Lasten mehuhetki

 [vallan kammareissa]

Kyösti Salovaara, 2022.

”Herra presidentti, sinä tolkutat, saisinko minä sanoa että…”

    Mutta samassa joku tulee veeseestä, se on Matti, hän napittaa housujaan vielä kynnyksellä. Presidentti höräyttää naurun, taputtaa Mattia ja sanoo niin kuin maan isät sanovat.

    ”Kas Mattia, aika poika. Hän aikoo kirjoittaa tämän maan historian uudestaan. Punaisen joka sivulta. Mitäs tuumitte? Mutta kyllä minun nyt täytyy käväistä tuolla, hetki vaan.”

- Ralf Nordgren: Perhoskorva (Fjärilsörat, 1971). Suom. Elvi Sinervo. Kirjayhtymä, 1971.

Amiraaliperhonen parkkipaikan aidalla.

    Elokuun lämpimiä tuulia.

    Vallan kello käy torin laidalla, kymmenen yli kaksi.

    Lastenkamarista on lyhyt matka vallan porstuaan.

    Eurooppalainen lehdistö seuraa suomalaisten puuhailuja. El País noteraa tiistaina pääministerin anteeksipyynnön. Ensin oli Natoa, sitten bilekuvia.

    Valta on lähellä, niin kaukana.

Hieno suomenruotsalainen kirjailija, modernisti, vasemmistointellektuelli Ralf Nordgren (1936-2014) kuvasi presidentti Kekkosen järjestämiä ”lastenkutsuja” romaanissaan Perhoskorva.

    Romaanissa Urho Kekkosta kutsutaan "presidentiksi". Nordgrenin minäkertoja Breng, yliopiston lehtori, kirjailijan alter ego, saapuu Linnaan (*) tummassa puvussa, niin kuin kaikki muutkin. Syödään, puhutaan, juodaan, poltetaan havannalaisia, kenties Fidel Castron lahja Suomen presidentille. Seisotaan yhteisesti vessajonossa. Ollaan vasemmistolaista eliittiä, tulevaisuuden toivoja.

    ”Meillä on tapana”, presidentti sanoo tervetuliaispuheessa, ”että silloin tällöin yritämme ottaa selkoa mitä nuoren polven keskuudessa tapahtuu, ja tällä kertaa halusimme koota seurueen keskustelemaan yliopiston tulevaisuudesta.”

    Keskustellaan, syödään, juodaan konjakkia.

    Jossakin vaiheessa Breng tajuaa, että paikalla oleva vasemmistolainen sivistyneistö ei ole peräisin työväenluokasta: ”Tämän maan jonkinsorttista valiojoukkoa. Joka on sen verran suhteissa sisärenkaaseen että on saanut kutsun tänne tänä iltana. Ei sattumalta. Risto ei ole täällä. Eikä ainoatakaan työmiestä. Mutta ehkä he ovat täällä jonakin toisena iltana. Vaikka et sinä usko sitä. Ei, tämän maan sisärenkaat ovat yhä edelleen jonkinmoinen sivistyneistön valiokerros, jonkinlainen yläluokka. Siitä huolimatta täällä on vasemmistolaisia, Chen ja Dubčekin ja Maon kannattajia, ja Ho Tši-minhin, niin juuri niitä ovat nämä vasemmistolaiset täällä. Ei ainoatakaan, jonka poliittisella katsomuksella olisi juurensa niissä olosuhteissa, jotka ovat tämän maan vasemmiston lähtökohta. Ei ainoatakaan. Teoreettista intellektuellivasemmistoa! Iskusanavasemmistoa! Muotivasemmistoa!"

    Istutaan pitkää iltaa presidentin lastenkutsuilla. Juodaan, puhutaan, syödään. Presidentti yrittää johtaa laulua. ”Voi jumalauta meitä ammutaan / nyt veikot siskot tulkaa auttamaan / luo barrikadien käy nyt tie… ”, presidentti aloittaa ja unohtaa sanat. Nuori sivistysväki ei osaa auttaa. (Ehkä presidentti sekoittaa kaksi eri laulua...)

    Illan lopulla, monen ryypyn, usean havannalaisen sikarin jälkeen presidentti avautuu. Katsokaa ympärillenne, hän sanoo. Katsokaa niitä jota nyt seisovat vierellänne:

    ”Jos he ovat teidän ystäviänne, niin muistakaa mitä minä nyt teille sanon. Minä olen kokenut kaiken mitä voi kokea poliittisella uralla, minä olen joutunut tekemään myös tuskallisen havainnon että… niin, sanon sen vain näin: Missä olette te jotka olitte minun ystäviäni? Missä ovat minun ystäväni?”

Kyösti Salovaara, 2022.

Kyösti Salovaara, 2022.
Valta!
Niin lähellä, niin kaukana!

Valta kiehtoo, vetää tykö, painaa harteilla, työntää pois, jättää jäljen. Pääministeri itkee Lahden torilla. On kaikkea liikaa. Antakaa anteeksi!

    Niin kuin Machiavelli kirjoitti: useimmat meistä näkevät vallan vain ulkopuolelta, eivät pääse koskettamaan sitä, valtaa, sen käyttäjää. Kenties sisäpiirissäkään majailevat eivät ole sisällä vaan porstuassa. Lasten mehuhetkeen riittää pyrkijöitä, kamera taskussa, mieli sumeana.

    ”Valta on tunnetusti historian luotettavimpia lemmenkiihdykkeitä ja puree sekä miehiin että naisiin”, kirjoitti Yrsa Stenius kirjassaan Albert Speeristä, Hitlerin arkkitehdistä ja varusteluministeristä. (Stenius: Rakas minä – Albert Speerin arvoitus. Suom. Risto Hannula. Kirjayhtymä, 1981.)

    Stenius jatkoi, että narsismi vaikuttaa merkittävästi valtaan rakastumisessa. Niin kuin kaikenlaisessa rakastumisessa.

    Albert Speer oli nuori mies päästessään valtaan. ”Tullessaan Kolmannen valtakunnan rakennustoiminnan johtoon hän ei ollut täyttänyt kolmeakymmentä. Hän oli tuhoisan nuori – yksinkertaisesti aivan liian nuori.”

    Stenius sanoo, että nuoren ihmisen on vaikeampi kuin vanhemman suojata rehellisyyttään vallan syövyttävilta ominaisuuksilta. ”Nuori ihminen on aivan yksinkertaisesti alttiimpi toissijaiselle narsismille kuin vanhempi. Kaikesta huolimatta kokemus lujittaa persoonallisuutta, valaa siihen itsenäisen harkinnan, toivomisen, tuntemisen ja itsensä myöntävän minän mahdollisuudet ja taipumukset. Kun lyhyen elämän kokemukset ovat rajallisia, on omaa minä-ainesta ympäröivä kalvo ohut.”

    Kirjassaan Stenius hyppää Kolmannesta valtakunnasta 1970-luvun Pohjoismaihin, myös Suomeen. Ei siksi että pohjoismainen sosialidemokratia muistuttaisi kansallissosialismia, vaan siksi että myös täällä, 1970-luvulla nuoret poliitikot pääsivät valtaan, ehkä liian aikaisin.

    Emme aina muista, tai tajua, että suomalaisen politiikan näkyvimmät ja lahjakkaimmat miehet pääsivät eduskuntaan alle 25-vuotiaina! Siis semmoiset kuin Erkki Tuomioja, Erkki Liikanen, Ilkka-Christian Björklund, Paavo Väyrynen ja Ilkka Kanerva.

    ”70-luvun alussa he ovat ministereitä, kansliapäälliköitä, osastopäälliköitä, kansanedustajia ja erilaisia tulevaisuuden miehiä maassa, joka kunnioittaa ministereitä, kansliapäälliköitä, osastopäälliköitä ja tulevaisuuden miehiä – kansanedustajiin, joilla on vain kansan luottamus eikä tsaarilta perittyä ja Kekkosen välittämää valtaa, suhtaudutaan epäilevämmin. He ajavat mustissa autoissa, heitä ympäröivät sihteerit, heidän ei odoteta pikkusormellakaan puuttuvan käytännön asioihin… he olivat tuskin kypsiä mutkikkaan koneiston tehtäviin ja joutuivat koko kyvykkyytensä voimalla pikavauhtia opettelemaan, miten heidän tulisi valtatehtäväänsä toteuttaa…”

    Sitten Stenius vetäisee linjan Ruotsin nuoresta poliitikkoporukasta ikiaikaiseen narsismiin: ”Eikö punaviini- ja kasvisvasemmiston käyttövoimana amerikkalaistuneessa Ruotsissa ollutkin nimenomaan kiihkeä juovuttavan minä-vahvistuksen tavoittelu, kaipuu vaikuttaa historian kulkuun, itsetäyteinen harhakuva siitä että omistaa maailman, sen oikeuden ja tulevaisuuden?”

   Kuinka lyhyt mutta pitkä matka onkaan Steniuksen lauseista 40 vuoden päähän, 2020-luvun Suomeen!

Näytä minulle kirjahyllysi niin tiedän millainen ihminen olet!

    Mutta jos sinulla ei ole kirjahyllyä, niin kuin kohta kenelläkään ei ole, niin miten saan luonteestasi otteen?

    No, entäpä ystäväsi? Näenkö sinut ystävissäsi?

    Kekkonen keräsi lastenkutsuille nuorta sivistyneistöä, siihen aikaan hyvinkin vasemmistolaista. Kutsuilla puhuttiin vakavista asioista kepeässä ilmapiirissä. Wikipedian mukaan Kekkonen lopetti lastenkutsut, koska niissä lopulta keskityttiin vain ryyppäämiseen.

    Sanna Marinin biletys on hänen oma asiansa. Kenenpä ei tekisi mieli irroitella kun ahdistaa, kun valta siivittää askeleita ja vastuu painat hartia lyttyyn. Joskus elämä on niin tylsää että tekee mieli...

    Mutta Kekkosen lastenkutsuista on tultu pitkälle, ikään kuin käänteiseen todellisuuteen. Nyt lasten mehuhetki täyttyy rokkareista, räppäreistä, poppareista ja monenlaisista somettajista ja linssiluteista, joiden kanssa ei varmaankaan puhuta ”vakavista” asioista, ja jotka käyttävät ystävyyttä oman julkisen minänsä myymiseen.

    Vai onko pääministeri sittenkin samaa porukkaa? Olen kuullut pääministerin puhuvan asioista, mutta olenko kuullut yhtäkään ajatusta?

    Ulkopuolinen ei tietenkään tiedä mitä vallan kammareissa tapahtuu. Kuka puhuu, ken kuuntelee. Me näemme ruhtinaan, mutta emme pääse koskettamaan ruhtinaan viittaa.

    Yrsa Stenius lainasi narsismin kuvaksi Björn Håkansonin rakkausrunoa Följä John. Kenties minunkin kannattaa ”painaa” se tähän:

    ”Katsokaamme pois toisistamme, mehän rakastamme toisiamme, niin, me rakastamme jotakin itsemme vaiheilla, jotakin mitä tarvitsemme...”

(*) Korjaus 25.8.2022: Kotkalainen pitkän linjan toimittaja Olli viestitti, että lastenkutsut pidettiin Tamminiemessä, ei Linnassa. No, niinhän Wikipediakin kertoo. 

Kyösti Salovaara, 2022.

Paikan nimi: Pernoo

[”kylmäverisesti”]

Kyösti Salovaara, 2022.
Kymijoen maisema Kotkan Pernoossa
Myllykosken yläpuolella nyt.
Juuri mikään ei ole muuttunut 60 vuodessa, paitsi että
tänään vesi on kirkasta ja puhdasta lohenkin nousta.
Vedenjakaja sijaitsee tuolla ylhäällä missä metsät näyttävät yhtyvän.

En enää nähnyt kaupunkeja, maisemia enkä muistomerkkejä enemmän tai vähemmän miellyttävien taulujen sarjana, josta ne olisi voinut leikata sieltä täältä, niin kuin samasta kankaasta, vaan niistä tuli kaikista perinpohjin erilaisia ja aavistamattomia kokonaisuuksia, joita mieleni janosi tutkimaan oppiakseni ne tuntemaan. Nimeltä mainittuina ne muuttuivat, kuten ainakin elävät olennot, vielä äärettömän paljon yksilöllisimmiksi! Sanat antavat esineistä ja ajatuksista pienen, selvän ja kaavamaisen kuvan niin kuin ne, joita ripustetaan koulujen seinille, jotta lapset saisivat jonkinlaisen käsityksen höyläpenkistä, linnusta, muurahaispesästä ja saman eläinlajin toisiaan muistuttavista edustajista. Mutta erisnimet antavat henkilöistä – ja kaupungeista, niin että totumme pitämään niitä yksilöllisinä, henkilöitten tapaan ainutlaatuisina – sekavan kuvan, joka saa nimistä, niitten reippaista tai synkistä soinnuista värinsä, johon ne peittyvät kokonaan, niin kuin kauttaaltaan siniset tai punaiset mainokset, joita painettaessa käytetyn menetelmän rajoitusten takia tai piirtäjän oikusta eivät ainoastaan ole taivas ja maa, vaan myös veneet, kirkko ja ohikulkijat ovat joko sinisiä tai punaisia.

- Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä (2). Swannin tie. Swannin rakkaus. Paikannimet: nimi. Suom. Inkeri Tuomikoski. Otava, 1977.

Ollakseni rehellinen en varastanut pakinan aihetta Marcel Proustin romaanista.

    Yhtä lailla selvää on, ettei Proust saanut yllä olevaan lainaukseen ideaa tästä pakinasta, jota ei ole vielä olemassakaan.

    Proustin ajatus paikannimistä, siitä että kun paikalla on erisnimi se alkaa elää uudella tavalla, kuulostaa kiehtovalta. Että siitä tulee kokonainen elämäntilanteen ”maalaus”, väritys joka kuvastaa ihmisen tunteellista suhdetta juuri tuohon paikkaan, jolle on annettu nimi.

    Siitäkö johtuu, että romaanikirjailijat antavat fiktiivisillekin paikoille, kylille ja kaupungeille ja joille ja vuorille nimen? Nimetty kaupunki on vakuuttavampi kuin että kaupunkia sanoisi vain kaupungiksi. Mutta herättääkö fiktiivinen kaupunki koskaan samanlaisia mielleyhtymiä kuin oikea kaupunki?

    Romaanin lukijana olen sitä sorttia, että vierastan fiktiivisiä paikkoja, vaikka ne kuinka muistuttaisivat todellisia paikkoja. Tämä voi olla puute tai pelkästään mielikuvituksen kapeutta. Joskus kyllä mietin, että kirjailijat käyttävät fiktiivisiä paikannimiä laiskuuttaan. Kun ei mene tutustumaan ”oikeaan” paikkaan, sen voi korvata sepitteellä ja kuvailla millaiseksi tahansa.

Elämämme on paikkoja. Toisissa ollaan pitkään, joissakin pistäydytään. Sitten ovat nuo kiehtovat tai pelottavat romaanien ja elokuvien ”paikat”, joihin tekee mieli, mutta joihin harvoin pääsee.

    Viime perjantaina ajoimme Sutelan Prisman lähellä olevan ympyrän kautta kohti Kotkan hautausmaata. Ympyrästä lähtee tie pohjoiseen. Tienviitassa lukee Pernoo.

    Mitä jos kävisi Pernoossa?

    Hautausmaalta palatessa, takaisin Helsinkiin ajettaessa, käännyimme Sutelan ympyrästä pohjoiseen. Siitä on Pernooseen kymmenkunta kilometriä.

    Vanhempani ostivat mökkipahaisen (ilman tontin omistusta) Pernoosta eräältä tutulta 1960-luvun alussa. Punaiseksi maalattu lautamökki sijaitsi joen rannalla keinotekoisella törmällä, joka oli syntynyt kun viereistä koskea perattiin tukinuittoon sopivaksi. Koski, nimeltään Myllykoski ja sen päävirta Torminvirta, aloittaa Pernoonkoskien sarjan Kymijoen Langinkosken haaran yläpäässä. Pernoonkoskia suunniteltiin aikoinaan voimalaitoksien käyttöön.

    Mökkimme kohdalla joki oli leveä; siinä juoksi puolet Kymijoesta. Muutama kilometri mökiltä pohjoiseen Kymijoki haarautui Ahvenkoskelle. Haarautumiskohtaa sanoimme Vedenjakajaksi.

    Pernoon mökillä vietin lähes kaikki vapaa-ajat kesäisin aina tuonne 1980-luvun alkuun asti. 1970-luvun alussa mökkiä kohennettiin, kun sain Kutsetin atk-osaston kesäharjoittelijana halvalla puutavaraa Norjan sahalta.

    Pernoo oli yksi elämäni paikoista vuoteen 2003 saakka. Silloin mökkipaikkamme luovutettiin maanomistajaisännälle, joka rakensi paikalle komeampia vuokramökkejä. Nyt, viime perjantaina ajoimme tuonne Pernoon "paikkaan". Otimme kuvia laiturilta, samalta kohdalta rannasta missä omakin laiturimme aikanaan sijaitsi.

    Pitkästä aikaa: Paikan nimi: Pernoo.

    Iskikö tunteet sydämeen?

S.I. 2022.
Kirjoittaja "kylmäverisesti" Pernoossa viime perjantaina,
 nostalgian laineita pelkäämättä.

Raili Salovaara, 1978.
Kesällä ongittiin... mutta
kevätlomalla 1978 viljeltiin myös henkeä.
Tässä tunnelmaisessa Railin pastellityössä
minä rakennan Pernoossa 
 artikkelia Yhdysvaltain kirjallisuudesta WSOY:n
Spectrum tietosanakirjaan.

R.S. 1973.
Kirjoittaja joella n. 50 vuotta sitten.
Tuolloin Pernoo kuului Kymin kuntaan.
Katselen yläjuoksun suuntaan Torminvirran reunalla,
mökkimme sijaitsi n. 150 metrin päässä katseen suuntaan.

Ei, eivät iskeneet.

    Olen yllättynyt kuinka ”kylmäverisesti” pystyn vuosien päästä kokemaan elämäni paikat, vaikka niissä olisi kohdannut kuinka suuria tunteita tahansa, ja vaikka ne olisivat elämän tosihetkellä tuntuneet kaikelta mitä ihmisellä on.

    Kylmäverisyys ei johdu siitä, että elämä elämäni paikoissa olisi ollut kurjaa tai ikävää. Päinvastoin, niissä elämäni on ollut pääosin erittäin mukavaa, miellyttävää, jopa suurenmoista rakkaitten ihmisten seurassa.

    Ehkä juuri siksi tärkeässä paikassa pidättelee tunteitaan. Niihin syöksyminen saattaisi olla liian rankkaa. Tässä iässä edessäpäin aukeaa lyhyt polku, ehkä pari sataa metriä kun taas taaksepäin näkyy katuja ja teitä kymmeniä ja kymmeniä kilometrejä, eikä niille kilometreille palaaminen ei ole helppoa, paitsi kliinisesti tarkastellen, kylmäverisesti muutoksia kirjaten.

    Luulen tietäväni mistä nostalgian raskaus johtuu.

    Joskus juuri leikatun nurmikon tuoksu herättää niin voimakkaan muistikuvan, että se ahdistaa: Olen potkimassa jalkapalloa nurmikentällä Museokadun lähellä. Pelaamme poikien kanssa. Tiedän että kohta kuulen isäni vihellyksen: hän on palannut töistä ja on ruoka-aika. Ja eikö ensi viikolla olla menossa mökille? Kalastamaan, onkimaan, istumaan iltaa nuotiolla. Ja syksyllä pitää päättää mitä alan opiskelemaan, ehkä lukiossa, kenties jotakin sen jälkeen. Saa nähdä mahdunko luokan koripallojoukkeeseen. Riipuu Sahiluoman Veijosta. Osaa pelata. Luokanvalvoja vaihtuu, vähän pelottaa.

    Tarkoitan edellisellä, että muistikuva ei koskaan käsittele pelkästään menneisyyttä, vaan sen mukana mieleen tulvivat tuolloin päässä olleet ajatukset tulevaisuudesta: unelmat, suuret ja pienet. Aivoista ei mikään katoa - ei edes aikanaan koetut unelmat ja haaveet. Jokaisessa muistikuvassa on myös sen hetkinen tulevaisuus läsnä.

    Nostalgia ”koskee” siksi, että muistikuva esittää ne muut mahdollisuudet, jotka elämän toteutunut polku on ohittanut. Jokaisessa elämänhetkessä polkuja on edessäpäin useita, takana vain se yksi jota on kulkenut.

Mitä Pernoossa tehtiin?

    Siellä oli kolme keskeistä harrastusta: Onkiminen. Onkiminen. Onkiminen.

    Siinä ohessa, koska siellä aina kuljettiin soutuveneellä, joen rikas elämänpiiri tuli tutuksi. Vedenjakajan maisema oli kuin Amazonilta jokeen laskeutuvine pensaineen. Ei ollut asutusta eikä juuri kesämökkejäkään, koska maisema joen deltassa oli matalaa ja soista.

    Kymijoki oli 1960-luvulla pahoin saastunut. Puunjalostusteollisuus laski jokeen kuitujätettä, joka kesäisin mätäni tyvenissä paikoissa. Mutta päältä katsoen joki oli upea ja kaunis.

    Pernoossa näin lintuja joita en ollut ennen nähnyt enkä sen jälkeenkään.

    Kahlaajista punajalkaviklo ja metsäviklo olivat tuommoisia uusia tuttavuuksia. Vedenjakajalla olen nähnyt korean kuningaskalastajan ja yhden kerran kuullut kuhankeittäjän. Taivaanvuohien, lehtokurpan ja rantasipien äänet kuuluivat joella jokapäiväiseen äänimaisemaan. Kerran velipojan kanssa suon reunassa hiivittiin hyvin lähelle kehrääjää. Piti saada valokuva. Jussi otti kuvia, minä kirjoitin impressioita Eteenpäin-lehteen. Samalla suolla pesi tuolloin kalasääski, siihen aikaan harvinaisempi kuin nykyään.

    Mökillä oltiin koko ajan ulkona. Pienessä mökissä nukuttiin ja sateella pidettiin sadetta. Yleensä ruokailut ja kahvit toimitettiin ulkosalla, joen virratessa vuolaana jalkojen juurella. Iltaisin joen musta magia nuotiotulen loisteessa oli näytelmä josta ei saanut katsettaan irti.

    Vaikka Kymijoki näytti lempeältä, melkein kuin järveltä, sen virran voiman tajusi vasta kun meni uimaan. Kokematon kävijä ajatteli näyttävänsä uimataitonsa pulahtaesaan laiturin päästä jokeen: me pojat naureskelimme rannalla seuratessamme kuinka uimari ei liikkunut lainkaan eteenpäin, tuskin pysyi paikallaan vaikka uimaliikkeet olivat ylpeän voimakkaita.

Paikan nimi: Pernoo.

   Mitäpä jos alkaisi kirjoittaa pakinoita oman elämänsä paikoista?

   Ottaisiko hermoon? Koskisiko sydämeen? Veisikö jalat alta?

   Pakinoiden otsikoita tyyliin:

     Kotka: Museokatu 13.

     Kallio: Josafatinkatu.

     Tapiola: Jalmarintie.

     Leppävaara: Miekka.

     Tapiola: Itätuulenkuja.

     Soukka: Miniatontie.

     Pukinmäki: Tapperinkuja.

     Malmi: Malmin raitti.

     Torreblanca: Calle Orquídea.

Kyösti Salovaara, 1973.
Illalla usva leviää suolta joen ylle.
Vedenjakaja häipyy usvaan.
Tyynen pinnan alla vuolaat voimat merta kohti.

Päältä katsoen

 [kuin historiaa hapuillen]

Kyösti Salovaara, 2022.

”No eiköhän mittaaminen ja laskeminen ja punnitseminen ole ilmestyneet mieleisimpänä avustuksena näitä vaikutuksia vastaan, niin ettei meissä ole määräävänä se, mikä näyttää suuremmalta tai pienemmältä tai lukuisammalta tai raskaammalta, vaan se [sielumme kyky], mikä on laskenut ja mitannut tai vaikkapa punninnut?”

- Platon: Valtio. O.E. Tudeerin suomennos. Otava, 2.p, 1972.

Kun katsot kuvaa se katsoo takaisin.

    Näet kuvassa kaikenlaista. Kuvalle olet vain yksi subjekti.

    Mutta kuva ei synny tyhjästä. Itse asiassa kuvaa ei olekaan vaan se ”asia” jonka kuva on näyttävinään.

    Tässä mielessä kuva on todellisuuden subjekti, jonka subjekti olet sinä, kuvan ottaja. Päältä katsoen todellisuus esiintyy kahdessä mielessä, oikeasti ja jäljennettynä.

    Mutta kun katsot todellisuutta tai otat kuvan, ”esine” tai ”asia” ei kerro koko todellisuutta.

    Hämmentävää.

Tässä pakinassa on valokuvia Berliinistä. Ne voisivat olla mistä tahansa mutta eivät ole.

    Näissä kuvissa pinta on selkeä. Sen voi kuvailla muutamalla sanalla.

    Yhteistä kuitenkin on, että niissä kaikissa on historian viivat, joita ei näe ellei tiedä. Erässä mielessä historia on kuvan fiktiota, vaikka onkin kovaa todellisuutta. Historiaa ei voi kanniskella muovipussissa, mutta ei sitä noin vaan valokuvaankaan nappaa.

    Käyn kuvat läpi suurentelematta. En paisuttele merkityksiä.

    Elokuun alussa Berliinissä paistoi aurinko. Kaupunkilaiset taisivat olla lomilla, turisteja Brandenburger Torilla, Alexanderplatzilla ja museosaarilla. Julkisissa kulkuneuvoissa matkusti ”ilmaiseksi” (9 euron lippu voimassa kuukauden kaikensorttisissa junissa ja busseissa) kenenkään perään kyselemättä.

Johdantokuvassa on komea huvila järven rannalla.

    Viime sunnuntaina hellettä piisasi. Kesäinen idylli. Huvilan terassilta näkyi järven yli hiekkarannalle, missä aurinkovarjot täplittivät maisemaa. Järvellä kulki kaikenlaisia aluksia, suuria ja pieniä, koneilla ja purjeilla, airoilla ja meloilla. Berliiniläiset viettivät sunnuntaita. Iloisia kiljahduksia.

    Rannan tuntumassa muutama nokikana uiskenteli sinilevän viiruttamassa vedessä. Kaunista sekin jos ei tiedä mitä sinilevä tarkoittaa.

    Pari sataa metriä huvilasta toisaalle rantabaarissa berliiniläiset viettivät sunnuntaita. Söivät lounaaksi currywurstia ja perunoita. Ja opettelivat purjehtimaan.

    Kymmenen vuotta sitten Berliini näytti samanlaiselta kuin tänään, currywurstin ja dönerkebabin tuoksujen valtaamalta kaupungiltä, missä rakennetaan ja puretaan kaikkialla. Toimeliaisuus!

    Pinnalta näkee pinnan.

Kahdeksankymmentä vuotta sitten, 20.1.1942, SS-kenraali Reinhardt Heydrich toimi puheenjohtajana tuossa Wannseen rannan huvilassa pidetyssä kokouksessa. Paikalla oli natsihallinnon keskeisiä virkamiehiä.

    Kokous kesti vain 90 minuuttia. Sen päätteeksi tarjoiltiin konjakkia. Rentouduttiin.

    Aiheena oli juutalaiskysymyksen ”lopullinen ratkaisu”. Adolf Eichmann piti tarkkaa pöytäkirjaa keskustelusta. Sitä käytiin harkitun loogisesti. Juutalaisten tuhoaminen oli logistinen ongelma, ei inhimillinen eikä tunteita herättävä.

    Asia oli valmisteltu hyvin. Eri hallinnonalat tulivat koordinoiduksi.

    Wannseen kokouksen jälkeen "lopullinen ratkaisu" pantiin toimeksi.

    Kahdeksankymmentä vuotta myöhemmin huvila Wannseen järven rannalla on idyllinen. Kunhan ei mene sisälle katsomaan huonetta, jossa päätettiin panna toimeksi.

Kyösti Salovaara, 2022.

Kyösti Salovaara, 2022.

Tässä kuvaparissa on graffitien likaama muuri Spree-joen rannan ja Mühlenstrassen välisellä kaistaleella - ja muurin välittömässä läheisyydessä joen yli vievä kaunis silta. Muurin jakamassa berliinissä vain kävelijät pääsivät ylittämään sillan.

    Nähdään lähihistoriaan, Berliinin muurin jakamaan Berliiniin, liberaaliin länteen ja totalitaariseen ”itään”. Oberbaumbrücke oli rajanylityspaikka kylmän sodan Berliinissä. Näyttikö silta silloin yhtä kauniilta? Kuin korulta?

    Viime viikolla lainasin pakinassani John le Carrén romaania Värisuora (Smiley’s People), jossa englantilaiset odottavat sillan Länsi-Berliinin puoleissa päässä itäpuolelta saapuvaa neuvostoliittolaista vakoilupäällikköä. Eräiden vihjeiden mukaan le Carrén kuvaama silta saattaisi olla tämä Oberbaumbrücke.

    Mutta fiktio ei ole tosi vaikka kuvaakin todellisuutta. Ehkäpä venäläinen vakoilija saapui tuota silta pitkin länteen, kenties ei. Kuvitella saa, siitä ei jää kiinni.

    Kuvassani muuri on kuvattu ”Länsi-Berliinin” puolelta. Se ei näytä kovin kummoiselta rakennelmalta. Mutta muurin itäpuolella konekiväärisotilaat pitivät huolen, että muurille asti ei kukaan päässyt kuolemankaistaleen yli elävänä.

    Muurin töherrykset viestivät kylmän sodan henkistä rappiota.

    En rakasta graffiteja mutta tässä ne saattavat kertoa syvempää totuutta nykyajalle.

Kyösti Salovaara, 2022.

Kyösti Salovaara, 2022.

Kyösti Salovaara, 2022.

Hypitään historiaa pitkin ja poikin.

    Kuvassa on natsipomo Hermann Göringin 1930-luvulla rakennuttama ilmailuministeriön mahtava rakennus, tuohon aikaan Euroopan suurin konttorirakennus.

    Toisen maailmansodan jälkeen Göringin ”talo” jäi DDR:n puolelle, siihen sijoitettiin useita virastoja. 1950-luvun alkupuolella saksalainen taidemaalari Max Lingner rakensi 14 käsityötaiteilijan avustamana 18 metriä pitkän muraalin talon pohjoispäätyyn, pylväiden suojaan, parhaista Meissenin posliinilaatoista. Muraalissa kuvataan DDR:n unelmaa sosialistisesta yhteiskunnasta.

    Lingner ei saanut tehdä taideteosta mielensä mukaisesti. Utopian kuvan piti vastata sen realistista ideaa: kansalaiset ovat veljiä keskenään, insinööri ja maanviljelijä, poliittinen johtaja ja laulava nuoriso tasa-arvoisen yhteiskunnan ihannemallina. Lingner ei kuulemma piirtänyt traktoria riittävän realistisesti!

    Ihanteen kuvaamisessa ei muuten ole mitään vikaa.

    Todellisuuden vika on siinä, ettei DDR yhteiskuntana vastannut lainkaan Lingnerin taideteoksen henkimää idylliä.

    Nykyään tämä Detlev-Rohwedder-Haus on Saksan valtionvarainministeriön käytössä.

    Kun katsoo taloa ja sen muraalia, ei tiedä mistä historia alkaa eikä varsinkaan sitä mihin se johtaa.

Tämänkertainen päiväkävely currywurstin tuoksuisessa Berliinissä päättyy historialliselle Brandenburger Torille, portille missä historian varjot lankeavat piikinterävinä kaikkiin suuntiin.

    Tässäkin kohtaa liberaali länsi ja totalitaarinen itä jakoivat Berliinin kahdeksi. Ennen niin idyllinen Unter den Lindenin bulevardi jäi itäiselle puolelle.

    Idyllit säilyvät valokuvissa, ehkä myös menneisyyttä haikailevissa mielissä.

    Currywurstin tuoksuisella Unter den Lindenilla lähellä Brandenburgin porttia pieni mielenosoittajien joukko vaati viime sunnuntaina vapautta Venäjän alistamille entisille Neuvosto-valtioille. Ukrainan liput liehuivat, megafonit julistivat vapauden sanoja, kahleiden tuskaa.

    Kymmenen vuotta sitten - ennen Krimiä ja Ukrainaa - Berliini näytti melkein samalta.

    Mutta mikään ei pysy, vaikka pinta maalattaisiin yhä uudestaan samalla maalilla.

    Tänään emme tiedä millaiselta Berliini näyttää kymmenen vuoden päästä. Eikä tee mieli kysyä Putinilta.

    Ennustan kuitenkin että currywurst ja dönerkebab tuoksuvat Berliinissä vuonna 2032 yhtä voimakkaasti kuin tänään, koska berliiniläiset rakastavat pikaruokakioskejaan.

Kyösti Salovaara, 2022.

Rajalla rajattomasti

 [fyysistä ja henkistä]

Kyösti Salovaara, 2022.

Viattomuus.

Ilta alkoi jo pimentyä. Werner pysähtyi silmäilemään katua. Seinätöherryksin koristellun korkean muurin takaa kajasti kova sinivihreä valonhohde, joka olisi missä tahansa toisessa kaupungissa ollut merkkinä suurella valaistulla stadionilla pelattavasta jalkapallon iltaottelusta. Mutta muurin takana oli siinä kohti Potzdamerplatzin avara aukio. Aikoinaan Euroopan vilkkain liikenteen solmukohta oli nyt kirkkaasti valaistu Todesstreifen, kuolemankaistale, hiljainen ja kulkijaton tori, piikkilankakieppien, miinojen ja konekiväärien labyrintti.

- Len Deighton: Berliinin peli (Berlin Game, 1983). Suom. Erkki Hakala. WSOY, 1985.

Sitten tuli natriumlamppujen valokehä ja sen takana oli barrikadi, bunkkeri ja sitten silta. Silta oli tarkoitettu pelkästään jalankulkijoille ja ainoa keino tulla siitä oli tunkea aidattuun käytävään, johon toisinaan mahtui vain yksi, toisinaan kolme rinnan. Joskus joku tuli, nöyrän näköisenä ja varovaisin askelin, tasaisesti niin etteivät vartiotornissa hermostu; sitten he astuivat natriumlamppujen loisteeseen ja länteen.

…

”Se on hän!” Guillam kuiskasi… ”Se on sama mies... George olet tehnyt ihmeen!”

…

Guillamin tavoin Smiley oli nähnyt kaiken sen aikaisemminkin. Hän katsoi taas joen yli pimeyteen ja epäpyhä huimaus iski häneen kuin paha, jota vastaan hän oli taistellut ja joka nyt ojensi kätensä ja otti hänet omakseen ja vaati hänet huolimatta hänen ponnistuksistaan, kutsui häntäkin petturiksi; pilkkasi häntä ja samalla kertaa taputti hyväksyvästi hänen petokselleen. Karlan ylle oli laskeutunut Smileyn säälin kirous, Smileyn ylle Karlan fanaattisuuden kirous. Olen tuhonnut hänet juuri niillä aseilla, joita olen inhonnut. Olemme ylittäneet toistemme rajat ja olemme ei-keitään ei-kenenkään maalla.

- John le Carré: Värisuora (Smiley’s People, 1979). Suom. Aarne T.K. Lahtinen. Tammi, 1980.

Niinpä niin.

    Näinä aikoina - eikä muita ole tarjolla - eurooppalaista ajatusta rajattomasta ja yhteisestä elämästä koetellaan. Venäjä piirtelee rajoja uudelleen kuvitellen, että väkivallan voima on samaa kuin oikeus, kun se sopivasti määritellään. Etelässä rajoja vahvistetaan Afrikkaan päin. Brittein saarella kansalaiset ovat ihmeissään kun heidän passinsa on tiputettu ö-luokkaan ja matkustaminen mantereelle on työläämpää kuin koskaan.

    Rajatko railona aukeavat?

    Kaisa Häkkisen mittava Nykysuomen etymologinen sanakirja pitää todennäköisenä, että suomenkielen ”raja” on lainaa venäjän sanasta ”kraj”, joka merkitsee mm. piiriä, piirikuntaa, reunaa, syrjää, laitaa, seutua, rajaa.

    Ironisesti emme siis pääse Venäjästä irti vaikka kuinka paheksuisimme Venäjää sen laajentaessa piirikuntaansa ja siirtäessä rajojaan muiden maalle.

    ”Kraj” on yhä ”raja”.

Saksalainen Bertolt Brecht kysyi maailmansotien välissä, että ”synkkinä aikoina / lauletaanko silloinkin ” ja vastasi, että ”silloinkin lauletaan / synkistä ajoista”.

    Mille puolelle historian ”hyvän” ja ”pahan” rajaa Brecht nykyään sijoitetaan? Oliko hän oikeassa vai väärässä vai molempia? Brecht kirjoitti Hollywoodista valheiden markkinapaikkana, mutta millainen paikka oli Brechtin DDR ja Itä-Berliini kylmän sodan alkuvaiheessa?

    Pakinan alussa on pari lainausta kahdelta vakoilukirjallisuuden mestarilta. Ne kuvaavat kuinka kylmän sodan jaettu Berliini oli Todesstreifen, kuolemankaistale niille monille itäsaksalaisille jotka yrittivät paeta länteen.

    Mutta le Carré-lainaus kertoo myös politiikan ikuisesta ristiriidasta, hämärästä alueesta hyvän ja pahan välissä. ”Hyvä” voittaja käyttää tilanteen pakosta samanlaisia epäinhimillisiä keinoja kuin ”paha” vastustaja on käyttänyt koko ajan. Jos hirviö asuu kuilussa, kannataako sinne katsoa? Jos ei katso, hirviö jatkaa pahan tekemistä.

    Synkkinä aikoina… niinpä… ovatko ajat synkkiä sanoissa vai muutenkin?

On vastustamattoman kiehtovaa pohtia missä ihmisen ”minä” alkaa ja loppuu suhteessa maailmaan.

    Samalla kun se on kiehtovaa, sitä ei oikein pysty ilmaisemaan, koska kaikki käytössä olevat sanat tulevat maailmasta ”minän” ulkopuolelta. Minää ei ole ilman sanoja - vai onko?

    Joskus ajattelen, että maailma on minussa kiinni, siis se osa maailmasta joka minä olen; jonka olen hankkinut ulkopuoleltani. Tässä ajatuksessa maailma on ikään kuin edessäni ja tulee lähemmäksi, on iholla. Mutta muuan espanjalainen kirjoittaja väitti, että aivomme vain seulovat maailmaa joka kohdataan. Suurin osa maailmasta näin ollen kulkee ihmisen läpi ikään kuin huomaamatta, vaikutusta tekemättä.

    Tämäkin on kiehtova metafora. Olen aivoni, ja aivoni ovat kuin pastasiivilä, joka laskee maailman läpi ja kerää muutamat herkkupalat aivoihin muhimaan.

    Maailma on sitten kolmessa paikassa: edessäni, päässäni ja hyvin paljon takanani minun lävistettyään.

Kyösti Salovaara, 2022.

Berliini: Checkpoint Charlie.

Kylmän sodan 1947-1991 symboli Berliinissä, rajapiste Lännestä Itään,
Länsi-Saksasta DDR:ään.

Kyösti Salovaara, 2022.

Politiikka: ideologioiden törmäys.

Kylmän sodan Berliinissä "rajanylityspaikalla" Checkpoint Charliella
liberaali yhteiskunta kohtasi totalitaarisen komennon.
Turistien parveillessa kylmän sodan "raunioilla" unohtuu,
että liberaali yhteiskunta ei ole vieläkään kaikkialla vallitseva.

Monet rajat ovat fyysisiä. Ei edes Aleksanteri Suuri hyppää niiden yli Bukefaloksellaan.

    Mutta näkymättömät rajat ovat vielä hankalampia. Miten ylität sellaisen mitä et näe, vaikka tiedät että se on? Ihmisten kulttuuri, sivistys on täynnä tuollaisia rajoja.

    Liioitellen voi sanoa, että globaali talous on kantanut rinnallaan globaalia kulttuuria. Vuorovaikutuksien kukkaset. Onko globaali maailma uusi keksintö vai ikivanha, sitä sopii pohtia.

    Tässä tietenkin länsimainen ihminen on puolisokea; hollywoodilaisen kulttuurin tiedostaa, hyväksyy tai kieltää mutta jos on rehellinen tietää olevansa osa tuota kulttuuria laajassa mielessä. Jos ei halua puhua pinnallisesta hollywoodilaisesta kulttuurista, saa toki kutsua kulttuuriamme syvämietteisesti roomalais-juutalais-kristilliseksi.

    Kulttuuri on yhteistä, väistämättä. Tietenkin siinä on erilaisia painotuksia, erilaisia kertomuksia, erilaisia arvoja, mutta se kuitenkin on jotakin minkä ymmärrämme. Vain sellaista ymmärtää, jonka osaa sanoillaan kuvatata.

    Jostakin syystä nykyään pystytetään uudenlaisia karsinoita raja-aitoineen kulttuurien sisälle. Ollaan löytävinään kulttuurin autonomisia saarekkeita, jotka eivät ole velkaa muille kulttuurin ilmentymille; ollaan samaistuvinaan näkymättömien rajojen ympäröimään entiteettiin ihmisyksilön koko identiteetillä; samaistutaan johonkin jota sanotaan loukkaamattomaksi, kaikesta muusta irrallaan olevaksi ”hyväksi”.

Kun ihminen tekee identiteetistään (olipa se sitten mikä osa hänen olemuksestaan tahansa, olipa se sitten minkälainen sanoitettu suhde ympäröivään maailmaan tahansa) poliittisen työkalun, hän menettää mahdollisuuden tehdä kompromisseja muiden poliittisten arvosfäärien kanssa. On selvää ettei kuka myy identiteettiään mistään hinnasta, tai ainakin se on vaikeaa.

    Tämän ajatuksen kuulin Ylen Machiavelli-ohjelmasta ja sen lausui entinen poliitikko ja nykyinen akateeminen tutkija Alexander Stubb.

    Jopa kylmän sodan aikana erilaisia ideologioita edustavat toimijat tekivät yhteistyötä ja poliittisia kompromisseja, koska ideologiat perustuivat ”järkeen”, eivät poliitikon identiteettiin.

    Tietenkin aina on ollut polittikkoja joille identiteetti ja ideologia ovat sama asia. Paradoksi on siinä, että kun absoluuttisesti luokkatietoinen työläispoliitikko pyrkii parantamaan maailmaa, niin onnistuttuaan hän huomaa entisen identiteettinsä muuttuneen anakronismiksi: kuinka olla luokkatietoinen työläinen kun elää vaurasta keskiluokkaista elämää?

John le Carrén romaanissa Värisuora englannin tiedustelupalvelun agentti George Smiley saa neuvostoliittolaisen tiedustelujohtajan pettämään isänmaansa käyttämällä hyväksi tämän inhimillistä puolta, miehen rakkautta omaan tyttäreensä. Smiley ei häikäile, mutta kärsii tunnontuskia moraalinsa ryvettämisestä.

    Smiley odottaa sillan toisessa päässä kun tyttärensä pelastanut mutta isänmaansa pettänyt vakoilija tulee länteen.

    Pystyvätkö identiteettipolitiikot koskaan ylittämään siltaa muuhun maailmaan, sinne missä ihmiset ovat epätäydellisiä toimissaan ja arvoissaan?

    Helsingin Sanomissa haastatelttiin pari päivää sitten karjalaisaktivisti Maura Häkkiä. Hänelle karjalaisuus on identiteetti, johon ei saa koskea, ikään kuin olisi olemassa joku puhdas ”karjalaisuus”, joka on täysin irrallaan muusta maailmasta ja jonka kulttuurista ei säettäkään saa siirtää, kopioida tai muuten vaan malliksi ottaa karjalaisuuden ulkopuolella.

    Mistä tällainen identiteettipolitiikka kumpuaa? Mitä se viestittää? Onko se pelkkää tietämättömyyttä kulttuurien monisyisestä olemuksesta vai piileekö siinä sittenkin joku viisaus elämän alkuhämäryydestä?

    Sinne tänne häilyvänä ihmisenä minun on mahdoton ymmärtää karjalaisaktivistin puhtaan kulttuurin vaatimusta. Häkin mielestä esimerkiksi Kalevala kertoo kuinka karjalaisuutta on hyväksikäytetty, kuinka sitä on ryöstetty suomalaiseen valtakulttuuriin. Häkki sanoo: ”Haluaisin että Kalevala jätettäisiin johonkin hyllyn pohjalle tai poiskin hyllystä varastoon pölyttymään.”

    Identiteettipoliitikon on mahdoton tehdä kompromissia muun maailman kanssa, koska niin tekemällä hän mitätöisi identiteettinsä. Jos elämä on pelkkä identiteettikokemus, identiteettinsä kadottanut on anomalia.

Kyösti Salovaara, 2012.

Syntisyys.

Natsi-Saksan taidetta vuodelta 1940,
Tempelhofin lentoasema, Berliini.