[taiteen illuusio]
 |
| Kyösti Salovaara, 2023. Kuvia Suomesta, 1: Oleminen. |
Reacher muisti erään vanhan ranskalaisen tarun, jota hänen äidillään oli ollut tapana kertoa. Tuossa tarinassa muinainen ennustaja pyydysti henkilön sanat ja ripotteli ne taikajärven pinnalle. Ensin kaikki sanat näyttivät samanlaisilta. Ne kelluivat keikkuen veden pinnalla. Totuuden sanat imivät vettä itseensä ja upposivat, mutta valheet jäivät veden pinnalle kaikkien nähtäviksi.
- Lee Child & Andrew Child: Salaliitto, 2020.
Ovatko El Grecon tai Rubensin tai Turnerin maalaukset objektiivisia? Tai Miltonin tai Popen tai Blaken runous? Tai Swiftin tai Dickensin tai Kafkan fiktio? Jos taiteilijoiden näkemykset olisivat objektiivisia, eivätkö ne muistuttaisi toisiaan enemmän? Eivätkö ne, itse asiassa, olisi täsmälleen samoja, niin kuin kemiallinen kaava, joka todella esittää objektiivisen otannan maailmasta?
- John Carey: What Good Are the Arts? 2005
Viikko sitten keskiviikkona hämmästyin silmäillessäni Madridissa ilmestyvän El País -lehden nettisivulta lehden kulttuuriosastoa.
Hämmästyin myönteisesti, iloisesti.
Kulttuuriosaston pääjutut käsittelivät kauan sitten kuolleita kirjailijoita muualta kuin Espanjasta. Olen kyllä aikaisemminkin todennut, että El País kertoo maailmasta avarammin ja monipuolisemmin kuin esimerkiksi Helsingin Sanomat, mutta sittenkin yllätyin kun ranskalaiset Paul Valéry (1871-1945) ja Albert Camus (1913-1960) sekä amerikkalainen modernistirunoilija Wallace Stevens (1879-1955) pääsivät samana päivänä niin komeasti esille.
Varsinkin essee Valérystä oli innostavan syvällinen - tai suoraan sanoen liian syvällinen meikäläisen ymmärrettäväksi. Siinä Juan Arnau lähti hypoteesista, että kaikki suuret runoilijat ovat myös filosofeja. Arnaus lainasi Martin Heideggeriä, jonka mukaan runoilija ja filosofi elävät samassa luolassa. Ja vaikka Valéry ei pitänyt itseään filosofina, Arnau päätyi ajatukseen, että Valéry edusti runoissaan sellaista filosofiaa, joka mahdollistaa ihmiselle etääntymisen mielipiteistä, sekä omista että muiden.
Näinkö syntyy "puhdasta" runoutta?
Niin tai näin, mutta kun ajattelen suomalaisia kirjailijoita ja kriitikoita ja kulttuurijournalismia yleensä olen löytäväni jonkinlaisen perusrealistisen taideajatuksen, josta filosofinen ulottuvuus puuttuu melkein kokonaan.
Suomalainen haluaa pysytellä maan pinnalla – tai mieluummin jalat polvia myöten suossa.
Filosofisella ulottuvuudella tarkoitan jonkinlaista itsensä etäännyttämistä siitä todellisuudesta jota kuvaa. Kieli, sanat ja lauseet ovat kirjoittajan ja todellisuuden välissä; ne eivät ole pelkästään todellisuutta mutta eivät myöskään ainoastaan kirjoittajaa.
Onko realismi näin ollen pelkkää illuusiota? Eikö suomalainen kirjailija tai kriitikko muista, että kaunokirjallisuus on parhaimmillaan sepittämistä ja satuilua, jotakin mikä ei ole ihan totta mutta ei täysin valhettakaan?
Totta vai satua?
Näin kysyi Matti Järvinen viime vuoden viimeisen Ruumiin kulttuuri -lehden pääkirjoituksessa (4/2022). Kysymys kohdistui tietenkin dekkareihin, koska Ruumiin kulttuuri on dekkareihin ja jännityskirjallisuuteen keskittyvä kulttuurilehti.
”Suomalaisessa kirjallisuudessa on ollut kauan vahva realismin perinne”, Järvinen kirjoitti. ”Kirjojen on oltava todenmukaisia ja kerrottava vallitsevasta todellisuudesta, faktojen oltava kohdillaan ja kirjailijalla asiantuntemusta niiden kertomiseen. Ei mitään satuja tai höpöhöpöjuttuja.”
Ei mitään satuja.
Mutta kuitenkin: ”Silti kaunokirjallisuus on enemmän tai vähemmän kuviteltua.” Myös dekkarit ovat kuvitelmia, vaikka ne kuinka yrittäisivät kuvata rikoksia ja niiden tutkimista.
Järvinen korosti itse lukevansa dekkareita herkästi sen suhteen ovatko henkilöt psykologisesti uskottavia. Järvinen tunnusti myös pitävänsä Sherlock Holmesista vaikka onkin lukijana realismin ystävä. Satukin siis viehättää. On "sallittua".
Minä olen dekkarikritiikeissäni usein kaivannut suomalaisista dekkareista juuri edellä määrittelemääni filosofista otetta: suomalainen dekkari on yleensä perustellun realistinen, mutta tuntuu kuin kirjailija ei uskaltaisi katsoa tarinaansa hieman ulkopuolelta, ikään kuin hän ei huomaisi mistä hän loppujen lopuksi kirjoittaa ja mitä kirjoittamisellaan tarkoittaa sanoa. Tarvitaan "filosofinen" näkökulma, koska todellisuutta kaikkineen on mahdotonta kirjoittaa romaaniksi. Kirjoittaminen on valintaa ja tulkitsemista, ei luonnontieteellisen yhtälön rakentamista.
 |
| Kyösti Salovaara, 2021. Kuvia Suomesta, 2: Kulttuuri. |
Autofiktio ja biofiktio eivät ole suomalaisia ”keksintöjä”.
Mutta ovatko nimenomaan suomalaiset hurahtaneet autofiktioon, biofiktioon ja realitysarjoihin niin voimakkaasti kirjallisuutensa realistisen perinteen takia? Haluaako suomalainen taapertaa maan pinnalla vaikka taivaalta sataa mitä tahansa ja vaikka maailma on paljon muutakin kuin ruohonjuurien ja lillukanvarsien penkomista ja perkaamista.
Uusimmassa Kanava-lehdessä (1/2023) Maijaliisa Mattila pohtii kiinnostavasti mm. realismin suhdetta todellisuuteen ja ”totuuteen”. Mattilan esseessä Kaunokirjallisuuden menetetty maine todetaan, että kun kaunokirjallisuuden kansallinen merkitys hiipuu, sen arvoa on entistä vaikeampi mitata. ”Kirjallisuudella on kuitenkin edelleen tärkeä tehtävä”, Mattila sanoo. Se on ”elinvoimaisen kielen ja ymmärryksen tuottaminen.”
Mattila ottaa esille Volter Kilven ja Väinö Linnan romaanit: ”Mikä sitten on vaikkapa Alastalon suhde totuuteen? Entä Linnan Pohjantähden tai Tuntemattoman?”
Vaikka sekä Kilpi että Linna korostivat totuuden esittämistä - Linna halusi olla tieteen akateemikko, ei taiteen - niin Mattila päätyy sanomaan, että ”niin sanottuja kovia faktoja Kilven ja Linnan teoksissa on kuitenkin vähän. Ne peilaavat totuutta, ja peileissä vasen ja oikea vaihtavat paikkaa, perspektiivi menee mutkille, on häränsilmiä ja ties mitä täpliä ja himmeitä kohtia, ja paljon rajautuu ulkopuolelle.”
Kun autofiktio ja biofiktio ja ties minkälainen metafiktio rönsyävät joka puolelle, Mattila esittää tähdellisen kysymyksen: ”Onko niiden totuudellisuus sen kummempaa kuin edellä mainittujen romaanien?"
Mattila vastaa: "Jos ne ovat taidetta, ne eivät ole totta. Taiteen tehtävänä ei ole olla totta.”
Taiteen tehtävänä ei ole totuuden julistaminen. Kuinka sepitetty voisikaan sen tehdä? Mutta, Mattila jatkaa, taide ”laajentaa kykyämme ottaa vastaan erilaisia totuuksia.”
Vuonna 1948 ranskalainen Jean-Paul Sartre julkaisi haastavan teoksen Mitä kirjallisuus on?
Se tietenkin on ja oli monta ”asiaa”, mutta Sartrea kiinnosti miten kirjailija sitoutuu johonkin (yhteiskunnan muuttamiseen) ja miten kirjallisuus luo merkityksiä tai paremminkin tuo yhteiskunnassa vallitsevia merkityksiä esille ja ottaa niihin kantaa.
Sartre pohti myös realismia ja naturalismia.
Hän sanoi, että keskiajalla ajallinen oli epäolennaista; tärkeämpää oli henkinen. Sitten 1800-luvulla tilanne kääntyi päinvastaiseksi: ”ajallinen tulee ensin ja henkinen on ajallisen epäolennainen parasiitti, joka jyrsii ja pyrkii hävittämään sen.”
Niinpä Gustave Flaubertin (1821-1880) kaltainen realistinen kirjailija pyrkii kirjoissaan eroon ihmisistä ja asioista. Flaubertin lauseet ovat sokeita ja mykkiä, ne eivät syki, eivät ole elämää: "Jokainen todellisuuden osanen kuvataan kerran, pyyhitään pois luettelosta ja siirrytään seuraavaan kohteeseen. Tätä kolkkoa metsästystä on koko realismi. Ennen kaikkea pyritään rauhoittamaan oma mieli. Missä realismi on käynyt, siellä ei ruoho kasva. Naturalistisen romaanin determinismi murskaa elämän… käydään käsiksi luontoon, sen hedelmälliseen epätasapainoon; tämä epätasapaino tuhotaan, nykyisyyden voimat tehdään tyhjiksi ja palataan kuoleman kaltaiseen liikkumattomuuden tilaan. Jos naturalistinen romaani sattumalta kuvaa kunnianhimoisen ihmisen menestystä, se on vain pelkkää silmänlumetta.”
Menneisyys on kaunista, Sartre sanoo, koska sitä ei enää ole!
Luultavasti ajatukseni taiteen filosofisesta ulottuvuudesta, sen välttämättömyydestä, muistuttaa Sartren realismikritiikkiä, mutta en osaa muotoilla ajatustani riittävän selvästi.
Vaikka maailmaa yrittäisi kuvata sanoilla kuinka täsmällisesti ja uutterasti tahansa, se ei selity jos maailmaan ja sitä kuvaaviin sanoihin ei saa etäisyyttä, filosofista tulkintaa.
Tiellä juoksee musta koira.
Se on fakta.
Miksi se juoksee?
Se on filosofinen kysymys.
 |
| Kyösti Salovaara, 2022. Kuvia Suomesta, 3: Vapaus. |
