torstai 23. toukokuuta 2013

Ajatus sanoissa, sanat ajatuksessa kuin tuulessa


[Itseä selittäen käy ilmi]




Joskus pelästyy omia sanojaan.
    Sitä kuinka epämääräisiä perusteluja heittelee julki; sitä kuinka löysää argumentointia viljelee yrittäessään hahmottaa maailmaa ja omaa suhdettaan siihen.
    Sillä - kyllä kai loppujen lopuksi kysymys on ”minun” suhteesta maailmaan?
    Näin kävi, näin siis pelästyin pari viikkoa sitten kun olin kirjoittanut eskapismista ja ihmisen pitkästymisestä. Juttuni lähti liikkeelle Tommi Melenderin blogista, missä hän kertoi viihtymättömyydestään viihteen parissa. Minä yritin yleisellä tasolla perustella eskapismin autuutta ja sitä ettei sitä tarvitse ottaa niin vakavasti kuin Melender tuntui ottavan.
    Kun sitten laitoin Melenderin Antiaikalaiseen linkin omaan pakinaani, Melender kommentoi sitä tyynesti tähän tapaan: ”Minäkin puolustan eskapismia Yhden illan orgiat -kirjassani muutamassa kohtaa sen avausesseessä. Erittelen lukemista toisaalta eskapismina ja toisaalta kapinana. Molempia peukutan.
    Heräsin.
    Mitä vastaan oikein taistelen? Minähän olen täsmälleen samaa mieltä kuin Melender.
    Hemmetti! Jostain täytyy joka tapauksessa olla eri mieltä.



Kun siis olen keneltäkään lupaa kysymättä ottanut tehtäväkseni puolustaa ”eskapismia” melkein kaikilla mahdollisilla foorumeilla, niin mitä oikeastaan puolustan? Mihin vetoan kun vetoan eskapismin virvoittavaan kokemukseen?
    Vastaus on aika lailla tylsä.
    Yhä uudestaan olen vedonnut Raymond Chandlerin, John le Carrén, Eric Amblerin, Graham Greenen tai Elmore Leonardin teoksiin laatiessani puolustuspuhetta eskapismille. Kuulostaa aika elitistiseltä – eikö vaan? Nämähän ovat kirjailijoita joiden proosan moni tai ainakin joku olisi halunnut yltävän jopa Nobelin kirjallisuuspalkintojen sfääreihin.
    No, entäpä sitten sellaiset kirjailijat kuin Nelson Demille, Michael Crichton, Frederick Forsyth, Len Deighton, Robert Harris, Matti Yrjänä Joensuu, Robert Wilson, Dennis Lehane, Fred Vargas tai Michael Connelly – ovatko hekään varsinaisesti eskapistisia kirjailijoita? Hah, kaikkea muuta, sillä vaikka heidän proosaansa lukiessa eivät enkelit itkisikään onnesta, niin heidän kuvaamansa maailma on uskottava, uteliaisuutta herättävä, ihmisen suhdetta miljööseen luotaava.
    Voin jatkaa ”eskapististen” mielikirjailijoideni luettelemista, mutta ei listalle näytä lainkaan ilmestyvän kirjailijoita, joita voisi pitää eskapisteina, puhtaan, maailmasta irronneen tylsistyttävän viihteen tekijöinä.
    Eskapismin seulani näyttää siis kohtuuttoman tiheältä. Kelpuutan ”viihteeksi” hyvin rajallisesti kirjailijoita, ja vielä rajallisemmin elokuvia tai tv-sarjoja. Kun mietin eskapismin puolustuspuhetta, alan kuulostaa snobilta, joka ei oikeastaan lainkaan viihdy rankan viihteen parissa.
    Ajattelen yhtä, sanon toista.



Pidin Orivedellä kesäkuussa 1984 esitelmän otsikolla Eskapismin puolustus. Tuossa seminaarissa perustettiin Suomen Dekkariseura.
    Puolustin siis ylväästi eskapismia.
    Mutta mitä oikeastaan puolustin?
    M.A. Numminen paljasti sen Anna-lehteen kirjoittamassaan reportaasissa.
    ”Myhäilevää kriitikkoa Kyösti Salovaaraa tuppasi itseäänkin naurattamaan, kun hän hyökkäsi sumeilematta suomalaisia tapoja ja tottumuksia vastaan”, Numminen sanoi. ” 'Vain kunnottomat katsovat Dallasia ja Dynastiaa', hän [Salovaara] totesi äänenkään värähtämättä.”
    Numminen riisui esiin puheeni ristiriidan: puolustin muka eskapismia ja häädin sitten kuumimpaan helvettiin varsinaisen eskapismin, Dallasin ja Dynastian kaltaisen viihteen joka ei minua viihdyttänyt lainkaan.
    Samana vuonna 1984 joulukuussa Juha Seppälä analysoi argumenttieni ristiriitaisuutta viiltävästi ja tarkasti.
    Seppälä kirjoitti Suomen Sosialidemokraatissa näin: ”Salovaaraa on pakko arvostaa. Hän ei kulje virtasten mukana. Hän seisoo yksin koko maailmaa vastaan. Hän on ottanut kunnianhimoiseksi tehtäväkseen osoittaa, ettei laatukirjallisuus ole laatukirjallisuutta, koska se ei häntä puhuttele, ja ettei roskakirjallisuus ole roskakirjallisuutta, koska se häntä puhuttelee.”
    Jos tuon kohteliaan ”arvostamisen” jättää pois, Seppälän arvio on hyytävä: minä perustelen kirjallisuuden laatua milloin yleisestä näkökulmasta, milloin ikiomasta subjektiivisesti näkökulmasta, mutta oleellista on äärimmäinen subjektiivisuus joka kääntää todellisuuden ikään kuin nurinpäin. Mikä sopii minulle, on viihdyttävää taidetta.
    Joskus sanoissani on ajatusta, joskus ajatukseni ovat sanoissa, mutta mitään ylikäyvää objektiivista logiikkaa niistä on turha etsiä.
    Ihminen on selittävä eläin.
    Vain ihminen (ei kissa eikä koira) pystyy sinisin silmin selittämään mustan valkoiseksi ja valkoisen mustaksi. Ihmisen aivoja ei hallitse yli-minä vaan selittäjä-minä.



Näin pitkälle päästyäni vetoan Stephen Hawkingiin ja Raymond Chandleriin. Muuta en tässä jamassa keksi.
    Teoksessa Ajan lyhyt historia (WSOY, 1988), Hawking esittelee antropistisen periaatteen. Sen mukaan ”me näemme maailmankaikkeuden sellaisena kuin näemme, koska olemme olemassa”. Kun antropistisen periaatteen sisäistänyt ihminen kysyy ”miksi maailmankaikkeus on juuri sellainen kuin miltä se näyttää”, hän vastaa: ”Jos se olisi toisenlainen, ei meitäkään olisi!”
    Suhteeni kulttuuriin, kirjallisuuteen ja elokuvaan (ja maailmaan) näyttää siis noudattavan eräänlaista antropistista periaatetta. Tämä selviää hyvin kun nyt lukee uudestaan Seppälän tiivistyksen.
    Toisaalta olen usein vedonnut Chandleriin puhuessani eskapismista. Mielisitaattini löytyy Chandlerin esseestä Se murhaa joka osaa (1944. Suomennos kokoelmassa Helmistä on vain harmia. WSOY, 1971):
    ”Unen laadusta voidaan keskustella, mutta sen vapauttavasta vaikutuksesta on tullut toiminnallinen välttämättömyys. Jokaisen ihmisen täytyy joskus paeta pois omien ajatustensa kuolettavasta kehästä... Sanon ainoastaan, että kaikki ajankuluksi lukeminen on pakenemista, olkoon aihe sitten kreikkaa, matematiikkaa, tähtiedettä, Benetto Crocea tai Unohtuneen miehen päiväkirja. Joka muuta väittää, on älyllinen keikari ja pelkkä aloittelija elämäntaidossa.”
    En usko että kannattaa ryhtyä kumoamaan Chandlerin lauseen sisään kirjoitettua ajatusta. Mutta se mikä Chandlerilta jäi sanomatta tai huomaamatta, on että kun ihminen pakenee Benetto Grocea tai tähtitiedettä lukiessa omien ajatustensa kuolettavasta kehästä, hän kuitenkin ”pakenee” maailman tykö, siis siihen sosiaaliseen yhteisöön jossa ihmiset esittävät kaikenlaisia ajatuksia todellisuudesta ja omasta suhteestaan siihen. Ei tähtitieteeseen, Flaubertiin tai James Joyceen pakeneminen ole samanlaista kuin Euroviisujen katsominen, mikä puolestaan on pakoa jonnekin mitä ei ole olemassakaan vaikka meille toista vakuutetaan.
    Samalla kun vetoan Chandleriin ”eskapismin” puolustajana, minun pitäisi yhtä suurin sanoin muistuttaa, että Chandler suhtautui taiteeseen ja salapoliisikirjallisuuteen hyvin vakavasti. ”Tärkeää ja merkityksellistä taidemuotoa ei olekaan”, Chandler kirjoitti vuonna 1944. ”On vain taidetta ja sitäkin äärimmäisen vähän.... rehellisyys on taidetta. Huono kirjailija on epärehellinen tietämättä sitä itse, ja laatuunkäypä kirjailija taas voi olla epärehellinen, koska hän ei tiedä mistä voisi olla rehellinenkään.”



Koska seuraava pakinani tulee ehkä Atlantin rannalta - tämä ei ole lupaus eikä uhkaus eikä suunnitelma - tekee mieli lainata tämänkertaisen pakinan päätteeksi Olavi Paavolaista, joka vuonna 1927 ”pakeni” Helsingistä Eurooppaan löytääkseen nykyajan.
    Matkustaminen on eräällä tavalla eskapismia, pakoa omien ajatusten kuolettavasta kehästä. Mutta ironia on siinä, että mitä kauemmaksi kotoa menet, sitä lähemmäksi itseäsi tulet!
    Kun nyt vuonna 2013 lukee Paavolaista tai hänen aikalaisiaan, tulenkantajien kirjoittajasukupolvea, tulee haikean kateellinen olo. Miksi nykyhetken hyvinvoivassa Suomessa kukaan ei näytä innostuvan omasta hetkestämme? Miksi kaikkialla vallitsee pessimismi, nihilismi, kyyninen narsismi? Onko moderni ihminen väsähtänyt saatuaan melkein kaiken?
    Mikä 2000-luvun älyllistä ihmistä oikein vaivaa?
    En tiedä. Sen tiedän tai oikeastaan vaistoan kuinka raikkaasti nuori Olavi Paavolainen kirjoittaa esseekokoelmassaan Nykyaikaa etsimässä (Otava,1929).
    ”Pakenin 'tuhatjärviä'”, Paavolainen tunnustaa esseessä Romantikko etsii nykyaikaa eli sininen kukka sopii myös pulloveriin.
    Siis Paavolainen kirjoittaa:
    ”Pakenin 'tuhatjärviä' ja raikkaita havumetsiä ja aaltoilevia päivänkakkaraniityjä löytääkseni bensiinisäiliöitä, nostorana- ja savupiippuaarnioita ja asfalttimaanteitä. Pakenin lannan ja vastakynnetyn mullan tuoksua löytääkseni savun ja kivihiilenmurskan lemun. Pakenin 'hurskasta kurjuutta' löytääkseni työmiehiä, jotka omistivat Citroënin ja osaavat algebraa. Pakenin 'vanhaa' kauneutta ja runoutta löytääkseni uuden, jonka aikamme on luonut, joka on vain sille ominainen, joka päivä päivältä muuttuu yhä voitollisemmaksi ja hallitsevammaksi. Sillä onneton on se, joka ei ymmärrä omaa aikaansa eikä sitä rakasta!”
    Onneton se joka ei omaa aikaansa rakasta!
    ”Hain Milanosta niin kuumeisesti ja niin turhaan futuristeja, että olin kiitollinen löytäessäni edes makarooneja...”





"Romantiikan tunnuskuva ei ole enää salaisessa varjostossa kasvava sininen kukka eikä korkeassa yksinäisyydessä kaarteleva kotka, vaan kokonaisen maanosan halki kiitävä Pacific-veturi tai tarkasti määrättyä reittiään kulkeva Junkers-lentokone."


torstai 16. toukokuuta 2013

Liebster Award - kirjaelämää


[vastauksia, kysymyksiä, haasteita]



Monenlaista elämää voi viettää, mutta koska yhdellä kantilla oikeasti ja toisella filosofisesti elän kirjahyllyn varjossa, yritän vastata Taikan lähettämään Liebster Award haasteeseen ja kiitän tunnustuksesta, joka löytyy Taikan Kirjasfääri-blogista täältä.

Liebster Award-tunnustuksen säännöt:
1. Kiitä ihmistä, jolta sait tunnustuksen.
2. Vastaa sinulle esitettyihin 11 kysymykseen.
3. Keksi 11 kysymystä.
4. Jaa tunnustus 11 blogille, joilla on alle 200 lukijaa.




Ensin vastauksia Taikan esittämiin kysymyksiin


1. Kuinka monta hyllymetriä kirjoja omistat?

Olisikohan noita jotain 50 hyllymetriä. Vaikea laskea kun kirjoja on myös kaapeissa ja verkkokomerossa. Joka tapauksessa matkan varrella 2/3 ”kirjastostani” on päätynyt muihin hyllyihin.


2. Mitä kirjahyllyissäsi on kirjojen lisäksi?

Ei juuri mitään, paitsi elokuvia ja blu-ray soitin ja digiboxi, ja pieni kello ja lahjaksi saatu pehmolelu.

3. Nauratko ääneen lukiessasi?

Joskus, viimeksi Fred Vargasia lukiessa.

4. Itketkö lukiessasi?

Niinkin joskus tapahtuu.

5. Minkä kirjan luit viimeksi yhdeltä istumalta?

En muista, siitä on kauan. Ja oikein kauan sitten, teini-iässä oli tapana lukea jouluyönä joku lahjaksi saatu jännäri – kuten Ian Flemingin Pallosalama – yhtä soittoa aamuun asti (suklaata samalla napostellen). Tietysti voisin ottaa lukemista odottavan uuden Dan Brownin (Inferno) urheilumielessä yhden istunnon haasteeksi (se kuulemma onnistuu helposti). Huomasin muuten netistä, että eräs romaanini 2112 lukija oli lukenut sen yhdellä istumalla - sehän oli kiva kuulla. 

6. Millaisen kirjan kirjoittaisit?

Runollisen realistisen jännärin (jossa ei olisi murhia).

7. Mitkä ovat hyvän kirjan kolme tärkeintä ominaisuutta?

Ainakin vähän romanttinen sankari, ainakin vähän filosofinen maailman hallinta, riittävän uskottava tarina joka on ainakin kolme metriä arkipäivän pinnan yläpuolella.

8. Mitä sanoit tavatessasi lempikirjailijasi (tai toivoisit sanovasi, jos näin ei ole käynyt)?

Noin kolmekymmentä vuotta sitten olin päättänyt Matti Yrjänä Joensuuta haastattelemaan mennessä, että ahdistan hänet seinää vasten hänen hieman lapsellisesta yhteiskuntanäkemyksestään. Kysymykset jäivät kysymättä kun Joensuu oli niin sympaattinen ja tosissaan sitä mieltä mitä oli.

Matkan varrella olen sittemmin oppinut ettei minusta ole ”revolverihaastattelijaksi”.

9. Mikä on lempirunosi?

Yleisesti ottaen en juuri muista ulkoa runoja, en omia enkä muiden kirjoittamia. Kerran istuin seurueessa missä oli mukana lausuja Yrjö Jyrinkoski ja valittelin hänelle etten muista paljon mitään täsmällistä kirjoittamistani jutuista tai runoista (niitäkin joskus yritin kirjoittaa). Jyrinkoski lohdutti etteivät kuuluisat runoilijatkaan muista runojaan ulkoa.

Yksi suosikkirunoni on Charles Baudelairen runo Ohi kulkeneelle naiselle (kokoelmassa Pahan kukkia); sen runon tunnehetken olen joskus kuvitellut eläneeni itsekin.

Mutta ehkä suosikiksi pitää laittaa kiinalaisen Po Chü-i:n runon Ruoan jälkeen, koska olen sitä niin usein lainannut jutuissani. Tällainen se on Pertti Niemisen suomennoksena (Korotan ääneni ja laulan. Otava 1975):

Ruoan jälkeen torkahdan hetkeksi,
herättyäni juon pari kuppia teetä.
Kun nostan pääni, auringon säteet
sattuvat silmiin jo viistoina lounaasta.
Onnelliset ihmiset valittavat päivien karkua,
onnettomia harmittaa vuosien vitkainen meno.
Ne, jotka eivät tiedä onnesta eivätkä onnettomuudesta,
eivät sure, pitävät vain huolen asioistaan.”


10. Mittailetko tuttaviesi kirjahyllyjä salaa vai avoimesti?

Ehdottomasti avoimesti, ja vieraittenkin, esimerkiksi iltakävelyllä jos valaistusta ikkunasta näkyy kirjahylly.

11. Minkä kirjan haluaisit lukea alkuperäiskielellä, jos osaisit?

Melkein jokaisen käännösromaanin. Toisaalta hyvä suomennos saattaa tuoda kirjaan jotain lisääkin.

Jos yksi pitää sanoa, se voisi olla Alfred Döblinin Berlin Alexanderplatz.



Sitten minun kysymykseni uusille tunnustuksen saajille&haastetuille (ja jokaiselle jota listat kiinnostavat)


1. Jos jostain kummallisesta syystä tarvitset yksityisetsivän palveluksia, palkkaatko Philip Marlowen, Hercule Poirotin vai Kinsey Millhonen?

2. Onko joku kirjallisuudenlaji tai alaheimo (dekkarit, trillerit, sci-fi, kauhu, romanttinen, goottinen jne) johon et koske kolmen metrin kepilläkään?

3. Luetko tietokirjoja huviksesi?

4. Pitääkö romaanissa olla jokin sanoma?

5. Luetko romaania koskaan eräänlaisena matkakirjana, miljöön ja paikallisen kulttuurin ilmentäjänä?

6. Oletko koskaan matkustanut johonkin kaupunkiin tai kylään siksi että olet lukenut siitä kertovan romaanin?

7. Saako kymmenvuotias lapsi lukea kaiken mitä kirjakaupasta löytyy?

8. Joidenkin mielestä romaani alkaa muuttua taiteeksi vasta kun kirjailija kuvaa päähenkilönsä vastenmielisessä ja luotaantyöntävässä valossa. Onko näin vai saako päähenkilössä olla myös ripaus romanttista sankaruutta?
9. Pidätkö kirjoista joissa tarina, ihmisten kohtalo jää auki, selittämättä?

10. Kun valitset romaania luettavaksi (kaupassa, kirjastossa, kaverin hyllystä), tartutko teokseen jossa on alle 144 sivua?

11. Romaaneista on tehty monenlaisia filmatisointeja. Tuleeko mieleesi joku erittäinen onnistunut tai mahdottoman huono elokuvasovitus?


Ja hyväntahtoisesti vastauksia keväisten kiireiden keskellä kyselen Liebster Awardin hengessä näiltä mielenkiintoisilta bloggaajilta:

Taas yksi kirjablogi - Mika Kukkonen
Kirjoista - Merenhuiske
Assyriologinlife-style blogi - Elämän krestomatia
Lukuneuvoja – Lukuneuvoja
Kirjankera - Pekka Vartiainen
Poplaari - Pekka
Vielä palaa lukulamppu - Olli Seppälä
Mistäinnostuin tänään - Jari Järvelä
Kanervala - Outi/Kanervala





                                       Hyllyni millimetrejä. KS 2013

keskiviikko 8. toukokuuta 2013

Ihminen pitkästyy viihtyäkseen


[Mihin todellisuutta voi paeta?]





Viime perjantaina Patricia Kaasin lauluilta Finlandiatalossa jätti kolean tunteen. Edith Piafin viihdyttävistä ja koskettavista lauluista oli tuotettu viileää ”taidetta”; tunne oli vieraannutettu melkein Brechtmäisesti.
    Hieno konsertti, kirjoitti lauantaina Helsingin Sanomat.
    Niin se varmasti olikin, mutta ei sille, joka odotti viihdyttäviä ja tuttuja lauluja.
    Tässä tuli esille viihteen tekemisen yksi puoli. Viihteen pitää olla yhtä aikaa tuttua ja uutta. Sopivassa suhteessa. Ei ole laulajan eikä kirjailijan vika, jos kuuntelija tai lukija pettyy odotuksissaan. Joskus kuuntelija vain on väärässä paikassa tai lukija valitsee väärän kirjan.
    Yhtä kaikki, melko mukavasti kakstituntinen kului musiikkia kuunnellessa. Ennemmin Kaasia kuunteli (ja varsinkin katseli) kuin selkäänsä otti.
    Mutta...



Samana iltana, konsertin jälkeen yömyöhällä satuin lukemaan Tommi Melenderin Antiaikalainen blogia, joka oli kirjoitettu vappuna.
    Siitäkin jäi outo maku, vieras ja kylmäkiskoinen.
    Melender kirjoitti halustaan (joskus) viihtyä.
    ”Janoan kirjaa, joka olisi alusta loppuun silkkaa nautintoa, suloista todellisuuspakoa”, Melender kirjoitti. Mutta tuollaista kirjaa Melender ei löydä, koska viihdyttävät kirjat ovat liian viihdyttäviä, vietteleviä, ennalta arvattavia. Luetusta viihteestä jää maksetun mielihyvän olo, Melender sanoi.
    Synnillinenkö?
    Melender epäili viihteen tekijöiden moraalisia tarkoitusperiä: ”Tällaisiin kepeisiin kohtaamisiin soveltuvaa lukemista ei ole helppo löytää. Monesti käy niin, että (dekkareiden, trillereiden) lajityypilliset kliseet ja maneerit paistavat häiritsevästi läpi. Syntyy samanlainen vaikutelma kuin ylituotettua musiikkia kuunnellessa: laskelmoitu, eloton, muovinen. On vaikea nauttia tekstistä, jos tuntuu, että kirjailija pyrkii vain manipuloimaan eikä kommunikoimaan. Rahastamaan nautinnolla.”
    Koska muita ja myös itseään ruoskiva kirjoittaja tuntui asettavan viihtymiselle turhan korkeita laatuvaatimuksia, heitin Antiaikalaiseen kommentin, johon Melender vastasi tiukasti ja tinkimättömästi: ”... aidosti viihdyttävän tekstin kirjoittaminen onkin todella vaikea laji. Flaubertin kirjeiden lukeminen viihdyttää minua aina, ja lohduttaa, ja ilostuttaa.
    Vai että Flaubertilla viihdytään.
    Minä punastuin.



Melender on taatusti oikeassa.
    Hänen viihtymistään tässä maailmassa ei määrittele kukaan muu kuin Melender itse. Jos se on Flaubertin referentti, siihen ei muilla ole nokan koputtamista.
    Mutta siinä Melender on uskoakseni täysin väärässä, että viihdettä (dekkareita, jännäreitä, romantiikkaa, scifiä ja ties mitä) kirjoittavat ihmiset (ei-flaubertit) pyrkisivät vain huijaamaan ja rahastamaan. Suurin osa kirjailijoista (siitä on riittävästi esimerkkejä) kirjoittaa ”viihdettä” yhtä tosissaan ja yhtä kunnianhimoisesti kuin ns. vakavia romaaneja tai runoja kirjoittavat ihmiset. Jos Melender lukisi älykkäitä kirjeitä, joita Raymond Chandler kirjoitti yksinäisinä öinä melkein tuntemattomille kanssaihmisilleen, hän saattaisi ihastua niihin (ja kirjailijan tinkimättömyyteen) yhtä paljon kuin Flaubertin kirjeisiin – siitä riippumatta mitä Melender ajattelee Chandlerin romaaneista. Tai ajatteleeko mitään.
    Sitäkään en ymmärrä miksei kirjailija saisi ”vietellä” lukijaa tarinansa pariin. Mitä pahaa sujuvasti kirjoitetussa romaanissa on? Miksi vaikea virke ja epäselvä ajatus olisi parempi vaihtoehto?
    Enkä ymmärrä puhetta manipulaatiosta. Eikö jokainen kirjoittaja, jopa intellektuelli Melender, pyri ”manipuloimaan” lukijaansa? Saamaan hänet kirjoittajan omien ajatusten tykö, jopa niiden vangiksi. Uskomaan että kirjailijaa kannattaa uskoa enemmän kuin itseään, minua lukijaa.
    Jos kirjailija sitä vastoin pyrkii lauseisiin ja tarinaan, joka karkottaa lukijan ja säilyttää kirjailijan absoluuttisen itsenäisyyden (ja täydellisen yksinäisyyden), miksi vaivautua ylipäänsä kirjoittamaan mitään? Jos et ole referenssissä mihinkään, mistä kirjoitat?
    Jos haluaa pysytellä piilossa maailmalta, eikö silloin kannata jättää ensimmäinenkin sana kirjoittamatta?



Lienee mahdollista paeta maailmaa kahdella tavalla: kauas tai lähelle. Kauas ja lähelle.
    Viihdekulttuuri yrittää molempia ja joskus onnistuu.
    Monet kulttuurin tarkoitukset ja ilmentymät palautuvat ihmiseläimen evoluutiohistoriaan. Ehkä myös viihde.
    Jotkut tutkijat sanovat, että ihminen erkaantui muista eläimistä keksiessään työkalujen valmistamisen ja käytön. Toisten mielestä ihmislauman sosiaalisuus selittää sekä puheen että älyn kehittymisen. Muuan tutkija väittää, että lämmitetyn ruoan valmistaminen mahdollisti ja ehdollisti kulttuurieläimen kehittymisen. Kun ei tarvinnut märehtiä sapuskaa koko päivää, jäi aikaa muuhun. Kenties liian paljon aikaa.
    Jospa kaikki johtuukin pitkästymisestä?
    Kun alkuihminen pitkästyi, hän ryhtyi hölöttämään ja sepittämään kaikenlaista ja askartelemaan käsillään ja ryhtyi lopulta kirjoittamaan dekkareita ja romanttisia juttuja, koska elämä maistui niin yksitoikkoiselta.
    Mistä muuten olisivat syntyneet kulttuurin korkeimmat saavutukset, niin kuin tosi-tv-ohjelmat, euroviisut ja jääkiekkopeli missä topatut miehet tökkivät kepeillä mustaa kumipalaa ja toisiaan?
    Pitkästymisestä, minä väitän. Pitkästymisestä.
    Sillä jos tiikerit ja antiloopit ja kissat ja karhut ja sudet olisivat pitkästyneet, niin kaipa nekin nyt laulaisivat poppia englanniksi ja parhaat niistä (ainakin sudet ja karhut) pyrkisivät jonkin hooellän seuraan kiekkoilemaan ja valpas lehdistö seuraisi niiden pyrkimyksiä vesi kielellä.
    Mutta ihmistä lukuunottamatta mikään toinen eläinlaji ei pitkästy eikä tarvitse eskapismia kestääkseen todellisuuttaan. Ne ovat ihmistä täydellisempiä, eikö vaan?
    Aitoja eksistentialisteja.
    Niitä ei Jumala karkottanut paratiisista.



Palatakseni Gustave Flaubertiin.
    Muistan ja muistutan, että Melender puhui Flaubertin kirjeistä eikä romaaneista, mutta katsotaan silti Flaubertia toisestakin näkökulmasta.
    Ihan piruuttaan.
    Teoksessa Mitä kirjallisuus on? Jean-Paul Sartre lukee Flaubertin romaanit kirjallisuuteen, jonka ääripiste ja syvin olemus on tyhjyys. Sartre sanoo ettei Flaubertin (ja hänen kaltaistensa) uusi henkisyys sisällä mitään posiitiivista, sillä se kieltää ajallisen.
    ”Maailma täytyy kieltää tai kuluttaa”, Sartre sanoo. ”Kieltää ja kuluttaa. Flaubert kirjoittaa päästäkseen eroon ihmisistä ja asioista. Hänen lauseensa saartaa kohteensa, ottaa sen kiinni, jähmettää paikoilleen ja riistää siltä toimintakyvyn, se vangitsee sen sisälleen, muuttuu kiveksi ja kivettää samalla kohteensa. Se on sokea ja mykkä, se ei syki, siinä ei ole elämän hiventäkään, syvä hiljaisuus erottaa sen seuraavasta lauseesta; se vajoaa tyhjyyteen ikuisiksi ajoiksi ja vetää saaliinsa mukanaan tähän loputtomaan kuiluun.”
    Kaikesta päätellen Flaubert oli Sartren mielestä aikamoinen käänteinen eskapisti. Kuolettavan proosan mestari.



Todellisuuteen voi suhtautua myös näin:
    ”Seurasin useita päiviä tätä suoraa etelään vievää tietä eläen viikunoilla ja vehnätähkillä. Toisinaan pakenin aurinkoa tienvarren poppelien alle, makasin kasvot maassa ja katselin muurahaisia. Mitään kiirettä ei ollut. En ollut matkalla mihinkään. En minnekään muualle kuin missä olin.”
    Näin kirjoitti englantilainen runoilija Laurie Lee muistelmateoksessaan Niin minä lähdin maailmalle keskikesän aamuna (1969). Siinä Lee muistelee vuonna 1935 Vigosta Malagan seudulle tekemäänsä patikkamatkaa, joka kesti vuoden verran ja päättyi Espanjan sisällissodan syttymiseen.
    Voisiko Leen ajatuksesta muotoilla myös kulttuurin ja viihteen metaforan?
    Viihtyä ei missään muualla kuin missä on viihdettä!
    Onko ihminen parhaimmillaan keskeyttäessään hösäämisen ja antautuessaan eskapismillle tässä ja nyt?
    Me pakenemme maailmaa iloitaksemme siitä, vaikka juuri päinvastainen saattaisi lohduttaa meitä enemmän.




[Lisäys 10.5.2013

Hannu Waarala 1954-2013

Keskiviikkoiltana sain tekstiviestin: Hannu Waarala on kuollut pitkään sairastettuaan.

Hannu Waarala oli taitava ja syvällinen kriitikko, joka löysi arvosteluissaan teoksen ytimen, koruttomasti ja kuitenkin intellektisti.

Seurasin Hannun kirjoituksia Suomen Sosialidemokraatista (nykyään Demokraatti), mutta hän kirjoitti ahkerasti myös Keskisuomalaiseen ja Savon Sanomiin. Jos jostakin Hannu Waaralan juttuja kadehdin, niin se oli rauhallinen ja tyyni filosofinen ja kirjallistaiteellinen ote. Waarala tunsi teoreetikot läpikohtaisesti, mutta hän ei snobbailut tietämyksellään.

En oikeastaan tuntenut Hannua lainkaan. Tapasin hänet vain kerran, muutama vuosi sitten Sodankylän elokuvajuhlilla, missä erästä iltaa istuttiin lasin äärellä ja puhuttiin filosofiasta. Siinä oli yrittämistä kun koetin pysytellä keskustelun kärryillä.

Näennäisestä vieraudestamme huolimatta toimitimme yhdessä vuonna 1994 esseekokoelman Liian pitkät jäähyväiset Raymon Chandlerista. Silloin muistaakseni puhuimme kerran tai kaksi puhelimessa. Koska minulla siihen maailman aikaan oli viikottaisia käyntejä tiimimme luona Jyväskylässä, ehdotin että voisimme tavata esseekokoelman tiimoilta, mutta siitä ei koskaan tullut mitään.

Liian pitkien jäähyväisten ironia on, että minun osuuteni työssä oli suunnilleen siinä, että toimitin käsikirjoitusnipun Liken toimistoon Kruunuhakaan.

Vähällä sain siis krediittejä, mutta koska Like ei maksanut teoksen toimittajille eikä kirjoittajille penniäkään, ei "urakasta" huonoa omaatuntoa jäänyt.

Sodankylän jälkeen vaihdoimme Hannun kanssa muutamia sähköpostiviestejä. Hannu kehui aina kirjoittamiani elokuvajuttuja, mikä tuntui hieman nololta, koska hänen omat juttunsa olivat niin ylivertaisia.

Jäähyväiset ovat pitkät ja koskettavat.]




Kauas vai lähelle? Kauas ja lähelle. Tie Espanjassa. Kyösti Salovaara 2011.


keskiviikko 1. toukokuuta 2013

30 vuotta


[kevyesti matkailusta ja neilikkaruno yhteiselle Euroopalle]


                                                                           Välimeri 2013. KS.



Muutama päivä sitten istuessani Granadan katedraalin tuntumassa Bib-Rambla aukiolla, haistellessani kahvin ja brandyn tuoksua ja seuratessani perheitä, jotka etsivät viihtyisää kahvilaa, tutkivat torimyyjien kirjavalikoimia tai vahtivat aukiolla leikkiviä lapsiaan ja kuunnellessani helteisen päivän jälkeen tervapääskyjen kirkunaa illan jo hämärtyessä, oivalsin kaksi asiaa.
    Ensinnäkin vahvistui käsitys, että Espanjassa (ja muuallakin Etelä-Euroopassa) kokonaiset perheet valtaavat julkisen tilan, toisin kuin Suomessa missä nuoret ja vanhat, lapset ja aikuiset kulkevat aina erillään, omia polkujaan.  Julkinen tila Espanjassa, aukiot, kävelykadut ja kahvilat ja ravintolat täyttyvät perheistä vielä iltamyöhään.
    Tästä päätyy helposti ajatukseen, että perheet pitävät myös yhteiskuntaa koossa eri tavalla kuin Suomessa ja pohjolassa. Tässä meikäläisessä hyvinvointivaltiossa ihmisten yhteen sitominen on annettu valtion ja kuntien toimeksi.
    Suomalaisten yhteiskuntatätien moralismi alkaa tietysti tuntua etelä-eurooppalaisesta näkökulmasta (vaikka tämä huomio olisi kuinka pinnallinen tahansa) melkein koomiselta kun täällä meillä halutaan alkoholimainokset kieltää jopa bussipysäkeiltä ettei vaan viinipullon kuva sattuisi ohikulkevan viattoman lapsen silmään.
    Granadassa nyt, ja vuosi sitten vapun tietämissä Cadizissa oli mukava seurata ravintoloiden ja kahviloiden reunustamilla aukioilla, kun läheisestä koulusta tai päiväkodista ”vapautuneet” lapset kirmailivat aukiolla pallojen perässä ja heitä noutamaan tulleet äidit tai isät istuskelivat juttelemassa viinilasin tai kahvikupin äärellä markiisikankaiden suojassa.
    Suomalainen yhteiskuntatäti saisi hermoromahduksen moista "moraalittomuutta" katsellessa eikä toipuisi siitä ikinä.
    Luulen.



Mutta toiseksi tajusin, että ensimmäisestä varsinaisesta ulkomaanmatkastani – kun Ruotsinmatkaa ei lueta mukaan – on nyt kulunut täsmälleen 30 vuotta.
    Kuinka paljon matkustaminen onkaan tänä aikana muuttunut!
     Yhtä paljon kuin Helsingin Sanomien kuukausiliitteen 30-vuotisjuhlanumerossa kuvaama suomalainen yhteiskunta vuoteen 1983 verrattuna. Ja viime vuosikymmenten valtavasta vaurauden ja hyvinvoinnin lisääntymisestä huolimatta suomalaiset jaksavat yhä valittaa ja hermoilla ja pelätä ja sen ohessa vaatia itselleen yhä lisää oikeuksia ja julkisen vallan palveluita.
    ”Jostain syystä pessimismi tuntuu aina käyvän kaupaksi”, Ilkka Malmberg kirjoitti Kuukausiliitteen juhlanumerossa, ”eritoten silloin kun aineelliset olosuhteet ovat hyvät. Tuomiopäivän profeetat saavat näkyvyyttä, koska ihmisen on ikiajoista lähtien pitänyt kiinnittää ensisijaisesti huomiota varoittaviin signaaleihin.”
    Vuonna 1983 ei ollut kännyköitä eikä nettiä eikä talvella syöty ulkomailta tuotuja tomaatteja tai kurkkuja, koska niiden tuominen oli kiellettyä. Jos silloin eksyit tuntemattomassa kaupungissa, sinun piti kysyä vastaantulijoilta neuvoa.
    Nykyään jos eksyt matkalla kumppanistasi, soitat vain kännykällä.
    "Hei, mä oon eksyny!"
     "Minne?"
     "Minnekö? En mä tiedä. Yhen kaupan luokse."
     "Mikä sen nimi on?"
     "En mä tiedä... hei, ootas. Tossahan se lukee isolla. Rebajas! Tuu hakemaan minut Rebajaksen kulmalta."
    Tekniikka pelastaa. Vai?



Matkalle lähteminen oli vuonna 1983 toki helppoa, jos kohta jännittävää, mutta päästäkseen jonnekin piti käydä matkatoimistossa.
    Keväällä 1983 me kävimme matkatoimistossa Tapiolassa tai Helsingin keskustassa ja varasimme matkan Nizzaan.
    Pirullisen talven, jonka aikana olin maannut reporankana melkein kymmenen viikkoa iskiaksen takia, jälkeen aurinkoinen Nizza tuntui hellältä taivaalta kukkatoreineen, mahtavine kävelykatuineen ja pastisilta tuoksuvine kahviloineen.
    Ei ihme että Nizzasta tuli suosikkikaupunkini, samoin kuin Palmasta Mallorcalla missä kävimme monena talvena tapaamassa vanhempiani jotka ns. eläkeläisten pitkillä matkoilla pakenivat kylmän pohjoisen tuulia etelän lämpöön.
    Poikani Jaakko oli noin viiden kuukauden vanha ensimmäisellä Nizzan-matkallaan vuonna 1984 ja yksitoistakuukautinen ensimmäisellä Mallorcan-matkallaan seuraavana vuonna. Hän tiedosti elämänsä ensimmäisen vihreän nurmikon istuessaan Palmassa maaliskuussa 1985 Plaza Gomilan likeisessä puistikossa ja hypistellessään heinätukkoja.
    Vuonna 1984 syntyneille suomalaisille matkustaminen ulkomaille on rutiinijuttu, toisin kuin meille jotka aloitimme matkustamisen vasta keski-iässä.



En väitä enkä vaadi, että jokaisen pitäisi yhtenään matkustella sinne ja tänne.
    Kotikulmillakin saa pysytellä ja nauttia siitä, kunhan muistaa (älyllään) että pihapiirin takana on maailma missä on erilaisia ihmisiä ja kulttuureja ja että omaan napaan takertuminen saattaa jossakin tilanteessa käydä vaaralliseksi, niin mukava kuin omaa napaa onkin kaivella.
    Itse matkustelun saa tehdä haluamallaan tavalla, sillä olisi snobbailua vaatia että mennään vain junalla tai että seuramatkoja (jos sellaisia vielä on) pitää kartella koska ne on tarkoitettu tietämättömille tolloille.
    Joku tykkää vuorista, toinen laaksoista, yksi innostuu vanhasta taiteesta toinen ultramodernista abstraktiosta, yhtä kiehtoo sapuskat, toista viini ja laulu, yksi katselee kirkkoja, toinen modernia arkkitehtuuria ja kolmas tyttösten sääriä ja hyvä niin.
    T.S.Eliot on sanonut että ”oikean ajattelun ensimmäinen ehto on oikea tunteminen” ja että ”vieraan maan ymmärtämisen ensimmäinen ehto on sen haistaminen”.
    Nyt kun katselen taaksepäin, ensimmäisiin ulkomaanmatkoihin ja sieltä takaisin sitten ihan viimeisiin, jopa äskeiseen, uskallan sanoa, että olen noudattanut Eliotin ideaa hiemaa soveltaen eli kävelemällä satoja kilometrejä vieraissa paikoissa tunteakseni paikan ja sen kulttuurin jalkapohjieni kautta. Yleensä vieraassa kaupungissa kuljen aina paikasta toiseen jalkaisin, en käytä edes julkisia kulkuneuvoja kuin pakosta, silloin kun kaupunki on niin suuri, niin kuin joku Pariisi on, ettei kävelemällä kerta kaikkiaan ehdi päivän kuluessa sinne minne haluaa.
    Tämä tarkoittaa että monet taidemuseot ja palatsit on jäänyt kokematta, mutta sitäkin useammat kadut ja torit ja kahvilat ovat kirjautuneet kantapäiden kautta mielen sopukoihin.
    Tämä nyt sillä varauksella sanottuna etten minä sentään mikään Laurie Lee ole.



Matkustamisesta vapun tunnelmiin.
    Onhan vappu työläisten ja ylioppilaiden päivä, vaikka Yleisradio tulkitsikin päivän teemat lähettämällä ylioppilaiden ja työläisten kunniaksi päiväelokuvana Pekka Puupään.
    Nyt kun yleisradioyhtiö on päässyt katsojien imartelusta eroon (se voi saamillaan verovaroilla lähettää ihan mitä haluaa) se pystyy ilkeilemään työläisille ja talonpojille ja valkolakkiköyhälistölle vertaamalle kansaa Pekka Puupäähän.
    Hieno homma!
    Minä suhtaudun tänäiseen vappuun hieman vakavammin vaikken halua puhua politiikkaa, en työläisille enkä ylioppilaille.
    Siksi pistän esille keväällä 1975 vaimoni Railin kanssa suomentamamme runon Portugalista, jossa vuotta aikaisemmin, huhtikuun 25. päivänä nuoret upseerit olivat tehneet vallankaappauksen.
     Sitä kutsuttiin neilikkavallankumoukseksi. Siitä alkoi Portugalin demokratisoituminen. Espanja seurasi perässä hieman myöhemmin, Francon kuoltua.
    Laitan tähän nyt vapun kunniaksi kotkalaisessa Eteenpäin-lehdessä (minun, Markku Luodon ja vaimoni toimittamalla kulttuurimakasiinisivulla) toukuussa 1975 julkaistun käännöksemme brasialaisen Chico Buarquen ja kreikkalais-egyptiläis-ranskalaisen Georges Moustakin laulusta Portugali.
    Raili osasi ranskaa, joten hän teki Moustakin sykähdyttävästä laulusta – jota nytkin kuunnellessani, kun sen löysin YouTubesta, kyyneleet valuvat valtoimenaan poskille - raakakäännöksen jota minä sitten hioin mieleni mukaiseksi.
    Pari huomautusta pitää liittää runoon ja suomennokseen.
    Runossa puhutaan huhtikuun 21. päivästä eikä 25. eikä se ole käännösvirhe. En tiedä mitä runon kirjoittaja tuolla päivämäärällä tarkoittaa ja mihin tapahtumaan se liittyy. Buarque eli 70-luvun alussa maanpaossa Euroopassa, joten ehkä hän rinnastaa jonkin kotimaansa Brasilian tapahtuman Portugalin neilikkavallankumoukseen.
    Toiseksi täytyy ihmetellä miksi olen rikkonut alkuperäisen runon säerakenteen ja pilkkonut säkeitä useiksi riveiksi.
    Miksi? 
    En tiedä.
    Tyhmä Kyösti!



Joku voisi ihmetellä miksi matkustelen pääosin Etelä-Euroopassa enkä esimerkiksi Lontoossa tai New Yorkissa vaikka etupäässä luen anglosaksista kirjallisuutta.
    En osaa tätä kunnolla selittää, mutta paremman selityksen puutteessa sanon, että anglosaksinen kirjallisuus vetoaa järkiminääni ja eteläeurooppalainen kulttuuri ja miljöö tunteisiini.
    Matkustan mieluummin tunteiden kuin järjen opastamana.
    Siinä mielessä haluan nyt vappuna olla ”poliittinen”, että julkaisen Buarquen ja Moustakin hienon runon kertoakseni kaiken maailman timosoineille, että eurooppalainen kulttuuri on yhteinen arvo, yhteinen kokemus, yhteinen matka kohti demokratiaa ja vapautumista, samalla korostaen että timosoineja Suomessa on paljon tiheämmässä kuin Iivisniemessä.


Portugali


Ah toverini runotar
pikku maanpakolainen
ja kaikki arpesi
huhtikuun 21.
Mutta älä ole ankara
niille jotka sinut pettivät
ei voitu mitään tehdä
eikä koskaan tietää.

Heille jota eivät enää jaksaneet uskoa unelmiinsa
Sano heille että punainen neilikka kukkii Portugalissa.

Ristiinnaulittu Espanja
kidutettu Chile,
Vietnamin sota
jatkuu unohdettuna.
Neljällä maailman kolkalla
veljiensä vihamiehet
tappelevat pommeilla
raivolla ja melulla.

Ah kumppani runotar
eikö mitään ole odotettavissa
kaikille noille tovereille:
takaa-ajetuille kaupungeissa
stadionien ahdistetuille
saarien siirtovangeille
”Minkä minä näen tulevaisuuden
kirkastuvan lippuna”?

Avaa pullo
tartu haitariin
lennätä laulusi
huulilta huulille!
Sillä vihdoinkin
aurinko lämmittää
tuhansien purppurakukkien terälehdet
Portugalin huhtikuussa.

Ja tämä uusi
kukka Portugalissa
ehkä merkitsee loppua
siirtomaaherruudelle.

(Georges Moustaki – Chico Buarque – Ray Guerra, 1974.)
Kuuntele Moustakin tulkinta esimerkiksi täältä.



                         Eteenpäin 17.5.1975. Piirros Raili Salovaara.