Kivisellä tiellä

[arkipäiväisiä huomioita]

Kyösti Salovaara, 2019.
Mukulakiviä Arenbergin metsätiellä.

Teitä on kaikenlaisia.

    Hiekkatiellä kävelee mielikseen.

    Mitä sileämpi asfaltti, sitä mukavammin ja hiljaisemmin auto kulkee eteenpäin. Bensaa säästyy.

    Aikaisemmin parhaat tiet kivettiin. Ne riittivät hevosille ja tykkilaveteille, mutta autolla mukulakivikatua on ikävä ajaa, polkupyörästä puhumattakaan. Hevosen tunteita ei kyselty.

    Tästäkin löytää vertauskuvia.

    Mistäpä ei löytäisi kun etsii.

    Arenbergin metsä (oikeastaan Trouée d'Arenberg tai Tranchée de Wallers-Arenberg) on vertauskuvista kiehtovin: yli kaksi kilometriä säännöttömiä mukulakiviä, joiden välissä on isot rakoset ja jonka keskusta nousee kuperana ja sateella helvetillisen liukkaana ja epätaisena kulkuväylänä puiden keskellä.

    Tämähän on kuuluisa osa rankkaa ammattipyöräilyn klassikkoa Pohjois-Ranskassa, Roubaixista kaakkoon. Tien rakensi aikanaan Napoleon - ehkä tykkien kuljettamiseen. Nykyään mukulakivet ovat ”arvotavaraa”. Niitä ei pidä varastaa, vaikka mieli tekisi.

    Niin kuin kokeneet pyöräilijät liukastelevat huhtikuisena sadepäivänä Arenbergin metsän siimeksessä, niin myös ihmiskunta näyttää liukastelevan omalla tiellään. Joskus kenkä muljahtaa mukulakivien väliin ja… hemmetin hemmetti!

Kyösti Salovaara, 2019.
Kilpapyöräilijän helvetti:
Trouée d'Arenberg Pohjois-Ranskassa.

Mistä me tiedämme mitä päättäjät tietävät? Entä tietävätkö päättäjät mitä me ajattelemme? Miten elämme? Mitä haluamme?

    Keitä päättäjät ovat?

    Poliitikkoja. Johtajia. Päälliköitä. Asiantuntijoita. Journalisteja. Tiedemiehiä. Esikuvia siellä sun täällä ja ennen kaikkea telkkarin HD-kuvaruudulla.

    Kun päättäjä kävelee sinua vastaan ostoskeskuksessa tunnistatko hänet? Ehkä tunnistat, mutta tunnistaako päättäjä sinut?

    Vai käveleekö päättäjä koskaan ostoksilla? Oletko pannut hänet merkille kassajonossa?

    Tasavallan presidentti Sauli Niinistö edellytti New Yorkissa, että tavallinen suomalainen saadaan vakuuttumaan ilmastomuutoksen torjunnan välttämättömyydestä; että myös kansan asenteen tulee muuttua. Piia Elonen sanoi Helsingin Sanomissa keskiviikkona, että Niinistö oli oikeassa: ”Ei eduskuntatalo tai valtioneuvoston linna ole mikään BB-talo, jonne yhteys ulkomaailmasta on katkaistu.”

    Onkohan noin?

    Vai elävätkö päättäjät ja toimittajat sittenkin omassa BB-talossaan oikeastaan tietämättä mitä ”kansa” ajattelee ja miten se viettää arkipäiväänsä. Tuollaisessa eliitin BB-talossa samaa mieltä olevat vetelevät yhdessä tuumin suuria linjoja ja hämmästyvät kun kansa ei seuraakaan kiltisti perässä mukulakivin päällystetylle tielle.

    Arkipäivän kohtaa jalkautumalla arkipäivään.

    Aika yksinkertainen temppu. Konkreettinen.

Kyösti Salovaara, 2019.
Rekkajonot ovat hyvinvoinnin symboli.

Kolmisen viikkoa sitten ajettiin saksalaisella moottoritiellä kohti Trierin kaupunkia.

    Oli perjantai. Aamulla lähdettiin hyvin nukutun yön jälkeen Hessisch Oldendorfista, missä otettiin bensaa, joka maksoi 15 senttiä vähemmän litralta kuin Suomessa.

    Matkaa Trieriin oli noin 430 km. Moottoritietä.

    Saksassa saa ajaa kovaa, paitsi siellä missä tehdään tietöitä. Saksassa tehdään kaikkialla tietöitä.

    Siellä missä voi ajaa kovaa, pitää jatkuvasti varoa rekka-autoja, jotka ohittelevat toisia rekka-autoja, vaikka eivät saisikaan ohitella.

    Rekka-autojen loputtoman pitkät letkat kuuluvat saksalaisille ja eurooppalaisille moottoriteille. Ne kertovat miten hyvinvoiva Eurooppa toimii ja elää; ne kertovat miten kaupallinen toimeliaisuus on globaalia ja sen miten paljon hyvinvointimme on tuosta toimeliaisuudesta riippuvaa.

    Kuvitelma että rekka-autot (toimeliaisuuden symbolit) voisi hävittää moottoriteiltä on itsepetosta, jos toivoo että kaikki (hyvä) pysyy ennallaan.

    Kölnin jälkeen vastakkaisella kaistalla tapahtuu kolari. Muutamassa minuutissa paikalleen pysähtyvä rekkajono kasvaa kymmenen kilometrin mittaiseksi.

    Häiriö on hetkellinen mutta pahaa ennustava: symbolinen.

Kyösti Salovaara, 2019.
Pyöräparkki Amsterdamin päärautatieasemalla.

Viime perjantaina kävelimme kahdeksan kilometriä Zandvoortista Haarlemiin. Mukava, Pohjanmeren rannalta lähtevä ja metsäisessä maastossa kiemurteleva kävely- ja pyöräilyreitti kulkee luonnonpuiston ja golfkentän reunalla kunnes saavutaan Haarlemin kanavien tykö.

    Väitetään että Haarlemissa on Hollannin parhaat shoppailukadut.

    Ehkä on, ehkä ei. Kävelyn jälkeen shoppailu ei oikein maistu.

    Hieman väsyneenä kävelen pari tuntia myöhemmin kävelykadulla kohti Haarlemin rautatieasemaa.

    Yhtäkkiä joku tönäisee minua takaapäin voimakkaasti olkapäästä. Meinaan kaatua nokilleni.

    Pelästyneenä katson vasemmalle. Keski-ikäinen nainen sujahtaa polkupyörällään ohitseni ja näyttää kiukkuisesti etusormellaan missä minun kaltaisen äijän kuuluisi kävellä. Hänen reviirilleen ei jalankulkijoita sovi.

    Edellisenä päivänä Amsterdamissa jalankulkija oppi millaista on liikkua jalan polkupyöräilijöiden ”paratiisissa”. Se on jalankulkijan helvetti. Tai ehkä kaupungin pyöräkulttuuriin pitää vain oppia sopeutumaan.

    Autoilijat antavat jalankulkijalle tietä ainakin suojatien kohdalla, mutta samat säännöt eivät koske Amsterdamissa pyöräilijöitä. He kiitävät uhmaavasti ja ylemmyydentuntoisesti kaduille piirretyillä pyöräteillä letti hulmuten, sillä kypärää ei Amsterdamissa käytetä. Ehkä hollantilaisissa polkupyörissä ei ole jarruja.

    On syntynyt kokonaan uudenlainen falangi, joka syrjäyttää jalankulkijan.

    Tästä voisi päätellä ettei Amsterdamissa ole henkilöautoja.

    Väärin: en ole ajanut missään kovemmissa ruuhkissa kuin Amsterdamin kehäteillä ja omakotialueiden yhdyskaduilla, missa kaduista on leikattu molemmilta reunoilta reilu tila pyöräilijöille, niin että kaksikaistainen tie muuttuu (auton kannalta) oikeastaan yksikaistaiseksi. Joku on tuomassa tätä mallia myös Suomeen.

    Välillä näyttää, että amsterdamilaisen pyöräilijän ylemmyydentunto replikoituu autoilijoiden kalloon. 

    Arenbergin mukulakivitie alkaa tuntua viihtyisältä kävelypaikalta.

Jaakko Salovaara, 2019.
Aamuruuhkaa Amsterdamissa.

Ihminen tarvitsee sapuskaa jaksaakseen.

    Päälliköiden, johtajien, poliitikoiden ja journalistien BB-talossa on uudet ruokatavat, joiden toivotaan siirtyvän myös rahvaan keittiöön. Tilastoja räknataan toiveikkaana: joko ne vihdoinkin syövät kaalia ja härkäpapuja!

    Perjantaina, kolme viikkoa sitten, istutaan Trierissä viihtyisän markkinatorin viinituvan terassilla: yksi olut ajomatkasta toipumiseen. On rauhallinen hetki seurata trieriläistä arkipäivää.

    Viereissä pöydässä salskea miesporukka valmistautuu perjantai-illan viettoon. He tilaavat makkaroita ja olutta, taitaapa ranskalaisia perunoitakin mennä kulhollinen.

    Vähän myöhemmin suomalainen hätkähtää: hetkinen, nyt miehet saavat pääruoan, muhkeita porsaanpotkia lautasten täydeltä. Makkarat olivat alkuruoka.

    Tännehän pitää tulla lauantaina syömään.

    Ja tullaan: Weinstube Zum Domsteinin kaurispata taitaa olla melkein parasta mitä olen koskaan syönyt.

    Muuten Saksa opettaa, ettei sellaista ruokalajia olekaan mitä ei voisi valmistaa sianlihasta. Arkipäivä kuluu saksalaisissa olutkellareissa ja viinituvissa sikaa popsien. Häpeilemättä.

Jaakko Salovaara, 2019.
 Eifeler Wildragout vom hirsch
 In Wacholdersauce mit Preiselbeerbirne, Eierspätzle und Apfelkompott.
Viinitupa Zum Domsteinin ruokalistalta.
Trier.

Kaikki muuttuu. Mikään ei häviä.

    Päällystön BB-talossa kuhisee monenlaisia ajatuksia.

    Ikkunoiden takana aukeaa toreja ja asfalttikatuja, mutta päälliköillä on niin kiire laatia suunnitelmia ja julistuksia ja sopimuksia ja uhkauksia etteivät he ehdi vilkaista ikkunoista ulos.

    Kenellä on voimaa pistää suomalaiset kontalleen?

    Ehkä se onnistuu kohtuullisen helposti, koska me (suomalaiset) tottelemme kun käsketään - ainakin jos käskijänä on joku ulkomaalainen.

    Mutta kuka pistää hollantilaiset, espanjalaiset, saksalaiset tai ranskalaiset autoilijat ojennukseen? Siihen eivät lempeät käskyt riitä. Tarvitaan "tulivoimaa" kaduille ja toreille.

    Entä sitten sianlihaa popsivien eurooppalaisten pakottaminen härkäpapujen ruokavalioon? Miten se saadaan aikaiseksi? Riittävätkö edes Bundeswehrin panssarivaunut moiseen tehtävään?

    Saa nähdä kuinka Eurooppa kiedotaan kuriin ja miten kansat vaiennetaan.

    Niinistölle riittää käännytystyötä Suomessa ja ulkomailla. Lähetyssaarnaajan tehtävä vihamielisessä ympäristössä voi käydä hermoille.

Kyösti Salovaara, 2019.
Varttuneet leidit polkevat
omaperäisellä tandemilla ostoksilta Haarlemista.
Pyörässä on kaksi kääntyvää etupyörää ja ohjaustankoa.
Eivätkö leidit ole koskaan eri mieltä suunnasta?

Sevilla coffee Ypresissä

[miten sota pitäisi muistaa?]

Kyösti Salovaara, 2019.
Saksalainen panssarimuseo, Munster.

Jos yksinkertaisiin kysymyksiin löytyisi yksinkertaisia vastauksia, todellisuutta hallittaisiin helposti.

    Vasta sitten kun menee riittävän korkealle, kaikki näyttää yksinkertaiselta ja selkeältä. Sieltä ei näe todellisuuden ristiriitaisia viivoja.

    Samanlainen yksinkertaisuuden harha saattaa vallita, kun maailmaa katselee sammakkoperspektiivistä. Silloin tajuaa vain oman itsensä ja lähimmän ympäristönsä.

    Historian suurista, monimutkaisista tapahtumasarjoista kerrotaan lukemattomia tarinoita, tosia ja keksittyjä. Sota on tällainen ”suuri” juttu, jonka voi kokea äärettömän monesta näkökulmasta. Yksinkertaisinta on istahtaa pasifistin nojatuoliin ja sanoa, että kaikki sodat ovat pelkästään pahan ilmentymää, joten niitä kannata muistella eikä niistä pidä kertoa sankaritarinoita eikä muitakaan kertomuksia.

    Panssaritorjuntapanssarivaunun tykki on kuitenkin olemassa saksalaisessa museossa. Se on eräänlainen timeline toisesta maailmansodasta nykyhetkeen. Katseen voi kääntää toisaalle, mutta tykinputki jää paikoilleen kertomaan omaa tarinaansa.

Viime sunnuntaina helle alkoi jo aamusta Normandiassa.

    Matkalla pohjoiseen ranskalaiset pellot avautuivat avarina ja lämpöä hehkuvina. Hyvin monilla pelloilla oranssiliiviset miesjoukot vaelsivat haulikot olalle taitettuna. Heidän edessään juoksi ajokoira saalista vainuten.

    Ranskassa oli alkanut metsästyskausi.

    "Viattomat" eläimet menettivät henkessä eri puolilla maaseutua, mutta oliko sekin järkevämpää kuin että ihmiset käyvät asein toisiaan vastaan? Tätä vertausta ei tietenkään pidä perustella loogisesti eikä moraalisesti.

    Ypresin (Ieperin) kaupungissa Belgian Flanderissa ihmiset kokoontuivat nauttimaan sunnuntain lämpöisestä illasta moniin kahviloihin vanhan ja mahtavan kangasmakasiinin tykö. Tilasin kahvilassa jälkiruoaksi Sevilla coffeen, enkä tiedä mitä tekemistä sillä oli Sevillan kanssa, mutta modernissa kanssakäymisessä kaikki liikkuu eikä mikään ole mahdotonta. Tässä juomassa oli pohjalla desilitra ranskalaista appelsiinilikööriä ja päällä pari senttiä kahvia ja kermaa. Yhtä kaikki juoma iski syvälle tajuntaan: piti ajatella yhteistä Eurooppaa.

    Vähän ennen kahdeksaa väki vaelsi Menin Gaten kaariholvin alle seuraamaan ensimmäisessä maailmansodassa Ypresin alueella kuolleiden, mutta kadonneeksi jääneiden britti- ja kansainyhteisön sotilaiden muistotilaisuutta.

    Tämä ”iltasoitto” (Last Post) järjestetään vuoden jokaisena päivänä. Ensimmäiset ”iltasoitot” pidettiin vuonna 1928. Kaatuneille ja kadonneille sotilaille rakennettu muistokaari Menin Gate valmistui edellisenä vuonna. Toinen maailmansota keskeytti perinteen (siirsi sen Englantiin välikaikaisesti), mutta syyskuusta 1944 Last Post on pidetty Ypresissä jokaikisenä iltana klo 20:00.

    Viime sunnuntaina ilman väreillessä Flanderin kuumuutta tilaisuus alkoi fanfaarilla ja musiikista vastasi sitten walesiläinen kuoro.

Jaakko Salovaara, 2019.
Ranskalaisen Anilore Banonin veistos
Les Braves (2004) on
kunnianosoitus amerikkalaisille maihinnousujoukoille
Omaha beachillä.
Pieni lippu ei kuulu veistokseen.

Mikä on paras lukemasi sotaromaani? Entä katsomasi elokuva?

    Tähänkään ei ole helppoa vastausta – ei sittenkään vaikka myöntäisi ettei taideteoksia voi arvottaa millään universaalilla asteikolla.

    Erilaisia adjektiiveja luettelemalla ”paras” sotaelokuva tai -romaani toki löytyy, ja se on täysin yksilöllisen kokemisen tulosta, vaikka romaanit ja elokuvat kertovatkin yhdestä ja yhteisestä asiasta, joka on täynnä kauhua, ahdistusta, pelkoa ja lopulta inhimillistä pahuutta.

    Minulla on tapana – jos joku kysyy – sanoa, että Francesco Rosin ohjaama Kuoleman etuvartio (1970) on ”paras” sotaelokuva, koska se näyttää sotilaiden näkökulmasta ensimmäisen maailmansodan juoksuhautataistelujen järjettömän logiikan.

    Mutta pitääkö tuo perustelu? Ja jos pitää, eikö löydy muita yhtä pitäviä ja täysin erilaisia perusteluja toisenlaisille sotaelokuville? Pasifismin vaatimus on liian helppo perustelu.

    Tietenkin monia muitakin perusteluja löytyy ja koska löytyy, se vain todistaa ettei kukaan voi väittää tietävänsä mikä on objektiivisessa katsannossa ”paras” sotaelokuva. Sillä mitä sotaelokuvan oikeastaan pitäisi kertoa? Sodan järjettömyys yksittäisen sotilaan kannalta? No, sellaisia filmejä on paljon, melkein kaikki pasifistiset sotaelokuvat ja romaanit tarkastelevat sodan kauhuja ja järjettömyyttä yksilön näkökulmasta.

    Entä sitten realistinen kerrontatyyli, kuten vaikkapa Steven Spielbergin elokuvassa Pelastakaa sotamies Ryan (1998) tai tv-sarjassa Taistelutoverit (2001), riittääkö se sotatarinan perusteluksi? Mitä enemmän päitä katkotaan ja vartaloita pirstotaan, sitäkö ”paremmin” syntyy sodanvastainen julistus? Suomalaiset sotaelokuvat – Tuntemattoman sotilaan kaikki versiot – ovat tukeutuneet realismin voimaan korostaessaan sodan järjettömyyttä yksittäisten jermujen näkökulmasta.

    Normandian maihinnoususta kertovassa elokuvassa Atlantin valli murtuu (1962) ja panssarikenraali Pattonista kertovassa filmissä Panssarikenraali Patton (1970) toisen maailman tapahtumia katsotaan laajemmasta perspektiivistä – sota on täynnä ristiriitaisia päätöksiä, jotka tehdään operaatiohuoneissa kaukana rintamalta. Miten päätöksien tekevien vastuuta ja kenties kauheaakin ahdistusta tulisi kuvata fiktiossa?

    Monet sotaelokuvat – kuten vaikka Stanley Kubrickin filmi Kunnian polut (1957) tai James Jonesin romaani vuodelta 1951 ja siitä Fred Zinnemanin ohjaama elokuva Täältä ikuisuuteen (1953) – ovat kuvanneet sodan hierarkisten valtasuhteiden vääristymänä. Näissä elokuvissa katsoja kokee ehkä voimakkaimmin myötätuntoista ahdistusta kuoleman kentille pakotettujen yksilöiden puolesta.

    Lajityyppejä ja kategorioita siis piisaa. Sodan voi muistaa monella tavalla. Siitä voi kertoa yhä uusia inhimillisiä tarinoita, jotka koskettavat ja pelottavat, ja saavat parhaimmillaan miettimään vallan ja vastuun hienojakoista apparaattia, joka välillä purkautuu väkivaltaisiksi konflikteiksi.

    Tässä ei tietenkään voi unohtaa, ehkä ei myöskään vähätellä, sotatarinoiden seikkailullista ulottuvuutta – sankareiden ja roistojen taistelua, hyvän ja pahan ikuista kiistaa kukkulan kuninkuudesta. Tähän kategoriaan kuuluu hyvin suuri osa sotaelokuvista, tyyliin Navaronen tykit (1961), Kotkat kuuntelevat (1968) tai Likainen tusina (1967).

    Aivan oman lajityypin muodostavat sotavankileiri- ja pakoelokuvat tyyliin Suuri illuusioni (1937), Vankileri 17 (1953), Kwai-joen silta (1957) ja Suuri pakoretki (1963). Entä sitten vakavat, verta tihkuvat farssit - kuten M*A*S*H - armeijan liikkuva sotasairaala (1970) tai Me sotasankarit (1970)?

Kyösti Salovaara, 2019.
6.6.2019 amerikkalaiset laskuvarjojoukot pudotettiin
selustaan turvaamaan maihinousua.
 Fièren sillan puolustamisen
muistomerkki kertoo tuosta taistelusta.

Jos ”oikeutettua” sotaa ei ole olemassa, niin kuin pasifisti nojatuolissaan huokaa, niin olisiko esimerkiksi Hitlerin maailmanvalloitus pitänyt hyväksyä ja sallia miljoonien siviilien murhaaminen olan kohautuksella ja silmäkulmaa sivistyneesti nostaen?

    En osaa vastata – en edes turvallisesta nojatuolista täällä Pohjanmeren rannalla.

    Ilman Normandian onnistunutta maihinnousua eläisimme joko kansallissosialistisessa Suur-Saksassa tai Stalinin rakentamassa Neuvostoliitossa. Millaista elämä totalitaarisissa suurvallassa olisi, sitähän me emme tiedä, vaikka osaamme painajaisunissa sellaista pelätä.

    Sotakenttien kokemuksia voi yrittää ymmärtää hyvin ohuella ja heiveröisellä tavalla kiertelemällä museoita, taistelupaikkoja ja tutkimalla niille pystytettyjä muistomerkkejä, kulkemalla kotirintamien raiteilla ja lukemalla historiankirjoja ja katselemalla sotaelokuvia, joissa yksilön ja kollektiivisen ryhmän vastakohdat usein nousevat taisteluhaudoista epäilemään kaiken järjellisyyttä ja kritisoimaan kaiken järjettömyyttä.

    Sodan muistaminen on yhtä realistista ja samalla abstraktia kuin eri puolille pystytetyt muistomerkit, jotka yrittävät selittää sodan kauhuja ja sankarillisuutta monin erilaisin tavoin ja kuvioin.

Kyösti Salovaara, 2019.
Belgialaisen Koen Vanmechelenin sodanvastainen
tilataidetoes Ypresissä. Taideteoksen
ensimmäisessä installaatiossa oli 600 000 pientä "munaa"
kuvaten Belgian maaperällä ensimmäisessä maailmansodassa
kuolleiden sotilaiden lukumäärää.

Estetiikan särkyvä pinta

[mitä näkyy, ei ole]

Kyösti Salovaara, 2019.
Historian ja nykyhetken yhteentörmäyksen estetiikka:
Utah Beach Normandiassa toissapäivänä.

Olisi lohduttavaa ajatella, että sen minkä näkee, sen myös tietää.

Lohdullisessa katsannossa kaunis olisi väistämättä hyvää ja ruma pahaa. Niin ikään harmoninen lupaisi pitkän elämän ja rauhallisen miljöön.

    Kaunis on kaunis on kaunis, sanoisi Gertrude Stein.

    Luin jostakin, kuitenkin, jonkun todenneen, että holokaustin jälkeen estetiikka estetiikan vuoksi on mahdonta.

    Muuan historiantutkija sanoi, että Adolf Hitler oli syvällisesti taiteen tuntija niin musiikin kuin arkkitehtuurinkin alueilla. Hän (melkein) riemuitsi kun rumat kaupungit pommitettiin maan tasalle. Nyt niitä pääsee rakentamaan uuden kauneusihanteen mukaisesti, Hitler ajatteli.

    Hitler rakasti estetiikkaa niin paljon etteivät ihmispolot merkinneet mitään kauneuteen pyrkimisen rinnalla. Heidät saattoi uhrata.

Kyösti Salovaara, 2019.
Historian lausumaton estetiikka:
Musta portti Trierissä - Rooman imperiumin valta.

Kun kävelee saksalaisessa kaupungissa ja näkee kauniita vanhoja rakennuksia, pitää aina muistuttaa itseään ja kysyä: ovatko nämä todella vanhoja taloja vai onko tämäkin kaupunki pommitettu raunioiksi toisen maailmansodan vuosina ja talot sen jälkeen rakennettu entisten kopioiksi?

    Tällainen kaupunki on mm. Trier Mosel-joen rannalla. Saksan vanhin kaupunki hajoitettiin melkein maan tasalle ensin tykistötulella syyskuussa 1944 ja sitten pommittamalla joulukuussa. Se ei varmaankaan johtunut siitä, että Karl Marx syntyi Trierissä ja kävi lapsuutensa koulut siellä.

    Trierissä on komea roomalaisten rakentama kaupunginportti, Musta portti niin kuin sitä nykyään kutsutaan.

    Esteettisen rakennuksen läpi saattaisi katsella kauheita vuosikymmeniä ja satoja kurjuuden vuosia – jos näkisi esteettisen pinnan, roskan ja mustan värin läpi. Mutta jos näkisi, esteettinen pinta särkyisi kuin kahvikuppi sen pudotessa lattialle.

    Esteettinen harmonia – maalauksissa, musiikissa, runoudessa, arkkitehtuurissa – ei tarkoita, että ihmisten elämä olisi ollut yhtä harmonista, yhtä esteettistä. Ei edes niiden jotka tuollaisia taideteoksia maalasivat, sävelsivät, kirjoittavat tai rakensivat.

Kyösti Salovaara, 2019.
Historian huumorin estetiikka:
Kiinalainen Karl Marx Trierissä.

”Hegel huomauttaa jossakin, että maailmanhistorian kaikki suuret tapahtumat ja henkilöt esiintyvät ikään kuin kahdesti”, Karl Marx aloitti pienen pamflettinsa Vallankaappaus Ranskassa 1851. ”Hän on unohtanut lisätä: yhden kerran murhenäytelmässä, toisen kerran farssissa.”

    Niin kuin Marxin teoksen alaotsikko – Louis Bonaparten 18. päivä Brumairekuuta – kertoo, kirjassa käydään läpi Napoleon III:n suorittama ”demokraattinen” vallankaappaus. ”Yhteiskunta pelastetaan joka kerta, kun hallitsevan luokan piiri kiskaistaan ahtaammaksi, joka kerta kun yhä suppeamman ryhmän edut esitetään koko kansan parhaana”, Marx ironisoi.

    Victor Hugo oli Napoleon III:n kannattaja kunnes valitsi toisen puolen ja joutui lopulta maanpakoon. Kurjat on eräänlainen heijastuma samasta asiasta, josta Marx kirjoitti pamflettinsa.

    Kun Vallankaappaus Ranskassa 1851 suomennettiin vuonna 1938, kirjasen esipuheessa Napoleon III:n vallankaappaus nähtiin samanlaisena tapahtumasarjana kuin se, joka nosti Hitlerin kansallissosialistit valtaan. Akateemisen sosialistiseuran julkaiseman teoksen esipuheessa todetaan: ”Ja erikoisesti teoksessaan ’Louis Bonaparten 18. Brumairekuuta’ Marx kuvaa historiallisen ilmiön, joka monessa suhteessa ennakoi tulevan fascismin, kehityskulun, joka muistuttaa vastaavaa meidän aikanamme.”

    Murhenäytelmät ja farssit kasvavat toisistaan ja toisiinsa niin että on naurussa pitelemistä, kun seuraa 2000-luvun poliittisia keikahduksia, joita tavataan kutsua populismin nousuksi. Ajankohtaisin tietysti on Boris Johnsonin Iso-Britannia.

    Käytän termiä populismi hyvin laajasti, sillä mitäpä muuta esim. eurooppalaiset vihreät liikeet ovat kuin populismin poliittisia referenssejä.

    Jotta farssin jälkeenkin tulisi jotain rakentavaa, palataan Trieriin, jonne viime vuonna kohosi näyttävä Karl Marxin patsas. Naurua ja hammasten kiristelyä piisasi Trierissä, koska patsaan veisti kiinalainen taiteilija ja sen lahjoitti Trierin kaupungille Kiinan valtio.

Kyösti Salovaara, 2019.
Vapauden esteettinen julistus:
Omaha Beach Normandiassa toissapäivänä.

Astelet keskipäivän hetkellä Normandiassa Omaha Beachillä. Laskuveden aikaan vedestä paljastunut hiekkaranta on kuin kovaa samettia. On niin kaunista, että mieli herkistyy ja askel kevenee.

    Kunnes muistaa, että tässä käytiin rajut taistelut elämästä ja kuolemasta, vapaudesta ja totalitaarisesta komennosta. Amerikkalaiset nousivat maihin 6.6.1944 omalla lohkollaan Omaha-rannalla ja Utah-rannalla. Ensimmäisen vuorokauden aikana noin 1500 amerikkalaista sotilasta kaatui. Mutta saman vuorokauden aikana noin 3000 ranskalaista siviiliä kuoli maihinnousun pommituksissa! Hyökkäyksen karttapiirroksissa siviileillä ei ollut puolustusasemia.

    Yhtä kaikki liittoutuneet pääsivät rantaviivalta Normandiaan, jossa ankarat taistelut jatkuivat viikkokaupalla. Pariisi vapautettiin elokuussa, mutta sota jatkui kauhistuttavana mm. saman vuoden jouluna Bastognen piirityksessä Belgiassa.

    Hiekka askeleittesi alla tietää kaiken, mutta vaikenee.

    Kauneus ympärilläsi on totta, mutta mitä se totuus lopulta on?

    Sadunomaiselta näyttävä erilaisten uskontokulttien Mont Saint-Michelin luostari meren saarella on kuin utuinen lupaus, johon tarttuva saattaa jäädä liejuun kiinni lopuksi elämäkseen.

Kyösti Salovaara, 2019.
Uskontojen mahdin estetiikka:
Mont Saint-Michel Normandian ja Bretagnen rajamaalla.

Ja kuitenkin… ei ole mitään syytä väistää esteettistä näkyä eikä sen esteettistä kokemusta.

    Otat valokuvia nähdäksesi paikkojen ja aikojen parhaat piirteet.

    Oletko sinä osallinen ja uhri? Vai syyllinen? Vai viaton sivustakatsoja?

    Elämän näytelmässä piisaa monenlaisia rooleja. Käsikirjoituksen tarkoitusta on vaikea nähdä saati ymmärtää.

    Kukkaloisto Givernyssä Claude Monet’n puutarhassa saa hyvälle tuulelle. Estetiikalla on sentään joskus perustelunsa.

Kyösti Salovaara, 2019.
Aidon estetiikan julistus:
Claude Monet'n lummelampi Givernyssä.

Hitzacker

[ajattelematta]

Kyösti Salovaara, 2019.
Roottoripurje pyörii ja pyörii -
ja työntää laivaa eteenpäin.

Roottoripurje pyörii itsensä ympäri 170 kilometrin tuntivauhdilla. Ilmanpaine-ero työntää ruotsinlaivaa eteenpäin.

    Turku katoaa Euroopan peräpeiliin.

    Tukholmassa autojonot seisovat tunnelissa. Suomalaiset lehdet väittävät, että tietullit ovat rauhoittaneet Tukholman liikenteen.

    Eivät ole käyneet paikalla tarkastamassa tilannetta.

    Politiikkaa tehdään huhupuheilla.

    Niistä ei kukaan jää kiinni.

    Kun liioittelee riittävästi, kaikki tuntuu uskottavalta.

Hitzacker, pieni kaupunki Elbellä, saaressa, vesien kiertämä. 5000 asukasta, talot kuin sadusta, mutta satuihin ei kannata uskoa. Niihin saa tietysti uskoa, jos se helpottaa.

    Keskiviikkoiltana kirjoitan Hitzackerissa enempää ajattelematta.

    Tänne on matkaa Hampurista kaakkoon 100 km ja Lyypekistä etelään 160 km.

    Vesien kiertämästä kaupungista tulee mieleen Colmar Elsassissa.

    Gasthausin edessä pari asiakasta juo äänekkäästi iltadrinkkejään.

    Päivän lämpö nousee taivaalle. Elbejoen rannassa hiirihaukka metsästää.

    Hitzacker ei sano mitään, mutta…

Kyösti Salovaara, 2019.
Elbe Hitzackerista katsottuna.
Joskus tässä kulki liberaalin vapauden
ja kollektiivisen pakon väkivaltainen raja.

Kummallisesti paikat syntyvät fiktiosta.

    Pysähdytään Götan kanavalle. Seisotaan kanavan töyräällä. Vihreänharmaa vesi tuo mieleen Sjöwall & Wahlöön ensimmäisen Martin Beck –dekkarin Roseanna vuodelta 1965. Romaanin kaunis uhri, amerikkalainen Roseanna murhattiin Götan kanavaristeilyllä.

    Hitzacker ei sano mitään, paitsi sitten kun luen Len Deightonin vakoiluromaanin Berliinin peli. Siinä itäsaksalaiset pakenevat länteen uimalla Elben yli Hitzackeriin, missä vapauden lämpöiset valot palavat kutsuvasti.

    Vuosien mittatilauspuku ei mahdu päälle. Muutama päivä sitten toisen maailmansodan syttymisestä tuli 80 vuotta. Normandian maihinnoususta on muutama kuukausi yli 75 vuotta ja Pariisi vapautettiin melkein näihin aikoihin 75 vuotta sitten.

    Kohta tulee 30 vuotta Berliinin muurin kaatumisesta.

    Vapautta on monta sorttia. Mitä vapaudesta tiedetään, jos historia unohtuu, vaietaan, jätetään sanomatta?

Hitzacker – kylä kuin sadussa, mutta vain niille jotka uskovat joulupukkiin.

    Saksalainen maaseutu on täynnä pikkukaupunkeja tai kyliä, joissa pääkadun varrella toistaan komeammat omakotitalot kilpailevat puutarhoidensa runsaalla kauneudella.

    Totta tai ei, mutta kun ohittaa Lyypekin ja ylittää entisen DDR:n rajan ja kääntyy nyttemmin vilkasta Schweriniä kohden, ei voi tammikujia ajaessa olla tuntematta maiseman historiallista apeutta. Omakotitalot ovat kyllä isoja, mutta jotenkin hengettömiä, pelkistettyjä ja puutarhat karuja – siitä huolimatta että muuri kaatui 30 vuotta sitten ja Saksa yhdistyi vuotta myöhemmin.

    Tunne voi olla kuviteltua. Luetun, ei koetun, väärin ymmärtämistä, kaikkeen uskomista.

    Hitzackerissa ollaan ”lännessä”. Kenenkään ei tarvitse enää uida Elben yli pakoon totalitääristä mielen ja ruumiin vankilaa.

    Nyt Schwerinissä ”itäsaksalainen” oluttuoppi maksaa 3,8 euroa.

Kyösti Salovaara, 2019.
Borgholm Öölannissa - 1200 luvun jäljet.
Elinvoiman merkit!

Aloitan Heikki Pursiaisen pamfletin Olette kaikki väärässä (Tammi, 2019).

    Pursiainen on liberaali, joka ei ole koskaan väärässä.

    Mutta onko sellaisia liberaaleja olemassa?

    Aluksi Pursiainen seisottaa Antti Nylénin liberaalin huoneensa nurkaan häpeämään.

    Pursiainen on kyllä oikeassa. Itsensä kansakunnan kaapin päälle korottanut Nylén ei todellakaan tajua mitä yhteiskunnassa tavaroiden ja palveluiden vaihdanta tarkoittaa. Vaikka Nylén olisi kuinka hyvä kirjoittaja tahansa, siitä ei millään järkevällä logiikalla seuraa, että yhteiskunnan pitäisi maksaa ”kuukausipalkkaa” Nylénille siitä, että hän kirjoittaa mainoita esseitä.

    ”Muut eivät anna meille meidän tarvitsemiamme asioita, siksi, että me tarvitsemme niitä”, Pursiainen kirjoittaa, ”vaan siksi, että me annamme heille niitä asioita, joita he puolestaan tarvitsevat… Aikuisten maailmassa elanto saadaan tarjoamalla jotakin, joka on muista tärkeää, joka palvelee muiden intohimoja, haluja ja taloudellisia tarpeita… Poliisien palkkaamisen syynä ei ole poliisien elättäminen, vaan yhteiskunnallisen turvallisuuden ylläpito.”

    Aikuisten maailmassa… kuka nykyään tunnustaa elävänsä siellä ?

Joskus historian huomaa, toisinaan ei.

    Viime viikolla Hesarissa lainattiin uutista 50 vuoden takaa elokuun viimeiseltä päivältä 1969. Kerrottiin kuinka suomalaiset maantiet ruuhkautuivat lomalaisten palatessa kaupunkiin. Kesä oli ohi, mutta vasta elokuun viimeisenä päivänä.

    Tänä vuonna kesä lopetettiin Suomessa elokuun alkupuolella koulujen alkaessa. Lämpömittarin lukemilla ei ole väliä. Kesäterassit sulkeutuvat, saaristoajelut loppuvat, maauimalat menevät kiinni.

    Yllättäen Ruotsissa näyttää käyvän samalla tavalla. Eteläisessä Karlshamnissa saaristoristeilyt on lopetettu, vaikka aurinko paistaa täydeltä terältä ja väki kulkee polvihousuissa. Borgholmin rauniolinnalla Öölanissa turistit ihmettelevät miksi turistinähtävyyden ravintola on sulkenut itsensä ja avaa ovensa vasta ensi kesänä.

    Lehmät makaavat Öölannin karulla nurmikolla.

Kyösti Salovaara, 2019.
Karlshamn.

Pohjoismaiden kansat ovat liika viisaita.

    Pää tulee kipeäksi kaiken ajattelemisesta. Lasketaan niin paljon ettei tiedetä mitä laskettiin. Ynnäys sujuu: lopputulosta ei tajua kukaan.

    Rømøn saarella Tanskassa saksalaiset asuntovaunut vieri vieressä tuulen tuivertaessa hiukset päässä.

    Pohjanmeren upealla rantahiekalla saa ajaa luvallisesti autolla. Niinpä luonnontilaisten dyynien viereltä autot syöksyvät aaltoja kohti veden viiruttamaa hiekka-asfalttia pitkin.

    Ihminen on järjessään järjetön.

    Se on kauheaa, mutta lopulta lohduttavaa.

    Ajattelematta sen enempää…

Kyösti Salovaara, 2019.
Rømø - autoilu sallittua!