[kirjoissako?]
-
-
Kuu
katseli miettiväisin silmin Afganistanin karua vuorimaata ja on
perin luultavaa, että se oli hiukan surumielinen. Sanotaan, että
taivaankappaleetkin itkevät nähdessään ihmissuvun hurjaa
riehuntaa kiertotähtemme pinnalla.
Aina
on Afganistanin historia ollut veristä, mutta harvoin sentään
siinä määrin, kuin kuningas Habibullahin ja kuningas Nadir Khanin
selvitellessä sotkuisia välejään Kabulin laaksossa. Kaksi suurta
armeijaa oli iskenyt yhteen, ja tuhansia miehiä oli lähtenyt
sille tielle, jolta ei ole paluumahdollisuuksia, tuhannet lesket ja
orvot surivat vuoriston majoissa.
Ja
afgaanit taistelivat vallasta. Se onkin luonnollista,
sillä Afganistanissa on kivääri miehen tärkein työkalu.
-
Marton
Taiga: Mustan lipun ritarit. 1937.
Missä
kurdit ja kafiirit kohtaavat, liki porttia Peshawarin,
kadun
oikeutta istumaan kävi maaherra Kabulin.
Oli
mestausveitsi ja hirsipuu sen ainoa rangaistus,
vaan
varassa paksun lompakon oli syyllisen armahdus.
Löi
taannoin miestä Jusufzain eräs koira alamaan.
Hänet
tuomitsivat kuolemaan, hänen sylkivät kasvojaan.
Oli
veitsi jo kädessä mestaajan, niin oikusta kohtalon
luo
saapui kuningas, henkeään kun aneli uskoton.
-Rudyard
Kipling: Balladi kuninkaan armosta (ote). 1889. Suom.
Antero Manninen, 1976.
Valloittajaehdokkaita
on Afganistanissa käynyt kosolti. Aleksanteri Suuren armeijat,
Tšingis-kaanin
paimentolaislaumat, Timur Lenkin sotajoukot, kaikki ne työntyivät
tämän alueen autiomaihin ja vuorille ja viljelyksille. Kaikki ne
teurastivat ja hävittivät ja polttivat, kaikki ne rakensivat
kaupunkeja ja temppeleitä omaksi kuvakseen, kaikki ne
epäonnistuivat. Aika tuhoaa sen, joka yrittää taivuttaa tahtoonsa
pataanit ja uzbekit ja tadžikit
ja hetsarit. Hänen kaupunkinsa hautautuvat hiekkaan, hänen
temppeleittensä kivet käyttävät maanviljelijät peltojensa
aitoihin. Viktorian, Brittiläisen imperiumin hallitsijan lähettämät
joukot tulivat kahdesti kuormastoineen ja palvelijoineen, saivat
tylyäkin tylymmän vastaanoton, pääsivät hetkeksi voitolle ja
perääntyivät sitten taas...
Joitakin
läksyjä ei kerta kaikkiaan opita helpolla.
-Gerald
Seymour: Taistelu vuorilla. 1984.
Taleban
palauttaa amputoinnin rangaistukseksi: ”Käsien katkominen on
välttämätöntä.”
-
otsikko Helsingin Sanomissa 24.9.2021
Maailma
kirjoissako? Otsikko kuulostaa vanhanaikaiselta. Kukapa nykyään
ajattelisi, että kirjat, nimenomaan fiktiivinen kertomakirjallisuus
paljastaa maailman tilan ja tolan.
Leikitään
kuitenkin, että saan olla vanhanaikainen, ja että
kaunokirjallisuudella on merkittävä tehtävä maailman selittäjänä.
Matemaattisesti
todeten: maailma ei ole kirjoissa, mutta kirjat ovat maailmassa.
Kaunokirjallisuus
on siis osa maailmaa, mutta se ei ole koko maailma. Mutta jos maailma
on pelkästään konkreettinen entiteetti, niin minne sijoittuvat
fiktiivisten romaanien kertomukset? Nehän eivät ole totta, mutta
eivät täysin valhettakaan, vaan pikemminkin todellisuuden erilaisia
mahdollisuuksia.
Sekin
kannattaa muistaa, että kaunokirjallisuus ei ole (luonnon)tiedettä.
Kun romaani ilmestyy, se ei koskaan kumoa jonkin aikaisemmin samasta
aiheesta kirjoitetun romaanin kertomusta. Ne ovat yhtä totta - tai
valhetta.
Romaaneja
on kahdenlaisia: hyviä ja huonoja.
Mutta
niinkin voi sanoa, että romaanit ovat joko viihdyttäviä tai
tylsiä.
Kertooko
hyvä mutta tylsä romaani enemmän todellisuudesta kuin huono mutta
viihdyttävä?
Ei
tietenkään kerro eikä jaottelulla muutenkaan ole mieltä.
Subjektiivisia arvioita ei voi laittaa universaaliin puntariin.
Kaunokirjallisuutta voi toki luokitella mielensä mukaan vaikka
sataan lokeroon, mutta se ei auta hahmottamaan maailmaa. Eikä välttämättä edes kirjallisuutta.
On
vain erilaisia romaaneja, siinä kaikki.
Luin
kolme fiktiivistä kertomusta Afganistanista. Tavalla tai toisella ne
olivat ”jännäreitä”, seikkailukertomuksia.
Mitä
niistä pitäisi ajatella?
Usein
sanotaan - ja minäkin sanon - että jännityskirjallisuus kertoo
todellisuudesta enemmän kuin ihmissuhteiden psykologiaan keskittyvä
ns. vakava romaani. Jännityskirjallisuus kuvaa sitä mitä ihmiset
tekevät, psykologinen romaani kertoo sen mitä ihmiset ajattelevat.
Jännityskirjallisuudella on lupa, melkein velvollisuus, kuvata
kaikenlaisia ”asioita” juonikuvion reunalta.
Tuokin
lienee liioitteleva yleistys, melkein klisee.
Mutta
jonkinmoista totuuden siementä ajatuksessa on. Lukijasta sitten
riippuu arvostaako hän enemmän ihmisen ajatuksia ja tunteita kuin
sitä mitä ihmiset tekevät, ja millaisessa maailmassa elävät.
Mielenkiintoista
on, että ylläoleva jännityskirjallisuuden luonnehdinta muistuttaa
Aristoteleen käsitystä tragediasta: ”Tärkein osatekijöistä on
tapahtumien sommittelu, sillä tragedia ei ole niinkään ihmisten
kuin toiminnan ja elämän jäljittelyä, ja elämä on toimintaa:
päämäärämme on tehdä jotakin, ei olla jonkinlaisia.”
Ensin
luin Marton Taigan (1907-1969) vuonna 1937 ilmestyneen
seikkailuromaanin Mustan lipun ritarit (Tammi, 2.p, 1976), jossa
eletään 1920-luvun jälkipuoliskoa Afganistanissa ja missä
afgaanikuninkaiden keskinäiseen sotaan osallistuu joukko
palkkasotureita Suomesta, Saksasta ja Englannista ja missä naruja
taustalla vetelee Kabulissa toimiva amerikkalaisen öljy-yhtiön
pomo.
Taigan
romaani, hänen ensimmäinen romaaninsa muuten, on hauska ja muistuttaa huumorillaan vähän Edgar Wallacen Sandi-juttuja. Sandin
Afrikka ja Taigan Afganistan eivät tietenkään huumorimielessä
naurata sellaista nykylukijaa, joka tietää tarkasti mitä sopii sanoa ja mitä
ei.
Toiseksi
tartuin englantilaisen vuonna 1941 syntyneen ja ensi kuussa 80 vuotta
täyttävän Gerald Seymourin romaaniin Taistelu vuorilla (In Honour
Bound, 1984. Suom. Aulis Rantanen. WSOY, 1988.) Tässä kertomuksessa
englantilainen olalta laukaistavien ilmatorjuntaohjuksien asiantuntija menee auttamaan afganistanilaisia sodassa
Neuvostoliiton miehitysjoukkoja vastaa. Miehitystä on jatkunut 4
vuotta ja neuvostoliittolaiset taisteluhelikopterit hallitsevat
laaksoja ja vuoria. Englantilainen sotilas pyrkii ampumaan alas vähintään
yhden helikopterin, jotta brittien tiedustelupalvelu pääsisi
tutkimaan tuon ylivoimaisen sotilaskoneen salaisuuksia. Kertomus avautuu vähitellen vaikeampaan kysymykseen: miten ja mihin pitää
kunniantunnossaan sitoutua. Onko puolen valitseminen ylipäänsä mahdollista?
Kolmantena
Afganistan-juttuna oli Nobel-kirjailija Rudyard Kiplingin (1865-1936) satiirinen novelli kahdesta miekkosesta, joista toinen
päätti ryhtyä Afganistanissa kuninkaaksi. Kiplingin novelli Mies,
joka pyrki kuninkaaksi (The Man Who Would Be King) julkaistiin v.
1888. John Huston ohjasi siitä vuonna 1975 kohtuullisen hyvän filmin, jossa kuninkaiksi pyrkiviä miekkosia esittivät Sean Connery ja Michael Caine. Suomeksi
novelli löytyi V. Hämeen-Anttilan toimittamasta ja suomentamasta
kertomuskokoelmasta Kolmas ”Hyvää yötä” – Hetki lepoa
kunnes nukahdatte (Arvi A. Karisto, 1936.)
Kolmen
kertomuksen fiktiivinen otos Afganistasta on tietysti mielivaltainen
eikä todista juuri mitään - ei Afganistanista eikä
jännityskirjallisuudesta.
|
Päällys Urpo Huhtanen. Antero Mannisen valitsema ja suomentama runokokoelma perustui teokseen Rudyard Kipling's Verse, Definitive Edition, 1940. WSOY, 1976. |
Uskallan
sanoa, että kolme lukemaani Afganistan-kertomusta suhtautuvat
kriittisesti tarinoidensa länsimaisiin seikkailijoihin ja heidän
rooliinsa ”valkoisen miehen taakan” kantajina. Se ei kuitenkaan
tarkoita, että afganistalaisia pidettäisiin millään muotoa
romanttisina alkuasukkaina. Päinvastoin, kaikki kirjailijat kertovat
yhä uudestaan paikallisten heimojen ja sotapäälliköiden
julmuudesta ja keskenään kilpailevien uskontokuntien
takapajuisuudesta, eräänlaisesta fatalistisesta suhtautumisesta
sekä ankaran luonnon että aggressiivisten ”kuninkaiden”
ylivaltaan.
Marton
Taiga ja Rudyard Kipling osoittautuvat melkoisiksi humoristeiksi, eri
tavalla luonnollisesti. Taiga piruilee kaikelle, jopa romantiikalle
eikä oikein ota tosissaan mitään, mutta kirjoittaa elävää
proosaa. Yllätyin!
Koska
Kipling on jopa Nobelin kirjallisuuspalkinnon saaja, hän ei voi olla
”huono” kirjailija. Kuitenkin Kiplingin maine taitaa nykyään
olla jopa epäilyttävä - olihan hän brittiläisen imperiumin
(ja niin ollen kolonialismin) ylivallan runoilija. Käsillä olevassa
novellissa kirjailijan ote on kuitenkin huikaisevan taitava; hän
kritisoi ja pilkkaa sarkastisesti kaikkea mikä liikkuu, yhtä hyvin länsimaista
lehdistöä kuin afgaaniheimojen taikauskoa. Novellissa afgaanit hyväksyvät
brittiseikkailijan kuninkaakseen, koska pitävät tätä jumalana,
mutta kaveri sotkeutuu naimapuuhiin, ja kun vastentahtoinen
vaimoehdokas raapaisee miestä kasvoille ja niistä valuu verta,
kuninkaan tekijät tajuavat ettei verta valuva mies voi olla jumala. "Laakso oli täynnä ulvovia, kirkuvia olentoja, ja jokikinen siellä huusi: 'Ei jumala eikä paholainen, vaan tavallinen ihminen.'"
Kiplingin
novellin minäkertojana on englantilainen, Intiassa työskentelevä
kyyninen lehtimies, jonka korvien läpi kuninkaiksi pyrkivien miesten
tarina toistetaan. Lehtimies siis kertoo kuulemastaan, ei näkemästään.
Kiplingin lehtimies ”tietää” millaista rajan takana
Afganistanissa on:
”Teidät
on silvottu kappaleiksi, ennenkuin olette ennättäneet tunkeutua
kahdeksankymmentä kilometriä rajan taakse”, varoitin minä.
”Teidän on matkustettava Afganistanin halki,
päästäksenne siihen maahan. Koko seutu on vain louhikkoa,
vuorenhuippuja ja jäätiköitä, eikä yksikään englantilainen ole
siellä käynyt. Ihmiset ovat oikeita petoja, ja vaikka pääsisittekin
niiden luo, ette voisi saada mitään aikaan.”
Neuvostoliitto
kuvitteli vuonna 1983 - aika jota Seymourin romaani kuvaa - kääntäneensä ylivertaisten taisteluhelikopterien avulla sodan
Afganistanissa voitokseen.
Mutta,
Seymour kirjoittaa, nyt vastassa ei ollut NATO:n sotilaat eikä
Vietnamin taisteluista selviytyneet USA:n merijalkaväen joukot.
”Heidän vihollisensa on mies, joka ei osaa lukea”, Seymour
sanoo. Eikä sellaisen ”miehen” lannistaminen onnistu perinteisen
sotataidon opeilla. Ironia on siinä, että samalla kun Seymour
ennusti Neuvostoliiton häviävän ”lukutaidottomille”
afgaanisotureille, hän tavallaan myös ennusti 2000-luvun
länsiliittoutuman tulevan häviön talebaanien konservatiiviselle,
autoritaariselle ja kurinpidossa väkivaltaiselle
elämänkatsomukselle.
Gerald
Seymour on hieno kirjailija, joka ei ole koskaan löytänyt paikkaa
suomalaisessa käännöskirjallisuudessa. Hän on taustaltaan
toimittaja; hän paneutuu tarinoidensa yksityiskohtiin tarkasti, jopa
kliinisesti, aika lailla samalla tavalla kuin Frederick Forsyth.
Toimittajataustaiset kirjailijat ovat usein aikaansa edellä; he
vaistoavat mitä julkisen tiedonvälityksen takana tapahtuu,
huomaavat kehityskulkuja joita päivän normaali tiedonvälitys ei
huomaa. Jälkikäteen lukien esimerkiksi jotkut Forsythin romaanit
käyvät melkein kansainvälisen politiikan tutkimuksesta, vaikka ne
on kirjoitettu keskellä sitä aikaa jota kuvaavat.
Miksi
länsimaalaiset ovat yhä uudestaan rynnänneet Afganistaniin?
Lukemani
tarinat eivät vastaa tuohon kysymykseen. Toki Taigan romaanissa
amerikkalaiset ovat Kabulissa varmistaakseen pääsyn Afganistanin
öljyyn - jos semmoista olisi ollut saatavilla. Muita
luonnonvarojahan siellä ainakin riittää. Nyt vuonna 2021 niiden
perässä ovat kiinalaiset, kenties.
Enkä
tiedä kuinka suurta tai pientä kirjallisuutta Taigan Mustan lipun
ritarit, Seymourin Taistelu vuorilla ja Kiplingin Mies, joka pyrki
kuninkaaksi edustavat. Jos kirjallisuudella ei ole enää kovin
suurta merkitystä maailman selittäjänä, näillä tarinoillakaan
sitä ei voi olla, paitsi suppeasti historiallisessa katsannossa.
Ja
kuitenkin, eivätkö ne noudatakin jopa yllättävän monipuolisesti
Aristoteleen tragedian sääntöä: Päämäärämme on tehdä
jotakin, ei olla jonkinlaisia.
Ollakseni
vanhanaikainen – siis ”uskossani” seikkailuromaaniin –
lainaan tähän vielä Graham Greeneä (1904-1991), joka kirjoitti
sekä vakavia romaaneja että jännäreitä, ja joka lopulta onnistui
jännäreissään paremmin kuin vakavissa romaaneissaan. Jotkut hänen
jännäreistään saattavat elää klassikkoina, vakavat romaanit
eivät.
”Meidän
sukupolvemme oli kasvatettu seikkailukertomuksilla”, Greene muisteli kirjoituskokoelmassa Pakoteitä vuonna 1980. ”Ensimmäisen
maailmansodan tuottama suunnaton illuusioiden romahdus puuttui
meiltä, ja niin me kuljimme etsimässä seikkailua vähän samaan
tapaan kuin tein kesällä 1940, kun minulla oli tapana viettää
lauantai-illat Southendissä odottaen pommituksia vähääkään
aavistamatta, että jonkin ajan kuluessa olisin saanut niistä
tarpeeksi Lontoossa sekä yöllä että päivällä.”
|
Päällyksen kuva Petri Holm. Päällyksen typografia Liisa Holm. |