Missä olet maailma ja miksi olet

[vieraannuttamalla vieraantuneena]

Kyösti Salovaara, 2025.

 

Ei mikään ole hyvää taikka pahaa

     vain ajattelu saa sen aikaan. 

- Tanskan prinssi Hamlet William Shakespearen näytelmässä.

Varmuus on yhtenäisyyden suuri vihollinen. Varmuus on suvaitsevaisuuden leppymätön vihollinen. Edes Kristus ei ollut lopussa varma. "Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut?" hän huusi tuskissaan ristillä yhdeksännellä tunnilla. Uskomme elää nimenomaan siksi, että se kulkee käsi kädessä epäilyksen kanssa. Jos olisi vain varmuutta ilman epäilyksiä, ei olisi mysteeriä. Ja silloin ei tarvittaisi uskoa. Rukoilkaamme, että Jumala suo meille paavin, joka epäilee. Ja suokoon hän meille paavin, joka tekee syntiä ja pyytää anteeksiantoa ja joka jatkaa elämäänsä.

- Kardinaali Lawrence elokuvassa Conclave.

Ja pahinta on, että sinä jäät lopulta riippuvaiseksi siitä paskaelämästä, koska kuvittelet kyninesi ja näppäimistöinesi olevasi jonkinlainen demiurgi, pystyväsi korjailemaan todellisuutta.

- Eräs kirjailija Guillaume Mosson romaanissa Kirjailijoiden salattu elämä.

Viime lauantaina aamiaista syödessäni luin Helsingin Sanomien printtilehteä. Tai olin lukevinani, koska paksu lehti tuntui olevan täynnä laajoja hömppäjuttuja yhteisellä otsikolla Elämä & Hyvinvointi.

    Oliko lehden tarkoitus vieraannuttaa minut siitä mitä kirjoitettiin? Vai vahingossako se toteutti Bertolt Brechtin ideaa vieraannuttaa taideteoksen kokija siitä mitä kokee, panna teatterin katsoja oivaltamaan että se mitä nähdään, ei ole totta vaan että totuus on jossakin muualla, jossakin missä oikeaa elämä eletään.

    Lauantaina satoi vettä. Tunnelma oli muutenkin apea. Muutaman tunnin päästä ystäväni Sirpa, joka kuoli Espanjassa Kukanpäivänä, siunattaisiin Malmin hautausmaan itäisessä kappelissa.

    Hesarin, ja median ylisummaan, rooli nykymaailmassa askarrutti apeaa mieltä. Kirjoittavatko ne muille ihmisille kuin minulle? Miksi kukaan ei kirjoita sellaisia juttuja jotka kiinnostavat ja koskevat minua? Vai olenko lapsellinen odottaessani, että journalisteja kiinnostaisi ikäiseni miehet?

    Taatusti olen naiivi jos oletan, että media pyrkii kaikkien lukijoiden tykö. Sekä Helsingin Sanomat että osittain myös Yle jahtaa vimmatusti piiriinsä nuoria keski-ikäisiä lukijoita ja kuuntelijoita. 

Lauantaina Hesaria lukiessa mietin vieraantumistani ja sitä, että johtuuko se minusta itsestäni vai mediasta, jonka suurkuluttaja olen.

    Hesarin lauantainumerot ovat kannaltani menetetty maailma. Minua eivät kiinnosta elämäntapajutut, joissa toimittajat kertovat lukijoilleen kuinka näiden tulisi elää terveellistä ja hyväksyttävää elämää. Joskus kauan sitten vastaavaa tehtävää hoitivat kansakoulunopettajat karttakeppi kädessään. Nyt symbolinen karttakeppi on journalistin kädessä. Sillä on mukava sivaltaa ”väärin” eläviä näpeille.

    Sateisen lauantain aamusella luin paksusta Hesarista vain Heikki Aittokosken kiinnostavan ja hyvin kirjoitetun artikkelin Naton huippukokouksesta ja silmäilin pääkirjoitusaukeaman jutut.

    Mitäpä tästä valittaa?

    Mitäpä niin. Maksoin juuri Helsingin Sanomien tilausmaksun kolmelta kuukaudelta. Vuositasolla maksan printti- plus digilehdestä 672 euroa. Sillä luulisi saavan paljon enemmän kuin pari lukukelpoista juttua lauantain lehdessä. 

    Mutta piinallisempi kysymys kaivertaa mieltä: olenko minä vieraantunut vai vieraannuttaako media tarkoituksella lukijansa todellisesta elämästä, siitä joka alkaa aamuisin, satoi tai paistoi ja loppuu... 

Vieraannuttaminen esteettisenä keinona on mielenkiintoinen asia.

    Helsingin Sanomien kuvataidekriitikko Timo Valjakka kertoi helmikuussa 2010 miten törmäsi Turussa eräässä näyttelyssä kuvataiteen illuusioon ja sen illuusion särkemiseen brechtiläisellä vieraannuttamisella. 

    ”Jani Ruscican näyttelyistä Turussa ja Helsingissä kerroin miten hän sisällyttää teoksiinsa vieraannuttavia elementtejä, joiden tarkoituksena on rikkoa illuusio ja muistuttaa, että kyseessä on pelkkä esitys”, Valjakka kirjoitti vieraannuttamisen ilmikeinoista. ”Käytin termiä vieraannuttaminen siinä merkityksessä, jossa se esiintyy Bertolt Brechtin (1898-1956) teatteria koskevissa kirjoituksissa. Taiteen ja todellisuuden suhdetta pohtinut Brecht vastusti ajatusta katsojan tunteenomaisesta eläytymisestä näytelmän henkilöihin ja tapahtumiin. Hänelle oli tärkeää, että katsoja pystyi säilyttämään roolinsa kriittisenä tarkkailijana. Siksi hän sijoitti näytelmiinsä vieraannuttamisefektejä (Verfremdungseffekt), joiden tarkoituksena oli teatterin käyttämien keinojen paljastaminen esityksen aikana. Ne muistuttivat, että teatteri oli teatteria.”

    Teatteri on teatteria, fiktio on fiktiota, elokuva on elokuvaa - ja tiedämme kuinka perinteisen estetiikan taideteokset pyrkivät viettelemään taiteen kokijan sisäänsä, ikään kuin uskotellakseen että fiktio on totta, että se on enemmän totta kuin taideteoksen kokijan oma elämä.

    En kuitenkaan usko, että Brechtin vieraannuttamisfilosofia auttaa fiktion ja todellisuuden irrottamisessa toisistaan, koska oma elämämmekin on osittain fiktiota ja samalla täynnä vieraannuttavia elementtejä.

Kyösti Salovaara, 2007.

Sirpa ja Joan Mirón veistos Pakeneva tyttö (1967).
Murtaako Miró illuusion?
Fundació Joan Miró - Barcelona.

Siunaustilaisuus Malmin hautausmaan intiimissä kappelissa oli seesteinen, kaunis ja lämmin, mutta samalla myös koruton.

    Katsoessani valkoista arkkua, jossa Sirpan maallinen ruumis makasi, tunsin romahtavani. Oli ajateltava jotakin muuta jotta ei olisi vaipunut lattialle nyyhkyttämään toivottomana. Kappelissa vallitsi yhteisen surun äänetön mutta hyvin aistittava rukous pois menneelle läsnä olevalle Sirpalle, siitä riippumatta mitä läsnäolijat tykönään ajattelivat ikuisesta elämästä ja sen mahdollisuudesta tämän ympäröivän todellisuuden toisella puolella tai jopa sen sisällä.

    Koska olin kotona ryhtynyt miettimään Brechtin vieraannuttamiskeinoja todellisuuden havaitsemiseksi, ajatukseni pakenivat valkoisen ruumisarkun luota ja yritin pitää siunausrituaalin tunnemyrskyn ja samaistumisen tuskan kurissa pakenemalla ajatuksissa toisaalle. Hetkittäin mietin tätä pakinaa, jota ei ollut olemassa. 

    Jälkeenpäin ajatellen tässä oli jotakin samaa kuin yrityksessä irrottautua fiktion pauloista arkeen. Tai, ihan toisinpäin sanoen: eikö joskus olekin aiheellista paeta arjesta fiktioon vieraannuttamalla itsensä hetkestään.

    Kun katselen valokuvia Sirpasta, vaikkapa Playa del Inglésin rannalta laskuveden peilimaailmassa tai Miró-museon pihalla abstraktin naisveistoksen vierellä, tajuntani näkee kaksi todellisuutta: reaalisen ja fiktiivisen. Nämä yhdistyvät muistikuvissa, jotka ovat tietenkin tosia ja todellisia, mutta silti ihmismielen käsittelemiä ja monenlaisiksi pieniksi tarinoiksi itse kerrottuja. Oleellista on, että nykyhetki muuttaa menneisyyden valokuvia sopimaan nykyhetken tunteisiin. Tai että menneisyyden näkee nykyhetken tunnekuohujen lävitse. 

Kyösti Salovaara, 2010.

Ikuinen tanssi?

Minusta näyttää - mutta voin toki olla väärässä – aikamme kulttuurin paradoksin olevan siinä, että runsaslukuisine taideteoksineen se pyrkii irrottautumaan fiktiosta kaikin mahdollisin tempuin, vaikka siitä irrottautuminen on mahdotonta. 

    Kirjallisuudessa, elokuvassa, realitysarjoissa pontimena näyttää olevan väite, että fiktio ei ole fiktiota. Siksi muodissa on autofiktiota ja biofiktiota; ikään kuin genren nimellä haluttaisiin väittää, että fiktio ei olekaan perimmiltään fiktiota. Dekkaritkin ovat muuttuneet todellisuuden pahassa rypeviksi muka realitytarinoiksi. Ajatuksena tuntuu olevan, että mitä pahemmaksi ihminen perimmiltään kuvataan, sitä realistisemman kuvan kirja tai elokuva antaa.

    Mutta voiko fiktion ideaa todellakaan paeta? Fiktio on jotakin mikä ei ole totta mutta ei valhettakaan.

    Kesäkuun viimeisenä päivänä El País -lehti haastatteli Madridin yliopiston emeritusprofessoria José María Ruiz Vargasia, joka on psykologian ja ihmismielen muistamisen asiantuntija. ”Me olemme sitä mitä muistamme”, Ruiz Vargas sanoi.

    Ruiz Vargasin mukaan ihminen on tarinankertoja. Hän ei ole sitä kulttuurisen taustansa takia vaan siksi että aivomme käsittelevät tietoja ja muistikuvia pieninä tarinoina. Niissä on aina alku, keskikohta ja loppu. Tällä tavalla muokkaamme kokemuksia ja talletamme ne myöhemmin muistettavaksi. Ja koska ne talletetaan ”tarinoina”, emme koskaan voi olla täysin varmoja kuinka paljon muistikuvissamme on ”fiktiota”.

    José María Ruiz Vargas on päätynyt mielenkiintoiseen ajatukseen verratessaan nuorien ja ikääntyneiden aivojen toimintaa toisiinsa. Koska vanhemmalla väellä ei ole juurikaan aikahorisonttia tulevaisuuteen, he keskittyvät enemmän nykyhetkeen kuin nuoremmat ihmiset. Tästä johtuu että ikääntyneet ajattelevat enemmän tunteilla kuin tiedolla ja heidän muistonsa ovat onnellisempia kuin nuorempien ihmisten. Nuorilla on koko ajan huoli tulevaisuudesta ja siksi he kokevat ympäristönsä negatiivisemmin kuin ikääntyneet.

    Tämän jälkeen mielin kysyä: vetoaako Brechtin vieraannuttamisteatteri enemmän nuoreen katsojaan kuin ikäihmiseen?

    Mutta selittävätkö José María Ruiz Vargasin huomiot myös sen miksi nykyhetken journalismi on sellaista kuin se? Kun nuoret keski-ikäiset toimittajat ovat negatiivisten havaintojensa pauloissa, syntyykö siitä todellisuuden negatiivisuutta tähdentäviä juttuja, joissa kansankoulunopettajan tomeruudella isketään karttakepillä tottelemattomia, mm. ikääntyneitä ja onnestaan vaarin pitäviä ihmisiä, sormille? 

Mitä todellisuus on?

    Konkreettisen, fyysisen todellisuuden näkee ja sitä voi koskettaa. Sitä voi jopa potkaista jos pistää vihaksi.

    Mutta entä taideteoksien kertoma todellisuus? Mitä se on? Sitä ei ainakaan voi potkaista – kirjan voi toki heittää sohvan alle tai roskikseen, mutta ei sen ilmentämä fiktiivinen todellisuus mihinkään katoa. 

    Onko osa elämästämme rituaalia, jolla yritämme irrottautua todellisuudesta, sen kauheista ajatuksista ja surullisista muistikuvista?

    Jos todellisuus on lopulta illuusioiden ja konkreettisten asioiden yhteistä riitasointua, pitääkö todellakin vältellä maailmanparantajia - niin pappeja kuin poliitikkoja, yhtä hyvin journalisteja kuin taiteilijoita - jotka ovat varmoja siitä että he tietävät ”totuuden” eivätkä epäile eivätkä anna tilaa mysteerille?

    Erehtyminen on inhimillistä, ja oikeastaan vain erehtyvät ja epäilevät ihmiset luovat tulevaisuuden mahdollisuudet. Ludwig Wittgenstein osui napakymppiin sanoessaan, että jos tietäisimme tulevaisuutemme, meillä ei olisi tahdon vapautta elää ja muovata nykyistä elämäämme.

        

Kyösti Salovaara, 2025.

Valoa ja valaistumista

[jouluaamuna]

Kyösti Salovaara, 2024.

Jouluaamu.

 

Lisäksi maailmankaikkeus oli täynnä valoa. Valo ei periaatteessa eroa hiukkasista… Ensimmäisten kolmen minuutin lopussa maailmankaikkeus koostui valosta, neutrinoista ja antineutrinoista.

- Steven Weinberg teoksessaan Kolme ensimmäistä minuuttia vuonna 1977.

Joulupäivän aamu Välimerellä. Aurinko nousi palmujen takaa, meren hiljainen loiske kuului sisälle. Hetkeä myöhemmin palmujen yllä parveili pääskysiä.

    Pari päivää sitten seisoin Eiran rannassa. Suomenlahti katosi lumisateeseen. Niin myös värit. Oli talvipäivän seisaus.

    Värit syntyvät valossa, ja sen himmetessä, myös värit himmenevät, harmaantuvat, kadottavat räikeät ominaispiirteensä.

    Kauneus on katsojan mielessä. Onko joulupäivän Välimeri kauniimpi kuin talvipäivän seisauksen Suomenlahti? Onko ”paljon” kauniimpaa kuin ”vähemmän”?

    Kaikella on tarkoituksensa, mutta mikä, se jää arvoitukseksi.

Steven Weinbergin teoksessa esitetään ”moderni näkemys maailman synnystä”. Kolmeen ensimmäiseen minuuttiin saakka tiede lienee yksimielinen siitä mitä tapahtui, miten maailmankaikkeus syntyi ja päätyi nykyisen kaltaiseksi. Me näemme yhä sen valon, joka lähti liikkeelle kolmen ensimmäisen minuutin hetkellä. Meidän tajuama aika alkoi samassa syssyssä.

    Mutta mitä sitä ennen oli? Mitä oli ennen kuin Flora tuli markkinoille, meillä on tapana kysellä, hieman huvittuneina ja jokseenkin näsäviisaina.

    Maailmankaikkeuden syntyhetket ovat vakavampi juttu.

    Stephen Hawking kirjoitti teoksessaan Ajan lyhyt historia (1988), että ”aika ennen maailmankaikkeutta on pelkkä sana”. Se ei merkitse mitään. Tämän ajatuksen esitti ensimmäisenä Augustinus kysymällä ”mitä Jumala teki ennen kuin loi maailmankaikkeuden?”

     Hawking miettii, että Augustinus olisi voinut vastata: ”Silloin Jumala suunnitteli helvettiä niille, jotka esittävät tuollaisia kysymyksiä.” Mutta näin Augustinus ei vastannut. Hawking sanoo, että ”Augustinuksen vastaus oli, että aika on Jumalan luoman maailmankaikkeuden ominaisuus, koska aika luotiin samalla kuin maailma: aikaa on vain maailmassa.”

    Weinbergin esitys maailman syntymisestä on tieteellisen looginen; kaikki mitä nyt on, palautuu siihen mistä kaikki alkoi.

    Vanha testamentti alkaa tunteellisemmin, uskaltaa kai sanoa komeammin. 

    Kun maa oli autio ja kaikkialla vallitsi pimeys ja tyhjyys, Jumala loi maan ja taivaan. 

    Raamatun mukaan Jumala sanoi: ”Tulkoon valo!”

    ”Ja valo tuli. Jumala näki, että valo oli hyvä. Jumala erotti valon pimeydestä, ja hän nimitti valon päiväksi ja pimeyden hän nimitti yöksi. Tuli ilta ja tuli aamu. Näin meni ensimmäinen päivä.” 

Kyösti Salovaara, 2024.

Talvipäivän seisaus.

Näin meni ensimmäinen päivä ja niitä tuli monta peräjälkeen, niin että nyt meillä on sähköiset kalenterit, älypuhelimet, sähkösormukset, maan alle ja merien syvyyksiin haudatut kuidut, joita pitkin tiedot ja kuvat liikkuvat valon kantamana kuin paholaisen kyydissä.

   Valo on niin monen asian, ilmiön, moraalisen havaitsemisen ja älyllisenkin arvioinnin symboli, että ilman sitä todellisuus on suunnilleen samanlainen kuin oli meri Eiran rannassa viime lauantaina.

    Valon aikaan me elämme toimeliaana, yöllä nukumme pimeässä, verhot ikkunan eteen vedettyinä, sähkövalot katkaistuina.

    Mutta voisiko olla toisinpäin: että toimeliaisuutemme tapahtuisi yöllä pimeässä ja lepohetket nukkuisimme valoisaan aikaan päivällä? Onko ihminen valon eläin fysiologisista syistä vai pelkästään käytännöllisistä syistä? Koska aikanaan ei ollut sähkövaloa, kannatti elää päivänvalossa. Jos Jumala olisi samalla kertaa luonut sähkön, energialaitokset ja sähkökaapelit, niin olisiko ihmisestä tullut toisenlainen otus, pimeydessä vaeltava intellektuelli?

    Tätä emme tiedä emmekä voi saada selville.

    Niinpä täytyy tyytyä olemaan valon lapsi, siitä riippumatta mitä sivumerkityksiä sanalle löytyy ja mitä merkityksiä sille keksitään.

   Välimerellä valo näyttää värit koreimmillaan. Ei ihme, että pohjoiseurooppalaiset ja pohjoisamerikkalaiset taiteilijat aikanaan ryntäsivät Välimeren piiriin saadakseen kankailleen maalatuksi sen, mitä Jumala kai kuvitteli alussa luoneensa. 

    Jouluaamuna aurinko loistaa meren pintaan, kevyet laineet murtuvat hiekkaan ja maisema on audiovisuaalinen maalaus, johon kenelläkään ei ole copyrightiä. Ei minulla eikä sinulla eikä edes Elon Muskilla!

Kyösti Salovaara, 2024.

Vientipimeää

[ja kuparikuoriainen]

Kyösti Salovaara.

6.8.2024.

Mitä edessä lie, sitä selitä emme,

mitä takana, turhaan tavoittelemme. 

- Aaro Hellaakoski

Kenen ei tekisi mieli ottaa suuntaa niin kuin ottaa Nuoruus,

taitava radikaali, Keski-ikä, luonteva piispa myyntipäivillä,

ja Vanhuus, oppainaan oikeus, voima, ja todellisuus, usko,

kauneus ja kauheus, untemme kaikki sisaret, ja viimein aina

penseys, kutsumaton sisar.

- Tuomas Anhava

Niin se taitaa mennä. Ota askel eteen, toinen taakse, ja sen jälkeen astut vasemmalle ja sitten oikealle ja huomaat olevasi yhä samassa paikassa, vaikka hieman vanhempana.

    Maailman saattaa tulkita kahdella vastakkaisella tavalla.

    Ensin: kaikki on yhtä sekasotkua, ja mahdolliset järjestyneet alueet ovat pelkkää näköharhaa.

    Tai toinen tulkinta: kaiken sekasotkun taustalla on suuri järjestys, ja sekasotku on näköharhaa, joka estää kokonaisuuden havaitsemisen.

    Koska näin on, pakinassa voi käsitellä mitä tahansa. Kaikki kuuluu yhteen tai ei mikään. Otsikosta tulee mieleen Edgar Allan Poe, mutta se lienee sattumaa.

Sunnuntaina ihmettelin saksalaista ”vientipimeää”.

    Miten kummassa saksalaiset ovat kaupallistaneet ”pimeästäkin” vientituotteen? Yhtä kummallista on, että hankkeessa on mukana kirkko ja sen historia.

    Jos suomalaiset olisivat yhtä kekseliäitä, he kaupallistaisivat ”valon”. Vientivalo saattaisi räjäyttää markkinat ja modernin tajunnan.

    Mutta suomalaiset - siis me - ovat aina alamaisia, joskus tsaarin ja toisinaan kuninkaan selän takana. Siitä huolimatta, tai juuri sen takia, suomalaisuus vahvistaa resilienssiä. Alamaisen pitää kyetä adaptoitumaan.

    Alamaisuudessa on sekin hyvä puoli, että onnettomista oloista voi syyttää jotakin toista ja mieluummin ylempänä olevaa. Sen osaamme.

Atomipommi pudotettiin Hiroshimaan 6.8.1945. Se ja toinen atomipommi Nagasakiin lopettivat toisen maailmansodan. Olisiko se loppunut muutenkin, sitä emme tiedä.

    Moraalia voi perustella monella tavalla.

    Siihen en ryhdy.

    Hiroshiman pommin uhreja on tavattu muistaa 6.8 lähettämällä kynttiläveneitä ajelehtimaan tummuvaan yöhön. Tänä vuonna en huomannut, että Hiroshiman muistopäivää olisi Suomessa tai muualla vietetty.

    Maailmalla taitaa olla isompia murheita kuin menneisyys.

    Kun meillä oli kesämökki Kymijoella, veimme Hiroshima-päivänä illan tummuessa kynttiläveneet keskelle jokea josta vuolas virta kuljetti ne vieressä kuohuvaan Myllykoskeen. Oliko se viisasta, enpä osaa sanoa. Ehkä ei, mutta ajattelimme että Torminvirran kuohut sammuttavat palavat kynttilät.

    Viime viikon tiistaina sytytin vaatimattomasti kynttilöitä vesimaljakkoon. Siitä ne eivät paenneet muualle. Kunhan paloivat Hiroshiman uhrien muistoksi ja kenties myös sodan ja rauhan dilemman ymmärtämiseksi.

Uhkaako suomalaista kirjallisuutta näivettyminen? Katoaako lukutaito?

    Katselin bestsellerlukuja. Kiinnostava pikahuomio: painettujen kirjojen myyntilukuja johtavat Ilkka Remeksen kaltaiset mieskirjailijat, kun taas kaikkien formaattien myyntiä johtavat naiskirjailijat kuten Satu Rämö.

    Epätieteellinen arvioni: naiset lukevat ja kuuntelevat kaikkia formaatteja printtikirjasta äänikirjoihin, kun taas miehet lukevat pääasiassa painettua tekstiä.

    Sitten toisaalta olen aavistavinani, että anglosaksisen kirjallisuuden suomentaminen on vähentynyt. Jos on, liittyykö se siihen, että kirjoja lukeva porukka osaa riittävästi englantia lukeakseen kirjoja alkukielellä?

    Madridilaisessa El País -lehdessä käsiteltiin tätä aihetta pari päivää sitten.

    Jutussa kerrottiin, että kun muuan nainen vieraili berliiniläisessä kirjakaupassa, hän hämmästyi englanninkielisten romaanien määrää – kun niitä aikaisemmin oli ollut kohtuullisen niukasti. Ja hämmästyttävintä oli, että kirjoissa jotka oli käännetty englannista saksaksi ja sijoitettu saksankielisten kirjojen hyllyyn, oli englantilaisen painoksen kansi ja ”rauhoittava” tarra ”Käännetty saksaksi”. Valmistusvirhe vai vitsi? El Paísin toimittaja kysyi.

    Sitten jutussa kerrottiin UK Publishers Associationin tietoihin perustuen, että brittiläisten kustantajien teoksia myytiin Euroopassa vuonna 2022 kahdeksan prosenttia enemmän kuin vuonna 2021. Saksassa myynti kasvoi 27 %, Hollannissa 6 % ja Ruotsissa 4 %.

    Jutussa arveltiin, että englanninkielisten kirjojen myynnin lisäys tulee bestsellereistä. Vähemmän myytyjä englantilaisia kirjoja ei viedä Eurooppaan, mutta ei niitä enää paljon käännetäkään eurooppalaisille kielille. Jos näin on, moninaisuus kuihtuu, kansainvälisyys ohentuu, kaupallisuus muuttaa kulttuuria.

Jos tiistai-iltana ottamassani kuvassa on kuparikuoriainen, ajatus hypähtää kepeästi kuin keinussa Poen novelliin Kultakuoriainen. Sukua ovat. Mutta tuossa novellissa taidettiin etsiä merirosvojen aarretta eikä niinkään luonnon kummallisuuksia.

    Palatakseni ”vientipimeään”: se oli tarkoituksella käännösvirhe, sillä nautin sunnuntaina saunaolueksi Baijerissa pantua tummaa luostariolutta, erästä ”export dunkelia”. Menneisyyttä emme voi tavoittaa, mutta tätä olutta on valmistettu Andechsissä benediktiiniläisluostarissa vuodesta 1455 lähtien. Uskonto ja kirkko ovat näin kulttuuriamme ja sivistystämme useammalla tavalla kuin mieleen tulee.

    Baijerin ja kuparikuoriaisen kautta kierrän Ranskaan, vähän niin kuin päättyneiden Olympialaisten liputtamiseksi, vaikka en puhu urheilusta. No, oikeastaan ajattelen että tumman baijerilaisen oluen ja kukkapenkissäni kimaltavan kuparikuoriaisen väliin mahtuu koko maailma, olipa se sattumalta sekava tai sattumista huolimatta selkeä kuin sininen taivas.

    Ranskalainen filosofi ja kirjailija Jean-Paul Sartre ei tainnut olla luontoihminen vaan pikemminkin ”asfalttisissi”. Siitä huolimatta tai juuri sen takia, hän vetäisi kirjallisuuden ja ötököiden maailmat yhteen näin imponoivasti:

    ”Mutta kirjallisuuta eivät loppujen lopuksi kuitenkaan suojele Kaitselmuksen muuttumattomat säännökset: kirjallisuus on sitä mitä ihmiset siitä tekevät, itsensä valitessaan he valitsevat kirjallisuuden. Jos kirjallisuus muuttuisi pelkäksi propagandaksi tai pelkäksi viihteeksi, yhteiskunta vaipuisi jälleen hetkessä elämisen liejuun, kalvosiipisten ja vatsajalkiaisten muistittomaan elämään. Tietenkään tämä kaikki ei ole mitenkään tärkeää: mailma voi varsin hyvin selviytyä ilman kirjallisuutta. Mutta ilman ihmistä se voi selviytyä vielä helpommin.” (Sartre: Mitä kirjallisuus on? 1947. Suom. Pirkko Peltonen ja Helvi Nurminen. Otava, 1967.)

   

Kyösti Salovaara, 2024.

Väline on viesti

[ja ajan hengen ilmaisu]

HS. 10.3.1974

Poimittu Helsingin Sanomien Aikakoneella.

Vasta lennättimen tultua käyttöön saattoi viesti liikkua viestinviejää nopeammin. Tätä ennen olivat tiet ja kirjoitettu sana olleet kiinteästi toisistaan riippuvaisia. Vasta lennätin vapautti tiedotustoiminnan sellaisesta kiinteästä materiaalista kuin kivestä ja papyruksesta; suunnilleen samoin oli raha aiemmin vapautunut taljoista, harkoista ja metallista ja päätynyt paperiksi.

- Marshall McLuhan: Ihmisen uudet ulottuvuudet (Understanding Media: The Extensions of Man, 1964). Suom. Antero Tiusanen, WSOY 1969.

  

Tiedämme että menneisyys on ollut olemassa, vaikka sen kuvitteleminen onkin vaikeaa. On tietysti helppo kulkea omien muistojensa käytävällä, mutta muiden ihmisten ja ylisummaan konkreettisen menneisyyden kuvitteleminen on melkein mahdonta.

    Tarkoitan että vaikka kerron 2000-luvulla syntyneelle nuorelle, kuinka 1950-luvulla vielä kävin kaupungissa asuessa asioilla 20 asteen pakkasessa 50 metrin päässä sijaitsevassa ulkohuussissa, kuinka ei ollut telkkaria eikä kännykkää ja kuinka aamusella hirsitalon nurkissa paukkui pakkanen ja jalkalistan ympärillä seinä ja lattia olivat huurteessa, niin tiedän ettei nuori pysty asettumaan tuon elämänpiirin tunnelmaan. Silloisen todellisuuden ”havaitseminen” vuoden 2024 todellisuudesta käsin jää pinnalliseksi. Historia on etäinen kuriositeetti.

    Mutta kun otan esille sanomalehden painettujen sivujen kuvia maaliskuulta 2024, vuodelta 1974 ja jopa keväältä 1954, jokainen huomaa että maailma on todellakin muuttunut. Ei tarvitse ponnistella ymmärtääkseen muutoksen laajuutta ja merkitystä. 

    Tämän pakinan kuvat tulevat Helsingin Sanomien Aikakoneesta ja Näköislehti-arkistosta. Ne herättävät monenlaisia mietteitä.

Marshall McLuhanin bestseller-teoksen Ihmisen uudet ulottuvuudet yhtenä keskeisenä sanomana oli ajatus, että ”väline on viesti”. Vaikka teos kirjoitettiin ennen Internetiä ja älypuhelimia, sen huomiot osuivat kohdalleen.

    Anto Leikola tiivisti suomalaisen laitoksen esipuheessa mainiosti mitä McLuhan tarkoitti väittäessään, että ”väline on viesti”. Leikola kirjoitti että ”välineen, nimenomaan tiedotusvälineen, ’sisältö’ , on paljon vähemmän tärkeä kuin itse väline.”

    Juuri väline vaikuttaa meihin, ei niinkään mitä siinä kerrotaan. ”Ei ole ratkaisevaa, mitä kirjoitamme toisillemme tai mihin matkustamme junalla tai autolla tai mitä televisiossa esitetään”, Leikola jatkoi, ”tärkeämpää on se miten juuri tämä tai tuo väline toimii ja vaikuttaa meihin, tai toisella tavalla sanottuna, mitä kykyämme tai elintämme olemme tuolla välineellä laajentaneet. Televisio sinänsä vaikuttaa enemmän kuin televisio-ohjelmat, ja tietokone sinänsä muuttaa meitä enemmän kuin tietokoneelta saadut tiedot. Näin väline on jo itsessään viesti.”

    Istutpa nykyään bussissa, junassa, kahvilassa tai missä tahansa ihmisten joukossa, tajuat miten McLuhanin havainto kuvastaa netin ja kännyköiden laajentamaa ihmisen ulottuvuuksien maisemaa. Ironia kyllä kehystää kehitystä. Kun McLuhan sanoi, että televisio toi nuorison elämään kokonaisosallistumisen kaiken käsittävään tämänhetkisyyteen, niin Internet ja älypuhelimet mahdollistavat kahvilassa istuvien puhelintaan tuijottavien ihmisten yhtäaikaisen erihetkisyyden, täydellisen ajasta riippumattomattoman osallistumisen yksityisen, muilta näkymättömään maailman kokemiseen.

    Provokatiivinen ajatus: Laajentaako kännykän ruutu ihmisen ulottuvuutta oikeastaan yhä enenevästi hänen omaan yksityiseen mielenmaisemaansa?  

Helsingin Sanomien urheiluosastoa 11.3.1974

Helsingin Sanomien urheiluosastoa 10.3.2024.

Maaliskuussa 1954 Helsingin Sanomien uutisivut ovat pullollaan lyhyitä uutisia eri puolilta maailmaa ja erilaisista aiheista. Yhdellä aukeamalla on yli 50 erilaista näkökulmaa edellisen päivän tapahtumiin. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin lehden sivu näytti melkein samalta, mutta pikku-uutisten määrä on vähän laskenut. Kun tullaan tähän päivään, tämän päivän Helsingin Sanomiin, yhdellä sivulla, jopa yhdellä kokonaisella aukeamalla on kenties vain yksi artikkeli. 

    Sanomalehti on muuttunut aikakauslehden kaltaiseksi. Pitkät jutut antavat taustatietoja, mutta tämänhetken uutiset pitää itse etsiä netistä, sillä Hesarikaan ei kerro esimerkiksi urheilukilpailujen tuloksia vaan tarinoi pikemminkin millaisia urheilijat ovat ihmisinä. Tulokset pitää etsiä lajiliittojen ja muiden toimijoiden nettisivuilta.

    Oivallan yhden asian: tämän päivän lehdestä saan muutamaan aiheeseen paljon paremman taustoituksen kuin mitä sain vuoden 1954 tai 1974 lehdistä, mutta monenlaisista, erilaisista asioista saan tietoa paljon vähemmän kuin mitä sain viisikymmentä vuotta sitten.

    Pitkät jutut ovat usein hyvin kirjoitettuja, jos kohta painopiste melkein aina on ihmisessä ja yksilössä ja aika harvoin asioissa laajemmin. Pitkien juttujen ongelma on siinä, että jos aihe ei kiinnosta, hyppään koko artikkelin yli, ja koska lehdessä on aika vähän juttuja, jää maailmasta paljon näkemättä ”yhdellä silmäyksellä”. Kun katsoo vanhojen lehtien sivuja, tajuaa että silloin maailmasta tuli vaivatta ja väistämättä enemmän esille kuin nykyhetken lehdestä, toki lyhyinä tietoiskuina. Tänään tietoa maailmasta ja ympäröivästä todellisuudesta on olemassa paljon enemmän kuin oli vaikkapa vuonna 1954, mutta sanomalehti ei - eikä sen nettisivutkaan - tarjoa sitä ”yhdellä silmäyksellä” katseltavaksi.

Kun television aikakaudella maailma koettiin yhdessä katsomalla samoja ohjelmia yhtä aikaa, niin tänään jokaisella on ikioma digitaalinen aika-avaruutensa, jossa liikutaan sekä maksukanavien striimeissä että älypuhelimen erilaisissa some- ja realitytodellisuuksissa. 

    Media on täynnä paradokseja ja itseironiaa. Onko väline enää edes viesti? Vai ehkä jotain enemmän?

    Välineen muutosta selittää luonnollisesti sekä tekninen kehitys että kaupallinen todellisuus. Jos perinteinen sanomalehti ei saa mainostuloja (koska niistä suuri osa menee nettijättiläisten ”omistajille”), se pyristelee olemassaolostaan kokeilemalla uudenlaisia ”välineitä”, mutta tuntuu että se jää koko ajan hieman jälkeen tavoittelemastaan.

    Samaan aikaan ikävin paradoksi on siinä, että mitä paremmat tekniset mahdollisuudet on taltioida tietoja ja hakea niitä kaikkien luettavaksi (ja katseltavaksi), sitä vaikeampi yksilön on muodostaa johdonmukaista kuvaa siitä mitä maailmassa tapahtuu lähellä ja kaukana. Jotkut toivovat ja väittävät, että tekoäly ratkaisee tämän pulman, mutta se utopia pettää toivojansa. Eihän yksilö koskaan ehdi millään omaehtoisella välineellä poimia maailman tietoa kasaan samalla tavalla kuin yksi Helsingin Sanomien uutisaukeama poimi vaikkapa maaliskuussa 1954.

    Jotkut sanomalehdet - kuten The Guardian, The New York Times, El País – yrittävät taittaa nettisivuston suunnilleen samannäköiseksi kuin ”paperilehden” sivu on (tai oli). Tällöin lukija näkee yhdellä silmäyksellä monia mahdollisia artikkeleita (niiden ingressejä) luettavaksi. 

    Tuollainen ”käyttöliittymä” sopii tietokoneella ja tabletilla selailtavaksi mutta ei oikeastaan älypuhelimen näytöltä katseltavaksi. Niinpä esimerkiksi Helsingin Sanomien ”nettilehti” on rakennettu pelkästään kännykkäkäyttöön ja peräkkäisten uutisten selaamiseen näkemättä koskaan laajempaa kuvaa koko ”lehden” tai aihepiirin materiaalista.

    Tässä paradoksi: Jos Hesaria tehdään ensi sijassa kännykällä luettavaksi, niin kuka hemmetissä jaksaa lukea noita paperilehden yhden tai kahden aukeaman mittaisia artikkeleita käynnykällään? 

HS. 11.3.1954

Sanomalehden kokoinen ikkuna maailmaan vuonna 1954.

Kyösti Salovaara, 2024.

Kännykänkokoinen ikkuna maailmaan vuonna 2024.

Maailma muuttuu, Kyöstiseni!

    Olisiko sinunkin aika muuttua?

    Vai jatkatko aloittamallasi linjalla?

    Niin kuin mikään ei muuttuisi etkä sinä malttaisi olla suuttumatta kaiken maailman asioista?

        

Heimat, heimat

[ennen kaikkea?]

Kyösti Salovaara, 2023.

Eichmann on kauhistuttavan normaali ihminen. Hänen kaltaisiaan on paljon. Mitätön mies joka ei kyennyt ajattelemaan.

-  Hannah Arendt 

Saapuessani johonkin kaupunkiin kysyn aina:

ketkä ovat kaksitoista kauneinta naista.

Ketkä ovat kaksitoista rikkainta miestä.

Kuka miehistä voisi hirttää minut.

- Stendhal

Laiva etenee harmaassa tiistaissa koilliseen jossain Bornholmin ja Öölannin välillä.

    Eurooppa jää taakse.

    Suomi lähestyy. 

    Ai niin, kuuluuhan Suomikin Eurooppaan, ainakin omasta mielestään.

    Hyvä juttu, ”heimatia” joka puolella

Sunnuntaina Hannoverissa aurinko paistoi pilvien välistä. 

    Päiväkävelyllä Maschsee-järven tuntumassa. Istutaan hetki kesäkahvilassa. Sitten jatketaan idyllisen Leine-joen reunaa pitkin kohti kaupungin keskustaa. 

    Yhtäkkiä tajuan, että kävelemme Hannah-Arendt-Wegiä. Katukilvessä lukee että Hannah Arendt syntyi Hannover-Lindenissä vuonna 1906. Hän kuoli New Yorkissa 1975.

    Sattuma havahduttaa, koska pari päivää aikaisemmin tilasin nettikaupasta Arendtin kuuluisan teoksen Totalitarismin synty.

    Vai onko sattumia olemassa? Historian perspektiivissä, ajan riennossa.

Kyösti Salovaara, 2023.

Kun on ajettu pitkin Saksaa sekä moottoriteillä että maalaiskujilla merkille on pantu, kuinka hyvin hoidettua ja siistiä tämä maisema, tämä ”Heimat” on. Pienien kylien ja kaupunkien omakotitalot puutarhoineen ovat kuin kuvakirjasta.

    Mutta maiseman kumpuillessa ja sadepilvien välistä paistavan auringon loiskuessa rinteiden ruskaan, mietin että tämä sama kaunis maisema oli toisen maailmansodan aikana eurooppalaisen väkivallan dynamo – vai oliko? Yleensä maaseudulla ollaan konservatiivisempia kuin suurissa kaupungeissa, mutta nojasiko myös Hitler kansallissosialisteineen enemmän kaupunkeihin kuin maaseutuun?

    En tiedä.

    Ja kun yritin miettiä maisemaa suhteessa todellisuuteen 80 vuotta sitten sodan vallitessa kaikkialla, tajusin kuinka mahdotonta on tuntea ja ymmärtää millaisia aikoja, millaista arkipäivää tuolloin on näillä kukkuloilla ja peltojen äärellä vietetty. Lukuja voi etsiä, faktoja kerätä mutta kokonaisen maiseman tunnemyrskyä on mahdoton tavoittaa. Idyllin takana ajan tragedia?

    Tietysti kertomukset kertovat.

    Tietysti myös tavallinen ihminen, joka ei osaa edes ajatella, niin kuin Arendt totesi Eichmannista, osallistui tekoihin, pahaan ja hyvään. Onko paha kuitenkin tästä maisemasta pois pesty, hyvä uudesti luotu, kasvamaan pantu?

    Älä katso peiliin vaan historiaan!

Kyösti Salovaara, 2023.

Como.

Kyösti Salovaara, 2023. 

Frantisek Mrazekin veistos Virrat - Vltava ja Mase.
 České Budějovice.

                

Kyösti Salovaara, 2023.

Carole A. Feuerman: Bibi on the Ball.
Cannes.

Turusta kuuluu kummia: Lenin-patsaan vieminen romuvarastoon olikin ”laiton” teko.

    Ottiko hallinto-oikeus todella kantaa historiaan, sen säilyttämiseen silmiemme edessä, korviemme kuultavissa, tunteidemme kosketeltavana?

    No, ei tietenkään. Kysymys oli vain pormestarin muotovirheestä. Lenin-setä saanee jäädä museon varastoon, niin kuin Kotkassakin pantiin toimeksi kaupungin modernisointi.

    Panee kuitenkin ajattelemaan, että voisiko historia olla jopa lain suojaamaa eikä vain kulttuuriväen ja populistien oikkujen armoilla.

    Eihän se missään ole lain suojaama, tuossa mielessä.

    Kun kulttuuriporukan mieli muuttuu, patsaita kaadetaan ja historiaa kuivatetaan hyvässä uskossa siihen, että se mitä ei näe, sitä ei ole olemassa tai ei ole ollut koskaan. Kun ”hirviö” Leninin päänkuva viedään varastoon, ajatellaan että Leninin ja Stalinin terroriteot katoavat, että historia muuttuu yhdellä iskulla puhtaammaksi, ikään kuin sellaiseksi jollainen sen olisi pitänyt olla.

    Kuinka mones synti ihmisen ikuinen itsepetos olikaan? Älä syytä historiaa, katso peiliisi.

Hannover ei ole kaunis kaupunki, koska suurin osa siitä pommitettiin maan tasalle toisen maailmansodan aikana. Eikä uusvanhaa ole rakennettu tilalle. Mutta hyvin vilkas ja vireä kaupunki se on.

    Jos ei ota onkeensa Stendhalin ohjeesta etsiä kaupungin 12 kauneita naista ja 12 rikkainta miestä, niin pitää katsella vain sen minkä näkee ja aika harvoin näkemästään pystyy sanomaan mikä on uutta, mikä ikivanhaa ja millä on merkitystä historian ymmärtämisessä.

    Näköjään jankutan historian ymmärtämisen tärkeydestä.

    Miksi?

    Senkö takia että alan itse olla historiaa?

    Mutta melkein jokaisessa kaupungissa on patsaita ja veistoksia, jotka säilyttävät jotakin menneisyydestä, vaikka emme tiedä mitä, koska tiedämme niin vähän, että tietämämme mahtuisi espressokupin pohjalle, jos sen pystyisi tiivistämään aineeksi.

    Patsaat ja veistokset kuuluvat miljööseen. Siitä huolimatta että kävelemme niiden ohi kulmakarvoja nostamatta. Tai kaipa joku joskus nostaa ellei sitten kännipäissään kiipeä patsaan päälle. Koirille tietysti hyvä paikka. Joku patsas sen ansaitseekin.

    Kaduilla patsastaide on menneen kaukokulttuuria, jota ei ole olemassa.

Kyösti Salovaara, 2023.

Alexander Calderin veistos vuodelta 1971,
taustalla
 Hermann Scheuernstuhlen Soihdunkantaja 1930-luvulta.
Hannover. 

Eräs Hesarin toimittaja kirjoitti rinta rottingilla, että Suomessa pikkukaupungeissa on enemmän kulttuuria kuin muualla isoissa kaupungeissa. Kaveri oli käynyt Espanjassa, joten tietoa oli.

    Oliko sittenkään?

    Tuli mieleen ihan outo ajatus: kummassa on enemmän kulttuuria: pikkukaupngin teatteriesityksessä vai ison kaupungin kahviloissa, joissa porukat rupattelevat niitä näitä päivästä toiseen?

     Vielä oudompi kysymys pälkähti päähän: kun lavalla ollaan rooleissa tai lauletaan lauluja ja salissa istutaan pönäkästi ”kulttuurihuumassa”, niin onko salissa muualla ”kyldyyriä” kuin lavalla? Onko kuuntelija ja katselija oikeastaan kulttuurin tekijä, siis ihan aidosti vai pelkästään ohikulkija, joka ei yleensä huomaa millaisen patsaan ohi äsken käveli? Ja vielä: onko suomalaiselle kulttuuritapahtumalle oleellista, että kulttuuri toimitetaan korkealta lavalta alhaalla istuvalle yleisölle? Ollaan aktiivisia passiivisesti.

    Jatkan kummallisemmalla ajatuksella. Kuvitellaan että Musiikkitalon konsertti lähetetään televisiossa, HD-laatua, huippuäänitys.

    Soittajat kai tekevät ”kulttuuria”. Samoin kuvaajat ja äänittäjät, vai?

    Entäpä ne asentajat, jotka toissaviikolla asensivat taloyhtiöösi vedetyn valokuitukaapelin, jota pitkin näet laitteeltasi HD-tasoisen kuvan ja kuulet hyperhyvän äänen. Ovatko hekin kulttuurin ”tekijöitä” vai ihan vaan muita menijöitä?

    En halua kuitenkaan pilata kenenkään tunnelmaa. Kaipa siellä teatterissa katsojankin päässä tapahtuu ”kulttuuria”. Kulttuurihan on myös tapoja, sitä mitä ihmiset tekevät keskenään ja yksin, sitä mitä pidetään tekemisen arvoisena ja mitä ei. Kulttuuri ei ole mänty eikä sammakko.

Laiva lähestyy Helsinkiä.

    Harmaa keskiviikko, vähän tihkusadetta, puut jo melkein paljaita. Lehdet on lähetetty pois talven tieltä.

   Laiva lähestyy satamaa, koskettaa hellästi laituriin.

   Heimat, heimat – ennen kaikkea!

         

Kyösti Salovaara, 2023.

Viisaus, uteliaisuus, kulttuuri - Heidelberg!
Tiedeakatemian edessä Michael Schoenholtzin
suihkulähde Sebastian Münsterin muistoksi.

Rajalla rajattomasti

 [fyysistä ja henkistä]

Kyösti Salovaara, 2022.

Viattomuus.

Ilta alkoi jo pimentyä. Werner pysähtyi silmäilemään katua. Seinätöherryksin koristellun korkean muurin takaa kajasti kova sinivihreä valonhohde, joka olisi missä tahansa toisessa kaupungissa ollut merkkinä suurella valaistulla stadionilla pelattavasta jalkapallon iltaottelusta. Mutta muurin takana oli siinä kohti Potzdamerplatzin avara aukio. Aikoinaan Euroopan vilkkain liikenteen solmukohta oli nyt kirkkaasti valaistu Todesstreifen, kuolemankaistale, hiljainen ja kulkijaton tori, piikkilankakieppien, miinojen ja konekiväärien labyrintti.

- Len Deighton: Berliinin peli (Berlin Game, 1983). Suom. Erkki Hakala. WSOY, 1985.

Sitten tuli natriumlamppujen valokehä ja sen takana oli barrikadi, bunkkeri ja sitten silta. Silta oli tarkoitettu pelkästään jalankulkijoille ja ainoa keino tulla siitä oli tunkea aidattuun käytävään, johon toisinaan mahtui vain yksi, toisinaan kolme rinnan. Joskus joku tuli, nöyrän näköisenä ja varovaisin askelin, tasaisesti niin etteivät vartiotornissa hermostu; sitten he astuivat natriumlamppujen loisteeseen ja länteen.

…

”Se on hän!” Guillam kuiskasi… ”Se on sama mies... George olet tehnyt ihmeen!”

…

Guillamin tavoin Smiley oli nähnyt kaiken sen aikaisemminkin. Hän katsoi taas joen yli pimeyteen ja epäpyhä huimaus iski häneen kuin paha, jota vastaan hän oli taistellut ja joka nyt ojensi kätensä ja otti hänet omakseen ja vaati hänet huolimatta hänen ponnistuksistaan, kutsui häntäkin petturiksi; pilkkasi häntä ja samalla kertaa taputti hyväksyvästi hänen petokselleen. Karlan ylle oli laskeutunut Smileyn säälin kirous, Smileyn ylle Karlan fanaattisuuden kirous. Olen tuhonnut hänet juuri niillä aseilla, joita olen inhonnut. Olemme ylittäneet toistemme rajat ja olemme ei-keitään ei-kenenkään maalla.

- John le Carré: Värisuora (Smiley’s People, 1979). Suom. Aarne T.K. Lahtinen. Tammi, 1980.

Niinpä niin.

    Näinä aikoina - eikä muita ole tarjolla - eurooppalaista ajatusta rajattomasta ja yhteisestä elämästä koetellaan. Venäjä piirtelee rajoja uudelleen kuvitellen, että väkivallan voima on samaa kuin oikeus, kun se sopivasti määritellään. Etelässä rajoja vahvistetaan Afrikkaan päin. Brittein saarella kansalaiset ovat ihmeissään kun heidän passinsa on tiputettu ö-luokkaan ja matkustaminen mantereelle on työläämpää kuin koskaan.

    Rajatko railona aukeavat?

    Kaisa Häkkisen mittava Nykysuomen etymologinen sanakirja pitää todennäköisenä, että suomenkielen ”raja” on lainaa venäjän sanasta ”kraj”, joka merkitsee mm. piiriä, piirikuntaa, reunaa, syrjää, laitaa, seutua, rajaa.

    Ironisesti emme siis pääse Venäjästä irti vaikka kuinka paheksuisimme Venäjää sen laajentaessa piirikuntaansa ja siirtäessä rajojaan muiden maalle.

    ”Kraj” on yhä ”raja”.

Saksalainen Bertolt Brecht kysyi maailmansotien välissä, että ”synkkinä aikoina / lauletaanko silloinkin ” ja vastasi, että ”silloinkin lauletaan / synkistä ajoista”.

    Mille puolelle historian ”hyvän” ja ”pahan” rajaa Brecht nykyään sijoitetaan? Oliko hän oikeassa vai väärässä vai molempia? Brecht kirjoitti Hollywoodista valheiden markkinapaikkana, mutta millainen paikka oli Brechtin DDR ja Itä-Berliini kylmän sodan alkuvaiheessa?

    Pakinan alussa on pari lainausta kahdelta vakoilukirjallisuuden mestarilta. Ne kuvaavat kuinka kylmän sodan jaettu Berliini oli Todesstreifen, kuolemankaistale niille monille itäsaksalaisille jotka yrittivät paeta länteen.

    Mutta le Carré-lainaus kertoo myös politiikan ikuisesta ristiriidasta, hämärästä alueesta hyvän ja pahan välissä. ”Hyvä” voittaja käyttää tilanteen pakosta samanlaisia epäinhimillisiä keinoja kuin ”paha” vastustaja on käyttänyt koko ajan. Jos hirviö asuu kuilussa, kannataako sinne katsoa? Jos ei katso, hirviö jatkaa pahan tekemistä.

    Synkkinä aikoina… niinpä… ovatko ajat synkkiä sanoissa vai muutenkin?

On vastustamattoman kiehtovaa pohtia missä ihmisen ”minä” alkaa ja loppuu suhteessa maailmaan.

    Samalla kun se on kiehtovaa, sitä ei oikein pysty ilmaisemaan, koska kaikki käytössä olevat sanat tulevat maailmasta ”minän” ulkopuolelta. Minää ei ole ilman sanoja - vai onko?

    Joskus ajattelen, että maailma on minussa kiinni, siis se osa maailmasta joka minä olen; jonka olen hankkinut ulkopuoleltani. Tässä ajatuksessa maailma on ikään kuin edessäni ja tulee lähemmäksi, on iholla. Mutta muuan espanjalainen kirjoittaja väitti, että aivomme vain seulovat maailmaa joka kohdataan. Suurin osa maailmasta näin ollen kulkee ihmisen läpi ikään kuin huomaamatta, vaikutusta tekemättä.

    Tämäkin on kiehtova metafora. Olen aivoni, ja aivoni ovat kuin pastasiivilä, joka laskee maailman läpi ja kerää muutamat herkkupalat aivoihin muhimaan.

    Maailma on sitten kolmessa paikassa: edessäni, päässäni ja hyvin paljon takanani minun lävistettyään.

Kyösti Salovaara, 2022.

Berliini: Checkpoint Charlie.

Kylmän sodan 1947-1991 symboli Berliinissä, rajapiste Lännestä Itään,
Länsi-Saksasta DDR:ään.

Kyösti Salovaara, 2022.

Politiikka: ideologioiden törmäys.

Kylmän sodan Berliinissä "rajanylityspaikalla" Checkpoint Charliella
liberaali yhteiskunta kohtasi totalitaarisen komennon.
Turistien parveillessa kylmän sodan "raunioilla" unohtuu,
että liberaali yhteiskunta ei ole vieläkään kaikkialla vallitseva.

Monet rajat ovat fyysisiä. Ei edes Aleksanteri Suuri hyppää niiden yli Bukefaloksellaan.

    Mutta näkymättömät rajat ovat vielä hankalampia. Miten ylität sellaisen mitä et näe, vaikka tiedät että se on? Ihmisten kulttuuri, sivistys on täynnä tuollaisia rajoja.

    Liioitellen voi sanoa, että globaali talous on kantanut rinnallaan globaalia kulttuuria. Vuorovaikutuksien kukkaset. Onko globaali maailma uusi keksintö vai ikivanha, sitä sopii pohtia.

    Tässä tietenkin länsimainen ihminen on puolisokea; hollywoodilaisen kulttuurin tiedostaa, hyväksyy tai kieltää mutta jos on rehellinen tietää olevansa osa tuota kulttuuria laajassa mielessä. Jos ei halua puhua pinnallisesta hollywoodilaisesta kulttuurista, saa toki kutsua kulttuuriamme syvämietteisesti roomalais-juutalais-kristilliseksi.

    Kulttuuri on yhteistä, väistämättä. Tietenkin siinä on erilaisia painotuksia, erilaisia kertomuksia, erilaisia arvoja, mutta se kuitenkin on jotakin minkä ymmärrämme. Vain sellaista ymmärtää, jonka osaa sanoillaan kuvatata.

    Jostakin syystä nykyään pystytetään uudenlaisia karsinoita raja-aitoineen kulttuurien sisälle. Ollaan löytävinään kulttuurin autonomisia saarekkeita, jotka eivät ole velkaa muille kulttuurin ilmentymille; ollaan samaistuvinaan näkymättömien rajojen ympäröimään entiteettiin ihmisyksilön koko identiteetillä; samaistutaan johonkin jota sanotaan loukkaamattomaksi, kaikesta muusta irrallaan olevaksi ”hyväksi”.

Kun ihminen tekee identiteetistään (olipa se sitten mikä osa hänen olemuksestaan tahansa, olipa se sitten minkälainen sanoitettu suhde ympäröivään maailmaan tahansa) poliittisen työkalun, hän menettää mahdollisuuden tehdä kompromisseja muiden poliittisten arvosfäärien kanssa. On selvää ettei kuka myy identiteettiään mistään hinnasta, tai ainakin se on vaikeaa.

    Tämän ajatuksen kuulin Ylen Machiavelli-ohjelmasta ja sen lausui entinen poliitikko ja nykyinen akateeminen tutkija Alexander Stubb.

    Jopa kylmän sodan aikana erilaisia ideologioita edustavat toimijat tekivät yhteistyötä ja poliittisia kompromisseja, koska ideologiat perustuivat ”järkeen”, eivät poliitikon identiteettiin.

    Tietenkin aina on ollut polittikkoja joille identiteetti ja ideologia ovat sama asia. Paradoksi on siinä, että kun absoluuttisesti luokkatietoinen työläispoliitikko pyrkii parantamaan maailmaa, niin onnistuttuaan hän huomaa entisen identiteettinsä muuttuneen anakronismiksi: kuinka olla luokkatietoinen työläinen kun elää vaurasta keskiluokkaista elämää?

John le Carrén romaanissa Värisuora englannin tiedustelupalvelun agentti George Smiley saa neuvostoliittolaisen tiedustelujohtajan pettämään isänmaansa käyttämällä hyväksi tämän inhimillistä puolta, miehen rakkautta omaan tyttäreensä. Smiley ei häikäile, mutta kärsii tunnontuskia moraalinsa ryvettämisestä.

    Smiley odottaa sillan toisessa päässä kun tyttärensä pelastanut mutta isänmaansa pettänyt vakoilija tulee länteen.

    Pystyvätkö identiteettipolitiikot koskaan ylittämään siltaa muuhun maailmaan, sinne missä ihmiset ovat epätäydellisiä toimissaan ja arvoissaan?

    Helsingin Sanomissa haastatelttiin pari päivää sitten karjalaisaktivisti Maura Häkkiä. Hänelle karjalaisuus on identiteetti, johon ei saa koskea, ikään kuin olisi olemassa joku puhdas ”karjalaisuus”, joka on täysin irrallaan muusta maailmasta ja jonka kulttuurista ei säettäkään saa siirtää, kopioida tai muuten vaan malliksi ottaa karjalaisuuden ulkopuolella.

    Mistä tällainen identiteettipolitiikka kumpuaa? Mitä se viestittää? Onko se pelkkää tietämättömyyttä kulttuurien monisyisestä olemuksesta vai piileekö siinä sittenkin joku viisaus elämän alkuhämäryydestä?

    Sinne tänne häilyvänä ihmisenä minun on mahdoton ymmärtää karjalaisaktivistin puhtaan kulttuurin vaatimusta. Häkin mielestä esimerkiksi Kalevala kertoo kuinka karjalaisuutta on hyväksikäytetty, kuinka sitä on ryöstetty suomalaiseen valtakulttuuriin. Häkki sanoo: ”Haluaisin että Kalevala jätettäisiin johonkin hyllyn pohjalle tai poiskin hyllystä varastoon pölyttymään.”

    Identiteettipoliitikon on mahdoton tehdä kompromissia muun maailman kanssa, koska niin tekemällä hän mitätöisi identiteettinsä. Jos elämä on pelkkä identiteettikokemus, identiteettinsä kadottanut on anomalia.

Kyösti Salovaara, 2012.

Syntisyys.

Natsi-Saksan taidetta vuodelta 1940,
Tempelhofin lentoasema, Berliini.

Eilen, tänään, huomenna

[”mä tiedän, mä tiedän”]

Kyösti Salovaara, 2018.

Mitä enemmän tiedän, sitä vähemmän tiedän.

    Vanha vitsi. Kannattaa kierrättää. Maailma on monimutkainen, joten väliäkö sillä että minä kerta kaikkiaan ”tiedän”?

    Kaaosta siellä, katastrofia tuolla. Keltaisilla liiveillä leikitään vallankumousta. Kukaan ei tiedä mitä valtaa kumotaan ja mihin suuntaan. Pääasia lienee ettei bensan hinta nouse ja ettei veroja tarvitse maksaa. Kuulin radiosta, että ranskalaisista 42 prosenttia ei maksa valtiolle tuloveroja lainkaan.

    El Paisín pääkirjoitussivun kolumnissa Antonio Caño moitti populisteja, varsinkin heitä, monimutkaisten ongelmien – kuten maahanmuuton, ilmastomuutoksen, väestön ikääntymisen, taloudellisen epätasa-arvon ja sukupuolten välisen tasa-arvon – vähättelystä; siitä että kansalle luvataan kuu taivaalta uskottelemalla, että monimutkainen ongelma ratkeaa yksinkertaisia lakeja säätämällä, muutamalla twiitillä ja iltauutisissa poseeraamalla.

    Ja kaiken voi tehdä nopeasti, sukkelasti kuin vetäisi sukan jalkaan. Kansalaisille ei haluta tai uskalleta kertoa, että monien ongelmien ratkaiseminen edellyttää valtavia uhrauksia, ja että monia ongelmia ei koskaan pystytä ratkaisemaan kokonaan ja toisia ei lainkaan. Ei ainakaan demokraattisen järjestelmän keinoilla.

    Cañon kolumnia tuki Eduardo Estradan tyylitelty piirros konkreettisista työkaluista. Siinä oli jakoavain, pihdit ja taskukello. Niistä on apua moneen probleemaan mutta ei maailman muuttamiseen.

Oliko maailma ennen yksinkertaisempi? Olivatko ongelmat pienempiä? Tiesikö ihminen ennen enemmän?

    Kolmeen kysymykseen vastataan: ei tietenkään.

    Mutta ihmisen, yksilön suhde maailmaan oli yksinkertaisempi, rajatumpi, selkeämpi.

    Monimutkaisessa, moniarvoisessa maailmassa yksilö on autonominen toimija, jonka elämä liittyy niin moneen asiaan ja prosessiin ettei kaikkia liittymäpintoja pysty edes kuvailemaan. Kun nyky-yhteiskunnassa tehdään päätöksiä, ei ole selviä voittajia eikä selviä häviäjiä (toisin kuin ennen) vaan jokainen voittaa yhdessä asiassa ja häviää toisessa. Tämä koskee myös instituutioita, yrityksiä ja organisaatioita.

    Tällaisessa globaalissa ja hyvin sumeassa verkossa massojen vallankumous on mahdoton. Teitpä sitä tai tätä, ammut omaan jalkaasi.

    Välillä tuntuu ettei ihminen enää tajua eilisen ja huomisen eroa eikä sitä missä nykyhetki on.

Kyösti Salovaara, 2018.

Kun ei tiedetä mitä tulevaisuudelle pitäisi tehdä, ryhdytään mestaroimaan menneisyyttä. Tämä on uudenlaista menneisyyden hallintaa, koska nyt menneisyys yritetään puhdistaa ikävistä asioista, ikään kuin maan kamaralla olisi elänyt vain täydellisiä ihmisiä.

    Ikävät ihmiset kirjoitetaan pois.

    Chilessä on pitkään haluttu nimetä pääkaupungin lentokenttä uudestaan. Nobelkirjailija Pablo Nerudan nimi antaisi lentokentälle taiteelliskosmopoliittista hohtoa, mutta puuhan vastustajat väittävät raivoissaan, että nimi on sopimaton, koska Neruda käytti naisia hyväkseen, hylkäsi sairaan lapsensa ja tunnusti (ilmeisesti) myös raiskanneensa diplomaattivuosinaan Ceylonilla palvelustyttönsä. Niinpä feministit ehdottavat Santiagon lentoasemalle naisrunoilijan nimeä. Hänelläkin, Gabriela Mistralilla on kirjallisuuden Nobel laukussaan. 

    New Yorkissa on tänä vuonna kamppailtu Kristoffer Kolumbuksen patsaasta, joka pystytettiin vuonna 1892. Kolumbusta pidetään alkuperäiskansojen murhaajana. Patsaankaatajien mielestä Kolumbus ei ansaitse  minkäänlaista kunnianosoitusta New Yorkilta.

    Nyt taistelu näyttää päättyneen Kolumbuksen ja historian voitoksi: patsas suojellaan eikä sitä kaadeta maan tasalle.

    Espanjassa on kohuttu Arturo Pérez-Reverten uudesta romaanista Sabotaje, missä kirjan päähenkilö, Francon vakooja Falcó tapaa Pariisissa mm. Pablo Picasson vuonna 1937.

    Kohu nousi romaanin toteamuksesta, että Picasso maalasi kuuluisan Guernicansa rahasta eikä lainkaan epäitsekkäästä motiivista, demokratiaa puolustaakseen. Picasso ei sisällisodan aikana astunut jalallakaan Espanjaan, Pérez-Reverte muistutti kohuun liittyvässä haastattelussa.

    Espanjan tasavaltalaiset tilasivat Picassolta vuoden 1936 lopulla seinätaulun Pariisin vuoden 1937 maailmannäyttelyyn. Palkkioksi sovittiin 200 000 frangia. Se on nykyrahassa 11 miljoonaa euroa! Espanjan paviljonki maksoi 2 miljoonaa frangia, joten Picasson palkkio oli 10 % kustannuksista.

    Picasso otti runsaan etumaksun vastaan, mutta ei saanut talvella eikä keväällä tilaustyötä aloitetuksi. Vasta kun saksalaiset huhtikuun lopulla (26.4.1937) pommittivat Baskimaalla Guernican (Gernikan) kaupunkia, taiteilija löysi seinämaalaukselle aiheen. Näyttely avautui kuukautta myöhemmin.

    Monet aikalaiset ja taiteen tuntijat ovat olleet sitä mieltä, että Picasso maalasi Guernican pyyteettömästi, inhimillisyyttään, demokratiaa puolustaakseen.

    Ehkä niin tapahtui, mutta hänelle maksettiin pyyteettömyydestä jättiläismäinen palkkio. 

    Tämä eikä Picasson sovinistinen suhde naisiin ole estänyt Malagan lentokentän nimeämistä Malagassa syntyneen Picasson kunniaksi. Toki Malagan päärautatieasema on nimetty Malagan seudulta kotoisin olevan María Zambranon mukaan. Zambrano oli runoilija ja filosofi, Francon hallinnon vastustaja.

Saako Suomessa heilutella hakaristilippuja?

    Jos saa, mitä yhteiskunta sallii?

    Jos ei saa, mitä se kieltää?

    Kysymys on niin monimutkainen ettei siihen kukaan oikein uskalla/halua ottaa yksikäsitteistä kantaa. 

    Viime viikolla julkaisin tällä palstalla kuvia kirjoista ajattelematta olivatko nuo kuvat sopivia tai vastenmielisiä. Toisessa kirjankannessa Pekka Loiri sijoittaa hakaristin Britannian lipun keskelle. Toisessa kannessa Kauko Allén piirtää hakaristirilipun Euroopan yhteisön tähtilipun viereen.

    Jos hakaristilipun kantaminen ja esittäminen kielletään, saako sitä kopioida edes kirjankanteen, vaikka teoksessa, kuten Len Deightonin romaanissa SS Lontoo tai Robert Harrisin jännärissä Kolmannen valtakunnan salaisuus kritisoitaisiin natsihallintoa ja fasistista yhteiskuntaa kuinka voimakkaasti tahansa?

    Kun sanoja ja symboleja kielletään, mitä silloin kielletään? Voiko historian ymmärtää, jos aikakausien ikävät piirteet puhdistetaan nykyhetkestä kuin rasvaläikät uunin keraamiselta pinnalta?

    Mutta toisaalta: eikö pahan kritisoiminenkin houkuttele höyrypäitä kokeilemaan esitettyä pahaa, jopa innostumaan siitä? Kansanmurhat eivät ole leikkiä, vaikka lippujen heiluttelu tuntuisikin leikkisältä.

Maailma on monimutkainen.

    Vaikka sen ymmärtäisi, voiko sitä muuttaa niin että kukaan ei kärsi, kukaan ei häviä, kukaan ei tule pahalle tuulelle?

    Usein vedotaan eiliseen kun halutaan muuttaa huomista. Siihen väliin jää nykyhetki eikä ihmisellä oikeastaan muuta olekaan. Pitääkö yksilön luopua siitäkin, siis nykyhetkestä ollakseen melkein totaalisen altruistinen?

    Mistä johtuu, että meidän aikamme sankareiksi tarjotaan ihmisiä, jotka (muka) ovat täydellisiä ihmisiä? Jos kolumbukset, picassot ja nerudat revitään pois toreilta, taidegallerioista ja kirjastoista, mitä jää jäljelle?

    Täydellinen maailmako?

Kyösti Salovaara, 2018.
Menneen maailman työkalu?