[näin tein
itselleni oman Amerikan]
|
Kyösti Salovaara, 2015. Voiko amerikkalaisen unelman napata hyppysiinsä? "Omakotitalo" Naplesissa, Yhdysvaltain vauraimmassa kaupungissa, ykköskärrynä Mersu, kauppakassina Bemari - raha ei tee onnelliseksi mutta lohduttaa kummasti. |
Hargrave
lisäsi vielä, että jollei hyppää järveen, kun on vähän aikaa
oleskellut Los Angelesissa, niin tulee hulluksi. Hän sanoi, että
koko Tyynen Valtameren rannikko on täynnä samanlaista - sävyltään,
tarkoitan - voimatonta huutoa Jumalan puoleen siitä, miten ihanaa
kaikki on, miten suurenmoista ja vaikuttavaa. Entä Chicago sitten?
”Minä tahdon!” on kaupunkimme tunnuslause. Tiesitkö muuten sen?
San Franciscolla on myös oma tunnuslauseensa, Hargrave kertoi. ”San
Francisco tietää kuinka?” Tietää kuinka mitä? Tietää kuinka
viekoitella sinne väsähtäneet ihmispoloiset Iowasta, Illinoisista
ja Indianasta, eikö niin? Hargrave kertoi niin ikään, että Los
Angelesin kaduilla maleksii tuhansittain ihmisiä ilman päämäärää.
-
Sherwood Anderson: Mustaa
naurua. 1925, suomennos 1943.
Ja
kun istuin siinä pohtien vanhaa, tuntematonta maailmaa ajattelin
Gatsbyn ihmetystä hänen nähdessään ensimmäisen kerran vihreän
valon Daisyn laiturin päässä. Hän oli kulkenut pitkän matkan
saapuakseen tälle siniselle nurmikentälle, ja hänen haaveensa oli
silloin täytynyt tuntua olevan niin lähellä toteutumistaan, että
sen olisi miltein mahdotonta enää liukua hänen käsistään. Hän
ei tietänyt, että se oli jo jäänyt hänen taakseen, jonnekin
suurkaupungin takaiseen suureen pimeyteen, missä laajat lakeudet
loittonivat yöhön.
Gatsby
uskoi vihreään valoon, siihen täyttyvään tulevaisuuteen, joka
vuosi vuodelta väistyy tieltämme. Se väisti meitä kerran, mutta
mitäpä sillä väliä - huomenna juoksemme nopeammin ja kurotamme
kätemme kauemmaksi… Ja jonakin kauniina aamuna -
Niin
me kamppailemme, vastavirtaan kuin veneet jotka alituisesti ajautuvat
takaisin menneisyyteen.
-
F. Scott Fitzgerald: Kultahattu. 1925, suomennos 1959 ja 1974.
Aivan
oikein.
Niin se menee.
Että
välillä ryhtyy miettimään mistä sitä tietää sen mitä tietää.
Kuulostaa helpolta tehtävältä. Ei ole. Luuleminen ja tietäminen
punoutuvat toisiinsa kuin köyden säikeet.
Ryhdyin
siis miettimään mihin käsitykseni Yhdysvalloista perustuu.
Taatusti se ei perustu paikan päällä hankittuihin kokemuksiin,
sillä kävin USA:ssa vasta muutama vuosi sitten.
Kuitenkin jo 1970-luvulla määrittelin Suomen arvostelijainliiton matrikkelissa
kirjallisuuden erikoisalueekseni Yhdysvaltain kirjallisuuden. Ja
1970-luvun loppupuolella WSOY tilasi minulta artikkelin Yhdysvaltain
kaunokirjallisuudesta Spectrum-tietosanakirjaan. Kirjoitin noin
10-liuskaista artikkelia vapaa-aikana ja kesälomalla viisi
kuukautta. Asiantuntemuksessa oli paranneltavaa.
Tein sitten toiseenkin tietosanakirjaan noin 30 lyhyttä amerikkalaisten kirjailijoiden esittelyä, alkaen kirjaimesta G eli John Gardnerista
aakkosten loppuun. Kirjoitin myös esipuheen Philip
Rothin romaaneihin Haamukirjailija, Väärinymmärretty mies, Anatomian oppitunti ja Käänteiselämää sekä Norman Mailerin romaaniin Kovat kundit eivät tanssi ja John
Updiken romaaniin Noidat.
Kiertelemättä
tunnustan, että Amerikkani syntyi lukemalla kirjoja, katselemalla
elokuvia, kuuntelemalla musiikkia. Se on fiktio fiktiosta luotuna.
Tässä
pakinassa puhun kirjoista. Amerikkalaisista elokuvista ehkä joskus
myöhemmin.
Viime
aikoina on puhuttu amerikkalaisen unelman perikadosta. On
ikään kuin ajateltu, että amerikkalainen unelma on monoliittinen
ilmiö, Yhdysvaltojen kansaa ja kansalaisia, osavaltioita ja
kaupunkeja yhdistävä side, jonka voi katkaista ja hävittää.
Mutta
lukemalla parhaita kirjailijoita, amerikkalaisesta unelmasta saa
toisenlaisen kuvan, paljon vivahteikkaamman ja välillä jopa synkän
traagisen.
Julkaisimme
Markku Luodon kanssa Suomen Sosialidemokraatissa repäisevän yhteisartikkelin tammikuun viidentenä päivänä 1974. Sen hieman kömpelö
otsikko johdatti amerikkalaisen unelman ytimeen: Raymond Chandler –
amerikkalaisen unelman myytin särkijä.
Kuulin
myöhemmin, että Demarin toimitussihteerin mielestä tuollaista Amerikan
vastaista juttua ei olisi pitänyt lainkaan julkaista.
Demarin artikkeli kuvastaa hyvin rakkaus-viha suhdettani Yhdysvaltoihin - tai
pitääkö sanoa fiktiiviseen käsitykseeni amerikkalaisesta
yhteiskunnasta. Oleellista kuitenkin on huomata, että amerikkalainen
unelma on myytti, utopia, kangastus; se on jotakin mitä on mahdoton
tavoittaa eikä sitä kukaan pysty hävittämään, ei edes Donald
Trump.
Varhaisessa
teini-iässä luin John Fenimore Cooperin
Nahkasukkaromaanit (kirjoitettu vuosina 1823-1841) vanhempieni
kirjahyllystä. Joku on sanonut, että Cooper kritisoi urbaania ja
kehittynyttä Yhdysvaltoja ennen kuin sitä oli vielä aidosti
olemassakaan.
Englannissa
nuoruutensa viettänyt Raymond Chandler kuvasi
romaaneissaan kärkevästi, romanttisesti ja vähän kyynisesti amerikkalaisen unelman muutoksen. Romaanissa Pikkusisko
(1949) Chandler muisteli 1900-luvun alkuvuosien Los Angelesia:
”Silloin täällä oli ilmasto, josta nyt pidetään suurta ääntä.
Ihmiset pitivät tapana nukkua kuisteilla. Pienet ryhmät, jotka
pitivät itseään älymystönä, nimittivät sitä Amerikan
Ateenaksi. Eihän se ollut sitä, mutta ei se liioin ollut neonvalojen
valaisema slummikaan.”
Tätä
menneisyyttä vasten 1940-luvun Kalifornia näytti erilaiselta
paikalta: ”Ei näkynyt kuuta, ei näkynyt liikettä. Tuskin kuuli
rantatyrskyn kohinan. Ei tuntunut mitään hajua. Ei lainkaan meren
karkeaa ja rajua tuoksua. Kalifornian merenrantaa. Kaliforniaa,
tavaratalovaltiota. Enemmän kaikkea kuin missään muualla ja
kaikkein parasta kaikkea sitä, mikä ei ole mitään.”
|
Suomen Sosialidemokraatti 5.1.1974.
|
Kun
ajattelen lukemaani amerikkalaista kaunokirjallisuutta, se käsittelee
melkein aina amerikkalaista unelmaa suoraan tai välillisesti. Hyvin
usein, melkein aina sen suhde yhteiskuntaan on kriittinen, ja jälleen
joko suoraan tai välillisesti.
Monet
amerikkalaiset kirjailijat rakastavat ideaa amerikkalaisesta
unelmasta vihatakseen tai inhotakseen sitä.
Jos
pystyisin muistamaan kaikki lukemani romaanit ja asettaisin ne ja
niiden kirjoittajat nuppineulalla Yhdysvaltain kartalle, nuppineulat
osuisivat länteen ja itään, niille seuduille jotka äskeisissä
vaaleissa merkattiin sinisellä värillä. Fiktioni Amerikasta syntyi
näin ollen sekä Länsirannikon että Itärannikon älypäiden
kynästä.
Onnekseni
isäni osti kaksikymppisenä nuorena miehenä 1930-luvun alussa Jack
Londonin yhteiskunnallisia teoksia, erämaajuttujen lisäksi.
Aikanaan, 1900-luvun alussa London oli ei vain maailman tunnetuimpia
kirjailijoita, vaan myös maailman kenties luetuin
sosialistikirjailija. London kirjoitti yhteiskuntataistelukertomuksia.
Hän mm. pukeutui työläiseksi ja soluttautui 1902 Lontoon slummeissa
asuvien köyhien pariin ja kirjoitti tutkivan journalistisen
dokumenttikirjan Kadotuksen kansa.
Mutta
myös London oli amerikkalaisen unelman vanki. Kun London jossain
tunnusti, että hän ei koskaan saanut kokea poikavuosia, ja että
hänen koko elämänsä tuntuu kadotetun lapsuuden metsästämiseltä,
tulee mieleen F. Scott Fitzgeraldin romaanin The Great
Gatsby (Kultahattu) loppu, missä todetaan että
Gatsby luuli löytäneensä amerikkalaisen unelmansa hetkellä,
jolloin se oli jo kadonnut kauas hänen epämääräiseen
nuoruuteensa.
Heräävää
yhteiskunnallista tietoisuuttani teini-iässä ruokki myös Upton
Sinclairin romaani Kuningas kivihiili (1917,
suom. 1925), jossa päähenkilö ujuttautuu työläisten pariin
kertoakseen amerikkalaisten hiilikaivosten kauhuista. Sinclairia
kutsuttiin sonnantonkija-kirjailijaksi. Nykyään häntä
kutsuttaisiin tutkivaksi journalistiksi. Sinclairin romaanien tutkimusten
kohteina olivat amerikkalaiset suuryritykset, teurastamot, lehdistö,
öljybusiness.
Lapsuudessani
ja nuoruudessani minulla oli tärkeä etu nykyiseen nuorisoon
verrattuna: perheeseemme ostettiin telkkari vasta vuonna 1964, joten
17 vuotiaaksi asti saatoin keskittyä lukemiseen nojatuolissa ja
elokuvien katsomiseen elokuvateattereissa.
Niinpä luin paljon,
tolkuttomasti.
|
Otava, 2.painos, 1924. Alkuteos The Iron Heel, 1908. |
|
Suomennos 1937. Alkuteos No Pasaran! 1937. |
Amerikkalaisella
unelmalla, kangastuksella, idealismin utopialla on ollut monenlaisia
puolustajia ja kriitikoita.
Äitini
kauhistui huomatessaan, että kahlasin kymmenvuotiaana silmät
loistaen Mickey Spillanen romaania Velda vimmastuu.
Mutta koska olin löytänyt Spillanen Mike Hammer -romaanit erään
komeron peräkaapista, vanhempani totesivat että jatkakoon
lukemista, kun on jo aloittanut.
Spillanen
väkivaltaiset, seksistiset, ennakkoluuloiset romaanit kuvastavat
amerikkalaisen unelman toista reunaa, missä yhteiskunnan
instituutiot nähdään heikkoina ja korruptoituneina rikollisia
suosivina laitoksina. Tällaisessa yhteiskunnassa tarvitaan
yksityisetsivä Mike Hammerin kaltaista ”sankaria”, joka ei ole
pelkästään rikoksen selvittäjä vaan myös kova tuomari.
Spillanen
esikoisromaani Minä olen tuomari ilmestyi 1947. Siinä Mike
Hammer perustelee suhteensa amerikkalaiseen yhteiskuntaan näin:
”Istuin
vain ja tuijotin seinään. Eräänä kauniina päivänä minä
saisin käsiini sen kurjimuksen, joka ampui Jackin. Minä ampuisin
hänet kuoliaaksi kuin hullun koiran. Sen olen ennenkin tehnyt monta
kertaa… Palattuani sodasta on minussa asunut sairaalloinen kaipuu
saada käsitellä sitä pohjasakkaa, joka tekee tavallisten ihmisten
elämän pirulliseksi. Ihmisten niin. Miten uskomattoman
idioottimaisia he voivatkaan joskus olla. Murhaaja saatetaan oikeuden
eteen. Jossakin kohdassa on laissa pakoreikä ja murhaaja livahtaa
tiehensä. Mutta ajan mittaan saavat ihmiset kuitenkin oikeutta.
Silloin tällöin sellaisten kuin minun avulla. Gangsterit iskevät
yhteiskuntaa ja minä isken heitä. Minä ammun heidät kuoliaaksi
kuin hullut koirat… Ei, piru vieköön! Jury on kylmä ja
puolueeton, juuri niinkuin pitääkin olla, ja siinä he istuvat ja
itkevät, kun joku asianajaja veivaa virttä siitä miten hänen
asiakkaansa oli mielenhäiriössä ja ampui itsepuolustuksekseen.
Hienoa, että on lakeja ja asetuksia. Mutta tällä kertaa minä olen
laki enkä minä tule olemaan kylmä enkä puolueeton.”
Seitsemänkymmentäluku
oli hedelmällinen vuosikymmen aloittaa ylipäänsä kirjallisuuden
mutta erityisesti amerikkalaisen kirjallisuuden arviointi. Uudet
aatteet tulivat Amerikasta. Siellä kuohui Vietnamin sodan ja
rotusyrjinnän vastustaminen, opiskelijaliikkeiden uudelleenarviointi
amerikkalaisen unelman merkityksestä sekä tietysti feministisen
liikkeen vaatimukset tasa-arvosta. Demariin arvostelin useimmat
amerikkalaisten feministien romaaneista, aina Shere Hiten
Hite-raporttiin saakka. Eikä ollut vaikea tajuta, että
beatnikkien harhailut toistivat Jack Londonin maankiertäjien, hobojen tarinoita.
Jostakin
syystä, mitä en osaa selittää, tuolla vuosikymmenellä myös
maailmansotien välisen ajan amerikkalainen kaunokirjallisuus koki
maailmanlaajuisen renessanssin. Jack London heräsi eloon, tosin
enemmän Alaskan erämaiden kronikoitsijana kuin sosialistina.
Fitzgeraldin teoksista tuli uusia painoksia, suomentamattomia
romaaneja suomennettiin, Kultahatun huonoa käännöstä
paranneltiin. Ernest Hemingway nähtiin uudessa
valossa.
Kirjoittelin
Demariin isäni hyllyistä löytyneistä kirjoista. Sherwood
Anderson, John dos Passos, Sinclair Lewis ja Horace
McCoy tuntuivat kertovan 70-luvun ihmisille jotakin tärkeää
toista maailmansotaa edeltäneestä ajasta.
Amerikkalaisen
unelman kannalta on ironista, että ensimmäisen maailmansodan
jälkeen keskeiset amerikkalaiset
kirjailijat
saapuivat Pariisiin ja Rivieralle kirjoittamaan amerikkalaisesta
unelmasta. He ottivat etäisyyttä kotimaahansa ollakseen siellä
läsnä.
Mutta
toisen maailmansodan jälkeiset kirjailijat pysyttelivät
”kotimaisemissa” ja loivat kaunokirjallisuutta, jonka
kaltaista
ei kaiketi tarkkavaistoisuudessa ja älyllisessä kriittisyydessä
ole sen jälkeen missään ylitetty tai saavutettu.
Tuohon
kirjailijakuntaan kuuluivat mm.
John
Updike,
John
Cheever,
Norman
Mailer,
John
Barth,
Philip
Roth,
William
Styron
ja lukematon määrä sekä amerikanjuutalaisia että
amerikanafrikkalaisia kirjailijoita. Amerikkalainen unelma ja sen
kritiikki pullistui valtavaksi kulttuuripalloksi, joka oli
räjähtämäisillään.
Suomalaiselta
kirjallisuuskriitikolta ei puuttunut kohteita, kirjoittamisen
aineksia.
|
Novellikokoelma ilmestyi 1980. "Nämä tarinat tuntuvat olevan tarinoita kauan sitten kadonneesta New Yorkista kun se oli vielä täynnä joen valoa, kun kuulit kulman paperikaupan radiosta Benny Goodmanin kvartetteja ja kun melkein kaikilla oli hattu päässä" -John Cheever esipuheessa
|
Esikaupunkien
keskiluokkaista elämää ironisoiva John Cheever oli Fitzgeraldin
rinnalla minulle tärkeä kirjailija.
Cheeverin
hienon traaginen novelli Uimari
(1964)
kelpaa kuvaamaan amerikkalaisen unelman kangastusta parhaimmalla jos
kohta traagisella
tavalla. Siinähän menestynyt
perheenisä Neddy
Merrill viettää
sunnuntaipäivää ystäviensä uima-altaalla leppoisasti, drinkkejä
juoden. Sitten
hän
saa päähänsä uida naapuruston uima-altaiden kautta kotiin
kahdeksan mailin päähän. Kotona odottaa perhe ja sunnuntailounas.
Reippaasti
alkanut uimaretki synkistyy. Naapurit eivät tarjoakaan hänelle
viskiryyppyä. Hän kuulee epäkohteliasta supinaa selkänsä takana.
Hän on muka epäonnistunut elämässään.
Merrill
jatkaa uimista. Aurinko menee pilveen,
myrsky uhkaa. Viski auttaisi loppumatkasta selviytymiseen. Neddy
miettii onko hän
unohtanut jotakin: ”Pettikö hänen muistinsa vai oliko hän
kouluttanut sen niin perusteellisesti tukahduttamaan epämieluisat
asiat että hän oli turmellut todellisuudentajunsa?”
Lopulta
Merrill
ui kotiinsa kylmissään, palellen. Mutta kotona ei ole ketään.
Talo on tyhjä, autotallin ovet lukossa ja ovien kahvat
ruosteessa. Sadekourut riippuvat
katon reunasta irtonaisina tuulessa heiluen. Merrill
on uinut äskettäiseen menneisyyteensä, amerikkalaisen unelman
romahdukseen: ”Hän karjui, jyskytti ovelle, heittäytyi koko
painollaan sitä vasten, ja vasta ikkunoista sisään kurkistaessaan
näki että huoneet olivat typötyhjät.”
|
Kyösti Salovaara, 2020. "Hyllytetty" Philip Roth - julkea, fiksu, härnäävä proosan mestari! |
Kun
Alfred
Kazin,
merkittävät amerikkalainen kirjallisuusmies ja kriitikko, arvosteli
Philip Rothin esikoisromaanin Hyvästi
Kolumbus
(1959) ja suhtautui siihen niin suopeasti, että vertasi sitä F.
Scott Fitzgeraldin Kultahattuun,
hän myös ilmaisi huolensa kovaksikeitetyn Rothin tulevaisuudesta.
Kazin
pelkäsi, että Roth ajoi itsensä nurkkaan olemalla tietoisesti
rohkeissa kertomuksissaan selväsanainen, lopullinen ja suorasukainen.
Suunnilleen
noin aloitin esipuheeni Rothin romaaniin Haamukirjailija
(1979) joka ilmestyi meillä Pentti
Saarikosken
suomentamana
1980.
Roth
härnäsi juutalaisyhteisöä, hän provosoi, keikaili
älyllisyydellään, ryömi eroottisten
fantasioiden
pohjamutiin, näytteli tai oli sovinisti ja härnäsi
juutalaisyhteisöä
korostamalla,
että
hän ei ole juutalaiskirjailija
vaan kirjailija joka vain
sattuu
olemaan juutalainen.
Kun
nuori Roth oli kirjoittanut novellin Defender
of the Faith,
muuan lukija kirjoitti Rothille: ”Novellillanne Defender of the
Faith olette tehnyt yhtä paljon vahinkoa kuin kaikki
juutalaisvastaiset järjestöt ovat tehneet saadakseen ihmiset
uskomaan, että kaikki juutalaiset ovat huijareita, valehtelijoita,
juonittelijoita.”
Haamukirjailijassa
Roth tapansa mukaan muutti tuon tosielämän sattumuksen
kirjalliseksi vitsiksi, jonka omaelämäkerrallisuutta voi vain
arvella, sillä Roth painotti kaikissa haastatteluissaan, että hän
ei kirjoita omasta elämästään. No, mistä sitten, lukija kysyy.
Yhtä
kaikki,
Haamukirjailijassa juutalaisyhteisön henkinen johtaja kysyy Rothin
kaltaiselta kirjailijalta Nathan Zuckermanilta:
”Voitteko rehellisesti sanoa, että teidän kertomuksessanne on
jotakin sellaista, mikä ei lämmittäisi jonkun Julius Streicherin
tai Joseph
Goebbelsin sydäntä?”
Amerikkalaisella
unelmalla on monta ääntä, monta kaikua. Se näkyy monenlaisina
kangastuksina kirjallisuudessa, elokuvassa, musiikissa.
1970-luvulla
Philip Roth löysi uudenlaisen äänen, vähemmän karskin ja
kovaksikeitetyn, yhä
enemmän älyllistävän suhtautumistavan fiktioon joka kuvaa
amerikkalaista todellisuutta. Mutta Roth härnäsi alati kriitikoita ja lukijoita käyttämällä romaaneissaan päähenkilöitä,
jotka selvästi tuntuivat kirjailijan
alter egolta.
Kun
Susan
Cheever,
John Cheeverin tytär haastatteli vuonna 1986 Rothia tämän
julkaistua jälleen yhden Nathan Zuckerman -romaanin (Käänteiselämää),
Roth yllättäen tunnusti, että John Cheeverin ja William Styronin
esimerkki on vaikuttanut hänen kirjoittamiseensa eniten. Roth jätti
mainitsematta merkittävät amerikanjuutalaiset kirjailijakollegansa
Saul
Bellowin
ja Bernard
Malamudin.
Miksi?
Yksi
selitys piilee
Rothin
käsityksessä kirjallisuudesta, jossa kieli ja
kertojan persoonallinen ääni merkitsevät enemmän kuin se mitä kielellä kerrotaan. Hän vastasi Susan
Cheeverille näin: ”Minä en välitä tippaakaan mitä John Cheever
ajattelee lähiöistä yhtä vähän piittaan siitä mitä Philip
Roth ajattelee naisista ja miehistä… minä välitän erityisestä
äänestä… se on musiikkia joka poikkeaa kenen tahansa muun
musiikista… se on autenttista… Sinä seuraat vaistoasi etkä
tiedä mihin joudut kun kirjoitat. Voit kulkea polkua vuoden ajan ja
se saattaa olla väärä polku.”
Näin
voit
kulkea amerikkalaisen unelman polkua etkä lopulta tiedä oliko se
oikeasti olemassa vai pelkkää unta!
Mutta
lyödäänpä tämä polku kiinni vielä yhdellä lainauksella Philip
Rothin kirjasta Intohimon
professori:
”Älä tyrkytä minulle aihetta juutalainen perhe ja sen
kärsimykset. Voitko sinä todellakin innostua vielä yhdestä
pojasta, vielä yhdestä tyttärestä, vielä yhdestä äidistä,
vielä yhdestä isästä jotka raastavat hermot toisiltaan? Kaikki se
rakastaminen; kaikki se vihaaminen; kaikki ne ateriat. Etkä saa
unohtaa
menschlichkeitia.
Ja toivotonta ponnistelua arvokkuuteen. Niin, ja hyvyyttä.
Näistä jutuista ei voi kirjoittaa ja jättää pois hyvyyttä.
Minä kuulin että joku on juuri julkaissut kirjan hyvyydestä
meidän juutalaisessa kirjallisuudessamme. Kai sitä jonakin päivänä
saadaan lukea irlantilaisen kriitikon tutkimus seurallisuudesta
Joycella, Yeatsilla ja Syngellä.”
Hahhahhaa!
Ei
kai Roth pilkkaa identiteettimilitantteja?
Vakavampi
kysymys kuuluu: jos Roth
eläisi
ja kirjoittaisi
nyt samanlaisia romaaneja kuin 60-luvulla, uskaltaisiko yksikään
kustantaja julkaista niitä nykyisessä moraalisen
hyveellisyyden
ilmapiirissä?
Onko
Amerikka konkreettinen paikka vai fiktio päässäni?
Kallistun
fiktioon.
Olen esimerkiksi käynyt Pariisissa muutamia kertoja ja kävellyt bulevardeilla ja
istunut kahviloissa, joissa amerikkalaiset ja ranskalaiset intellektuellit istuivat maailmasta ja toisistaan keskustellen, mutta silti oma ”Pariisini” on
ranskalaisten elokuvaohjaajien kuvaama Pariisi kahviloineen,
keskusteluineen
ja bulevardeineen.
Fiktiosta
meidät on kokoon pantu.
Tai no, en tiedä sinusta. Puhun vain itsestäni itsekseni.
|
Kyösti Salovaara, 2015. Ja jossakin pilvenpiirtäjien takaisilla lakeuksilla amerikkalaiseen unelmaan kurkottaa... |