Koira haudattuna

[ja ketunhäntä kainalossa?]

Pysäytyskuva Ylen lähetyksestä 11.5.2024.

Vapaus on sitä, että voin puolustaa omistani poikkeavia käsityksiä, vieläpä silloinkin, kun niitä esiintyy sellaisessa yhteiskunnassa tai maailmassa, jonka hyväksyn. Vapaus on sitä, että voin myöntää vastustajan olevan oikeassa.

- Albert Camus, 1945.

Maailma on kummallinen paikka ja Suomi.

    Gibraltarin salmessa miekkavalaat upottivat taas purjeveneen. Viime syyskuussa näin Barbaten satamassa edellisen upotetun purjeveneen raadon. Miksi miekkavalaat hyökkäävät purjeveneiden eikä moottoriveneiden kimppuun? Onko niillä sellaista tietoa ilmastonmuutoksesta joka meiltä puuttuu?

    Toissalauantaina Veikkausliigan ainoa suurseura HJK kohtasi kotistadionillaan pikkuruisen tammisaarelaisseuran. 22 pelaajaa: tasapeli. Katsojia oli 5000.

    Samana päivänä Viikin koetilalla päästettiin 60 lehmää kesälaitumille. Katsojia oli 7000. 

    Johtopäätös: suomalaiset elävät agraarista menneisyyttään.

    Yhtä kaikki: satakielet laulavat jo kosteikkojen reunamailla.

Eurovision laulukilpailut nostattivat mielenosoituksia pitkin Eurooppaa. Oltiin kovasti Hamasin puolella Israelia vastaan. Mielenosoittajilta unohtui, että Hamas on terroristijärjestö, joka käyttää Gazassa siviilejä militanttina puolustusmuurinaan.

    Tietenkin mieltä saa osoittaa.

    Hyvin usein, ellei aina, demokraattisissa yhteiskunnissa mielenosoittajat ovat jonkin epädemokraattisen ilmiön kannalla omaa, demokraattista hallitustaan vastaan. Hyvä demokratia kestää senkin.

    Jonkinlainen paradoksi tässä on. Eikä se ole vain tätä päivää.

    Kuinkahan usein kylmän sodan aikana Kremlissä huokailtiin tyytyväisenä: taas nuo hyödylliset idiootit Pariisin, Bonnin, Länsi-Berliinin, Lontoon, Rooman ja Washingtonin kaduilla edistävät meidän asiaamme.

    Kun nyt Eurovision laulukilpailujen kuluessa edistyksellinen toimittaja-, taiteilija- ja poppariporukka otti kovasti kantaa Israelia vastaan, niin mihin koira olikaan haudattuna ja kenen kainalossa ketunhäntä vilkkuikaan?  Ei kai taas Kremlissä myhäilty: hyödylliset idiootit jaksavat auttaa meitä!

No eihän maailma noin simppeli ole, sanotaan.

    Ei olekaan.

    Mutta ei sitä ymmärrä sittenkään.

    Esimerkiksi Helsingin Sanomien kulttuuriosasto toitotti päivästä toiseen, että laulajien pitäisi boikotoida Malmön laulukisoja ja estää Israelin pääsy lavalle. Asiantuntijoitakin haastateltiin. He olivat samaa mieltä. Israelin mukanaolo politisoi kilpailun.

    Vaatimalla Israelin boikottia, toimittaja-, taiteilija- ja poppariporukka yritti politisoida Eurovision laulukilpailut ja onnistui siinä.

     Kun kilpailu sitten käytiin, yhdentekevä sellaisenaan, ns. asiantuntijaraadit ikään kuin yhteisellä päätöksellä yrittivät vesittää Israelin kappaleen kilpailun voitosta. Mutta kansalaiset eri puolilla Eurooppaa olivat toista mieltä ja nostivat esityksen melkein kärkeen. Ehkä tavikset vain kapinoivat median yksiniittistä ohjausta vastaan.

     Nyt toimituksissa surraan äimän käkenä. Eikä helpota, että satakielet jo laulavat Vantaanjoen rannoilla.  

Eilisessä Hesarissa tutkijoita haastettiin pohtimaan, miksi laulukilpailutkin jakavat mielipiteet poliittisesti, miksi vasemmistolaiset tuntuvat kannattavan Hamasia ja oikeistolaiset Israelia.

    Myös tutkijat, Helsingin yliopiston Lähi-idän tutkimuksen professori Hannu Juusola ja Ulkopoliittisen instituutin vanhempi tutkija Timo R. Stewart, olivat ymmällä, elleivät äimän käkenäkin. Laulukilpailun herättämällä ”kulttuurisodalla” on hyvin vähän tekemistä itse konfliktin kanssa, he sanoivat.

    Miksi vasemmistolaiset tuntuvat kannattavan Hamasin terroristijärjestöä? ”En täysin ymmärrä, mistä se johtuu”, Hannu Juusola vastasi. ”Jos ajatellaan konfliktia itseään, Israel eikä Hamas kumpikaan edusta millään mittareilla vasemmistolaista politiikkaa. Politiikan osalta konfliktissa ei ole mitään luontevaa jakajaa.” (HS. 15.5.2024.)

    Ei mitään luontevaa jakajaa!

    Juusola ei kuitenkaan rohjennut epäillä, että kenties kysymys  on sittenkin piilevästä antisemitismistä. Monelle tulee jatkuvasti yllätyksenä, että myös vasemmistossa esiintyy juutalaisvihaa, kenties hieman samalla asenteella kuin kansallissosialisteilla aikanaan. Juutalaiset nähtiin kapitalisteina ja riistäjinä.

   Vapaamielisyyttään puhkuvien taiteilijoiden, toimittajien ja poppareiden mahdollinen antisemitismi on vielä kummallisempaa.

Äänekäs toimittaja-, taiteilija- ja poppariporukka hämmästelee, että kansa ei eliitin esimerkistä huolimatta dissannut Israelia. Taiteilijaporukan israelinvastainen yksimielisyys ei läpäissyt koko Eurooppaa. Kansalaiset eri puolilla mannerta äänestivät mitä halusivat eivätkä niin kuin media kehotti äänestämään.

    Tästä tietenkin syytetään somea. Ainahan sitä syytetään.

    Mutta entäpä jos kansalaiset todellakin ajattelevat omilla aivoillaan? 

   Kansalaisiin pettyneet toimittajat vaativat nyt, ettei Suomen pidä enää osallistua yhteisiin laulukilpailuihin. Heidän mielestään, kuten Ilkka Mattila kirjoitti eilisessä Hesarissa, kotikutoinen UMK (Uuden musiikin kilpailu) riittää hyvin suomalaisten laulajien ja musiikintekijöiden areenaksi. Mitä sitä nyt Eurooppaan menemään, jos suomalaisten esittämä omahyväinen saarna maailman hyvästä ja pahasta ei tehoa.

    Hetkinen, mitäs tämä nyt on?

     Kun tähän asti perussuomalaiset ovat sulkeneet fyysisiä rajoja, nyt sitten edistykselliset toimittajat, taiteilijat ja popparit haluavat sulkea suomalaiset musiikintekijät (ja kuuntelijat) kulttuurisen rautahaarniskan sisälle.

    Kammottava pyrkimys! Meikäläisen kulttuurin finexit!

    Aikoinaan kulttuuriväki availi ikkunoita Eurooppaan. Tänään ikkunat ja ovet halutaan sulkea jykevällä munalukolla, koska Eurooppa ei tanssi suomalaisen moraalipillin nuotein.

   Edistykselliset toimittajat, taiteilijat ja popparit näyttävätkin noudattavan Franz Kafkan määrittelemää elämänalun kaksoistehtävää: ”Supista piiriäsi yhä ahtaammaksi ja käy uudelleen tarkastamassa, ettet vain piileskele jossakin piirisi ulkopuolella.”

         

Pysäytyskuva Ylen lähetyksestä 11.5.2024.

Tekemisen tekeminen ja lukemisen lukeminen

[terapian tarpeessa, häh?]

Kyösti Salovaara, 2024.

Se tosiasia, ettei ole mitään muuta kuin henkinen maailma, vie meiltä toivon ja antaa meille varmuuden.

...

Vihonviimeisen kerran psykologiaa!

- Kafka

Oiskohan noin?

    Täytyy olla, koska muu ei mahdollista, ellei toisin määritellä.

    Senkin voi tehdä.

    Mutta juttu pitää aloittaa alusta.

Kafka on kummallinen tapaus.

    Lehdessä oli otsikko tv-minisarjasta. Joka käsittelee Franz Kafkan elämää.

    Kafkan elämä ei ollut kafkamaista, kirjoitettiin.

    Jollakin tavalla, jostakin syystä, Kafka tiesi mitä kafkamainen elämä on.

    Ainakin me luulemme niin.

    Miksi muuten lukisimme kafkamaista Kafkaa?

Keväisessä maisemassa ei ole juurikaan kontrasteja.

    Tai on kontrasteja mutta ei kontrapunkteja.

    Vai ovatko Otaniemen mudassa taapertavat kahlaajat kontrasti talvelle? Dilemma siis.

    Insinöörioppilaat eivät selviä tästä(kään) kuivin jaloin.

Lähestyn asiaani kiertelemällä. Se ei hämää ketään. Tässä vaiheessa toivon eksyväni.

    Julkista keskustelua seuraamalla pääsee perille mistä julkisuudessa keskustellaan.

    Riittää kun lukee.

    Yleispiirre: kaikki ovat Suomessa terapian tarpeessa.

    Ei ole muuta kuin henkinen elämä.

    Puusepältä kysytään, kun kirveenvarsi tulee valmiiksi: Saitko henkistä tyydytystä veistäessäsi kirveenvarren?

Niin kuin tiedetään - jos siis tiedetään – suomalaisten lukutaito hiipuu kuin pyy maailmanlopun edellä.

   Niinpä ryhdytään opettamaan lukemisen lukemista. Pelkkä lukeminen ei riitä. Täytyy olla jotakin enemmän. Ei riitä että ymmärtää.

   Ennen riitti kun luki.

   Sitä ei tarvinnut selittää toiseksi. Eikä pyydellä anteeksi.

   Älä kysy rantasipiltä miksi se kahlaa vesijättömaalla. Kysy itseltäsi: riitänkö minä?

Pitää kuulemma opetella lukemaan kriittisesti.

    Miten se onnistuu jos ei opettele ensin lukemaan?

    No opettelemalla kriittiseksi, tietenkin.

    Miten opin kriittiseksi?

    Opettelemalla olemaan kriittisesti kriittinen, tyhmyri.

    Aha!

Miksi tekeminen ei riitä?

    Lainaan Raimo Summasta. Joka mietti Helsingin Sanomissa (3.5.2024) miksi nuoret jääkiekkoilijat eivät pärjää.

    ”Joku voi suuttua tästä, mutta suomalaisessa lätkässä on tällä hetkellä aivan liikaa sepitevalmentamista.” Summanen sanoi. ”Sepitetään ja muka-valmennetaan. Monet valmentajat joutuvat valmentamaan joillekin muille kuin pelaajille. Paljon rakennetaan tarinaa ja sepitetään pelikirjoista, urheilullisuudesta ja eettismoraalisista jutuista, mutta valmentajien kieli ei oikein kohtaa nuorten pelaajien kanssa."

    Summasen mielestä ”pelaajat haluaisivat vähemmän puhetta ja enemmän tekoja. Teko on aina lähempänä totuutta kuin puhe. Nuoret haluavat enemmän konkretiaa.”

    Mutta tekemisen tekeminen on komeampaa kuin tekeminen. Henkiseen meidät on velvoitettu. Eettismoraalinen ylpeys voittaa kaikki esteet, paitsi kun se juoksee paitsioon, maalia ei hyväksytä.

Miksi kaikki psykologisoidaan?

    Eikö ensin tulisi oppia perusasiat? Peruspeli: lukeminen ja laskeminen. Teonsanoja.

    Vasta sen jälkeen tulee fiilistely. Omahyväinen omahyväisyys. Adjektiivit. 

    Tietysti kaikki on lopulta tunnetta. Mutta kun tuon tajuaa, on jo myöhäistä.

    Psykologia ei potkaise palloa.

    ”On kahdenlaisia valmentajia”, sanoi Real Madridin valmentaja Carlo Ancelotti. ”Niitä jotka eivät tee mitään ja niitä jotka aiheuttavat paljon harmia. Peli kuuluu pelaajille.”

Olikohan kirjoituksessani jokin syvällinen ajatus?

    Että kaikki tässä sanottu on viittauksenomaisessa suhteessa todellisuuteen.

    Että me tarvitsemme lisää terapiaa?

    Että eiku vähemmän!

    Häh?

Kyösti Salovaara, 2024.

   

Perspektiivissä

[todellisuus hahmotetaan]

Kyösti Salovaara, 2023.

Ihmisen ja petolintujen silmät ovat suurinpiirtein yhtä suuret, mutta aistintietoa käsittelevän järjestelmän - aivojen - koko on ihmisellä verrattomasti suurempi. Havaintomaailman rakentuminen ja sinä olevien piirteiden rikkaus riippuu sekä aistintiedon hankintaan että sen analyysiin käytettyjen järjestelmien ominaisuuksista. Kotkan näön tarkkuus on yli kaksi kertaa parempi kuin ihmisen, mutta se elää havaintomaailmassa, joka on piirteiltään huomattavasti köyhempi kuin ihmisen. Itse asiassa ihmisen koko havaintomaailma on näköaistijärjestelmän dominoima, mutta myös ajattelumme rakentuu suurelta osin jonkinlaisen sisäisen näkömaailman varaan: tulevaisuus ja menneisyys, arvostukset, matemaattiset pohdinnat, musiikki ja monet muut asiat, joilla ei itsellään ole mitään avaruudellisia ulottuvuuksia synnyttävät kuvia - mielikuvia - tässä sisäisessä maailmassa.

- Kai Kaila: Hermoston ja käyttäytymisen biologiaa. Otava, 1985.

Ihminen on sopeutunut elämään kolmiulotteisessa tilassa. Niin monet muutkin eläimet. Kaksiulotteisessa tilassa, vaikkapa paperin sivulla, olisi vaikeampi elää, ellei sitten tällaisia kirjoituksia pidetä elämänä.

    Fyysikot saattavat puhua monista muistakin ulottuvuuksista, mutta miten esimerkiksi 16-ulotteinen todellisuus pysyisi kasassa ja miten siellä osaisimme suunnistaa tästä tuonne etäämmälle. Millaiselta ”perspektiivi” näyttäisi 16-ulotteisessa tilassa? Vai olisiko niitä useampia? Ristiin rastiin toistensa yli kurkottavia?

    Sanotaan että aika on neljäs ulottuvuus. Aika tarvitaan, jotta tajuamme menneisyyden, tänäisyyden ja tulevaisuuden. Vertauskuvallisesti myös ajalla on perspektiivi. Menneisyydessä ”näkyvät” tapahtumat ovat pienempiä kuin juuri nyt ympärillämme tapahtuva, vaikka tosiasiassa asioiden tola saattaa olla toinen.

    Ihmistä kiehtoo vaistomaisesti perspektiivin tajuaminen, sen näkeminen. Siinä taitaa olla jotakin atavistista, mikä osaltaan liittyy tuohon ajan ulottuvuuteen. Kun kiskot yhdistyvät kaukaisuudessa yhdeksi pisteeksi, se havahduttaa tajuamaan missä menneisyys oli ja missä tulevaisuus saattaa olla.

    Jos ihmisen hermosto ei tajuaisi perspektiiviä, taiteilijoiden maalaukset olisivat toisenlaisia. Mitättömiä, väitän. No, monet modernistit ja kuvien kaatajat ovat maalanneet tauluja, joista perspektiivi puuttuu, mutta kenties juuri siksi, että tajuaisimme mitä tarkoittaisi jos emme näkisi asioiden ja esineiden mittakaavaa, suhdetta toisiinsa ja meihin, jotka katsomme niitä. Joidenkin taiteilijoiden mielestä todellisuus on atomistinen kaaos, jossa ei ole järkeä, ei edes perspektiiviä.

Kyösti Salovaara, 2023.

Perspektiivi kiehtoo. On vaikea olla pysähtymättä pylväskäytävän tai palmujen reunastaman pyörätien äärelle nähdessään etäisyyteen pakenevat viivat; perspektiivi on pakko toistaa yhtä uudestaan valokuviin, vaikka niillä ei pysty enää sen enempää kertomaan. Olemme kuvamme.

    Onko perspektiivi, tilan tajuaminen, opittu asia vai syntymässä saatu?

    En tiedä tieteen vastausta, mutta ajattelen että perspektiivin tajuaminen on ihmisen (ja muidenkin eläinten) perimässä, aivojen hermosoluissa. Tai syntyvän lapsen aivoissa on ainakin valmius perspektiivin tajuamiseen: kun se on tajuttu, siitä ei voi oppia pois.

    Skotlannissa syntynyt Tom Gauld (s. 1976) piirtää absurdin, piikikkään huumorin sävyttämiä kirjallisuussarjakuvia The Guardian -lehteen. Joskus Gauldin vitsiä on melkein yhtä vaikea löytää kuin vitsiä Fingerporin stripeistä. Melkein aina Gauldin ironian tai sarkasmin kohteena on kirjallisuus ja kirjailijat.

    Viime lauantaina Gauldin sarjakuvassa esitettiin Kahden kirjailijan illuusio. Itse asiassa siinä oli vain yksi kuva. Kaksi kirjailijaa seisoo eri puolilla huonetta, kenties kirjahyllyn vieressä. Perspektiivi on korostetun voimakas. Etualalla on pienehkö kirjailija kirja kädessään, huoneen perällä suurikokoinen kirjailija suurempi kirja kädessään.

    Kuvateksti sanoo: Kirjailijat voivat näyttää eri kokoisilta, mutta he ovat identtisiä. Samoin he voivat tuntua ystävällisiltä kollegoilta, mutta he ovat nimettöminä haukkuneet toistensa romaanit lyttyyn somessa.

    Gauldin piirros huijaa ihmisen aivoja. ”Perspektiivivirheen” takia kirjailijat näyttävät eri kokoisilta, vaikka ovat täsmälleen yhtä pitkiä. Mittasin että ovat. Piirtäjän toinen letkautus sitten ironisoi kirjallisuuden jumalointia. Kirjailijoiden erilaisuus on Gaultin mielestä kulttuurinen perspektiiviharha.

Nyt tulen pakinani pointtiin.

    Vaikka tiedän, että Gauldin kuvassa kirjailijat ovat saman kokoisia, en pysty käskemään itseäni näkemään heitä saman kokoisina. Kuvaan piirretty perspektiivi on vahvempaa kuin tahtoni. Tästä päättelen, että perspektiivin näkeminen on aivoissa valmiina kun synnymme eikä siitä voi oppia pois vaikka kuinka tekisi mieli.

    Kuinka paljon meillä on aivoissa vastaavanlaisten ”rakenteiden” näkemisen alttiutta syntyessämme? On ollut muodikasta väittää, että lapsen aivot ovat syntyessään tyhjä kangas, jota sitten aletaan piirtää todellisuutta vastaavaksi ihmisen varttuessa. Nykyään, niin kuvittelen, tästä tyhjän kankaan ideasta on tingitty. Aivoissa saattaakin olla monia malleja tai niiden alkioita, jotka periytyvät miljoonien vuosia takaa. Biofyysinen menneisyys ohjaa meitä tahtomattamme.

    Amerikkalainen kielitieteilijä Noam Chomsky väitti aikanaan, että ihmisellä on syntyessään aivoissaan jonkinlainen ”universaali kielioppi”, jonka avulla hän oppii puhumaan ja kirjoittamaan jne. Kieltä ei tämän ajatuksen mukaan opita tyhjästä vaan hermosoluissa valmiina olevan mallin ohjaamana.

    Nykyään Chomskyn universaalia kielioppia ei kai pidetä todennäköisenä, mutta se tuntuu kuitenkin kiehtovalta hypoteesilta, samanlaiselta kuin perspektiivin tajuaminen kolmen ulottuvuuden tilassa.

Kyösti Salovaara, 2024.

Entä sitten aika? Onko meillä sen tajuamiseen jokin synnynnäinen havaintoväline hermosoluissamme?

   Eipä taida olla.

   Ajan käsitys on muutenkin vaikea. Mitä se on? Stephen Hawking tähdensi, ettei luonnonlaeilla ole menneisyyttä eikä tulevaisuutta. Mutta meidän elämässämme on menneisyys ja tulevaisuus, aivan kuten kolmiulotteisessa tilassa kaikki nähdään perspektiivissä.

   Onko niin etteivät eläimet miljoonien vuosien evoluutiossa ole tarvinneet päähänsä ”kellon rakennetta”? Kissa menettää ajantajunsa vaaniessaan peltohiirtä heinikossa. Ihminen sitä vastoin tarvitsee joka puolelle kellokoneita muistuttamaan paljonko kello on, joko pitää lähteä tai tehdä sitä sun tätä. Menettäisikö ihminenkin ajantajunsa ilman kellokoneiden tyranniaa?

    Tiedän kyllä yhden ihmisen, joka ei tarvitse kelloa tietääkseen paljonko kello on. Hän on Jack Reacher. Mutta fiktiivisiä henkilöitä ei lasketa merkittäväksi poikkeukseksi ihmiskunnan avarassa mitassa.

    Johtopäätös: Ihminen on tilansa herra ja aikansa vanki.

Kyösti Salovaara, 2024.