keskiviikko 1. toukokuuta 2013

30 vuotta


[kevyesti matkailusta ja neilikkaruno yhteiselle Euroopalle]


                                                                           Välimeri 2013. KS.



Muutama päivä sitten istuessani Granadan katedraalin tuntumassa Bib-Rambla aukiolla, haistellessani kahvin ja brandyn tuoksua ja seuratessani perheitä, jotka etsivät viihtyisää kahvilaa, tutkivat torimyyjien kirjavalikoimia tai vahtivat aukiolla leikkiviä lapsiaan ja kuunnellessani helteisen päivän jälkeen tervapääskyjen kirkunaa illan jo hämärtyessä, oivalsin kaksi asiaa.
    Ensinnäkin vahvistui käsitys, että Espanjassa (ja muuallakin Etelä-Euroopassa) kokonaiset perheet valtaavat julkisen tilan, toisin kuin Suomessa missä nuoret ja vanhat, lapset ja aikuiset kulkevat aina erillään, omia polkujaan.  Julkinen tila Espanjassa, aukiot, kävelykadut ja kahvilat ja ravintolat täyttyvät perheistä vielä iltamyöhään.
    Tästä päätyy helposti ajatukseen, että perheet pitävät myös yhteiskuntaa koossa eri tavalla kuin Suomessa ja pohjolassa. Tässä meikäläisessä hyvinvointivaltiossa ihmisten yhteen sitominen on annettu valtion ja kuntien toimeksi.
    Suomalaisten yhteiskuntatätien moralismi alkaa tietysti tuntua etelä-eurooppalaisesta näkökulmasta (vaikka tämä huomio olisi kuinka pinnallinen tahansa) melkein koomiselta kun täällä meillä halutaan alkoholimainokset kieltää jopa bussipysäkeiltä ettei vaan viinipullon kuva sattuisi ohikulkevan viattoman lapsen silmään.
    Granadassa nyt, ja vuosi sitten vapun tietämissä Cadizissa oli mukava seurata ravintoloiden ja kahviloiden reunustamilla aukioilla, kun läheisestä koulusta tai päiväkodista ”vapautuneet” lapset kirmailivat aukiolla pallojen perässä ja heitä noutamaan tulleet äidit tai isät istuskelivat juttelemassa viinilasin tai kahvikupin äärellä markiisikankaiden suojassa.
    Suomalainen yhteiskuntatäti saisi hermoromahduksen moista "moraalittomuutta" katsellessa eikä toipuisi siitä ikinä.
    Luulen.



Mutta toiseksi tajusin, että ensimmäisestä varsinaisesta ulkomaanmatkastani – kun Ruotsinmatkaa ei lueta mukaan – on nyt kulunut täsmälleen 30 vuotta.
    Kuinka paljon matkustaminen onkaan tänä aikana muuttunut!
     Yhtä paljon kuin Helsingin Sanomien kuukausiliitteen 30-vuotisjuhlanumerossa kuvaama suomalainen yhteiskunta vuoteen 1983 verrattuna. Ja viime vuosikymmenten valtavasta vaurauden ja hyvinvoinnin lisääntymisestä huolimatta suomalaiset jaksavat yhä valittaa ja hermoilla ja pelätä ja sen ohessa vaatia itselleen yhä lisää oikeuksia ja julkisen vallan palveluita.
    ”Jostain syystä pessimismi tuntuu aina käyvän kaupaksi”, Ilkka Malmberg kirjoitti Kuukausiliitteen juhlanumerossa, ”eritoten silloin kun aineelliset olosuhteet ovat hyvät. Tuomiopäivän profeetat saavat näkyvyyttä, koska ihmisen on ikiajoista lähtien pitänyt kiinnittää ensisijaisesti huomiota varoittaviin signaaleihin.”
    Vuonna 1983 ei ollut kännyköitä eikä nettiä eikä talvella syöty ulkomailta tuotuja tomaatteja tai kurkkuja, koska niiden tuominen oli kiellettyä. Jos silloin eksyit tuntemattomassa kaupungissa, sinun piti kysyä vastaantulijoilta neuvoa.
    Nykyään jos eksyt matkalla kumppanistasi, soitat vain kännykällä.
    "Hei, mä oon eksyny!"
     "Minne?"
     "Minnekö? En mä tiedä. Yhen kaupan luokse."
     "Mikä sen nimi on?"
     "En mä tiedä... hei, ootas. Tossahan se lukee isolla. Rebajas! Tuu hakemaan minut Rebajaksen kulmalta."
    Tekniikka pelastaa. Vai?



Matkalle lähteminen oli vuonna 1983 toki helppoa, jos kohta jännittävää, mutta päästäkseen jonnekin piti käydä matkatoimistossa.
    Keväällä 1983 me kävimme matkatoimistossa Tapiolassa tai Helsingin keskustassa ja varasimme matkan Nizzaan.
    Pirullisen talven, jonka aikana olin maannut reporankana melkein kymmenen viikkoa iskiaksen takia, jälkeen aurinkoinen Nizza tuntui hellältä taivaalta kukkatoreineen, mahtavine kävelykatuineen ja pastisilta tuoksuvine kahviloineen.
    Ei ihme että Nizzasta tuli suosikkikaupunkini, samoin kuin Palmasta Mallorcalla missä kävimme monena talvena tapaamassa vanhempiani jotka ns. eläkeläisten pitkillä matkoilla pakenivat kylmän pohjoisen tuulia etelän lämpöön.
    Poikani Jaakko oli noin viiden kuukauden vanha ensimmäisellä Nizzan-matkallaan vuonna 1984 ja yksitoistakuukautinen ensimmäisellä Mallorcan-matkallaan seuraavana vuonna. Hän tiedosti elämänsä ensimmäisen vihreän nurmikon istuessaan Palmassa maaliskuussa 1985 Plaza Gomilan likeisessä puistikossa ja hypistellessään heinätukkoja.
    Vuonna 1984 syntyneille suomalaisille matkustaminen ulkomaille on rutiinijuttu, toisin kuin meille jotka aloitimme matkustamisen vasta keski-iässä.



En väitä enkä vaadi, että jokaisen pitäisi yhtenään matkustella sinne ja tänne.
    Kotikulmillakin saa pysytellä ja nauttia siitä, kunhan muistaa (älyllään) että pihapiirin takana on maailma missä on erilaisia ihmisiä ja kulttuureja ja että omaan napaan takertuminen saattaa jossakin tilanteessa käydä vaaralliseksi, niin mukava kuin omaa napaa onkin kaivella.
    Itse matkustelun saa tehdä haluamallaan tavalla, sillä olisi snobbailua vaatia että mennään vain junalla tai että seuramatkoja (jos sellaisia vielä on) pitää kartella koska ne on tarkoitettu tietämättömille tolloille.
    Joku tykkää vuorista, toinen laaksoista, yksi innostuu vanhasta taiteesta toinen ultramodernista abstraktiosta, yhtä kiehtoo sapuskat, toista viini ja laulu, yksi katselee kirkkoja, toinen modernia arkkitehtuuria ja kolmas tyttösten sääriä ja hyvä niin.
    T.S.Eliot on sanonut että ”oikean ajattelun ensimmäinen ehto on oikea tunteminen” ja että ”vieraan maan ymmärtämisen ensimmäinen ehto on sen haistaminen”.
    Nyt kun katselen taaksepäin, ensimmäisiin ulkomaanmatkoihin ja sieltä takaisin sitten ihan viimeisiin, jopa äskeiseen, uskallan sanoa, että olen noudattanut Eliotin ideaa hiemaa soveltaen eli kävelemällä satoja kilometrejä vieraissa paikoissa tunteakseni paikan ja sen kulttuurin jalkapohjieni kautta. Yleensä vieraassa kaupungissa kuljen aina paikasta toiseen jalkaisin, en käytä edes julkisia kulkuneuvoja kuin pakosta, silloin kun kaupunki on niin suuri, niin kuin joku Pariisi on, ettei kävelemällä kerta kaikkiaan ehdi päivän kuluessa sinne minne haluaa.
    Tämä tarkoittaa että monet taidemuseot ja palatsit on jäänyt kokematta, mutta sitäkin useammat kadut ja torit ja kahvilat ovat kirjautuneet kantapäiden kautta mielen sopukoihin.
    Tämä nyt sillä varauksella sanottuna etten minä sentään mikään Laurie Lee ole.



Matkustamisesta vapun tunnelmiin.
    Onhan vappu työläisten ja ylioppilaiden päivä, vaikka Yleisradio tulkitsikin päivän teemat lähettämällä ylioppilaiden ja työläisten kunniaksi päiväelokuvana Pekka Puupään.
    Nyt kun yleisradioyhtiö on päässyt katsojien imartelusta eroon (se voi saamillaan verovaroilla lähettää ihan mitä haluaa) se pystyy ilkeilemään työläisille ja talonpojille ja valkolakkiköyhälistölle vertaamalle kansaa Pekka Puupäähän.
    Hieno homma!
    Minä suhtaudun tänäiseen vappuun hieman vakavammin vaikken halua puhua politiikkaa, en työläisille enkä ylioppilaille.
    Siksi pistän esille keväällä 1975 vaimoni Railin kanssa suomentamamme runon Portugalista, jossa vuotta aikaisemmin, huhtikuun 25. päivänä nuoret upseerit olivat tehneet vallankaappauksen.
     Sitä kutsuttiin neilikkavallankumoukseksi. Siitä alkoi Portugalin demokratisoituminen. Espanja seurasi perässä hieman myöhemmin, Francon kuoltua.
    Laitan tähän nyt vapun kunniaksi kotkalaisessa Eteenpäin-lehdessä (minun, Markku Luodon ja vaimoni toimittamalla kulttuurimakasiinisivulla) toukuussa 1975 julkaistun käännöksemme brasialaisen Chico Buarquen ja kreikkalais-egyptiläis-ranskalaisen Georges Moustakin laulusta Portugali.
    Raili osasi ranskaa, joten hän teki Moustakin sykähdyttävästä laulusta – jota nytkin kuunnellessani, kun sen löysin YouTubesta, kyyneleet valuvat valtoimenaan poskille - raakakäännöksen jota minä sitten hioin mieleni mukaiseksi.
    Pari huomautusta pitää liittää runoon ja suomennokseen.
    Runossa puhutaan huhtikuun 21. päivästä eikä 25. eikä se ole käännösvirhe. En tiedä mitä runon kirjoittaja tuolla päivämäärällä tarkoittaa ja mihin tapahtumaan se liittyy. Buarque eli 70-luvun alussa maanpaossa Euroopassa, joten ehkä hän rinnastaa jonkin kotimaansa Brasilian tapahtuman Portugalin neilikkavallankumoukseen.
    Toiseksi täytyy ihmetellä miksi olen rikkonut alkuperäisen runon säerakenteen ja pilkkonut säkeitä useiksi riveiksi.
    Miksi? 
    En tiedä.
    Tyhmä Kyösti!



Joku voisi ihmetellä miksi matkustelen pääosin Etelä-Euroopassa enkä esimerkiksi Lontoossa tai New Yorkissa vaikka etupäässä luen anglosaksista kirjallisuutta.
    En osaa tätä kunnolla selittää, mutta paremman selityksen puutteessa sanon, että anglosaksinen kirjallisuus vetoaa järkiminääni ja eteläeurooppalainen kulttuuri ja miljöö tunteisiini.
    Matkustan mieluummin tunteiden kuin järjen opastamana.
    Siinä mielessä haluan nyt vappuna olla ”poliittinen”, että julkaisen Buarquen ja Moustakin hienon runon kertoakseni kaiken maailman timosoineille, että eurooppalainen kulttuuri on yhteinen arvo, yhteinen kokemus, yhteinen matka kohti demokratiaa ja vapautumista, samalla korostaen että timosoineja Suomessa on paljon tiheämmässä kuin Iivisniemessä.


Portugali


Ah toverini runotar
pikku maanpakolainen
ja kaikki arpesi
huhtikuun 21.
Mutta älä ole ankara
niille jotka sinut pettivät
ei voitu mitään tehdä
eikä koskaan tietää.

Heille jota eivät enää jaksaneet uskoa unelmiinsa
Sano heille että punainen neilikka kukkii Portugalissa.

Ristiinnaulittu Espanja
kidutettu Chile,
Vietnamin sota
jatkuu unohdettuna.
Neljällä maailman kolkalla
veljiensä vihamiehet
tappelevat pommeilla
raivolla ja melulla.

Ah kumppani runotar
eikö mitään ole odotettavissa
kaikille noille tovereille:
takaa-ajetuille kaupungeissa
stadionien ahdistetuille
saarien siirtovangeille
”Minkä minä näen tulevaisuuden
kirkastuvan lippuna”?

Avaa pullo
tartu haitariin
lennätä laulusi
huulilta huulille!
Sillä vihdoinkin
aurinko lämmittää
tuhansien purppurakukkien terälehdet
Portugalin huhtikuussa.

Ja tämä uusi
kukka Portugalissa
ehkä merkitsee loppua
siirtomaaherruudelle.

(Georges Moustaki – Chico Buarque – Ray Guerra, 1974.)
Kuuntele Moustakin tulkinta esimerkiksi täältä.



                         Eteenpäin 17.5.1975. Piirros Raili Salovaara.


4 kommenttia:

  1. Pihapiirin takana on maailma... Olen jokseenkin vakuuttunut, että kasvavan lapsen on tärkeää saada otollisessa iässä todellinen kosketus toiseen kulttuuriin, niin että hän konkreettisesti ja omakohtaisesti näkee vieraan kielen oppimisen tärkeyden. Tämä voi tapahtua helpoiten juuri soveltuvan matkan kautta. (Ja vieraat kielet aloitetaan Suomessa liian myöhään. Jo neljän ensimmäisen elinkuukauden jälkeen jotkin herkkyystekijät kuulemma menetetään, jos lapsi ei synny kaksikieliseen maailmaan.)

    Viimekertaisessa Haavikko-tematiikassasi jatkaakseni kommentoin seuramatka-huomiotasi muistamalla runoilijan hämmästyttävän tunnustuksen muistelmissaan: että uusi avioliitto 1970-luvun tullen teki hänestäkin seuramatkaajan. (Tämä ei tietenkään ole muistelmien ainoa hämmästyttävä tunnustus.)

    Tämä uusin matkasi on arvatakseni tammikuisen suunnittelusi peruja. Minähän sitten lankesin esimerkin voimalla samaan, mutta omat lippuni makaavat yhä konttuurissa odottamassa koetustaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Seurasin kolmen lentoyhtiön lippujen hintoja marraskuusta helmikuun alkuun kahteen kohteeseen (Malaga, Madrid) ja välillä luulin pääseväni jyvälle kunkin yhtiön hinnoitteluperusteista ja niiden muuttumisesta ajan suhteen, mutta taitavat niiden optimointiohjelmat ja apparaatit olla fiksumpia kuin mihin yksittäinen matkan ostaja pystyy. Vaikka yleinen sääntö onkin että aikaisemmin saa halvemmalla kuin myöhemmin.

      Sekin lienee järkevää että hankitut liput myös käyttää, hah!

      Poista
  2. Heitin sinulle haasteen Kirjasfäärissä. http://kirjasfaari.fi/2013/05/liebster-blog/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! (Ettei pääse puuhat loppumaan.)Yritän vastailla toukokuussa.

      Poista