Omahyväisiä pässinpäitä ja Ranskan leipää

 [ajatuksen fragmentteja elokuulle]

Kyösti Salovaara, 2017.
Kun Eiffel-torni valmistui, 300 pariisilaista taiteilijaa
ja kirjailijaa vaati sen purkamista.
"Vain sen näkee minkä tajuaa nähneensä."

Ihminen näkee oikeasti vain sen minkä tajuaa nähneensä.

- Puolalainen avant-garde taidemaalari ja opettaja Władysław Strzemiński (1893-1952) Andrzej Wajdan ohjaamassa elämäkertafilmissä Jälkikuvia, 2016.

"Me olemme myöhässä, pakovedenaika on ehtinyt alkaa", huomautti toimitusjohtaja yhtäkkiä. Kohotin pääni. Ulapan yllä oli musta pilvijono, ja maailman kaukaisimpiin ääriin vievä tyynivetinen väylä kulki synkkänä harmaan taivaan alla – se näytti vievän suunnattoman pimeyden sydämeen.

- Joseph Conrad: Pimeyden sydän, 1902. Suom. 1968.

Pakinan otsikko kietaisee monta asiaa yhteen kietaisematta niitä yhteen. Ristiriita on sanoissa. Sanat tulevat todellisuudesta. Aitoa ranskanleipää syötiin Suomessa vielä 1960-luvulla. Valtiovalta otti sen sitten suojelukseensa. Suositun leivän hinta lisättiin elinkustannusindeksiin suurella painoarvolla. Siksi sen leipominen loppui. Leipurit kehittivät uusia leipiä, joiden hinta ei heilutellut kansantaloutta.

    Limpun ja ranskanleivän ajat ovat kadonneet historian hämärään.

    Mutta sanomattakin on selvää, etteivät sanat pysty kuvaamaan koko todellisuutta.

    ”Joka puhuu, ei tiedä; joka tietää, vaikenee”, kirjoitti kiinalainen runoilija ja virkamies Po Chü-i kauan sitten 800-luvulla. ”Kuuleman mukaan Laotse sanoi näin”, Po Chü-i jatkoi runoaan. ”Jos Laotse oli niitä, jotka tietävät, / miksi hän itse kirjoitti kirjan: viisituhatta sanaa?”

    Po Chü-i kirjoitti selväjärkisiä konkreettisia runoja. Pertti Niemisen suomennoksessa ne paljastavat konkretian taakse kirjoitetun viisauden, elämän fragmentaarisuuden tajuamisen.

No, ollakseni pässinpää sanon, että Po Chü-i ei ollut ja mietin, että oliko Laotse.

    Päättelen näin suomalaisista:

    Kaikki omahyväiset ihmiset ovat pässinpäitä.

    Kaikki suomalaiset ovat omahyväisiä.

    Joten: suomalaiset ovat pässinpätä.

    Mutta kenties emme eroa muista maista, niiden kansalaisista. Kansallistunteen kääntöpuolelle on omahyväisyys, nurkkakuntaisuus, oman navan kauneuden ihastelu ja näprääminen.

    En tiedä mikä järkyttäisi suomalaista omahyväisyyttä. Edes koronavirus ei ole siihen pystynyt. Eikä se että olympialaisissa Suomi oli rupusakkia, huonoin Pohjoismaa. Parhaamme yritettiin kyynel silmässä. Tärkeintä ei ole voitto vaan osallistuminen.

    Omahyväisyydessä on se huono puoli ettei asioita kyetä näkemään boxin ulkopuolelta. Raimo Ilaskivi lenteli aikoinaan helikopterilla Espoon metsien päällä ja etsi asuntomaata rakennettavaksi. Mitä Espoon metsien asuttaminen kuului Helsingin kaupunginjohtalle, on toinen juttu; kenties hän lensi pääministeri Harri Holkerin asioilla. Yhtä kaikki, Ilaskivi yritti ainakin poistua boxista ja katsoa maailmaa uudella silmällä. Jos nyt Helsinki on "maailma".

Olen kai sanonut pari kertaa, että mielestäni Helsingin Sanomien kulttuuriosasto ei nykyään ole sen paperin arvoinen jolle se on painettu. Tästä saa olla eri mieltä, varsinkin jos lukee kaiken diginä. Digidägän arvoa en osaa laskea.

    Mutta Hesarin taloustoimitus ja ulkomaantoimitus ovat yhä laatukamaa. Laadulla tarkoitan monipuolista otetta todellisuuteen. Sitä että ainakin mielikuvituksessaan lentää boxista pois, vaikka sitten Espoon metsien päälle.

    Viime lauantaina Hesarin taloustoimitus yritti selvittää, että ”onko Suomi enää Pohjoismaa?”. Tätä myös valtionvarainministeriön virkamiehet selvittelivät ja päätyivät epäilemään, että kohta ei ole.

    Tuomas Niskakankaan kokoamassa selvityksessä (HS Visio, 21.8.2021.) Helsingin Sanomien taloustoimitus päätyi johtopäätökseen, että Suomen talous muistuttaa enemmän jotain muuta kuin Ruotsia.

    Pitäisikö ranskanleipää ryhtyä taas leipomaan?

Kyösti Salovaara, 2019.
Karlshamn.
Ruotsalainen kansankoti on kauniisti maalattu.

Hesarin taloustoimitus tarkasteli OECD:n kehittyneitä maita, suunnilleen semmoisia kuin Suomi. Niitä oli mukana 37. Todellisuutta katsottiin monesta suunnasta kansantalouden mittareilla.

    Suomen bruttokansantuote on Pohjoismaista pienin, lehdessä todettiin. Suomi on koko joukosta vasta sijalla 14/37. Työttömyyden suhteen me olemme sijalla 9 – Ruotsi sijalla kahdeksan. Suomi on paljon velkaantuneempi kuin muut Pohjoismaat, mutta ei (vielä) ihan Välimeren maiden luokkaa. Suomessa tehdään aika vähän töitä, työtuntien määrässä olemme sijalla 27/37.

    Suomalaisilla on siis paljon vapaa aikaa. Auttaako se hahmottamaan maailmaa? Vähentääkö se pässinpäiden lörpöttelyä?

    Keski-Euroopassa maksetaan paljon parempia palkkoja kuin Suomessa, mutta verottaa suomalaiset toki osaavat toisiaan – verottajina suomalaiset ovat sijalla 7/36. Suomessa tehdään siis vähän töitä, ja tuottavuus on Pohjoismaista heikointa. Tuottavuudessa Suomi on sijalla 14/37. Vauraudessa ollaan häntäpäässä, sijalla 23/37. Köyhää on ja köyhäksi jäädään.

    Suomen sanotaan elävän viennistä. Ehkä eläisi paremmin jos vienti todella olisi muiden kehittyneiden maiden luokkaa. Vaihtotaseen positiivisuudessa Suomi on vasta sijalla 24/36.

    Johtuneeko siitä, että pässinpäät tuuppivat toisiaan omassa karsinassaan eivätkä osaa tai uskalla katsoa aidan yli?

Mihin Suomi sitten sijoittuu? Ollaanko me hyviä Pohjoismaita vai jotakin epäilyttävämpää?

    Hesarin taloustoimitus laati tunnuslukujen perusteella listan sen mukaan mikä maa on lähinnä Suomea, siis suomen kansantalouden todellisia lukuja liki.

    ”Lopullinen lista on monelta osalta odotetun kaltainen, mutta ykkönen on yllätys”, Tuomas Niskakangas tiivisti lopputuleman. ”Suomen kanssa samankaltaisin talous on Ranskalla!” Seuraavaksi lähimpinä ovat Belgia ja Itävalta. Ruotsi on hyvän matkan päässä Suomesta. Espanjakin on lähempänä Suomen kansantaloutta kuin Norja ja Saksa, Tanskasta puhumattakaan joka on ihan eri maata.

    Joten: Suomi ei kai oikeastaan ole enää Pohjoismaa, ei ainakaan taloudenpidon ja varallisuuden munaskuita myöten.

Jos hyppää boxista ulos, näkee kaikenlaista. Ainakin jos avaa silmänsä.

    Kun meidän omahyväiset poliitikkomme soimaavat Ranskaa ja Espanjaa välimerellisestä kurittomuudesta, ketä he lopulta soimaavat?

    Ihanko itseään? Meitä suomalaisia pässinpäitä?

    Hieman vitsinä huomautan, että sunnuntaina minäkin hyppäsin boxista ulos ja join saunan päälle vietnamilaista olutta. Ei siinä mitään, mutta kun oluttölkin kylkeen oli painettu oluen nimeksi Heart of Darkness ja panimon kotipaikaksi Saigon, alkoi vietnamilaisten musta huumori naurattaa.

    Saigoniahan ei enää ole, se oli olemassa Vietnamin sodan aikoina. Heart of Darkness viittaa tietysti Francis Ford Coppolan Vietnam-elokuvaan Ilmestyskirja. Nyt. (1979), jonka käsikirjoitus puolestaan perustuu väljästi puolalais-englantilaisen Joseph Conradin hienoon pienoisromaaniin Pimeyden sydän.

    Jännittäviä maailmankulttuurin lankoja oluttölkin pinnassa!

    Niin että mitä se Pimeyden sydämen merimies Marlow kertoikaan?

    Tarinan alussa hän pyytää kuulijoitaan miettimään muinaisia roomalaisia, jotka tulivat (2000-vuotta sitten) valloittamaan Englantia ja purjehtivat Thamesia ylävirtaan kohti tuntematonta.

    ”Ja tämäkin tienoo on ollut niitä maan pimentoja... ajatelkaa jotakuta hyväsukuista nuorta kansalaista, tooga harteillaan – oli ehkä tullut heitetyksi noppaa vähän liian usein ja niin hän jonkun prefektin tai veronkantajan tai vaikkapa kauppamiehen kannoilla tuli tänne parantaakseen raha-asioitaan”, Marlow kertoili Nellie-nimisellä joolilla kun purjeet oli laskettu ja odoteltiin laskuvettä, jolloin päästäisiin Thamesia alaspäin avaralle ulapalle. Marlowia oli myös kuuntelemassa yhtiön toimitusjohtaja, huvipurren kapteeni, kesti-isäntä.

    ”Kuvitelkaa”, Marlow jatkoi. ”Kuvitelkaa: astua suohon maihin noustessaan, marssia metsien halki ja jossakin sisämaan leiripaikassa tuntea ympärillään alkukantaisten olojen umpeutunut kehä – kaikki tuo salaperäinen erämaan elämä, joka liikahtelee metsässä, viidakoissa, villi-ihmisten sydämissä. Eikä ole olemassa vihkimystä näihin mysteerioihin. Kaikki käsittämätön ja samalla iljettävä – sen keskellä hänen on elettävä. Mutta sillä on myös lumonsa, ja se alkaa vaikuttaa häneen. Kammontunteen lumo – tiedättehän. Kuvitelkaa: yltyvä katumus, paon kaipuu, voimaton inho, alistuminen, viha.” (Suom. Kristiina Kivivuori.)

Käännetäänpä hieman katsetta, jonnekin tuonne itään, etelään, hieman enemmän kaakkoon, kauas vuoristojen, peltojen, merien ja jokien taakse, kriiseihin siellä sun täällä, pelastustehtäviä jotka menevät mynkään kun pelastettavat eivät halua tulla pelastetuiksi, koska...

    "Miten paljon olikaan suuruutta siinä kaikessa, mitä joen luodevirta oli kantanut kauas tuntemattomaan, salaperäiseen maailmaan!...Miesten unelmia, valtakuntien siemeniä, maailmanvaltojen alkuituja." (Pimeyden sydän.)

Kyösti Salovaara, 2019.
Vasta Kööpenhaminassa tuntee olevansa
Euroopassa, toisin kuin Helsingissä tai Tukholmassa.

Idyllin särkeminen

 [vapaus ja velvollisuus]

Kyösti Salovaara, 2021.
Pampskatan, Porkkalanniemi.
Idylli: Idylli.

Tuhatjalkainen oli ihan onnellinen kunnes sammakko sanoi leikillään: sanohan mikä jalka tulee minkin jälkeen? Tämä sekoitti tuhatjalkaisen mielen. Se makasi hämmentyneenä ojassa ja mietti miten päästä liikkeelle.

- Seymour Papert lainaa tuntematonta ajattelijaa kirjassaan Lapset, tietokoneet, ajattelemisen taito. (Kirjayhtymä, 1985.)

Lyhyestä virsi kaunis: näin maanantaina pari tervapääskyä. Nyt ne ovat palanneet etelään.

    Vuosien kierto toistaa itseään ja on samalla erilainen.

    Lapsella on edessään niin paljon ettei hän osaa ajatella sitä. Hänen ei tarvitse. Ei kannata. Vanhemmiten tulee ajatelleeksi menneitä vuosia niin paljon, että se koskee. Sekään ei kannata, mutta ihminen ei mielelleen mitään voi.

    Yksilö on vastuussa ajatuksistaan, mutta entä muusta?

Paraneeko maailma itkemällä julkisesti?

    Ilmeisesti.

    Mutta mitä lehtimiesten edessä itkeminen tarkoittaa? Itkeekö urheilija tai taiteilija epäonnistumista vai huonoa tsäkää? Vai syyttääkö hän muuta maailmaa siitä, että tämä ei tunnista urheilijan eikä taiteilijan ahdistusta? Ja jos, niin liittyykö ahdistus urheilijan ja taiteilijan omaan tavoitteiden asettamiseen vai siihen että ympäristö ”pakottaa” hänet nostamaan riman aina vaan ylemmäksi?

    Sekin on mahdollista, että media itketyttää urheilijoita ja taiteilijoita kyynisyyttään. On huomattu että itku käy kaupaksi. On oivallettu, että itkettämällä urheilusankareita tiedonvälitykseen saadaan humaanilta näyttävä pintasilaus.

    Vai onko tämä moderni, maallistunut tapa tehdä itkevistä julkkiksista nykyisen menon ”jeesuksia”, jotka tunnustavat ne synnit joihin meidän kaikkien katsotaan syyllistyneen?

    Syntejä ei tunnusteta enää kirkossa vaan mediassa.

Kyösti Salovaara, 2014.
Silta Ruotsista Tanskaan.
Idylli: Yhteinen Eurooppa. 

Kyösti Salovaara, 2021.
Malmin sairaala.
Idylli: Hyvinvointivaltio.

Kyösti Salovaara, 2012.
Ahkeran työläisen auto DDR:ssä , Trabant.
Idylli: Sosialismi.

Kyösti Salovaara, 2019
Rekkajono nykyisen Saksan moottoritiellä.
Idylli: Globaali työnjako.

No miksi meidät karkotettiin paratiisista? Siksikö että söimme tiedon puusta varkain? Vai siksi että emme syöneet ajoissa?

    Sitä paitsi oliko paratiisia olemassakaan ennen kuin se määriteltiin?

    Ehkä meidät velvoitettiin paratiisin rakentajiksi.

    Nyt kun se on melkein valmis - siis tämä ns. hyvinvointivaltio - meille kerrotaan, että rakensimme väärien piirusten perusteella. Tarkoituksena ei ollut rakentaa mitään uutta hyvää vaan kuulostella Jurassic Parkissa pelokkaana jättiläisten askelia.

    Onko itkevä urheilija kollektiivisen syyllisyyden vertauskuva? Tehdäänkö jokaisesta urheilijasta vasten tahtoaan ”poliitikko”, joka pelastaa maailman?

Entisinä aikoina kirkko sai ihmisen häpeämään heikkouttaan, alttiutta etsiä vapautta nauttia elämästä.

    Tänään media, tiedemiehet ja poliitikot muodostavat uudenlainen kirkon, joka tekee häpeämisestä julkista ja ehdotonta. En tiedä miten kirkko kohteli lapsia esimerkiksi keski-ajalla. Pidettiinkö lapsia syyllisenä aikuisten synteihin? Pitikö lapsien kärsiä isiensä ja äitiensä heikkouksista, halusta vapautua kahleista?

    Yhtä kaikki, maailma muuttuu, Kyöstiseni.

    Yhteistä syyllisyyttä ei kuulemma kukaan voi paeta.

    Toissaviikolla Marjatta Mentula kertoi pakinani kommenteissa siitä, kuinka lapsia opetetaan askeesiin. Marjatta viittasi Jokken kirjanurkassa käsiteltyyn ”nuortenkirjaan”, jossa lapsia johdatetaan torjumaan ilmastonmuutosta ja häpeämään hyvinvoivaa elämää.

    Kysymyksessä oli Richard Houghin vuonna 2007 ilmestynyt teos Sinä voit pelastaa maapallon. Se ilmestyi suomeksi seuraavana vuonna. ”Kirja on sangen avartava, mutta myös ahdistava”, Jokke kirjoitti esittelyssään. ”Kirja on laatupainatusta, hyvät kuvat ja kirkkaat värit. Veikkaan että tämä kuitenkin aiheuttaa nuorelle ilmastoahdistusta, hän luulee, että hän voi ja hänen pitää pelastaa maailma. Tässä unohdetaan maailman suuret kuluttajat tai kasvihuonekaasujen tuottajat Kiina, Yhdysvallat ja Venäjä, ja sademetsiä kaatava Brasilia. Kukaan ei ole myöskään yksin syyllinen valtioistakaan.”

    Marjatta Mentula lisäsi Jokken blogiin suorasanaisesti: ”Tämä kirja pitäisi kieltää!”

Kyösti Salovaara, 2021.
Kirkko keskellä kylää.
Idylli: Arvot.

Kyösti Salovaara, 2021.
Koulu lapsille.
Idylli: Opintie.

Kyösti Salovaara, 2021.
Yliopisto ja kansalliskirjasto.
Idylli: Tiedon valtakunta.

En halua olla naiivi. Lasten ja nuorten kasvattaminen, heidän koulunkäyntinsä ja yhteiskunnassa tarvittavien valmiuksien ja taitojen kehittäminen kuuluu yhteiskunnan, ihmisten muodostaman yhteisön ”velvollisuuksiin”. Elämän täytyy jatkua - tervapääskytkin palaavat taas ensi keväänä näille seuduille.

    Mutta kuinka paljon aikuiset ajattelevat pelkkää hyötymistarkoitusta rakentaessaan lapsille ja nuorille yhä uusia ja vaativimpia oppimis- ja koulutusreittejä?

    Surukseni huomaan toisinaan rinnastavani lapsien velvollisuuksien lisäämisen natsi-Saksan tapaan pyrkiä kasvattamaan nuorisosta valtiolle hyödyllisiä kansalaisia. Tietenkin vertaus on kohtuuton ja epäoikeudenmukainen. Nykyään kaikki on pehmeämpää, inhmillisempää kuin 1930-luvun Saksassa. Mutta…

    Olavi Paavolainen tutustui kirjailijatovereidensa kanssa v. 1936 Hitlerin Saksan komeaan meininkiin. Paavolainen häikäistyi mutta myös pelästyi. Vieläkään Paavolaisen kirjaa - Kolmannen Valtakunnan vieraana - lukiessa ei oikein pääse selvyyteen mitä hän lopulta kansallissosialismista ajatteli.

    Mutta kun Paavolainen seurasi Hitler Jugendin nuorten (lapsien) kulkuetta ja pääsi HJ-leirille nähdäkseen kuinka ”spartalaisesti” murrosikäisiä poikia kasvatettiin ja kohdeltiin, hän järkyttyi.

    ”Ja miten lapsia he itse asiassa ovat!” Paavolainen huudahti HJ-kulkuetta seuratessaan. ”Apelli järjestäytymisineen lienee kestänyt sunnilleen kolme tuntia, ja noin joka kymmenennen sankarin ruskeiden polvihousujen etumukseen ilmaantuneet isot tummat läikät kavaltavat kaunopuheisesti eräät tietyt lapselliset kärsimykset… Lapsia, joista säälimätön ja rautainen kasvatusperiaate tahtoo tehdä miehiä liian aikaisin.”

Sitten Paavolainen seurueineen vietiin Hitler-Jugend-leiriin.

    Paavolainen kauhistui.

    ”Mutta on kauheata nähdä 45.000 nuorta poikaa saman aidan sisälle suljettuna.” Paavolainen kirjoitti. ”En yritä järjellisesti perustella tätä tunnetta. Mutta koko ajatus kymmenistätuhansista nuorista ihmisistä saman ankaran aidan sisällä on minusta vastenmielinen. Sille ei voi mitään: syntyy ehdottomasti tuo paljon puhuttu vaikutelma persoonattomasta, typertyneestä, tahdottomasta eläinlaumasta.”

    Omituisin kokemus oli vierailu leirin sairaalassa. Paavolainen toteaa ettei sairaalan spartalainen henki ollut miellyttävä: ”Nuo pojat osoittivat muuten sankarillista itsekuria: käsi yrittää nousta tervehdykseen, vaikka kuume on muuttanut kasvot jo hehkuvan ilmeettömiksi… Uusi Sparta? Puolet näistä pojista olisi pitänyt toimittaa pois tästä teltasta kunnolliseen sairaalaan; pois näistä vuoteista, joissa ei ollut lakanoita, pelkät huovat vain… On raskasta suuren kansallisen asian hyväksikään maata vuorokausimääriä täydessä HJ-univormussa pelkkien huopien alla!”

    Kun kirjailijaseurue pääsi illalla tuttuun ravintolavaunuun, yhteisen kokemuksen ristiriitaisuus ahdisti jokaista: ”Yllättävintä oli muuten aina innostuneen Mehlen masennus. ’Jotakin oli viassa…. Jotakin oli viassa koko järjestelmässä’, hän toisti lakkaamatta. Ja Koskenniemi sanoi suoraan: ”En tahtoisi, että minun poikani joutuisi elämään tällaisen nuoruuden. Lapsen elämässä täytyy olla myös idylliä.’”

Elämässä täytyy olla myös idylliä!

    Ohi itkevien urheilijoiden, ohi syyllisyyden taakkaan taipuneiden taiteilijoiden, ohi mukavan elämän tuomista synnintunnoista kärsivien yksilöiden pitäisi voida esittää kehittyneiden hyvinvointivaltioiden institutionaaliset idyllit sallittuina ja kunniallisina kuvina.

    Idyllin löytää kun sitä etsii. Lähempää kuin luulekaan.

    Idyllin kuvat näkyvät toistensa läpi. Ovat toisiaan. Erottamattomasti. Ehdottomasti.

Kyösti Salovaara, 2019.
Normandian maihinnousun muistomerkki.
Idylli: Rauha.

Jäähyväiset kirjailijalle

[Pentti Kirstilä 1948-2021]

Kyösti Salovaara, 1984.
Pentti Kirstilä Orivedellä
kesäkuussa 1984
perustamassa Suomen dekkariseuraa.

Pentti Kirstilän ”minä” sanoo: ”Virheeni oli siinä että olin kirjoittanut vuorosanat vain itselleni. Toisten vuorosanat minun piti vain kuvitella.” Pentti Kirstilä on tehnyt dekkarin dekkareista ja kulkenut tämän ties lähes virheittä loppuun – kerralla. Seuraavaksi odotellaan ”vuorosanoja toisille.”

- Mattiesko Hytönen Helsingin Sanomissa 8.7.1977.

Kirstilä on asettanut rimansa korkealle. Ja hyppää kuin muina miehinä, ilmeenkään värähtämättä, riman ali. Vähän paremmin Kirstilä nyt kirjoittaa kuin esikoisessaan ’Jäähyväiset rakkaimmalle'. Ei kylläkään parempaa kirjaa.

- Kyösti Salovaara Suomen Sosialidemokraatissa 27.5.1978.

Viime vuodet ovat tuoneet esiin muutamia poikkeuksellisen laadukkaita kotimaisia rikosromaaneja, mutta jos tällä hetkellä alan Suomen mestaruudesta kilpailtaisiin, sijoittaisin kyllä Kirstilään.

- Markku Luoto Helsingin Sanomissa 4.6.1978.

Pentti Kirstilä on ollut keskeisellä tavalla luomassa suomalaista jännitysromaania nimenomaan kirjallisuutena. Hän on etevä juonen sommittelija, yllättäjä ja lukijan tietoinen hämääjäkin, ja myös hänen henkilökuvauksissaan on ytimekkyyttä. Hänen kirjoistaan jää vahva visuaalinen jälkikuva, liikuttiinpa sitten Tampereella, kuten hänen alkuaikojen kirjoissaan, tai Kreikassa, kun nyt palkittavassa romaanissa.

- Palkintolautakunta (Eila Pennanen, Risto Hannula, Kyösti Salovaara) perusteluissa palkitessaan Kirstilän romaanin Sinivalkoiset jäähyväiset (1986) dekkariseuran Vuoden johtolanka -palkinnolla 1987.

Joskus elämä on kuin kirjasta, melkein salapoliisiromaanista.

    Viime torstaina sain viestin Risto Raitiolta. Risto on Suomen dekkariseuran lehden Ruumiin kulttuurin pitkäaikainen ex-päätoimittaja ja kääntäjä. Risto oli ”kuullut” jostakin, että Pentti Kirstilä on kuollut keväällä. Myös Wikipediassa tuo kerrottiin; lähteenä Satakunnan Kansassa julkaistu kuolinilmoitus.

    Risto sanoi, ettei asiaa pysty lehdestä todentamaan, koska kuolinilmoitusten lukeminen netissä on maksumuurin takana. Jos, niin nykyään pitää kaikesta maksaa, jopa kuolinuutisten lukemisesta.

    Sitten Risto lähetti kuvan Satakunnan Kansan kuolinuutisesta. En tiedä oliko hän käynyt kirjastossa lukemassa paperilehden vai oliko joku toinen käynyt ottamassa siitä kuvan.

    Omaisten ja ystävien ja tuttujen julkaisemassa kuolinilmoituksessa muistettiin rakasta kirjailijaa koskettavalla runolla: ”Kaiken kerran menetämme / katkesi elon raja, / ahkera käsi raukesi. / Jäljelle jäi muisto elämäntyöstä.”

Pentti Kirstilä syntyi Turussa 26.5.1948. Hän kuoli Helsingissä 24. huhtikuuta kuluvana vuonna. Hänet siunattiin läheisten läsnä ollessa 3.6.2021.

    Kirstilä oli kevään lapsi. Hän julkaisi 22 teosta, dekkareita, jännäreitä, salapoliisiromaaneja. Monet niistä filmattiin. Hän pääsi ylioppilaaksi Porissa, valmistui yhteiskuntatieteiden kandidaatiksi Tampereella, työskenteli toimittajana Aamulehdessä Tampereella ja muutti Helsinkiin ryhdyttyään ammattikirjailijaksi 1980-luvun alussa.

    On hienotunteista jättää pohtimatta, miksi merkittävän kirjailijan kuolema on jäänyt medialta huomaamatta. Läheisten surua ei pidä kaupallistaa. Hiljaisuus ei ole sensaatio.

    ”Jäljelle jäi muisto elämäntyöstä”. Kirstilän elämäntyö on kirjoissa ja kansissa. Sen muisteleminen lienee asiallista, kunnioittavaa.

Kyösti Salovaara, 1984.
Dekkarikirjailija tauolla - Orivesi 1981.

Viisikymmentäluvulla kävimme isäni kanssa säännöllisesti ”sunnuntaikävelyllä”. Usein piipahdimme Kotkan satamassa katsomassa laivoja. Kävelylenkin lopuksi isäni osti sunnuntain Helsingin Sanomat läheisestä kioskista.

    Sunnuntaikävely keskeytyi monta kertaa. Isäni jäi juttelemaan hetkeksi kohtaamiensa ihmisten kanssa. Kotiin päästyämme äitini kysyi missä viivyimme. Isä vastasi, että piti jutella hyvänpäivän tuttujen kanssa.

    Uskaltaisinko sanoa, että Pentti Kirstilä oli minulle tuollainen hyvänpäivän tuttu?

    En muista koska tapasimme ensimmäisen kerran? Se saattoi olla jossakin Eino Leinon seuran kuukausikokouksessa 1970-luvun lopulla. Pentti istui usein samassa pöydässä Seppo Loposen kanssa. Kirstilä taisi yleensä olla yhtä hiljainen mies kuin minäkin julkisessa tilassa. Emme pyytäneet puheenvuoroa.

    Mutta voi olla, että kohtasin Pentin silmästä silmään vasta vuonna 1981 Tukholmassa suuressa dekkarikonferenssissa. Kirstilä kirjoitti kokouksesta artikkelin Hesariin, minä tein jutun Aamulehteen ja otin kuvia Demariin, mihin Risto Hannula puolestaan kirjoitti Tukholman kokouksen hengestä ja ja aineesta.

    Viimeisen kerran juttelin Kirstilän kanssa pari vuotta sitten dekkariseuran 35-vuotisjuhlassa. Kirstilä sai siellä elämäntyöpalkinnon. Aikaisemmin hän oli saanut kaksi johtolankapalkintoa vuoden parhaasta dekkarista.

    ”No mitäs?” Pentti sanoi kun satuimme vierekkäin noutopöydän äärelle, tai jotakin sinne päin.

    ”Mitäs tässä”, minä vastasin, tai jotakin sinne päin.

Tiedät varmaankin tunteen.

    Kuljet päivittäin jonkin komean ja hieman salaperäisen rakennuksen ohi. Alussa pysähdyt katselemaan sitä. Vuosien mittaan rakennus jää useimmiten huomaamatta. Olet tottunut siihen, luotat vaistomaisesti että siinähän se on, myös tänään niin kuin eilen.

    Sitten rakennus puretaan. Olet kauhuissasi. Miksi kuljin niin monta kertaa välinpitämättönä sen ohitse, edes vilkaisematta?

    Suhteeni Pentti Kirstilään on hieman tuollainen, samanlainen.

    Vaihdoimme tavatessa muutaman sanan. Kirstilä puhui käheällä äänellä hiljaa. Yleensä hänen lauseessaan oli jokin humoristinen kierre. En kuitenkaan muista koskaan kinanneeni Pentin kanssa, vaikka melkein kaikkien kanssa olen kinannut ja väitellyt.

    Minusta tuntuu, että Kirstilä suhtautui minuun suopeasti, vaikka - niin kuin nyt huomaan - teilasin kaksi hänen ensimmäistä romaaniaan kovalla kädellä. Ehkä hän oli meistä fiksumpi.

    Vuosien varrella minulla oli tapana kysyä Risto Raitiolta, kun olimme yhteyksissä, että mitäs Kirstilälle kuuluu. Oliko Risto tavannut häntä? Oliko Kirstilä kirjoittamassa jotakin uutta? Olivatko Kirstilä ja hänen vaimonsa Anja Angel ulkomailla?

    Risto oli ajan tasalla. Huomaan aina puhuneeni Kirstilästä enkä Pentistä. Sillä tavalla hyvänpäivän tutuista kai puhutaan.

Kyösti Salovaara, 2021.
Omat nimet kirjoissa,
kirjankannet kii.

Aikaa on vaikea tavoittaa takaperin.

    Nykylukijoiden on myös mahdoton, niin luulen, tajuta kuinka vähän dekkareita kirjoitettiin ja julkaistiin vielä 1970-luvun lopullakaan; ja kuinka vähän arvostusta ne saivat. Suomen dekkariseura perustettiin kesäkuussa 1984 kohentamaan dekkarikirjallisuuden ”mainetta”. Kirjoittamastani Aamulehden artikkelistani käy ilmi, että 1980-luvun alussa Suomessa julkaistiin vain noin 10 käännösdekkaria vuodessa.

    Tänään melkein kaikki romaanit ovat jonkinlaisia ”dekkareita”. Onkohan mainetta parannettu liiaksikin? Kun olin dekkariseuran alkuvuosina johtolankapalkinnon raadissa, homma oli aika helppo, luettavaa oli vähän. Tänään raatilaisen homma taitaa olla pirullisen työläs.

    On myös vaikea tajuta, kuinka merkittävä kirjailija Pentti Kirstilä oli heti aloitettuaan - vaikka itse suhtauduinkin hänen romaaneihin alussa nuivasti. Tietosanakirjoja selailematta uskallan sanoa, että Kirstilä oli Matti Yrjänä Joensuun (1948-2011) rinnalla yksi sodanjälkeisten suurien ikäluokkien merkittävimmistä kirjailijoista, ja aivan ehdottomasti ns. populaariviihdettä kirjoittavista.

    Aikaa on vaikea tavoittaa muististaan.

    Onneksi on kirjoitettu sana.

    Sanat säilyvät paperilla. Myös digitaalisissa arkistoissa ne säilyvät.

    Koska kunnioitan Pentti Kirstilän elämäntyötä ja muistelen lämmöllä hänen hiljaista, ironista puhettaan, karistelen hienotunteisuutta harteiltani, ja julkaisen tässä uudestaan kaksi kauan sitten kirjoittamaani arvostelua. Ensimmäinen niistä on selvä teilaus, toinen melkein pelkästään suitsutusta.

    Molemmat jutut on julkaistu Suomen Sosiaalidemokraatissa.

Sääntöjen rikkominen

Pentti Kirstilä: Jäähyväiset ilman kyyneleitä. WSOY, 41 mk.

”Jos joku haluaa tietää, millainen sää oli juhannusaattona, menköön lukemaan sanomalehtiä ja uskokoon mitä haluaa.” Ote Pentti Kirstilän toisesta dekkarista paljastaa, että kirjailija taitaa halveksia lukijaansa.

    'Jäähyväiset ilman kyyneliä’ on romaanina muotopuoli; vähän niin kuin Kirstilän henkilöt ovat ihmisen puolia ja mielipuolia. Muotopuoli salapoliisiromaani saattaisi olla myönteinen yllätys alueella, joka luonteeltaan tapaa olla nimenomaan muodollista ja muoto-opillista.

    Kirjailija haluaa sääntöjä rikkoa. Se on hyvä.

    Säännöttömyydestä pitäisi syntyä uusi ”säännöllisyys”, jonka joku toinen sitten voisi rikkoa. Niin pitkälle Kirstilä ei pääse. Hän aloittaa ikään kuin kaksi romaania ja ehtii vain hätäiseen loppuratkaisuun, hätäratkaisuun.

    Kirstilä kokee olla tosissaan kyyninen. Tosissaan esitetty kyynisyys on väsyttävää ja luotaantyöntävää. Jos ihminen on todella kyyninen, miksi vaivautua kirjoittamaan kirja; sehän on myönnytys, petos kyynisyyttä kohtaan.

    Kirstilä on luonut romaaninsa toisen osan minäkertoja Antero Kartanosta uskomattoman vastenmielisen henkilön; sietääkin saada minkä saa. Kirstilän etsiväsankari Hanhivaara on muuttunut (mistä?) huulia jauhavaksi automaatiksi. Hanhivaaran naiivi vitsikkyys jäljittelee Marx-veljesten elokuvien vaudeville dialogia.

    Kyllähän Kirstilä yhteiskuntaakin kommentoi. Mutta sitähän kommentoidaan kaikkialla, yleisönosastoissa ja yleisissä kulkuneuvoissa.

    Kirstilän tyyli kirjoittaa panee lukijan koville. Samalla kun se panee häntä halvalla. Itseään kommentoiva kirjoitustyyli on tietenkin hyvästä kun kirjan mitta on saatava täyteen. Se tuli. Antero Kartanoa lukijan on mahdoton sulattaa: lukija repii kirjan tai hyppää ikkunasta. Kyyniselle piha-asfaltille.

    Viihderomaanilla, niin kuin vakavalla romaanillakin, on oltava muoto. Jostakin syystä suomalaiselta romaanilta, kevyeltä ja vakavalta, kovin usein puuttuu muoto. Keskeneräisyys saattaakin olla analogia meikäläisen henkisen ilmaston keskeneräisyydestä.

    Kirstilä on asettanut rimansa korkealle. Ja hyppää kuin muina miehinä, ilmeenkään värähtämättä, riman ali. Vähän paremmin Kirstilä nyt kirjoittaa kuin esikoisessaan ”Jäähyväiset rakkaimmalle'. Ei kylläkään parempaa kirjaa.

- Kyösti Salovaara Suomen Sosialidemokraatissa 27.5.1978.

Hermot pinnalla

Pentti Kirstilä: Munthe. WSOY, 86 mk.

Jos suhtautuisin kirjallisuuteen oikein vakavasti, sanoisin, että Pentti Kirstilästä on kehkeytynyt tyylikäs jännärintekijä. Tyylikäs Suomessa, tyylikäs missä tahansa.

    Sanoisin tämän varauksella, että en ole lukenut muutamaa Kirstilän edeltävistä jännäreistä; niitä varhaisemmat kyllä alusta loppuun.

    Mutta en halua ryhtyä vakavamieliseksi. Vakavamielisiä kriitikoita on täällä yllin kyllin, Suomi pullollaan. Sitä paitsi, kuinka kriitikko voisi mestaroida ammattimiehen uraa. Tarkoitan, että kirjojen kirjoittamisessa riittää ammattimiehelle puuhaa muutenkin, minä luulen. Luulen kun en tiedä. Kirstilä on ammattimies. Kirjoittaa kirjoja ammatikseen.

    Kerran, siitä on muutama vuosi, Kirstilä kertoi, ettei hän voi kirjailijana panna kirjoihinsa koko totuutta; koko totuutta itsestään, elämästään ja mielipiteistään. Tämä tapahtui Tukholmassa Bonnierin residenssin vihreällä nurmikolla, missä tarjoiltiin halpaa valkoviiniä. Luulen kuitenkin, että Kirstilä oli tosissaan. Voi olla, että muistan väärin. Ehkäpä Kirstilä jutteli Gore Vidalista, tosissaan.

    Mutta jos leikitään, että muistini ei petä, olen ymmärtävinäni Kirstilän ajatuksen. Jännärin kirjoittajan ei pidä tehdä jännäristä oman elämänsä kuvaa, koska kysymyksessä on eskapistinen kirjallisuus. Eskapistisella tarkoitan myönteisessä mielessä ei-realistista kaunokirjallisuutta. Luulen että tätä Kirstiläkin tarkoitti. Luulen kun en tiedä.

    Ajatellaan vaikkapa Raymond Chandlerin dekkareita. Ensi lukemalta ne ovat silkkaa sentimentoa ja satua. Sisältä, välillisesti, sadun takaa paljastuu mies karvoineen ja tunteineen. Chandlerin kirjat eivät kerro Chandlerin päivittäisestä elämästä, mutta kyyneliin asti Chandlerin unelmista ja pettymyksistä.

    No, tämä Kristilän Munthe on tyylikkäästi kirjoitettu, nokkela ja elävänsorttinen thrilleri. Pinnalta sekään ei näytä jännäriä kummallisemmalta, mutta tarinan taustalla on kuitenkin kuulevinaan Kirstilän ironisen hihityksen ja naurun ties mille. Joskus kuvittelen tavoittavani tekstin läpi Kirstilän itseironian, ikioman itsesäälin pilkan, mutta tiedä häntä. Joskus kuvittelen, en tiedä.

    Munthessa matkaillaan Suomessa, Thaimaassa ja Espanjassa. Dekkarin juoni on taitava, on se. Sen henkilöt, rapistuvat mannekiinit ja tuhruiset likasankojournalistit, ovat sopivasti vinksahtaneita ja perverssejä, niin että niistä uskoo melkein mitä vain. Kirstilän romaanihenkilöt ovat usein tämmöisiä, vähän negatiivisia ja särkyneitä ihmisiä. Joku sanoisi heitä sairaiksi, joku toinen tavallista persoonallisemmiksi ihmisiksi. Ehkäpä Kirstilän tyypit ovat molempia. Kukapa meistä ei olisi sen verran kieroon kasvanut, että Kirstilän tapainen kirjailija ei saisi naulituksi häntä toisesta jalasta lattiaan. Juokse siinä sitten ympyrää!

    Kirstilä on siis löytänyt kirjailijaäänensä. Suomeksi se tarkoittaa sitä, että hän osaa kirjoittaa romaanin. Tarinan takaa lukija vaistoaa kummallisen värinän, psykoottisen jännityksen, ihmisen romahtamisen, ihan kuin John Cassavetesin filmeissä. Niitä ei ole aina hauska katsoa ja kokea.

    Kirstilän etsiväsankari, huumepoliisi Kaistila tuo muuten mieleenin Janwillem van de Weteringin amsterdamilaispoliisin de Gierin. Farkkupukuinen Kaistila on de Gierin sukulaishahmo, mutta ei kuitenkaan yhtä persoonallinen ja mielenkiintoinen kuin de Gier. Kaistilan (tai Kirstilän) pitäisi lukea enemmän Zeniä.

    Kirstilän harrastama kaupunkirakentamisen kritiikki ei oikein istu tähän romaaniin. Sitä paitsi se on niin kovin muodikasta. Pitääkö Kaistilankin olla tietoinen tästä asiasta? Miksei joku suomalainen romaanisankari voi joskus asua Jakomäessä tai Martinlaaksossa tai Leppävaarassa? Niissä kylissä asuu nimittäin oikeita ihmisiä, terveitä ja pulskia suomalaisia.

    Itse asiassa minä odotan kuin karamellia sitä suomalaista romaania, jossa autenttista elämää on muuallakin kuin Töölössä tai Kaivopuistossa. Kriitikko jaksaa odottaa. Kriitikon aika ei käy pitkäksi. Jos käy, se alkaa katsella videoelokuvia.

- Kyösti Salovaara Suomen Sosialidemokraatissa 24.11.1984.

Kyösti Salovaara, 1981.
Dekkarivieraita Bonnierin suvun residenssissä Tuholmassa
kesäkuussa 1981.
Vasemmalta: Pentti Kirstilä, Risto Hannula, Desmond Bagley, Risto Karlsson.

No, miksi suhtauduin alussa Kirstilän romaaneihin niin nuivasti?

    Tätä on vaikea muistaa, tietää, määritellä.

    Mutta voin yrittää kuvitella olemassaolevien johtolankojen perusteella, että minusta tuntui kuin Kirstilä olisi ”pettänyt” kirjalliset esikuvansa, Raymond Chandlerin ja Ross Macdonaldin. Kirstilä kirjoitti kuin Chandler mutta ”pilasi” kertomuksen täysin vääristyneillä ihmiskuvillaan.

    Tiesin, niin kuin kaikki tiesivät, että Kirstilä on amerikkalaisen kirjallisuuden tuntija ja ihailija. Mutta sitä en tiennyt - tai tajunnut - että Kirstilällä oli muitakin esikuvia kuin Chandler tai Macdonald tai, kuten arvostelussani vihjaistaan Gore Vidal. Viittaako Vidal jo vähän vinksahtaneempiin ihmiskuviin?

    Kun Margaret Millarin (Ross Macdonaldin eli Kenneth Millarin puolison) syntymästä tuli kuluneeksi v. 2015 sata vuotta, luin Millarin suomennetut teokset ja havaitsin, että hänen psykologisissa, yllättävissä tarinoissaan, saattoikin olla osa Kirstilän romaanien mielenmaisemaa; että kenties juuri Margaret Millar (minun sitä tajuamatta) oli vaikuttanut Kirstilän ensimmäisten romaanien henkeen. Niinpä huomautin tässä puolesta, kun kirjoitin Ruumiin kulttuuriin pienen esseen Millarin satavuotispäivän kunniaksi. Sanoin siinä näin:

”Lukemistani Millarin romaaneista Saalis näkyvissä, Kuin enkeli, Tappava ilma ja Kysykää minua huomenna yllättävät erilaisuudellaan, vaikka niissä jokaisessa perheen ulkopuolinen toimija yrittää selvittää mysteeriä; usein joku on kadonnut ja hänet pitää löytää. Millarille tyypillistä on, ettei lukija voi olla varma päähenkilöiden ”kunnollisuudesta”; arvoitusta selvittävä lakimies, yksityisetsivä tai perhetuttava saattaa olla rikollinen tai syyllinen tai huijari, kukaties.

    On sanottu, että romaanin Saalis näkyvissä juoni oli liian shokeeraava ja ainutlaatuinen; Millar huijaa romaanissa häikäilemättä lukijaa eikä temppu unohdu. Romaanin ideaa jäljiteltiin muualla niin monasti, että idean alkuperäinen toteutus haalistui. Saalis näkyvissä saattaa olla esimerkiksi Pentti Kirstilän ensimmäisen dekkarin Jäähyväiset rakkaimmalle innoittaja.”

Oliko Kirstilä ironinen, itseironinen ja huumorintajuinen mies myös arkipäivässä eikä vain romaaneissaan? Hyvänpäivän tutun äänenpainolla vastaan, että kyllä oli. Taatusti.

    Meitä yhdisti Chandler – hänen romanttinen sarkasminsa, ironiansa ja kielen tyyli. Tämä kuulostaa pateettiselta mutta entä sitten?

    Pentti Kirstilä kirjoitti suhteestaan Chandleriin esseekokoelmassa Liian pitkät jäähyväiset, jonka toimitin Hannu Waaralan kanssa (Like, 1994.) Kirstilän esseen otsikko kuului: ”Elämä pikkusiskon kanssa”.

    Pikkusisko viittasi Raymond Chandlerin romaaniin, jonka Kirstilä kertoi lukevansa kerran vuodessa. Esseessä hän kävi läpi Chandlerin tavan rakentaa tarinan kohtaukset niin, että niissä kerrallaan kaksi ihmistä keskustelee. Kirstilä sanoi, että hänen esikoisromaaninsa on kirjoitettu samalla reseptillä.

    Kirstilä siis opetteli Chandleria lukemalla kuinka dialogia ja ihmisten välisiä kohtaamisia kirjoitetaan.

    ”Luultavasti Chandler opetti minulle myös jotakin tyylistä, mutta tyyli on paljon vaikeampi määritellä”, Kirstilä tunnustaa Pikkusisko-esseessään. ”Ironia ja understatement ovat kuitenkin sen piiriin kuuluvia tapoja ilmaista asioita. Chandler viljeli ironiaa. Minäkin olen mokomaan sortunut. Silläkin uhalla, että erään suuren sanomalehden päätoimittaja kielsi aloittelevaa paikinoitsijaa koskaan käyttämästä ironiaa, koska ’Suomen kansa ei sitä ymmärrä’. Mutta en minä sitä välttämättä ole Chandlerilta oppinut, luinhan joskus nuoruudessa sentään muutakin.”

Tukholma kesäkuussa 1981. Kansainvälinen ”salapoliisikirjailijoiden” konferenssi. Nimekkäitä nimiä. Esitelmiä Grand Hôtellissa. Kesäretki Bonnierin suvun huvilalle. Valkoviiniä nurmikolla.

    ”Bonnierin kustantajaperheen residenssin nurmikolla englantilainen, meilläkin hyvin tunnettu Peter Lovesey hämmensi Risto Karlssonin ja Pentti Kirstilän tietämällä lähes kaiken suomalaisista pitkänmatkan juoksijoista”, kirjoitin Aamulehdessä 28.6.1981. Erkka Lehtola antoi katsaukselleni ja ottamilleni valokuville kokonaisen sunnuntailehden sivun. ”Risto Karlsson sanoi olevansa pettynyt kuultuaan Julian Symonsilta, kirjailijalta ja alan pätevimmältä historioitsijalta, että myös Englannissa kirjailijat luokitellaan sen kirjallisuudenlajin mukaan, jota kirjoittavat.”

    Bonnierin virkistäviltä niityiltä siirryttiin historialliseen Södra-teatteriin. Siellä tilaisuus karkasi esitelmien väliajalla järjestäjien käsistä. Kukaan ei palannut luentosaliin vaan kaikki jäivät drinkkien äärelle juttelemaan. Minä rohkaistuin ja otin kuvia H.R.F Keatingistä ja sain häneltä pienen haastattelun.

    ”Ja olimmehan siellä mekin”, kirjoitti Pentti Kirstilä samaisena sunnuntaina omassa dekkarikongressin matkaraportissaan Helsingin Sanomiin. ”Suomesta mukana oli vain kuusi ihmistä, ehkä siksi että matka oli pitkä. Risto Karlsson, jännärien tekijä ja lehtimies lähti kotiin suurin piirtein kun tila tuli paikatuksi toisella Ristolla, Hannulan Ristolla, kriitikolla ja dekkareiden intohimoisella lukijalla. Kyösti Salovaara on kriitikko hänkin, mukana hänellä oli vaimo Raili, joka suostui lainaamaan minulle 500 kruunua, joten näytti minulla olevan syytä kadehtia häntäkin. Ja Anja ja minä.”

    Kirstilän kaunis Anja Angel (1939-2020), jonka kanssa Kirstilä sittemmin julkaisi nimellä Ursula Auer kolme dekkaria, otti valokuvia ja kertoi myöhemmin luulleensa minua ruotsalaiseksi seisoessamme Grand Hôtellin edessä kadulla Pentin lainatessa 500 kruunua vaimoltani.

    Ehkä se johtui siitä että en puhunut mitään; tai siitä että minulla oli todella hieno ruskea mokkableiseri ylläni.

Kyösti Salovaara, 1981.
33 vuotias Pena
Tukholman dekkarikonferessissa 1981.