Hyvä tavaton!

 [pidetään silmällä]

Kyösti Salovaara, 2020.

Sekö nyt on tärkeintä, että jouluna voidaan syödä kinkkua yhdessä?… Talous on todella heikoilla, mutta joulu pelastetaan. Onpa kiva!

    - Drag-artisti Marko Vainio Taloussanomissa 20.11.2020.

Roland Barthesin mielestä… kaikki kirjoitus kantaa mukanaan kulttuurikoodeja, joiden alaisuudessa se on tuotettu – se on tehty niistä… Kuten strukturalistit myös jälkistrukturalistit hylkäsivät humanismin ja pitivät kiinni siitä, että kielijärjestelmä toimii itsenäisesti ja riippumattomana puhujan tarkoituksista. Puhujat saattavat vaikuttaa siltä, että he hallitsevat kielen merkityksiä, mutta todellisuudessa he eivät täysin tiedosta kielijärjestelmää, jonka sisällä heidän puheensa tapahtuu. Siksi he eivät ole tietoisia suuresta osasta niistä asioista, joita tapahtuu heidän puhuessaan.

    - Damien Lecarpentier teoksessa 1900-luvun ranskalainen yhteiskuntateoria. Gaudeamus, 2015.

Suomen kehittyminen kestäväksi yhteiskunnaksi edellyttää hallintoa, jossa tarvittaviin toimenpiteisiin panostetaan kaikilla tasoilla ja toiminnan osissa. Hyvän hallinnon on kestävyyden peruspilareina katettava valtion, alueiden ja kuntien hallinto, jotta yhteinen suunnittelu toteutuu.

    - Tarja Halonen ja Jari Niemelä Helsingin Sanomissa 23.11.2020.

Kulttuuri on.

    Sitä ei voi juosta pakoon.

    Se ei katoa kun sammutan valot illalla.

    Se on aineessa. Sen löytää hengestä. Kultuuri on valintoja. Turvallinen pesä. Pelottava erämaa.

    Kulttuuri on tapoja, tavataan sanoa. Yksillä on yhdenlaisia tapoja, toisilla toisenlaisia. Yksi kuuntelee Verdiä, toinen Veikko Lavia. Joku syö makkaraa, toinen litkii kaurasta valmistettua terveysjuomaa.

    Tavat ilmaistaan kielellä, sanoilla ja lauseilla.

    Ovatko sanat puolueettomia, neutraaleja?

    Siinäpä kysymys.

Iloisuus ei taida kuulua suomalaiseen perinteeseen.

    Monet tavat leviävät globaalisti. Sisäisiä tuntoja tunnetaan sisäisesti, ei kansainvälisesti.

    En tiedä mistä jouluvalot, kausivalot, iloiset valot ovat rantautuneet Suomeen. Vai ovatko ne edes rantautuneet?

    Äskettäin Madridin kaupunki ilmoitti lisäävänsä julkisten aukioiden jouluvaloja piristääkseen kansalaisten mielialaa. Suomessa en ole havainnut julkisen vallan iloittelevan valoilla. Julkinen rakennus tai torni valaistaan vain silloin, kun halutaan ottaa kantaa ”hyvän” asian puolesta. Pelkän ilon tuottaminen kuulostaa epäilyttävältä, Suomessa. Sen puolesta ei valoja sytytellä.

    Luterilaiskalvinistinen perinne lyö leimansa meihin.

    Tästä huolimatta ostin tuhannen led-lampun valoketjun ja virittelin sen pikkuiseen puutarhaani. Ainoa tarkoitukseni on luoda esteettistä iloa.

    Maksan itse sähkölaskuni.

 

Tapojen globalisoituminen pehmentää maailmaa. Kansallistunteesta hurmaantuneiden mielestä se on huono juttu. Tavat tulisi pitää puhtaina, vieraita vaikutteita pitäisi välttää. Mutta onko vieraasta vaikutuksesta puhtaita tapoja olemassakaan?

    Espanjalaisessa As-urheilulehdessä oli pieni juttu KTP:stä, Kotkan Työväen Palloilijoiden futisjoukkueen noususta divarista liigaan. As on madridilaisen Prisa-mediakonsernin julkaisema lehti. Sama konserni julkaisee sopivasti vasemmistolaista laatulehteä El Paísia.

    Miksi madrilainen lehti kiinnittää huomionsa pienen suomalaisen satamakaupungin jalkapallojoukkueeseen?

    No, tietenkin siksi että KTP:n nousua siivitti kolme espanjalaista futaajaa ja yksi apuvalmentaja. Pelaajat kertoivat kuinka mukavaa oli pelata Kotkassa, missä 1500 katsojaa kannusti pelaajia. Espanjassa pelataan yhä tyhjille katsomoille.

    Mutta on outoa, että Espanjasta tullaan Kotkaan.

    KTP:n espanjalaisfutareilla on tausta suurien seurojen nuorisoakatemioissa. Sieltä vain harva pääsee eturintamaan, La Ligaan. Kotkaan saapuneet pelaajat pelasivat kotimaassaan kolmos- ja nelostasolla. Suomessa heidän taitonsa riittää ykköstasolle. Sitä paitsi, menestyminen Suomessa voi auttaa eteenpäin. Ilmeisesti Kotkassa pelanneetkin ovat ensi kaudella jossain muualla, suuremmissa seuroissa, joissa saa parempaa palkkaa.

    Erään tutkimuksen mukaan vain yksi 1800:sta nuorena aloittaneesta espanjalaisjalkapalloilijasta pääsee La Ligaan pelaamaan. Muiden pitää etsiytyä - jos haluavat ammattilaisiksi - muualle, jopa pieneen satamakaupunkiin Suomenlahden rannalla.

Kuvakaappaus C More -kanavalta 21.11.2020
ottelusta Atlético Madrid vs FC Barcelona.
Atléticon belgialainen Yannick Carrasco
riistää pallon Barcan saksalaiselta maalivahdilta
Marc-André ter Stegeniltä ja ampuu tyhjään maalin
pelin voittomaalin. 

Tavat ovat yhteisiä, erilaisia, henkilökohtaisia, luokkaan tai heimoon tai sosiaaliseen kuplaan ripustettuja.

    Tavat ovat tavattomia.

    Kansainvälistä jalkapalloa voi tarkastella hyötyjen ja haittojen näkökulmasta. Molempi parempi. Liikkuminen maasta toiseen on sekä hyödyllistä että haitallista. Katsokaapa Barcelonan futisjoukkueen kokoonpanoa. Sieltä ei juuri löydy oman nuorisoakatemian La Masian  pelaajia, vaikka La Masia on kuuluisa tuottamistaan pelaajista. Nykyään Iniestan, Xavin ja (argentiinalaisen) Messin  - jotka nousivat ykköstasolle La Masiasta - kaltaisten pelaajien pitää etsiytyä muualle pelaamaan.

    KTP hyötyi taitavista espanjalaisista. Mutta haittaako keskinkertaisten (Euroopan tasolla keskinkertaisten) pelaajien palkkaaminen seuran omien nuorten eteenpäinmenoa? Jos se haittaa, niin onko hyöty kuitenkin suurempi, koska nouseminen liigaan auttaa (ehkä) pitkän päälle myös omien nuorten pelaamista ja pinnalle pääsyä.

    Maahanmuutto auttaa, mutta voi myös haitata.

    Sanoilla ei ole puolta; ne kertovat todellisuudesta ja sen tulkitsemisesta.

Sallassa syntynyt kielentutkija Vesa Heikkinen on toista mieltä. Ainakin jos on uskominen Suomen Kuvalehdessä (20.11.2020) julkaistua haastattelua, missä Heikkinen ihmettelee, miksi Suomessa saa vapaasti (neutraalisti) puhua ”maahanmuuttokriittisyydestä” ja ”haittamaahanmuutosta”. Heikkisen mielestä nuo sanat eivät ole puolueettomia vaan poliittiseen tarkoitukseen valjastettuja.

    Vasemmistolaisena Heikkinen ei hyväksy oikeistolaisten kielenkäyttöä, sanojen ”omimista” Heikkisen oman, ideologisen asenteen vastaiseen käyttöön.

    Heikkinen on tietysti oikeassa ja väärässä.

   Objektiivisessa todellisuudessa maahanmuutto voi olla hyödyllistä tai haitallista. Olisi naiivia väittää muuta. Ja koska se voi olla hyödyllistä tai haitallista, eivät nuo adjektiivit ole ”myrkyllisiä”, vaikka niitä kuinka yrittäisi syvätutkia. Sanoilla vatulointi on tietysti hauskaa.

    Jos jotakin ilmiötä ei saa kutsua haitalliseksi, ei sitä voi hyödylliseksikään sanoa. Sanojen myrkyttäminen kaventaa kielen mahdollisuutta ilmaista todellisuuden sävyjä, erilaisuuksia, jopa vastakohtaisuuksia. Sanat eivät ole rikkaruohoa, joka pitää kitkeä hyötykasvien tieltä.

    On ikävää, että sanoja pelätään.

    Muutama päivä sitten El País lehti kertoi, että Kanariansaarille on tänä vuonna tullut noin 18 000 venepakolaista Marokosta. Viranomaiset ovat hätää kärsimässä. Ensi vuodeksi rakennetaan 7000 telttapaikkaa saarille saapuville.

   Tuossa El Paísin artikkelissa kerrottiin, että 10 % prosenttia saarille saapuneista saa turvapaikkaluokituksen. Muut ovat liikkeellä parantaakseen elämänolosuhteitaan, vaurastuakseen, saadakseen työtä ja turvaa.

   Elämän onnen etsiminen ei ole kiellettyä eikä tuomittavaa. Sitähän espanjalaiset futaajatkin hakivat Kotkasta.

    Mielenkiintoista - ja vähän pelottavaa – kuitenkin on, että kun Helsingin Sanomat El Paísiin nojautuen kertoi Kanariansaarten huonosta tilanteesta, se ei sanallakaan maininnut artikkelin kärkeä, sitä että vain 10 % maahantulijoista on humanitaarisen avun tarpeessa.

    Hesarin toimittaja pelkäsi sanoja ja niiden tulkintaa. Pelätessään ”väärien ihmisten” mielipiteitä, toimittaja jätti oleellisen kertomatta. Julkaisiko Hesari siis valeuutisen? Ehkä ei, mutta ei se totuuttakaan kertonut.

    Ironista silti on, että muutamaa viikkoa aikaisemmin Kanariansaarten hallinto ilmoitti aloittavansa mainoskampanjan, jolla pyritään houkuttelemaan muualta Euroopasta 30 000 etätyöntekijää saarille.

    On eri asia lentää "kutsuvieraana" Kanarialle töihin kuin soutaa sinne salaa meren ylitse.

Kyösti Salovaara, 2020.
Vanha vitsi mutta ajankohtainen:
onko lasi puoliksi täysi vai puolityhjä?

Jotkut sanat hämärtävät todellisuutta. Tästä olen Heikkisen kanssa samaa mieltä.

    SK:n jutussa Heikkinen ottaa esimerkiksi ”kestävyysvajeen”. Mitä se tarkoittaa? Mihin poliittiseen päämäärään sanalla pyritään?

    Heikkinen ei pidä kestävyysvaje-sanasta, jolla kerrotaan verhoillusti, että velkaantuvalla, ukkoutuvalla, akkautuvalla ja lapsettomalla Suomella ei ole vuosikymmenen päästä varaa nykyisenkaltaisiin hyvinvointivaltion palveluihin. Heikkisen mielestä (ehkä) riittäisi, että verotetaan rikkaita ja keskituloisia rankemmin eikä yritetäkään kasvattaa työllisten osuutta passiiviväestön kustannuksella. Ennen laulettiin, että ”työstä ja taistelusta, on syntyvä solidaarisuus”. Nykyään solidaarisuutta lienee niin paljon, että riittää kun oleilee hyvinvointivaltiossa.

    Kestävyysvaje on Heikkiselle myrkyllinen ilmaisu.

    Pakinani alussa on lainaus Hesarista, missä tasavallan presidentti Tarja Halonen puhuu kapulakielellä hölynpölyä kestävästä kehityksestä. Oletan että kyseessä on tasavallan presidentti eikä joku toinen Halonen. Yritin selvittää mikä tämä Agenda 2030 (kestävän kehityksen agenda) oikein on, ja että missä Halonen on puheenjohtajana (niin kuin mielipidekirjoituksen lopussa sanotaan), mutta Agenda 2030:n ”hölynpölyä” löytyy komeissa raameissa ulkoministeriön, ympäristöministeriön ja YK-liiton kotisivuilta niin epämääräisesti esitettynä, että luovutin. Mitä enemmän kiertoilmaisuja, sitä vähemmän informaatiota.

    Sanaa ”kestävä kehitys” ei pääse karkuun. Se on geneerinen ilmaisu, joka ennustaa kovia aikoja tavalliselle kansalaiselle. Kun sanalla kestävyysvaje piilotetaan rankka vaatimus, että ihmisten pitää tehdä enemmän töitä, niin ilmaisulla kestävä kehitys ohjataan huomio pois siitä, että yksilöiden vapautta ja nykyisenkaltaista vaurautta aiotaan (ehkä) supistaa. Juhlapuheessa kestävä kehitys luo uudenlaista vaurautta ja säästää luonnonvaroja, mutta täysin hakusessa on millaista politiikkaa tarvitaan ettei hyvällä pyrkimyksellä särjetä vapauden ja vaurauden yhteiskuntia.

    Kestävyysvaje patistaa yksilöitä töihin. Kestävä kehitys vaatii yksilöitä uhrautumaan systeemin puolesta. Kumpi tulee ensin: systeemi vai ihmispolo?

Sanoilla on merkityksiä.

    Se ei kuitenkaan tarkoita, että arkipäiväiset sanat olisivat myrkyllisiä; että niitä tulisi kitkeä "moraalisesti parempien" sanojen kasvattamiseksi.

    Kun sanoja aletaan kieltää, tien päässä odottaa totalitaarinen diktatuuri. Kielen politisoiminen oli aikaisemmin äärivasemmiston ja äärioikeiston työkalu vallankumouksiin. Huolestuttavaa on, jos ja kun kielen ja sanojen politisoimisesta tulee ns. liberaalin porukan ”ase” edistää hyvää.

    On kummallinen paradoksi, että suvaitsevaisuutta yritetään lisätä suvaitsemattomuudella. En ymmärrä.

    Yhtä kaikki, marraskuinen päivä hämärtyy Euroopan laidalla. Kohta valot syttyvät ikkunan takana, tuhat lamppua, heiveröistä iloa julistaakseen.

Kyösti Salovaara, Tarifa 2019.
Kun muslimit tulivat Gibraltarinsalmen yli v. 711 ja
valloittivat Hispanian, he antoivat niemimaalle
uuden nimen Al-Andalus.
Nyt tuolta Afrikan suuresta tuntemattomuudesta saapuu
meren yli ihmisiä, jotka etsivät työtä ja turvaa.
 Kun yksi reitti sulkeutuu, toisia löytyy tilalle.

Amerikkalaisen unelman fiktio

 [näin tein itselleni oman Amerikan]

Kyösti Salovaara, 2015.
Voiko amerikkalaisen unelman napata hyppysiinsä?
"Omakotitalo" Naplesissa, Yhdysvaltain vauraimmassa kaupungissa,
ykköskärrynä Mersu, kauppakassina Bemari -
raha ei tee onnelliseksi mutta lohduttaa kummasti.

Hargrave lisäsi vielä, että jollei hyppää järveen, kun on vähän aikaa oleskellut Los Angelesissa, niin tulee hulluksi. Hän sanoi, että koko Tyynen Valtameren rannikko on täynnä samanlaista - sävyltään, tarkoitan - voimatonta huutoa Jumalan puoleen siitä, miten ihanaa kaikki on, miten suurenmoista ja vaikuttavaa. Entä Chicago sitten? ”Minä tahdon!” on kaupunkimme tunnuslause. Tiesitkö muuten sen? San Franciscolla on myös oma tunnuslauseensa, Hargrave kertoi. ”San Francisco tietää kuinka?” Tietää kuinka mitä? Tietää kuinka viekoitella sinne väsähtäneet ihmispoloiset Iowasta, Illinoisista ja Indianasta, eikö niin? Hargrave kertoi niin ikään, että Los Angelesin kaduilla maleksii tuhansittain ihmisiä ilman päämäärää.

    - Sherwood Anderson: Mustaa naurua. 1925, suomennos 1943.

Ja kun istuin siinä pohtien vanhaa, tuntematonta maailmaa ajattelin Gatsbyn ihmetystä hänen nähdessään ensimmäisen kerran vihreän valon Daisyn laiturin päässä. Hän oli kulkenut pitkän matkan saapuakseen tälle siniselle nurmikentälle, ja hänen haaveensa oli silloin täytynyt tuntua olevan niin lähellä toteutumistaan, että sen olisi miltein mahdotonta enää liukua hänen käsistään. Hän ei tietänyt, että se oli jo jäänyt hänen taakseen, jonnekin suurkaupungin takaiseen suureen pimeyteen, missä laajat lakeudet loittonivat yöhön.

    Gatsby uskoi vihreään valoon, siihen täyttyvään tulevaisuuteen, joka vuosi vuodelta väistyy tieltämme. Se väisti meitä kerran, mutta mitäpä sillä väliä - huomenna juoksemme nopeammin ja kurotamme kätemme kauemmaksi… Ja jonakin kauniina aamuna -

    Niin me kamppailemme, vastavirtaan kuin veneet jotka alituisesti ajautuvat takaisin menneisyyteen.

    - F. Scott Fitzgerald: Kultahattu. 1925, suomennos 1959 ja 1974.

Aivan oikein.

    Niin se menee.

    Että välillä ryhtyy miettimään mistä sitä tietää sen mitä tietää. Kuulostaa helpolta tehtävältä. Ei ole. Luuleminen ja tietäminen punoutuvat toisiinsa kuin köyden säikeet.

    Ryhdyin siis miettimään mihin käsitykseni Yhdysvalloista perustuu. Taatusti se ei perustu paikan päällä hankittuihin kokemuksiin, sillä kävin USA:ssa vasta muutama vuosi sitten.

    Kuitenkin jo 1970-luvulla määrittelin Suomen arvostelijainliiton matrikkelissa kirjallisuuden erikoisalueekseni Yhdysvaltain kirjallisuuden. Ja 1970-luvun loppupuolella WSOY tilasi minulta artikkelin Yhdysvaltain kaunokirjallisuudesta Spectrum-tietosanakirjaan. Kirjoitin noin 10-liuskaista artikkelia vapaa-aikana ja kesälomalla viisi kuukautta. Asiantuntemuksessa oli paranneltavaa. 

    Tein sitten toiseenkin tietosanakirjaan noin 30 lyhyttä amerikkalaisten kirjailijoiden esittelyä, alkaen kirjaimesta G eli John Gardnerista aakkosten loppuun. Kirjoitin myös esipuheen Philip Rothin romaaneihin Haamukirjailija, Väärinymmärretty mies, Anatomian oppitunti ja Käänteiselämää sekä Norman Mailerin  romaaniin Kovat kundit eivät tanssi ja John Updiken romaaniin Noidat.

    Kiertelemättä tunnustan, että Amerikkani syntyi lukemalla kirjoja, katselemalla elokuvia, kuuntelemalla musiikkia. Se on fiktio fiktiosta luotuna.

    Tässä pakinassa puhun kirjoista. Amerikkalaisista elokuvista ehkä joskus myöhemmin.

Viime aikoina on puhuttu amerikkalaisen unelman perikadosta. On ikään kuin ajateltu, että amerikkalainen unelma on monoliittinen ilmiö, Yhdysvaltojen kansaa ja kansalaisia, osavaltioita ja kaupunkeja yhdistävä side, jonka voi katkaista ja hävittää.

    Mutta lukemalla parhaita kirjailijoita, amerikkalaisesta unelmasta saa toisenlaisen kuvan, paljon vivahteikkaamman ja välillä jopa synkän traagisen.

    Julkaisimme Markku Luodon kanssa Suomen Sosialidemokraatissa repäisevän yhteisartikkelin tammikuun viidentenä päivänä 1974. Sen hieman kömpelö otsikko johdatti amerikkalaisen unelman ytimeen: Raymond Chandler – amerikkalaisen unelman myytin särkijä.

    Kuulin myöhemmin, että Demarin toimitussihteerin mielestä tuollaista Amerikan vastaista juttua ei olisi pitänyt lainkaan julkaista.

    Demarin artikkeli kuvastaa hyvin rakkaus-viha suhdettani Yhdysvaltoihin - tai pitääkö sanoa fiktiiviseen käsitykseeni amerikkalaisesta yhteiskunnasta. Oleellista kuitenkin on huomata, että amerikkalainen unelma on myytti, utopia, kangastus; se on jotakin mitä on mahdoton tavoittaa eikä sitä kukaan pysty hävittämään, ei edes Donald Trump.

    Varhaisessa teini-iässä luin John Fenimore Cooperin Nahkasukkaromaanit (kirjoitettu vuosina 1823-1841) vanhempieni kirjahyllystä. Joku on sanonut, että Cooper kritisoi urbaania ja kehittynyttä Yhdysvaltoja ennen kuin sitä oli vielä aidosti olemassakaan.

    Englannissa nuoruutensa viettänyt Raymond Chandler kuvasi romaaneissaan kärkevästi, romanttisesti ja vähän kyynisesti amerikkalaisen unelman muutoksen. Romaanissa Pikkusisko (1949) Chandler muisteli 1900-luvun alkuvuosien Los Angelesia: ”Silloin täällä oli ilmasto, josta nyt pidetään suurta ääntä. Ihmiset pitivät tapana nukkua kuisteilla. Pienet ryhmät, jotka pitivät itseään älymystönä, nimittivät sitä Amerikan Ateenaksi. Eihän se ollut sitä, mutta ei se liioin ollut neonvalojen valaisema slummikaan.”

    Tätä menneisyyttä vasten 1940-luvun Kalifornia näytti erilaiselta paikalta: ”Ei näkynyt kuuta, ei näkynyt liikettä. Tuskin kuuli rantatyrskyn kohinan. Ei tuntunut mitään hajua. Ei lainkaan meren karkeaa ja rajua tuoksua. Kalifornian merenrantaa. Kaliforniaa, tavaratalovaltiota. Enemmän kaikkea kuin missään muualla ja kaikkein parasta kaikkea sitä, mikä ei ole mitään.”

Suomen Sosialidemokraatti 5.1.1974.

Kun ajattelen lukemaani amerikkalaista kaunokirjallisuutta, se käsittelee melkein aina amerikkalaista unelmaa suoraan tai välillisesti. Hyvin usein, melkein aina sen suhde yhteiskuntaan on kriittinen, ja jälleen joko suoraan tai välillisesti.

    Monet amerikkalaiset kirjailijat rakastavat ideaa amerikkalaisesta unelmasta vihatakseen tai inhotakseen sitä.

    Jos pystyisin muistamaan kaikki lukemani romaanit ja asettaisin ne ja niiden kirjoittajat nuppineulalla Yhdysvaltain kartalle, nuppineulat osuisivat länteen ja itään, niille seuduille jotka äskeisissä vaaleissa merkattiin sinisellä värillä. Fiktioni Amerikasta syntyi näin ollen sekä Länsirannikon että Itärannikon älypäiden kynästä.

    Onnekseni isäni osti kaksikymppisenä nuorena miehenä 1930-luvun alussa Jack Londonin yhteiskunnallisia teoksia, erämaajuttujen lisäksi. Aikanaan, 1900-luvun alussa London oli ei vain maailman tunnetuimpia kirjailijoita, vaan myös maailman kenties luetuin sosialistikirjailija. London kirjoitti yhteiskuntataistelukertomuksia. Hän mm. pukeutui työläiseksi ja soluttautui 1902 Lontoon slummeissa asuvien köyhien pariin ja kirjoitti tutkivan journalistisen dokumenttikirjan Kadotuksen kansa.

    Mutta myös London oli amerikkalaisen unelman vanki. Kun London jossain tunnusti, että hän ei koskaan saanut kokea poikavuosia, ja että hänen koko elämänsä tuntuu kadotetun lapsuuden metsästämiseltä, tulee mieleen F. Scott Fitzgeraldin romaanin The Great Gatsby (Kultahattu) loppu, missä todetaan että Gatsby luuli löytäneensä amerikkalaisen unelmansa hetkellä, jolloin se oli jo kadonnut kauas hänen epämääräiseen nuoruuteensa.

    Heräävää yhteiskunnallista tietoisuuttani teini-iässä ruokki myös Upton Sinclairin romaani Kuningas kivihiili (1917, suom. 1925), jossa päähenkilö ujuttautuu työläisten pariin kertoakseen amerikkalaisten hiilikaivosten kauhuista. Sinclairia kutsuttiin sonnantonkija-kirjailijaksi. Nykyään häntä kutsuttaisiin tutkivaksi journalistiksi. Sinclairin romaanien tutkimusten kohteina olivat amerikkalaiset suuryritykset, teurastamot, lehdistö, öljybusiness.

    Lapsuudessani ja nuoruudessani minulla oli tärkeä etu nykyiseen nuorisoon verrattuna: perheeseemme ostettiin telkkari vasta vuonna 1964, joten 17 vuotiaaksi asti saatoin keskittyä lukemiseen nojatuolissa ja elokuvien katsomiseen elokuvateattereissa. 

    Niinpä luin paljon, tolkuttomasti.

Otava, 2.painos, 1924.
Alkuteos The Iron Heel, 1908.

Suomennos 1937.
Alkuteos No Pasaran! 1937.

Amerikkalaisella unelmalla, kangastuksella, idealismin utopialla on ollut monenlaisia puolustajia ja kriitikoita.

    Äitini kauhistui huomatessaan, että kahlasin kymmenvuotiaana silmät loistaen Mickey Spillanen romaania Velda vimmastuu. Mutta koska olin löytänyt Spillanen Mike Hammer -romaanit erään komeron peräkaapista, vanhempani totesivat että jatkakoon lukemista, kun on jo aloittanut.

    Spillanen väkivaltaiset, seksistiset, ennakkoluuloiset romaanit kuvastavat amerikkalaisen unelman toista reunaa, missä yhteiskunnan instituutiot nähdään heikkoina ja korruptoituneina rikollisia suosivina laitoksina. Tällaisessa yhteiskunnassa tarvitaan yksityisetsivä Mike Hammerin kaltaista ”sankaria”, joka ei ole pelkästään rikoksen selvittäjä vaan myös kova tuomari.

    Spillanen esikoisromaani Minä olen tuomari ilmestyi 1947. Siinä Mike Hammer perustelee suhteensa amerikkalaiseen yhteiskuntaan näin:

    ”Istuin vain ja tuijotin seinään. Eräänä kauniina päivänä minä saisin käsiini sen kurjimuksen, joka ampui Jackin. Minä ampuisin hänet kuoliaaksi kuin hullun koiran. Sen olen ennenkin tehnyt monta kertaa… Palattuani sodasta on minussa asunut sairaalloinen kaipuu saada käsitellä sitä pohjasakkaa, joka tekee tavallisten ihmisten elämän pirulliseksi. Ihmisten niin. Miten uskomattoman idioottimaisia he voivatkaan joskus olla. Murhaaja saatetaan oikeuden eteen. Jossakin kohdassa on laissa pakoreikä ja murhaaja livahtaa tiehensä. Mutta ajan mittaan saavat ihmiset kuitenkin oikeutta. Silloin tällöin sellaisten kuin minun avulla. Gangsterit iskevät yhteiskuntaa ja minä isken heitä. Minä ammun heidät kuoliaaksi kuin hullut koirat… Ei, piru vieköön! Jury on kylmä ja puolueeton, juuri niinkuin pitääkin olla, ja siinä he istuvat ja itkevät, kun joku asianajaja veivaa virttä siitä miten hänen asiakkaansa oli mielenhäiriössä ja ampui itsepuolustuksekseen. Hienoa, että on lakeja ja asetuksia. Mutta tällä kertaa minä olen laki enkä minä tule olemaan kylmä enkä puolueeton.”

Seitsemänkymmentäluku oli hedelmällinen vuosikymmen aloittaa ylipäänsä kirjallisuuden mutta erityisesti amerikkalaisen kirjallisuuden arviointi. Uudet aatteet tulivat Amerikasta. Siellä kuohui Vietnamin sodan ja rotusyrjinnän vastustaminen, opiskelijaliikkeiden uudelleenarviointi amerikkalaisen unelman merkityksestä sekä tietysti feministisen liikkeen vaatimukset tasa-arvosta. Demariin arvostelin useimmat amerikkalaisten feministien romaaneista, aina Shere Hiten Hite-raporttiin saakka. Eikä ollut vaikea tajuta, että beatnikkien harhailut toistivat Jack Londonin maankiertäjien, hobojen tarinoita.

    Jostakin syystä, mitä en osaa selittää, tuolla vuosikymmenellä myös maailmansotien välisen ajan amerikkalainen kaunokirjallisuus koki maailmanlaajuisen renessanssin. Jack London heräsi eloon, tosin enemmän Alaskan erämaiden kronikoitsijana kuin sosialistina. Fitzgeraldin teoksista tuli uusia painoksia, suomentamattomia romaaneja suomennettiin, Kultahatun huonoa käännöstä paranneltiin. Ernest Hemingway nähtiin uudessa valossa.

    Kirjoittelin Demariin isäni hyllyistä löytyneistä kirjoista. Sherwood Anderson, John dos Passos, Sinclair Lewis ja Horace McCoy tuntuivat kertovan 70-luvun ihmisille jotakin tärkeää toista maailmansotaa edeltäneestä ajasta.

    Amerikkalaisen unelman kannalta on ironista, että ensimmäisen maailmansodan jälkeen keskeiset amerikkalaiset kirjailijat saapuivat Pariisiin ja Rivieralle kirjoittamaan amerikkalaisesta unelmasta. He ottivat etäisyyttä kotimaahansa ollakseen siellä läsnä.

    Mutta toisen maailmansodan jälkeiset kirjailijat pysyttelivät ”kotimaisemissa” ja loivat kaunokirjallisuutta, jonka kaltaista ei kaiketi tarkkavaistoisuudessa ja älyllisessä kriittisyydessä ole sen jälkeen missään ylitetty tai saavutettu.

    Tuohon kirjailijakuntaan kuuluivat mm. John Updike, John Cheever, Norman Mailer, John Barth, Philip Roth, William Styron ja lukematon määrä sekä amerikanjuutalaisia että amerikanafrikkalaisia kirjailijoita. Amerikkalainen unelma ja sen kritiikki pullistui valtavaksi kulttuuripalloksi, joka oli räjähtämäisillään.

    Suomalaiselta kirjallisuuskriitikolta ei puuttunut kohteita, kirjoittamisen aineksia.

Novellikokoelma ilmestyi 1980.
"Nämä tarinat tuntuvat olevan tarinoita
kauan sitten kadonneesta New Yorkista
kun se oli vielä täynnä joen valoa,
kun kuulit kulman paperikaupan radiosta
 Benny Goodmanin kvartetteja ja kun
melkein kaikilla oli hattu päässä"
-John Cheever esipuheessa

Esikaupunkien keskiluokkaista elämää ironisoiva John Cheever oli Fitzgeraldin rinnalla minulle tärkeä kirjailija.

    Cheeverin hienon traaginen novelli Uimari (1964) kelpaa kuvaamaan amerikkalaisen unelman kangastusta parhaimmalla jos kohta traagisella tavalla. Siinähän menestynyt perheenisä Neddy Merrill viettää sunnuntaipäivää ystäviensä uima-altaalla leppoisasti, drinkkejä juoden. Sitten hän saa päähänsä uida naapuruston uima-altaiden kautta kotiin kahdeksan mailin päähän. Kotona odottaa perhe ja sunnuntailounas.

    Reippaasti alkanut uimaretki synkistyy. Naapurit eivät tarjoakaan hänelle viskiryyppyä. Hän kuulee epäkohteliasta supinaa selkänsä takana. Hän on muka epäonnistunut elämässään.

    Merrill jatkaa uimista. Aurinko menee pilveen, myrsky uhkaa. Viski auttaisi loppumatkasta selviytymiseen. Neddy miettii onko hän unohtanut jotakin: ”Pettikö hänen muistinsa vai oliko hän kouluttanut sen niin perusteellisesti tukahduttamaan epämieluisat asiat että hän oli turmellut todellisuudentajunsa?”

    Lopulta Merrill ui kotiinsa kylmissään, palellen. Mutta kotona ei ole ketään. Talo on tyhjä, autotallin ovet lukossa ja ovien kahvat ruosteessa. Sadekourut riippuvat katon reunasta irtonaisina tuulessa heiluen. Merrill on uinut äskettäiseen menneisyyteensä, amerikkalaisen unelman romahdukseen: ”Hän karjui, jyskytti ovelle, heittäytyi koko painollaan sitä vasten, ja vasta ikkunoista sisään kurkistaessaan näki että huoneet olivat typötyhjät.”

Kyösti Salovaara, 2020.
"Hyllytetty" Philip Roth -
julkea, fiksu, härnäävä proosan mestari!

Kun Alfred Kazin, merkittävät amerikkalainen kirjallisuusmies ja kriitikko, arvosteli Philip Rothin esikoisromaanin Hyvästi Kolumbus (1959) ja suhtautui siihen niin suopeasti, että vertasi sitä F. Scott Fitzgeraldin Kultahattuun, hän myös ilmaisi huolensa kovaksikeitetyn Rothin tulevaisuudesta. Kazin pelkäsi, että Roth ajoi itsensä nurkkaan olemalla tietoisesti rohkeissa kertomuksissaan selväsanainen, lopullinen ja suorasukainen.

    Suunnilleen noin aloitin esipuheeni Rothin romaaniin Haamukirjailija (1979) joka ilmestyi meillä Pentti Saarikosken suomentamana 1980.

    Roth härnäsi juutalaisyhteisöä, hän provosoi, keikaili älyllisyydellään, ryömi eroottisten fantasioiden pohjamutiin, näytteli tai oli sovinisti ja härnäsi juutalaisyhteisöä korostamalla, että hän ei ole juutalaiskirjailija vaan kirjailija joka vain sattuu olemaan juutalainen.

    Kun nuori Roth oli kirjoittanut novellin Defender of the Faith, muuan lukija kirjoitti Rothille: ”Novellillanne Defender of the Faith olette tehnyt yhtä paljon vahinkoa kuin kaikki juutalaisvastaiset järjestöt ovat tehneet saadakseen ihmiset uskomaan, että kaikki juutalaiset ovat huijareita, valehtelijoita, juonittelijoita.”

    Haamukirjailijassa Roth tapansa mukaan muutti tuon tosielämän sattumuksen kirjalliseksi vitsiksi, jonka omaelämäkerrallisuutta voi vain arvella, sillä Roth painotti kaikissa haastatteluissaan, että hän ei kirjoita omasta elämästään. No, mistä sitten, lukija kysyy.

    Yhtä kaikki, Haamukirjailijassa juutalaisyhteisön henkinen johtaja kysyy Rothin kaltaiselta kirjailijalta Nathan Zuckermanilta: ”Voitteko rehellisesti sanoa, että teidän kertomuksessanne on jotakin sellaista, mikä ei lämmittäisi jonkun Julius Streicherin tai Joseph Goebbelsin sydäntä?”

Amerikkalaisella unelmalla on monta ääntä, monta kaikua. Se näkyy monenlaisina kangastuksina kirjallisuudessa, elokuvassa, musiikissa.

    1970-luvulla Philip Roth löysi uudenlaisen äänen, vähemmän karskin ja kovaksikeitetyn, yhä enemmän älyllistävän suhtautumistavan fiktioon joka kuvaa amerikkalaista todellisuutta. Mutta Roth härnäsi alati kriitikoita ja lukijoita käyttämällä romaaneissaan päähenkilöitä, jotka selvästi tuntuivat kirjailijan alter egolta.

    Kun Susan Cheever, John Cheeverin tytär haastatteli vuonna 1986 Rothia tämän julkaistua jälleen yhden Nathan Zuckerman -romaanin (Käänteiselämää), Roth yllättäen tunnusti, että John Cheeverin ja William Styronin esimerkki on vaikuttanut hänen kirjoittamiseensa eniten. Roth jätti mainitsematta merkittävät amerikanjuutalaiset kirjailijakollegansa Saul Bellowin ja Bernard Malamudin. Miksi?

    Yksi selitys piilee Rothin käsityksessä kirjallisuudesta, jossa kieli ja kertojan persoonallinen ääni merkitsevät enemmän kuin se mitä kielellä kerrotaan. Hän vastasi Susan Cheeverille näin: ”Minä en välitä tippaakaan mitä John Cheever ajattelee lähiöistä yhtä vähän piittaan siitä mitä Philip Roth ajattelee naisista ja miehistä… minä välitän erityisestä äänestä… se on musiikkia joka poikkeaa kenen tahansa muun musiikista… se on autenttista… Sinä seuraat vaistoasi etkä tiedä mihin joudut kun kirjoitat. Voit kulkea polkua vuoden ajan ja se saattaa olla väärä polku.”

    Näin voit kulkea amerikkalaisen unelman polkua etkä lopulta tiedä oliko se oikeasti olemassa vai pelkkää unta!

    Mutta lyödäänpä tämä polku kiinni vielä yhdellä lainauksella Philip Rothin kirjasta Intohimon professori: ”Älä tyrkytä minulle aihetta juutalainen perhe ja sen kärsimykset. Voitko sinä todellakin innostua vielä yhdestä pojasta, vielä yhdestä tyttärestä, vielä yhdestä äidistä, vielä yhdestä isästä jotka raastavat hermot toisiltaan? Kaikki se rakastaminen; kaikki se vihaaminen; kaikki ne ateriat. Etkä saa unohtaa menschlichkeitia. Ja toivotonta ponnistelua arvokkuuteen. Niin, ja hyvyyttä. Näistä jutuista ei voi kirjoittaa ja jättää pois hyvyyttä. Minä kuulin että joku on juuri julkaissut kirjan hyvyydestä meidän juutalaisessa kirjallisuudessamme. Kai sitä jonakin päivänä saadaan lukea irlantilaisen kriitikon tutkimus seurallisuudesta Joycella, Yeatsilla ja Syngellä.”

    Hahhahhaa!

    Ei kai Roth pilkkaa identiteettimilitantteja?

    Vakavampi kysymys kuuluu: jos Roth eläisi ja kirjoittaisi nyt samanlaisia romaaneja kuin 60-luvulla, uskaltaisiko yksikään kustantaja julkaista niitä nykyisessä moraalisen hyveellisyyden ilmapiirissä?

Onko Amerikka konkreettinen paikka vai fiktio päässäni?

    Kallistun fiktioon.

    Olen esimerkiksi käynyt Pariisissa muutamia kertoja ja kävellyt bulevardeilla ja istunut kahviloissa, joissa amerikkalaiset ja ranskalaiset intellektuellit istuivat maailmasta ja toisistaan keskustellen, mutta silti oma ”Pariisini” on ranskalaisten elokuvaohjaajien kuvaama Pariisi kahviloineen, keskusteluineen ja bulevardeineen.

    Fiktiosta meidät on kokoon pantu. 

    Tai no, en tiedä sinusta. Puhun vain itsestäni itsekseni.

Kyösti Salovaara, 2015.
Ja jossakin pilvenpiirtäjien takaisilla
lakeuksilla amerikkalaiseen unelmaan
kurkottaa...

Yksinkertaisesti monimutkaista

 [mystinen rationalismi, ahdas liberalismi]

Jaakko Salovaara, 24.8.2015.
Kirimiehet ovat ryhmittyneet rajuun lopputaisteluun
Málagan keskustassa Alameda Principalilla.
Maaliin on noin 500 metriä.
Mijasista alkaneen 158 kilometrin etapin
voitti slovakialainen Peter Sagan.

Mystismi on monismin äärimmäinen muoto. Mystismin keskeinen opinkappale on itse yksinkertaisuus: Kaikki on Yksi… Mystismille luonteenomainen piirre on eroavaisuuksien unohtaminen. Se ei selvästikään ole varauksetta hyvä asia. Jos en pysty erottamaan kättäni voileivästä, saatan puraista itseäni. Vastakohtana mystismille on rationalismi.

    - Rudy Rucker: Mieli ja äärettömyys. 1995

Katastrofiteoria on eräs maailmankatsomus. Tämä katsomus ei suinkaan ole uusi. Sama näkemys oli Herakleitoksella, joka piti sotaa, Polemos, kaikkien asioiden isänä ja jonka mielestä maailma oli vastakohtien törmäysten lakkaamatta vaihtuva näyttämö. Katastrofiteoria ilmaisee sen tänään sanomalla, että kaikki muodot syntyvät dynaamisiin systeemeihin liittyvien katastrofien tuloksena. Sen alkulähteillä kohtaa naiivin hämmästyksen täyttämän katseen.

    - Ivar Ekeland: Ennakoimattoman matematiikka. 1984.

PROLOGI

Maailma on äärettömän monimutkainen dynaaminen järjestelmä.

    Ihmisellä on taipumus, melkein velvollisuus, etsiä yksinkertaisia selityksiä. Yksinkertainen luo turvallisuutta. Monimutkaisuus pelottaa. Sen myöntäminen että elämässä paljon riippuu sattumasta, tekee kipeää. Haluamme uskoa rationaaliseen johdatukseen ja jopa Jumalan apuun, koska sekä rationaalinen selitys että kaikkivaltiaan ohjaus pelastavat meidät sattumalta, muutoksen arvaamattomuudelta.

    Ammattipyöräilyn hienouksien selittäminen ihmiselle, joka ei katso suurien ympäriajojen kilpailuja, on vaikeaa. Yritin selittämistä Saimaan rannalla viikonloppuna ystävilleni. Telkkarista tuli Espanjan Vueltan viimeiset etapit. Totesin: mission impossible.

    Päällisin puolin pyöräilykilpailu näyttää äärettömän tylsältä. Katsotaan kuvaruudulta viisi tuntia, kun kaverit ajelevat maantiellä sopuisasti ryhmissä, vierekkäin ja peräkkäin. Selostaja kertoilee leppoisesti taustalla näkyvien kylien ja maisemien taustoista, siellä syötävistä juustoista ja viineistä ja vanhoista luostareista ja ties mistä.

    Mutta selostusta kuunnellessa oppii kaikenlaista myös pyöräkilpailun taktiikasta. Ja sehän on monimutkaista. Tässä pakinassa sanottu perustuu epämääräiseen tietämykseeni, jonka olen viimeisen kymmenen vuoden aikana omaksunut Eurosportin mainion, jopa kulttimaineen saaneen Peter Selinin ja hänen sanavalmiiden punditiensa puheesta.

    Pyöräkilpailu on yksinkertaisesti monimutkaista.

Euroopassa ajetaan vuosittain kolme suurta ympäriajoa. Niihin osallistuu 22 ammattilaistallia. Kussakin ympäriajossa – Italian Giro, Ranskan Tour, Espanjan Vuelta – on kolmen viikon aikana 21 etappia, eräällä tavalla 21 erillistä kilpailua. Kukin etappi on 140-220 kilometriä pituudeltaan. On mäkisiä osuuksia, on tasaisempia reittejä ja on rankkoja vuoria sisältäviä etappeja. Pari etappia ajetaan yksitellen kelloa vastaan.

    Jokaisella tallilla on kahdeksan ajajaa. Vain harvat pystyvät ajamaan kaikki kolme noin 3000 kilometrin ja 100 ajotunnin ympäriajoa saman kesän aikana. Suurien ympäriajojen lisäksi ammattipyöräilyn kalenterissa on päivän kestäviä klassikkoja ja lyhyempiä ympäriajoja, mutta ei niistä sen enempää. Jotta ajajia riittäisi kahdeksanmiehisinä joukkueina kaikkiin tärkeisiin kilpailuihin, talleilla on palveluksessaan kolmisenkymmentä ammattipyöräilijää.

    Ympäriajossa on monta sisäkkäistä ja rinnakkaista kilpailua.

    Eniten ”mainetta” saa kokonaiskilpailun voittaja. Se tarkoittaa yksinkertaisesti kilpailijaa, joka ajaa kaikki 21 päivittäistä etappia yhteen laskettuna lyhyimmässä ajassa. Kokonaiskilpailun voittajan ei tarvitse voittaa yhtään osakilpailua (etappia) voittaakseen koko kilpailun.

    Päivittäisen etapin voittaminen tällä tasolla on maineteko. Sillä pääsee aikakirjoihin. Voittajat muistetaan. Koska etappeja on monenlaisia, joukkueessa tarvitaan erilaisia osaajia. Yksi pärjää hyvin raatelevilla vuorilla, toinen pystyy hurjaan kirikamppailuun ajettuaan sitä ennen 200 kilometriä 40 kilometrin keskituntivauhtia. Sitten ovat kokonaiskilpailun voittoon pystyvät ajajat, jotka pärjäävät sekä mäkimaastossa että tasaisella.

    Ympäriajossa lasketaan myös monenlaisia voittopisteitä. Niitä saa kun ajaa jonkin vuorenrinteen tai mäennyppylän nopeimmin tai voittaa tasaiselle asetun kiritaipaleen.

    Tähän asti sanotussa ei ole mitään kummallista.

Kyösti Salovaara, 2020.
Saimaan rannalla ei ruikutettu
vaan puitiin Espanjan Vueltan 
salaisuuksia.

Kummallisuus tulee siitä, että ammattipyöräily on joukkueurheilua. Tätä on vaikea ymmärtää katsomalla kilpailua ja lukemalla tuloksia.

    On myös vaikea ymmärtää mitä joukkue tarkoittaa. Siinähän pyöräilee kahdeksan ajajaa. Miksi sitä sanotaan joukkueeksi?

    Yksinkertaistaen sanoen jokaisella joukkueella on kapteeni, joka pyrkii voittamaan kokonaiskilpailun. Mutta joukkueessa saattaa olla myös yksi kova kirimies ja yksi mainio vuorten kiipeäjä. Muut pyöräilijät ovat ”apuajajia”, jotka monin tavoin pyrkivät kullakin etapilla auttamaan sekä kokonaiskilpailun voittamiseen pyrkivää kapteenia että etapin voittamiseen pyrkivää kirimiestä tai mäkimiestä.

    Kilpailun kuluessa joukkueiden kapteenit tarkkailevat toisiaan. Satunnainen katsoja ihmetteleekin, kun useilla etapilla kapteenit ajavat jossakin kolmannessa ryhmässä ja etapin voitosta taistelee pienehkö ryhmä ajajia irtiotossa eli hatkassa useitakin minuutteja kapteenien ryhmän edellä.

   Joukkue on kuitenkin dynaamisempi toimija kuin edellä sanotaan. Joskus kapteeni väsähtää tai joutuu keskeyttämään vaikkapa kaaduttuaan. Silloin joukkueesta nousee seuraavaksi paras ammattimies kapteenin rooliin. Parhaissa talleissa on itse asiassa monta potentiaalista kapteenin tasoista pyöräilijää, jotka kiltisti suostuvat apuajajan rooliin. Selvästi etukäteen tiedetyllä kiritaipaleella myös kapteeni toimii apuajajana, koska ideana on viedä joukkueen kirimies hyvään asemaan loppukirin alkaessa noin 500 metriä ennen maalia.

    Joukkueen epäkiitollisin tehtävä on apuajajilla. Heiltä edellytetään pyyteettömyyttä ja hurjaa kuntoa, koska heidän pitää suojata kapteenia tuulessa ja tuiveruksessa eräänlaisena auran kilpenä ja yhtä hyvin kiriajajaa hurjan loppuryntäyksen valmistelussa. Apuajajat helpottavat kapteenin ja kiriajajan työtä, tekevät näiden polkemisen helpommaksi. Sen lisäksi muutamat apuajajat kuljettavat ruokasäkkejä kapteenille ja muille ajajille.

    Jalkapallojoukkueesta opimme tuntemaan kaikki hyvän joukkueen pelaajat, myös ne jotka eivät koskaan tee maalia. Pyöräilyjoukkueen apuajajat jäävät aika lailla tuntemattomiksi, vaikka heidän panoksensa voittajien takana on uskomattoman merkittävä.

Minulla on tapana leuhkia, että pidän monimutkaisesta urheilusta, kuten jalkapallosta.

    Jos vertaan futista jääkiekkoon tai koripalloon, amerikkalaisesta jalkapallosta puhumattakaan, tapaan sanoa että futis on kaunista siksi, että siinä on niin monta mahdollisuutta pelin pelaamiseen eri tavalla.

    En käsitä mitä katsottavaa esimerkisi hiihtokilpailussa on. Pannaan laudat jalkaan, otetaan kepit käteen ja hiihdetään niin kovaa kuin jaksetaan. Missä monimutkaisuus? Missä kauneus?

    Totuus on tietysti toisenlainen. Jääkiekko saattaa olla yhtä monimutkaista läheltä katsottuna kuin futis. Amerikkalainen jalkapallopeli etenee jaardi kerrallaan: ehkä siihenkin tarvitaan monimutkaista taktiikkaa. Mitä enemmän ammattipyöräilyn monitasoisuuteen syventyy, sitä paremmin ymmärtää että siinä ei pärjää yhdellä taktiikalla vaan usealla, ja vieläpä niin että kesken kilpailun taktiikkoja täytyy muuttaa.

    Hiihtokilpailussa ei liene mitään muuta taktiikkaa, kuin voittaa hiihtämällä kovempaa kuin muut, mutta sekin riittää.

    Oleellista on myöntää, että kysymys on mielipiteistä ja mieltymyksistä.

    Ei ole olemassa parasta urheilulajia. Monimutkainen on yhtä hyvää kuin yksinkertainen. Jos rakastaa yksinkertaista, miksi pitäisi havitella monimutkaista? Ei sapuskaakaan pidä arvioida sen mukaan kuinka monta maustetta siihen on laitettu eikä romaania sen perusteella onko siinä paljon henkilöitä ja näiden välisiä suhteita.

IRTIOTTO

Yhteiskunta on monimutkainen dynaaminen järjestelmä.

    Kukaan ei pysty yksin päättämään, mihin yhteiskunta - jos se on demokraattinen, avoin, vapaisiin markkinoihin perustuva - menee, mitä sille tapahtuu, miten sen jäsenet ja instituutiot ja yritykset selviytyvät olemisessaan.

    Friedrich Engelsiä vapaasti lainaten: yksi tahtoo yhtä, toinen pyrkii johonkin toiseen, ja se mitä syntyy on jotakin mitä kukaan ei tahtonut.

    Modernin yhteiskunnan monimutkaisuutta on vaikea ymmärtää ja vielä vaikeampi hyväksyä. Populistit väittävät, että yksinkertaisilla ratkaisuilla pelastetaan kansakunta. Yksinkertaisia ratkaisuja ei kuitenkaan ole.

    Vasemmistolaiset ja oikeistolaiset puolestaan väittävät, että yhteiskuntaa pitää ohjata yhteisillä arvoilla, uskotellen että on todella olemassa objektiivisia arvoja, jotka voidaan palauttaa elämän ruohonjuuritasolle ja muuttaa politiikaksi.

    Tähän väliin jää liberaalin huomautus, että modernissa yhteiskunnassa on monia arvosfäärejä, joiden ehdotonta paremmuutta ei voi johtaa tieteellisesti pääteltävissä olevilla teeseillä eikä johtopäätöksillä.

    Sinun kuplasi ei ole sen parempi kuin minun kuplani.

Tämähän tuntuu järkeenkäyvältä mutta ei taida olla.

    Seurasin hämmästyneenä Yhdysvaltojen presidentinvaalien kommentointia meillä ja muualla.

    Ylen lähetyksiä katsoessa ja kuunnellessa tuntui välillä siltä, että suomalaiset toimittajat ja politiikan tutkijat saavat palkkansa demokraattipuolueelta. Toimittajat tuntuivat olevan demokraattipuolueen tiedottajia, ei objektiiviseen tai neutraaliin ilmaisuun pyrkiviä journalisteja. Donald Trumpin ”moraalisen kelvottomuuden” kärsiessä selvän tappion, monet asiantuntijatkin paljastivat asenteensa. Trumpin takana oleva äänestäjäkunta ikään kuin katosi kuvasta. Oli vain öykkäri Trump, joka sietikin poistaa näyttämöltä.

    Kuulin että jossakin Facebook-ryhmässä on ihmetelty Ylen kommentaattorina esiintyneen amerikkalaisen kultuurihistorian tutkijan Markku Ruotsilan puolueellisuutta. Somelta jäi kokonaan huomaamatta muun kommentaattoriporukan puolueellisuus. Sitä ei huomaa mitä itse on. Ei edes peilistä.

    Pinnallista mediailmastoa on vaikea vastustaa. Myötätuuleen pääsee helpommalla kuin tuulta vastaan.

Kyösti Salovaara, 2015.
South Beach, Miami.

Vaalien jälkeisessä keskustelussa - eikä tämä ole mikään suomalainen ilmiö - kaikki pinnalliset kliseet on kaivettu esille.

    Trumpismia moititaan aivan oikein asioiden yksinkertaistamisesta jopa valheita levittäen. Sehän on populistien puheenpartta.

    Mutta miksi laatumedia turvautuu yhtä yksioikoiseen ajatteluun? Jos populismin tapa yksinkertaistaa asioita on paha juttu, muuttuuko yhteiskuntatodellisuuden yksinkertaistaminen paremmaksi kun sen tekee suvaitseva liberaali? Vielä kummallisempi ajatus on, että kaikkien amerikkalaisten olisi pitänyt kunnollisuutensa todistaakseen äänestää Joe Bidenia. Jos kaikki olisivat äänestäneet Bideniä, puhuisimmeko enää demokraattisesta yhteiskunnasta vai totalitaarisesta?

    Miksi nykyään itseään liberaaleiksi sanovat yrittävät melkein militantin tarmokkuudella propagoida yhteiskuntaa, jossa vallitsee yhden ajatuksen ahdas pakkopaita? Eikö historiasta ole opittu mitään? Ovatko sekä kommunistien, maolaisten, polpotilaisten että äärioikeistolaisten yhden ajatuksen totaalitaariset hirviövaltakunnat jo unohtuneet?

Nyt olisi ollut hyvä hetki, konkreettinen tilanne, pohtia mistä populismi kumpuaa, mutta se jätettiin käyttämättä. Se ei taatusti kumpua Donald Trumpista vaan jostakin muusta hänen selkänsä takana.

    Populismin salaisuus on mysteeri.

    Yksinkertaisen selityksen mukaan juntit, tietämättömät, köyhät ja muuten vaan ääliöt äänestävät populisteja. Demokraatteja, esimerkiksi, sitten äänestävät fiksut, koulutetut, syrjityt vähemmistöt (mustat, latinot, kotirouvat jne.) ja loukatut mielet.

   Joe Biden sai komeasti 75 miljoonaa ääntä, eniten koskaan USA:n presidentinvaalien historiassa. Mutta Trump sai 71 miljoonaa ääntä ja se on toiseksi eniten tähän mennessä käydyissä vaaleissa. Miten tuo selitetään?

    ”Donald Trump ei ole fasisti eikä diktaattori vaan häikäilemätön narsisti”, kirjoitti ja El País -lehden entinen päätoimittaja Antonio Cano pari päivää sitten.

    Äänestikö 71 miljoonaa amerikkalaista Trumpia ihaillakseen tämän narsismia?

    Tuskinpa? Vai ovatko Trumpin kannattajatkin narsisteja?

    Kun Trump valittiin presidentiksi, häntä äänestäneiden koulutustaso oli keskimäärin korkeampi kuin Hillary Clintonia äänestäneiden ja heissä oli myös keskimäärin vähemmän työttömiä kuin Clintonin äänestäjissä. Tämähän ei sovi median antamaan populismin selitykseen.

    Markku Ruotsila toi esille nyt pidetyistä vaaleista kummallisen piirteen: Trump sai 9 miljoonaa ääntä enemmän kuin viimeksi ja ilmeisesti suuri osa lisäyksestä tuli latinoilta ja mustilta, ei työttömiltä junteilta. Tämäkään ei sovi vallalla olevaan populismin selitykseen.

    Ruotsila ei peittele konservatiivisuuttaan, mutta hän on tutkinut amerikkalaisten arvomaailmaa, siellä vallinnutta antikommunismia ja uskonnollisuutta. Ruotsila on (amerikkalaisen) arvokonservatismin asiantuntija. Niinpä heitän kysymyksen: onko liberaalien ja vasemmistolaisten mahdotonta myöntää, että yhteiskunnassa voi ja saa olla muitakin arvomaailmoja kuin heidän omansa?

     Jos tätä ei suostu myöntämään, ei yhteiskunnallisen analyysin tekeminen onnistu.

LOPPUKIRI

Kaikki toivovat ympäri läntistä maailmaa, että Joe Biden pystyy laimentamaan USA:ssa vallitsevaa kahtiajakoa ja vastakkainasettelua.

    Mutta onko se edes mahdollista jos yhteiskunnassa vallitsevat arvokuplat jätetään huomioimatta tai jos jotkut niistä tuomitaan absoluuttisesti vääriksi?

    Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa lainattiin sunnuntaina CNN-kanavan toimittajaa Van Jonesia, joka itkien julisti uudenlaisen Amerikan voittoa sanomalla että nyt voittivat ihmiset, jotka todistavat että ”luonteella on väliä”, ja ”sillä että on ihminen on hyvä, on väliä”.

    Jos Van Jones tarkoitti, että Trumpin 71 miljoonaa äänestäjää ovat ihmisinä ”luonteettomia” ja että he eivät ole ”hyviä ihmisiä”, hän julisti jo alkumetreillä Joe Bidenin tehtävän mahdottomuuden. Kun eri mieltä olevia pidetään ”huonoina ihmisinä”, poliittisten kompromissien tekeminen käy mahdottomaksi.

    Näin liberaali astuu populistin kanssa samaan yksinkertaistamisen ansaan.

Kymmenen vuotta sitten venäläis-amerikkalainen matemaatikko ja kulttuurievoluution tutkija Peter Turchin ennusti matemaattisiin demografiamalleihin perustuen, että seuraavalla vuosikymmenellä sekä USA:ssa että Euroopassa syntyy yhteiskunnallista levottomuutta nuorison ”ylikouluttamisen” johdosta.

    Tuolloin Turchinin ennustetta pidettiin vähintään kummallisena. Nyt siinä nähdään jonkinlaista osuvuutta. Ehkä eliittiin pyrkimisen epäonnistuminen selittää osaltaan radikaalin populismin syntyä.

    Turchinin mallinnuksien mukaan yhteiskunnallinen epävakaus on kuulunut yhteiskuntiin 50 vuoden sykleissä muinaisesta Roomasta ja vanhasta Kiinasta alkaen. Ja kaikki selittyy erilaisten ryhmien keskinäisellä luokkataistelulla.

    Nyt sitten ”luokkataistelua” käyvät eliittiin kuuluvat ryhmät, joilla on koulutusta enemmän kuin tarvitaan työpaikkoihin joita ei ole olemassa. Nämä ryhmät katkeroituvat huomatessaan, että koulutus, jolla he luulivat pääsevänsä osaksi eliittiä, ei johda minnekään, paitsi ”paskatyöhön”.

    Esimerkiksi USA:ssa valmistuu joka vuosi 25 000 lakimiestä työttömäksi. Britanniassa yli 30% akateemisesti koulutettavista on ylikoulutettuja työhön, jonka he ottavat vastaan.

    Ja kun eliittiin pyrkineet ”pettyvät”, he kokevat itsensä kapinallisiksi ja osaavat, koulutettuja kun ovat, ilmaista vihansa ja kapinallisuutensa voimalla joka ”junteilta” ja ”tietämättömiltä” puuttuu. Uusi radikalismi ei näin ollen synnykään kurjalistosta vaan uudesta eliitistä, joka ei löydä elitismilleen paikkaa. Turchin muistuttaa, että esimerkisi Ranskan vallankumous ei syntynyt köyhien liikkeestä vaan työttömien ammattitaitoisten ryhmien ja perintöomaisuuksilla ja -oikeuksilla pröystäilevän aateliston välisestä kamppailusta.

    Selittääkö Turchinin ”cliodynamiikka” populismin ja arvovastakohtaisuuksien leimaaman maailman epävakauden kokonaan tai osittain? Ehkä, kenties ei. Tavallaan siinä on jotakin analogista katastrofiteorioiden kanssa. Yhteiskunta siirtyy yhdestä tasapainotilasta sekasorron kautta uuteen tasapainotilaan.

    Sekin kannattaa muistaa, että katastrofiteoriat eivät kumonneet aikaisempaa matematiikkaa. Ne vain huomasivat, että dynaamisessa, monimutkaisessa järjestelmässä on niin monta muuttujaa ettei niiden alkutilojen muutoksien seurauksia pystytä ennakoimaan, laskemaan.

    Päteekö liian monen muuttujan probleema myös yhteiskuntaan ja siinä tapahtuvaan poliittiseen kehitykseen? Selittääkö se selittämättä populismin mysteerin?

Kyösti Salovaara, 2015.
Elämää South Beachilla
ennen Trumpia.