Kaupunkidebatti kuutamolla

[Vai heräsikö Hesari uuteen todellisuuteen?]

J.S. 2023.

LIIKENNEPOLITIIKKA on Helsingin identiteettipoliittinen taistelutanner numero yksi. Tätä ajatusta on vaikea välttää, kun seuraa kuntapoliitikkojen vääntöä ihmiskadosta kärsivän Helsingin ydinkeskustan kohtalosta… Ydinkeskustan liikennejärjestelyitä lähdetään kehittämään pohjalta, jossa keskeinen Kaivokatu aiotaan sulkea autojen läpiajoliikenteeltä. Autoilijoiden sijaan nyt panostetaan kävelyolosuhteiden parantamiseen ja joukkoliikenteen sujuvoittamiseen. Äänestys oli tiukka kuten äänestykset blokkiutuvassa liikennepolitiikassa tuppaavat nykyään olemaan. Tällä kertaa Sdp asettui vihreiden ja vasemmistoliiton leiriin ja jätti kokoomuksen ja perussuomalaiset soittelemaan lehdellä. Vaikka päätösteksti kytkee liikennejärjestelyt nimenomaan keskustan elinvoimaan, päätöstä edeltävässä keskustelussa sivuutettiin jälleen ydinkeskustan ilmeisin ongelma lähes kokonaan.

Liikkuipa ihminen millä välineellä tahansa, hänellä pitäisi ensin olla joku syy tulla keskustaan. Tähän kysymykseen Helsingillä ei oikein tunnu olevan kykyä paneutua.

- Kaupunkitoimituksen esihenkilö Lari Malmberg Helsingin Sanomissa 21.9.2023 kolumnissaan Helsingin keskustan kohtalonkysymyksestä ei vieläkään puhuta.

Samalla kun kaupunkiin visioidaan urbaaneja kävelyalueita, haravoivat tuhannet helsinkiläiset pihoja, tarkistavat räystäskouruja ja jakavat naapurien kanssa tulevia lumenkolausvuoroja. Kaupunginosien omissa ryhmissä vaihdetaan tietoa siitä, mitä vaikkapa kaavoituksessa tapahtuu ja mitä se alueelle tarkoittaa.

Kiinnostaako Suutarila tai Puistola ketään?

Tilastoilla ei pääse käsiksi siihen, mikä on kaupunkikeskustelussa pielessä. Kyse on epämääräisestä tunteesta, että keskustelu pyörii vain kantakaupungin tai tiiviin kerrostaloajattelun ympärillä. Sujuvien raideyhteyksien varrella sijaitsevat kerrostalot ovatkin hyvä tapa asua, mutta eivät ainoa.

Päättäjät, antakaa siis keskusta-asumisen lisäksi visio tulevaisuudesta myös hiljaisemmille asuinalueille – isosti ja näiden alueiden moninaisuus tunnustaen. Ei tehdä Helsingin kaupunkikehityksestä ideologista arvotaistelua, jossa kaupunkilaisten elämäntapoja aletaan asettaa arvojärjestykseen. 

- Helsingin Sanomien vastaava päätoimittaja Erja Yläjärvi 24.9.2023 kolumnissaan Hyvää elämää on keskustan ulkopuolellakin.

Ken kuuhun kurkottaa, se pusikkoon kupsahtaa.

- trad.

Ketä kiinnostaa?

    Loputon keskustelu Helsingin kuihtuvasta keskustasta – keskustelu joka jatkuu eikä pääty.

    Alussa lainaamani Helsingin Sanomien toimittajat Lari Malmberg ja Erja Yläjärvi kiteyttävät hyvin keskustelun ydinongelmat. Ensinnäkin, miksi keskustan pitäisi olla keskustelun keskipiste ja toisekseen, miksi kenenkään kannattaa nykyään mennä kaupungin keskustaan, josta suurin osa kaupoista on siirtynyt lähiöiden ostoskeskuksiin. Kaupunkidebatti kulminoituu sitten epäoleelliseen: autot pois keskustasta vs. lisää parkkipaikkoja keskustaan. Autot eivät todellakaan ole ongelma, niin kuin Lari Malmberg toteaa, koska vain 7000 autoa ajaa päivittäin Helsingin keskustan läpi yhteisössä jossa asuu miljoona ihmistä. 

    Keskustelu kaupungeista ei tietenkään alkanut eilen eikä toissapäivänä, vaan viimeistään 60-luvulla, jolloin länsimaissa syntyi monenlaisia yhden asian liikkeitä vastustamaan kokemiaan epäkohtia.

    Mutta se, että kaksi Hesarin päällikkötoimittajaa kehottaa nyt päättäjiä kohdistamaan huomionsa muualle kuin siihen kuinka monta jalankulkukatua Helsingin keskustaan pitää saada, kuulostaa melkein koomiselta, sillä mikä muu taho yksisilmäistä keskustadebattia on käynyt kuin Helsingin Sanomat?

Kyösti Salovaara, 2023.

Puerta del Sol, Madrid.

Kaupunkikeskustan intohimoisina debatööreinä ovat tietenkin - journalistien lisäksi ja journalistien tukena - olleet ”edistykselliset” arkkitehdit, kaupunkisuunnittelijat ja urbaanisosiologit ja edellisten johdattelemana joukko poliitikkoja.

    Tälle porukalla ovat kaupunkikeskustojen ulkopuolelle kohonneet mielenkiinnottomat lähiöt edustaneet 1970-luvulta asti jotakin perimmäistä pahaa, sekä rakennusten ulkonäön että sinne muuttaneiden ihmispoloisten elämänpiirin johdosta. 

     Kuinkakohan monta juttua Hesari on julkaissut ”betonilähiöistä” ja brutaalin Itä-Pasilan onnettomasta arkkitehtuurista? 

     Hesarin päätoimittaja kysyy nyt miksi huomiota ei kiinnitetä keskustan ulkopuolisiin, rauhallisen ja viihtyisän elämänpiirin lähiöihin joissa ihmiset puuhailevat kaikenlaista ja kaikkea muuta kuin kiroilevat betonibrutalismin vankeina. Hyvä kysymys - Yläjärven tuleekin esittää se hetikohta oman toimituksensa veteraaneille ja nuoremmalle, Kallion ja Punavuoren charmista hurmaantuneelle journalistiväelleen.

    Monta kertaa olen kysynyt, myös tällä palstallani, käyvätkö keskustaromantikot koskaan elämänsä aikana Tullinpuomia ja Arabianrantaa pohjoisempana, ajavatko he koskaan lauantai-iltapäivänä autojen valtaamilla pääkaupunkiseudun kehäteillä, tietävätkö he lainkaan miltä suomalainen lähiö näyttää?

    Päätin muutama vuosi sitten ottaa valokuvia Siltamäki-Suutarilan ”betonitaloista” kun keskustelu kantakaupungista kävi kuumana. Etsin siis betonibrutalismia, mutta löysin vain viihtyisiä pihoja suureksi kasvaneiden puiden ja pensaitten kätköistä, enkä oikeastaan saanut yhtään kuvaa betoniseinistä. Perinteisissä lähiöissä kerrostalot ovat niin kaukana toisistaan, että väliin mahtuu ”kokonaisia metsiköitä”.

    Ironista tietenkin on, ja tässäkin Hesari on taas ollut pukkina kaalimaan vartioinnissa, uusien ”merilähiöiden", tyyliin Kalasatama ja Jätkäsaari, kritiikitön ihailu, kun tosiasia on että ne vasta brutaaleja kokonaisuuksia ovatkin, jos niitä vertaa vanhojen lähiöiden avariin pihapiireihin.

    Tunnustan kyllä, että koronapandemia sai minut hylkäämään Nuuksion metsät (koska siellä käveli ”koko Helsinki”) ja samoilemaan edellä mainituissa merilähiöissä, ja jos olisin nuorempi, voisin mieluusti muuttaa niihin asumaan hypervihreästä lähiöstäni.

    Kovin on kaupunkidebattia kuutamolla käyty.

Kyösti Salovaara, 2023.

Promenade des Anglais, Nizza.
Ironmanin MM-kisojen takia autot olivat bulevardilta poissa.

Maailmassa on pirullisia asioita, joille ei mahda mitään.

    Monen ”edistyksellisen” kaupunkisuunnittelijan ja urbaanifilosofin mielestä pirullisin kaikista asioista on henkilöauto. Niin kuin Malmberg kolumnissaan kirjoitti, poliittisia päätöksiä tehdään yhden äänen enemmistöllä tarkoituksena karkottaa henkilöautot Helsingin keskustasta niin pitkälle kuin pippuri kasvaa. Nämä romantikot eivät tajua, että tässä tapauksessa pippuri kasvaa jo Kehä ykkösen reunamailla ja siitä eteenpäin kaikilla suunnilla. Kaupunkiedistykselliset ahdistetaan Helsingin keskustaan, missä laveat tiet ovat talvella pirun tuulisia bulevardeja tyystin vailla kepeästi olostaan nauttivia helsinkiläisiä, turisteista puhumattakaan.

    Mikä tässä mättää?

    Yritetäänkö Helsingissä matkia Kööpenhaminan, Amsterdamin, Nizzan ja jopa vähitellen autotonta keskustaa rakentavan Madridin keskustojen charmia ja vilkasta elämää? Jos yritetään, onko tajuttu mihin edellä lueteltujen kaupunkien viehätys perustuu, mistä vilkkaus syntyy, mistä pulu pissii?

    Väitän: ei ole tajuttu. Ja jatkan: en todellakaan halua henkilöautoja kaupunkien keskustaan vaan ravintoloita, kauppoja, elämämyspisteitä jne.

    Viehättävät ja vilkkaat kaupungit ovat onnistuneet - hyvän ilmastonsa lisäksi - yhdistämään massaturismin ja paikallisen elämän niin, että kaikki tuntuvat nauttivan yhteiselämästä. Melkein kaikki, sillä Barcelonan ja Venetsian kaltaisia paikoissa paikallisten mitta on tullut täyteen, mutta ei sekään autojen määrästä johdu vaan ihmisten, jotka valtaavat osan asuntokannasta omaksi huvikseen.

     Myös urbaanin elämän perinteillä voi olla sijansa tässä kehityksessä. Esimerkiksi Espanjassa perheet lähtevät ystävineen sunnuntaisin syömään kaupunkien keskustaravintoloihin mutta myös tien varsien krouveihin, jotka viikonloppuisin pursuavat asiakkaita. Helsingin keskusta ei sitä vastoin houkuttele sunnuntaisin perheitä Espoosta tai Vantaalta eikä edes Suutarilasta lounaalle ravintoloihin - semminkään kun niistä monet ovat sunnuntaisin kiinni.

    Niinpä tuntuu, että kun haaveillaan vilkkaasta Helsingin keskustasta, haaveillaan sellaisesta perinteisestä elämänmuodosta, joka Suomesta puuttuu. Eilinen The Guardian kertoi, että Pariisin komeaa Champs-Élyséetä käyttää päivittäin 100 000 jalankulkijaa, joista 72 % on turisteja ja 22 % paikallista työväkeä. Joten vain 6 % on "paikallisia" asukkaita. Sen lisäksi 8-kaistaisella bulevardilla kulkee 3000 autoa tunnissa.

    Jos Helsingin ydinkeskustaan rakennetaan 10 000 ihmiselle asunto, niin kuinka moni heistä käy viikonloppuna "ulkona" syömässä, jos he nyt Espoossa, Vantaalla ja Sipoossa asuessaan syövät sunnuntaisin kotona? Määritteleekö ihmisen käyttäytymistä kulttuuriperinne vai ajan henki, sitähän me emme taida tietää. Onko suomalaiselle ulkotila edelleen metsä ja järvi kun se eteläeurooppalaiselle on katu ja plaza?

Kyösti Salovaara, 2023.

Carcassonne, Ranska.

Kaupunkidebatti ajautuu jatkuvasti sivuteille, kun kaikki huomio ja intohimo keskitetään henkilöautoon ja sen häivyttämiseen silmistä.

    Jatkuvasti saamme lukea jonkun toimittajan tai poliitikon ihastuneita kommentteja Kööpenhaminan tai Amsterdamin pyöräilykeskustasta, ja pitäväthän ne paikkansa. Mutta kun kommentoija samalla yrittää väittää, että kyseisestä maasta henkilöautot on karkotettu pois, lukija saa totaalisesti väärän käsityksen esimerkiksi Tanskasta tai Hollannista.

    Ajoin muutama viikko sitten Kööpenhaminan ohi etelään, Saksaan päin. Yllätyin taas kerran: onko missään niin paljon henkilöautoja pienellä alueella kuin Tanskassa? Toinen yllätys: tanskalaiset autoilijat ovat todella holtittomia, paljon kurittomampia kuin italialaiset, ranskalaiset tai espanjalaiset. No, Portugalissa on tanskalaisten tapaista tolkutonta liikennekulttuuria. Muutama vuosi sitten ajoin Amsterdamissa: en ole missään kohdannut pahempia autoruuhkia kuin Amsterdamin kehäteillä.

    Kuten sanoin: toimittajat ja poliitikot, menkää jonakin lauantaina Helsingin kehäteille, tarkkailkaa, olkaa puolueettomia, tehkää johtopäätöksiä.

    Sen jälkeen kukaan teistä ei enää ilmesty lehden palstoille tai eduskunnan puhujapönttöön väittämään, että kyllä auto Taka-Pölhössä on tarpeellinen mutta ei sitä kukaan Etu-Töölössä tarvitse.

    Kävin muuten toissaviikolla Carcassonnen kaupungissa Lanquedocin maakunnassa Ranskassa, melkein jo Pyreneiden varjossa.

    Keskiajalla tuossa muurien suojelemassa kaupungissa asui kataareja, jotka virallisen katolilaisuuden mukaan olivat kerettiläisiä. 1200-luvun alkupuolella paavi lähetti sotajoukot kukistamaan kerettiläiset, myös Carcassonnen kaupunkilinnoitus vallattiin ja kerettiläiset häädettiin turvattomalle maaseudulle kaupunkilinnoituksen läheisyyteen. 

    Tästä vetäisen kaarista oudoimman: ovatko oikeaoppiset kaupunkidogmaatikot vallaneet myös Helsingin keskustan ja kerettiläiset asukkaat karkotettu lähiöihin betonin ja metsiköiden turvattomaan elämänpiiriin?

Kyösti Salovaara, 2023.

Keskustaromantikon päiväuni: olisipa Helsinki
kuin Cinque Terren kylät Ligurian rannikolla Italiassa.

     

Silmänräpäyksiä

 [etäällä ja liki]

Kyösti Salovaara, 2023.

1/50.
Ammattipyöräilyn liikettä Paseo del Pradolla
Madridin keskustassa.

Demokratia on eräs hallitsemisen muoto eikä mikään kansanomaisten tuntojen kylpylä.

- Ralf Dahrendorf: Huomisen Eurooppaan, 1990. Suomeksi Kirjayhtymä, 1991.

Joustava ei repeä. Suomi ei ole joustava, kehittyvä.

- Helsingin Sanomat pääkirjoituksessaan 17.9.2023.

Mikä minä siis olen nyt?

- Mick Herron: Todelliset tiikerit, 2016. Suomeksi Docendo, 2022.

Kun kulkee etäälle, näkee taakse jääneen symmetrisinä kuvioina, kuin palapelinä. Kun seisoo lähellä, silmänräyskään ei paljasta mitä tapahtuu.

    Molempiin meidät velvoitetaan. Katsoa etäälle, tuntea lähellä tapahtuvan liike ja energia.

    Espanjan ympäriajon viimeistä etappia kierretään Madridin keskustassa. Katsojat tungeksivat Paseo del Pradon ”mellakka-aidoilla”. Kännykät sanovat klik klik. Ohittavien pyöräilijöiden ilmavirta huojuttaa aidan yli kurkottavien kasvoja ja hiuksia.

     Tänä vuonna - ja miksei aina -  La Vueltassa aavistaa positiivisen kierteen. Tänä vuonna poikkeuksellisesti ”mestaritallin” apuajajasta tuleekin koko kilpailun kunkku.

     Koska en ole kolmeen viikkoon katsonut suomalaista telkkaria enkä kuunnellut ajankohtaisohjelmia radiosta, saan luetusta mediasta hieman kummallisen käsityksen kotoisista ongelmista. Suomi huolestuu ja vaikeroi. Ei jousta. Negatiivinen kierre ulottuu tuhansien kilometrien päähän.

En ota kantaa itse asiaan. Hymyilen pirullisesti.

    Suomessa - siltä näyttää - kaikki porukat, pienet ja isot, tärkeät ja yhdentekevät vaikeroivat kun hallitus aikoo oikaista julkisen talouden velkakierteen. Positiivinen yritys ei kelpaa professoreille, kirjailijoille, komeljanttereille, ay-pomoille, opettajille, oppilaille, marttakerhoille, Takapölhön hirviporukalle, urheiluseuroille, kirjastoihmisille, sukankutojille eikä edes AI-kompressoreille, mitä lienevätkin.

    Ralf Dahrendorf taisi olla väärässä suomalaisen demokratian suhteen: oleellista ei ole vaalitulos vaan kansallisessa murheessa kylpeminen kun valtion rahahanoja supistetaan ja taloutta tervehdytetään.

    Mieleeni muistuu hyvän ystäväni pikkupoika takavuosilta. Kun hän meni kauppaan äitinsä kanssa ja pyysi karkkia, äiti yleensä kieltäytyi ja poika heittäytyi heti selälleen kaupan lattialle ja sätki kaikin raajoin kuin selälleen kierräytetty hämähäkki. Temppu tehosi: poika sai karkkia suun täydeltä.

    Nyt suomen eliitti heittäytyy selälleen Suomen lattialle: lisää karkkia!

Kyösti Salovaara, 2023.

Ornithological Park of Pont de Gau, Camarque.

Helsingin Sanomien mielipideosastosta on tullut uusi Kansanradio, mutta siinä missä Ylellä kansan mielipidettä julistaa ”rahvas”, Hesarissa julmistelee päivästä toiseen koulutetut ja kaiken tietävät tiedemiehet ja -naiset ja kirjailijat ja teatteriväki ynnä muut korkeammalle oksalle päässeet.

    Hyvin tyypillinen oli tällä viikolla kirjailijana tunnetun Heli Laaksosen mielipidekirjoitus, jossa Laaksonen käytti matematiikkaa luovasti väittämällä, että kun kirjojen alvi nousee 40 %, niin piruhan siitä lukemisen perii, kirjailijoista puhumattakaan.

    En tiedä miksi piru inhoaa lukemista, mutta jos inhoaa, niin ei kirjojen kustantaminen eikä ostaminen juuri alvista perusta. Sehän on nyt 10 % kun yleinen arvonlisäkanta on 24 %. Hallituksen budjetissa kai aiotaan tuo kirjojen alvi nostaa 14 prosenttiin. En tiedä aiotaanko, enkä sitä nostetaanko.

   ”Huijauksen” maku tuossa Heli Laaksosen ja muiden asiasta huolestuneiden kirjailijoiden valituksessa tulee siitä, ettei kirjoilla ole Suomessa kiinteitä hintoja. Kaupat siis myyvät kirjoja sillä hinnalla millä haluavat, joten alvin vaikutus hukkuu kauppojen hinnoitteluun. Aikaisemmin kesällä tein pienen tutkimuksen ja vertailin muutaman kovakantisen romaanin hintoja kolmessa eri kaupassa. Kävi ilmi että eräskin noista kirjoista maksoi yhdessä kaupassa 27 euroa ja toisessa 16 euroa.

    Huolet pois, siis. Eteenpäin! 

Palataanpa Madridiin, missä sunnuntaina satoi aamupäivän ja kirkastui illansuussa kun Vueltan pyöräilijät saapuivat Madridiin keskustaan 21-päiväisen kilpailun viimeisenä päivänä.

    Positiivinen kierre… amerikkalainen kovana ja julman vahvana apuajajana tunnettu Sepp Kuss voitti yhteiskilpailun siitä huolimatta, että hollantilaisella ammattipyöräilytallilla Jumbo Vismalla on kenties maailman parhaat pyöräilykapteenit, slovenialainen Primož Roglič ja tanskalainen Jonas Vingegaard. Molemmat ajoivat nyt Vueltassa, ja aikaisemmin keväällä Roglič voitti Italian ympäriajon ja Vingegaard kesällä Ranskan Le Tourin. 

    Miksi apuajajasta tuli kilpailun voittaja?

     Haastatteluista se ei oikein käy selville. Oliko kysymys vahingosta vai tallin ovelasta taktiikasta. Lopputulos hämmästyttää ja hämmensi, semminkun kun nuo kapteenit yrittivät ehkä kapinoida Kussin voittoa vastaan mutta alistuivat sitten…

    ”Juuri sitä te ette ymmärrä”, kirjoitti Jorge Zepeda Patterson dekkarissaan Kuolema kelloa vastaan. ”Pyöräily ei ole peliä. Aina sanotaan, että 'mennään pelaamaan jalkapalloa tai koripalloa tai tennistä', mutta kukaan ei sano ’mennään pelaamaan pyöräilyä’, koska pyöräilyssä ei pelata, vaan siinä kamppaillaan ja taistellaan. Ei ole sattumaa, että meitä kutsutaan joukoksi, koska olemme kuin sotajoukko, sillä erotuksella että taistelut käydään meidän välillämme.” (Muerte contrarreloj, 2018. Suom. Mila Lahdenpohja. Minerva, 2020.)

   ”Ammattipyöräily on kummallinen joukkuelaji”, kirjoitin tällä palstalla 25.2.2021. ”Siinä joukkue auttaa välillä kapteeniaan voittamaan koko kilpailun, mutta toisinaan joukkueen parasta kirimiestä voittamaan yhden etapin. Joukkueessa vallitsee hierarkia, jonka kaikki hyväksyvät. Vain kapteeni, mäki- ja kirimiehet nousevat lehtien otsikoihin, kun taas ns. apuajajat tekevät taustalla voittajien voitot mahdolliseksi. Mutta pinnan alla, joukkueen sisässä saattaa kyteä kapina. Kun kapteeni väsyy, kuka ottaa hänen paikkansa?”

    Nousiko Sepp Kuss nyt kapinaan?

    En tiedä. 

    Joka tapauksessa hän nousi Espanjan ympäriajon kokonaiskilpailun voittajana korkeimmalle korokkeelle.

Ja flamingot seisovat Rhône-joen suistoalueella kuin elävät koristeet ihmisen ilona. Ne seisovat, syövät, nukkuvat ikään kuin ei olisi kiirettä minnekään ei syytä muuttaa elintapojaan.

    Onko jossakin nousemassa myrskytuuli, joka jonakin päivänä puhaltaa kauniit otukset polvilleen, sitä emme tiedä emmekä osaa arvailla.

    Etäällä on liki, lähellä on kaukana.

J.S. 2023.

1/1300.
Liike pysähtyy virtuaalihetkeksi -
Sepp Kuss toinen oikealta, voittaja!

Estetiikkaa vai retoriikkaa

[siinäpä kysymys]

Kyösti Salovaara, 2023.

Nizza - estetiikan vai retoriikan kaupunki Enkelten lahdella?

Kukka. Ei kukkaa.

Usvaa - eikä usvaa.

Yösydännä tulee,

aamun sarastaessa lähtee,

tulee kuin keväinen uni,

               viipyy hetken, hetken,

menee niin kuin aamun pilvi, etsimättömiin.

- Po Chü-i: Korotan ääneni ja laulan. Suom Pertti Nieminen. Otava, 1975.

Jos kysyn, onko esteettisiä arvoja olemassa, lukija tuhahtaa ja vastaa, että tietysti on, joten jätän kysymättä.

    Jos väitän, että ainakaan universaaleja (absoluuttisia, objektiivisia) esteettisiä arvoja ei ole olemassa, joku nostaa kulmakarvojaan ja luettelee liudan asioita ja esineitä, joiden kauneudesta / rumuudesta ”kaikilla” ihmisillä näyttää olevan suht’koht yhdenmukainen käsitys.

    Mutta sitten on ”asioita”, joista yhteistuumin todetaan, että kauneus on katsojan silmässä eli todetaan kuinka esteettinen arviointi on subjektiivinen kokemus. 

    Olipa esteettinen arvo subjektiivinen tai objektiivinen ”laatuselitys” jollekin esineelle tai asialle tai olennolle, niin ilmeistä on, että se kertoo yleensä ”jotakin” näkemämme pinnasta eikä sen sisällä olevasta.

Kyösti Salovaara, 2023.

Cinque Terre - esteettistä asumista. Vai turhan ahdasta?

J.S, 2023.

Estetiikkaa sapuskan ympärillä,
trattoria Modenan lähellä.

On kiehtovaa miettiä maailmaa ihmisen näkökulmasta.

    Realistisempaa on todeta, ettei muita näkökulmia olekaan. Onko vuorien välissä kasvavaa puuta olemassa, jos sitä ei kukaan koskaan näe. Ja jos ei näe, ei kai se voi olla kaunis eikä ruma. Onhan myös sanottu, että värit ovat vain ihmisen aivoissa, eivät hänestä riippumattomasti, joten kaunis auringonlasku saa kirjonsa päässämme, ei taivaalla sellaisenaan. Eri väreille ei ole kaavaa, pelkästään tunne.

    Tietysti on äärimmäisen ihmiskeskeistä ja tolkuttoman narsistista väittää, että kaikki esteettinen on ihmisen keksimää ja kokemaa, mutta niin se on, tai ainakaan emme voi tietää miltä vuoristomaisema ”tuntuu” siellä leijailevasta kotkasta tai kotkan katsetta pakoon pinkovasta jäniksestä. 

    Jos tästä päätyy ajattelemaan, että maiseman ja metsän kauneus on kotkalle ja jänikselle vain toimintaa, onnistunutta tai tuhoon vievää, niin yllättäen päädymme samaan kuin Platon: ainoastaan esineen tai asian käyttäjä tietää esineen tai asian kauneuden, ei sen piirtäjä eikä selostaja.

    Lisäänpä kierrettä: kun kirjailija lumoutuu kauniista maisemasta, rakennuksesta tai jopa ihmisestä ja pukee sen sanoiksi, mitä hän lopulta kertoo? Kertooko hän jotakin yhteistä vai pelkästään subjektiivista? Annan periksi sen verran, että kirjailijan esteettinen kokemus ei voi olla umpisubjektiivinen, sillä jos se olisi, me lukijat emme ymmärtäisi sanaakaan hänen esteettisestä arviostaan.

    Nyt liikutaan heikoilla jäillä, sillä kieli, jolla kirjailija ilmentää kokemuksensa, on yhteistä, ei subjektiivista. Joten löysään vielä narua: kirjailija ei pysty kirjoittamaan mitään sellaista, joka olisi täysin subjektiivista, täysin hänen ikioma esteettinen arvionsa jostakin. 

J.S, 2023.

Auton kauneus on liikkeen "lyxiä"?
Ferrarimuseo Modenassa.

Kyösti Salovaara, 2023.

Freilassing, asema on junan funktio.

Kyösti Salovaara, 2023.

Beaulieu-Sur-Mer. Arkipäivää Rivieran loistossa.

Kyösti Salovaara, 2023.

Raitsikan paluu Nizzaan.

Kun katsomme maisemaa, toria tai taloa, taivasta tai maata, mäkeä tai tasankoa, näemme erivärisiä pintoja ja niiden suhteita toisiinsa. Esteettinen kokemus on nopea, eikä meidän tarvitse miettiä kuinka ihminen tulee toimeen jossakin kaukana vuorien takaisissa laaksoissa eikä sitä millaisia ihmisiä asuu kauniissa barokkitalossa eikä sitä kuinka taivaankannen halkaiseva suihkokone pysyy ilmassa.

    Esteettinen kokemus on pinnallinen. Mutta toisaalta se on väkevä tunne, joka joskus lohduttaa ja tuo mielenrauhan, kenties juuri siksi ettei meidän tarvitse katsoa pinnan taakse arkipäivään.

    Funktionaalisia asuintaloja moititaan usein rumiksi särmiöiksi, mutta mitä talon pinta oikeastaan merkitsee, jos arvio pitäisi tehdä talossa asuvien elämän kannalta? Vai väitetäänkö että jugendtalossa väistämättä asuu onnellisempia ihmisiä kuin funktionaalisessa betonisärmiössä? Tietysti jugendtalossa saattaa asua onnellisempia ihmisiä kuin betonisärmiössä, mutta se johtuu kenties aivan muusta kuin talon ulkopinnan harmoniasta ja koristeellisuudesta, sillä jugendtaloon pääsee asumaan vain varakkaat ihmiset.

    Jos talot ovat ”asumiskoneita”, niin oleellista on talossa asuvan tunne olemisesta, ei asumiskoneen rakenteen estetiikka. Ei kai kukaan väitä (paitsi Platon), että auton käytettävyys riippuu siitä millaista estetiikkaa moottorin sisälle on rakennettu.

    Tähänkin voi tietysti lisätä, että hyvin usein ”koneen” (siis laajasti ymmärrettynä) tehokkuus ja toimivuus näyttää korreloivan sen funktionaalisen kauneuden kanssa. Monimutkainen on harvoin, jos koskaan kaunista.

Kyösti Salovaara, 2023.

Alpit ja ihmisen syvempi olemus - Attersee.

Kyösti Salovaara, 2023.

Kranjska Goran komeaa maisemaa.
Estetiikkaa vai karua retoriikkaa?

Kyösti Salovaara, 2023.

Cinque Terren takaisia vuorijonoja.

Provencessa Nîmesin ja Arlesin kaupunkien tienoilla on paljon muutakin kuin van Goghin ja tämän kumppanien taulujen maisemat. Pont du Gardin akvedukti, jonka roomalaiset rakensivat ajanlaskumme ensimmäisellä vuosisadalla, kertoo kuinka insinööritaito tuotti valtavan kauniita rakennelmia - tai rakennelmia jotka meidän useimpien silmissä ovat kauniita, ikään kuin vedenkuljetusjärjestelmän muoto olisi objektiivinen esteettinen arvo.

    Nykyään, kun insinöörillä ja arkkitehdilla on käytössään paljon enemmän teknologiaa suunnittelussa, aineen rakenteissa ja rakentamisen toteutuksessa kuin roomalaisella ”insinöörillä”, hän tuottaa paljon ”rumempia” järjestelmiä kuin roomalainen kollegansa, mutta samalla, niin uskaltaa väittää, paljon tehokkaampia ja monella tapaa ihmisiä enemmän hyödyttäviä kokonaisuuksia asumiseen, liikkumiseen ja veden jakeluun jne jne.

     Skeptikko tietysti lisää tähän, että roomalaisella oli suhteellisesti enemmän vaurautta toteuttaa siltojaan ja teitään kuin modernin ajan insinöörillä, jota yhteisön rahankäytön ”estetiikka” rajoittaa monin tavoin.

Edellä sanotun jälkeen, täytyy myöntää että kun otan valokuvia, kun katson maisemaa ympärilläni, huomaan etsiväni näkemälleni esteettistä arvoa, sopusointua ja suurien linjojen keskinäistä harmoniaa. 

    Tämä ei tarkoita, että kuvani olisivat jotenkin onnistuneita, että niissä olisi esteettinen arvo tavoitettu, vaan pelkästään vaistomaista yritystä etsiä tuollaista arvoa, olipa kuvan kohteena melkein mikä tahansa.

    Joskus täytyy kuitenkin tajuta, että sekava ja näennäisesti ”ruma” valokuva kertoo enemmän todellisuudesta kuin etäinen kultaista leikkausta henkivä kaunis sommitelma. Kuva Hampuria ohittavasta rekkakolonnasta kertoo enemmän globaalista todellisuudesta kuin alppivuoristojen jylhät kaaret - jotka tietysti kertovat paljon geologisesta historiasta.

    Urheiluauto on hyvin kaunis, kaikin tavoin. Paikallisjuna ei ole kaunis, mutta se kuljettaa paljon ihmisiä, siihen se on tarkoitettu, ei silmän estetiikkaa palvelemaan. Luotijuna puolestaan näyttää hyvinkin kauniilta, mutta sekin johtuu siitä, että kulkeakseen kovaa pitkiä etäisyyksiä, luotijunan muodon täytyy olla ”esteettinen”, vastatuuleen sujahtava.

   No, hemmetti, palasinko taas Platonin ajatukseen. Vain esineen ja asian käyttäjä tunnistaa kauneuden, ei se joka ottaa siitä kuvan, kertoo siitä, jäljittelee sen muotoja maalaukseensa. Onko sittenkin mahdollista, että esteettinen arvo on objektiivista eikä pelkkää retoriikkaa? 

 

Kyösti Salovaara, 2023.

Roomalaisen insinööritaidon "taideteos".
Käytännössä "vesijohto" Nîmesin kaupungin 50 000 asukkaalle 2000 vuotta sitten.

      

Suolaa vai kultaa

 [elämän janoon?]

Kyösti Salovaara, 2023.

James Joyce, 1882-1941.
Nino Spagnolin veistos, 2004.

On oikeastaan omituista, että ne n. s. tunteelliset ja taiteelliset henkilöt, jotka ovat kärkkäitä moittimaan nykyaikaa romantikan puutteesta, niin harvoin muistavat mainita yhtenä syynä siihen olevan sen, että nykyajalle on tyypillistä näkyväisen ylellisyyden, loisteliaisuuden, upeuden, ”lyxin”, vieroksuminen. Sillä eikö romantiikan ja romanttisten olosuhteiden luomisessa juuri räikeät vastakohdat  ja äärimmäisyysilmiöt esitä ratkaisevaan osaa? 

- Olavi Paavolainen: Nykyaikaa etsimässä, 1927.

Kuule nyt, Cranly, hän sanoi. - Olet kysynyt minulta mitä voisin tehdä ja mitä en tekisi. Sanon sinulle nyt, mitä minä teen ja aion jättää tekemättä. En tule palvelemaan sellaista, mihin en enää usko, olkoon sen nimi sitten vaikka koti, isänmaa tai kirkko; ja minä aion ilmentää itseäni jossakin elämän tai taiteen muodossa niin vapaasti kuin voin ja niin täydellisesti kuin voin ja puolustuksekseni käytän ainoita aseita, jotka itselleni sallin – vaikenemista, maanpakoa ja viekkautta.

- James Joyce: Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta, 1916. Suom. Alex Matson. Tammi, 1964.

Rajallinen mutta rajaton – siinäkö Euroopan nykytila nykyajassa?

    Yhdenmukainen erilaisuudessaan?

    Erilainen yhdenmukaisuudessaan?

    Turvallisen tuttu?

    Onko ”on the road” pelkkää pintaa, joka piilottaa arvaamattomuuden ja ristiriitaiset intohimot?

    Asfalttia, betoniteitä, nupukivitoreja, isoja laksoja, viiniköynnöksiä, maissipeltoja, sakeita metsiä, vuoria ja niiden välissä luikertavia moderneja polkuja. Jo roomalaiset kulkivat alppien solista Salzburgiin. Kaikki tiet veivät Roomasta pois.

    Ja takaisin.

Salzburg – suolalinna, ”Suolajoen” lävistämä.

   ”Suolalinnan” vanha, barokinaikainen kaupunki säilyi toisen maailmansodan aikaisilta pommituksilta.

    Kujilla elämä virkoaa, ainakin sunnuntaisin.

    Istut kapealla kujalla kapean pöydän ääressä. Tilaat baijerilaista olutta, koska Baijeri on tuossa muutaman minuutin päässä.

    Ohitse kulkee kaikenlaisia ihmisiä.

    Laiha mies kantaa karvaista koiraa kainalossa. Hänellä on keltainen paita, ja koiran pitkät karvat ovat melkein yhtä keltaisia.

    Nainen kantaa vauvaa sylissään, juttelee lapselle mutta terassilla istujien puheensorina peittää puheen, nainen pysähtyy ja odottaa miestään, joka työntää rattaita.

    Sitten vanhahko mies kääntyy kujalle. Hän kävelee hieman kumarassa. Maailman paino lepää miehen harteilla. Paltto on helteellä liian paksu. Miten voisit keventää noiden hartioiden taakkaa?

    Ei siihen ole sanoja.

Kyösti Salovaara, 2023.

Olutta vuodesta 1842.

Kyösti Salovaara, 2023.

Salzburg Hohensalzburgin linnasta katsottuna.

Historia on tiedettä asioista joita ei voi toistaa, ranskalainen Paul Valéry kirjoitti. On vain yksi historia, muu on jälkiviisautta. Kaunokirjallisuudessa kaikki asiat voivat olla toisin, mutta silloin, otaksun, itse asiassa historia selitetään nykyajasta tai oikeastaan selitetään nykyaikaa kätkeytymällä historiaan.

   Kun kulkee - pinnallisesti niin kuin sanoin - pitkin läntistä Tšekkiä, kohtaa nykyajan, jossa kaikki voisi olla ”Saksaa”. Kalrovy Varyssa (Karlsbad) voisi kuvitella olevansa saksalaisena saksalaisten keskuudessa. Pilsenissä ja Budejovicessa taitaa saksalla pärjätä paremmin kuin englannilla – jos saksankieltä hallitsee.

    ”Saksan kosketus” ei ole Tšekistä kadonnut, vaikka toisen maailmansodan jälkeen suuri saksalainen väestö karkotettiin Tšekkoslovakiasta ja heidän omaisuutensa ”sosialisoitiin”. Se kai oli oikea kosto saksalaisille, jotka antoivat itävaltalaisen, Linzissä asuneen Hitlerin johtaa itsensä turmioon. Mutta ei kai lampaita voi pitää syyttöminä idioottimaisen lammaskoiran johdattamanakaan?

    Tänään Linz on vilkas, mukava, vauras kaupunki ruskeanharmaana virtaavan Tonavan varrella. Viimeaikaisten tulvavesien jälkeen Johan Strauss ei kirjoittaisi kauniista blauen Donausta.

    Nyt ajatuksieni vuoripuro - ei ehkä niin kirkasvetinen mutta matalajuoksuinen - luiskahti väärään uomaan.

    Tarkoitin sanoa jotakin Jaroslav Hašekin sotamies Svejkistä, koska meillä oli yhteinen päämäärä, vaikka toinen meistä osasi perille ja toinen ei.

    Niin kuin muistamme sotamies Svejk oli matkalla ensimmäisen maailmansodan rintamalle, ajat olivat ankarat ja Itävalta-Unkarissa kuri kovaa, niin kovaa että jos keisarin taululle laskeutuvan kärpäsen huomasi, joutui kohta majesteettirikoksesta putkaan.

    Tämä prahalainen Svejk oli niin rehellinen kaveri, että häntä pidettiin idioottina, ja kun Svejkiltä kysyttiin oliko hän idiootti ja hullu, Svejk vastasi viattomasti että kyllä oli. Kukapa muu kuin hullu idiootti pyrkisi sotimaan.

    No joo, tietenkin Svejk jäi junasta ja lähti sitten etsimään sotilasyksikköään Budejovicesta. Kummallisesti hän tuntui kiertävän kohdettaan, sattumaako lie. Milevskossa Svjek totesi, ettei mikään maailman mahti voisi estää kunnon sotamiestä viimein saapumasta Budejoviceen.

    Eikä estänyt.

    Kun kunnon sotamies Svejk vihdoin löysi yksikkönsä Budejovicestä hän oli kävelymatkallaan käynyt Taborissa, Milevskossa, Kvetovissa, Vrazissa, Malcinissa, Cizovassa, Sedlecissä, Horazdovicessa, Radomyslissä, Putimissa, Steknossa, Strakonicessa, Volynissä, Dubissa, Vodnanyssä, Provinissä, taas Putimissa ja Pisekissä. 

    Budejovicessa sotamies totesi, että kaikki tiet vievät…

    Tuttuja paikannimiä, osittain, nuo, kun navigaattori kuljetti autoa kohti Budejoviceä ja matkalle sattui Plzeň (Pilsen), missä piti käydä koska siellä ”pilsneriä” on pantu vuosisatoja.

     Miksi Svejk eksyi ja minä en?

     Siihen on kaksi syytä. Svejk halusi eksyä, koska oli ”idiootti”, joka ei halunnut sotimaan. Minä löysin perille, koska halusin löytää Tšekin olutkaupungit ja minulla oli navigaattori, niin kuin kaikilla on (paitsi suomalaisilla poliitikoilla). 

Kyösti Salovaara, 2023.

Tonava virtaa Linzin läpi.

Kyösti Salovaara, 2023.

Tie Alppien läpi jossain Obertauernin kohdalla.
Muinaiset roomalaiset kulkivat tästä Salzburgiin.

Sitten kun pääsee asiaan, ei asiaa saa päästää käsistään.

    Kukapa ei tietäisi, että Mozartin syntymäkoti oli Salzburgissa ja että siitä talosta pitää ottaa pari valokuvaa ja muutama selfie, ollakseen nykyajassa. Otin minäkin, vaikka en selfietä, ja sen jälkeen funikulaarilla Hohensalzburgin linnaan, missä oivallus iskee seudun historiaa kertaavassa museossa. ”Hemmetti”, turisti huudahtaa, ”Salzburg tarkoittaa Suolalinnaa!”

    Salzburg oli 1000-luvun alkupuolella suolabisneksen keskuspaikka. Suolaa kaivettiin ja vietiin Italiaan, mistä tuotiin viiniä paluumatkalla. Suola toi vaurautta ja antoi valtaa seudun ruhtinaille.

    ”Ihmiskunta voi elää ilman kultaa, mutta ei ilman suolaa!”

     Lause on kirjoitettu museon seinälle Salzburgin suolahistorian kunniaksi. Lauseen mukaan ihmisellä on kullan himoa arvokkaampia tunteita ja tarpeita.

    Vai onko?

     Pari päivää sitten jossakin suomalaisessa lehdessä lääketieteen huippuasiantuntija julmisteli, että suomalaisten pahin synti terveyden kannalta on suolan syöminen. Niinpä heräsi ajatus nykyajasta: toisten terveydestä huolehtivat asiantuntijat, tietämismiehet ja tuntemisnaiset vannovat enemmän kullan ja rahan nimeen kuin ihmisen tunteiden ja nautintojen nimeen.

    Ilta-Sanomien ja Hesarin terveysjutut eivät kuitenkaan johda Salzburgin kaupungin nimen muuttamiseen. Niin oletan.

Ihminen kompastelee elämässään kaikenlaiseen, joskus tahallaan, toisinaan vahingossa.

    Olen lukenut alussa lainatun kohdan James Joycen romaanista Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta monta kertaa. Toisinaan se maistuu mielettömän hyvältä, toisinaan ei.

    Joyce vietti vuosina 1904-1920 paljon aikaa Triestessä, milloin englanninkielen opettajana, milloin työttömänä. Taiteilijan omakuva julkaistiin 1916.

    Onko mahdollista, että jokainen meistä - teistä ja heistä - voisi allekirjoittaa Joycen sankarin, tulevan kirjailijan Stephen Dedaluksen itsenäistymisjulistuksen? Onko se edes järkevää? Eikö yhteisössä ole aina periaatteita, käytäntöjä ja arvoja jotka jokaisen pitää ottaa lukuun, siitä huolimatta mitä sisällään ajattelee? 

    Komealtahan tuo kuitenkin kuulostaa: ”... minä aion ilmentää itseäni jossakin elämän tai taiteen muodossa niin vapaasti kuin voin ja niin täydellisesti kuin voin ja puolustuksekseni käytän ainoita aseita, jotka itselleni sallin – vaikenemista, maanpakoa ja viekkautta.”

    Tätä sitaattia on usein käytetty kuvaamaan myös rikollisen suhtautumista yhteisöönsä, niin kuin myös siihen kuinka  ”isänmaansa” pettävä vakoilija  perustelee petoksensa moraalin.

    Niinpä sanon, että periaatteessa jokaisen pitäisi seurata Dedaluksen ajatusta. Ja lisään ettei se käytännössä ole mahdollista, paitsi ehkä rikolliselle mielenlaadulle. Taitelijat toki luulevat että...

    Dedaluksen / Joycen ajatuksessa yksilön vapaudesta määritellä oma asemansa ja omat arvonsa kaikuu usko ihmisen hyvyyteen - jos vapautta käytetään (oman) hyvyyden lisäämiseen. Yhtä kaikki, on vaikea kuvitella, että Stephen Dedalus lähtisi torille kapinoimaan jotakin sellaista vastaan tai sellaisen puolesta, mitä hän ei itse ole määritellyt. Oikeastaan ei voi olla olemassa mitään ”yhteistä” barrikaadia jolle Dedalus nousee. Tässä suhteessa monet taiteilijat poikkeavat Joycen sankarista, koska he ovat aina valmiita kulkemaan niiden lippujen perässä, joita on muodikasta kulkea.

    Kaikenlaiseen kompastuu.

    James Joyce loi kirjailijanuraa tukeutumalla myös ystäviinsä ja tuttuihinsa. Muistelen Pariisissa kirjakauppaa ja taideväen kohtaamispaikkaa pitäneen Sylvia Beachin kertoneen, kuinka itsekäs Joyce oli. Ehkäpä Joyce hetkittäin noudatti Dedaluksen selviytymisoppia: viekastele, vaikene, pakene.

    Yhtä kaikki Joyce on klassikkokirjailija, modernisti, jota moni yrittää lukea ja jonka moni jättää kesken. Hänet kuitenkin tunnetaan ja muistetaan. Minäkin käyn ottamassa kuvan Joycen patsaasta Triestessä, Välimeren pohjukassa, Adrianmeren koillisnurkassa, kulttuurien ja historian risteyksessä.

     

Kyösti Salovaara, 2023.

Kuu Karlovy Varyssä.