Sivutuuliperimä

[ja ihmismielen syöverit]

 Jotta Mustasta kuningattaresta nauttisi, täytyy lukijan hallita shakin peruspiirteet. Ainakin siirtojen idea on syytä tietää ja tajuta. Muuta ei sitten tarvitakaan. Paitsi että osaa lukea. Ja sitähän me osaamme, Suomessa.

- Kyösti Salovaara Suomen Sosialidemokraatissa jouluaaton aattona 1983.

Minulla on pulma.

    Aloittelen pakinaani sateisena tiistaina: mielessä on hyvä otsikko ja mielenkiintoinen aihe, mutta en tiedä miten ne liittäisi toisiinsa.

    Kenties kannattaa pelata varman päälle.

    Sivutuuliperimä on suurenmoinen metafora, jota en itsekään ymmärrä täysin.

    Voisimme ajatella, että elämä on tiellä kulkemista. Välillä tuulee vastaan, toisinaan myötäisesti. Molempiin sopeutuu, koska ne ovat selkeitä voimia. Ne eivät yllätä, niihin osaa varautua, joskus hammasta purren, toisinaan liiankin helposti myötäiseen ajautuen.

    Mutta sivutuuli yllättää. Se saattaa kaataa kulkijan, heittää ojaan tai penkereelle.

    Viime lauantaina isä ja poika Selin sanailivat sivutuulen vaikutuksesta selostaessaan tämänvuotisen Tour de Francen ensimmäistä etappia, joka ajettiin Pohjois-Ranskassa, Lillen metropolin maisemissa. Kun kylistä ja pienistä kaupungeista päästiin avaraan maisemaan kumpuilevien peltojen keskelle, kova sivutuuli vaikeutti pyöräilijöiden matkantekoa. Selostajat totesivat, että pohjoisen Euroopan pyöräilijöillä on etunaan sivutuuliperimä, he osaavat varautua sivutuulen yllätyksiin. Sen sijaan vuoristoseutujen pyöräilijöiltä tämä perimä puuttuu, sitä ei ole opittu, joten tuuli yllättää.

    Ihmismieli rakentuu sekä opitusta että peritystä.

Jotakin katsoakseni katsoin Netflixin seitsemänosaisen minisarjan Musta kuningatar (The Queen’s Gambit, 2020). Sehän on loistava ”elokuva” nuoren orpotytön Bethin kasvusta maailman ”parhaaksi” shakinpelaajaksi, ja siitä kuinka hän rimpuilee huume- ja alkoholiriippuvuuttaan vastaan shakille omistautuessaan ja pelissä menestyäkseen.

    Miksi katsoin vasta nyt enkä aikaisemmin? 

    En tiedä. Amerikkalaisen Walter Tevisin (1928-1984) romaani Musta kuningatar (Tammi, 1983, suom. Anja Leppänen) oli tuttu ihmismielen ”jännäri” vuosien takaa. Muistelin kirjoittaneeni siitä myönteisen arvostelunkin. Romaani piirsi 1980-luvulla kohtuullisen voimakkaan muistijäljen, joten miksi odotin niin pitkään ennen kuin katsoin siitä sovitetun tv-sarjan?

    Niin kuin sanoin: en tiedä. Sen toki tiesin että Scott Frankin ja Allan Scottin luomaa sarjaa kehuttiin valtavasti. Ihan aiheellisesti, sanon sarjan katsottuani. Ja addiktoitunutta shakkineroa esittävä brittiläisamerikkalainen Anya Taylor-Joy on suurine silmineen Beth Harmonin roolissa maaginen, milloin hellyttävä, milloin ärsyttävä, milloin epävarma ja pelokas muukalainen, milloin kaikki valloittava intellektuelli ihminen.

    Koska minulla ei ole käsillä Tevisin romaania, en osaa sanoa kuinka paljon tv-sarja noudattelee romaanin yksityiskohtia. Mutta kirjoittamastani arvostelusta vuodelta 1983 voi päätellä, että Netflixin minisarjan henki muistuttaa kohtuullisen hyvin romaanin henkeä.

Onko elämässämme kaikki riippuvuutta johonkin ja tuon tai noiden riippuvuuksien vastustamista? Elämän elämäkin on addiktio.

    Walter Tevis julkaisi elämänsä aikana kuusi romaania. Kaksi niistä käsittelee biljardin pelaamisen addiktiota, yksi shakinpelaajan riippuvuutta ja kolmessa scifi-romaanissa kuvitellaan maailmaa, jossa on riippuvuuksia ja täysin lukutaidottomia ihmisiä. Tevisin romaaneista kaksi on suomennettu.

    Yritin etsiä Helsingin Sanomien aikakoneella aikalaisarvostelua Tevisin Mustasta kuningattaresta. En löytänyt. Ehkei siitä koskaan kirjoitettu Hesarissa, siis kirjan ilmestyttyä. Mutta kahdesta Tevisin romaaneihin perustuvasta biljardielokuvasta Matti Salo kirjoitti lehteen laajan esseen toukokuussa 1987. Robert Rossenin loistava Suurkaupungin hait (The Hustler, 1961) ja Martin Scorsesen vähemmän loistava filmi Suuret setelit (The Color of Money, 1986) kertovat biljardihaista, joka rakasti biljardia ja alkoholia ja voittamista.

    Tevis opetti kirjallisuutta ja luovaa kirjoittamista yliopistossa. Hän oli poikana saanut rauhoittavia lääkkeitä syntymäsairauteensa. Hänestä tuli alkoholisti. Mustan kuningattaren Beth saa orpokodissa rauhoittavia lääkkeitä. Sillä tavalla orpolapset pidettiin Kentuckyssä rauhallisina. Kahdeksanvuotiaana Beth oppii pelaamaan shakkia. Hieman vanhempana hän rauhoittavien lääkkeiden lisäksi ryhtyy käyttämään alkoholia paetakseen elämäänsä ja tai sietääkseen sitä ottovanhempiensa kodissa.

    Muuan amerikkalainen kirjoittaja ihmetteli miksi Walter Tevis on juuri nyt palannut kulttuurin näyttämölle. Se tuntuu epäloogiselta. Vai vetoaako ihmelapsen tarina sittenkin nykyisen maailmanmenon ahdistamiin ihmisiin syvällisellä tavalla? Beth Harmon pelaa shakkia intuitiolla ja hyökkäävästi. Hän on eräänlainen hylkiö ja muukalainen yhteisössään – sellainen ihminen joista Tevis mielellään kirjoitti - mutta hän kasvaa ongelmistaan huolimatta yhteisönsä sankariksi. Tavallaan Beth hylkää normaalimaailman, mutta voittaa silti normaalimaailmalta suurimman mahdollisen palkkion: tulee hyväksytyksi addiktioistaan huolimatta.

Niinpä palaan otsikkooni: Sivutuuliperimä ja ihmismielen syöverit.

    Kirjoitin arvostelun Walter Tevisin romaanista joulukuussa 1983 otsikolla Ihmismielen syöverit. ”Walter Tevisin romaani kertoo ihmisestä ja hänen mielestään”, sanoin. ”Siitä kuinka hän käyttää mieltään, aivojaan… Ihminen ei vaikene. Hän kertoo mielensä syövereistä, ikään kuin sillä lunastaisi vapautensa. Mieli ja mielikuvitus vapauttavat ihmisen. Mutta ne voivat kahlita hänet kahleettomaan vankeuteen. Ihminen on mielensä vartija, hän on mielensä vanki.”

    Noin neljäkymmentä vuotta sitten totesin, kuinka jännittävä romaani voi olla vaikkei siinä silvota ketään, ei katkota päitä eikä ammuta reikiä keuhkoihin.

    Jännitys syntyy pelien lävistämästä ihmismielestä.

    Kirjoitin että kirja ei ole pelkästään pelien kuva: ”Se on pelaajan mielen kuva. Romaanin sankari, Beth Harmon häilyy koko ajan kuilun partaalla; hän lunastaa menestyksensä, kykynsä huumausaineiden avulla. Huumausaineet auttavat pelaajan mieltä kytkeytymään oikealla, parhaalla mahdollisella tavalla. Vai auttavatko sittenkään? Siitä romaani kertoo, siitäkin. Ihastuneena tähän romaaniin A. Alvarez sanoi The York Review of Booksissa, että tässä vasta thrilleri, joka on täyttä tavaraa; jännityksen synnyttämiseen ei tarvita lainkaan ulkopuolista toimintaa. Mielen toiminta riittää."

    Ajatus kieppuu mielen spiraalissa.

    Kun rämpii vastatuuleen, pitää painaa päänsä alas ja hartiat kyttyrään. Kun tuuli on myötäinen, kannattaa levittää kätensä ja suunnata katseensa horisonttiin. Mutta sivutuulen yllättäessä on parasta toivoa omaavansa ainakin himpun verran sivutuuliperimää.

    Sateen hälvettyä kysyn mietteliäänä olinko liian optimistinen kirjoittaessani jouluaaton aattona vuonna 1983 Demarissa näin: ”Jotta Mustasta kuningattaresta nauttisi, täytyy lukijan hallita shakin peruspiirteet. Ainakin siirtojen idea on syytä tietää ja tajuta. Muuta ei sitten tarvitakaan. Paitsi että osaa lukea. Ja sitähän me osaamme, Suomessa.” 

    

Värejä, sävyjä

 [tyyntä ja tuulista]

Kyösti Salovaara, 2023.

Mainingit lyövät Promenade de la Croisetten ravintoloihin.
Cannes.

Olen ollut koko päivän hevosen selässä, hyvä Louiseni. Olen vallannut koko vihollisen jälkijoukon, jossa on neljä venäläistä ja kolme preussilaista pataljoonaa sekä kaksi tykkiä. Vihollinen on menettänyt koko tykistönsä, kuormastonsa ja kaksi kolmasosaa armeijastaan sekä pakotettu vetäytymään… Julkaise Pariisin otsikon alla kaikki uutiset, jotka saat minulta.

-  Wikipedia: Keisari Napoléon I kirjeessään vaimolleen 1814. 

Historia jättää jälkiä, mutta ei niitä oikeastaan näe eikä tunne iholla, vaikka, kenties, nuo jäljet säilyvät kulttuurisessa alitajunnassamme.

    Muutama päivä sitten ajoimme Napoléonin reittiä (Route Napoléon) Ranskan Rivieralta Grassen kautta kohti Sisteronia ja Gapia, Meri-Alppien yli, laaksoja ja vuorien välisiä solia pitkin. Kun otin kuvan taakse jääneestä reitistä Col de la Fayelta tuhannen metrin korkeudessa, Välimeri kimalsi melkein jalkojen juuressa ja välissä näkyi Grassen kaupunki. Tuossa vaiheessa Napoléonin tietä oli ajettu Cannesista lähdettyä noin 36 km.

    Kevättalvella 1815 Napoléon karkasi Elbalta ja kulki tämän reitin kohti Grenoblea ja sieltä Pariisiin. Hän tavoitteli uudelleen valtaa, sai sen ja menetti Waterloossa.

    On vaikea, mahdoton, kuvitella millaisia rasituksia Napoléon joukkoineen kohtasi marssiessaan kohti Grenoblea Alppeja ylittäen, vehmaisiin laaksoihin levähtämään laskeutuessaan.

    Maisema on tulvillaan värisävyjä. Niin myös historia, vaikka en saa siitä kiinni astuessani tien reunaan ja ottaessani valokuvan kaukana ja niin lähellä kimaltevasta Välimerestä.

Kyösti Salovaara, 2023.

Route Napoléon nousee Meri-Alpeille.

Olen miettinyt, ties monettako kertaa, vaikuttaako maiseman muoto ja sen värit ihmisten elämään, ja jos vaikuttaa niin millä tavalla.

    Päässäni on viime viikoilta toistaan komeampia, upeampia, loisteliaimpia maisemakuvia, niin että en pysty kaikkea käsittelemään enkä muistamaan.

    Comojärveä maanantaina kierrettäessä kysyin: Voiko ihminen elää pelkästään kauniista maisemasta?

    Jos tutkimukset pitävät paikkansa, onnellisia ovat minimalistisessa miljöössä elävät suomalaiset eivätkä upeissa maisemissa elävät italialaiset, ranskalaiset tai espanjalaiset. Uskoisiko moista tutkimusta?

    Vai pääseekö tasaisessa Suomessa ihminen sittenkin helpommalla kuin vuoristorinteiden asuja? Siitä huolimatta että suomalainen sää on mitä on

    En tiedä. Olen ymmällä.

    Suomessahan kaikki on suhteellisen pientä. Pieniä järviä toki on lukemattomia, mutta mäet (Lappia lukuunottamatta) ovat tuskin havaittavia nyppylöitä. Metsiä on paljon, mutta melkein joka toisen kuusen takana asuu joku suomalainen.

    Voiko maiseman äärevyys, korkean ja matalan alituinen kohtaaminen vaikuttaa kulttuuriin? Onko suomalainen kulttuuri lähtökohtaisesti suppeaa ja ahdasta, jopa tunkkaista? Jos haluaa olla avaramielinen, pitääkö asua avarissa paikoissa, joista näkee varpaitaan pidemmälle?

    Mahdoton kysymys.

    Jääköön vastaamatta.

Kyösti Salovaara, 2023.

Kun Napoléon ohitti Sisteronin, poikkesiko hän
1100-luvulta peräisin olevaan katedraaliin?

Kuinka paljon kristinuskon perinne vaikuttaa niidenkin käsityksiin
jotka eivät usko muuhun kuin materiaan ja omien silmiensä kertomaan?

Maailmaa ei pääse pakoon vaikka kuinka yrittäisi. Ei ajatuksissa, ei tunteissa.

    Hamasin hyökättyä Israeliin siitä käynnistyneiden vastatoimien jälkeen länsimaissa vallitseva ristiriitainen suhtautuminen juutalaisiin ja Israeliin tulee voimakkaammin esille päivä päivältä.

    Muuan kirjoittaja sanoi, että länsimaisen vasemmiston ongelma on siinä, että Hamasiin suhtaudutaan kuin se olisi siirtomaavaltaa vastaan taisteleva organisaatio eikä terroristijärjestö.

    Juutalaisvihalla on niin pitkä juuret länsimaisessa kulttuurissa ettei niitä pysty hahmottamaan eikä ymmärtämään. Kysymys lienee sekä kulttuurista että taloudesta, sekä rodusta että sosiaalisesta käyttäytymisestä.

    Jokainen vasemmistolainen hermostuu ja suuttuu, jos toteaa että jostakin syystä eurooppalaisessa vasemmistossa piilee syvällä antisemitismiä, joka purskahtaa esille, kun Hamasin hyökkäyksen kaltaisia selkkauksia tapahtuu – ja kun Israelin hallitus toimii niin kuin toimii. Äärioikeistossa antisemitismi on ikään kuin luonnollinen taipumus.

    Tämä piilevä antisemitismi on selittämätön piirre vasemmistolaisuudessa. Palautuuko se siihen, että kapitalistien ja juutalaisten välille vedettiin joskus yhtäläisyysmerkit? Niinhän myös Saksan natsit tekivät. Vai johtuuko se Hollywoodista, jonka väitettiin olevan juutalaisten elokuvamogulien hallinnassa? Vasemmistolainen intellektuelli inhoaa lähtökohtaisesti Hollywoodissa tehtyjä elokuvia, koska ne eivät ole taidetta eivätkä riittävän yhteiskunnallisia hänen makuunsa.

     Vai mieltääkö vasemmistolainen intellektuelli Israelin olemassaolon USA:n Lähi-idän politiikan etuvartioksi, joten palestiinalaisten pitää olla ehdottomasti ”parempia ihmisiä” kuin amerikkalaista hapatusta levittävät juutalaiset.

    Sanon taas: en tiedä. En tiedä mikä on syy ja missä seuraus.

    Syitä ja seurauksia ratkotaan väkivallalla. Se on kauheaa. Historialla on jälkiä mutta emme näe niitä, vaikka tunnemme ne etäisesti luissamme.

Maisema kohoaa edessäni kuin luojan minulle piirtämänä.

    Tiet, meret, joet ja järvet, kalliot ja laaksojen vehreys tulvivat värejä, mutta hetkessä saattaa tyyni leppoisuus muuttua myrskyksi.

    Kyyhkynen katselee rantaa iskeviä maininkeja Cannesin Promenade de la Croisetten reunassa. Meri tulvii myrskyn jälkeen rantaravintoihin ja pumput käyvät.

    Kyyhkynen ei arvaa, että kohta joku kirjoittaa siitä ja sen katseesta. 

Kyösti Salovaara, 2023.

Ilta saapuu, lamput syttyvät, unelmat heräävät.
Como.

    

Esteettinen, moraalinen ja älyllinen aikuisuus

 [muuttumaton minuus?]

Kyösti Salovaara, 2021.

Museokatu 13, Kotka.
Lapsuuteni ja nuoruuteni ikkunat etualan
 vihreässä puutalossa 1947-1972.
Kotiini, sen Sapokkaan katsovien ikkunoiden
takaiseen asuntoon isäni muutti n. 10-vuotiaana 1920-luvulla ja asui
siinä melkein 70 vuotta. Äitini muutti Museokadulle
1946 ja asui siellä melkein 70 vuotta.

Esittämäni väitteet vaikuttavat hämärältä teoretisoinnilta. Tähän voin sanoa vain, että niiden merkitys on tavoitettava sisältä käsin. Niitä ei voi todistaa loogisesti. Sisäinen kokemus täytyy elää. Sitä ei ole helppo saavuttaa, ja älyllisesti ulkoapäin tarkasteltuna sitä täytyisi lähestyä joukkona erillisiä toimintoja: älyllisiä, esteettisiä ja myös moraalisia. Koko ongelma täytyisi muotoilla uudestaan. Vain sisältä käsin, hurmokseen asti elettynä kokemus näyttää yhdistävän sen, mikä diskursiivisen ajattelun on erotettava. Sisäinen kokemus sulauttaa yhteen aiemman kokemuksen monimuotoiset sisällöt (kuten Jumalan ja hänen kärsimyksensä) samoin kuin esteettiset, älylliset ja moraaliset muodotkin ja jättää ulkopuolelleen ainoastaan diskurssin, jonka avulla nämä kohteet pyritään erottamaan toisistaan (ja tekemään niistä vastauksia moraalisiin pulmiin).

- Georges Bataille: Sisäinen kokemus.

Ihmisen ja petolintujen silmät ovat suurinpiirtein yhtä suuret, mutta aistintietoa käsittelevän järjestelmän - aivojen - koko on ihmisellä verrattomasti suurempi. Havaintomaailman rakentuminen ja sinä olevien piirteiden rikkaus riippuu sekä aistintiedon hankintaan että sen analyysiin käytettyjen järjestelmien ominaisuuksista. Kotkan näön tarkkuus on yli kaksi kertaa parempi kuin ihmisen, mutta se elää havaintomaailmassa, joka on piirteiltään huomattavasti köyhempi kuin ihmisen. Itse asiassa ihmisen koko havaintomaailma on näköaistijärjestelmän dominoima, mutta myös ajattelumme rakentuu suurelta osin jonkinlaisen sisäisen näkömaailman varaan: tulevaisuus ja menneisyys, arvostukset, matemaattiset pohdinnat, musiikki ja monet muut asiat, joilla ei itsellään ole mitään avaruudellisia ulottuvuuksia synnyttävät kuvia - mielikuvia - tässä sisäisessä maailmassa.

- Kai Kaila: Hermoston ja käyttäytymisen biologiaa.

Ihmisen luonne on hänen kohtalonsa.

- Herakleitos

Kirjallisuudessa ei ole varhaiskypsiä neroja, se on mahdotonta. Sellaisia tavataan musiikissa, kuvataiteessa, shakissa ja matematiikassa mutta ei kirjallisuudessa, koska kielen hallitsemiseen tarvitaan niin pitkä (oppi)aika.

- Paul Auster El País-lehden haastattelussa kirjoitettuaan elämäkerran 28-vuotiaana kuolleesta Stephen Cranesta.

Varoituksen sana: tässä pakinassa esitän ajatuksia, jotka ovat täysin intuitiivisia. En tiedä mitä nykyhetken tiede ajattelee psyyken ja hermoston kehittymisestä suhteessa ihmisen aikuistumiseen; mitä tiede sanoo ihmisen luonteesta, tavalla tai toisella yksilön ”sielun” olemassaolosta ja sen muuttumisesta ihmisen vanhetessa.

    Leikittelen ajatuksilla. Minusta tuntuu että…

    Kun ryhdyin kirjoittamaan kirja-arvosteluja 1970-luvulla, ajattelin, että kunpa löytäisin kuhunkin arvosteluuni edes yhden ko. kirjaa koskettelevan oman ajatuksen. Vaatimus tuntuu helpolta, mutta sen toteuttaminen ei ole.

    Onko tässä pakinassa jotain uutta, juuri nyt ajateltua? Onko tässä edes yksi uusi, itse keksitty ajatus?

    En osaa sanoa. En lupaa. Katsotaan mitä tuleman pitää.

Itse asiassa havahduin parikymmentä vuotta sitten tajuamaan, että eräiden vanhenevien kirjailijoiden romaanihenkilötkin tuntuivat ”vanhoilta”, vaikka kirjailija selvästi kuvasi vaikkapa kolmekymppisiä aikuisia.

    Tuollainen ”vanhan” esteettisen, moraalisen ja jopa älyllisen näkökulman painavuus kiinnitti huomiota: kun pitkän kirjoittajanuran tehneet kirjailijat, esimerkiksi Eric Ambler (1909-1998), Graham Greene (1904-1991) tai John le Carré (1931-2020) kirjoittivat aidosti ”nykyhetkestä” niin heidän kuvaamiensa henkilöiden arvostukset ja kirjailijoiden tekemät huomiot jotenkin heijastivat 1920-luvun (Ambler, Greene) tai 1950-luvun (le Carré) henkistä asennetta. Tuo heijastui myös esteettisessä ilmaisussa, vaikka sitäkään en suoranaisesti pysty todistamaan enkä lauseillani perustelemaan.

    Edellä sanottu ei tarkoita, että mainitsemani kirjailijat (ja monet muut pitkän uran tehneet) eivät olisi olleet ”ajan tasalla”, päinvastoin heidän jännärinsä olivat yhä uudestaan poliittisen, yhteiskunnallisen ja moraalisen pohdiskelun avant gardessa. He tarttuivat nykyhetkeen uskottavasti ja älyllisesti, mutta heidän arvostussfäärinsä tuntui kauan sitten opitulta ja koetulta.

    Onko mahdollista, että hypoteesini ihmisen syvimmän minuuden säilymisestä suunnilleen ”samanlaisena” koko hänen elämänsa ajan pitää paikkansa?

Astelen hyvin ohuella jäällä. Saatan pudota sen läpi ja kastua kiireestä kantapäähän. Kylmässä vedessä palelee.

    Osallistuin 2000-luvun taitteessa muutaman vuoden aikana työnantajani järjestämille teamleader-kursseille, joiden opettajat olivat suomalaisia huippukonsultteja, eri alojen asiantuntijoita.

    Muuan heistä - harmillista kyllä en muista hänen nimeään – luennoi siitä, kuinka ihminen aikuistuu vasta noin 30-vuotiaaksi päästessään. Hän kertoi esimerkkinä burnoutista, joka alle kolmekymppiselle on paljon vaikeampi kokemus kuin sitä vanhemmille. Yli 30-vuotiaat selviävät burnoutista huomattavasti helpommin kuin nuoret, alle kolmekymppiset, joista jotkut eivät koskaan palaa entiselleen.

    Idea tässä tietysti oli, niin sen ymmärsin, ihmisen minuuden ”valmiusaste”. Kun yksilö on ”aikuistunut” ja hänen mielensä järkkyy, on jotakin lujaa, entistä johon voi palata. Sen sijaan kun vasta kasvava, kesken oleva minuus särkyy, ei ole entistä lujaa mihin palata.

    Onko tämä tieteellinen selitysmalli - en tiedä.

Kyösti Salovaara, 2021.

Keskuskansakoulu, Kotka
Kansakouluvuoteni 1954-1958.
Kun kansakoulu rakennettiin 1929,
se oli Suomen toiseksi suurin koulu

Kyösti Salovaara, 2021.

Kotkan Lyseo.
Oppikouluvuoteni 1958-1966.
Rakennus valmistui vuonna 1905.

Kyösti Salovaara, 2021.

Helsingin yliopisto.
Yliopistovuoteni 1967-1972.

Neurobiologi Kai Kaila kertoo mielenkiintoisen esimerkin aivokuoren hermosolukytkentöjen muovautuvuudesta teoksessaan Hermoston ja käyttäytymisen biologiaa (Otava, 1985).

    ”Jos kissanpentuja kasvatetaan visuaalisesti köyhässä ympäristössä”, Kaila kirjoittaa, ”eivät näköjärjestelmän hermosolukytkennät kehity normaalilla tavalla.” Visuaalisesti köyhässä ympäristössä kasvaneen kissanpennun näköaivokuoren solut eivät toimi ympäristön piirteiden ilmaisimina niin hyvin kuin rikkaammassa ympäristössä kasvaneella.

    Ja: ”Jos ympäristössä on nähtävissä pelkästään erilaisia pisteitä ja rajaviivat puuttuvat täysin, kehittyy ensimmäiseen näköaivokuoreen tavallista vähemmän hermosoluja, jotka reagoivat määräsuuntaisiin rajapintohin.”

    Hätkähdyttävimmän huomion Kaila kertoo näin: ”Kissanpennut, jotka kasvatetaan vain pystysuoria raitoja sisältävässä ympäristössä eivät myöhemmin pysty erottamaan vaakasuoria viivoja. Tämä näkyy sekä aivokuoren solujen toiminnassa että eläinten käyttymisessä.”

    Selittäisikö Kailan kertoma hermosolujen muovaantuminen tiettyyn ikään mennessä jollakin analogisella tavalla myös ihmisen aikuistumisen luonnetta? Sitä että meille muodostuu ”sisäinen kokemusmaailma”, jota kannamme suunnilleen samanlaisena elämämme loppuun asti?

    Eikö jokainen seniori-iässä elävä tunnustakin, että mieli tuntuu aika lailla samanlaiselta kuin noin kolmekymppisenä? Vasta peilin edessä totuus valkenee!

Edellä mietittyä voisi yrittää testata kenen tahansa pitkään kirjoittaneen kirjailijan tuotantoa lukemalla. Suomalaisista kirjailijoista voisi ottaa esille Antti Tuurin. Ovatko hänen romaaniensa henkilöiden sisäinen olemus ja arvostusmaailma pysyvästi Tuurin aikuistumisen ajoilta, 60-luvun taitteesta?

    Tästä pääsee kätevästi sukupolvikokemukseen.

    Mitä se oikeastaan tarkoittaa? Minkä ikäisiä ovat ne vaikuttajat, jotka luovat ”yhteisen” tunteen sukupolvesta?

    Väitän että kun me aikuistumisen hetkillä koemme sukupolvikokemuksen, niin vaikuttajat - kirjailijat, muusikot, taidemaalarit, poliitikot - ovat aina hieman vanhempia kuin itse olemme, ja näin siirtävät meidän sukupolvelle oman minuutensa kasvamisen hetken.

    Kun esimerkiksi Jean-Paul Belmondo ja Sean Connery äskettäin kuolivat, meistä tuntui, että oman sukupolvemme (1960-luvulla aikuistumisen kynnyksellä olleiden) suuret ikonit poistuivat keskuudestamme. Ja kuitenkinkin sekä Belmondo uuden ranskalaisen elokuvan ja Connery uudenlaisen seikkailuelokuvan avant gardeina olivat meitä selvästi vanhempia, Belmondo syntyi 1933 ja Connery 1930. Ja kun Jean-Luc Godard teki läpimurtonsa vasemmistolaisilla, jopa dogmaattisilla uuden aallon filmeillä 1960-luvun alussa, hänkin oli jo ”aikuinen”, kolmekymppinen mies.

    Tai ajatellaanpa 1960-70 luvun vasemmistolaista laululiikettä ja teatteria. Sen merkkihenkilöt eivät olleet 20-vuotiaita vaan kolmekymppisiä ja yli. Kaj Chydenius syntyi 1939, Arvo Salo v. 1932, Matti Rossi v. 1934, Marja-Leena Mikkola v. 1939, Kalle Holmerg v. 1939 ja Ralf Långbacka v.1932.

Tässä sanotulla en tarkoita, etteivätkö ihmiset vanhetessaan muuttaisi (aidosti) mielipiteitään ja etteivätkö he pystyisi sopeutumaan yhteiskunnan muuttuessa. He jopa muuttavat yhteiskuntaa ajattelessaan aivan uudella tavalla.

    Tarkoitan ainoastaan sitä, että meillä kullakin on ”sisäinen kokemus”, niin kuin Bataille kohtuullisen hämärästi kirjoittaa, joka ohjaa arvojamme estetiikassa, älykkyydessä ja moraalissa ja että tuo sisäinen kokemus, eräänlainen sielu, eräänlainen luonne on muodostunut aikuistuessa, siihen mennessä kun suunnilleen täytämme 30 vuotta eikä tuota sisäistä kokemusta hevin muuteta sattuipa elämän poluilla mitä tahansa. Tuota vakaata minuutta ympäröi mielen muuttuvat ja joustavat ja oppivat kerrokset.

    Jos olen vähänkään oikeassa, melkein pelkään arvioida, että pitäisikö tämän jälkeen olla enemmän optimisti kuin pessimisti – vai päinvastoin!

Kyösti Salovaara, 2021.

Miekka 2 K 172, Espoo.
Aikuistumiseni vuodet 1973-1978.

Armottomat

[mielen maisemia, maisemien mieli]

Kyösti Salovaara, 2021.
Kaunis mutta karu maisema voisi olla Lapista.
Se on Pyhtäältä, Kotkan naapurista.
Valkmusa.

Kyösti Salovaara, 2021.
Vuoren seinään kaiverrettu pikkukaupunki
Andalusian sydänmailla. Onko tiivis arkkitehtuuri
turvallisuuden kaipuun vai pragmaattisen rakentamisen seurausta?
Setenil de las Bodegas.

Onnelliset kristityt. He ovat varanneet armon itselleen ja jättäneet meille lähimmäisenrakkauden.

...

Kristityt sijoittavat Ilmestyksen historian alkuun, marxilaiset sen loppuun. Kaksi uskontoa.

...

Lenin väittää (marxismin vastaisesti), että politiikka on tärkeämpi kuin talouselämä.

...

Pakanuus itselle ja kristillisyys toisille - siinä jokaisen ihmisen vaistomainen toive.

    - Albert Camus: Otteita jälkeenjääneistä muistiinpanoista. Kapinoiva ihminen, Otava, 1971.

If you’re going to San Francisco

Be sure to wear some flowers in your hair…

    - Scott McKenzie säveltämässään ja sanoittamassaan laulussa v. 1967.

Käyttäkää pistimiänne. Jos vastassa on pehmeää, edetkää, jos terästä,

peräytykää.

    - Lenin

Heräsin kuudelta. Aurinkoi paistoi vastapäisen hirsitalon kattoon. Muuten sen varhaiset säteet jäivät vaahteroiden ja pihlajien lehvistöön.

    Tuttu maisema.

    Nyt sataa.

    Kirjoitan lyhyitä lauseita. Ei pitkästy.

    Entä ajatus?

Sanotaan että kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

    Mikä se sellainen kuva on?

    Paasilinna pisti paremmaksi. Sanoi että kuva valehtelee enemmän kuin tuhat sanaa.

    Kun sanan irrottaa lauseesta, sen merkitys katoaa. Sama käy kuvalle, vaikkei sen ympärillä olekaan lauseita.

    Viisastelen lämpimikseni. Kierrän asiaa. Asia ei katoa unohtamalla.

Luin pari juttua.

    Toisen kirjoitti Turun piispa ja toisen matkailutoimittaja.

    Tuli mieleen että nuorehkot naiset ovat armottomia. Aivan kuin taistelua käytäisiin kaikilla rintamilla, myös kotona. Armoa ei anneta eikä pyydetä. Identiteettiä varjellaan Leninin ohjetta noudattaen.

    Ovelaa on kirjoituksien päälle vispattu suvaitsevuuden kerma.

    Senkin panee merkille, että kirjoittajat tietävät olevansa oikeassa. He eivät ainoastaan vaadi muita ihmisiä noudattamaan antamiaan ohjeita. He edellyttävät sitä.

    Kun Turun arkkihiippakunnan piispa Mari Leppänen vaatii kohtuutta elämään ja käyttää me-muotoa, hälytyskellot soivat.

    Kenestä ”meistä” piispa kirjoittaa?

    Ei kai myös minusta?

    Jos, niin mistä piispa tietää mikä on Kyöstille kohtuullista? Leppänen kävi soutelemassa huvilansa "pyhillä" vesillä. Minä en voi, koska minulla ei ole venettä eikä kesämökkiä.

Ehkä piispa Mari Leppänen on mielipidekirjoituksessaan (Helsingin Sanomat, 27.7) puoliksi oikeassa sanoessaan, että ”epätoivo herättää pelastamaan maailmaa”.

    Mutta epätoivo voi johtaa myös toivottomiin tekoihin.

    Eikö kirkolle enää riitä ihmisen pelastaminen? Pitääkö koko maailma pelastaa? Vai onko maailman pelastaminen tärkeämpää kuin ihmisen pelastaminen? Sielut ovat abstrakteja, luonto konkreettinen.

    Turun piispa vaatii pyhittämään luonnon. Miksi?

    Jos luonnon pyhittää, siihen ei saa koskea. Mitä sitten tapahtuu, kun luontoon ei kosketa? Ainakin ihminen jää pelastamatta, mutta ehkei se olekaan tarpeellista. Armoton ei jakele armoa. Hän vetäytyy pyhyytensä suojaan. Mokoma.

    Leppänen sanoo: ”Vaikealta tuntuvaa tyhjyyttä olemme oppineet pakenemaan kuluttamalla.”

    Mistä Leppänen tietää mitä muut ihmiset ajattelevat ja tuntevat ostaessaan sapuskaa, vaatteita, telkkarin, 3 banaania ja kirjan yöpöydälle? Mistä hän päättelee, että muiden ihmisten elämä on tyhjää? Kuka paljasti miljoonien ihmisten mielenliikkeet Turun piispalle? Vai kuvitteleeko hän muuten vaan tietävänsä ihmiskunnan ihmisten ajatukset?

    Luonnon pyhittäminen ei ole uusi ilmiö. Se kelpasi aikanaan natsien ja fasistien älymystölle. Kiivailtiin maallistumista vastaan, yritettiin yhdistää panteismi ja kristinusko. "Saksalainen metsä" oli pyhän alkuvoiman keskus.

    Suuria sanoja. Vähän merkityksiä.

    Turun piispa saattaa olla kohtuullisesti oikeassa. Tai sitten hän yrittää johdatella karitsansa väärille niityille.

Kyösti Salovaara, 2021.
Perhosteleeko kalastaja Lapissa?
Ei vaan Vantaalla.
Vantaankoski.

Matkailutoimittaja Kati Kelola paheksui Ylen kolumnissa (30.7) tavallisten ihmisten matkustelua paikkoihin, joihin kaikki tavalliset ihmiset matkustavat.

    ”Viime vuonna Kolille tehtiin yli 230 000 käyntiä”, Kelola sanoi. ”Jos ottaa huomioon, kuinka pitkään Kolille on matkailtu ennen lapsuudenkuvani ottamista ja sen jälkeen, suomalaisten kotien albumeissa, puhelimissa, pilvissä ja kovalevyillä täytyy olla vähintään miljoonia vastaavia kuvia. Täsmälleen samalta kohdalta, samoilla ilmeillä ja asetelmilla… Matkailun ytimessä on paradoksi: tavoittelemme ainutlaatuista kokemusta matkustamalla paikkoihin, joissa kaikki muutkin käyvät.”

    Suvaitsematon matkailutoimittaja ei ymmärrä, että miksi muiden pitäisi matkustaa sinne minne hän on itse matkustanut aikaisemmin? Eikö muille, siis taviksille, riitä että katselevat netistä kuvia tai videoita Kolilta? Miksi sinne pitää ängetä itsekin kokemaan jotakin mitä Kelolan mukaan ei tarvitse kokea? Eikö riitä että Kelola on kokenut… jotakin?

    Armottomien aikana haikaillaan entistä.

    Kohta kaikki nautitaan edustajien kautta - pieni eliitti saa matkustaa, syödä hyvin, nauttia uuden kokemisesta. Suuri enemmistö pysyköön kotinurkilla, koska suuren enemmistön liikkuminen rasittaa ei vain maapallon kestokykyä mutta myös eliitin sietokykyä.

    Paradoksi on siinä, ettei matkailutoimittaja ymmärrä miksi ihminen matkustaa kotoaan jonnekin. Joskus kauas, toisinaan lähelle. Paradoksia vaarallisempaa on, että ymmärtämätön haluaa määrätä mitä muut saavat tehdä.

Kyösti Salovaara, 2021.
Etelä-Suomen sydänmailla:
Artjärvi.

Kyösti Salovaara, 2021.
Tekojärvi Zahara de la Sierran kaupungin vieressä, 
andalusialaisen Grazaleman luonnonpuiston pohjoispäässä.

Ei ole mitään yhtä (hyvää eikä huonoa) syytä matkustaa toisaalle.

    Jokainen ihminen, yksilö kokee matkustamisen vieraaseen paikkaan omalla tavallaan ja perustelee sen omilla tunteillaan. Yleensä sitä ei tarvitse perustella. Ja voi olla ettei sitä edes pysty perustelemaan.

    Kun minä istun Pariisissa samalle terassille missä Sartre, Beauvoir, Hemingway tai Fitzgerald ovat istuneet ja keskustelleet oman aikansa ihmisten kanssa oman aikansa tunteista, niin kokemusta ei pysty analysoimaan järkevästi. Kysymys ei ole kulttuurin kohtaamisesta, ei em. kirjailijoiden tuotannon ymmärtämisestä eikä minkäänlaisen pyhän kokemisesta.

    Kysymys on, jos sen osaa kuvitella, mielen maisemien ja ja maisemien mielen kohtaamisesta. Vain minä tiedän miltä minusta tuntuu kun istun samalla terassilla kuin Hemingway tai Sartre - Turun piispa ei sitä tiedä eikä Ylelle kolumnia kirjoittava matkailutoimittaja.

    Eikä minun tarvitse perustella "pakoani" Pariisiin Turun piispalle eikä kenellekään. Onko tunteeni kohtuuton? Kulutanko liikaa? Jos niin mitä? Aikaani? Luonnonvaroja? Elämäni aikana ansaittuja markkoja ja euroja?

    Maisemieni maisema mielessäni…

Yritän olla olematta armoton.

    Hyvä että Turun piispalla on mielipiteitä. Hyvä että matkailutoimittaja keksii paradoksin. Harmi että häneltä jää oivaltamatta mitä paradoksi merkitsee – sitä että jokainen ihminen on yksilö jolla on omat kokemuksensa ja tunteensa, joita ei voi eikä pidä kollektivisoida.

    Sekin on harmillista, että suuri enemmistö joutuu ehdottomien identiteettien keskustelussa Leninin pistimien kohteeksi.

    No, liioittelen kun en muuta keksi.

    Mitä enemmän tunteita, sitä vähemmän sävyjä.

Olen pakinoissani monta kertaa lainannut Albert Camusia.

    Se johtuu Camusista.

    Hän on aina ajankohtainen, niin kuin muuan New Yorkerin kirjoittaja sanoi. Hän puhuu historian yli samaa kieltä kuin me puhumme tänään. Tai hänen ajatuksensa ymmärtää perehtymättä Camusin omaan aikaan, toisin kuin vaikkapa Sartren jonka ajatusten kanssa pitää ponnistella.

    Vuonna 1936 Camus kirjoitti muistikirjaansa matkustamisesta. Hän oli edellisenä kesänä vieraillut Baleaareilla. Hänen äitinsä suku oli kotoisin Menorcalta.

    ”Matkustamisen arvo perustuu pelkoon”, Camus kirjoitti. ”Sillä jonakin hetkenä, kun olemme niin kaukana maastamme, kielestämme (ranskalainen sanomalehti on äkkiä äärettömän kallisarvoinen. Ja nuo iltahetket kahviloissa, kun yrittää kyynärpäällään koskettaa muita ihmisiä), meidät valtaa epämääräinen pelko ja vaistomainen halu palata vanhojen tapojen turvaan.”

    Tuollaisena hetkenä ihminen on kuin kuumeessa, pehmeä ja huokoinen. Tuollaisena hetkenä pieninkin töytäisy järkyttää ihmisolentoa perustuksia myöten: ”Jos kohtaamme valotulvan, tunnemme äkkiä ikuisuuden läsnäolon.”

    Sitten Camus löytää ajatuksensa oleellisen keskipisteen:

    ”Siksi ei pidä sanoa, että ihminen matkustaa huvikseen. Matkustaminen ei ole huvia. Näkisin siinä pikemminkin askeesin. Ihminen matkustaa sivistyäkseen, mikäli sivistyksellä tarkoitetaan salaisimman aistimme, ikuisuuden aistin harjoittamista. Huvi loitontaa meidät omasta itsestämme, niin kuin Pascalin ’divertissement’ viihdytys. Matka, joka on ikään kuin suurempi ja vakavampi tiede, tuo meidät takaisin itseemme.”

Ihminen on matkalla.

    Kotiin ei voi palata, sanoi Wolfe.

    Samaan jokeen ei voi astua kahta kertaa.

    Paradoksi on siinä, että ”huvikseen” tehdyllä matkalla ihminen palaa askeesin hetkellä itsensä luo.

Kyösti Salovaara, 2021.
Rockia Keravalla, sadetta Suomessa:
Metallinkova Brother Firetribe.

Kyösti Salovaara, 2021.
Illan tullen miehet kantavat pöydän ja tuolit rantakadulle
ja ryhtyvät pelaamaan dominoa.