[taiteen illuusio]
 |
| Kyösti Salovaara, 2023. Kuvia Suomesta, 1: Oleminen. |
Reacher muisti erään vanhan ranskalaisen tarun, jota hänen äidillään oli ollut tapana kertoa. Tuossa tarinassa muinainen ennustaja pyydysti henkilön sanat ja ripotteli ne taikajärven pinnalle. Ensin kaikki sanat näyttivät samanlaisilta. Ne kelluivat keikkuen veden pinnalla. Totuuden sanat imivät vettä itseensä ja upposivat, mutta valheet jäivät veden pinnalle kaikkien nähtäviksi.
- Lee Child & Andrew Child: Salaliitto, 2020.
Ovatko El Grecon tai Rubensin tai Turnerin maalaukset objektiivisia? Tai Miltonin tai Popen tai Blaken runous? Tai Swiftin tai Dickensin tai Kafkan fiktio? Jos taiteilijoiden näkemykset olisivat objektiivisia, eivätkö ne muistuttaisi toisiaan enemmän? Eivätkö ne, itse asiassa, olisi täsmälleen samoja, niin kuin kemiallinen kaava, joka todella esittää objektiivisen otannan maailmasta?
- John Carey: What Good Are the Arts? 2005
Viikko sitten keskiviikkona hämmästyin silmäillessäni Madridissa ilmestyvän El País -lehden nettisivulta lehden kulttuuriosastoa.
Hämmästyin myönteisesti, iloisesti.
Kulttuuriosaston pääjutut käsittelivät kauan sitten kuolleita kirjailijoita muualta kuin Espanjasta. Olen kyllä aikaisemminkin todennut, että El País kertoo maailmasta avarammin ja monipuolisemmin kuin esimerkiksi Helsingin Sanomat, mutta sittenkin yllätyin kun ranskalaiset Paul Valéry (1871-1945) ja Albert Camus (1913-1960) sekä amerikkalainen modernistirunoilija Wallace Stevens (1879-1955) pääsivät samana päivänä niin komeasti esille.
Varsinkin essee Valérystä oli innostavan syvällinen - tai suoraan sanoen liian syvällinen meikäläisen ymmärrettäväksi. Siinä Juan Arnau lähti hypoteesista, että kaikki suuret runoilijat ovat myös filosofeja. Arnaus lainasi Martin Heideggeriä, jonka mukaan runoilija ja filosofi elävät samassa luolassa. Ja vaikka Valéry ei pitänyt itseään filosofina, Arnau päätyi ajatukseen, että Valéry edusti runoissaan sellaista filosofiaa, joka mahdollistaa ihmiselle etääntymisen mielipiteistä, sekä omista että muiden.
Näinkö syntyy "puhdasta" runoutta?
Niin tai näin, mutta kun ajattelen suomalaisia kirjailijoita ja kriitikoita ja kulttuurijournalismia yleensä olen löytäväni jonkinlaisen perusrealistisen taideajatuksen, josta filosofinen ulottuvuus puuttuu melkein kokonaan.
Suomalainen haluaa pysytellä maan pinnalla – tai mieluummin jalat polvia myöten suossa.
Filosofisella ulottuvuudella tarkoitan jonkinlaista itsensä etäännyttämistä siitä todellisuudesta jota kuvaa. Kieli, sanat ja lauseet ovat kirjoittajan ja todellisuuden välissä; ne eivät ole pelkästään todellisuutta mutta eivät myöskään ainoastaan kirjoittajaa.
Onko realismi näin ollen pelkkää illuusiota? Eikö suomalainen kirjailija tai kriitikko muista, että kaunokirjallisuus on parhaimmillaan sepittämistä ja satuilua, jotakin mikä ei ole ihan totta mutta ei täysin valhettakaan?
Totta vai satua?
Näin kysyi Matti Järvinen viime vuoden viimeisen Ruumiin kulttuuri -lehden pääkirjoituksessa (4/2022). Kysymys kohdistui tietenkin dekkareihin, koska Ruumiin kulttuuri on dekkareihin ja jännityskirjallisuuteen keskittyvä kulttuurilehti.
”Suomalaisessa kirjallisuudessa on ollut kauan vahva realismin perinne”, Järvinen kirjoitti. ”Kirjojen on oltava todenmukaisia ja kerrottava vallitsevasta todellisuudesta, faktojen oltava kohdillaan ja kirjailijalla asiantuntemusta niiden kertomiseen. Ei mitään satuja tai höpöhöpöjuttuja.”
Ei mitään satuja.
Mutta kuitenkin: ”Silti kaunokirjallisuus on enemmän tai vähemmän kuviteltua.” Myös dekkarit ovat kuvitelmia, vaikka ne kuinka yrittäisivät kuvata rikoksia ja niiden tutkimista.
Järvinen korosti itse lukevansa dekkareita herkästi sen suhteen ovatko henkilöt psykologisesti uskottavia. Järvinen tunnusti myös pitävänsä Sherlock Holmesista vaikka onkin lukijana realismin ystävä. Satukin siis viehättää. On "sallittua".
Minä olen dekkarikritiikeissäni usein kaivannut suomalaisista dekkareista juuri edellä määrittelemääni filosofista otetta: suomalainen dekkari on yleensä perustellun realistinen, mutta tuntuu kuin kirjailija ei uskaltaisi katsoa tarinaansa hieman ulkopuolelta, ikään kuin hän ei huomaisi mistä hän loppujen lopuksi kirjoittaa ja mitä kirjoittamisellaan tarkoittaa sanoa. Tarvitaan "filosofinen" näkökulma, koska todellisuutta kaikkineen on mahdotonta kirjoittaa romaaniksi. Kirjoittaminen on valintaa ja tulkitsemista, ei luonnontieteellisen yhtälön rakentamista.
 |
| Kyösti Salovaara, 2021. Kuvia Suomesta, 2: Kulttuuri. |
Autofiktio ja biofiktio eivät ole suomalaisia ”keksintöjä”.
Mutta ovatko nimenomaan suomalaiset hurahtaneet autofiktioon, biofiktioon ja realitysarjoihin niin voimakkaasti kirjallisuutensa realistisen perinteen takia? Haluaako suomalainen taapertaa maan pinnalla vaikka taivaalta sataa mitä tahansa ja vaikka maailma on paljon muutakin kuin ruohonjuurien ja lillukanvarsien penkomista ja perkaamista.
Uusimmassa Kanava-lehdessä (1/2023) Maijaliisa Mattila pohtii kiinnostavasti mm. realismin suhdetta todellisuuteen ja ”totuuteen”. Mattilan esseessä Kaunokirjallisuuden menetetty maine todetaan, että kun kaunokirjallisuuden kansallinen merkitys hiipuu, sen arvoa on entistä vaikeampi mitata. ”Kirjallisuudella on kuitenkin edelleen tärkeä tehtävä”, Mattila sanoo. Se on ”elinvoimaisen kielen ja ymmärryksen tuottaminen.”
Mattila ottaa esille Volter Kilven ja Väinö Linnan romaanit: ”Mikä sitten on vaikkapa Alastalon suhde totuuteen? Entä Linnan Pohjantähden tai Tuntemattoman?”
Vaikka sekä Kilpi että Linna korostivat totuuden esittämistä - Linna halusi olla tieteen akateemikko, ei taiteen - niin Mattila päätyy sanomaan, että ”niin sanottuja kovia faktoja Kilven ja Linnan teoksissa on kuitenkin vähän. Ne peilaavat totuutta, ja peileissä vasen ja oikea vaihtavat paikkaa, perspektiivi menee mutkille, on häränsilmiä ja ties mitä täpliä ja himmeitä kohtia, ja paljon rajautuu ulkopuolelle.”
Kun autofiktio ja biofiktio ja ties minkälainen metafiktio rönsyävät joka puolelle, Mattila esittää tähdellisen kysymyksen: ”Onko niiden totuudellisuus sen kummempaa kuin edellä mainittujen romaanien?"
Mattila vastaa: "Jos ne ovat taidetta, ne eivät ole totta. Taiteen tehtävänä ei ole olla totta.”
Taiteen tehtävänä ei ole totuuden julistaminen. Kuinka sepitetty voisikaan sen tehdä? Mutta, Mattila jatkaa, taide ”laajentaa kykyämme ottaa vastaan erilaisia totuuksia.”
Vuonna 1948 ranskalainen Jean-Paul Sartre julkaisi haastavan teoksen Mitä kirjallisuus on?
Se tietenkin on ja oli monta ”asiaa”, mutta Sartrea kiinnosti miten kirjailija sitoutuu johonkin (yhteiskunnan muuttamiseen) ja miten kirjallisuus luo merkityksiä tai paremminkin tuo yhteiskunnassa vallitsevia merkityksiä esille ja ottaa niihin kantaa.
Sartre pohti myös realismia ja naturalismia.
Hän sanoi, että keskiajalla ajallinen oli epäolennaista; tärkeämpää oli henkinen. Sitten 1800-luvulla tilanne kääntyi päinvastaiseksi: ”ajallinen tulee ensin ja henkinen on ajallisen epäolennainen parasiitti, joka jyrsii ja pyrkii hävittämään sen.”
Niinpä Gustave Flaubertin (1821-1880) kaltainen realistinen kirjailija pyrkii kirjoissaan eroon ihmisistä ja asioista. Flaubertin lauseet ovat sokeita ja mykkiä, ne eivät syki, eivät ole elämää: "Jokainen todellisuuden osanen kuvataan kerran, pyyhitään pois luettelosta ja siirrytään seuraavaan kohteeseen. Tätä kolkkoa metsästystä on koko realismi. Ennen kaikkea pyritään rauhoittamaan oma mieli. Missä realismi on käynyt, siellä ei ruoho kasva. Naturalistisen romaanin determinismi murskaa elämän… käydään käsiksi luontoon, sen hedelmälliseen epätasapainoon; tämä epätasapaino tuhotaan, nykyisyyden voimat tehdään tyhjiksi ja palataan kuoleman kaltaiseen liikkumattomuuden tilaan. Jos naturalistinen romaani sattumalta kuvaa kunnianhimoisen ihmisen menestystä, se on vain pelkkää silmänlumetta.”
Menneisyys on kaunista, Sartre sanoo, koska sitä ei enää ole!
Luultavasti ajatukseni taiteen filosofisesta ulottuvuudesta, sen välttämättömyydestä, muistuttaa Sartren realismikritiikkiä, mutta en osaa muotoilla ajatustani riittävän selvästi.
Vaikka maailmaa yrittäisi kuvata sanoilla kuinka täsmällisesti ja uutterasti tahansa, se ei selity jos maailmaan ja sitä kuvaaviin sanoihin ei saa etäisyyttä, filosofista tulkintaa.
Tiellä juoksee musta koira.
Se on fakta.
Miksi se juoksee?
Se on filosofinen kysymys.
 |
| Kyösti Salovaara, 2022. Kuvia Suomesta, 3: Vapaus. |
Lokeroinnista huolimatta kaikessa kaunokirjallisuudessa on totta taustalla. Tuntemattoman miesten esikuvia on nimetty ja esim se puhe, minkä täydennysmies Honkajoki pitää ilmoittautuessaan on oikeasti pidetty junassa.
VastaaPoistaMinusta noita nimikkeitä ei tarvittaisi ollenkaan, koska meillä on hyvät termit elämäkerrallinen romaani ja omaelämäkerrallinen romaani. Näistä hyviä esimerkkejä ovat esim monet Pirkko Saision romaaanit, Rosa Liksomin elämäkertaromaanit Reitari (Reidar Särestöniemi) ja Everstinna (Annikki Kariniemi) ja Vesa Haapalan Alexis (Aleksis Kivi).
Parhaillaan luen Joonatan Tolan omaelämäkerrallisen sarjan kakkososaa Hullut ihanat linnut; ykkösosa ja esikoisteos Punainen planeetta on loistava, karnevalistisella tyylillä kirjoitettu traagisia asiota sisältävä teos. Nyt kun käännän pelonsekaisin tuntein kirjan ja katson takakannen esittelytekstiä, ilahdun kun siellä käytetään termiä "omakohtainen romaanisarja" eikä puhuta autofiktiosta.
Nämä termit auto- ja biofiktio ovat minulle värittyneet ikävästi joidenkin tapausten vuoksi.
Yksi oli sellainen, että amerikkalainen kirjailija (nimeä en muista) kirjoitti minämuotoisen romaanin raiskauksesta. No, hän alkoi saada uhkauksia eräältä toiselta, joka syytti, että hänethän on raiskattu ja nyt tämä jolle moista ei ole tapahtunut, on vienyt hänen tarinansa. Tästä seurasi kauhea somepommitus - ei saa kirjoittaa sellaisesta, mitä itse ei ole kokenut (taas tätä...!) - ja lopuksi syytetyn piti paljastaa, että hän kirjoittaa omasta kokemastaan.
Minä uteliaana lainasin ja luin molemmat kirjat. Syytetyn kirja oli tasokas romaani ja syyttäjän niin heppoinen tekele, että ihmettelin, miksi se on edes julkaistu, varmaan tietokirjana.
Biofiktiopuoletta ärsytti Jari Järvelän kirja Aino A, jonka pointti oli se, että Aino on se oikea arkkitehti ja Alvar hänen avullaan menestynyt luuseri. Aino puhkuu katkerana, miten Alvar pilkkaa häntä jopa ylipainosta ja heittää takkaan kirjeitä, joissa on hellittelysanoina pikku Aino. No, Aaltojen lapsenlapsen julkaisema kirja kertoo muuta ja minusta ne kaikki rakkauskirjeetkin kertovat hyvästä parisuhteesta.
On siis aivan eri asia kuvittaa ja elävöittää henkilön elämää romaanissa kuin muuttaa se ja käyttää jonkin teeman pönkittämiseksi.
Autofiktio on varmaan suosittua, koska kevyt autofiktio on helppo kirjoittaa - ei tarvita isoja taustatöitä. Tasokkaan autofiktion tekeminen vaatii sekä atsutratöitä että lahjakkuutta.
Toisen henkilön, varsinkin eri aikana eläneen, elämästä kirjoittaessa taustatyöt ovat välttämättömät.
Ja vielä: kyllä runous on filosofiaa.
VastaaPoistaKiitos huomioista Marjatta. Pitävät paikkansa. En ole eri mieltä.
PoistaMuutamia mietteitä kuitenkin herää.
Kun katsoo mitä ”biofiction” tarkoittaa, niin ei se pikasilmäyksellä tarkoita (siis muualla kuin Suomessa) mitään muuta kuin romaania jossa käytetään ”hyväksi” oikeasti eläneitä henkilöitä. En muista mitä sanaa englannissa ennen käytettiin, mutta tämä uusi yhdistää kätevästi kaksi sanaa (biographical, fiction).
Muualtahan suomenkieleen näitä sanoja imetään, mutta minkäs teet. Kun englannittamisen pullonhenki on päästetty vapaaksi, ei sitä takaisin saa vaikka kuinka joku sana ällöttäisi.
Ei tuo Honkajoen puhe siinä mielessä ole totta (totuus) kuin minä ja (ilmeisesti) Maijaliisa Mattila, puhumattakaan John Careystä tarkoittavat.
Luonnontieteessä on vain yksi totuus, kohteesta riippuen. Honkajoki puhuu fiktion sisällä, ei sen ulkopuolella. Tietysti hän sanoo jotakin mikä muistuttaa ulkopuolisen, oikean todellisuuden ”asioita”.
Niin kuin tuo Carey hienosti sanoo: jos taideteokset olisivat objektiivisesti totta, niin ei voisi olla kuin yksi taideteos (samasta asiasta, aiheesta).
Eikö sana ”elämäkertaromaani” sinun mielestäsi sisällä myös sellaisia romaaneja jotka ovat omaelämäkerrallisia? Minusta sisältää eli omaelämäkerrallisetkin ovat elämäkertaromaaneja. Tässä mielessä biofiktio (versus autofiktio) täsmentää asiaa, ne ovat elämäkerrallisia romaaneja joissa käsitellään muita ihmisiä kuin kirjan kirjoittajaa. Eli onko niin, että tässä mielessä biofiktiolle ei ole ennen ollut täsmällistä sanaa suomenkielessä?
No, tuo taisi olla pelkkää saivartelua.
En muista koska olisi lukenut ”biofiktiota. Ehkei ole sattunut riittävän kiinnostavia henkilöitä eteen. Tai olen lukenut heistä mieluummin elämäkertoja, siis tietokirjoja.
Mutta elokuvia ja tv-sarjoja joita voi sanoa biofiktioksi olen katsonut useita. Ehkä se sopii elokuvaan paremmin kuin romaaniin, koska elokuvassa näytetään ihmisten toimintaa eikä tarvitse keksiä heille ”ajatuksia” niin kuin biofiktiossa tupataan tekemään. Aristoteleen ohje: tragediassa pitää näyttää ihmisten toimintaa, heidän ajatuksillaan ei ole väliä.
Pitääkin kohta ryhtyä katsomaan toiseen kertaan Kim Philbystä ja englantilaisista maanpettureista kertovaa tv-sarjaa yhtä tekeillä olevaa juttua varten - tuo sarja on hyvä ja kaiketi kohtuullisen rehellinen ja paikkansa pitävä. Mutta tietenkin se jättää lopulta auki mitä nuo maanpetturit sielussaan ajattelivat ja miksi tekivät mitä tekivät.
Mutta vielä: eikö Paul Auster sanonutkin, että koska ihminen ei tunne edes omia ajatuksiaan, kuinka hän voisi tuntea muiden ihmiset ajatukset niistä kirjoittaakseen?
Tuossa olisi pitänyt kirjoittaa jotain tämmöistä: "...eikä tarvitse keksiä heille 'ajatuksia' niin kuin biofiktiivisessä teoksessa tupataan tekemään."
Poista"Biographical novel" ja "autobiographical novel" ovat vanhoja hyviä termejä, elämäkertakirjallisuuden alalajeille, mutta huomaan, että käytännössä autofiktio ja biofiktio ovat muuttuneet niin omituisiksi lajeiksi, että niitä on alettu tasokkaiden kirjojen mainonnassa välttää.
VastaaPoistaUlkomailta (saattaa olla tapahtunut Suomessakin) on näitä esimerkkejä, joissa penätään, onko itse varmasti kokenut kaiken mistä kirjoittaa ja syytöksiä toisen elämän plagioinnista. Kirjoja myös myydään sillä, että kannattaa lukea, ei ole keksittyä, vaan on totta toinen puoli. Monet tällaisista kirjoista muistuttavat lehtijuttuja.
Nämä asiat tiedostaen näen, että hyvässä elämäkerrallisessa romaanissa, olkoon omasta elämästä tai toisen, paikataan aukkoja ja elävöitetään tarinaa sen kiinnostavuutta lisäten, koska joskus elämä on liian yksitotista tarinaksi vain faktoihin perustuen, pitää tiivistää, keksiä dialogeja jne., kun taas näissä uusissa auto- ja biopainotuksin mainostetuissa teoksissa ei joko tarvitse pysyä totuuden lähelläkään tai sitten niissä keskitytään johonkin yhteen elämän ongelmaan itsestä lähtien, esim alkoholismi, mielenterveys tai lapsettomuus.
Olen kirjoittanut siitä tapauksesta, jossa lukijat vaativat kirjailijaa paljastamaan, että on ihan itse kokenut sen mistä kirjoittaa. Hän ei halunnut olla mikään autofiktiokirjailija, minkä hyvin ymmärrän, mutta joutui nurkkaan ajetuksi. Tämä kirja on kaiken lisäksi hyvä! Luin myöhemmin myös sen toisen, josta tämä muka on plagiaatti - voiko aiheen muka omistaa! - ja se on äärimmäisen huono, kuin kömpelöä päiväkirjaa.
https://marjatankirjat.blogspot.com/2020/11/kate-elizabeth-russell-vanessa.html
Niinpä. Vähän tässä tietysti leikitään sanoilla, semantiikalla.
PoistaKun en ole lukenut "autofiktiota" enkä "biofiktiota" en osaa sanoa sitä enkä tätä ovatko ne todellakin kaikki "huonoja", epätasokkaita.
Eikö kaikenlaisissa kirjoissa ole "huonoja" ja vähemmän huonoja?
Olivatko Henrik Tikkasen osoiteromaanit autofiktiota vai mitä? Hyviä kuitenkin, tai aikanaan hyvinä pidettyjä. Olivatko fiktiota lainkaan?
Olen aikaisemminkin sanonut, että kun vuodet vierivät, kukaan ei tiedä mikä on avainromaania mikä pelkkää fiktiota - eikä sillä yleensä ole väliä.
Mutta elämäkertaromaani tai -näytelmä voi kyllä sotkea oikeaa historiankirjoitusta. Shakespearen Richard III on tästä kai paras esimerkki. Shakepeare käytti valheellisia lähteitä ja antoi kuninkaasta kuvan, jopa ulkomuotoa myöten, joka ei ole lainkaan totta.
Kuinka monet miljoonat ja miljoonat ihmiset eri puolilla maailmaa luulevat että Shakespearen kuva Richardista on totta, historiallinen totuus? Kuinka monta tuhatta kertaa tämä valhe on esitetty eri näyttämöillä?
Henkilökohtaisesti en oikein osta tuota ajatusta, että jos historiallisen henkilön elämässä ei ole ollut draamaa (tai siitä ei ole todisteita) niin sellainen keksitään elämäkertaromaaniin. Miksi pitäisi keksiä valheita? Miksi ei käytetä fiktiivisiä henkilöitä, joille voi rakentaa millaisen draaman tahansa?
Kirjalisuudentutkijaa tai juorutoimittajaa voi toki kiinnostaa kuinka paljon jossakin Philip Rothin romaanissa on mukana suoraa kuvausta Claire Bloomista (Rothin vaimosta), mutta muille lukijoille tuo ei merkitse mitään, ja kuinka moni edes tietää kuka on Claire Bloom? Katsoin pari päivää sitten yhden vakoilujännärin vuodelta 1953 ja siinä oli pääosassa Bloom - ja kas, kun olen paljon kirjoittanut Rothista, niin ekaksi tuli alkutekstejä lukiessa mieleen että tässähän nyt on Rothin tuleva vaimo enkä lainkaan muistanut missä elokuvissa Bloom on loistanut (esim. Chaplinin Parrasvaloissa). Tyhmä reaktio - mutta niin se vaan kävi.
Tarkoitin tuolla "parantelulla" esim sitä, että Knausgård kirjoitti aukofiktiosarjassaan käyneensä isänsä kuolinvuoteella kahdesti, vaikka oikeasti oli käynyt kerran ja syynä oli se, että kaikki keskustelut ja ajatukset mitä siinä tuli ajatelluksi eivät mahtuneet yhteen kertaan. Ja keskustelut tietysti ovat keksittyjä, kuka niitä muistaisi. Tapahtumiakin voi keksiä tai siirtää tapahtumaan eri aikoihin kuin tosielämässä on ollut (jos sen oikein muistaa), koska tämä voi tehdä elämäntarinasta tunnetasolla enemmän totta kuin pelkät faktat. Totuus ei ole aina faktoissa.
PoistaMinusta elämäkertaromaanit kuten historialliset romaanitkin ovat hyvin tärkeitä, koska tietokirjat ovat vain listoja yms. Jos kerrotaan, että nälkävuosina kuoli niin ja niin paljon ihmisiä nälkään, niin se luku ei auta näkemään sitä aikaa kuten romaanin kuvaus kerjäläisistä tonkimassa jätteitä tai tuupertuneita hankeen.
Anteeksi kaikki näpyttelyvirheet näissä kommenteissani. Aukofiktio - pään aukomista.
PoistaJatkan pää aukomista harmaana lauantaipäivänä.
PoistaLuetaankohan me erilaisia tietokirjoja? Minä en muista lukeeni tietokirjoja, jotka perustuvat ”listoihin” sitten oppikoulun kirkkohistorian oppikirjan 60-luvulla. Ja tokkopa sekään ihan listaa oli.
Historiassa on olemassa yksi totuus, mutta kukaan historiankirjoittaja ei pysty sitä esittämään, koska ei ole lähteitä riittävästi. Niinpä historiankirjat ovat tulkintaa, kuten Heikki Ylikangas sanoo. Se ei tarkoita, että eläneille henkilöille jälkikäteen sepitettäisiin ajatuksia ja tunteita. Niitä voi sepittää fiktioon.
Otapa Timothy Snyderin Bloodlands (en muista suomennoksen nimeä). Snyder kertoo faktoihin perustuen viileän koskettavasti kuinka Stalinin hallinto murhasi 1930-luvun alussa Ukrainassa n 2-3 miljoonaa ihmistä nälkään. Kuvaus ei ole lista vaan intellektuellin moraalinen kannanotto. Tilanne oli irvokas: vaikka nälkäkuolemat oli todistettu, vasemmistolaiset journalistit eri puolilla maailmaa vähättelivät Stalinin murhatekoja. Irvokkain oli ranskalaisen poliitikon Èdouard Herriotin vierailu Kiovaan elokuussa 1933.
Stalinin hallinto sulki Kiovan vierailua edeltävää päivänä. Kaupunkilaiset määrättiin peseytymään ja koristautumaan. Kauppojen ikkunat täytettiin ruokatarvikkeilla, joita ei myyty, ne olivat vain koristeena, todistus hyvinvoinnista. Poliiseilla on prässätyt puvut, kaupunkilaiset pakotettiin harjoittelemaan siistittyinä katujen varsilla Herriotin vastaanottamista.
Innostunut Herriot kertoi kotiin palattuaan että ukrainalaiset maatilatkin olivat kuin hyvin hoidettuja puutarhoja.
Tai otetaanpa esille Martti Anhavan elämäkerta Paavo Haavikosta ja Lasse Lehtisen kirja Väinö Tannerista.
PoistaMolemmat ovat niin suurenmoisia ja eläviä kuin historiaa ja kulttuuria käsittelevä faktoihin perustuva tietokirja voi olla.
Mutta molemmissa, niin kuin olen kirjoittanut, päähenkilön sisäinen maailma jää osittain arvoitukseksi. Miksi mies oli sellainen kuin oli?
Se johtuu tietysti siitä ettei ole olemassa Haavikon eikä Tannerin perimmäisiä ajatuksia missään ”paperilla”. Tutkija nojaa lähteisiin, ei satuihin. Kun laitoin juttuni Lehtiselle, tämä vastasi että olin oikeassa: hän ei löytänyt mistään Tannerin henkilökohtaisia, omakohtaisia mietteitä elämästä, miehen sisäisesta ajatusmaailmasta. Anhavalla varmaankin oli enemmän aineistoa kuin Lehtisellä, ja kanssaihmisten muistikuvia.
Mutta: olisiko Anhavan pitänyt sepittää Haavikolle ajatuksia kuvatakseen Haavikon sisäistä elämää? Ja olisiko Lehtisen pitänyt sepittää Tannerille tämän maailmankatsomuksen ydinajatukset ja elämän kokemisen tunteet?
Minä vastaan: Ei, ei missään tapauksessa.
Sellaisten ajatusten ja tuntemusten sepittäminen olisi historiallinen valhe eikä oikeasti lisäisi ymmärrystämme Haavikosta eikä Tannerista.
Suppeassa, faktoihin perustuvassa tieteellisessä elämäkerrassa J. V. Snellmanista lueteltaisiin hänen elämänkulkunsa, koulutus, perhe, virat jne ja mainittaisiin vaihe, jossa hän vastasi valtion budjetista ja hänen virkakauteeensa osuneet nälkävuodet, laajemmassa elämäkerrassa kuvattaisiin myös hänen persoonaansa ja penättäisiin motiiveja siihen, että viljaa ei nälkävuosina jaettu niin, että uhreja olisi tullut vähemmän ja kaunokirjallisessa elämäkerrassa taas voisi olla kohtaus, jossa hän tapaa kovassa pakkasessa rekikyydillä liikkuessaan kerjäläisjonon tien varressa ja liikuttuu.
PoistaJoku uudenlainen biofiktio voisi ilmeisesti fiktion puolelle liitäessään kääntää tässä kohtaa historian kulkua ja laittaa Snellmanin jakelemaan kaiken säilössä olevan viljan ja pelastamaan ihmishenkiä tai tekemään itsemurhan (voisikohan... !).
Näin näen. Ja näen myös että rajanveto laveamman elämäkertatietokirjan ja kaunokirjallisen elämäkertateoksen välillä on liukuva.
Riitta Kylänpään teokset Pentti Linkolasta ja Claes Anderssonista kuvaavat paljon näiden miesten sisäistä elämää, onnea ja tuskaa. Molemmat on luokiteltu tietoteoksiksi. Kirja Anderssonista sai peräti tietokirjallisuuden Finlandia -palkinnon. No, onko kuolleista henkilöistä tehty vastaavia myös henkilön tunne-elämää ruotivia teoksia? On, mieleeni tulee kirja Pekka Herlin - Koneen ruhtinas ja Helene Schjerfbeckistä kertova kirja Ella. Nämä kirjat eivät ole tajunnanvirtaa eikä minämuotoista kerrontaa, mutta minun mielestäni henkilöistä muodostuu moniulotteisia ja tuntevia eikä kerronta jää vain siihen, mitä tapahtuu vaan vastaa myös kysymykseen miksi.
Yhä enemmän nykyään kirjoitetaan elämäkertoja elävistä ihmisistä heidän kanssaan aikaa viettäen ja kirjan valinnoista päättäen. Tuloshan on silloin erittäin kaunokirjallinen, ja genreksikin saatetaan valita useampi.
Tiedätkö Marjatta, kaikella ystävyydellä sanottuna, mitä enemmän puolustat biofiktiota (elämäkertafiktioa), sitä ohuemmalta perustelusi tuntuvat ja sitä kriittisemmäksi huomaan tulevani moisen kaunokirjallisuuden suhteen.
PoistaEsimerkkisi Snellman-väärennöksestä on paljastava. Miksi sellainen valhe pitäisi kirjoittaa romaaniksi?
En oikein pääse ajatuksenjuoksustasi kiinni. Olemme viime aikoina saaneet lukea kuinka nuorten sivistystaso laskee, että opitaan yhä vähemmän. Luullaan tietysti enemmän. Tähänkö sitten pitää, lukijoiden piristämiseksi, tarjota fiktiota joka on olevinaan totta, mutta käyttää valheita kerronnassaan.
Tänään Hesarissa oli tietoja kuinka painettujen kirjojen myynti heikkenee. Eniten putoaa tietokirjojen myynti. Niitä ei voi kuunnella. Paikkaako vääristelevä biofiktio (elämäkertafiktio) ihmisten tarpeen tietää mitä on tapahtunut historiassa, mitä tapahtuu ympärillä?
Ei, minun mielestäni ei saa paikata. Sinä olet eri mieltä. OK, keskustelu avartaa ja pakottaa miettimään omaa ajatusmaailmaansa. Se on hyödyllistä, joten hienoa että tähän keskusteluun päästiin.
Tätä kirjoittaessani vilkaisin Hesarin nettisivua. Siellä on ikään kuin pisteenä iin päälle tälle keskustelulle artikkeli Ranskasta, missä erittäin suosittu biofiktioteos heiluttaa kohta jo ulkopolitiikkaa Venäjän ja Putinin toimia puolustellessaan. Myyntilistojen hitiksi nousseessa ”elämäkertaromaanissa” Putin pestään puhtaaksi. Lukijat kuvittelevat lukevansa tosiasioista.
Sellaista elämäkertakaunokirjallisuuttako me kaipaamme? Tarvitsemme?
En ole puolustanut biofiktiota, päinvastoin. Olen siitä ymmälläni ja kysyn, kuinka pitkälle siinä voidaan vääristää. Olen kirjoittanut blogissani erittäin kriittisesti eräästä elämäkertaromaanista, jossa tosihenkilöiden elämää on käytetty totuuden vastaisesti kuvittamaan kirjailijan valitsemaa teemaa.
PoistaEdellä olevissa kommenteissani olen yrittänyt ymmärtää nykyistä kirjallisuuden kenttää, jossa kirjallisuuden lajit sekoittuvat enemmän kuin ennen. Se on tosiasia, vaikka emme sitä haluaisi. Olen yllättynyt siitä, miten luit näitä kommenttejani. En varmaan sitten onnistunut viestinnässäni.
Olen lukenut pari Keir Gilesin tietokirjaa Venäjästä. Toivottavasti ranskalaisetkin lukevat niitä, eikä tuota "Kremlin velhoa", joka kuulostaa vaaralliselta. Poliittinen fiktio - kirjallista trollausta?
Minulla on kirjastossa hakematta Katriina Järvisen "Ruben: Ruben Stiller, siltä väliltä": Se on määritelty selkeästi elämäkerraksi. Hyvä!
tällaisia tietokirjoja luen ja myös kirjallisuusaiheisia esseitä.
Olen alkanut pelätä näitä auto- ja biokirjoja. Olen myös huomannut, että myös kirjamainonnassa niitä on alettu jo välttää.
Alusta asti olen nähnyt, mihin äänikirjat vievät.
Ote Hesarin tämän päivän pääkirjoituksesta, jossa mainitaan lajikato:" Myyntilukjen pudotustakin selvempää on nimittäin perinteisen laatukirjallisuuden alamäki, jota äänikirjallisuuden nousu vauhdittaa. Kuuntelussa menestyvät suoraviivaiset tarinat."
No, luin mitä Joonatan Tolan uusimmasta kirjasta on kirjoitettu. Äänikirjan pohjalta kirjoittanut oli sitä mieltä, että nykyhetki tulee mukaan kirjan lopussa. Se tuli useaan kertaan, kirja oli kirjoitettu kahdessa aikatasossa! Eräässä toisessa jutussa (en tiedä, oliko kuunneltu vai luettu) väitettiin, että kertojana on myös syntymätön vauva. Ohho, ei ole! Kirja on hyvin selkeä, mutta kuunnellessa menee kaikenlaista ohi. Ehkä Tolaa pyydetään kirjoittamaan kirjasarjansa kolmas osa suoraan kuunneltavaksi kuuntelun lait huomioiden.
Tarkoitus oli kirjoittaa, että myös kirjojen mainonnassa näitä termejä auto ja bio on alettu välttää, olen huomannut. Ja kirjojen takakansiesittelyissäkään niitä ei niin paljon enää käytetä.
PoistaÄlähän huoli Marjatta, ei viestinnässäsi mitään vikaa ole ollut.
PoistaVika oli minussa. Vastoin yleistä ajatteluani suistuin ajatusputkeen jossa saivartelin kaunokirjallisuuden luokilla, genreillä, tyypeillä ja ties millä.
Anteeksi siitä!
Niin kuin pakinani "kummisetä" Chandler neuvoo: Ei ole tylsiä aiheita, on vain tylsiä ajattelijoita. Ei ole "vääränlaisia" romaanityyppejä, on vain hyvää ja huono kirjallisuutta ja siinä välissä kaikenlaista.
Jos joku elämäkertaromaani on hyvä, kiinnostava, loistava jne, niin sitten se on. Jos ei, niin ei. Etukäteen tuollaista ei voi eikä pidä päättää.
Miksipä muuten olisin ollut perustamassa n 40 vuotta sitten dekkariseuraa, jonka tarkoituksena oli puolustaa kaikenlaista kirjallisuutta ja nimenomaan sellaista, jota ei tuolloin pidetty arvossa eikä juurikaan käsitelty lehtien kirjallisuusosastoissa.
Kohta 40 vuotta "jokainen" Suomessa julkaista dekkari, jännäri ja trilleri on arvosteltu Ruumiin kulttuuri lehdessä. Sellaiseen eivät ole pystyneet muut kulttuurilehdet, ei Parnasso eikä Kulttuurivihkot eikä Helsingin Sanomat.
Kävin tänään Oodissa ottamassa pari valokuvaa. Kirjaston alakerrassa oli todella paljon väkeä pelaamassa shakkia. Kolmannessa kerroksessa kirjojen luona oli muutama ihminen hyllyjen välissä.
Ouki douki Kyösti, saat anteeksi, varsinkin kun käytit suomalaista sanaa, etkä sanonut "sorry siitä".
PoistaDekkareissa on hurjia tasoeroja. Hienoa että on nähty vaivaa ja kirjoitettu arvostelu niistä huonommistakin.
Olen joskus lukenut tuota Ruumiin kulttuuri -lehteä kirjastossa. Nerokas nimi lehdellä.
Kiitos!
PoistaPakko lisätä selvennys. En ole tällä debatilla yrittänyt väittää etteikö kaunokirjallisuus olisi oikeasti yhteiskunnallista, etteikö se kertoisi oikeasta todellisuudesta.
VastaaPoistaPäinvastoin olen sitä mieltä että jokainen romaani on jonkinlainen kannanotto yhteiskuntaan niin kuin kirjailija yhteiskunnan tai jonkin osan siitä kokee. Sen tähden minusta ei tarvita biofiktiota korostamaan että yhteiskunnassa asuu oikeita ihmisiä jotka tekevät jotakin.
Äskettäin ohitin jossakin, jonkun kirjoittamana lauseen, että jokainen romaani on tavallaan kirjailijan omaelämäkertaa. Romaanihan voi olla täynnä viittauksia oikeisiin, eläviin ihmisiin ja näiden ajatuksiin ja tekoihin, mutta kaiken tulkitsijana on kirjailija, joka asettelee todellisuuden oman mielen ja maailmankäsityksensä kautta.
Taide laajentaa kykyämme ottaa vastaan erilaisia totuuksia, sanoi pakinassani lainattu Maijaliisa Mattila. Tähän voi varovasti lisätä, että taide myös esittää tulkintoja erilaisista totuuksista.