Puolustaakseni jännäreitä

 [”Ai, miksi hemmetissä?”]

Olivatko kultaisen kauden naisdekkaristit
kirjallisen emansipaation airueita?

Ehkä yksi mitä en lue, on dekkarit. Keksityt tarinat jostain rikoksesta eivät kiinnosta minua ollenkaan. Ihan eri asia, jos kyseessä olisi kirja oikeasta rikoksesta.

    - Hanne Aho Demokraatissa, 29.10.2020.

Lukemani kirjallisuus, joka on ollut perustana omalle kirjoittamiselleni, on aina ollut monenlaista, jopa erottelematonta, ja siihen on kuulunut, vieläpä vakavasti otettuna, ei vain ’oikeita’ romaaneja, vaan seikkailukertomuksia, kummitustarinoita, vakoilutarinoita, salapoliisitarinoita, tieteiskirjallisuutta.

    - Kingsley Amis romaaninsa Vuosisadan rikos esipuheessa, 1975.

Tärkeää ja merkityksellistä taidemuotoa ei olekaan; on vain taidetta ja sitäkin äärimmäisen vähän.

    - Raymond Chandler esseessä Se murhaa joka osaa, 1944.

No joo - miksi tarttua näin virttyneeseen aiheeseen?

    Tarvitaanko vuonna 2020 jännäreiden puolustuspuhetta? Eikö kansakunnan kirjahylly ole muutenkin pullollaan dekkareita, jännäreitä, seikkailuja ja raakoja murhia? Sitä paitsi kulttuuri näyttää kaikkineen viihteen läpitunkemalta. Jopa ns. oikea kaunokirjallisuus leikittelee dekkarimaisilla juonikuvioilla.

    Jos me perustimme Suomen dekkariseuran kesällä 1984 puolustaaksemme eskapistista kirjallisuutta ja tehdäksemme populaarikulttuurille oikeutta, niin mikä tänään kaipaisi puolustamista ja oikeuttamista? Eikö eskapismia ole mediailmastossa mieluummin liikaa kuin liian vähän? Pakoteitä arjesta on tänään runsaammin kuin vuonna 1984.

    Pakinani heiveröinen pointti on kuitenkin keskittyä siihen havaintoon, että jännityskirjallisuus (hyvin laajasti ottaen ja tarkalleen määrittelemättä) on historian perspektiivissä kuvannut maailmaa ja todellisuutta erilaisesta näkökulmasta kuin se mitä sanotaan ”oikeaksi” tai ”vakavaksi” kirjallisuudeksi.

    Siispä juoskoon ajatukseni spontaanisti. Heittelen lonkalta mietteitä, joita sopii kritisoida. Lainailen viisaiden sanomisia ikään kuin ne olisivat omiani.

Chandlerin yksityisetsivän Philip Marlowen
 hahmossa
yhdistyy amerikkalainen karskius
englantilaiseen moraalikoodiin.
Korean Kalifornian satiiri kerrotaan
hyytävän kauniisti.

Marlowe:
"Olen romanttinen sielu, Bernie.
Kuulen äänen huutavan yössä ja
menen katsomaan, mikä on
hätänä."

Ei vain rikos vaan laki ja sen tulkinnat
kuuluvat myös perinteisen
dekkarin aiheisiin.

Ruotsalainen kirjailijapariskunta
 toi dekkariin sosialidemokraattisen 
hyvinvointivaltion kritiikin
jo vuosina 1965-75:
mutta ei oikealta vaan
 äärivasemmalta
nähtynä.

Demokraatti-lehti julkaisee tunnettujen henkilöiden haastatteluja, joissa kerrotaan mitä politiikan liepeillä toimivat vaikuttajat lukevat. Juttusarjan yhteinen otsikko kertoo, että kysymys on Politiikan kirjahyllystä.

    Tällaiset kirjalistat ovat kivoja: Kerro minulle mitä luet, niin tiedän millainen ihminen sinä olet.

    Mutu-tuntumalla sanon, että kirjahyllynsä paljastaneet ovat totista porukkaa. Eskapismi ei häiritse heidän arkipäiväänsä. Kenties sosialidemokraatit ovat perusluonteeltaan totisia ja hieman tosikkomaisia. Tai sitten kysymys on presentaatiosta. Kun kerrotaan mitä luetaan, pukeudutaan ikään kuin pyhäpukuun. Eskapistisen kirjallisuuden lukeminen ei pönkitä poliitikon julkisuuskuvaa. Twitterissä kyllä sopii riehua.

    Niinpä journalistiliiton puheenjohtaja Hanne Aho kertoi välttelevänsä dekkareita. Fiktiivinen rikostarina ei kiinnosta häntä. Oikea rikos saattaisi kiinnostaa.

    Hanne Ahon lausahdus on kummallinen, jopa journalistilta. Hän kertoo kuitenkin lukevansa paljon kaunokirjallisuutta, monenlaisia romaaneja. Miksi? Nehän ovat fiktiota, keksittyjä tarinoita. Niissäkin avioerot, päähenkilön synkkä masennus, intohimo ja kaipaus ovat keksittyä, ei totta.

    Tiukka välihuomautus: jokainen saa lukea mitä haluaa eikä ole mitään ulkopäin tulevaa pakkoa eikä vaatimusta tietynlaisten kirjojen tai tietynlaisen kirjallisuuslajin lukemiseen. Kaikki lukeminen on yhtä ”hyvää”. Jos ihminen ei lue mitään, se on hänen oma asiansa. Ei minun eikä Hentun Liisan.

    Mutta Hanne Aholta jää paljon kokematta, kun hän jättää lukematta rikoksen ympärille kehrätyt fiktiiviset tarinat.

Hieman provosoiden väitän, että toisin kuin vakava kirjallisuus dekkarit kuvaavat laveasti meitä ympäröivää yhteiskunnallista maisemaa.

    Siinä missä ”oikea” kaunokirjallisuus keskittyy ihmisen psykologiseen tajuntaan ja käyttäytymiseen, dekkari avautuu yksilöistä yleisiin virtauksiin ja ajankohtaiseen tilanteeseen. Jännitysromaanissa behaviorismi avautuu yksilöstä poispäin, kun vakavassa romaanissa kaiverrutaan terapeuttisesti yksilön narsistiseen kokemukseen. Hyvin harvoin rikos on rikosromaanin tärkein asia; päinvastoin rikos on pelkkä tekosyy selvitellä sen ympärillä elävien ihmisten suhteita tai sitten se on, varsinkin seikkailukertomuksissa, sysäys uusiin konflikteihin, uudenlaiseen käyttäytymiseen.

    ”Maailma ja ihminen siis paljastuvat toiminnassa”, sanoi Jean-Paul Sartre. ”Antakaa salakuljettajan, tullimiehen, partisaanin ylittää vuoristo, antakaa lentäjän lentää sen yllä, ja hetkessä vuoristo nousee esiin näiden toisiinsa liittyneiden tekojen ansiosta, se ponnahtaa ulos kirjastanne kuin vieterin ponnahduttamana.”

    Ja siinä missä vakavan romaanin henkilöt kehittyvät tai taantuvat ihmisenä, dekkarissa kehitytään tai taannutaan yhteisönä yhteiskunnan poliittisessa kehyksessä. Dekkareita moititaan usein siitä, että niissä henkilöt kuvataan kaksiulotteisina olentoina (tai yksiulotteisina), ja tavallaan tämä pitää paikkanssa, koska se on dekkarin idea: kuvata todellisuuden rakennetta eikä ihmisen psyykeä. En tosin tiedä miltä vakavassa romaanissa kolmiulotteisesti kuvatut ihmiset näyttävät.

    Paul Auster mietti eräässä romaanissaan jotakin semmoista, että koska ihminen ei tunne edes itseään, miten hän voisi kirjoittaa muiden ihmisten tunteista ja ajatuksista.

    Dekkarikirjailija vaistoaa tuon. On helpompi - ja eräällä tavalla rationaalisempaa - kirjoittaa asioista ja niiden suhteista kuin ihmispolon psyykestä.

Historiallista jossittelua.
Mitä jos Hitler olisi voittanut
toisen maailmansodan?
Romaanissa vietetään Hitlerin 75-
vuotispäiviä.

Paul Erdman sotkeutui urallaan pankkimiehenä petokseen ja 
kirjoitti sitten finanssimaailman huijareista
ja korruptiosta
kansainvälisiä bestsellereitä.

Teknotrillerit varoittivat kybermaailmasta
hyvissä ajoissa ennen kuin
me tiesimme kyberturvallisuudesta
juuri mitään.

Fredrick Forsythin romaanien
journalistisen otteen ansiosta
 geopoliittisista kysymyksistä pääsee paremmin
perille niistä kuin oppikirjoja tai lehtiä lukemalla.
Esimerkiksi 
vuonna 1974 eurooppalaiset tiesivät
 tuskin mitään autojen
katalysaattoreista ja niiden raaka-aineista elleivät
sattuneet lukemaan Forsythin
romaania Zangaro (The Dogs of War).

John le Carrén ja vakoilukirjallisuuden 
aiheena on kansainvälisen politiikan
harmaa alue, missä petos ei ole rikos vaan 
tapa hankkia informaatiota ja levittää
disinformaatiota.
Tapahtui Bonnissa (A Small Town in Germany, 1968)
kertoo saksalaisesta populistista, joka yrittää 
estää Englantia pääsemästä Euroopan yhteisöön.
Nyt britit tekevät sen itse.

No hei, haloo!

    Ei ole olemassa mitään tietynlaista dekkaria, tietenkään. Pelkästään sana dekkari johtaa harhaan. En edes tiedä mikä olisi paras sana kuvaamaan tätä kaunokirjallisuuden laveaa kirjaperhettä. Joten pitää tyytyä uskomaan, että siihen kuuluu dekkareita (aika hämärällä yleistermillä), trillereitä, vakoiluromaaneja, seikkailukertomuksia, salapoliisiromaaneja, poliisiromaaneja, rikosromaaneja ja ties mitä. Sitä paitsi jokaisella alalajilla on alalajinsa ja niin pois päin, huhhuh.

    Amerikkalais-kanadalainen Kenneth Millar kirjoitti vauraiden amerikkalaisperheiden murtumispisteistä kirjailijanimellä Ross Macdonald. Hän käytti teosten minä-kertojana yksityisetsivää, joka yleensä palkataan etsimään kotoa karanneita tyttäriä tai perheiltä kadonneita isiä ja poikia. Näissä kirjoissa, jos hyvin käy, poika löytää isänsä, äiti poikansa, tytär perheensä.

    Macdonald sanoi, että hänen päähenkilönsä on olemassa vain sen hetken kun tämän täytyy paljastaa kadonneiden ihmisten suhde perheisiinsä; kun ”sankari” astuu tarinasta sivuun, hän lakkaa olemasta. Vakavassa romaanissa ”sankari” ei sitä vastoin koskaan astu sivuun.

    Macdonald perusteli kirjailijanlaatuaan tai valitsemaansa tapaa kirjoittaa sanomalla, että hyvä yksityisetsivä ei tyydy yhteen rooliin tai paikkaan vaan etsii laajempaa yhteyttä elämään. Tämmöinen ihminen pitää siitä, että voi kulkea yhteiskunnassa sekä vertikaalisesti että horisontaalisesti tutkien ihmisiä ikään kuin olisi antropologi. Ja antropologin tavoin, Macdonald jatkoi, yksityisetsivällä on taipumus hieman rakastua kohteisiinsa, vaikka nämä sattuisivatkin olemaan urbaanin viidakon primitiivisimpiä villejä.

    Dekkarin, vakoiluromaanin, rikosromaanin etuna vakavaan romaaniin nähden on mahdollisuus tuoda tarinan toimijaksi ja todellisuuden avaajaksi ihminen (tutkiva toimittaja, poliisimies, yksityisetsivä, jopa tiedemies), joka syystä tai toisesta saa ja voi liikkua perustellusti ja uskottavasti yhteisössä sekä maantieteellisesti että sosiologisesti.

    Lukija ymmärtää ”yskän”. Hän tietää ettei tuommoisia yksityisetsiviä eikä journalisteja ole ehkä olemassa, mutta tarinan avaamiseksi ja yhteiskunnan paljastamiseksi hän hyväksyy fiktiivisen päähenkilön loputtoman uteliaisuuden. Lukijaa ei kiinnosta rikos vaan se mitä sen ympärillä tapahtuu.

    ”Murha, ja mikä tahansa muu rikos, ei ole osa viihdettä vaan erottamaton osa elämää”, sanoi englantilainen Nicolas Freeling, komisario Van der Valkin luoja, eräänlaisena dekkarikirjailijan uskontunnustuksenaan. ”Me kaikki olemme murhaajia, me kaikki olemme vakoojia, me kaikki olemme rikollisia, ja valita rikos kirjan tapahtumien päävaikuttimeksi on vain yksinkertaisimpia tapoja kohdistaa katse elämäämme ja maailmaamme.”

Matti Yrjänä Joensuu kirjoitti autenttisiin
rikoksiin perustuvia tarinoita.
Niiden keskiössä on perhettään rakastava
herkkä poliisimies, joka pelkää
väkivallan hetkellä menettävänsä
lapsensa ja vaimonsa.

Pentti Kirstilä astui dekkarisaliin 
Aamulehden toimituksesta.
Esikoisteos ei kuitenkaan korostanut journalismia 
vaan toi Suomeen häivähdyksen Margaret
Millarin dekkareiden kaltaisia
vääntyneitä henkilöhahmoja.

Pitäisikö dekkareita sitten moittia keskiluokkaisuudesta?

    Totta on, että perinteisiä dekkareita kirjoittivat oppineet ihmiset, opettajat ja tutkijat kesälomillaan, ja usein vieläpä salanimellä. Myös kirjojen ihmiset kuuluivat keski- tai yläluokkaan. He eivät ilmentäneet realistisesti todellisuutta, missä rikolliset ovat syrjäytyneitä surkimuksia tai ammattirikollisia, joiden moraali ei estä rahan ansaitsemista kepulikonsteilla. Kuitenkin myös kartanonherra tuntee intohimoa, rakkautta ja vihaa, dekkarikirjailija ajattelee.

    Eli toisaalta: kun rikos tuotiin keskiluokkaisiin perheisiin ja loistaviin kartanoihin, tarinoihin tuli väistämättä yhteiskunnallista särmää: ne peijakkaan rikkaatkin ovat toisinaan moraalittomia ja huijareita ja jopa murhanhimoisia petoja. Muutamassa Christien dekkarissa murhaaja piiloutuu isäntäväen keskelle tietäessään, että parempi väki ei näe palvelijoitaan. 

    Julian Symons huomautti teoksensa Bloody Murder (suom. Murha! Murha!) toisessa painoksessa v. 1985, että perinteinen salapoliisiromaani oli väistymässä rikosromaanin ja jännärin tieltä: ”Psykologinen syy siihen että salapoliisitarina on viime vuosina menettänyt asemiaan on se että synnintunto on heikentynyt. Siellä missä syntiä ei tunneta uskonnollisessa mielessä, ei ole mitään käyttöä etsivälle poppamiehenä.”

    Ajatus salapoliisitarinasta uskonnollisena riittinä ja synnin sovituksena on kiinnostava. Kestääkö se kriittisen arvioinnin? Enpä osaa sanoa.

    Jotakin syvällistä Symonsin väitteessä on.

   George Orwell kirjoitti hyvin kriittisen esseen salapoliisitarinoiden väkivaltaistumisesta, mikä tapahtui ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Orwellin mielestä englantilaisen James Hadleyn Chasen Yhdysvaltoihin sijoittama romaani Ei kukkia neiti Blandishille (1939) oli puhdasta fasismia. Herrasmiesvarkaitten tilalle oli tullut ammattimaiset rikolliskoplat, joita vastaan järjestäytynyt yhteiskunta taisteli samoilla keinoilla kuin rikolliset eli väkivallalla. Poliisi ei tämänkaltaisissa tarinoissa ole oikeassa moraalisen kunnollisuutensa ansiosta vaan pelkästään siksi, että poliisilla on paremmat aseet ja tehokkaampi organisaatio kuin rikollisilla.

    Hurjana ja kaiketi perustelemattomana heittona hyppään James Hadleyn Chasen ”fasistisesta” tarinasta nordic crimeen, missä tarinoihin sisältyvä raaka väkivallan kuvaus näyttää perustelemattomalta, pelkästään pahuudelta pahuuden vuoksi.

    Olen ihmetellyt miksi juuri pohjoismaisissa hyvinvointivaltioissa kirjoitetaan niin raakoja tarinoita. Kuvastaako tämä hyvinvointivaltioiden henkistä tilaa vai onko se pelkästään kaupallinen temppu? Mutta jos se on kaupallinen temppu, miksi nimenomaan pohjoismaissa keskivertolukija ”rakastaa” tarinoita, joissa psykopaatit kiduttavat uhrejaan ja yrittävät keksiä mahdollisimman julmia tapoja kostaa kokemansa tai kuvittelemansa vääryydet?

    Johtuneeko se Symonsin kuvaamasta kehityksestä? Pohjoismaissa jos missä maallistuminen on edennyt pitkälle. Täällä ei uskota enää jumalaan eikä kirkkoon, vaan valtioon jonka pitäisi auttaa heikkoja ja turvattomia. Valtiolta ei kuitenkaan heru inhimillistä myötätuntoa eikä se lupaa kenellekään sielun pelastamista eikä syntien sovitusta.

    Jäljelle jää valtion ”alamaisen” yksinäinen katkeruus. Heijastuuko se nordic crimen pahuuden kasvoilla?

Loppujen lopuksi kaikki perustuu
kirjoitettuun kieleen; sillä voi unohtaa,
tuhota, väärentää tai
paljastaa ikiaikaisia totuuksia.
Jännäri tietää sen!