Eurooppa: Idea? Paikka? Mielentila?

[tien päältä]

Kyösti Salovaara, 2018.
Eurooppalaisen historian symboliikkaa Lissabonissa.

Tien päällä Euroopan tuntee persuksissaan. 

    Välillä meno on sutjakkaan mukavaa, toisinaan rapautunut asfaltti hakkaa hyvänkin auton iskareita kuin huonosti nukuttu yö väsynyttä mieltä.

    Niin huonoa tien päällystä kuin Suomen sivuteillä kohtaa, ei Espanjasta eikä Portugalista kuitenkaan löydä (jos ei aja hiekkateille).

    Tien päällä on aikaa ajatella.

    Ajatukset liikkuvat lähellä, pinnalla, kevyessä atmosfäärissä.

    Ollakseen syvällinen pitäisi olla sitä eikä näytellä.

    Mission impossible: Eurooppa!

Tietenkin Eurooppa on paikka.

    Tästä ei tarvitse kiistellä, ei ainakaan näyttävästi.

    Brittien brexit-äänestyksestä tuli kuluneeksi kaksi vuotta. Ei ole hyvää syntynyt, pahempaa odotellaan. Cabo de Rocan jylhä ranta Lissabonin liepeillä laskeutuu Atlanttiin Euroopan mantereen läntisimpänä pisteenä. Kohta se taitaa olla myös henkisen Euroopan läntisin kolkka. Jääkö irlantilainen Eurooppa yksin meren keskelle?

    Kulttuuri on tapoja.

    Onko myös Eurooppa ennen kaikkea tapoja, jotka riittävästi muistuttavat toisiaan? Rajoja ylittäessään ei tiedä mitä ylittää. Ylisummaan ruokapöytään istuessa huomaa kuinka isoja annoksia Euroopassa tarjotaan, niin että isollakin miehellä on työtä lautasen tyhjentämisessä. Ja jo pitkään olen ihmetellyt puhetta välimerellisestä ruokavaliosta: eivät täällä vihannekset kuulu normaaliannokseen. Tai no - täällä pitää itse ottaa vastuu itsestään ja tilata salaattia; Suomessa "hyvinvointivaltion" satraapit yrittävät pitää huolta myös siitä mitä syödään.

    Tien päällä autoja piisaa. Portugalissa liikenne on hullua hullumpaa. Moottoritiellä mennään kahtasataa. Ajetaan puskurissa kuin jarruja ei tarvittaisi lainkaan.

    Espanjassa meno on paljon säyseämpää ja kanssa-autoilijan huomioon ottavaa, ahtaasta tilasta huolimatta. Suomalaiset eivät aina osaa kotimaassaan käyttää laajaa tilaa sen ansaitsemalla tyylillä ajaessaan puskaisten metsien välissä luikertavilla maanteillä. Urbaanin kohtaamisen säännöissä riittää opettelemista.

    Liikkuminen on yhtä kaikki tapoja, siis kulttuuria ja naiivisti sanoen: Eurooppa.

Jaakko Salovaara, 2018.
Saksan ja Ruotsin välisen ottelun tunnelmaa
Lagosissa,  katutilaan laajentuvalla terassilla.
Tässä vaiheessa Saksa näytti pelastuvan pelin viimeisellä minuutilla
kuin Münchausen -
kiihkoileva yliherruus kostautui eilen keskiviikkona.
Mestarit kaatuvat, eläköön mestari.

Rajojen ylittäminen on helppoa, näkymätöntä. Silti tien päälle hakeutunut tietää, että jossakin rajoja suljetaan, ihmisiä työnnetään pois, koska he eivät kelpaa tänne, Eurooppaan.

    Kolmisenkymmentä vuotta sitten Lissabonissa tarjoilija veti huulet tiukaksi viivaksi jos erehtyi tilaamaan sapuskaa tai juomaa espanjaksi. Nyt ajat ovat toiset: kunhan yrität solkata espanjaa ja portugalia sekaisin ja hieman englantia mausteeksi, tarjoilija sanoo ”perfecto” ja nostaa peukalonsa pystyyn.

    Kaduilla ei ihmisiä erotella, ei ainkaan maksavaa turistia.

    Jalkapallokisojen aikana futis on yhteinen kieli, melkein kuin eurooppalainen mieli. Kulkipa missä tahansa, isossa tai pienessä kaupungissa, kuulee pitkälle kun joku tekee maalin. Kaikkien joukkueiden, kaikkien maiden, kannattajia riittää terasseille ja pieniin pubeihin huutamaan ja riemuitsemaan suosikkinsa onnistumisesta.

    Nationalismia ei kuitenkaan sovi unohtaa eikä vähätellä, vaikka yleinen ilme sallii kaiken ja ymmärtää, että jalkapallopelissä aina joku voittaa ja toinen häviää. 

    Jos voittajasta on epäselvyyttää, tarkistetaan videolta.

    Jalkapallofilosofi saattaa miettiä, onko sääntöjen tieteellisen tarkka noudattaminen oikeudenmukaisuutta vai pilaako se pelin idean ja dynamiikan.  Aikaisemmin tuomarit tekivät sattumanvaraisia virheitä, nyt kaikki sujuu manuaalin mukaan, mutta mitä fair play lopulta tarkoittaa?

    Tunteet pinnassa, tiellä ruuhkaa…

Katselen Lissabonissa otettua postikorttimaista valokuvaa. Se ei ole sinänsä kummallinen, erinomainen, erityinen eikä merkille pantava.

    Mutta siitä löytää eurooppalaista symboliikkaa jos haluaa löytää, ja miksi ei haluaisi kun ei muutakaan löydettävää ole.

    Kuvassa korvetti João Roby lipuu Tejoa (Tajoa) pitkin Atlantille päin.  Kristukselle rakennettu patsas suojelee taustalla jokea, merta ja kaupunkia. Mahtava riippusilta kuvastaa yhteisyyttä, pitkää rauhaa.

    Uskontojen ja sotien varjossa ja sisällä eurooppalainen mieli on kehittynyt hyvässä ja pahassa. Välistä tuntuu, että demokratia ja pulska hyvinvointi on päivän mittainen perhosen elämä.

    ”Englannissa 1500-luvun uskonkiihkojen yksityiskohdat saattavat tuntua nykyisin merkityksettömiltä, mutta 1540-luvulla niissä oli kirjaimellisesti kyse elämästä ja kuolemasta”, sanoo C.J. Sansom romaaninsa Kerettiläinen (alkuteos Lamentation 2014. Suom. Ilkka Rekiaro, Otava 2018.) saatesanoissa. Henrik VIII syrjäytti paavin Englannin kirkon johtoasemasta, mutta ailahteli sitten katolisten ja protestanttisten käytäntöjen välillä. Kerettiläisiä poltettiin roviolla, vaikka välillä oli vaikea sanoa kuka oli kerettiläinen, kuka jotakin muuta.

    Katolisia tapoja kunnioittavia sanottiin vanhoillisiksi, luterilaisia ja kalvinisteja kutsuttiin radikaaleiksi ja protestanteiksi. ”Käsitteillä vanhoillinen ja radikaali ei tuolloin vielä ollut sitä merkitystä, jonka ne myöhemmin saivat suhteessa yhteiskunnallisiin uudistuksiin”, Sansom jatkaa. ”Moni vaihtoi puolta vuosina 1532-1558 joko vilpittömän tunnustuksellisista syistä tai silkasta opportunismista.”

    Mutta onko mikään muuttunut kun kaikki on muuttunut?

    Mikä oikeastaan tänään, eurooppalaisesa katsannossa, on vanhoillista? Mikä on radikaalia, protestanttista? Kuinka usein takkia käännetään syystä ja milloin pelkästä opportunismista?

    Ja iso kysymys kuuluu: mikä idea Euroopalla on?

Kyösti Salovaara, 2018.
Cabo de Roca, Euroopan mantereen läntisin ranta -
kohta myös henkisen Euroopan reuna?

Vanhoillisuus vai protestanttius?

    Minkä suhteen?

    Onko Eurooppa kadottanut ideansa?

    Jokin aika sitten Helsingin Sanomissa Mari Kähkönen, ”lihava lakimies” Lappeenrannasta, kysyi onnettomana: ”Olen lihava mutta täysin terve – Minäkö tuhoan hyvinvointivaltion?”

    Kähkösen aiheellinen kysymys kuvastaa hyvin aikamme suvaitsemattomuutta, uudenlaista puritaanisuutta ja eräänlaista kollektiivisen ihanteen ylivaltaa yksilön ylitse. Enkä usko, että tämä on pelkästään suomalainen ilmiö.

    Niin ikään Helsingin Sanomissa kyseltiin, nyt toimituksen ”suulla” suomalaisilta mepeiltä: ”Mikä on Euroopan unionin polttavin kysymys tulevaisuudessa?”

    Kuten arvata saattaa mepit katsoivat Eurooppaa kollektiivin näkökulmasta. Yhtäkään suomalaista meppiä ei kiinnoista miten yksilölle käy, mitä yksilönvapauksille tapahtuu, miten yksilö (ihminen) pärjää omassa elämässään. Meppi katsoo pitkälle hallinnollisiin rakenteisiin ja lavealle geopolitiikkaan ja unohtaa, että jokaisella ihmisellä on vain yksi elämä, tässä ja nyt, elettävänään.

    Tietenkin mepit ovat ”oikeassa”, jos oleellista on katsoa pitkälle, siitä riippumatta miten yksilöt elämäänsä elävät. Täytyy ottaa huomioon (kirottu) ilmastonmuutos ja haasteet Euroopan rajoilla. Puhe ilmastonmuutoksen ehdottomista seurauksista ja käyttäytymismalleista muistuttaa Henrik VIII:tta, joka ei tiennyt kenet pitäisi polttaa roviolla.

    Modernissa Euroopassa varmuuden vuoksi ”poltetaan” (= asetetaan julkiseen häpeään valtamediasta someen saakka) kaikki, jotka matkustavat, lihovat, syövät punaista lihaa, lentävät lentokoneilla, ajavat bensiini- tai dieselautolla eivätkä iltarukouksessaan muista pyhittää seuraavaa päivää ilmastomuutoksen vastustamiseen.

    Muuan yrittäjä vertasi lentämistä ”pahuuden” harjoittamiseen. Ollaan aika pitkällä kun arkipäivän satunnainen turisti vertautuu niihin murhaajiin, jotka suorittavat tekonsa pelkästä pahuudesta.

Tien päältä näkee välillä kauas vaikka ei korkealle.

    Miten Euroopan idealle käy? Onko sitä olemassakaan?

    Missä viipyy palavasieluinen kerettiläinen joka muistuttaa, että lopulta yhteiskunnallisen toiminnan tulisi vapauttaa ihminen, yksilö elämään omaa, autenttista elämäänsä?

    Monesti lainaamani Ruurik Holm on korostanut, että yksilönvapaus, kyky valita, on ehkä primäärinen ehto ihmisen selviytymiselle, kun taas esimerkiksi tasa-arvoon pyrkiminen on vain keino saavuttaa tuo primäärinen arvo.

    Kuitenkin eurooppalaisessa tai suomalaisessa poliittisessa puheessa yksilön vapautumisesta puhumista vältetään, ikään kuin se olisi syntinen ajatus. Jostakin syystä moderni politiikka - joka näkee kaikkialla vain oikeuksia, mutta ei juuri lainkaan velvollisuuksia – on täysin sokea tuolle perimmäiselle ajatukselle, että historian pitkällä sillalla ihminen on jatkuvasti pyrkinyt vapautumaan ja että sillan toinen pää on vielä kaukana, jos kohta näkyvissä. Ihmisen vapautumisen historia on täynnä luokkien, heimojen ja ryhmien välisiä ristiriitoja, koska yhden vapautuminen on saattanut olla pois joltakin toiselta.

    Mutta aurinko laskee yhä länteen!

    Miten Euroopalle käy? Voiko mielentilasta päätellä jotakin?

    Onko mahdollista, että Euroopan idea vaipuu aaltoihin kuin Atlantis?

    Navigaattori näyttää täsmälleen paikkasi.

    Eurooppalaisen idean sijaintia on vaikeampi kohdentaa tuonne tai tänne.

Kyösti Salovaara, 2018.
Cabo de São Vicente, lähellä Sagresia  Portugalin lounaiskulmassa -
aurinko laskee länteen.
Vajoaako eurooppalainen ajatus kohtalon äärimmäisiin aaltoihin?

Sad Hill

[pitkässä kaaressa]

Kyösti Salovaara, 2018.
Sad Hill tänään.

Kaikenlaisia pyhiinvaellusmatkoja tehdään.

    Ne oikeat matkat ovat kenties aidosti uskonnollisia. Ihminen nöyrtyy, kumartaa ja näkee vaivaa ollakseen uskomansa jumalan arvoinen. Ollakseen epäitsekäs täytyy olla vähän itsekäs.

    Sitten on näitä muita, matkoja.

    Kuljetaan jonkun romaanin tapahtumapaikoilla. Kenties istutaan (Havannassa) kapakassa, jossa Hemingway kittasi illan mittaan parikymmentä tupladaiquiria (papadobleja) tai mennään (Madridissa) lounaalle ravintolaan, missä romaanin Ja aurinko nousee epäsankaripari syö viimeistä päivällistä.

    Joskus, arkaillen, mentiin (Pariisissa) melkein istumaan samaan ravintolan pöytään, jonka äärelle kuuluisa sosialistijohtaja Jean Jaurès ammuttiin. Aivan samaan pöytään ei tietysti uskaltanut istua. Jos Jaurès olisi saanut elää, ensimmäinen maailmansota olisi ehkä vältetty.

    Rauhanmiesten jäljillä pyhiinvaellusmatkat tuntuvat aidoilta, mutta mikä tässä maailmassa on aitoa?

Sad Hill sijaitsee Burgosissa, Espanjassa, kahden kylän välisellä karulla alueella, vuorien välisessä laaksossa missä karja laiduntaa. Ajoitpa Sad Hillin reunalle "pyhästä" Santo Domingo de Silosista tai vaatimattomasta Contrerasista, saat pelätä että auto hajoaa kuhmuraisella ja karkealla hiekkatiellä. Jos kävelet sinne, vaaditaan lujia jalkoja ja runsaasti juomavettä.

    Tännekin voi tehdä pyhiinvaellusmatkan.

    Ja kun astut lehmänläjään, ja pyyhit sontaa kengänpohjasta, uskallat miettiä ylevästi astuiko Clint Eastwood samaan läjään 52 vuotta sitten, kun täällä filmattiin yhtä Sergio Leonen mestariteoksista, westerniä Hyvät, pahat ja rumat (The Good, the Bad and the Ugly / Il buono, il brutto, il cattivo).

    Sad Hill on hautausmaa, jonne elokuvan tarina (aarteen etsiminen) huipentuu. Se on fiktiivinen paikka, ja kuitenkin faktisesti totta, sillä espanjalaiset sotilaat rakensivat hautausmaalta näyttävän kulissi-hautausmaan Leonen filmiä varten keväällä 1966.

    Ironista on, että Leonen lännenfilmiä ei kuitenkaan haudattu vuosien pimeään onkaloon, ja että varsinkin harrastajavoimin kunnostettu elokuvakulissi Burgosin takamailla kerää päivittäin ”pyhiinvaeltajia” luokseen. Sellaisia jotka eivät pelkää autonsa hajoamista ja sellaisia jotka jaksavat kävellä paahtavan auringon alla nähdäkseen paikan missä Clint Eastwoodin esittämä kyyninen palkkionmetsästäjä, hyvä, ampuu Lee Van Cleefin esittämän pahan. Paha ansaitsee palkkansa, koska on pelkästään paha, ahne. Miten palkkionmetsästäjä perustelee hyvyytensä on juttu sinänsä. Eli Wallachin esittämä ruma, on kaikkea sitä mitä ihminen raadollisimmillaan on, siis hyvin inhimillinen komediassaan.

    Elokuvan ohjaaja kertoi samaistuvansa tarinan (kyyniseen) hyvään – työtä tehdäkseen on tehtävä kaikenlaista rahasta.

    Pitkässä kaaressa ihminen löytää itsensä Sad Hillin roomalaista amfiteatteria muistuttavalta hautausmaalta Burgosin takamailta tai roomalaiselta sillalta mihin miljoonat askeleet ovat kaivertaneet jälkensä.

Kyösti Salovaara, 2018.
Tässä kolme miestä taisteli keskenään
saadakseen haudatun aarteen itselleen.

Tuo oli aasinsilta Salamancaan, missä roomalaiset rakensivat hienon sillan Tormes-joen ylitse.

    Sergion Leonen filmi kuvasi lännenmyyttiä, jota ei oikeastaan ole koskaan ollut olemassa. Siitä huolimatta satoja elokuvia on filmattu lännenmiehestä, joka kuvataan melkein aina kunnian miehenä tekemässä hyviä tekoja pelkästään sen takia, että jonkun niitä on tehtävä yhteisön lamautuessa pahan edessä. Leonen lännenfilmeissä kulunut myytti revittiin maan tasalle – ja silti se säilyy.

    Paljon sivistyneemmältä tuntuu Salamancan kaltainen kaupunki roomalaisten rakentaman sillan päässä. Tänä vuonna Salamancan yliopisto täyttää 800 vuotta! Kaupungissa asuu 150 000 asukasta ja yliopistossa ahertaa 30 000 opiskelijaa. Jokaisella askeleella voi kuulla ihmiskunnan sivilisaation ja sivistyksen kumahduksia, eikä aina niin kauniita kuin rakennukset ja plazat yrittävät kertoa viehättävällä olemuksellaan.

    Hyvien, pahojen ja rumien jäljiltä löytyy kaikenlaista.

    Kummallista on, että roomalaisten rakentamasta alkuperäisestä sillasta on jonkin verran yhä jäljellä, vaikka suuri osa on pitänyt vuosien kuluessa rakentaa uudestaan. Oleellista lienee, että roomalainen silta on olemassa, koska sitä on pikkuhiljaa ja uskollisesti kunnostettu. Tässä se muistuttaa sivistyksen kumulatiivista historiaa – ydin kestää ja lujenee, reunoilla monenlaiset virtaukset syntyvät ja kuolevat, kuivuvat kuin purosta valuva pisara paahteissa autiomaassa.

    Kun astelet Tormes-joen yli, mukulakivet rahisevat kengän alla ja kuulet historian huokailevan. Pitkässä kaaressa - pidemmässä kuin tämä silta - olet matkalla, joka ei pääty vaikka jonakin päivänä loppuu.

Kyösti Salovaara, 2018.
Roomalainen silta, Salamanca.

Kauneus on katsojan silmässä.

    Pysähdyt unikkoja kasvavan pellon reunaan. Unikot pilaavat viljelyksen, mutta verkkokalvolle jää hehkuva kauneus. Onko se turhan olemisen symboli? Vai juuri se mitä ihminen kaipaa?

    Pitkässä kaaressa pyhiinvaeltaja etsii itseään ja tietysti löytää jotakin, mitä ei halunnut löytää. Sekin kuuluu asiaan.

    Pyhiinvaeltaja katsoo peiliin: Hyvä? Paha? Ruma?

    Sad Hillin hautausmaalla lehmät ihmettelevät Arch Stantonin hautakumpua.

Kyösti Salovaara, 2018.

Sininen ja valkoinen

[taivastelua]

Kyösti Salovaara.
Taivas - Vanhakaupunki, Helsinki 10.6.2018.

Ollaan paikallaan ja ajetaan muualle.

    Katsotaan taivaalle, otetaan valokuvia sinisestä.

    Tiedetään ettei taivasta voi kuvata, mutta kuvataan silti. Yksi kuva kotinurkilta Malmilta, toinen Vanhastakaupungista meren rannalta, kaislikon keskeltä kun kaislan tupsun päässä räksyttää joku kerttunen ja sitten vielä Kotkasta, Katariinasta, venäläisten rakentaman linnoitusmuurin ulkopuolelta, melkein Putinin varpaita sivellen.

    Ei taivasta voi kuvata, koska ei sitä ole olemassa.

    Kolme kuvaa – mitä niissä on jos taivasta ei ole?

    Sinistä valoa, vai? Jos, niin mistä se tulee kaikkialle?

    Mistä se tulee jos mitään ei ole?

    Taas lehdessä kerrottiin, että Einsteinin kaava paljastaa avaruuden, mutta taivaasta ei puhuttu mitään. Kun minä kirjoitan pisteen virkkeen perään, ja joku olio kirjoittaa pisteen yhtä aikaa oman lauseensa perään miljoonan valovuoden päässä, niin eikö meillä ole täsmälleen sama sininen hetki? Myös kohta kun kirjoitamme seuraavan lauseen. Siitä riippumatta mitä Einsteinin kaava väittää, ja kuinka kovaa minä ja se olio menemme kohti jotakin. Ainakin Platon oli sitä mieltä. Olisi ollut jos Hesari olisi kysynyt.

    Piste tulee… tässä.

Maailman menoa on mukava taivastella nojatuolissa.

    Istun ja taivastelen.

    Eikä taivas putoa päälle.

    Viime torstaina kunnioitettu säveltäjä Kari Rydman kirjoitti blogiinsa Synkän yksinpuhelun. Sen aiheena oli liberaaliin valepukuun sonnustautunut uusi suvaitsemattomuus. Rydman kertoi kyllästyneensä edes mainitsemaan sitä ja kirjoittamaan siitä.

    ”Kaikkialla vaanivat kulttuuri- ja mielipidepoliisit”, Rydman kirjoitti, ”ja heidän pienimmätkin murahduksensa saavat huumaavan kaiun kaikissa medioissa. Julkiset toimijat vapisevat pelokkaina näiden murahdusten paineessa, olivatpa ne peräisin kuinka pieneltä ammattiloukkaantujien joukolta tahansa.”

    Onkohan maailma muuttunut, vai näyttääkö vain siltä?

    Pitkäpyrstöinen lintu hakeutuu pitkäpyrstöisen lajitoverinsa seuraan, koska haluaa omien geeniensä jatkuvan. Pyrstön pituudesta voi päätellä paljon. Lyhytpyrstöisillä on sitten oma klubinsa. Pitkäpystöinen ajattelee että vain pitkäpyrstöiset ovat arvokkaita pariutumaan, lyhytpyrstöisellä on toinen tähtäin seuraa etsiessä.

    Mutta onko myös kulttuuri evoluutiota, samaan seuraan hakeutumista? Samankaltaisuuden tavoittelua hinnalla millä hyvänsä?  Pitkäpyrstöiset karsastavat lyhytpyrstöisiä.

    ”Terve ja vakaa yhteiskunta sietää monenkaltaisia ajattelutapoja”, Rydman jatkoi juttuaan. "Yksi voi kaikessa rauhassa olla sitä, toinen tätä. Jonkun ajattelutapaa voi kummeksua ja oudoksua, mutta asiaa jää siihen. Tämä nykyinen yhteiskunta ei ole terve. Sen suurimpina käyttövoimina toimivat julmettu ja kovaääninen ’pöyristyminen’ ja suorastaan ammattimainen toistenkin puolesta hampaita kirskuttava ’loukkaantuminen’. Uutta vuotta 1918 on ehkä turha povailla, siihen rintamalinjat ovat liian moninaiset ja sekavat. Mutta tämä maailma ei ole lähelläkään sitä, missä haluan elää.”

    Sinisen taivaan alla kaikenväristä pessimismiä ja katkeruutta: onnellinen Suomen väki!

Pitääkö ajatella paljon, vähän vai ei lainkaan?

    Espoossa vietettiin ompelupäiviä.

    Tilaisuuden järjestäjä kertoi innostuneena, kuinka ompeleminen, vaatteiden valmistaminen, on jälleen nousussa ja että se johtuu osittain siitä, että Suomeen on syntynyt paljon kangastehtaita.

    Mutta suomalaiset eivät nyt ompele toteuttaakseen omaa taiteellisuuttaan tai säästääkseen rahaa. Näin meille vakuutettiin. Ei, päinvastoin, nämä uudenlaiset kankaat ovat kalliita, usein ihan ”luomua”, ja nyt nämä ompelijat kuulemma vastustavat halpa-asusteita ja saman tien globalisaatiota. Halutaan olla ”trumpilaisesti” kotikutoisia.

    Onko tämä totta?

    Eikö Suomessa saa edes ommella omaksi huvikseen, ollakseen oma disainerinsa vaan kaikki pitää perustella tiukan oikeaoppisesti yhteiskunnallisella tai moraalisella paatoksella?

    Kun äitini, räätälin tytär, neuloi ja leikkasi kankaita somiksi ja tyylikkäiksi vaatteiksi 1950-luvulla hän ei tehnyt sitä kapinoidakseen ”jotakin” vastaan vaan luodakseen sellaista kauneutta, joka tyydytti hänen silmäänsä.

    Saako Suomessa ajatella mitä haluaa? Eikö iloa ja kauneutta voi ja saa luoda pelkästään ilon ja kauneuden tähden?

    Alkaa epäilyttää.

Kyösti Salovaara.
Taivas - Malmi, Helsinki 10.6.2018.

Kesällä aivot pitää ripustaa naulakkoon.

    En tiedä miksi, mutta sellainen tapa täällä on, ja kenties myös  muualla.

    Ainakin jos voi jotakin päätellä Helsingin Sanomien kultuuriosaston jokakesäisestä tempauksesta otsikolla Kesä, kärpäset ja ruumis (10.6). Dekkareista siis kirjoitettiin, koska jostakin syystä niiden lukeminen, jopa Hesarin väelle, on sallittua kesällä.

    Tosin dekkareita ilmestyy nykyään niin paljon, ettei voi olla varma kannattaako niitä läpeensä kahlata. Mutta eroaako tämä ns. vakavien romaanien tilanteesta, sitä en osaa sanoa, vaikka osaankin ottaa sinisestä taivaasta kolme valokuvaa.

    Helsingin Sanomien kulttuuritoimitus tietysti vähättelee jännityskirjallisuutta heitellessään pieniä pätkiä muka-arvosteluina sivuilleen, mutta sekin on sallittua, varsinkin kesällä kun aivot siivotaan narikkaan.

    Minäkin pakkasin matkalukemista melkein täyden lentolaukullisen, ja taitavat olla melkein kaikki jännäreitä. Kaipa myös minulla on oikeus vaan ei velvollisuutta pistää aivoni naulakkoon, ihan perälle.

    Silti kapinoin ajatusta… että kesällä ei tarvitsisi rasittaa aivojaan, mutta myös sitä ajatusta karsastan, että salapoliisromaanien lukeminen on vähempiarvoista puuhaa kuin vakavien romaanien lukeminen, paperilta tai sähköisesti. Analoginen ja digitaalinen kirjain muuten näyttää samalta. Jos ei näyttäisi, sitä ei ymmärtäisi.

    Ollakseni ikävä, lainaan tähän Raymond Chandleria:

    ”Ekspressiivinen kirjallisuus ja eskapistinen kirjallisuus ovat arvostelijoiden slangia, aivan kuin abstraktisilla sanoilla olisi jokin ehdoton merkitys… Jokaisen ihmisen täytyy joskus paeta pois omien ajatustensa kuolettavasta kehästä… Tarkoitukseni ei ole saarnata salapoliisiromaanista ihanteellisena pakenemisen välineenä. Sanon ainoastaan että kaikki ajankuluksi lukeminen on pakenemista, olkoon aihe sitten kreikkaa, matematiikkaa, tähtitiedettä, Benedetto Grocea tai Unohtuneen miehen päiväkirja. Joka muuta väittää, on älyllinen keikari ja pelkkä aloittelija elämäntaidossa.” (Suom. Eero Huhtala.)

BBC ennustaa, että Belgia voittaa jalkapallon MM-kisat.

    No, Putin ne ainakin voittaa.

    Saa nähdä miten kansainvälinen poliitikkaa liikahtelee pelien päätyttyä.

    Aika moni veikkaa Brasiliaa. Espanja on voittanut maailmamestaruuden kerran ja Euroopan herruuden pari kertaa pallonhallintapelillään, joten kestääkö tuo tyyli nykyhetken säröä? Ja voi myös miettiä pystyvätkö Espanjan maajoukkueen ”katalaanimilitantit” todella pelaamaan täydellä sydämellä keskusvaltion ”puolesta” - saapas näkee mitä nappulakenkä tekee. Espanjan "moraalia" saattaa myös heikentää maajoukkuevalmentaja Jolen Lopeteguin ilmoitus siirtyä Real Madridin leipiin kisojen jälkeen. (Lisäys, keskiviikkona illalla  22:28, Madrid: Real Madrid -pestin julkaiseminen johti Lopeteguin potkuihin. Espanjan jalkapalloliitto ilmeisesti piti tilannetta mahdottoman joukkueen onnistumisen kannalta.)

    Belgia ja Brasilia ovat tulvillaan huipputähtiä.

    Pelkät tähdet eivät riitä, jos joukkue puuttuu. Yksin on eri asia kuin yhdessä.

    Saksa on kone, mutta joskus konekin menee epäkuntoon. Oikean öljyn valinta edellyttää momentumia. Hiukkaspäästöt huolestuttavat pientä kulkijaa.

    Tämä ei ole jalkapallokieltä eikä mitään. (Yhteiskunnallinen kannanotto?)

    Pistinpä sanoja peräkkäin. Se sallitaan koska aivot jäivät narikkaan.

    ”Nämä ovat sivullisen tarpeettomia ajatuksia”, kirjoitti Eeva-Liisa Manner andalusialaisessa vuoristokylässä, ”illan viiletessä, / kun taivas on syvä ja kirkas / ja verhottu aurinko paistaa / silkin läpi.”

Piti vielä meikäläistä elämää taivastellakseni lainata Nicolas Freelingiä.

    Siispä lainaan. Varmistan että kolmelle taivaankuvalle saadaan katetta. Siis perustelu.

    Romaanissa Sateisen maan kuningas (1966) Freelingin hollantilainen poliimies Van der Valk pohdiskelee pohjoisten kansojen romantiikan puutetta, ja sitä mitä intohimo on:

    ”Sitä on kahta lajia, hän tuumi. On pohjoinen laji, joka kuvittelee olevansa väkevää tunnetta ja on vain väkevää mielikuvitusta. Se koskee meitä: minua, saksalaisia, skandinaaveja, englantilaisia, amerikkalaisia. Me olemme taipuvaisia sameaan epätodellisuuteen ja nyyhkivään, kakistelevaan melodramaattisuuteen; meillä ei ole intohimoja mutta me kuvittelemme niitä niin tehokkaasti että olemme muka valmiit mihin tahansa mahtavaan dramaattiseen eleeseen. Se on meidän romantiikkaamme, joka ei ole romantiikkaa lainkaan vaan romantisoimista. Me vetistelemme ämpärikaupalla intohimosta jota meillä itse asiassa ei ole; me teemme itsemurhia kaiken aikaa ja sekin johtuu sulasta itsesäälistä. Meidän mahtavia elkeitämme elähdyttää kostea ja ylenpalttinen teatterintaju.” (Suom. Seppo Loponen.)

    Tuon analyysin jälkeen tekee mieli kysyä: Ovatko suomalaiset skandinaaveja vai kuuluvatko pikemminkin slaavilaisen bysantin varjostamaan kulttuuriin?

    En kysy, koska en tiedä eikä tietämättömyyttä pidä julistaa.

    Vain sellaista voi kysyä, mihin on vastaus.

    Näin sanoi joku viisas, vaikka en muista kuka.

    Olen muuten varma etteivät taivaasta ottamani kuvat menneet sekaisin.

    Usko tai älä, juuri tuollaiselta taivas näyttää Malmilla, Helsingin Vanhankaupungin rannassa ja Kotkassa meren keskellä.

Kyösti Salovaara.
Taivas - Katariinan meripuisto, Kotka 11.6.2018.

Flitcraft

[sattuman kaupalla]

Kyösti Salovaara, 2018.

Jostakin syystä ryhdyin miettimään Flitcraftin tapausta.

    Miksi?

    En osaa sanoa. En muista mistä ajatukset alkoivat. Enkä tiedä mihin ne päätyvät.

    Päädyinkö miettimään Flitcraftia tätä loputtonta SOTE-keskustelua seurattuani? Ei häntää eikä päätä. Niin kuin tiistaiaamuna muuan Helsingin yliopiston professori todisti Ylen Ykkösaamussa: ”Minulta on koko ajan kyselty minkä puolueen asiaa perustuslakikysymyksessä ajan. Minä vastaan, en minkään puolueen. Minun puolueeni on professori!”

    Arvatkaa pääsikö nauru?

    Että tuon miekkosen ainoa poliittinen näkemys on siinä, että hän toimii professorina yliopistolla.

    Jotkut muistavat 1960-luvun keskustelun porvarillisesta hegemonista. Silloinhan virkamiehet vakuuttivat olevansa puolueettomia. Jos joku heistä olisi sanonut puoluekantansa olevan virkamies, vasemmistolaiset kriitikot olisivat tikahtuneet nauruunsa.

    Nyt ei naurata ketään. Paitsi minua. Että jonkun ihmisen yhteiskunnallinen katsanto on professori!

Naiivi saa olla, mutta kannattaako se paljastaa?

    Entä sitten Flitcraft – eksistentialistinen sankariko?

    Kenties tämä pohdiskeluni johtuukin vanhenemisesta. ”Aika kuljettaa meitä samalla tavalla, nukkavierun elämän jokaisena päivänä”, Albert Camus mietti esseessä Absurdin muurit. ”Mutta sitten tulee hetki, jolloin meidän on itse kuljetettava sitä.”

    On tartuttava hetkeen, niin kuin tapana on sanoa kun ei muuta keksitä sanoa. Tai sanotaan tuo toisella tavalla, niin kuin Jean-Paul Sartre tiivistäessään eksistentialismin yhteen virkkeeseen: ”Ei ole mahdollista valita omaa aikaansa, mutta on pakko valita itsensä omassa ajassaan.”

    Kuinka usein se onnistuu? Itsen valitseminen?

    Useimmiten annamme ajan kuljettaa. Lastuna laineilla keinutaan kevyesti. Jos tämä vaatimus osallistua hetkeen koskee yksilöä suhteessa omaan aikaansa ja elämäänsä, miten käy yhteisölle? Onko silläkin eksistentialistinen valinnan hetki? Pitäisikö senkin valita ”itsensä” omassa ajassaan, koska mitään muuta aikaa ole ole käytettävissä?

    Tulisiko Flitcraft nähdä yleisenä ilmiönä eikä vain yksilön kokemuksena?

Heittelen kysymysmerkkejä aivan kuin ne olisivat ilmaisia.

    Tämä miekkonen, tämä Flitcraft vietti hyvää perhe-elämää Tacomassa. Hän oli menestyvä kiinteistövälittäjä. Hänellä oli asiat kunnossa, hieno perhe, viehättävä vaimo ja pari mukavaa lasta.

    Eräänä päivänä Flitcraft ei palannut kotiin. Hän katosi kuin tuhka tuuleen. Vaimo ja lapset eivät kuulleet miekkosesta sanaakaan. Heillä ei sinänsä ollut hätää, sillä Flitcraft jätti perheelleen mukavasti rahaa, jotta nämä saattoivat jatkaa turvallista elämää, nyt tosin ilman herra Flitcraftia.

    Viisi vuotta myöhemmin rouva Flitcraft kuvitteli nähneensä miehensä Spokanessa. Hän palkkasi yksityisetsivän avukseen. Tämä löysi herra Flitcraftin helposti.

    Kävi ilmi, että Flitcraftilla oli uusi perhe, uusi työpaikka, pari mukavaa lasta ja hän vietti säädyllistä pikkuporvarillista elämää Spokanessa, täysin samanlaista kuin hän oli viettänyt Tacomassa.

    Vaimo ei koskaan ymmärtänyt mitä aviomies oli tehnyt, mutta he erosivat sovussa.

Kyösti Salovaara, 2018.

Herra Flitcraft kertoi Sam Spadelle, yksityisetsivälle, että tuona päivänä mennessään aamiaistunnille hän käveli rakenteilla olevan talon ohi ja rakennustelineiltä putosi jonkinlainen palkki aivan hänen jalkojensa juureen.

    Flitcraft ei pelästynyt mutta järkyttyi. ”Hänestä tuntui kuin joku olisi nostanut kannen hänen elämänsä päältä ja antanut hänen katsella sen koneistoa”, Sam Spade muistelee Flitcraftia Dashiell Hammettin romaanissa Maltan haukka.

    Palkin pudotessa Flitcraftin viereen tämä tajusi, että ihmiset kuolivat umpimähkäisesti ja ”että he saivat elää vain niin kauan kuin sokea sattuma säästi heidän henkensä”.

    Koska sattumalta putoava palkki saattaisi koska tahansa päättää hänen päivänsä, Flitcraft ajatteli, hänkin muuttaisi omaa elämäänsä täysin sattumanvaraisesti. Hän ei palannut kotiin, kierteli Kaliforniaa muutaman vuoden ja päätyi sitten Spokaneen, meni naimisiin, sai lapsia ja ryhtyi viettämään täysin samanlaista elämää kuin mitä oli paennut, sattumanvaraisesti.

    Tarinan ironia ei jätä kylmäksi.

    Flitcraft ”mukautui palkkien putoilemiseen, ja kun niitä ei enää sen enempää pudonnut, hän mukautui niiden putoamattomuuteen.”

Olemmeko me kaikki eräänlaisia ”flitcrafteja”? Ainakin ajatuksissamme?

    Koska et voi valita aikaasi, valitse itsesi!

    Tämäkin kuulostaa komealta, mutta onko?

    Sanooko Sartre ja eksistentialismi syvän totuuden vai kertooko pelkän triviaalin huomion: koska aikakonetta ei ole, pysy siinä missä olet ja nauti sen kuin pystyt!

    Muuan kirjoittaja väitti, että Dashiell Hammettin Maltan haukka on paras populaari kuvaus eksistentialismista. Olisi kiva tietää lukivatko Sartre ja Camus Hammettia.

    Kovaksikeitettyjä romaaneja Sartre joka tapauksessa luki, jos nyt Ernest Hemingwaytä voi pitää ”kovaksikeitettynä” kirjoittajana. Yhtä kaikki, niin kuin Sartre sanoi, Hemingwayn ja Saint-Exupéryn jälkeisen kirjallisuuden pitää syöstä asiat ja ihmiset toimintaan: ”Antakaa salakuljettajan, tullimiehen, partisaanin ylittää vuoristo, antakaa lentäjän lentää sen yllä, ja hetkessä vuoristo nousee esiin näiden toisiinsa liittyneiden tekojen ansiosta, se ponnahtaa ulos kirjastanne kuin vieterin ponnahduttamana. Maailma ja ihminen siis paljastuvat toiminnassa. Ja kaikki ne toiminnat, joista me voimme puhua, palautuvat yhteen ainoaan: historian tekemiseen.”

    Herra professori, ymmärrätkö sinä tämän eksitentialismin dilemman? Sinä jonka yhteiskunnallisena näkemyksenä on olla professori? Tajuatko että historia pitää tehdä? Että ei voi antaa loputtomasti ajan kuljettaa meitä vaan joskus pitää tarttua siihen ja ryhtyä kuljettamaan sitä?

Tarkoituksena ei ole väittää SOTEsta mitään.

    Minussa on kolme Kyöstiä – tänään Kyöstin nimipäivänä kun tätä kirjoitan.

    Radikaali Kyösti tukee Sipilää ja Orpoa: tehkää se hemmetin SOTE! Syöskää asiat ja ihmiset toimintaan! Tehkää historiaa!

    Pragmaattinen Kyösti kannattaa oppositiota ja yliopistojen kelpo professoreja: otetaan varovaisesti, ei tehdä mitään hätiköiden, aloitetaan kaikki alusta, ei tässä mitään kiirettä ole, hyvä kun puuhastelua piisaa tuleville vuosille, kysytään Euroopalta saako...

    Anarkistinen Kyösti toivoo, että kaikki menee päin honkia, ettei mistään tule mitään vaan yhteiskunta ajautuu kaaokseen, josta… kenties jonakin päivänä nousee uudenlainen, autonomisten yksilöiden järjestäytynyt hyvinvointiyhteiskunta!

    Tai jos ei nouse, aina parempi. Kaikkeen tottuu, sanoi pässi kun päätä leikattiin.

Kyösti Salovaara, 2018.

Johdattelua eksistentialismiin:

Albert Camus: Kapinoiva ihminen. Esseitä ja katkelmia. Valikoinut Maija Lehtonen. Suom. Ulla-Kaarina Jokinen ja Maija Lehtonen. Otava 1971.

Dashiell Hammett: Maltan haukka. (The Maltese Falcon, 1930.) Suom. Kalevi Nyytäjä. WSOY, 1974.

Keijo Kettunen (toim.): Varjomiehen jäljillä – Dashiell Hammett 100 vuotta. Suomen dekkariseura, 1994.

Jean-Paul Sartre: Mitä kirjallisuus on? (Qu’est-ce que la littérature?, 1948.) Suom. Pirkko Peltonen ja Helvi Numminen. Otava, 1967, 1976.