohitse.

    Videotuomari auttoi ottelun erotuomaria päätöksenteossa. Tuomari meni katsomaan tv-ruudulta hidastuksen ja tulkitsi käden ”tahalliseksi” ja antoi rangaistuspotkun. Ilman sitä olisi menty jatkoajalle ja mahdollisesti rangaistuspotkukilpailuun.

    Oliko tuomari oikeassa vai tulkitsiko hän sääntöjä liian pikkutarkasti? Toteutuiko fair playn henki? Olisiko armon pitänyt antaa käydä oikeudessa? Noudattiko tuomarin ratkaisu arkipäivän oikeudentajua? Osasiko tuomari ”lukea peliä”?

    Vai: ovatko edellä esitetyt kysymykset turhia, koska jalkapallopelissä vain maalit ratkaisevat, ei pelin esteettinen näyttävyys eikä moraalinen oikeudenmukaisuus?

Kolmisenkymmentä vuotta sitten jalkapallosääntöjä muutettiin niin, että ottelun voitosta saa kolme pistettä, kun siitä aikaisemmin sai kaksi pistettä.

    Uudistuksella haluttiin lisätä otteluiden maalimäärää. Tasapelejä oli liikaa lajin kiinnostavuuden kannalta. Peli oli passiivista.

    Kun muutoksen vaikutuksia myöhemmin analysoitiin, huomattiin dramaattisia vaikutuksia. Maalinteko ei lisääntynyt. Keltaisten korttien määrä sitä vastoin lisääntyi. ”Hyökkäävä peli oli lisääntynyt, mutta ’hyökkäys’ ei tarkoittanut hyökkäystä vastustajan maalille, vaan potkuja vastustajan kintuille, työntöjä selästä ja myöhästyneitä taklauksia.” (Numeropeli.)

    Tarkoitus oli lisätä iloista, hyökkäävää jalkapalloa, mutta ”maalien määrä ei kasvanut, maaleista oli sen sijaan tullut entistä ratkaisevampia ja arvokkaampia. Kolmen pisteen tarjoaminen voitosta ei ollut palkinnut hyökkäävää jalkapalloa. Se oli palkinnut kyynistä jalkapalloa.”

    Isossa kaaressa tekee mieli väittää, että VAR-järjestelmän käyttöönotto on nyt (välttämätön) seuraus edellä kuvatusta muutoksesta. Maali on niin arvokas, että sen eteen joukkueet tekevät mitä tahansa, silläkin uhalla että sääntöjä rikotaan ja venytetään. Reilun pelin ideaan suhtaudutaan kyynisesti, tarkoitus pyhittää keinot. Tapahtuman keskellä liikkuva tuomari ei millään pysty havaitsemaan mitä kaikkea kentällä tapahtuu.

    VAR-järjestelmällä pyritään paljastamaan käsivirheet, paidasta repiminen, filmaaminen, paitsiotilanteet, töniminen rankkarialueella jne.

    Jos olen oikeassa, yhä useammat pelit ratkeavat VAR:n ansiosta (syystä) rangaistuspotkumaalilla.

    Ja jos joku ajatteli, että inhimillinen tulkinta katoaa erotuomaritoiminnasta VARin mukana, hän huomaa erehtyneensä. VAR jopa lisää inhimillistä tulkintaa, sillä mikään älykäs algortimi ei pysty tulkinnanvaraisista säännöistä päättelemään yhtä ainoaa oikeaa totuutta.

    Mitä tämä tarkoittaa pelin reiluudelle, jää nähtäväksi. Ehkä rangaistusalueella tapahtuville rikkeille pitää kehittää uudenlaisia parametreja ja sääntöjä. Pitäisikö ottaa käyttöön lievempien käsivirheiden takia puoli-rankkari, joka ammutaan kauempaa, vaikkapa rankkarialueen kulmasta niin että maalivahdilla on enemmän mahdollisuuksia?

Kyösti Salovaara, 2018.
Vaikuttava kolmiyhteys:
 tuomari, valmentaja (Diego Simeone) ja
tv-kuvaaja.

Chris Anderson ja David Sally: Numeropeli – Luulet ymmärtäväsi jalkapalloa, mutta et tiedä siitä mitään. (The Numbers Game. Why Everything You Know About Football Is Wrong, 2013.) Suom. Juha Sainio. HS kirjat, 2013.

Franklin Foer: How Soccer Explains the World. An Unlikely Theory of Globalization. Harper Perennial, 2005.

Sid Lowe: Fear and Loathing in La Liga. Barcelona vs Real Madrid. Yellow Jersey Press, 2013.

Sivusilmin

[metakritiikkiä]

Kyösti Salovaara, 2019.
Lauantaina Helsingissä:
luistelijat, kirjailija ja teatteri.

Luistelijat kiertävät jääpinnalla epämääräistä soikiota. Tyylejä on monta, kiertosuunta sama, vaikka luistelijat eivät tunne toisiaan.

    Jokainen heistä sovittaa reittinsä toisen luistelijan liikkeeseen.

    Se on järkevää. Ei kannata rikkoa kuviota ja törmäillä toisiin luistelijoihin. Epäjärjestys ei hyödyttäisi ketään.

    Taivaalla pilvenhaituvia tuulessa.

    Aurinko nousee aamulla idästä ja laskee illalla länteen.

    Maailma tyyntyy paikalleen hurjassa paossa kohti ikuisuutta.

Viime perjantaina (8.3.2019) Helsingin Sanomat julkaisi kaksi näkemystä Kansallisteatterin näytelmästä Yhdestoista hetki. Näytelmän on ohjannut Esa Leskinen. Hän kirjoitti sen Sami Keski-Vähälän kanssa. Ensi-ilta oli viikko sitten keskiviikkona.

    Yhdestoista hetki perustuu dokumentteihin: poliitikkojen, lehtimiesten, filosofien ja asiantuntijoiden puheisiin ja kirjoituksiin. Yksityiskohdat ovat faktaa, mutta onko näytelmä totta?

    Näytelmää näkemättä syvennyn siihen muiden silmin. Tämä on metakritiikkiä. Osuvasti osumatonta. Perustelemattomasti perusteltua. Kielletysti sallittua.

    Leskisen näytelmä on poliittinen julistus.

    Sellaisen voi kohdata esteettisellä argumentaatiolla tai poliittisella analyysillä. Jälkimmäinen kiehtoo.

Yksi näytelmä, kaksi näkemystä!

    Maria Säkö kirjoitti Hesarissa näytelmän estetiikasta ja politiikasta. Arvostelun otsikko kuului: Demokratian tärkeä kertauskurssi.

    ”Yhdestoista hetki on ennen muuta kokonaiskuva ja kokonaistaideteos, jossa media, poliitikot, eri alojen edustajat, kansalaiset ja tutkijat tuodaan yhteen”, Säkö sanoi. ”On yhdestoista hetki. Vaarassa on niin perustuslaki, koko yhteiskuntajärjestelmä ja vieläkin suurempana uhkana ympäristökatastrofin aiheuttama kokonaisten sivilisaatioiden tuho.”

    Näytelmä väittää, että modernin markkinatalouden ja globalisaation johdosta suomalainen yhteiskunta on vaarassa, jopa koko yhteiskuntajärjestelmä.

    Maria Säkö nielaisee näytelmän väitteet purematta.

    Hän on samaa mieltä. Jopa perustuslakia järkytetään. ”Tragedian eri elementit kirkastuvat esiin nykypolitiikasta, sillä ihmisen hybris ja kohtalokas erehdys eli hamartia johtavat yhä pidemmälle pimeyteen.”

    Säkön mielestä Yhdestoista hetki on vahva osoitus teatterin ja taiteen voimasta: ”Siinä on voimaa, ei valheellista lohtua.”

Jotkut muistavat, kuinka Mauno Koivisto kirjoitti vuonna 1970 Parnassoon kriittisen arvion Kalle Holmbergin ohjaamasta, alkuaan ruotsalaisesta musiikkinäytelmästä Berliini järjestyksen kourissa, jossa kapitalismin kriitiikki koristellaan sosialidemokratian kritiikillä.

    Historian valossa talousmies Koivisto saattoi olla ”oikeammassa” kuin näytelmään hurmaantuneet teatterikriitikot. Toki näytelmän hienot laulut kestävät kaikki suhdanteet, poliittiset ja taloudelliset.

    Paavo Teittinen on taloustoimittaja ja politiikan toimittaja. Hänen kirjoituksensa otsikko tiivistää Leskisen näytelmän idean: Näytelmän punainen lanka on uusliberalismin vahingollisuus.

    Teittisen analyyttisestä arviosta tulee mieleen Koiviston kirjoitus. Teittinen antaa enemmän informaatiota ja on selkeästi suhteellisuudentajuisempi kuin näytelmään hurahtunut Maria Säkö. Molemmat arvostelut lukien näistä jutuista jokainen löytää haluamansa – kuva täydentyy.

    Teittinen toteaa, että Leskisen näytelmä keskittyy ruotimaan kymmenen viime vuoden aikaisia tapahtumia maailmalla ja Suomessa: ”Punainen lanka on markkinaliberalismin, uusliberalismin, finanssikapitalismin – miksi sitä haluaakaan kutsua – vahingollisuus.”

    Näytelmän ”roistona” on Juha Sipilä hallituksineen. Totuuden torvea puhaltaa ranskalainen taloustieteilijä Thomas Piketty, ”joka valistaa näyttämöllä eriarvoistumisen vaaroista”.

Kyösti Salovaara, 2019.
Aleksis Kivi kohtaa uusliberalismin.

Ovatko näytelmän väitteet totta?

    Tavallaan, Teittinen vastaa, mutta jos on seurannut poliittista keskustelua, niin Yhdestoista hetki ei tarjoa mitään uutta. ”Näytelmä käsittelee lukuisia mielenkiintoisia aihepiirejä, mutta sen kritiikki jää usein valitettavan laiskaksi.”

    Kun näytelmässä vedetään kölin alta siekailematta Jari Ehrnroothin, Matti Apusen ja Björn Wahlroosin kaltaisia oikeistöälykköjä ja koko Juha Sipilän hallitus ”katsoja miettii, mihin jää esimerkiksi vasemmiston visiottomuuden kritiikki… yhtä ennalta arvattavaa on perustuslain pohdinta.”

    ”Herää kysymys”, Teittinen toteaa, ”missä määrin Yhdestoista hetki on vaihtoehdottomuuden ja missä määrin väärän vaihtoehdon kritiikki. Haluaako se palauttaa politiikan politiikkaan vai vain arvostella oikeistoa?”

    Onko Yhdestoista hetki vaihtoehtoisen, rationaalisen mahdollisuuden propagandaa vai pelkkää vasemmistolaista populismia? kysyy nyt metakriitikko.

    Esiintyykö myös yhteiskunnallinen näytelmä historiassa kahdessa roolissa: ensin murhenäytelmänä ja sitten farssina? Siis oliko Arvo Salon Lapualaisooppera vasemmiston suuren vaalivoiton aattona vuonna 1966 tuollaisen murhenäytelmän kuva 1930-luvun tapahtumista ja tämä Yhdestoista hetki sitten populistinen farssi, jossa kaiken maailman nationalismi ja populismi inkarnoituvat teatterin näyttämölle? (Ja takaisin todellisuuteen huhtikuun eduskuntavaaleissa?)

Mutta mikään ei ole uutta auringon alla eikä varsinkaan Suomessa.

    ”Trendi-intellektuellien suuri mantra tämän päivän keskustelussa on uusliberalimin vastustaminen”, Paavo Lipponen kirjoitti teoksessaan Järki voittaa v. 2008. ”Toistamalla termiä ’uusliberalismi’ riittävän usein pääsee varmasti intellektuellin kirjoihin. Se on mitä kätevin maailmanselitys, sillä siihen saa mahtumaan kaiken, niin talouden, politiikan kuin kulttuurin.”

    Lipponen otti voimakkaasti kantaa Helsingin yliopiston kansainvälisen politiikan professorin Heikki Patomäen teokseen Uusliberalismi Suomessa – Lyhyt historia ja tulevaisuuden vaihtoehdot. Lipponen piti Patomäkeä Suomen johtavana anti-intellektuellina.

    Patomäki ja muut uusliberalismilla pelottelijat väittivät ja väittävät yhä – kuten myös Yhdestoista hetki todistaa – että hyvinvointivaltiota ajetaan alas tai että se on jo ajettu alas.

    Todellisuuden matematiikka ei tue tätä väitettä, mutta väitteen raflaava toistaminen kiihottaa kansaa ja mediaa.

    Vuonna 2008 Paavo Lipponen muisteli hallituksiensa toimia hyvinvointivaltion puolesta, ei sitä vastaan: ”Vaikka valtion menoja leikattiin 1995-2003, panostettiin samanaikaisesti hyvinvointipalveluihin: päivähoitoon (subjektiivinen oikeus 1996), koulutukseen ja terveydenhoitoon palkattiin runsaasti uutta väkeä. Sairaanhoitajien lukumäärä kasvoi 1995-2003 kiihtyvällä vauhdilla, yhteensä yli 50 prosenttia. Koulutusmenot kasvoivat reaalisesti toistakymmentä prosenttia.”

    Markkinoiden pelisäännöt, ihmisoikeudet ja demokratia eivät Lipposen mukaan paina mitään Patomäen paranoidissa uusliberalismin kritiikissä.

Todellisuus on fiktiota kummallisempi näytelmä.

    Esa Leskisen näytelmä Yhdestoista hetki vanheni muutamassa päivässä. Sen kritiikiltä katosi pohja, kun pääministeri Juha Sipilä vei eroanomuksensa tasavallan presidentille viime perjantaina aamusella, samana päivänä kun edellä käsitellyt näytelmän kritiikit julkaistiin Helsingin Sanomissa.

    Leskisen näytelmän poliittinen idea julkaistiin keskiviikkona ja haudattiin perjantaina!

    Suomen perustuslaki ei todellakaan järkkynyt Sipilän hallituskaudella. Yhteiskuntajärjestelmä ei ollut vaarassa.

    Päinvastoin, Sote-uudistus kaatui koska perustuslaki hohkaa kuolettavaa säteilyä parlamentaariselle päätöksenteolle, ja tuota säteilyä valvoo oppineiden asiantuntijoiden papisto, joka haarniskaan pukeutuneena moittii yhteiskunnallista uudistusta yrittäviä poliitikkoja uppiniskaisiksi, kun nämä eivät suostu alistumaan papiston tiukkaan ja ilmeisen poliittiseen lakitulkintaan.

    Eivätkä tuhon profeetat näytä muutenkaan olevan oikeassa.

    Viime torstaina (7.3) Helsingin Sanomien pääkirjoitus kertoi selvityksestä, jonka mukaan Pikettyn pelot eivät toteudu Suomessa. Vaikka varallisuuserot kasvavat, tuloerot pysyvät ennallaan:

    ”Piketty oletti, että varallisuustulo päätyy kotitalouksille ja valuma esimerkiksi julkiselle sektorille ja eläkeyhtiöille unohtui. Kavoniuksen laskelmat päätyvät siihen, että rahoitusvarallisuus on kyllä Suomessa kasvanut paljon nopeammin kuin ansiotaso, mutta rahoitusvarallisuuden tuottoprosentit ovat puolittuneet, ja iso osa tuotosta on mennyt muualle kuin kotitalouksille. Kun nämä seikat ottaa huomioon, tulos onkin, että varallisuus ei ole suuremmin kasvattanut tuloeroja: Suomi on ollut pitkään vähäisten tuloerojen maa, laskipa tätä miten tahansa.”

    Lähes päivittäin julkaistaan tutkimuksia, jotka kiistävät Esa Leskisen kirjoittaman dokumentaarisen ”dystopian” väitteet. Eilen kerrottiin, että nykyisen hallituksen aikana 12 000 osatyökyvytöntä on saanut työpaikan, joten osatyökyvyttömien työttömyys laski hallituskaudella jopa 30 %. Inhimillistä kehitystä aidoimmillaan!

    Kerrottiin myös että keskituloisten määrä on kasvanut ja pienituloisten vähentynyt – kaikki toisin kuin globalisaation kriitikot ennustavat.

    THL julkaisi viime vuonna raportin sosiaaliturvan menoista ja rahoituksesta. Kun nämä menot laitetaan graafiin aikaväliltä 1980-2016, sosiaaliturvaan käytetty rahoitus on kasvanut lineaarisesti kulmakertoimen pysyessä samana suhdanteista riippumatta, niin että  vuoden 2016 rahanarvossa laskien sosiaaliturva kasvoi vuoden 1980 noin 20 miljardista eurosta vuoden 2016 noin 70 miljardiin euroon. Vain vuoden 2000 kieppeillä huomataan pieni lommo.

    "Uusliberalismi" – jos sellaista jossakin on – ei aja hyvinvointivaltiota alas vaan hoivaa sitä kuin kukkaa kämmenellä.

Luistelijat kiertävät jäällä näkymättömän käden ohjaamina.

    He eivät törmäile toisiinsa.

    Aurinko paistaa, taivaalla hentoja pilviä.

    Taustalla Aleksis Kivi painaa päänsä ja kääntää katseen pois luistelijoista.

    Kirjailijan takana näyttelijät huutavat ja hyppivät pompöösissä teatteritalossa. Traaginen muuttuu koomilliseksi.

    Kaikki on mallillaan – Suomessa.

Kyösti Salovaara, 2019.
Poiskäännetty katse.