[kuka missä milloin]
 |
| Kyösti Salovaara, 2023. Salvador Dalí: Elefante Cosmico, Marbella. |
Eikö ole kummallista nähdä, että jokin tapahtuu täsmälleen siksi, että sen ei pitänyt tapahtua... Halveksimme abstraktia ja halveksuntamme on intohimoista... Pidämme tarinoista, haluamme yhteenvetoja ja pyrimme yksinkertaistamaan, siis vähentämään asian ulottuvuuksia... Harha liittyy alttiuteemme ylitulkintaan ja lukkarinrakkauteemme lyhyisiin kertomuksiin raakojen totuuksien asemesta.
- Nassim Nicholas Taleb: Musta Joutsen, 2007.
Entä kosmisen elefantin vaikutus?
- Deadline Torstaina, tänään.
Useimmiten kutakin aikaa on paras tarkastella omana itsenään, ei jälkiviisauden valossa eikä varjossa. "Jokainen aikakausi on suorassa yhteydessä Jumalaan (unmittelbar zu Gott)”, niin kuin asian muotoili yksi historian isä, Leopold von Ranke.
- Kimmo Rentola Helsingin Sanomissa 23.3.2023.
Aika, paikka ja ihminen: siinäkö näkulmamme rajat ja reunat?
”Emme voi päätellä tulevia tapahtumia nykyisistä”, sanoi Ludwig Wittgenstein jotakuinkin sata vuotta sitten. ”Taikausko on uskoa kausaaliyhteyteen. Tahdonvapaus on siinä, ettemme voi tällä hetkellä tietää tulevia tekojamme.”
Wittgenstein tahtoo sanoa, että ihmisellä on vapauksia, koska elämä ei ole determinististä, ennalla päätettyä.
Joskus tuntuu, ja jotkut niin ajattelevat, että kaikki menee suuren käsikirjoituksen mukaisesti. Tosin käsikirjoittajasta ollaan eri mieltä; toisille se on hengellinen kaikkivaltias, joillekuille kapitalismin hirmukone, joka automaatin sinnikkyydellä johtaa maailman menoa.
Mutta jos käsikirjoitus olisi olemassa, miksi Nassim Talebin ”musta joutsen” tuntuu niin todelta?
Aika, paikka ja ihminen: suuri väärinkäsitys!
Ihminen yllättää teoreetikon, teoreetikko yllättää ihmisen. Mustia joutsenia esiintyy, ainakin kerran 20 vuodessa yleisellä tasolla, ihmispolon elämässä kenties useammin. Johtuuko se siitä, että me kuitenkin luemme elämää kuin ennalta kirjoitettua romaania tai melodraamaa valkokankaalla? Vai tulisiko tapahtumia tarkastella kuin absurdia kertomusta lukien?
Emme osaa ajatella abstraktisti, Taleb sanoo. Rakastamme yksityiskohtia, pieniä faktoja suuren sumuisen maiseman keskellä. Yksityiskohdan havaitseminen on helpompaa kuin maiseman muotojen, rakenteiden, syyn ja seurauksen tajuaminen.
Mutta jos musta joutsen - yllätys jota ei vielä ole - piiloutuu jatkuvasti ajan poimuihin, niin onko ”kosminen elefantti” kaikkialla ympärillämme, meissä itsessämme niin tukevasti ettemme näe sitäkään; onko ”kosminen elefantti” mustan joutsenen käänteinen vastinpari, jota on yhtä vaikea nähdä kuin piilossa olevaa mustaa joutsenta, koska ”kosminen elefantti” on silmien edessä jatkuvasti?
Miltä se sitten näyttää?
 |
| Kyösti Salovaara, 2023. Jos katsot mäntyä, et huomaa kuinka järven vesi on monta metriä normaalia alempana. Kuvan sanoma: kuivuus on kosminen elefantti! |
Espanjan Aurinkorannikolla Marbellan kaupungissa Avenida del Mar kadun varrella on koko joukko espanjalaisen surrealistin Salvador Dalín (1904-1989) suurikokoisia veistoksia. Elefante Cosmico on muiden veistoksien tavoin pronssinen yllätys: voiko elefantti näyttää noin laihalta luikurilta?
Meillä, ainakin minulla, on toisenlainen mielikuva leppoisasta norsusta kuin Salvador Dalílla. Mutta Elefante Cosmico panee ajatuksen juoksemaan sinne mihin surrealisti haluaakin (?) sen juoksevan. Onko kosminen ikiaikaista rakennetta, joka sätkynuken tavoin liikahtelee joka puolella? Onko kosminen säteily ”kosmisen elefantin” nivelten naksahduksia?
Ja oleellinen kysymys: näkisimmekö ”kosmisen elefantin” luihun rakenteen joka puolella jos oikein yrittäisimme nähdä yksityiskohtien ohi avarampaan maisemaan? Onko kosminen todellisuus hetki vai ikuisuus? Käsikirjoitus vai sattumien sattuma sattumalta?
Nykyhetkeä on helpompi tarkastella myöhemmin kuin nyt.
Helsingin Sanomissa Eleonoora Riihinen haastatteli nobelkirjailija Annie Ernauxia (21.5.2023) ja lainasi tämän Vuodet-romaania: ”Kadonnutta aikaa etsittiin nyt verkosta. - - Muisti oli ehtymätön, mutta ajan syvyys – kellastuneen paperin tuoksusta, sivujen koirankorvista ja vieraan käden alleviivaamasta kappaleesta syntyvä syvyys – oli kadonnut. Elimme loputonta nykyhetkeä.”
Kun tartumme nykyhetkeen kynsin ja hampain ja uskottelemme ettei muuta ole, kosmisen elefantin rakenne häipyy. Jäljelle jää kenties sen nivelten naksumisen kaiku, jota emme tunnista, pelkästään ihmettelemme, peloissamme, uteliaana, välinpitämättömänä.
Nykyhetkessä kaikki muu on selkeämpää kuin nykyhetki! Ja silti suljemme historian ikkunat ja ovet. Emme halua nähdä sitä, mikä olisi helpointa nähdä. Luemme sumeaa käsikirjoitusta ja takerrumme luuloihin ja tunteisiin. Eihän meillä ole enää lukutaitoa vaan katselun pakottava tarve.
Meille sanotaan: uskokaa asiantuntijoita, tiedemiehiä, journalisteja.
Informaatio on toki ristiriitaista, mutta… uskokaa kuitenkin. Valitkaa sopiva tiedemies arvojenne mukaisesti, valitkaa se jonka arvot ovat ”parhaimmat” ja ”ihmiskuntaa kehittävät” jne.
Unto Hämäläinen arvosteli Hesarissa (20.5.2023) Antero Holmilan kirjan suomalaisten kokemasta kylmästä sodasta (Suomalaisten kylmä sota. Atena, 2023). Hämäläisen kritiikin otsikossa sanottiin tärkein: ”Suomalaiset pelkäsivät Neuvostoliittoa, vaikka toisesta maailmansodasta oli kulunut vuosikymmeniä - Prahan miehitys vuonna 1968 avasi suomalaisten silmiä, mutta sulki suita.”
”Kosmisella elefantilla” oli pitkät raajat, nivelten naksumisen kuuli kauas.
”1970-luvusta tuli kaksijakoinen”, Hämäläinen veti yhteen Holmilan kirjan ajatuksia. ”Suomen politiikka suomettui, ja ’virallisen ulkopolitiikan’ käsite ohjasi yhteiskuntaa ja myös julkista sanaa. Hyvät idänsuhteet kävivät kaiken edellä.”
Mutta samaan aikaan talous lännettyi, Hämäläinen muistuttaa. ”Maa vaurastui, ja elintasoero Neuvostoliittoon ja muihin sosialistisiin maihin kasvoi. Mitä enemmän suomalaiset kävivät idässä, sitä ynseämmin suhtauduttiin sikäläiseen systeemiin.”
Sitten Hämäläinen poimii Holmilan kirjasta ehkä tärkeimmän huomion: ”’Tavalliset ihmiset tekivät usein omien havaintojensa pohjalta päätelmiä, jotka olivat syväluotaavampia kuin koulutettujen sovjetologien päätelmät’, Holmila kirjoittaa.”
Hämäläisen artikkelista syntyy (tahaton) mielikuva, että kylmän sodan ylivirittynyt pelko asui vain Suomessa, mutta eikö koko läntinen maailma kokenut samaa kosmista Neuvostoliiton pelkoa esimerkiksi ydinsodan alkamista odotellessa? Ja jos Suomessa tavalliset ihmiset havaitsivat ”kosmisen elefantin” olemuksen, niin eikö lännessä valtavan lukuisa kylmää sotaa käsittelevä jännityskirjallisuus tehnyt samanlaisia havaintoja? Sovjetologeista piittaamatta?
Ajan ironia: läntiset kylmän sodan vakoilukirjat olivat hieman huonossa huudossa YYA-Suomessa. Neulanpistoja, näet. Kun olen joskus selaillut vanhoja juttujani, olen yllätyksekseni huomannut, että vielä 1980-luvun alkupuolella aika usein amerikkalaista trilleriä arvostellessani muistutin, etteivät amerikkalaisetkaan olleet viattomia ja että kirja henkii neuvostovastaisuutta. Nyt luettuna nuo kommentit tuntuvat oudoilta, mutta olivat aikaansa.
 |
| Kyösti Salovaara, 2023. Oleminen on yhteiskunnallista, niin myös mennyt on nykyistä. |
Aika, paikka ja ihminen: ainoa mahdollinen näkökulma!
Me emme osaa katsoa maiseman kokonaisuutta, rakenteita, syytä ja seurausta. Yksityiskohtia on liian paljon. Kaikki on faktaa, mikään ei selity niitä luettelemalla.
Kenties suuri käsikirjoitus on, jossakin.
Luultavasti kukaan ei löydä sitä.
Historia on kaikessa mikä näkyy, melkein.
Mutta sitä on vaikea silti huomata, koska rakastamme yksityiskohtia ja välttelemme abstraktia. Olemme jälkiviisaita, koska emme jaksa paneutua historiaan historian ehdoilla, aikakausien ajan henkeä kunnioittaen.
Salvador Dalín Elefante Cosmico ei muistuta mitään tunnettua norsua. Vai muistuttaako? Se on yhtä abstrakti ja absurdi kuin ”musta joutsen”, joka piiloutuu ajan poimuihin. ”Kosminen elefantti” on historiaa siinä missä ”musta joutsen” on tulevaisuutta. Surrealistista sekasotkua.
Kumpikaan ei sano suoraan mitään. Kunhan naureskelevat.
 |
| Kyösti Salovaara, 2023. Näetkö lipun vai kukat? Oletko bio vai sosio? |
