torstai 29. joulukuuta 2016

Puukiipijä

[aihe lähti etsimään kirjoittajaa]

                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2016.
Ihmisten maisema: Rambla.

Vuodessa on 52 viikkoa.
    Tämä on viideskymmenestoinen pakina tänä vuonna.
    Harmittaa, että Ruben Stiller ”anasti” mielilauseeni ”Häkki lähti etsimään lintua”. Lainasin tuota Franz Kafkan mietelmää jo kauan sitten ja kovin usein.
    Nyt pitää keksiä uusi.
    ”Aihe lähti etsimään kirjoittajaa.”
    Kuulostaa hyvältä. Onko se lainaus vai itse kirjoitettu ajatus?
    Sekä, että.


Puukiipijä kipitti jouluviikolla mustaa vaahteranrunkoa ylöspäin.
    Se pysähtyi, nytkähti liikkeelle vikkelästi kuin ajatus.
    Puukiipijän tunnistaa liikkeestä.
    ”Hei”, minä kysyin. Olin tulossa kaupasta. ”Mitä etsit?”
    Puukiipijä pysähtyi hetkeksi. Kiepahti rungon taakse ja katosi.
    ”Tyhmä kysymys”, se ajatteli.
    Jatkoin kotiin omaa vaahteranrunkoa pitkin.


Kun saa käsiinsä uuden tietokirjan, siihen pääsee sisälle lukaisemalla ensimmäisen luvun, viimeisen luvun ja jostakin keskeltä neljä lausetta.
    Yuval Noah Hararin teos Sapiens. Ihmisen lyhyt historia vaikuttaa mielenkiintoiselta. Se on suomennettu englannista vaikka on alkuaan kirjoitettu hepreaksi.
    Onhan ihminen toki mielenkiintoinen eläin. Puunrungolla harvemmin nähty.
    Teoksen alussa Harari kutsuu ihmistä ”vähäpätöiseksi eläimeksi”.
    Kirja loppuu jälkisanoihin: ”Eläin josta tuli jumala.”
    Komea kaari ei-mihinkään.
    ”Olemme edenneet kanooteista kaleereihin, höyrylaivoihin ja avaruussukkuloihin”, Harari sanoo, ”mutta kukaan ei tiedä, minne olemme menossa. Olemme mahtavampia kuin koskaan aikaisemmin, mutta meillä on varsin hämärä käsitys siitä, mitä tuolla mahdilla voisi tehdä.”
    Jumala joka ei tiedä mitä haluaa, on Hararin mukaan vaarallinen ja vastuuton.
    Ennen yhtä Jumalaa oli monta. Ja kun oli monta, elämä oli helpompaa.
    ”Polyteistinen uskonto on luontaisesti ennakkoluuloton ja vainoaa harvoin 'kerettiläisiä' ja 'vääräuskoisia'.” Hararin ajatus on vähän provokatiivinen mutta uskottava. Roomalaisetkin suvaitsivat melkein kaikki muut uskonnot paitsi kristinuskon, koska kristityt kieltäytyivät hyväksymästä roomalaisten jumalia.
    Hararin mukaan polyteistiset roomalaiset tappoivat kolmen vuosisadan aikana ”vain” muutaman tuhatta kristittyä. ”Kristityt puolestaan teurastivat seuraavien 1500 vuoden aikana miljoonittain toisia kritistittyjä riidellessään vain hiukan erilaisista tulkinnoista, joita he tekivät omasta rakkauden ja myötätunnon uskonnostaan.”
    Mutta voiko sotia ja väkivaltaa pistää Jumalan tai jumalien piikkiin?
    Ehkä ne, ”jumalat”, ovat vain savuverho taistelulle maallisesta hyvästä, vallasta.
    Sitäpaitsi, millainen eläin jumalaton eläin on?


Ihminen tietää mistä tulee mutta ei tiedä mihin menee. Semminkään sitä se ei tiedä miksi menee minne menee.
    Meidät luotiin elämään paratiisissa, kirjoitti Kafka, ja paratiisi määrättiin palvelemaan meitä: ”Meitä koskevaa määräystä on muutettu; se että näin on tapahtunut myös paratiisia koskevan määräyksen suhteen, jätetään sanomatta.”
    Vaikka ihminen onkin vähäpätöinen eläin, selityksiä kyllä piisaa. Niitä keksitään koko ajan lisää.
    Ihminen yrittää selittää itsensä pulasta. Selittämällä kierretään itse asiaa kuin kissa kuumaa puuroa.
    Itse asia on selittämätön.
    Kun viime viikkoina on keskusteltu kiivaasti perustuslaeista ja siitä, että saako ja voiko niitä tulkita, asiaa on kierretty uskottelemalla että perustuslaki on jotakin mihin ihminen ei voi puuttua, vaikka ihminen on sen kirjoittanut.
    Fundamentalisti vähättelee ihmisen osuutta väittämällä, että ihmisen kirjoittama perustuslaki on kuin luonnonlaki. Sen voi muka mitata ja punnita piirun tarkkuudella. Puolustaessaan ehdottomia uskomuksia, fundamentalistit aiheuttavat kiistoja ja sotia ja vakuuttavat sitten jälkeenpäin olleensa viattomia aiheuttamiinsa sotiin ja kiistoihin.
    Fundamentalisti unohtaa, että perimmiltään ihminen on ei vain vähäpätöinen vaan myös pragmaattinen eläin.


Kun perustuslakifundamentalistit kieltävät perustuslain tulkitsemisen mahdollisuuden, he väittävät, vaikka eivät sano sitä ääneen, että "perusoikeudet", kuten ”vapaus, veljeys ja tasa-arvo”, ovat luonnonlaki, joka yhdistää ihmisiä.
    He eivät ole lukeneet historiaa.
    Jos ”vapaus, veljeys, tasa-arvo” olisi luonnonlaki, satoja miljoonia ihmisiä olisi jäänyt tappamatta, tuhansia sotia sotimatta ja miljoonia kiväärejä rakentamatta. Ja harmillista kyllä, jos tasa-arvo ja veljeys olisivat eläimen luontainen ominaisuus, koko länsimainen sivilisaatio olisi jäänyt syntymättä, sillä luonnostaan tasa-arvoisen ei olisi tarvinnut pyrkiä mihinkään. Oleilu olisi riittänyt, paratiisissa lekottelu.
    Fundamentalisti ei tajua, että kolmiyhteys ”vapaus, veljeys, tasa-arvo” on paratiisin tulkintaa. Mahdoton tavoite jota pitää loputtomasti tavoitella. Vaahteranrunko joka mustuu kastuessaan ja joka kuivuu jos vesi loppuu.
    Kysyin puukiipijältä, että miksi se juoksee puuta pitkin.
    Se ei vastannut.
    Sen ei tarvinnut vastata. Juokseminen riitti selitykseksi.


Vuoden vaihtuessa vuosi vaihtuu.
    Kun tuulee, puut taipuvat mutta eivät katkea.
    Kaikessa viisaudessaan ihminen kompastelee ja lankeaa ojaan, jossa sukat kastuvat. Mutta tie on pitkä eikä kaikkia ojia pysty välttelemään.
    Joskus tuntuu, että yhteinen tavoite on asetettu, vaikka kukaan ei tiedä mikä se on, puhumattakaan siitä että kuka sen asetti. Silti näytellään että kaikki tietävät että kuka ja miksi ja mihin. Teatterissa valot palavat ja väkeä riittää. 
    ”Oikea tie kulkee nuoran ylitse, joka ei ole jännitetty korkealle”, kirjoitti Kafka, ”vaan hivenen verran maanpinnan yläpuolelle. Se näyttää määrätyn pikemminkin aiheuttamaan kompastelua kuin kuljettavaksi.”
    Oikea tie on ajatus. Reunaviiva puuttuu.

                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2016.
Ikuinen maisema: Valkmusa.

____________________________________
Yuval Noah Harari: Sapiens. Ihmisen lyhyt historia. (Kitzur Toldot Ha'Enoshut / Sapiens. A Brief History of Humankind, 2011.) Suom. Jaana Iso-Markku. Bazar, 2016.
Franz Kafka: Keisarin viesti. Toimittanut Kai Laitinen. Suom. Aarno Peromies. Otava, 1989.

torstai 22. joulukuuta 2016

Keisari rakastaa pylväitä

[rakennettu kaupunki, kirjoitettu]

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2016.

Ajan vaaka punnitsee meitä.
    Himmeän valon Helsingissä päivä ryhtyy pitenemään suhdanteista riippumatta, poliitikasta välittämättä, ihmiseen katsomatta.
    Viime sunnuntaista sata vuotta sitten Verdunissa päättyi murhaava taistelu. Kymmenen kuukauden aikana 2300 sotilasta oli saanut surmansa joka päivä. Tuo taistelu ei kuitenkaan lopettanut sotaa. 
    Yhdeksänkymmentäyhdeksän vuotta sitten Suomi itsenäistyi. Sitten taisteltiin, kaveria vastaan ja ulkoista vihollista vastaan - ihmisiä kuoli. Sadatta itsenäisyyden vuotta vietetään rauhan vallitessa. Parran pärinää kyllä piisaa.
    Kaksisataa vuotta sitten berliiniläinen Carl Ludvig Engel valittiin rakentamaan Helsinkiin kaupunki melkein neitseelliselle maaperälle. Kallioita ammuttiin ja vanhoja taloja hajotettiin.
    ”Ystävällisintä, mitä voi ihmiselle tehdä, on rakentaa hänelle kaupunki”, miettii Engel Jukka Viikilän päiväkirjaromaanissa Akvarelleja Engelin kaupungista. Kuuden vuoden pestistä tuli lopunelämän tehtävä. Engel kuoli Helsingissä vuonna 1840. Suurkirkko oli melkein valmis.


Kaupunki on kummallinen paikka. Siitä tietää missä se on, vaikka sitä ei pysty määrittelemään.
    Kaupungissa asuu kaupunkilaisia. Maaseudulla asuu maalaisia.
    Tässä välissä, joka ei ole oikein kaupunkia eikä lainkaan maaseutua, asumme me muut, enemmistö.
    Kulttuuri, sivistys, edistys, demokratia... olisiko niitä olemassa ilman kaupunkia, kaupunkilaisia?
    Mutta kuvassa on jyrkkiä ristiriitoja, väkeviä kontrasteja eikä se ole akvarelli.
    Jos maaseutu puuttuisi, mitä kaupunkilaiset söisivät? Toisiaanko? Jos tehtaat ja pajat poistettaisiin maaseudulta, pikkukaupungeista ja jokien ja järvien rannoilta, mistä Suomi saisi vientitulonsa? Eiväthän helsinkiläiset vie ulkomaille mitään itse tekemäänsä.
    Kaupunki on komea itsepetos.
    Sovinnainen geopolitiikka opettaa, että kaikki tiet vievät Roomaan. Uteliaampi kysyy: kuinka montaa tietä Roomasta pääsee pois?


Kun Baba Lybeck valitsi Viikilän ”romaanin” Finlandia-palkinnon saajaksi, hän kirjoitti perusteluksi kirjallisuuden juhlapuheessa loppuun käytetyn kliseen: ”Siinä ei ole mitään turhaa, siinä on kaikki.”
    Miten niin kaikki? Kaikki mistä?
    Miten niin ei mitään turhaa? Kun Viikilän proosarunoja lukee, niin ne muistuttavat niin toisiaan ettei aina tiedä onko tuon jo lukenut edelliseltä sivulta vai vasta tulevalta.
    Olen vähän ilkeä, koska en pidä tätä teosta romaanina. Se on kokoelma runoja tai mietelmiä, joissa Helsingin rakentaja yömyöhään miettii rakennusurakan etenemistä ja tunnelmia vieraassa kotikaupungissaan. Koska kirja koostuu proosarunoista ja mietelmistä, sen voi lukea missä järjestyksessä tahansa lukunautinnon pilaantumatta. ”Romaanin” kronologia on harhautus. Esteettinen temppu.
    Jos Viikilän teos olisi nimetty ”proosarunoiksi” - Runoja Engelin kaupungista - sille ei olisi voitu myöntää Finlandia-palkintoa. Kannatti kutsua sitä romaaniksi. On myös fiksua, että puhutaan ”akvarelleista” eikä ”akvarellista”. Jos teos olisi akvarelli (tai öljymaalaus), siltä kenties edellytettäisiin romaanin ”muotoa”. Nyt riittää, että se on vaikutelmia, impressioita, päähän pälkähtänyttä, monta erillistä viivaa samasta aiheesta.
    Mutta päähän pälkähtäneen Viikilä muotoilee taitavasti ja uskottavasti, niin että voisi hyvin kuvitella pimeään Suomeen karkotetun Engelin todella puhuvan tässä itse.
    ”Kolmeen viikkoon en ole nähnyt vilaustakaan auringosta”, Viikilän fiktiivinen Engel miettii 23. marraskuutta 1831, ”ja kuitenkin yksi valoisa aamu riittäisi tekemään minusta iloisen.”
    Vuonna 1827 ”oikea” henkilö Engel kirjoitti ystävälleen ahdistavasta pimeydestä: ”Mutta mistä hyvä tuuli tulisikaan, kun on raadettava rankemmin kuin kaleeriorja eikä rakas Jumala halua antaa edes auringon paistaa... ja kuitenkin se riittäisi tekemään minusta iloisen.”
    Engelin yksityiselämästä, yksityisistä tunteista ei kai tiedetä paljoa, mutta hän kirjoitti monia kirjeitä, joista hänen elämäänsä voi lukea, päätellä. Viikilä tuntuu lukeneen Engelinsä riittävän tarkasti: runoilijana hän osaa valita oikeat sanat kuvittelemaan mitä luettu tarkoittaa ja merkitsee. Runoilija ymmärtää piiloon jääneen.


Mielikuvia, ajatuksia, kuvitelmia – symboleja.
    Viikilän hieman lakonisesta ja hyvin täsmällisestä tavasta ilmaista sanottava tulee mieleen Paavo Haavikon tapa kirjoittaa ja Leo Lindsten. Siis tulee mieleen Lindstenin proosarunokronikka Uppoavia jättiläisiä (1973).
    Tämä ei tietenkään tarkoita kovin paljoa, sillä en pysty (tai jaksa) tähän etsimään varastostani Lindstenin teosta ja vertailemaan sitä Viikilän Engeliin.
    Näinkin tulee sanotuksi turhia sanoja, ajatuksia, mietteitä. Mutta mielikuvat ovat johdatus todellisuuteen, vaikka ne olisivat aivan vinossa, sinne päin.
    Mehän astumme todellisuuteen symbolien välistä, myös kirjoihin.
    ”Keisari rakastaa pylväitä”, Engel kirjoittaa kuviteltuun päiväkirjaansa vuonna 1819. ”Minä piirrän hänelle niitä.”
    Pylväät ovat symboleja. ”On vahinko, että näin kylmässä maassa pylväiköt huomataan vain ohimennen, matkalla sisätilojen lämpöön.”
    Tästä tulee mieleen villi ajatus.
    Johtuuko suomalaisten arkkitehtien mieltymys funktionalismiin ja hyytävään minimalismiin ilmastostamme? Siitä että täällä ei ole aikaa katsella taloja ulkoapäin. Pitää aina mennä sisälle ja kun menee, unohtaa mitä ulkona oli. Siitä tehdään romanttinen kuvitelma.
    Suomessa ulkoilma on uneksittua, vaikka se pureekin luihin ja ytimiin.
    Samalla tavalla sanat kuvitellaan, kun ollaan sisällä, romaanissa.

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2016.
Joulukauppaa Engelin torilla vuonna 2016.
"Suurtorin piirsin hiljaiseksi toriksi.
Siellä ei pidetä markkinoita." ("Engel".)

Viikilän romaanissa – jätän lainausmerkit suosiolla pois – Engel tajuaa luovansa kaupungin keisarin unesta. Tyhjään rakentuva komea kaupunki on kreikkalainen kuvitelma, kiveen hakattu.
    Mutta koska kaupunki rakentuu, se ei voi olla kuvitelma, vaikka muistuttaa keisarin ja hänen palvelijansa mielen sokkeloista: ”... me kävelemme ikuisesti hänen mielensä umpikujissa. Sitähän kaupungit ovat: ihmisenä olemisen kuvia, ruuhkaisia, likaisia ja täynnä piilopaikkoja.”
    Kaupunki on romanttisen ja realistisen törmäys. Oikeasti ja Engelin mielikuvissa.
    Hyppäisikö Viikilän romaanista vaikkapa Paul Austerin New Yorkiin?
    ”New York on uuvuttava tila, loputtomien askelten labyrintti, ja vaikka hän käveli kuinka kauas tahansa, oppi tuntemaan kotiseutunsa ja kadut kuinka hyvin tahansa, niin hän tunsi olevansa aina eksyksissä... New York oli tyhjyys, jonka hän oli luonut ympärilleen, ja hän käsitti ettei ikinä enää haluaisi poistua sieltä.”
    Tai jospa palataan vähän kauemmaksi historiaan, Raymond Chandlerin Los Angelesiin, missä Philip Marlowe tarkkailee ahdistuneena kaupungin maisemaa ajaessaan auringonlaskun hetkellä Sunset'ia:
    ”Väsyneitä miehiä ajoi pölyissä autoissaan puristaen tiukasti ohajuspyörää, kohti pohjoista ja länttä, kohti kotia ja päivällistä, kohti iltaa, jonka sisältönä olivat urheilusivut, radion ulvonta, hemmoteltujen lasten marina ja typerien vaimojen nalkutus. Ajoin edelleen ohi kirkuvien neonvalojen ja niiden takan olevien valheellisten julkisivujen, ohi halpojen hampurilais-kuppiloiden, jotka mainosvalojensa alla näyttivät palatseilta, ohi autokahviloiden, jotka olivat hilpeitä kuin sirkukset ja joita kovasilmäiset vahtimestarit valvoivat, ohi loistavien myyntipöytien ja hikisten ja rasvaisten keittiöiden.”
    Entä sitten kun otetaan vielä askel taaksepäin? Berliini 1920-luvulla, sodan päätyttyä pahaenteiseen rauhaan: Alfred Döblinin taianomainen sanakiihko:
    ”Alexanderplatzilla revitään kiveystä auki maanalaista varten... Kapakoita, ravintoloita, hedelmä- ja vihannesmyymälöitä, siirtomaa- ja herkkutavarakauppoja, kuljetusliike, koristemaalaamo, naistenpukimo, jauho- ym. myllytuotteita, autokorjaamo, palovakuutusyhtiö: Pienimoottoriruiskun etuna on yksinkertainen rakenne, helppo käyttö, vähäinen paino, pieni koko. - Saksan kansalaiset, milloinkaan ei mitään kansaa ole halpamaisemmin petetty, milloinkaan ei ole mitään kansakuntaa häpeällisemmin, epäoikeudenmukaisemmin petkutettu kuin Saksan kansaa. Vieläkö muistatte, kuinka Scheidemann lupasi 9. marraskuuta 1918 Valtiopäivätalon ikkunan jalustalta rauhaa, vapautta ja leipää? Mutta miten on tämä lupaus pidetty? - Vesijohtotarvikkeita, ikkunanpesuliike, uni on lääke, Steinerin paratiisivuode. - Kirjakauppa, uuden ajan ihmisen kirjasto, nämä ovat eurooppalaisen hengenelämän suuria edustajia. - Vuokralaisensuojalaki on vain pala paperia. Vuokrat nousevat herkeämättä. Työtätekevä keskiluokka työnnetään kadulle ja kuristetaan tällä tavalla, ulosottomies korjaa runsaan sadon...”
    Runoilija seisoo pylväiden välissä. Komeaa, pelottavaa, rakennettujen symbolien näkymäesteitä, ja lopulta johdatus... tulevaisuuteen.


Kun uutta kaupunkia rakennetaan, sitä ei vielä ole. Kun vanhaa kaupunkia puretaan, se lakkaa olemasta vanha.
    Nykyhetkessä kaupunkilainen vastustaa muutosta. Helsingin pitää olla kirpputori, entisen museo.
    ”Todellinen kauneus on aina etäällä ja sen ympärillä on avara tori”, kirjoittaa Viikilän Engel yöpäiväkirjaansa.
    ”Jumala ei rakenna kirkkoa, se on ihmisen tehtävä.”


                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2016.
Keisarin tori.

___________________________________________

Paul Auster: Lasikaupunki. (City of Glass, 1985.) Suom. Jukka Jääskeläinen. Tammi, 1988.
Raymond Chandler: Pikkusisko. (The Little Sister, 1949.) Suom. Eero Ahmavaara. WSOY, 1959.
Alfred Döblin: Berlin Alexanderplatz. (1929.) Suom. Aarno Peromies. WSOY, 1979.
Sanna Elo: Koti Helsingissä, sydän Berliinissä. Saksalaissyntyisen Carl Ludvig Engelin sopeutuminen Suomeen. Tampereen yliopisto, 2007.
Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista. Gummerus, 2016.

torstai 15. joulukuuta 2016

Kara ben Nemsi ratsastaa

[ikuisuuden kevyt alamäki]

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2016.
Kara ben Nemsin "fiktiivinen" maisema.

Jokainen meistä tietää, että alamäkeen on helpompi kävellä kuin ylämäkeen, kunhan mäki ei ole liian jyrkkä.
    Jos voisi valita, kävelisi aina iloisesti alaspäin.
    Mutta sellaista valintaa meille ei suoda.
    Helpotus tulee vasta kun on kiivennyt mäen päälle.
    ”Joku ihmetteli sitä, kuinka helposti hän kulki ikuisuuden tietä”, Franz Kafka kirjoitti eräässä mietelmässään. ”Hän ryntäsi näet alamäkeä.”
    Onkohan ikuisuudella todellakin suunta?
    Alamäkeen?


Katsoin maanantaina Larry Davidin Jäitä hattuun (Curb Your Enthusiasm) tv-sarjan pätkän, missä Larry ja hänen vaimonsa Cheryl valmistautuivat viettämään 10-vuotishääpäivää, johon kuului avioliittovalan ”virallinen” uudistaminen.
    Ennen tilaisuutta Cheryl harjoitteli lukemalla valan tekstin Larrylle. Se päättyi lupaukseen, että avioliitto ja rakkaus kestävät ikuisesti.
    Larry hätkähti. ”Ikuisesti, iankaikkisestiko?” hän kysyi huolestuneena. Eikö riitä että luvataan jatkaa elämän loppuun asti?
    Vaimo oli tinkimätön. Iankaikkisesti. Vai haluatko kuoleman jälkeen aloittaa sinkkuna? hän kysyi Larryltä.
    Pieniin ja suuriin asioihin takertuvalle Larrylle iankaikkisuus oli jotakin mihin hän ei halunnut sitoutua. On helppo luvata tekevänsä jotakin elämän loppuun asti, mutta että ”iankaikkisesti”, hemmetti!


Onko iankaikkisesti eri asia kuin elämän loppuun asti?
    Kysymys taitaa olla iso vastattavaksi. Mitä ei pysty ajattelemaan, sitä ei kannata murehtia.
    Mutta kun palataan konkreettiseen arkipäivään, tunnustan hätkähtäneeni kun huomasin, että Karl Mayn romaani Afarahin jalokivet onkin suomennoslyhennelmä kahdesta 1890-luvulla ilmestyneestä romaanista. Ei ole riittänyt pilata yhtä romaania, vaan on saman tien silvottu kaksi romaania!
    Romaanit elävät oman aikansa, loppuun asti tai ikuisesti.
    On erinomaisen filosofinen kysymys, että missä vaiheessa romaanin elämä alkaa. Tiedetään että usein romaania on paranneltu moneen kertaan ennen kuin se pääsee kirjapainoon. Joskus kirjailijat haluavat palata jo painettuun kirjaan myöhemmin parantaakseen sitä, muuttaakseen sitä. Toisinaan käy niin, että joku innokas ”apuri” sekaantuu asiaan. Niin kävi F. Scott Fitzgeraldille kun hän pettyi romaaninsa Yö on hellä (1934) vastaanottoon ja kirjoitteli muistikirjaansa parannusehdotuksia jopa teoksen rakenteen muuttamiseksi.
    Fitzgerald ei koskaan tehnyt muutoksia, mutta kriitikko ja kirjailija Malcolm Cowley rakensi kirjailijan kuoltua uuden romaanin tämän muistiinpanojen perusteella. Se ilmestyi 1950-luvun taitteessa. Kummallisinta on, että kun Pentti Saarikoski suomensi romaanin, se perustui tuohon Cowleyn ”fiktiiviseen” editioon. Kuka suomentaisi autenttisen Fitzgeraldin?
    Romaani siis ryhtyy elämään omaa elämäänsä heti kun ensimmäinen lukija ottaa sen luettavakseen. Entä sitten viimeinen lukija? Loppuuko kirjan elämä silloin kun ”viimeinen” lukija painaa kirjan kannet kiinni vai jatkuuko sen elämä lukijoista välittämättä iankaikkisesti?


Suomentajat (kustantajat) ovat pilanneet monta käännösromaania.
    Tästä ei kannata pillastua. Sellaista elämä on.
    Murheellista kyllä, pilattuja käännöksiä ei yleensä korjata eikä alkuteoksia suomenneta uudestaan. Poikkeuksia toki on.
    Ryhdyin lukemaan Karl Mayn romaania kun muuta luettavaa ei osunut silmiin. Tai ei huvittanut etsiä mitään vakavampaa.
    Pikkupoikana luin kaikki Mayn suomennetut romaanit Kotkan kirjastosta. Niitä oli paljon, tai sitten aika kultaa muistot. Ehkä pikkupojalle monta on paljon, enemmän on suurempaa ja suurempi on mahtavampaa. Nyt hyllyssäni on kymmenkunta May-suomennosta.
    Kun tajusin tällä viikolla, että olen lukenut pikkupoikana pelkkiä lyhennelmiä, silvottuja romaaneja, alkoi harmittaa. Ainakin vähän. Sehän on melko varmaa, että näitä Lähi-itään ja Pohjois-Amerikan villiin länteen sijoittuvia seikkailuromaaneja ei kukaan ryhdy suomentamaan uudestaan.
    Vai antaisivatko Kara ben Nemsin seikkailut uljaan hevosen selässä seuranaan arabipalvelija Halef uudenlaisen kuvan Lähi-idän historiasta? Selittäisivät nykyisiä tapahtumia Syyriassa ja Irakissa?
    Saksalainen Karl May (1842-1912) lähetti alter egonsa Kara ben Nemsin (”saksalaisen pojan Karlin”) Lähi-itään ennen kuin hän itse oli matkustanut kotimaastaan juuri minnekään. May tutki karttoja ja luki tietokirjoja ja kuvitteli mielessään maisemat ja kulttuurit.
    Nykysilmin May kirjoittaa yllättävän vetävästi (vai aiheuttaako lyhentämällä tiivistetty proosa tuon tunteen?) ja maalailee varsin uskottavan tuntuisen kulttuurimaiseman Lähi-idästä, monien kulttuurien, uskontojen ja lahkojen sulatusuunista.
    Mayn romaaneissa cliff-hangerit seuraavat toisiaan; koko ajan etsitään jotakin, jahdataan jotakuta, joudutaan kiipeliin ja päästään vapaaksi neuvokkuudella ja rohkeilla tempuilla. Lukemassani romaanissa ollaan matkalla, ratsain ja purjelaivalla, Bagdadista Damaskokseen, Palestiinaan ja Istanbuliin ja sieltä kohti Balkanin maita.
    May ennakoi hyvin modernin toimintaromaanin ja elokuvan kerrontatekniikan. Hän on myös lempeän humoristinen kirjoittaja. Mayn seikkailuromaanissa hyvä ja paha ovat perusvärejä, tunnelman kehys.
    Viisitoistavuotias Frederic Morton (alkuaan Fritz Mandelbaum) pakkasi vuonna 1939 Wienissä matkalaukkuunsa Karl Mayn romaanit; hänen perheensä pakeni juutalaisvainoja ensin Englantiin ja sitten Yhdysvaltoihin. Nelisenkymmentä vuotta myöhemmin Morton kirjoitti The New York Times Book Reviewissä, että Mayn romaanien lukeminen saa hänet yhä hetkeksi uskomaan, että elämä on seikkailu eikä murhenäytelmä.


Kirjailija kuvittelee.
    Kuvitelma perustuu todellisuuteen, mahdolliseen.
    Romaani ei ole totta, mutta ei se ole valhettakaan. Nimittäin: siitä ei voi kirjoittaa mitä ei pysty kuvittelemaan. Taitava kirjoittaja osaa muotoilla sanoiksi kuvittelemansa.
    Kun Kara ben Nemsi ratsastaa Damaskokseen, Mayn sanoilla loihtima näkymä hengittää ikuista elämää:
    ”Kun matkailija pysähtyy katsomaan Damaskoksen kaupunkia läheiseltä kukkulalta, hänen silmiensä eteen avautuu ihmeen kaunis näköala.
    Takana ovat maalaukselliset Antilibanonin vuoret, jonka seinämät kohoavat korkealle taivasta kohti, ja edessä leviää paratiisimainen Ghuta – laaja, hedelmäpuiden ja ihanien kukkien peittämä keidas. Sitä kostuttaa kahdeksan pikku jokea ja puroa, joista seitsemän on kaupungin läpi virtaava Baradajoen haaroja. Ja tämän puutarhapiirin takana näkyy itse kaupunki, joka on kuin ihana kangastus lepoa ja virkistystä kaipaaville erämään vaeltajille.”
    Kaunokirjallisuus on kangastus.
    Juuri kun sen luoma todellisuus on kätesi ulottuvilla, se katoaa.


Digitaalinen virtuaalisuus saattaa mullistaa kaiken. Ehkä romaaneja tulevaisuudessa parannellaan ja muutellaan koko ajan, säädetään maailmaan rientoon, kohdistetaan aina eri tavalla uusien lukijoiden tarpeisiin ja haluihin.
    Jatkuvasti päivittyvä vuoropuhelu kirjailijan ja lukijan, teoksen ja lukukokemuksen välillä saattaa olla uus-kirjallisuuden ainoa mahdollisuus pitää kirjallisuus elossa, iankaikkisesti tai ainakin niin kauan kun viimeinen lukija sammuttaa tietokoneen.
    Mutta toisaalta tekee mieli kysyä: ”Saako romaania muuttaa sen jälkeen kun se on lähetetty maailmalle?” 
    Jos saa, mitä tapahtuu ensimmäiselle versiolle? Kuoleeko se totaalisesti ennen kuin alamäki edes alkaa? Elokuvan maailmassa, varsinkin Hollywoodissa, filmejä on aina muutettu ja leikattu uusiksi sen jälkeen kun koekatsomo ei ole elokuvasta pitänyt tai kaupallinen menestys on flopannut. Joskus ns. ohjaajan versio tuntuu paremmalta, tosinaan tuottajan leikkaama "kaupallinen" versio on jopa taiteellisesti perustellumpi.
    Lukijalle ja katsojalle ensimmäisellä kerralla koettu "teos" on se "oikea"; jälkikäteen tehdyt muutokset pilaavat alkuperäisen kokemuksen. Eikä lukijan tai katsojan ole edes syytä tietää tekijöiden intentioita. Niillä ei ole väliä eikä merkitystä.
    Englantilainen Eric Ambler julkaisi vakoiluromaaninsa Hautakirjoitus vakoojalle vuonna 1938. Romaani sijoittuu Rivieralle, Nizzan kieppeille.
    Vuonna 1966 romaanista julkaistiin uusi laitos, johon Amblerilta pyydettiin parannuksia. Kirjailija teki ne mielellään.
    Uuden painoksen jälkisanoissa Ambler tunnusti, että hän oli unohtanut romaanistaan suuren osan. Romaanin henkilöt eivät tuntuneet tutuilta. ”Löysin siitä myös paljon tyhjänpäiväistä jaarittelua sekä tarpeettomia sanoja”, Ambler sanoi. ”Nämä olen poistanut. Joitakin kappaleita olen muokannut uudelleen sanonnan selkeyttämiseksi.”
    Onko tällainen parantelu historian väärentämistä? Siitä huolimatta että parantelijana on alkuperäisen romaanin kirjoittanut henkilö? Kenties nykylukija kaipaa juuri noita ”jaaritteluja” ja ”tarpeettomia” sanoja, jotka kuvasivat 1930-luvun henkistä ilmapiiriä. Mitä kaikkea Ambler onkaan häivyttänyt nuoren miehen kokemuksista poistaessaan 30 vuotta myöhemmin tarpeettomina pitämänsä sanat?
    Sama harmittaa Mayn kohdalla. Mitä kaikkea suomentajat tuhosivat poistaessaan Kara ben Nemsin seikkailuista ”turhaksi” kokemansa sanat, lauseet ja kappaleet?


____________________________________

Eric Ambler: Hautakirjoitus vakoojalle. (Epitaph for a Spy, 1938, 1966.) Suom. Heikki Salojärvi. Kustannus Oy Jalava, 1987.
Matthew J. Bruccoli: Some Sort of Epic Grandeur. The Life of F. Scott Fitzgerald. Hodder and Stoughton, 1981.
Franz Kafka: Keisarin viesti. Suom. Aarno Peromies. Otava, 1989.
Karl May: Afarahin jalokivet. (Von Bagdad nach Stambul, 1892. In den Schluchten des Balkan, 1892.) Lyhentäen suomentaneet Aake Ranta ja Oiva Oksanen. Toimittanut ja suomennoksen tarkastanut Raimo Salminen. WSOY, 1987.
Frederic Morton: Tales of the Grand Teutons: Karl May Among Indians. The New York Times Book Review, 4.1.1987. 


torstai 8. joulukuuta 2016

Luottamukseni Baba Lybeckiin

[on täysi nolla]

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2016.
Viestin väline on viesti.

Paljon on puhuttu, sanottu, kirjoitettu.
    Sananvapaudesta ja itsenäisyydestä.
    Juhan Sipilästä ja Ylestä, päätoimittajasta ja toimittajista.
    Sipilää on moitittu herkkähipiäisyydestä. Hänen ei olisi pitänyt tunnustaa ettei luota enää Yleisradioon. Ylen uutispäätoimittajaa on moitittu konformistiksi, koska hän halusi estää Sipilän ”kiusaamisen” eskaloitumisen Ylen kaikkiin ohjelmiin.
    Vallasta päihtyneet toimittajat loukkaantuivat.
    Sananvapaus on absoluuttista, se on tai ei.
    Kökkötraktori kulkee pellolla ja puksuttaa. Pikkupojat heittelevät sitä kivillä ja hirnuvat ojan reunalla.


Itsenäisyys on, mutta mitä se on, jos on?
    Vapaus, veljeys, tasa-arvo – saman asian määreitä vai toisistaan riippumattomia? Missä on muna, missä kana? Kansa on muniva kana sanan kahdessa merkityksessä, mutta se ei ole pakinan aiheena.
    Jos vapaus on tavoite, niin edellyttääkö se veljeyttä ja tasa-arvoa? Luulen että edellyttää. Jos veljeys on tavoite, edellyttääkö se vapautta ja tasa-arvoa? Luulen että ei edellytä. Myös sorretut tuntevat keskinäistä veljeyttä ja kenties juuri sen avulla vapautuvat sortajistaan.
    Toisinaan ajatellaan, että demokratia ja markkinatalous ovat toinen toisiaan, mutta eivät ilmeisesti ole. Totalitaarisissakin yhteiskunnissa voidaan harjoittaa melkein vapaata markkinataloutta.
    Itsenäisyys on kaikista tavoitteista ristiriitaisin. Ambivalenssia lisää myös näkökulma. Puhutaanko makrotasolta vai yksilön silmäkulmasta? Näinä aikoina kuvitellaan, että jos valtion rajalle pystytetään uudet vartiokopit, joiden edessä vartijat vahtivat tulijoita ja menijöitä rynnäkkökiväärein, kansalaisten itsenäisyys kasvaa samassa suhteessa.
    Mutta ei se kasva.
    Silti piikkilankaa ja rynkkäreitä kaivataan.


Lehtimiehet, journalistit, toimittajat, viihdemaakarit ja osallistuvat taiteilijat esiintyvät viattomina lampaina, vaikka käyttäytyvät usein mesimäyrän aggressiivisuudella niitä kohtaan, jotka ovat saaneet hampaisiinsa.
    Wikipedian mukaan mesimäyrällä on kaksi vahvaa puolustautumisstrategiaa.
    Ensinnäkin se erittää perärauhasistaan haisevaa ainetta, jota se ruiskuttaa vihollisensa päälle. Toiseksi sen nahka on niin paksua ja löysää ettei siitä saa kiinni pahinkaan vihollinen. Se on kuin murtumattoman ja loputtomasti joustavan kuplan pinta.
    Loukattua lehtimiestä kannattaa varoa. Se on arvaamaton.
    Usein pohditaan, että kuka vahtii (vakoilee) vakoilijoita. Sitäkin kai tulisi miettiä, että miten sananvapaus toteutuu silloin kun journalismi muuttuu tarinan henkilöksi eikä olekaan enää pelkästään tarinan kertoja.  
    Vertauskuviin ei kuitenkaan pidä samaistua. Ottaa todesta. Uskoa kaikkeen mitä lukee. 


Päätoimittaja Atte Jääskeläinen sanoi viime perjantaina Pressiklubissa, että Sipilän suhde mediaan on ollut hankala alusta pitäen, jo ennen kuin hänestä tuli pääministeri. Mutta, Jääskeläinen korosti, Sipilä ei ole koskaan yrittänyt vaikuttaa toimituksiin poliittisissa asioissa vaan pelkästään yksityisyyttään koskevissa asioissa. Hän on halunnut pitää itsellään oikeuden olla puhumatta uskonnollisuudestaan, varakkuudestaan ja yrittäjähistoriastaan.
    Nykyaikana poliittikko ei saa piilottaa yksityiselämäänsä.
    Jos piilottaa, media suuttuu. Median on tiedettävä kaikki ja kerrottava kaikki.
    Kun media suuttuu, se käy ilkeäksi. Jonkinlaiseksi koulukiusaajaksi. Se ajattelee, että vallanpitäjien kiusaaminen on kunniallisempaa puuhaa kuin jonkun heikon raukan kiusaaminen.
    Tasa-arvon ja veljeyden asteikolla heikolla ja vahvalla pitäisi kuitenkin olla samanlaiset oikeudet säälliseen kohteluun. Mutta Sipilän kaltaisen poliitikon tulee myös tajuta, että hommassa vaaditaan mesimäyrän ominaisuuksia. Sitä paksua ja alati venyvää nahkaa.
    Umberto Eco täsmensi kirjassaan Numero Zeron tapaus uutistoiminnan perimmäistä luonteen tähän lauseeseen: ”Uutiset eivät tee lehteä vaan lehti tekee uutiset.”
    Journalistit pyrkivät joskus hämärtämään tämän tosiasian; he ikään kuin vetäytyvät vastuusta ja sanovat, että tämähän on vain sitä mitä maailmassa tapahtuu.
    Viime maanantaina Helsingin Sanomien nettisivulla oli isoin kirjaimin otsikko: ”Miten viettää itsenäisyyspäivää maassa, jossa pääministeri ei hillitse tunteitaan, ihmisiä ammutaan ja uusnatsit marssivat kaduilla?”
    Oliko otsikon piilosanoma tahaton moka vai piikki Juha Sipilälle? Syntyvätkö otsikot todellisuudesta vai luoko lehti otsikoillaan uudenlaista todellisuutta?
    Pitääkö Sipilän tuntea syyllisyyttä Imatran murhista ja uusnatsien öykkäröinnistä? Ja jos pitää, niin onko syynä vain se, että Sipilä ilmaisi epäluottamuksensa Yleen, joka ei antanut hänelle aikaa ja mahdollisuutta kommentoida häneen kohdistuvia väitteitä?
    En usko salaliittoihin, mutta itsenäistä elämää viettävä mesimäyrä saalistaa joukolla, se tiedetään.
                                Kyösti Salovaara, 2016.


Itsenäisyyttä ja sananvapautta piisaa joka lähtöön.
    Nykymaailmassa sanotaan niin paljon ja niin kiivaasti ettei kuulija kerkiä ymmärtämään kuin pienen osan kuulemastaan. Ja tästä huolimatta tuntuu, että varsinainen kritiikki, jos sellaista nyt harjoitetaan, on aika hampaatonta ja sattumanvaraista.
    Moderni ihminen pitää etuoikeutenaan olla välittämättä muiden ihmisten ajatuksista ja sanomisista.
    Itsenäisyys ja vapaus on tässä suhteessa viety pitkälle. Oma ääni on kaikki kaikessa. Eri mieltä saa toki olla kunhan ei sano sitä ääneen. Tai siis saa sanoa ääneen, mutta sitä ei tarvitse kenenkään kuunnella.
    Jostakin syystä sanojen itsenäisyys ja itsekkyys merkitys on yhdentynyt, tullut samaksi lihaksi.
    Paradokseja riittää. Samalla kun kaivataan vahvoja johtajia, ollaan heti valmiita repimään johtajilta vaatteet pois ja ilkkumaan sille mitä paljastuu. Kansainvälisyys ja sen siunauksellisuus ymmärretään, mutta ei löydy ketään puolustamaan sitä telkkariohjelmaan tai parlamentin puhujakorokkeelle.
    On tullut jo maanvaivaksi "ymmärtää" eliitin vastaista kritiikkiä. Varsinkin elitti ymmärtää sitä.
    Paavo Rautio kirjoitti osuvasti viime sunnuntaina Hesarin pääkirjoitusaukeaman kolumnissa, että Euroopan poliittinen johtajuus on hukassa sillä ”se kulkee ennakkoluulojen mukana, kerjää ja noukkii halpoja erävoittoja.” Rautio totesi, että Euroopassa kansalliset päättäjät johtavat joukkojaan takaa. Ollaan tekevinään sitä mitä kansa haluaa, ja reagoidaan vasta sitten kun kansa on kiukustunut siihen tai tähän kuviteltuun asiaan.
    Jatkokysymys tietysti kuuluu, että onko media tässäkään asiassa niin viaton kuin se haluaa kertoa olevansa?


Keskiviikkona tuli kuluneeksi 340 vuotta siitä kun tanskalainen Ole Rømer ensimmäisenä mittasi valon nopeuden. Sitä ennen valo ehti kulkea paikasta toiseen noin 13 miljardia vuotta eikä kukaan tiennyt kuinka nopeasti.
    ”Miksi kirjoitamme vasemmalta oikealle?” kysyi Eco.
    ”Siksi, että muuten lauseet alkaisivat pisteellä.”
    Mutta eikö historia kirjoiteta juuri niin? Aletaan pisteestä ja peruutetaan taaksepäin lauseen alkuun?
    Kävelet polulla ja vastaan tulee suuri kivi.
    Et halua kiertää sitä.
    Isket pääsi kiveen.
    ”Mitä nyt?” kivi kysyy. ”Sattuiko?”

                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2016.
Viesti manipuloi.