[Pentti
Kirstilä 1948-2021]
|
Kyösti Salovaara, 1984. Pentti Kirstilä Orivedellä kesäkuussa 1984 perustamassa Suomen dekkariseuraa. |
Pentti
Kirstilän ”minä” sanoo: ”Virheeni oli siinä että olin
kirjoittanut vuorosanat vain itselleni. Toisten vuorosanat minun piti
vain kuvitella.” Pentti Kirstilä on tehnyt dekkarin dekkareista ja
kulkenut tämän ties lähes virheittä loppuun – kerralla.
Seuraavaksi odotellaan ”vuorosanoja toisille.”
-
Mattiesko Hytönen Helsingin Sanomissa 8.7.1977.
-
Kirstilä
on asettanut rimansa korkealle. Ja hyppää kuin muina miehinä,
ilmeenkään värähtämättä, riman ali. Vähän paremmin Kirstilä
nyt kirjoittaa kuin esikoisessaan ’Jäähyväiset rakkaimmalle'. Ei
kylläkään parempaa kirjaa.
-
Kyösti Salovaara Suomen Sosialidemokraatissa 27.5.1978.
-
Viime
vuodet ovat tuoneet esiin muutamia poikkeuksellisen laadukkaita
kotimaisia rikosromaaneja, mutta jos tällä hetkellä alan Suomen
mestaruudesta kilpailtaisiin, sijoittaisin kyllä Kirstilään.
-
-
Markku Luoto Helsingin Sanomissa 4.6.1978.
-
-
Pentti
Kirstilä on ollut keskeisellä tavalla luomassa suomalaista
jännitysromaania nimenomaan kirjallisuutena. Hän on etevä juonen
sommittelija, yllättäjä ja lukijan tietoinen hämääjäkin, ja
myös hänen henkilökuvauksissaan on ytimekkyyttä. Hänen
kirjoistaan jää vahva visuaalinen jälkikuva, liikuttiinpa sitten
Tampereella, kuten hänen alkuaikojen kirjoissaan, tai Kreikassa,
kun nyt palkittavassa romaanissa.
-
-
Palkintolautakunta
(Eila Pennanen, Risto Hannula, Kyösti Salovaara) perusteluissa palkitessaan Kirstilän romaanin Sinivalkoiset jäähyväiset (1986)
dekkariseuran Vuoden johtolanka -palkinnolla 1987.
-
Joskus
elämä on kuin kirjasta, melkein salapoliisiromaanista.
Viime
torstaina sain viestin Risto Raitiolta. Risto on Suomen dekkariseuran
lehden Ruumiin kulttuurin pitkäaikainen ex-päätoimittaja ja
kääntäjä. Risto oli ”kuullut” jostakin, että Pentti Kirstilä
on kuollut keväällä. Myös Wikipediassa tuo kerrottiin; lähteenä
Satakunnan Kansassa julkaistu kuolinilmoitus.
Risto
sanoi, ettei asiaa pysty lehdestä todentamaan, koska kuolinilmoitusten lukeminen netissä on maksumuurin takana. Jos, niin nykyään pitää kaikesta
maksaa, jopa kuolinuutisten lukemisesta.
Sitten
Risto lähetti kuvan Satakunnan Kansan kuolinuutisesta. En tiedä
oliko hän käynyt kirjastossa lukemassa paperilehden vai oliko joku toinen käynyt ottamassa siitä kuvan.
Omaisten
ja ystävien ja tuttujen julkaisemassa kuolinilmoituksessa muistettiin
rakasta kirjailijaa koskettavalla runolla: ”Kaiken kerran menetämme
/ katkesi elon raja, / ahkera käsi raukesi. / Jäljelle jäi muisto
elämäntyöstä.”
Pentti
Kirstilä syntyi Turussa 26.5.1948. Hän kuoli Helsingissä 24.
huhtikuuta kuluvana vuonna. Hänet siunattiin läheisten läsnä
ollessa 3.6.2021.
Kirstilä
oli kevään lapsi. Hän julkaisi 22 teosta, dekkareita, jännäreitä,
salapoliisiromaaneja. Monet niistä filmattiin. Hän pääsi ylioppilaaksi Porissa, valmistui yhteiskuntatieteiden kandidaatiksi Tampereella, työskenteli toimittajana Aamulehdessä Tampereella ja muutti Helsinkiin
ryhdyttyään ammattikirjailijaksi 1980-luvun alussa.
On
hienotunteista jättää pohtimatta, miksi merkittävän kirjailijan
kuolema on jäänyt medialta huomaamatta. Läheisten surua ei pidä
kaupallistaa. Hiljaisuus ei ole sensaatio.
”Jäljelle
jäi muisto elämäntyöstä”. Kirstilän elämäntyö on kirjoissa
ja kansissa. Sen muisteleminen lienee asiallista, kunnioittavaa.
|
Kyösti Salovaara, 1984. Dekkarikirjailija tauolla - Orivesi 1981. |
Viisikymmentäluvulla
kävimme isäni kanssa säännöllisesti ”sunnuntaikävelyllä”.
Usein piipahdimme Kotkan satamassa katsomassa laivoja. Kävelylenkin
lopuksi isäni osti sunnuntain Helsingin Sanomat läheisestä
kioskista.
Sunnuntaikävely
keskeytyi monta kertaa. Isäni jäi juttelemaan hetkeksi
kohtaamiensa ihmisten kanssa. Kotiin päästyämme äitini kysyi
missä viivyimme. Isä vastasi, että piti jutella hyvänpäivän tuttujen kanssa.
Uskaltaisinko
sanoa, että Pentti Kirstilä oli minulle tuollainen hyvänpäivän
tuttu?
En
muista koska tapasimme ensimmäisen kerran? Se saattoi olla jossakin
Eino Leinon seuran kuukausikokouksessa 1970-luvun lopulla. Pentti
istui usein samassa pöydässä Seppo Loposen kanssa. Kirstilä taisi
yleensä olla yhtä hiljainen mies kuin minäkin julkisessa tilassa.
Emme pyytäneet puheenvuoroa.
Mutta
voi olla, että kohtasin Pentin silmästä silmään vasta vuonna 1981
Tukholmassa suuressa dekkarikonferenssissa. Kirstilä kirjoitti
kokouksesta artikkelin Hesariin, minä tein jutun Aamulehteen ja otin
kuvia Demariin, mihin Risto Hannula puolestaan kirjoitti Tukholman
kokouksen hengestä ja ja aineesta.
Viimeisen
kerran juttelin Kirstilän kanssa pari vuotta sitten dekkariseuran
35-vuotisjuhlassa. Kirstilä sai siellä elämäntyöpalkinnon.
Aikaisemmin hän oli saanut kaksi johtolankapalkintoa vuoden
parhaasta dekkarista.
”No
mitäs?” Pentti sanoi kun satuimme vierekkäin noutopöydän
äärelle, tai jotakin sinne päin.
”Mitäs
tässä”, minä vastasin, tai jotakin sinne päin.
Tiedät
varmaankin tunteen.
Kuljet
päivittäin jonkin komean ja hieman salaperäisen rakennuksen ohi.
Alussa pysähdyt katselemaan sitä. Vuosien mittaan rakennus jää
useimmiten huomaamatta. Olet tottunut siihen, luotat vaistomaisesti
että siinähän se on, myös tänään niin kuin eilen.
Sitten
rakennus puretaan. Olet kauhuissasi. Miksi kuljin niin monta kertaa
välinpitämättönä sen ohitse, edes vilkaisematta?
Suhteeni
Pentti Kirstilään on hieman tuollainen, samanlainen.
Vaihdoimme
tavatessa muutaman sanan. Kirstilä puhui käheällä äänellä
hiljaa. Yleensä hänen lauseessaan oli jokin humoristinen kierre. En
kuitenkaan muista koskaan kinanneeni Pentin kanssa, vaikka melkein
kaikkien kanssa olen kinannut ja väitellyt.
Minusta
tuntuu, että Kirstilä suhtautui minuun suopeasti, vaikka - niin
kuin nyt huomaan - teilasin kaksi hänen ensimmäistä romaaniaan
kovalla kädellä. Ehkä hän oli meistä fiksumpi.
Vuosien
varrella minulla oli tapana kysyä Risto Raitiolta, kun olimme
yhteyksissä, että mitäs Kirstilälle kuuluu. Oliko Risto tavannut
häntä? Oliko Kirstilä kirjoittamassa jotakin uutta? Olivatko
Kirstilä ja hänen vaimonsa Anja Angel ulkomailla?
Risto
oli ajan tasalla. Huomaan aina puhuneeni Kirstilästä enkä
Pentistä. Sillä tavalla hyvänpäivän tutuista kai puhutaan.
|
Kyösti Salovaara, 2021. Omat nimet kirjoissa, kirjankannet kii. |
Aikaa
on vaikea tavoittaa takaperin.
Nykylukijoiden
on myös mahdoton, niin luulen, tajuta kuinka vähän dekkareita
kirjoitettiin ja julkaistiin vielä 1970-luvun lopullakaan; ja kuinka
vähän arvostusta ne saivat. Suomen dekkariseura perustettiin
kesäkuussa 1984 kohentamaan dekkarikirjallisuuden ”mainetta”.
Kirjoittamastani Aamulehden artikkelistani käy ilmi, että 1980-luvun
alussa Suomessa julkaistiin vain noin 10 käännösdekkaria vuodessa.
Tänään
melkein kaikki romaanit ovat jonkinlaisia ”dekkareita”. Onkohan
mainetta parannettu liiaksikin? Kun olin dekkariseuran alkuvuosina
johtolankapalkinnon raadissa, homma oli aika helppo, luettavaa oli
vähän. Tänään raatilaisen homma taitaa olla pirullisen työläs.
On
myös vaikea tajuta, kuinka merkittävä kirjailija Pentti Kirstilä
oli heti aloitettuaan - vaikka itse suhtauduinkin hänen romaaneihin
alussa nuivasti. Tietosanakirjoja selailematta uskallan sanoa, että
Kirstilä oli Matti Yrjänä Joensuun (1948-2011) rinnalla yksi
sodanjälkeisten suurien ikäluokkien merkittävimmistä
kirjailijoista, ja aivan ehdottomasti ns. populaariviihdettä
kirjoittavista.
Aikaa
on vaikea tavoittaa muististaan.
Onneksi
on kirjoitettu sana.
Sanat
säilyvät paperilla. Myös digitaalisissa arkistoissa ne säilyvät.
Koska
kunnioitan Pentti Kirstilän elämäntyötä ja muistelen lämmöllä
hänen hiljaista, ironista puhettaan, karistelen hienotunteisuutta
harteiltani, ja julkaisen tässä uudestaan kaksi kauan sitten
kirjoittamaani arvostelua. Ensimmäinen niistä on selvä teilaus,
toinen melkein pelkästään suitsutusta.
Molemmat
jutut on julkaistu Suomen Sosiaalidemokraatissa.
Sääntöjen
rikkominen
Pentti
Kirstilä: Jäähyväiset ilman kyyneleitä. WSOY, 41 mk.
”Jos
joku haluaa tietää, millainen sää oli juhannusaattona, menköön
lukemaan sanomalehtiä ja uskokoon mitä haluaa.” Ote Pentti
Kirstilän toisesta dekkarista paljastaa, että kirjailija taitaa
halveksia lukijaansa.
'Jäähyväiset
ilman kyyneliä’ on romaanina muotopuoli; vähän niin kuin
Kirstilän henkilöt ovat ihmisen puolia ja mielipuolia. Muotopuoli
salapoliisiromaani saattaisi olla myönteinen yllätys alueella, joka
luonteeltaan tapaa olla nimenomaan muodollista ja muoto-opillista.
Kirjailija
haluaa sääntöjä rikkoa. Se on hyvä.
Säännöttömyydestä
pitäisi syntyä uusi ”säännöllisyys”, jonka joku toinen
sitten voisi rikkoa. Niin pitkälle Kirstilä ei pääse. Hän
aloittaa ikään kuin kaksi romaania ja ehtii vain hätäiseen
loppuratkaisuun, hätäratkaisuun.
Kirstilä
kokee olla tosissaan kyyninen. Tosissaan esitetty kyynisyys on
väsyttävää ja luotaantyöntävää. Jos ihminen on todella
kyyninen, miksi vaivautua kirjoittamaan kirja; sehän on myönnytys,
petos kyynisyyttä kohtaan.
Kirstilä
on luonut romaaninsa toisen osan minäkertoja Antero Kartanosta
uskomattoman vastenmielisen henkilön; sietääkin saada minkä saa.
Kirstilän etsiväsankari Hanhivaara on muuttunut (mistä?) huulia
jauhavaksi automaatiksi. Hanhivaaran naiivi vitsikkyys jäljittelee
Marx-veljesten elokuvien vaudeville dialogia.
Kyllähän
Kirstilä yhteiskuntaakin kommentoi. Mutta sitähän kommentoidaan
kaikkialla, yleisönosastoissa ja yleisissä kulkuneuvoissa.
Kirstilän
tyyli kirjoittaa panee lukijan koville. Samalla kun se panee häntä
halvalla. Itseään kommentoiva kirjoitustyyli on tietenkin hyvästä
kun kirjan mitta on saatava täyteen. Se tuli. Antero Kartanoa
lukijan on mahdoton sulattaa: lukija repii kirjan tai hyppää
ikkunasta. Kyyniselle piha-asfaltille.
Viihderomaanilla,
niin kuin vakavalla romaanillakin, on oltava muoto. Jostakin syystä
suomalaiselta romaanilta, kevyeltä ja vakavalta, kovin usein puuttuu
muoto. Keskeneräisyys saattaakin olla analogia meikäläisen
henkisen ilmaston keskeneräisyydestä.
Kirstilä
on asettanut rimansa korkealle. Ja hyppää kuin muina miehinä,
ilmeenkään värähtämättä, riman ali. Vähän paremmin Kirstilä
nyt kirjoittaa kuin esikoisessaan ”Jäähyväiset rakkaimmalle'. Ei
kylläkään parempaa kirjaa.
- Kyösti
Salovaara Suomen Sosialidemokraatissa 27.5.1978.
Hermot
pinnalla
Pentti
Kirstilä: Munthe. WSOY, 86 mk.
Jos
suhtautuisin kirjallisuuteen oikein vakavasti, sanoisin, että Pentti
Kirstilästä on kehkeytynyt tyylikäs jännärintekijä. Tyylikäs
Suomessa, tyylikäs missä tahansa.
Sanoisin
tämän varauksella, että en ole lukenut muutamaa Kirstilän
edeltävistä jännäreistä; niitä varhaisemmat kyllä alusta
loppuun.
Mutta
en halua ryhtyä vakavamieliseksi. Vakavamielisiä kriitikoita on
täällä yllin kyllin, Suomi pullollaan. Sitä paitsi, kuinka
kriitikko voisi mestaroida ammattimiehen uraa. Tarkoitan, että
kirjojen kirjoittamisessa riittää ammattimiehelle puuhaa muutenkin,
minä luulen. Luulen kun en tiedä. Kirstilä on ammattimies.
Kirjoittaa kirjoja ammatikseen.
Kerran,
siitä on muutama vuosi, Kirstilä kertoi, ettei hän voi
kirjailijana panna kirjoihinsa koko totuutta; koko totuutta
itsestään, elämästään ja mielipiteistään. Tämä tapahtui
Tukholmassa Bonnierin residenssin vihreällä nurmikolla, missä
tarjoiltiin halpaa valkoviiniä. Luulen kuitenkin, että Kirstilä
oli tosissaan. Voi olla, että muistan väärin. Ehkäpä Kirstilä
jutteli Gore Vidalista, tosissaan.
Mutta
jos leikitään, että muistini ei petä, olen ymmärtävinäni
Kirstilän ajatuksen. Jännärin kirjoittajan ei pidä tehdä
jännäristä oman elämänsä kuvaa, koska kysymyksessä on
eskapistinen kirjallisuus. Eskapistisella tarkoitan myönteisessä
mielessä ei-realistista kaunokirjallisuutta. Luulen että tätä
Kirstiläkin tarkoitti. Luulen kun en tiedä.
Ajatellaan
vaikkapa Raymond Chandlerin dekkareita. Ensi lukemalta ne ovat
silkkaa sentimentoa ja satua. Sisältä, välillisesti, sadun takaa
paljastuu mies karvoineen ja tunteineen. Chandlerin kirjat eivät
kerro Chandlerin päivittäisestä elämästä, mutta kyyneliin asti
Chandlerin unelmista ja pettymyksistä.
No,
tämä Kristilän Munthe on tyylikkäästi kirjoitettu, nokkela ja
elävänsorttinen thrilleri. Pinnalta sekään ei näytä jännäriä
kummallisemmalta, mutta tarinan taustalla on kuitenkin kuulevinaan
Kirstilän ironisen hihityksen ja naurun ties mille. Joskus
kuvittelen tavoittavani tekstin läpi Kirstilän itseironian, ikioman
itsesäälin pilkan, mutta tiedä häntä. Joskus kuvittelen, en
tiedä.
Munthessa
matkaillaan Suomessa, Thaimaassa ja Espanjassa. Dekkarin juoni on
taitava, on se. Sen henkilöt, rapistuvat mannekiinit ja tuhruiset
likasankojournalistit, ovat sopivasti vinksahtaneita ja perverssejä,
niin että niistä uskoo melkein mitä vain. Kirstilän
romaanihenkilöt ovat usein tämmöisiä, vähän negatiivisia ja
särkyneitä ihmisiä. Joku sanoisi heitä sairaiksi, joku toinen
tavallista persoonallisemmiksi ihmisiksi. Ehkäpä Kirstilän tyypit
ovat molempia. Kukapa meistä ei olisi sen verran kieroon kasvanut,
että Kirstilän tapainen kirjailija ei saisi naulituksi häntä
toisesta jalasta lattiaan. Juokse siinä sitten ympyrää!
Kirstilä
on siis löytänyt kirjailijaäänensä. Suomeksi se tarkoittaa sitä,
että hän osaa kirjoittaa romaanin. Tarinan takaa lukija vaistoaa
kummallisen värinän, psykoottisen jännityksen, ihmisen
romahtamisen, ihan kuin John Cassavetesin filmeissä. Niitä ei ole
aina hauska katsoa ja kokea.
Kirstilän
etsiväsankari, huumepoliisi Kaistila tuo muuten mieleenin Janwillem
van de Weteringin amsterdamilaispoliisin de Gierin. Farkkupukuinen
Kaistila on de Gierin sukulaishahmo, mutta ei kuitenkaan yhtä
persoonallinen ja mielenkiintoinen kuin de Gier. Kaistilan (tai
Kirstilän) pitäisi lukea enemmän Zeniä.
Kirstilän
harrastama kaupunkirakentamisen kritiikki ei oikein istu tähän
romaaniin. Sitä paitsi se on niin kovin muodikasta. Pitääkö
Kaistilankin olla tietoinen tästä asiasta? Miksei joku suomalainen
romaanisankari voi joskus asua Jakomäessä tai Martinlaaksossa tai
Leppävaarassa? Niissä kylissä asuu nimittäin oikeita ihmisiä,
terveitä ja pulskia suomalaisia.
Itse
asiassa minä odotan kuin karamellia sitä suomalaista romaania,
jossa autenttista elämää on muuallakin kuin Töölössä tai
Kaivopuistossa. Kriitikko jaksaa odottaa. Kriitikon aika ei käy
pitkäksi. Jos käy, se alkaa katsella videoelokuvia.
- Kyösti
Salovaara Suomen Sosialidemokraatissa 24.11.1984.
|
Kyösti Salovaara, 1981. Dekkarivieraita Bonnierin suvun residenssissä Tuholmassa kesäkuussa 1981. Vasemmalta: Pentti Kirstilä, Risto Hannula, Desmond Bagley, Risto Karlsson. |
No,
miksi suhtauduin alussa Kirstilän romaaneihin niin nuivasti?
Tätä
on vaikea muistaa, tietää, määritellä.
Mutta
voin yrittää kuvitella olemassaolevien johtolankojen perusteella,
että minusta tuntui kuin Kirstilä olisi ”pettänyt” kirjalliset
esikuvansa, Raymond Chandlerin ja Ross Macdonaldin. Kirstilä
kirjoitti kuin Chandler mutta ”pilasi” kertomuksen täysin
vääristyneillä ihmiskuvillaan.
Tiesin,
niin kuin kaikki tiesivät, että Kirstilä on amerikkalaisen
kirjallisuuden tuntija ja ihailija. Mutta sitä en tiennyt - tai
tajunnut - että Kirstilällä oli muitakin esikuvia kuin Chandler
tai Macdonald tai, kuten arvostelussani vihjaistaan Gore Vidal.
Viittaako Vidal jo vähän vinksahtaneempiin ihmiskuviin?
Kun
Margaret Millarin (Ross Macdonaldin eli Kenneth Millarin puolison)
syntymästä tuli kuluneeksi v. 2015 sata vuotta, luin Millarin
suomennetut teokset ja havaitsin, että hänen psykologisissa,
yllättävissä tarinoissaan, saattoikin olla osa Kirstilän
romaanien mielenmaisemaa; että kenties juuri Margaret Millar (minun
sitä tajuamatta) oli vaikuttanut Kirstilän ensimmäisten romaanien
henkeen. Niinpä huomautin tässä puolesta, kun kirjoitin Ruumiin
kulttuuriin pienen esseen Millarin satavuotispäivän kunniaksi.
Sanoin siinä näin:
”Lukemistani
Millarin romaaneista Saalis näkyvissä, Kuin enkeli, Tappava ilma ja
Kysykää minua huomenna yllättävät erilaisuudellaan, vaikka
niissä jokaisessa perheen ulkopuolinen toimija yrittää selvittää
mysteeriä; usein joku on kadonnut ja hänet pitää löytää.
Millarille tyypillistä on, ettei lukija voi olla varma
päähenkilöiden ”kunnollisuudesta”; arvoitusta selvittävä
lakimies, yksityisetsivä tai perhetuttava saattaa olla rikollinen
tai syyllinen tai huijari, kukaties.
On
sanottu, että romaanin Saalis näkyvissä juoni oli liian
shokeeraava ja ainutlaatuinen; Millar huijaa romaanissa häikäilemättä
lukijaa eikä temppu unohdu. Romaanin ideaa jäljiteltiin muualla
niin monasti, että idean alkuperäinen toteutus haalistui. Saalis
näkyvissä saattaa olla esimerkiksi Pentti Kirstilän ensimmäisen
dekkarin Jäähyväiset rakkaimmalle innoittaja.”
Oliko
Kirstilä ironinen, itseironinen ja huumorintajuinen mies myös
arkipäivässä eikä vain romaaneissaan? Hyvänpäivän tutun
äänenpainolla vastaan, että kyllä oli. Taatusti.
Meitä
yhdisti Chandler – hänen romanttinen sarkasminsa, ironiansa ja
kielen tyyli. Tämä kuulostaa pateettiselta mutta entä sitten?
Pentti
Kirstilä kirjoitti suhteestaan Chandleriin esseekokoelmassa Liian
pitkät jäähyväiset, jonka toimitin Hannu Waaralan kanssa (Like,
1994.) Kirstilän esseen otsikko kuului: ”Elämä pikkusiskon
kanssa”.
Pikkusisko
viittasi Raymond Chandlerin romaaniin, jonka Kirstilä kertoi
lukevansa kerran vuodessa. Esseessä hän kävi läpi Chandlerin
tavan rakentaa tarinan kohtaukset niin, että niissä kerrallaan kaksi
ihmistä keskustelee. Kirstilä sanoi, että hänen
esikoisromaaninsa on kirjoitettu samalla reseptillä.
Kirstilä
siis opetteli Chandleria lukemalla kuinka dialogia ja ihmisten
välisiä kohtaamisia kirjoitetaan.
”Luultavasti
Chandler opetti minulle myös jotakin tyylistä, mutta tyyli on
paljon vaikeampi määritellä”, Kirstilä tunnustaa
Pikkusisko-esseessään. ”Ironia ja understatement ovat
kuitenkin sen piiriin kuuluvia tapoja ilmaista asioita. Chandler
viljeli ironiaa. Minäkin olen mokomaan sortunut. Silläkin uhalla,
että erään suuren sanomalehden päätoimittaja kielsi aloittelevaa
paikinoitsijaa koskaan käyttämästä ironiaa, koska ’Suomen kansa
ei sitä ymmärrä’. Mutta en minä sitä välttämättä ole
Chandlerilta oppinut, luinhan joskus nuoruudessa sentään muutakin.”
Tukholma
kesäkuussa 1981. Kansainvälinen ”salapoliisikirjailijoiden”
konferenssi. Nimekkäitä nimiä. Esitelmiä Grand Hôtellissa.
Kesäretki Bonnierin suvun huvilalle. Valkoviiniä nurmikolla.
”Bonnierin
kustantajaperheen residenssin nurmikolla englantilainen, meilläkin
hyvin tunnettu Peter Lovesey hämmensi Risto Karlssonin ja Pentti
Kirstilän tietämällä lähes kaiken suomalaisista pitkänmatkan
juoksijoista”, kirjoitin Aamulehdessä 28.6.1981. Erkka Lehtola
antoi katsaukselleni ja ottamilleni valokuville kokonaisen
sunnuntailehden sivun. ”Risto Karlsson sanoi olevansa pettynyt
kuultuaan Julian Symonsilta, kirjailijalta ja alan pätevimmältä
historioitsijalta, että myös Englannissa kirjailijat luokitellaan
sen kirjallisuudenlajin mukaan, jota kirjoittavat.”
Bonnierin
virkistäviltä niityiltä siirryttiin historialliseen
Södra-teatteriin. Siellä tilaisuus karkasi esitelmien väliajalla
järjestäjien käsistä. Kukaan ei palannut luentosaliin vaan kaikki
jäivät drinkkien äärelle juttelemaan. Minä rohkaistuin ja otin
kuvia H.R.F Keatingistä ja sain häneltä pienen haastattelun.
”Ja
olimmehan siellä mekin”, kirjoitti Pentti Kirstilä samaisena
sunnuntaina omassa dekkarikongressin matkaraportissaan Helsingin
Sanomiin. ”Suomesta mukana oli vain kuusi ihmistä, ehkä siksi
että matka oli pitkä. Risto Karlsson, jännärien tekijä ja
lehtimies lähti kotiin suurin piirtein kun tila tuli paikatuksi
toisella Ristolla, Hannulan Ristolla, kriitikolla ja dekkareiden
intohimoisella lukijalla. Kyösti Salovaara on kriitikko hänkin,
mukana hänellä oli vaimo Raili, joka suostui lainaamaan minulle 500
kruunua, joten näytti minulla olevan syytä kadehtia häntäkin. Ja
Anja ja minä.”
Kirstilän
kaunis Anja Angel (1939-2020),
jonka kanssa Kirstilä sittemmin julkaisi nimellä Ursula Auer kolme
dekkaria, otti valokuvia ja kertoi myöhemmin luulleensa
minua ruotsalaiseksi seisoessamme
Grand Hôtellin
edessä kadulla
Pentin lainatessa 500 kruunua vaimoltani.
Ehkä
se johtui siitä että en puhunut mitään; tai siitä että minulla
oli todella hieno ruskea mokkableiseri ylläni.
|
Kyösti Salovaara, 1981. 33 vuotias Pena Tukholman dekkarikonferessissa 1981. |