[tien
päältä]
Kyösti Salovaara, 2018. Eurooppalaisen historian symboliikkaa Lissabonissa. |
Tien
päällä Euroopan tuntee persuksissaan.
Välillä meno on sutjakkaan
mukavaa, toisinaan rapautunut asfaltti hakkaa hyvänkin auton iskareita
kuin huonosti nukuttu yö väsynyttä mieltä.
Niin
huonoa tien päällystä kuin Suomen sivuteillä kohtaa, ei
Espanjasta eikä Portugalista kuitenkaan löydä (jos ei aja hiekkateille).
Tien
päällä on aikaa ajatella.
Ajatukset
liikkuvat lähellä, pinnalla, kevyessä atmosfäärissä.
Ollakseen
syvällinen pitäisi olla sitä eikä näytellä.
Mission
impossible: Eurooppa!
Tietenkin
Eurooppa on paikka.
Tästä
ei tarvitse kiistellä, ei ainakaan näyttävästi.
Brittien
brexit-äänestyksestä tuli kuluneeksi kaksi vuotta. Ei ole hyvää syntynyt, pahempaa odotellaan. Cabo de Rocan jylhä ranta
Lissabonin liepeillä laskeutuu Atlanttiin Euroopan mantereen
läntisimpänä pisteenä. Kohta se taitaa olla myös henkisen
Euroopan läntisin kolkka. Jääkö irlantilainen Eurooppa yksin meren keskelle?
Kulttuuri
on tapoja.
Onko
myös Eurooppa ennen kaikkea tapoja, jotka riittävästi muistuttavat
toisiaan? Rajoja ylittäessään ei tiedä mitä ylittää.
Ylisummaan ruokapöytään istuessa huomaa kuinka isoja annoksia
Euroopassa tarjotaan, niin että isollakin miehellä on työtä
lautasen tyhjentämisessä. Ja jo pitkään olen ihmetellyt puhetta
välimerellisestä ruokavaliosta: eivät täällä vihannekset
kuulu normaaliannokseen. Tai no - täällä pitää itse ottaa vastuu itsestään ja tilata salaattia; Suomessa "hyvinvointivaltion" satraapit yrittävät pitää huolta myös siitä mitä syödään.
Tien
päällä autoja piisaa. Portugalissa liikenne on hullua hullumpaa.
Moottoritiellä mennään kahtasataa. Ajetaan puskurissa kuin jarruja
ei tarvittaisi lainkaan.
Espanjassa
meno on paljon säyseämpää ja kanssa-autoilijan huomioon ottavaa, ahtaasta tilasta huolimatta. Suomalaiset eivät aina osaa kotimaassaan käyttää laajaa tilaa sen ansaitsemalla tyylillä ajaessaan puskaisten metsien välissä luikertavilla maanteillä. Urbaanin kohtaamisen säännöissä riittää opettelemista.
Liikkuminen
on yhtä kaikki tapoja, siis kulttuuria ja naiivisti sanoen: Eurooppa.
Rajojen
ylittäminen on helppoa, näkymätöntä. Silti tien päälle
hakeutunut tietää, että jossakin rajoja suljetaan, ihmisiä
työnnetään pois, koska he eivät kelpaa tänne, Eurooppaan.
Kolmisenkymmentä
vuotta sitten Lissabonissa tarjoilija veti huulet tiukaksi viivaksi
jos erehtyi tilaamaan sapuskaa tai juomaa espanjaksi. Nyt ajat ovat
toiset: kunhan yrität solkata espanjaa ja portugalia sekaisin ja
hieman englantia mausteeksi, tarjoilija sanoo ”perfecto” ja nostaa
peukalonsa pystyyn.
Kaduilla
ei ihmisiä erotella, ei ainkaan maksavaa turistia.
Jalkapallokisojen
aikana futis on yhteinen kieli, melkein kuin eurooppalainen mieli.
Kulkipa missä tahansa, isossa tai pienessä kaupungissa, kuulee
pitkälle kun joku tekee maalin. Kaikkien joukkueiden,
kaikkien maiden, kannattajia riittää terasseille ja pieniin
pubeihin huutamaan ja riemuitsemaan suosikkinsa onnistumisesta.
Nationalismia
ei kuitenkaan sovi unohtaa eikä vähätellä, vaikka yleinen ilme
sallii kaiken ja ymmärtää, että jalkapallopelissä aina joku
voittaa ja toinen häviää.
Jos
voittajasta on epäselvyyttää, tarkistetaan videolta.
Jalkapallofilosofi
saattaa miettiä, onko sääntöjen tieteellisen tarkka noudattaminen
oikeudenmukaisuutta vai pilaako se pelin idean ja dynamiikan. Aikaisemmin
tuomarit tekivät sattumanvaraisia virheitä, nyt kaikki sujuu
manuaalin mukaan, mutta mitä fair play lopulta tarkoittaa?
Tunteet
pinnassa, tiellä ruuhkaa…
Katselen
Lissabonissa otettua postikorttimaista valokuvaa. Se ei ole sinänsä
kummallinen, erinomainen, erityinen eikä merkille pantava.
Mutta
siitä löytää eurooppalaista symboliikkaa jos haluaa löytää, ja
miksi ei haluaisi kun ei muutakaan löydettävää ole.
Kuvassa
korvetti João Roby lipuu Tejoa (Tajoa) pitkin Atlantille päin. Kristukselle rakennettu patsas suojelee taustalla jokea, merta ja
kaupunkia. Mahtava riippusilta kuvastaa yhteisyyttä, pitkää
rauhaa.
Uskontojen
ja sotien varjossa ja sisällä eurooppalainen mieli on kehittynyt
hyvässä ja pahassa. Välistä tuntuu, että demokratia ja pulska hyvinvointi on päivän mittainen perhosen elämä.
”Englannissa
1500-luvun uskonkiihkojen yksityiskohdat saattavat tuntua nykyisin
merkityksettömiltä, mutta 1540-luvulla niissä oli kirjaimellisesti
kyse elämästä ja kuolemasta”, sanoo C.J. Sansom romaaninsa
Kerettiläinen (alkuteos Lamentation 2014. Suom. Ilkka
Rekiaro, Otava 2018.) saatesanoissa. Henrik VIII syrjäytti
paavin Englannin kirkon johtoasemasta, mutta ailahteli sitten katolisten ja
protestanttisten käytäntöjen välillä. Kerettiläisiä poltettiin
roviolla, vaikka välillä oli vaikea sanoa kuka oli kerettiläinen,
kuka jotakin muuta.
Katolisia
tapoja kunnioittavia sanottiin vanhoillisiksi, luterilaisia ja
kalvinisteja kutsuttiin radikaaleiksi ja protestanteiksi.
”Käsitteillä vanhoillinen ja radikaali ei tuolloin vielä ollut
sitä merkitystä, jonka ne myöhemmin saivat suhteessa
yhteiskunnallisiin uudistuksiin”, Sansom jatkaa. ”Moni vaihtoi
puolta vuosina 1532-1558 joko vilpittömän tunnustuksellisista
syistä tai silkasta opportunismista.”
Mutta
onko mikään muuttunut kun kaikki on muuttunut?
Mikä oikeastaan tänään, eurooppalaisesa katsannossa, on vanhoillista? Mikä
on radikaalia, protestanttista? Kuinka usein takkia käännetään
syystä ja milloin pelkästä opportunismista?
Ja
iso kysymys kuuluu: mikä idea Euroopalla on?
Kyösti Salovaara, 2018. Cabo de Roca, Euroopan mantereen läntisin ranta - kohta myös henkisen Euroopan reuna? |
Vanhoillisuus
vai protestanttius?
Minkä
suhteen?
Onko
Eurooppa kadottanut ideansa?
Jokin
aika sitten Helsingin Sanomissa Mari Kähkönen, ”lihava
lakimies” Lappeenrannasta, kysyi onnettomana: ”Olen lihava mutta
täysin terve – Minäkö tuhoan hyvinvointivaltion?”
Kähkösen
aiheellinen kysymys kuvastaa hyvin aikamme suvaitsemattomuutta,
uudenlaista puritaanisuutta ja eräänlaista kollektiivisen ihanteen
ylivaltaa yksilön ylitse. Enkä usko, että tämä on pelkästään
suomalainen ilmiö.
Niin
ikään Helsingin Sanomissa kyseltiin, nyt toimituksen ”suulla”
suomalaisilta mepeiltä: ”Mikä on Euroopan unionin polttavin
kysymys tulevaisuudessa?”
Kuten
arvata saattaa mepit katsoivat Eurooppaa kollektiivin näkökulmasta.
Yhtäkään suomalaista meppiä ei kiinnoista miten yksilölle käy,
mitä yksilönvapauksille tapahtuu, miten yksilö (ihminen) pärjää
omassa elämässään. Meppi katsoo pitkälle hallinnollisiin rakenteisiin ja lavealle geopolitiikkaan ja unohtaa,
että jokaisella ihmisellä on vain yksi elämä, tässä ja nyt,
elettävänään.
Tietenkin
mepit ovat ”oikeassa”, jos oleellista on katsoa pitkälle, siitä
riippumatta miten yksilöt elämäänsä elävät. Täytyy ottaa
huomioon (kirottu) ilmastonmuutos ja haasteet Euroopan rajoilla. Puhe
ilmastonmuutoksen ehdottomista seurauksista ja käyttäytymismalleista
muistuttaa Henrik VIII:tta, joka ei tiennyt kenet pitäisi polttaa
roviolla.
Modernissa
Euroopassa varmuuden vuoksi ”poltetaan” (= asetetaan julkiseen
häpeään valtamediasta someen saakka) kaikki, jotka matkustavat, lihovat, syövät punaista
lihaa, lentävät lentokoneilla, ajavat bensiini- tai dieselautolla
eivätkä iltarukouksessaan muista pyhittää seuraavaa päivää
ilmastomuutoksen vastustamiseen.
Muuan
yrittäjä vertasi lentämistä ”pahuuden” harjoittamiseen.
Ollaan aika pitkällä kun arkipäivän satunnainen turisti vertautuu niihin
murhaajiin, jotka suorittavat tekonsa pelkästä pahuudesta.
Tien
päältä näkee välillä kauas vaikka ei korkealle.
Miten
Euroopan idealle käy? Onko sitä olemassakaan?
Missä
viipyy palavasieluinen kerettiläinen joka muistuttaa, että lopulta
yhteiskunnallisen toiminnan tulisi vapauttaa ihminen, yksilö elämään
omaa, autenttista elämäänsä?
Monesti
lainaamani Ruurik Holm on korostanut, että yksilönvapaus,
kyky valita, on ehkä primäärinen ehto ihmisen selviytymiselle, kun
taas esimerkiksi tasa-arvoon pyrkiminen on vain keino saavuttaa tuo
primäärinen arvo.
Kuitenkin
eurooppalaisessa tai suomalaisessa poliittisessa puheessa yksilön
vapautumisesta puhumista vältetään, ikään kuin se olisi syntinen
ajatus. Jostakin syystä moderni politiikka - joka näkee kaikkialla
vain oikeuksia, mutta ei juuri lainkaan velvollisuuksia – on täysin
sokea tuolle perimmäiselle ajatukselle, että historian pitkällä
sillalla ihminen on jatkuvasti pyrkinyt vapautumaan ja että sillan
toinen pää on vielä kaukana, jos kohta näkyvissä. Ihmisen vapautumisen historia on täynnä luokkien, heimojen ja ryhmien välisiä ristiriitoja, koska yhden vapautuminen on saattanut olla pois joltakin toiselta.
Mutta aurinko laskee yhä länteen!
Miten
Euroopalle käy? Voiko mielentilasta päätellä jotakin?
Onko
mahdollista, että Euroopan idea vaipuu aaltoihin kuin Atlantis?
Navigaattori
näyttää täsmälleen paikkasi.
Eurooppalaisen
idean sijaintia on vaikeampi kohdentaa tuonne tai tänne.
Kyösti Salovaara, 2018. Cabo de São Vicente, lähellä Sagresia Portugalin lounaiskulmassa - aurinko laskee länteen. Vajoaako eurooppalainen ajatus kohtalon äärimmäisiin aaltoihin? |