Ajan tuomaa

[tuulten viemää]

Kyösti Salovaara, 2017.
Giorgio de Chiricon (1888-1978) tauluja
CaixaForumissa Barcelonassa.
Surrealismin ja metafyysikan klassismi:
Poikkeus ja sääntö?

Graham Greene sanoi, että ”romaanin kirjoittaminen on hiukan kuin panisi viestin pulloon ja heittäisi sen mereen – arvaamattomat ystävät ja vihamiehet löytävät sen.”

    Jos ajattelee merta ajan vertauskuvana, Greene tulee määritelleeksi klassikon syntymisen. Vain ne viestit, ne pullot, jotka löydetään aikojen kuluttua ansaitsevat arvomerkinnän ”mestariteos”, klassikko.

    Tässä toisessa ajassa olemme aikaisemmin kirjoitettujen kirjojen, aikaisemmin maalattujen taideteosten, aikaisemmin sävellettyjen musiikkikappaleiden arvaamattomia ystäviä ja vihamiehiä. Tiedämme että pullon viesti on tullut perille, mutta epäröimme ottaa sitä vastaan. Miksi pitäisi lukea jokin vanha romaani, kuunnella vanhaa musiikkia tai katsella taulua, joka maalattiin 350 vuotta sitten?

    Klassikot kertovat ajasta jota ei enää ole. Vai kertovatko ne enemmän omasta ajastamme ja meistä itsestämme, koska luemme niitä, katsomme niitä, kuuntelemme niitä?

Maxwell Perkinsistä kertova elokuva Genius (2016) alkaa noin vuonna 1929 kirjoja kustantavan Scribner’sin konttorilla.

    Max Perkins – jonka maineen mm. Ernest Hemingwayn ja F. Scott Fitzgeraldin löytäjänä ja taitavana kustannustoimittajana katsoja tietää – istuu työpöytänsä ääressä. Toinen kustannustoimittaja tulee Perkinsin työhuoneeseen ja pudottaa paksun käsikirjoitusnipun pöydälle. Lukisitko tämän, tulokas kysyy. Kaipa se on ainakin kirjoitettu kakkosrivivälillä, Perkins huokaa. No, ei niin onnekasta, toinen vastaa.

    ”Hyväkin?” Perkins kysyy.

    ”Hyvä? Ei. Mutta se on ainutlaatuinen.”

    Tässä vaiheessa katsoja arvaa, että pöydällä lepää Thomas Wolfen ”sekasotkuinen” romaanikäsikirjoitus, josta Perkinsin avulla syntyy ”ainutlaatuinen” romaani Look Homeward, Angel.

    Genius kertoo Perkinsin ja Wolfen välisestä työ- ja ystävyyssuhteesta, joka myöhemmin rikkoutui, koska Wolfen mielestä Perkins lyhensi liikaa hänen ”mestarillisia” romaanejaan, teki niistä Perkinsin eikä Wolfen näköisiä taideteoksia. Välirikon hetkellä Perkins moittii Wolfea: ”Herra paratkoon sitä joka sinua rakastaa, Tom. Puheistasi ja miljoonista kauniista kirjoittamistasi sanoista huolimatta sinulla ei ole vähäisintäkään käsitystä siitä mitä tarkoittaa olla elossa. Katsoa toista ihmisen silmiin ja tuntea hänen tuskansa. Toivottavasti joskus opit tuntemaan. Ja ehkä sitten sanasi ovat yhtä arvokkaita kuin viisi Scottin kirjoittamaa.”

    Pelkäsikö Perkins aiheellisesti?

    ”Wolfen romaani Look Homeward, Angel kiihottaa tuottamatta vastaavaa esteettistä tyydytystä”, Alex Matson kirjoitti 1947 teoksessaan Romaanitaide. Hänen mielestään Wolfe yritti jäljitellä James Joycea, mutta epäonnistui. ”Lukija tuntee jääneensä jotakin luvattua vaille. Se päättyy tyhjyyteen ja jää ikään kuin roikkumaan ilmaan.”

    Matson ei (ehkä) vuonna 1947 tiennyt Perkinsin osuudesta romaanin syntymiseen. Mutta vaikka monet amerikkalaiskirjailijat myöhemmin pitivät Wolfea esikuvanaan, tämä ei kenties sittenkään kirjoittanut mestariteoksia, joista olisi tullut klassikkoja. Suomeksi Wolfen romaaneja ei ole julkaistu.

Herman Melvillen (1819-1891)
klassikko Moby Dick (1851)
on mahtava kuin
kaskelotti.
Melville oli suosittu kirjailija, mutta kun
hän kuoli
vain kaksi paikallislehteä julkaisi
kuolinuutisen.

Alex Matsonin tutkielma romaanin muodosta ja sen klassisuudesta on kiehtova ja innostava, jos kohta arvoitukseksi jäävä opas romaanin estetiikan ymmärtämiseen.

    Matson vertasi romaania tauluun. Koska taulun taidearvo on sen muodossa eikä siinä mitä se esittää, saman täytyy koskea myös romaania. Romaanillakin on muoto, jota sisältö ei sellaisenaan selitä.

    Matsonin mielestä jokainen romaani saa ansaitsemansa kohtalon, aika on lahjomaton kriitikko ja vain aika erottelee jyvät akanoista. ”Itse elämä hylkää romaanit, jotka eivät rakenteessaan noudata sen rakennetapaa.” Kuulostaa mystiseltä vaatia, että romaanilla on sama ”muoto” kuin elämällä, sillä miten me oikeastaan osaisimme määritellä ”elämän muodon”?

    Romaanilla, jokaisella romaanilla on tietysti myös sisällys, ajatus. Tämä voi houkutella arvottamaan romaaneja niiden ajatuksen pohjalta, mutta tämä on Matsonin mielestä virhe. Ajatus ei selitä, kuinka hyvin romaani säilyy aikojen yli, onko siitä klassikoksi. ”Vaikka tajuammekin romaanin muodon ajatuksena, se on silti muoto. Ja siksi ei senkään aatteellinen erittely auta ketään luomaan vastaavan arvoista romaania.”

    Matson löysi itselleen tavan arvottaa romaanitaidetta. Innostavasta johdatuksesta huolimatta Matsonin lukija jää ymmälle: mistä noita muotoja oikein löytää?

Lukea ja ymmärtää! Onko mahdollista lukea ymmärtämättä? Taulua voi katsoa hetken tai tunnin, eikä sitä tarvitse ”ymmärtää”. Riittää kun mielessään huomaa tunteen ailahduksen.

    Espanjalainen kirjailija Antonio Muñoz Molina sanoi El País -lehden artikkelissa muutama päivä sitten (21.2.2020), että mestariteos on aina väärinymmärrystä. Koska taideteos on säilynyt vuosien yli, meillä on taipumus olettaa, että se väistämättä edustaa aikaansa ja on oman aikansa yhteenveto. Kuitenkin omana aikanaan teos on saattanut olla täysin ”näkymätön”, epäonnistunut, syrjään jätetty poikkeustapaus.

    Muñoz Molina kirjoitti klassikoista Madridissa meneillään olevan Rembrandtin näyttelyn innoittamana.

    Muñoz Molinan mielestä on tyypillistä, että pidämme esimerkiksi Miguel de Cervantesin Don Quijotea aikansa kuvana, vaikka tosiasiassa sillä on hyvin vähän tekemistä tyypillisen 1600-luvun alkupuolella ilmestyneen romaanin kanssa. Eikä kukaan, ei edes ehkä romaanin kirjoittajakaan, olisi osannut olla aikanaan ylpeä moisen romaanin kirjoittamisesta.

   Mestariteos on aina poikkeus, Muñoz Molina väittää. Se ei ole koskaan aikansa tavanmukaisuuden kuva. Ja vaikka se kuuluu tiukasti omaan aikaansa, siinä on aina jotakin mikä ei kuulu sinne ja juuri se tekee siitä klassikon. Vanheneva Rembrandt, jonka taide oli jo aikalaisten hylkäämää, maalasi tauluja, joiden tapa ilmaista ihmisen valo on sellaista, jolla mekin katsomme maalauksia ja piirroksia.

    Jokaisessa aikakaudessa on Muñoz Molinan mielestä piirteitä, jotka tuntuvat anakronistisilta, mutta eivät siksi, että edustaisivat menneisyyttä vaan siksi, että niissä on jotakin tulevaisuudesta, jota ei vielä ole olemassakaan. Jokainen mestariteos on sekä aikaansa että epäaikaansa.

    Matsonin tavoin Muñoz Molina kuulostaa hieman mystiseltä, mutta hänen ajatuksensa pystyy ymmärtämään paremmin kuin Matsonin vaatimuksen salaperäisen muodon etsimisestä. Antonio Muñoz Molinan teesiä mestariteoksen osittaisesta ”sopimattomuudesta” aikaansa voi sitä paitsi testata.

Akseli Gallén-Kallela somisti
suomalaisen klassikon.
WSOY, 1934. 

Muñoz Molinan artikkelin luettuaan tulee tietysti mieleen James Joycen Odysseus ja Aleksis Kiven Seitsemän veljestä ja koko surrealistisen ja kubistisen maalaustaiteen kirjo. Sekä Seitsemässä veljeksessä että Odysseuksessa oli kosolti kielen ja muodon ”kapinaa”, joka ei istunut aikansa hyväksyttyihin standardeihin.

    Molemmat romaanit kuvasivat toki hetkeään, mutta rikkoivat myös sen normeja tavalla, jonka ymmärtäminen on meille helpompaa kuin aikalaisille - ja meille melkeinpä itsestään selvää.

    Joycen Odysseus rikkoi normeja monessa suunnassa, sekä kielessä että moraalissa. Se runnoi kieltä, se porskutti häpeilemättä kuin irstailija säädyllisissä kammareissa provosoiden sensuurin vaatimuksia, jopa niin että yksi romaanin painoksista tuhottiin kun se saapui laivalla Yhdysvaltoihin. Odysseusta ei voitu latoa eikä painaa Englannissa, joten amerikkalainen kirjakauppias Sylvia Beach kustansi sen Pariisissa. Se ilmestyi helmikuussa 1922, mutta vasta vuonna 1936 julkaistiin ensimmäinen Englannissa ladottu laitos.

    On tietysti mielenkiintoista, että Alex Matson piti Seitsemän veljeksen ja Odysseuksen estetiikkaa melkeinpä yhteneväisinä. Niissä molemmissa on elimellisen totuudellisuuden muoto – mitä se sitten tarkoittaakaan. "Ero Seitsemän veljeksen ja Joycen romaanin välillä johtuu aiheesta ja muuttuneesta maailmankuvasta; niiden estetiikka on sama."

    Klassikot ovat oman aikansa tuotteita, joissa on väistämättä hiven aikaansa kuulumatonta, tippa poikkeavuutta. Nykyhetkestä käsin on joskus vaikea huomata, mitä tuo ”poikkeavuus” on ollut, koska siitä on ajan myötä tullut normaalia. Niinpä on vaikea ymmärtää, miksi impressionistista taidetta pilkattiin ja hyljeksittiin 1800-luvulla ennen kuin siitä tuli uusi hyväksytty ja ihailtu tapa kuvata todellisuutta.

    Miten ihmeessä impressionistinen maalaus voi saada katsojansa raivostumaan tai suuttumaan?

Sylvia Beach ja
James Joyce.
Odysseuksen yhdistämät:
kustantaja ja kirjailija.

Jean-Paul Sartre väitti, että surrealistiset runoilijat pyrkivät runoillaan kieltämään kirjallisuuden. Sartren mielestä vuoden 1918 jälkeen kirjailijat kirjoittivat hävittääkseen kirjallisuuden: ”Kirjalliset traditiot tuhotaan, sanoja käytetään tuhlaillen, ne heitetään toinen toistaan vastaan, että ne räjähtäisivät.” 

    Kieli, moraali, kuva ja harmonia särjettiin modernismissa, olipa kyse kirjallisuudesta, maalaustaiteesta tai musiikista. Luotiin taidetta joka kielsi itsensä, perinteensä, hyvät tavat. Ja ironisesti syntyi uutta taidetta ja muotoa, josta tuli uusi normaali, uusi standardi, uusi klassismi.

    Niinpä tekee mieli kysyä, miten nykyään voisi luoda taideteoksen, jossa on sellaista mikä ei mahdu aikamme muodon tai moraalin standardiin. Olematta ylimielinen, tekee mieli vastata, että ei sellaisia taideteoksia enää kukaan pysty luomaan. Ei pysty, koska kaikki on jo särjetty moneen kertaan. Ei ole olemassa mitään monoliittista moraalia, ei ole olemassa säädyllistä kieltä jonka voisi repiä palasiksi, ei sointuja joita ei olisi rikottu jo satoja kertoja.

    Tänään oikeuteen ei viedä säädyttömästä kielenkäytöstä; James Joyce turhautuisi vuonna 2020 tajutessaan ettei hän pysty kirjoittamaan säädytöntä romaania eikä rikkomaan sovinnaisia lauserakenteita.

    Mutta voisiko joku todella taaksepäin katsova taideteos, armottoman konservatiivinen tai uskonnollinen romaani rikkoa liberaalin hyväksymisen hyrinän? Uskaltaako joku taiteilija asettaa tämän mainion liberaalin elämämme sillä tavalla kyseenalaiseksi, että pystyy kuvaamaan sen sisältä jotakin sopimatonta ja samalla sellaista mikä vasta tulevaisuudessa ymmärretään? Enkä tarkoita markkinatalouden tai teknologian kieltämistä, koska ne on kirjallisuudessa kielletty ja kiistetty moneen kertaan pitkin matkaa. Onpa esimerkiksi sanottu, että James Fenimore Cooperin (1789-1851) Nahkasukka-romaaneissa Pohjois-Amerikan yhteiskunta kiellettiin ennen kuin sitä oikeastaan oli olemassakaan; Cooper kritisoi modernia yhteiskuntaa, joka olisi vasta tulossa eikä ollut lainkaan hänen ympärillään olemassa.

    Toinen mahdollisuus – kai todennäköisempi – on ettei mitään todella uutta, vanhaa särkevää taidetta enää koskaan tulekaan. Se mikä on särjettävissä, on jo palasina.

Kyösti Salovaara, 2017.
Impressionismin ja maiseman hehku:
Joaquín Sorollan (1863-1923) maalauksia
 hänen kotitaloonsa
perustetussa museossa Madridissa.

Katseita

[sielun peiliin]

Kyösti Salovaara, 2012.
"Tasavallan rakentaminen", 1952 -
osa Max Lingnerin 18 metristä muraalia
Detlev Rohwedder rakennuksen katutasossa Berliinissä.
DDR:n pääministeri muutatti Lingnerin alkuperäistä suunnitelmaa monta
kertaa; taiteilijan "ranskalainen" tyyli ei
sopinut nuoren sosialistisen valtion katseeseen.
Alkuaan rakennus oli Hermann Göringin ilmailuministeriön
käytössä 1930-luvulla.

Mitä näemme kun näemme?

    Näemmekö maailman ympärillämme? Vai katsommeko itseämme maailmassa? Vai molempia? Kun katsot maailmaa, katsooko se takaisin?

    ”Sinun silmiesi tähden / laulan laulun kauneimman”, tunnusti Olavi Virta Reino Helismaan sanoin Toivo Kärjen iskelmässä vuonna 1953. ”Sinun silmiesi tähden / taivaan tähdet tavoitan… Sinun silmiesi tähden / laulan ruusut kukkimaan / sinun silmiesi tähden / siirrän vuoret paikoiltaan.”

    Aika paljon luvattu.

    Helismaan laulussa silmät ovat enemmän kuin sielun peili. Ne ovat koko ihminen. Iskelmä olettaa, että kuuntelija tulkitsee vertauskuvia, huomaa kliseiden piilomerkitykset. Sen mitä ei suoraan sanota, sen kaikki ymmärtävät.

Vuoden ensimmäisessä Parnassossa julkaistiin Jukka Mustosen mielenkiintoinen essee venäläisen Maxim Gorkin (1868-1936) silmistä – tai paremminkin Gorkin tavasta käyttää silmiä ja katseita kirjoissaan.

    Esseen otsikko kuuluu karusti: Gorkin silmät. Sen alaotsikossa mennään pidemmälle, väitetään rohkeasti: ”Kukaan kirjailija ei ole kuvannut ihmisten silmiä ja katseita niin monipuolisesti kuin Maxim Gorki.”

    Eikö kukaan kirjailija ole kuvannut silmiä ja katseita yhtä innokkaasti ja monipuolisesti kuin Maxim Gorki? Onkohan Jukka Mustonen lukenut kaikkien kirjailijoiden kaikki teokset? Vai onko tämä toimittajan hypetystä, sillä Mustosen tekstissä ei kai väitetä, että Mustonen tietäisi kaiken kaikkien kirjailijoiden silmistä ja katseista. Monien katseista hän kuitenkin tietää, on lukenut monia.

    Mustonen ottaa esimerkkejä. ”Kihara parta ja taivaansinisten silmien lapsellinen hymy tekivät hänen kasvonsa miltei kauniiksi”, Gorki kirjoitti teoksessa Nuoruuteni yliopistot. ”Huomasin hyvin, että vaari tarkkaili minua viisailla, vihreillä silmillään ja pelkäsin häntä”, tunnustetaan Lapsuuteni-kirjassa ja Äiti-kirjassa sanotaan: ”Synkkäilmeinen mies, jonka pienet silmät katselivat sankkojen kulmakarvojen alta epäluuloisesti, ivallisesti hymyillen.”

    Mustosen esimerkeistä päätellen Gorki ei paisutellut silmien merkitystä; ehkä hänen realistinen tyylinsä oli tuommoista, vähän pidättelevää. Vuoria ei siirretty katseilla eikä ruusuja saatu kukkimaan.

    Mustosen esseessä katsotaan muutamaan muuhunkin kirjailijaan, mutta hän ei ole löytänyt amerikkalaisen Ross Macdonaldin dekkareita. Niissä silmiä ja katseita piisaa moneen esseeseen ja enempään.

Kyösti Salovaara, 2012.
Työläisopiskelijoiden tulevaisuudenkatseita.
Osa Walter Womackan kivimosaiikkimuraalia
 vuodelta 1964 lähellä
 Berliinin Alexanderplatzia ns. Opettajien talon seinässä.
Womacka oli DDR:n sosialistipuolueen jäsen.

Kuten olen aikaisemmin kertonut, kirjoitin vuonna 1978 laajan, 35 liuskaisen esseen Ross Macdonaldin (oik. Kenneth Millar 1915-1983) tuotannosta ja suhteesta mm. Raymond Chandlerin romaaneihin. Jutun oli tarkoitus ilmestyä Parnassossa. Tuomas Anhava odotti sitä mielenkiinnolla. Epäonnistuin tehtävässäni. Pettynyt Anhava palautti esseen paranneltavaksi. Niin tein, lyhensin tekstin rajusti ja selkeytin jutun rakennetta, mutta en lähettänyt sitä Parnassoon vaan Helsingin Sanomien sunnuntaitoimitukseen, jossa se sitten julkaistiin.

    Ross Macdonald kirjoitti 18 romaania yksityisetsivä Lew Archerista, joka teosten minäkertojana etsii vanhemmiltaan kadonneita lapsia ja lapsiltaan kadonneita vanhempia Kalifornian kimaltavassa tyhjyydessä. Ensimmäinen Archer-romaani Liikkuva maali ilmestyi 1949 ja viimeinen, Sininen syke vuonna 1976.

    Alkuperäisessä esseessäni – johon (virheineen) pääsee tämän sivun reunasta klikkaamalla – kirjoitin myös Ross Macdonaldin tavasta käyttää silmiä ja katseita tunteiden ja ihmisten sielun ja tavoitteiden kuvaamiseen. Lainasin mm. amerikkalaista Norman Kielliä, joka vuonna 1977 julkaisi Macdonaldin tuotannosta tutkielman ”The Very Private Eye of Ross Macdonald”.

    Kiell tarkasteli Macdonaldin romaaneja psykoanalyyttisellä silmällä. Hän pani merkille, että monissa, hyvin useissa, Macdonaldin tarinoissa versioidaan Oidipuksen tragediaa. Kiell huomautti, että vaikka Macdonald on tietoinen oidipuskompleksin mytologisesta ja psykoanalyyttisestä merkityksestä, hän loppujen lopuksi eksyy psykologiseen tiheikköönsä. Kiellin mielestä Macdonadin teokset paljastavat ratkaisemattoman oidipuskompleksin, lapsuuden kokemuksen fantasioiden aiheuttaman tuskan ja identiteetin etsimisen.

    Mutta ne silmät!

    Näin kirjoitin vuonna 1978:

Macdonald ei kykene kontrolloimaan 'silmäänsä'.

    Silmät ovat sielun peili: ”'Sielu, joka katseli minua hänen silmistään, muistutti liejuista vettä, jota pelot ja kuvitelmat alinomaa hämmentelivät.” ('Jäähyväiskatse'.)

    Macdonaldin ihmiset ovat silmänsä.

    Kiell on etsinyt 'Nukkuvasta kaunottaresta' silmiin liittyviä ilmaisuja. Silmät ovat surullisia, läpinäkymättömiä, tunnustelevia, selviä, luottavaisia, rohkeita, vilpittömiä, tarkkaavaisia, kokeneita, tunteellisia, paljaita, kiinnostuneita, vihaisia, masentuneita, herkkiä, hyökkääviä, etäisiä, hämmentyneitä, kiusattuja, pettyneitä, karttelevia, hienoja, pingottuneita, uupuneita, miettiväisiä, teräviä ja ymmärtämättömiä. Ja silmät arvioivat, sumentuvat, kirkastuvat, räpyttelevät, iskevät, rypistyvät, selviävät, himmentyvät, sulkeutuvat ja avautuvat, synkkenevät, kavahtavat, laajentuvat, hämärtyvät, vuotavat, nousevat ja laskevat, suurentuvat, tyhjentyvät ja täyttyvät, sävähtävät, loimuavat, säkenöivät, lepattavat, räpyttävät, näpäyttävät, kovettuvat, seuraavat, tarkentuvat, hehkuvat, häikäisevät, tuijottavat, kimmaltavat, kovenevat, tutkivat, katsovat, kohtaavat, liikkuvat, kapenevat, keimailevat, tutkiskelevat, tähyilevät, tajuavat, kurtistuvat, silmäilevät, kysyvät, hermostuttavat, pyörivät, palaavat, harhailevat, hohtavat, iskevät tulta, pinnistelevät, töllistelevät, karsastavat, kääntyvät, pyöristyvät, vavahtavat, epäröivät, lakastuvat ja huolehtivat.

    Silmistä Macdonald näkee ihmiseen: ”Kirkkaan sinisissä silmissä oli sellaisen ihmisen kummallinen viaton katse, joka ei koskaan ole täysin sopeutunut ihmisyhteisöön. Sellaisia tapaa pikkukaupungeissa, autiomaassa, kuljeksimassa." ('Hyvää käteistä rahaa'.) Silmät katsovat yhtä aikaisesti sisäänpäin ja ulospäin: "Nickin silmät olivat mustat ja kiilsivät kuin kadun raosta pursuava asfaltti. Ne tuntuivat elävän omaa outoa elämäänsä, katsovan yhtä aikaa sisään- ja ulospäin, hätääntyneesti ja hyökkäävästi. Saatoin ymmärtää miksi hän käytti laseja - piilottaakseen murheelliset, ilmettään muuttelevat silmät." ('Jäähyväiskatse'.)

 

Ross Macdonaldin
"oidipaalinen"
 katse.
Raili Salovaaran piirros, 1977.

  Käyttämällä 'silmää' Macdonald saa henkilöihinsä etäisyyttä. He ovat yksilöitä, koska heillä on yksilölliset silmät. Kirjailija pystyy lyhyessä tilassa, niukasti ja pelkistetysti, klisheillä kuvaamaan monilukuista henkilöjoukkoa; minäkertojan olisi vaikea muulla tavalla 'tietää' tapaamiensa ihmisten ajatuksia. Macdonald ei halua tai pysty kuvaamaan henkilöitään toiminnan ja dialogin kautta.

    Klisheissä on vaaransa eikä Macdonald osaa käyttää niitä yhtä huvittuneesti ja ironisesti kuin Chandler. Macdonald on liian tosissaan ja järkeilee liian paljon.

    Näkeminen ei ole pelkästään Macdonaldin yksityinen ongelma: "Kivisessä korkokuvassa pääoven yläpuolella hapuili vaakakuppejaan vanha oikeudenjumalatar, jonka silmät olivat sidotut. Tarvitset näkevän miehen, minä sanoin sille äänettömästi." ('Jäähyväiskatse'.) Archer on enemmän kuin kirjailijan sisäänpäin kääntynyt katse; on melkein Jumala: "Minussa elää salainen armahduksen kaipuu.”

    "Näkevä, tuhoava silmä edustaa uhkaavaa, tuhoavaa tietoisuutta”, Kiell sanoo.

    Oidipus sokaisi molemmat silmänsä. Macdonaldille riittää, että toinen sokaistuu; hän haluaa nähdä ja olla näkemättä. Ainakin kahdesti ihmistä ammutaan silmään, ja toisella kerralla ampujana on Archer: ”Hank kohotti oikean käsivartensa ja suuntasi pistoolinsa kuin tunman pidentyneen sormen. Davy katsoi häntä arasti ja aikoi sanoa jotakin. Hank ampui häntä monta kertaa. Kolmas laukaus murskasi Davyn vasemman silmän. Hän istahti kynnykselle ja kuoli." ('Hyvää käteistä rahaa'. ) ... "Näkymätön nyrkki kopautti auton kylkeä. Ammuin ennen kuin MacGowanin laukauksen ääni jyrisi alasmäkeä. Toinen tumman miehen silmistä särkyi kuin ruskea agaatti. Hän katsoi ympärilleen valon läikittämää pimeyttä jäljellä olevalla silmällään." ( 'Etsi uhrisi'.)

    Onkin merkillistä, merkityksellistä, että Archer (Macdonald ) ei muista myöhemmin tätä silmään ampumista; Archer väittää, että Puddler on ainoa ihminen, jonka hän on tappanut.

Voiko silmistä ja katseista päätellä noin paljon?

    Ovatko silmät todella sielun peili vai pelkkä objektiivi joka päästää valon näköhermoihin ja luo ”kuvia” ihmisen aivoissa? Kun kirjailija tekee silmistä ihmisen vertauskuvan, mitä hän oikeastaan tarkoittaa? Näkeekö oikeasssa elämässä kohtaamansa ihmisen silmistä muuta kuin itsensä? Eihän kameran objektiivikaan kerro mitään eikä näytä mitään, vaan pelkästään laskee valon lävitseen kooten sen valokennoon tai filmille. Emme kirjoita esseitä objektiivien sielunelämästä.

    Graham Greenen mielestä adjektiivit ja adverbit eivät kuulu ”kunnolliseen” kirjoittamiseen. Ne johtavat lukijan harhaan. ”Karmeat adverbit ovat paljon haitallisempia kirjailijalle kuin adjektiivit”, Greene sanoi.

    Ehkäpä Greene itse vältteli kauheita adjektiiveja ja adverbejä. Samoin teki Ernest Hemingway, jonka proosassa tehdään aina jotakin, mutta kuvaillaan ympäristöä tai ihmisten olemusta aika vähän. Hemingwayn teoksissa ihminen on behavioristinen apparaatti, toimija. Greenen romaaneissa ihminen on omatuntonsa kanssa kamppaileva syntinen behavioristi.

    Mielenkiintoista on, että kun Ross Macdonaldin kirjallinen ilme palautuu Raymond Chandlerin kautta Hemingwayhin, niin antaako Macdonald kuitenkin liikaa periksi maiseman ja ihmisen ulkomuodon kuvailulle, ”huonoille adjektiiveille”? Jätän tuon pohdittavaksi... mutta kuka lopulta pystyy sanomaan, millä tavalla ja minkälaisilla sanoilla romaani pitää kirjoittaa?

    Sekin on mielenkiintoista, jopa ironista, että kun tsekkasin pikaisesti Amazonin kirjavalikoiman, niin Ross Macdonaldin romaaneista on otettu uusia painoksia viimeisen vuosikymmenen aikana runsaammin kuin Hemingwayn tai Greenen romaaneista.

    Lukeeko Suomessa kukaan Ross Macdonaldia juuri nyt sillä silmällä?

Kyösti Salovaara, 2012.
Latinalaisamerikkalaisten nuorien taiteilijoiden
muraali (v. 2009) hotelli Mercuren seinässä on
Berliinin suurin seinämaalaus.
Se julistaa kansainvälisyyttä
katsoessaan tulevaisuuteen latinalaisen Amerikan
menneisyydestä
azteekkeineen, orjineen ja eläimistöineen.

Mielipiteen monopoli

[yhdensuuntaisia sanomia]

Kyösti Salovaara, 6.2.2020.
Suomalainen maisema 1:
Talvea Pyhä-Luoston tien varrella.

Kapina.

    Loppujen lopuksi minä valitsen vapauden. Sillä vaikka oikeutta ei saataisikaan toteutetuksi, vapaus takaa ihmiselle vallan protestoida vääryyttä vastaan, se pelastaa kommunikaation…

    Olen syvästi kiintynyt vapauteen. Ja jokaiselle intellektuellille vapaus on lopulta yhtä kuin sananvapaus…

    Vapaus on sitä, että voin puolustaa omistani poikkeavia käsityksiä, vieläpä silloinkin, kun niitä esiintyy sellaisessa yhteiskunnassa tai maailmassa, jonka hyväksyn. Vapaus on sitä, että voin myöntää vastustajan olevan oikeassa.

    -Albert Camus: Kapinoiva ihminen. Sitaatti vuodelta 1945.

Koska kenelläkään ei ole täydellistä tietoa (ihmisten ja kansakuntien) todellisuudesta, ei kenenkään pitäisi tieteellisin perustein väittää tietävänsä, mikä mahdollisista teoista on ehdottomasti paras.

    -Yrjö Ahmavaara: Yhteiskuntakybernetiikka, 1976.

Otetaan kolme valokuvaa Suomesta, suunnilleen samalta ajalta.

    Onko niissä Suomen "talvinen" luonto kuvattu täydellisesti vai pelkästään sattumanvaraisesti?

    Voiko kuvista edes päätellä mistä ne ovat, mitä kertovat? Biologi, metsäntutkija ja esteetikko antavat erilaisia selityksiä näkemästään. Totuudesta ei kannata puhua, pikemminkin esimerkeistä.

    Erilaisuus peittää samanlaisuuden. Samanlaisuus piilottaa yksilöllisyyden. Sanoja valitessa pitää olla tarkkana. Se mitä ei sanota, kertoo joskus enemmän kuin sanottu.

Helsingin Sanomia ja Ilta-Sanomia julkaiseva mediayhtiö Sanoma osti Alma Medialta 13 maakunnissa ilmestyvää sanomalehteä. Tämän jälkeen perinteisen median omistus keskittyy noin kuudelle omistajalle, yhtenä niistä julkinen valta Ylen omistajana.

    Uutinen herätti hämmennystä, kriitiikkiä, pelkoa.

    Tarkoittaako tämä lehtikauppa sitä, että helsinkiläiset toimittajat päättävät mitä Porissa, Tampereella, Valkeakoskella ja monella muulla paikkakunnalla kirjoitetaan maailmasta ja sen menosta, siis maailmanmenosta?

    Oliko tämä viimeinen isku maakuntien Suomelle? Helsinki sai jo (on saamassa) oman sotensa; nytkö sitten myös maakuntien sivistys-, kulttuuri- ja yhteiskuntaelämä kirjoitetaan kehä kolmosen sisäpuolella? Onko tämä ”etelän median” lopullinen voitto ”toisin ajattelevasta” maakuntien Suomesta?

    On ja ei, kuuluu vastaus.

Kaupan jälkeen omistaja ja päätoimittajat ovat tyynnytelleet säikähtäneitä.

    Tarkoituksena ei ole tappaa paikallista journalismia, vaan parantaa sen asemia. Tarkoituksena ei ole pönkittää Helsingin Sanomien monopoliasemaan pyrkimistä vaan nostaa Aamulehden kaltaiset sanomalehdet Hesarin rinnalle. Tarkoituksena on taistella digitalisaation edetessä suomalaisten lukijoiden ja suomalaisen mainosrahan puolesta.

    Kaupan jälkeen Sanoman ja Helsingin Sanomien johto on toistanut, että tällä kaupalla lisätään (ei vähennetä) paikallisen journalismin monimuotoisuutta. Monet äänet saavat jatkossakin alustan.

    ”Menestyvän medialiiketoiminnan ytimessä ovat monimuotoiset sisällöt ja viestinten omat äänet”, vakuutti Hesarin päätoimittaja Kaius Niemi keskiviikkona lehdessään. ”Millainen hinta kansalaisyhteiskunnalle ja avoimelle demokratialle on sillä, jos ummistamme silmämme murrokselta. Vahvojen, laatuun perustuvien lehtien äänten heikkeneminen tai jopa katoaminen olisi kolkko näkymä tulevaisuuden Suomeen.”

    Mediakauppa näyttäytyy siis teknisluonteisena toimenpiteenä. Se ei toteuttajiensa mielestä vaikuta journalismiin mitään, ei ainakaan heikentävästi.

    Mutta mitä enemmän ryhdytään puhumaan moniäänisyyden lisääntymisestä, sitä epäilyttävämmältä se kuulostaa. Jokainen huippujalkapalloilua seuraava tietää, mitä tapahtuu, kun joukkueen omistaja ilmoittaa antavansa täyden tukensa valmentajalle, jonka johdossa huippujoukkue on pelannut pitkään huonosti. Yleensä tuon ilmoituksen jälkeen valmentaja saa potkut kahden viikon sisällä.

    Niinpä skeptikko kysyy nyt: mihin perustuu väite, että suuri lehtikauppa lisää moniäänisyyttä tai että se edes säilyttää nykyisten äänien kuulumisen ja esillepanon?

Kun ryhdyin kirjoittamaan vakituisesti kulttuurista, luonnosta ja yhteiskunnasta 1970-luvulla helsinkiläiseen Suomen Sosialidemokraattiin ja Kotkassa ilmestyvään Eteenpäin-lehteen, mediamaailma (jota ei silloin sanottu mediaksi vaan joukkotiedotukseksi) oli koko lailla toinen kuin tänään 13.2.2020.

    Tuohon aikaan Helsingin seudulla ilmestyi ainakin neljä varteenotettavaa sanomalehteä: Helsingin Sanomat, Kansan Uutiset, Uusi Suomi ja Demari. Jokaisessa maakuntakaupungissa ilmestyi vähintään kaksi lehteä, toinen edustaen porvarillista ääntä ja toinen työväenliikkeen ääntä. Sähköinen viestintä oli lujasti valtion hoidossa: sekä radiosta että telkkarista saattoi kuunnella/katsoa jopa kahta kanavaa.

    Mutta joukkotiedotus oli jo murroksessa. Kakkoslehtien kurimus syveni, sosialidemokraattiset maakuntalehdet (Eteenpäin-lehteä lukuunottamatta) kuihtuivat ja vähitellen kuolivat pois. Sittemmin myös pääkaupunkiseudun työväenlehdet surkastuivat ja muuttuivat viikkojulkaisuiksi tai jopa harvemmin ilmestyviksi poliittisiksi makasiineiksi, joissa on tuskin mitään journalistista sisältöä.

    Parhaimmillaan - 1970-luvulla ja 1980-luvun alussa – Suomen Sosialidemokraatin kulttuuriosastossa arvosteltiin suunnilleen yhtä monta kirjaa vuodessa kuin mahtavat resurssit omaavassa Helsingin Sanomissa. Tuohon aikaan kirjailija sai palautetta romaanilleen tai runokokoelmalleen kymmenistä lehdistä. Toisin kuin Pekka Tarkka muistelmissaan väittää, en usko että maakuntalehtien kriitikot jäljittelivät tai apinoivat Hesarin kirja- ja taidearvosteluja, sillä kukapa vakavasti kirjoittamiseen suhtautuva haluaisi olla samanlainen kuin joku toinen. Eivätkö kaikki kirjoittajat etsi omaa ääntään, toki joskus vain piipittäen Helsingin Sanomien mahtavien kriitikoiden jylinän takana?

    Jos vertaa tämän päivän tilannetta 1970-luvun tilanteeseen, voi huoleti väittää, että silloin joukkomediassa kuuluivat monet äänet kun taas nykyään ääniä on todella vähän. Olen ymmärtänyt, että nykyään jopa vakiintunut kirjailija saa olla onnellinen, jos hänen teoksensa arvostellaan edes yhdessä lehdessä. Tietysti kirjoista kirjoitetaan somessa paljon, monipuolisesti ja joskus (vaikka yllättävän harvoin) jopa kriittisesti, mutta se on toinen juttu, vaikka liittyykin tavallaan Sanoman ja Alman lehtikauppaan.

Kyösti Salovaara, 25.1.2020.
Suomalainen maisema 2:
Valkmusan kansallispuisto Pyhtäällä.

Mitä siis kannattaa pelätä jos pelätä kannattaa?

    Asian pihvi tai Hesarin kieltä käyttäen vegaaniburgeri ei ole mainosrahan haalimiskyvyssä eikä digilehden lukijamäärän kasvussa. Oleellista ei ole sekään kuka sanomalehtiä omistaa. Uskon että Sanoma on vähintään yhtä hyvä ja sivistynyt omistaja kuin Alma tai kuka tahansa. Nykyään puhutaan muutenkin liikaa omistajien vallasta ja sen vallan keskittymisestä. Eikö John Kenneth Galbraith jo 1960-luvun taitteessa ”todistanut”, että suuryrityksissä todellista valtaa käyttää yhä kasvava teknokraattien kerrostuma eikä vanhanaikaiset teollisuuspatruunat? Yrityksien tosiasiallisena tarkoituksena oli jo tuolloin vahvistaa ammattimaisen teknokraattiporukan asemaa samalla kun omistajalle tuotettiin rahaa.

    Suomi tuli jälkijunassa.Yhtyneiden Paperitehtaiden patruuna Juuso Walden tunsi Valkeakoskella vielä 1950-luvulla tehtaansa jokaisen työntekijän juoksupojasta paperi-insinööriin (varsinkin jos nämä pelasivat HAKA:ssa), mutta moinen eksotiikka on häipynyt vuosien varjoon.

    Pihvi eli vegaaniburgeri on moniäänisyyden (mahdollisessa) vähenemisessä. Ehkäpä sanomia kohta onkin yksi eikä monta. Entäpä jos Ylen ja Sanoman toimituksilla on muutaman vuoden päästä täydellinen mielipiteiden oligopoli? Kaksi ääntä eikä 160, niin kuin nyt sanotaan, kun Suomessa ilmestyy 160 tilattavaa sanomalehteä.

    Samalla kun Kaius Niemi vannottaa keskiviikon Helsingin Sanomissa moniäänisyyttä, hän myös kirjoittaa hieman kryptisesti: ”Vastedes lehdet kykenevät jakamaan keskenään merkittävän määrän digitaalisia toimituksellisia työkaluja, joilla pystytään tuottamaan artikkeleihin interaktiivisuutta ja entistä havainnollisempaa kerrontaa.”

    Niemi ei siis suorasanaisesti ennusta, että Sanoman lehtien kesken alettaisiin jakaa yhteistä sisältöä. Sanoman toimitusjohtaja sitä vastoin sanoo kiertelemättä, että lehtien kesken saavutetaan toimituksellista synergiaa jakamalla yhteisiä juttuja. Hän puhuu tosin suppeasti STT:n artikkeleista, mutta se lienee rauhoittelevaa vähättelyä.

    Yllättävän niukasti nyt onkin keskusteltu lehtikaupan jälkeisen journalismin sisällöllisestä tulevaisuudesta mainosrahan haalimisen ja digitalisoitumisen kehyksessä.

Tehdään nyt selväksi: en epäile vähääkään Helsingin Sanoman toimituksen laadukkuutta. Siellähän on Marko Junkkarin, Paavo Teittisen, Saska Saarikosken, Vesa Sirénin ja ties kuinka monen kulttuuri-, talous- ja ulkomaantoimittajan kaltaisia monipuolisia ja taitavia kirjoittajia, jotka kohtuullisen tasapuolisesti mutta omalla äänellään seuraavat maailmanmenoa.

    Mutta!

    Kuinka kauan menee ennen kuin huomataan järkeväksi julkaista Junkkarin tai Teittisen artikkelit myös Aamulehdessä ja Satakunnan kansassa, pienemmistä lehdistä puhumattakaan? Kannattaako Aamulehden enää lähettää toimittaja eduskunnan kuppilaan kuuntelemaan poliitikkojen jaarittelua, kun helsinkiläisiäkin toimittajia riittää paikalle vähemmällä vaivalla?

    Entä sitten nämä sovinnaiset kolumnistit, tyyliin Sixten Korkman ja Jari Tervo, joiden kirjoitusten hailakkaat, vaaleanpunaisenvihreät ajatukset tietää jo ennen kuin ensimmäistäkään sanaa on heidän näppäimistöstään esille ponnahtanut – eikö ole mediakonsernin kannalta järkevää levittää heidänkin sopuisan moralisoivaa viestiä maakuntien lehtiin? Pelkkää säästöä samalla kun ”oikeaa” ajatusta ujutetaan maakuntien miesten ja naisten sieluihin.

    Tässähän se on: se moniäänisyyden ongelma. Kuorossakin on monta laulajaa ja monta ääntä, mutta yleensä se esittää yhtä kappaletta kerrallaan. Mielipiteiden monopolisointi on vakava juttu sananvapaudelle.

    Jos kriittisesti arvioi Helsingin Sanomien kirjoittajajoukkoa, toimittajia ja avustajia, tajuaa kuinka yhdenmukaista ajatusmaailmaa lehti edustaa. Sama koskee tietysti myös Yleä.

    Hesariin kirjoittavista ei ole tällä hetkellä yhtään joka ilmentäisi selkeästi porvarillista maailmankatsomusta eikä varsinkaan yhtään populistia oikealta. Kommareista on jäljellä Yrjö Rautio, joka nykyään sopii hyvin tuohon haileaan vaaleanpunaisenvihreään porukkaan, joka suvaitsevasti pureskelee kaikenlaisilta toisinajattelijoilta ilmatilan pois mistään tinkimättä ja ketään säälimättä.

    Joo, todellakin. Hesarin ja Ylen journalismia pohtiessa tulee mieleen vain yksi toisinajattelija eli Jari Ehnrooth, joka silloin tällöin pakinoi Ylellä. Hän on ainoa, joka yrittää edes vähän älyllistää ja problematisoida yksilön ja yksilönvapauden suhdetta hyvinvointivaltion taipumukseen kollektivoida ihmisen elämä.

    Ironisesti laatumedialle on käymässä samalla tavalla kuin päähenkilöille käy kreikkalaisessa tragediassa: pyritään ahdingosta pois niillä ainoilla keinoilla, joiden välttäminen auttaisi päämäärän saavuttamisen. Kun laatumedia luottaa digitaaliseen suuren mittakaavan visioonsa kuin pässi sarviinsa, se päätyy väistämättä yksiäänisyyteen, mikä puolestaan ajaa kansalaiset someen keskustelemaan digiavaruudessa juuri sillä tavalla, jonka laatumedia haluaisi vahvuuksillaan välttää.

Tietenkin jokaisella lehdellä on tinkimätön oikeus linjaansa. Ja lukijalla on oikeus ottaa tai jättää.

    Mutta jos kirjoittamisen tarkoitus on sanoa kaikki asiat samalla tavalla kuin kollegatkin sanovat, missä on journalismin kunnianhimo?

    Jos minun pitäisi kirjoittaa kaikista asioista niin kuin Korkman ja Tervo, niin lopettaisin kirjoittamisen heti, sulkisin läppärini ja menisin tuonne Malmintorin laitaan bierhausiin ja kuuntelisin, kuinka tavalliset ihmiset puhuvat maailmasta moniäänisesti.

Kyösti Salovaara, 21.1.2020.
Suomalainen maisema 3:
Kaislikko -  Vanhakaupunki, Helsinki.