Suolla tuulee

[pyhäkengissä]

                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2017.

Alussa oli… jotakin.

    ”Alussa Jumala loi taivaan ja maan”, sanoo luomiskertomus.

    ”Alussa olivat suo, kuokka – ja Jussi”, aloitti Väinö Linna oman ”luomiskertomuksensa”, eräänlaisen tarinan suomalaisuuden modernista synnystä.

    Suomi on suomaa. Siitäkö se sai nimensä?

    Väinö Linnan romaanitrilogian upea aloitus kuvastaa suomalaisten – ja ihmisten ylipäänsä – suhdetta suohon: suo on jotakin mikä pitää alistaa, tuhota, ottaa hyötykäyttöön, poistaa silmistä.

    Suolla tuulee kylmästi, olipa sen reunalla ihmistä tai ei.

Viime torstaina heitin lenkin Valkmusan kansallispuistossa, josta löytyy jopa 30 erilaista suotyyppiä. Valkmusa on Kotkan ja Pyhtään rajamaalla, Kymijoen kainalossa, Tarkjärven vieressä.

    Tarkjärvi on pieni, melkein mitätön Kymijoen pullistuma, ruskeavetinen järvi. Hyvä paikka onkia ahvenia ja kuunnella suota.

    Kävelin ”pyhäkengillä” pitkospuita pitkin parin kilometrin lenkin; hetki lintutornissa, äkillinen tihkusade. Kalasääsken pesä näytti tyhjältä. Kuovi lensi suon pintaa seuraten. Suopursut kukkivat kuin luminen maa.

    Pyhäkengissäkin tajuaa kuinka villin kaunis suomaisema on, mutta se on myös lohduton, raju, ankara, luotaantyöntävä, rujo ja yksityiskohdissaan kuin tuhannet kauniit elämänkukat.

    Jos suota katsoo kaukaa, se ei näytä miltään.

    Läheltä se on paljon, runsas ja kirjava.

                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2017.
Suon värejä.

Ihminen ei kai pysty elämään suolla. Sinne voi paeta sivistystä karkuun, varsinkin jos on tehnyt pahaa, sillä kukapa jaksaisi jahdata pakenijaa moiseen paikkaan. Parempi odottaa suon reunalla; kyllä talvi pakenijan kotiin tuo.

    Suo on muiden biosfäärien yhdistelmä, pienessä muodossa, ei suuressa; se on maata, järveä, jokea, metsää ja jopa saaria ja harjuja. Siellä kasvaa melkein mitä tahansa mutta ei oikeastaan mitään mainittavaa – siis taloudellisessa mielessä. Paitsi ehkä turvetta, marjoja, yrttejä.

    Näin ollen suo kuuluu eläimille ja kasveille, käveleville ja lentäville, sammakoille ja sisiliskoille, hyönteisille ja kaikenlaiselle rähmäävälle niin kuin Pentti Haanpää kirjoitti eräässä novellissa.

    Kuulkaa korpeimme kuiskintaa… Ilmari Kianto runoili, ”meidänpä mainetta mainivat nuo / koskien ärjyt ja surkeat suot!”

    Surkeilla soillakin vapautta sentään piisaa.

    Ja iskelmässsä todetaan, että suopursu kukkii, vaikka siitä ei kukaan välitä, ei saavu poimijaa eikä edes toukomehiläinen lennä sen luokse. Suopuorsu on yksinäinen ja ylpeä, laulaja muistuttaa.

    Ihan kuin suomalainen, suomailta kuiville päässyt.

    Kun suon kuivaa, ihmisen jalat kastuvat muualla. Lähelle katsova ei näe pitkälle.

                                                                                                  Jaakko Salovaara, 2017.
Isokuovi.

Valkmusa ja Kananiemensuo ovat nuoruudenpaikkojani. Kesäretkien kohde: soutuveneellä Pernoonkoskien niskalta ylävirtaan vedenjakajalle ja sen kautta Kymijoen Pyhtään-haaraan, aivan kuin Amazonilla soutaen (vaikka en tietenkään ole Amazonilla soutanut), myötävirtaan puolisen tuntia, takaisin kotimökille vastakkaiseen enemmän.

    Siihen aikaan, 60- ja 70-lukujen vuosina Kymijoki oli likainen kuin viemäri mutta viettelevän kaunis kuin rehevä nainen. Näillä laatusanoilla ei ole syvempää merkitystä, ne eivät selitä toisiaan. Mieleen johtuvaa ei voi perustella. Leppälintu männynkäkkärän latvassa varoittaa.

    Jonakin heinäkuisena aamuyönä (voi kuinka monta sitten!) istumassa keskellä Kananiemen suota, odottaen… jotakin elämää suurempaa.

    Aamuhämärässä kehrääjä lennähtää. Joelta kuuluu rantasipin jankutus.

    Muistikuvien usva lipuu joelle, suolla on aina kosteaa, sieltä tuulee tyynelläkin kuivalle maalle, ihmisten pariin.

    Ihminen pakenee, ei kestä, siedä ankaraa ympäristöä.

    Kun ihminen muuttaa luonnon kuvakseen, mitä tapahtuu? Kumpi muuttuu edukseen?

Heinäkuun viidentenä vuonna 1973 Eteenpäin-lehdessä julkaistiin Kyösti ja Jussi Salovaaran artikkeli Kymijoelta. Viides päivä osui tuolloin torstaille – miten sattuikaan! Artikkelin otsikko kuului ytimekkäästi: Joella.

    Minä kirjoitin tekstin, velipoika Jussi otti valokuvat, monet niistä Kananiemensuolta.

    ”Tämä joki minun ympärilläni”, määrittelin hengästyneenä.

    Tämä joki, minun ympärilläni, on merkki siitä kaikesta mihin kansakunnalla ei olisi varaa. Ja silti se on yhä kaunis ja vastoin järkeä optimistinen. Kuin yllättäen se on paikka paikoin saanut säilyttää luontevuutensa. Täällä, missä suota vartioi suo, juoksee joki likaisena ja kuitenkin kauniina erämaassa, tuuheiden, lehtevien pensaiden valuessa sen rannoilta sen kasvoille. Soita halkoen kiemurtelee harvoja kärryteitä ränsistyville latopahasille, aivan kuin tarkoitustaan etsien. Tässä maisemassa saatan nähdä kalasääsken, saatan kuulla kuhankeittäjän. Kun sääksi leveine siipineen kimpoaa joen ylle tekee mieleni huutaa täysin voimin: lennä lintu, lennä!

                        Kyösti Salovaara, 2017.

…

    Illalla usva tulee suolta, peittää joen ja taittaa viimeiset auringon säteet. Minä kuulen huilunsoittajan kulkevan suolla, pelottaako se kuovin vielä kerran lentoon, päästääkö töyhtöhyypän viimeiselle vahtikierrokselleen, kuka tietää. Tiedän että tuolla ylhäällä männyssään kalasääski pitää huolen omistaan. Hämärä, usva, tuoksut, hiljaisuus, äänet ja ihmeelliset valonsäteet herättävät kummallisen teatterin, ei missä hyvänsä, ei.

    Aamulla kun sataa, huutaa naurulokki vihlovasti antaa-mennä filosofian saatesanoja. Se huutaa: voittoja, voittoja. Se huutaa: saastetta, saastetta.

Suo on romanttinen minimalismissaan.

    Kesällä 1973 soutelin joella, istuin suolla, haistelin elämää. Ilmeisesti olin juuri lukenut Herman Hessen Arosuden, se kuuluu sanoissa ja lauseissa.

    Sittemmin Kymijoki on puhdistunut, suot jääneet valloittamatta vaikka suuret voimalaitokset uhkasivat vielä äsken niiden tulevaisuutta.

    Mielikuvat häipyvät kuin maisema auton taustapeilissä. Tänään kuulen kuhankeittäjän korkeintaan radion luontoäänenä, en muuten.

    Kävelen pyhäkengissä suolla, pitkospuita myöten, aivan kuin menneisyyteen voisi palata kävelemällä.

    Mutta ei se niin helppoa ole.

    Mikään ei ole helppoa.

    Suolla tuulee – sen filmin näin noin vuonna 1963 kotkalaisessa elokuvakerhossa. Muistan että filmin ohjasi Nicholas Ray. Juuri muuta en filmistä muistakaan, paitsi Burl Ivesin, ehkä.

    Ajatukset pakenevat, vesipisaroita putoilee suolammikkoon, isokuovi kuikoilee ja Moronvuoren vieressä, Kananiemen takana Haukkavuorella puiden yli kurkottava matalavalvontatutka suojelee suomalaisia, suomaalta kuiville päässeitä.

    Toukokuussa 1983 kirjoitin Suomen Sosialidemokraatissa isoin kirjaimin (velipojan suokuvilla sanomaa höystäen): "Sotaherrat tuhoavat kansallispuiston". Valtioneuvosto oli päättämässä parlamentaarisen puolustuskomitean neuvosta, että Haukkavuorelle pitää rakentaa tutka-asema. Ilmeisesti kansallispuiston reunassa oleva mäki oli ainoa koko rannikolla.

    Kirosin tuon tutkan militaristien helvettiin, koska se pilaisi ”meiän maiseman”. Se tuhoaisi suomaan rauhan tuijottaessaan kylmin rautaverkkosilmin yötä päivää kaikkea ilmassa liikkuvaa. Kurkien, kuovien ja kapustarintojen täytyi tästä lähtien kumartua ja pitää pää alhaalla.

    "On ironista", kirjoitin, "että arvokas kansallispuisto tuhotaan parlamentaarisesti. Ehkä meidän tulisi olla ylpeitä näin perusteellisesta parlamentarismista... Onko Kymenlaakson luonto uuden ympäristöministeriön suojeluksessa?" 

    Kirjoitus ei auttanut. Eivät ne koskaan auta. Kalevi Sorsan punamultahallitus rakensi tutka-aseman kansallispuiston sydämeen, suomaan ilmatilaa vartioimaan. Ympäristöministerinä toimi lokakuusta 1983 eteenpäin Matti Ahde.

    Nyt kohautan olkapäitä. Siellä se vahtii. Kaikella lienee tarkoituksensa. (Ja yhä suluissa napisen.)

                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2017.

______________________

Kesäpäivänseisaus

[irrallisia lauseita juhannusviikolla]

                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2017.

Kun tätä kirjoitan on vuoden pisin päivä ja lyhyin yö.

    Sanat ovat määritelmiä erilaisille suhteille, sillä eteläisellä pallonpuoliskolla yö on tänään pisimmillään ja päivä lyhyt.

    Sanoessa jotakin paljon jää sanomatta.

    Mutta eihän kaikkea voi kaikessa ottaa huomioon. Jos yrittää, mitään ei tule sanotuksi, kirjoitetuksi, ajatelluksi.

    Jos maailmaa katsoo kokonaisuudesta osiin, top-down, ei paljon enempää tarvita sen ilmaisemiseen.

    Siinä se on, maailma.

Ruohonjuuritasolla on enemmän vaihtoehtoja.

    Rautalehti, niittyleinikki ja tervakukka. Nokkonen ja kastemato. Tyylivirhe.

    Kukkanen, pakkanen, kakkanen.

    Lause tarvitsee verbin onnistuakseen. Näin sanotaan, opetetaan.

    Teko ilmaisee, oleminen ei.

    Tästä(kin) saa olla eri mieltä.

    Ihminen leikkaa ruohon eikä ajattele mitään.

Etsin kesärunoa, juhannusrunoa. Runoa hyötykäyttöön.

    En oikein löytänyt tähän sopivaa.

    Runo ei löytänyt minua, koska menin piiloon.

    Olen oma mahdottomuuteni. Siitä ei pidä syyttää muita, ei edes poliitikkoja. He eivät tarkoita pahaa, vaikka eivät osaa aina hyvää tehdä.

    Täydellisyyden vaatiminen ei ole vaatimus lainkaan. Täydellisiä ihmisiä löytyy vain hautausmailta, sanotaan. Mereen siroteltuja tuhkia. Maahan piilotettuja menneisyyksiä.

    Sitten Harri Kaasalainen löysi minut.

Pieni, mukava runo, humoristinen.

    Kertokaa, nimesi Kaasalainen runonsa, joka vähän liittyy kesään.

    Pitää kertoa sumuisista aamuista, tasoitetuista nurmikoista, ja tulee kertoa osakeasunnoista ja veloista ja koroista.

    ”Kertokaa!” runoilija huudahtaa.

    Noin runoilija Kaasalainen huudahti jotain 60 vuotta sitten laittaessaan huutomerkin rivin loppuun.

    Kertokaa talonmiehistä, luudista ja kukista. Myös lammikoista saa kertoa, siis arkipäivästä. Nykyään talonmiehenä häärää huoltoyhtiö – aika proosallista.

    Kertokaa ”lammikosta / johon sorsanpoika vetää hitaan huutomerkin”.

    Kertokaa jotta pääsette lentoon, sorsanpojat.

    ”Kertokaa pienistä miehistä pienille miehille!”

    Pienillä miehillä on suuret salkut, aina. ”Ja isossa salkussa ikiomat pienet asiat”.

    Niinpä:

        Pienet miehet eivät avaa pieniä suitaan

        eivät salkkujaan eivätkä kukkaroitaan.

        He elävät herrain kukkarossa.

Arkipäivän suhteellisuusteoria loikkii pakoon kuin rusakko pihatieltä.

    Juhannusviikolla ilmestyi Ruumiin kulttuuri -lehden kakkosnumero, 12,50 euroa kappale.

    Siinä on monta juttua, kirjoista ja kirjailijoista. Mistäpä muustakaan.

    ”Firenzessä vuonna 1957 syntyneen Marco Vichin romaaniin tuntee kotiutuvansa ensimmäiseltä sivulta alkaen”, aloitin arvosteluni Vichin dekkarista Komisario Bordellin likaisin tapaus.

    Kun ostaa kirjan, sitä silmäilee sieltä ja täältä ja lukee lauseita tavoittaakseen hetkessä kirjan tunnelman ja kirjailijan vetovoiman. Sen jälkeen kirjan voi ostaa tai viedä kirjastosta kotiin ja ryhtyä lukemaan.

    Näin minä teen ja harvoin osun harhaan.

    Mutta Amos Ozin romaanin Tarina rakkaudesta ja pimeydestä kohdalla erehdyin. Lopetin romaanin lukemisen sivulle 116. Kirjassa on 649 sivua. Monta jäi siis lukematta.

    Se ei ole Ozin vika. Ei tietysti kenenkään, paitsi omani.

    Tämä on kummallista, sillä Ozin romaanissa on hienoja kohtia, teräviä huomioita juutalaisuudesta, eurooppalaisuudesta ja ihmisyydestä ja salakavalaa itseironiaa, siis aitoa huumoria.

    Merkkasin jo monta virkettä myöhemmin huomioitavaksi.

    Niin kuin tämän: ”… kirjailijan suuruus piilee hän paatoksessaan, hänen sitkeässä taistelussaan kaikkea tavanomaista vastaan!… Suuruus edellyttää sanomaa, profetiaa, tuoretta ja uutta elämänkatsomusta ja ennen kaikkea jonkinlaisen moraalin pilkahdusta.”

    Jonkinlaisen moraalin pilkahdusta.

Kesken jääneet romaanit ovat kertomaton tarina.

    Niitä mahtuu maailmaan. Ne eivät huuda eivätkä kerjää myötätuntoa.

    Silti niitä harmittaa, luulen. Ne haluavat tulla luetuksi, kuulluksi ja ymmärretyksi.

    Kertomaton tarina odottaa sitkeästi sopivaa hetkeä.

    Peli ei ole menetetty.

    Palasin vielä Ozin kirjaan, lueskelin sieltä sun täältä, kuvaannollisesti.

    Oz kertoo kuinka oppi kirjoittamaan arkipäivästä luettuaan Sherwood Andersonin novellimaisen romaanin Pikkukaupunki (Winesburg, Ohio) vuodelta 1919.

    Siihen asti Oz ajatteli, että hänestä ei koskaan tulisi ihailemiensa Hemingwayn tai Remarquen kaltaista kirjailijaa, jonka tarinoissa miehet ovat miehekkäitä ja kovia kuin nyrkki ja naiset helliä kuin yö. Elämä kibbutsissa oli liian pientä suureen kertomukseen, Oz ajatteli.

    Mutta Pikkukaupungin luettuaan hän tajusi, että pienessäkin on suuria tarinoita tai ainakin merkittäviä. Pienessä salkussa saattaa sittenkin olla suuria asioita. Tavanomaisuus on tavallaan näköharha, laiskan ajattelun johtopäätös.

    ”Jokaisen pojan elämässä on aika, jolloin hän ensimmäisen kerran katsoo taaksepäin”, kirjoittaa kirjailija, joka saattasi olla Amos Oz, mutta ei ole vaan amerikkalainen Sherwood Anderson: ”Ehkä hän juuri silloin ylittää miehuuden rajan. Poika kulkee kotikaupunkinsa katuja. Hän ajattelee tulevaisuutta ja omaa paikkaansa maailmassa. Kunnianhimo ja kaipaus heräävät hänessä. Äkkiä tapahtuu jotakin: hän pysähtyy puun alle aivan kuin odottaen äänen kutsuvan häntä nimeltä. Menneisyyden aaveet hiipivät hänen tajuntaansa. Äänet hänen itsensä ulkopuolelta tuovat kuiskaten viestiä elämän rajoituksista. Oltuaan hyvin varma itsestään ja tulevaisuudestaan hän ei ole enää lainkaan varma.”

    Poika tajuaa olevansa vain tuulen ajelema lehti kotikaupunkinsa kaduilla.

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2017.

Hohoo! Haloo!

    Juhannusviikon pohjanoteeraus kirkolliselta taholta:

    ”Terrorismin uhka ylipäätään kuulostaa pahalta, mutta itse ajattelen, että meidän pitäisi kuulla globaalin epäoikeudenmukaisuuden huutavan siinä isoin kirjaimin”, sanoi piispa Irja Askola Helsingin Sanomissa.

    Voiko kieltä käyttää enemmän väärin kuin Askola käyttää?

    Voiko merkityksiä sotkea ja hämärtää enemmän kuin piispa tekee tolkuttomassa lauseessaan?

    Kuuluuko politiikka piispalle? Jos kuuluu, tulisiko asioiden suhteista ymmärtää jotakin? Vai riittääkö suu josta lauseita päästellään?

    Jos Askola on johdonmukainen, hän avaa kirkkonsa oven kun terroristi tuhotyön jälkeen pakenee poliisia ja etsii piilopaikkaa.

    Herra varjele meitä piispoilta, jotka eivät ymmärrä mitä sanat tarkoittavat!

Kerroinkin ostaneeni kaksi havaijipaitaa Vantaalta.

    Maksoivat 39,50 kappaleelta.

    Sitten menin Akateemiseen katselemaan kirjoja.

    Kääntelin ja selailin Paul Austerin mammuttimaista romaania 4321. Maksoi saman kuin havaijipaita.

    Uskaltaisiko ostaa? Ettei jää kesken kuten Ozin pitkä tarina.

    Kirjoitin aikanaan Suomen Sosialidemokraattiin juttuja Austerin ensimmäisistä romaanisuomennoksista. Pidin niistä. Sittemmin en ole kovin paljon Austeria lukenut.

    Lukisinko nyt? Jaksanko yli 800 sivua?

    Poistuin kaupasta havaijipaidat pussissa. Auster jäi hyllylle.

    Sitten tilasin sen netistä, kympin halvemmalla.

    Odottelen pelon sekaisella uteliaisuudella. Heitänkö euroja tuuleen? Kylvänkö sanoja kuivaan maahan?

Ryhdyin lukemaan Erkki Tuomiojan päiväkirjoja.

    Todella kiinnostavaa.

    Kun Tuomiojan merkintöjä lukee, ei lainkaan ihmettele poliittisen teatterin draamaa viime päivinä.

    Vaikka Tuomioja kertoo vain osan ”totuudesta”, lukija jää miettimään ohjasiko sos.dem puolueen käyttäytymistä mikään ohjelma tai aate tai idea 1990-luvun alussa. Pikemmin tuntuu, että politiikan vaikuttajat menivät yhä uusin kokouksiin ja niistä sitten syntyi jotakin, mitä kukaan ei halunnut eikä tavoitellut ja sitä sitten sanottiin ”puolueen linjaksi”. Istuttiin neukkareissa, baareissa, hienoilla lounailla ja yritettiin salata oma mielipide ja saada selville naapurin ajatukset, jotta tarpeen tullen tiedettäisiin mistä tuulee  - jotta osattaisiin valita oikea kurssi sivumyötäiseen.

    Oikeastaan tämä on aika lohduttavaa. Ihmiset sähläävät ja kaikki menee sittenkin hyvin.

    Puoluepolitiikassa ei ole salaliittoja eikä ylhäältä tulevaa ohjausta. Ryhmäkuri on jälkeenpäin ilmaistu sanallinen merkitys jollekin minkä huomataan tapahtuneen.

    Kun Tuomioja junttasi osan SDP:n eduskuntaryhmää äänestämään ydinvoimaa vastaan vastoin kaikkien ennakko-odotuksia, puolueen puheenjohtaja Ulf Sundqvist kiroili, että Tuomioja on vahingossa joutunut enemmistön kelkkaan.

    Tarkoittaa, että Tuomiojalla on (tai oli) tapana etsiä vähemmistönsä ollakseen oikeassa. Hän on aina ”oikeassa”, vaikka yllättäen välillä tunnustaa, että olisi voinut valita toisinkin – jos joku vaan olisi osannut kysyä oikein.

    Vähemmistöistä ei yleensä synny enemmistöä. Poliittiset teot kuitenkin edellyttäisivät enemmistöä.

    Demokratiassa.

Juhannusviikolla sananen vielä.

    Tai lainaus viisammilta.

    Jotenkin Kafka sopii paremmin tähän aikaan kuin aikaisempiin. Semminkin kun päivä on pitkä ja yötä tuskin lainkaan. Ja keskellä kesää hallaöitä.

    Eräässä mietelmässään Kafka tuumaili, että kaikki inhimilliset virheet johtuvat kärsivällisyyden puutteesta.

    ”On kaksi inhimillistä pääsyntiä, joista kaikki muut johtuvat”, Kafka kirjoitti. ”Kärsimättömys ja laiskuus.”

    Kärsimättömyyden takia ihminen karkotettiin paratiisista. Laiskuuden takia hän ei palaa sinne takaisin.

    Asiaa pidemmälle ajateltuaan Kafka oivaltaa, että asia on vieläkin yksinkertaisempi:

    ”Mutta ehkä pääsyntejä onkin vain yksi: kärsimättömyys. Kärsimättömyyden takia heidät karkotettiin, kärsimättömyyden takia he eivät palaa sinne takaisin.”

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2017.

_____________________________

Shortsit ja Alma-Tadema

[makuasioita, nami nami]

                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2016.
Torilla erilaiset maut
kohtaavat julkisesti.
Ei ole oikeaa, ei väärää makua.

Viisastellaan.

    Laitetaan shortsit jalkaan ja mennään ulos.

    Jos palelee, taitaa olla talvi. Jos ei palele, sitten on kai kesä.

    Tästä ei voi olla varma Suomessa.

    Yritin etsiä netistä kuvaa missä Ludwig Wittgenstein kävelee shortseissa Cambridgen kampuksella tai maaseudulla Itävallassa.

    En löytänyt.

    Shortsit tulivat muotiin vasta toisen maailmansodan jälkeen. Mutta miten Wittgenstein liittyy tähän?

    Ei mitenkään, paitsi siinä kun hän kirjoitti, että ”kaikki filosofia on ’kielen kriitiikkiä’”.

Ellei ole vastausta, ei ole kysymystäkään.

    Näin Wittgenstein mietti.

    ”Jos jokin kysymys voidaan ylipäänsä asettaa, siihen voidaan myös vastata.”

    Jos väitän jotain, se voidaan myös kiistää.

    Vai onko jotakin mistä kaikki ovat yhtä mieltä?

    Onko tuoli aina tuoli ja kissa kissa?

    Telkkarissa haastateltiin äskettäin tekoälytutkijaa Timo Honkelaa. Hän rakentaa (suunnittelee) rauhankonetta, joka ratkaisee ihmisten väliset ongelmat. Tunteiden hallinnan ja taloudellisen optimoinnin lisäksi rauhankoneen peruspilarina on Honkelan huomio, että eri ihmiset eivät juuri koskaan ymmärrä käyttämiään sanoja samalla tavalla.

    Koska kieli ei ole yksikäsitteistä, ihmiset päätyvät yhteisestä todellisuudesta ristiriitaisiin tulkintoihin. Pahimmillaan se johtaa väkivaltaan ja sotaan.

    Honkelan rauhankoneeseen tulee miljoonia ja miljardeja ”tietokoneita” (sovelluksia), jotka vähitellen pistävät ihmiset ymmärtämään sanat yksikäsitteisellä tavalla. Unelma on että sanojen erilaisesta tulkinnasta johtuvat erimielisyydet katoavat.

    Oliko Wittgenstein sittenkin oikeassa? Onko todellisuus melkein pelkästään kieltä? Ja poliitiikka pelkästään sanoilla viisastelua?

Korkeakulttuurista intoilevat eivät pidä kun joku sanoo, että Reino Helismaa kirjoitti yhtä painavia säkeitä kuin Eino Leino tai että Unto Monosen tangot kertovat Suomesta yhtä paljon kuin kuin Jean Sibeliuksen musiikki.

    Jos unohtaa sen, että musiikki ei sinällään kerrokaan mistään, niin kulttuuriväen on vaikea tunnustaa, että pääsiassa puhutaan makuasioista, ei taideteoksien universaalista totuudesta. Ei ole universaalia asteikkoa jolle taideteoksen (romaanin, runon, sävellyksen, maalauksen) voi sijoittaa. Makutuomareilla sitä vastoin on asteikkoja moneen lähtöön.

    John Careyn lainaama Edward Tenner on kuvannut tätä makuasiaa lierihatun ja jenkkilippiksen (baseball lippahattu) suhteella.

    Toiseen maailmansotaan asti miehet käyttivät lierihattua. Se oli universaali ”totuus”, ainoa etiketin mukainen kauneusarvo.

    Sodan jälkeen lierihatut vähitelen katosivat ja tilalle tuli jenkkilippis, joka ilmensi uudenlaista, vapaampaa pukeutumista, vähemmän virallista suhtautumista vaatteisiin, muodon etikettiin.

    Tätä muutosta voidaan sitten verrata, niin kuin John Carey vertasi, taidemaailman muutokseen. Lierihattu on kuin viktorianajan maalarin Lawrence Alma-Tademan maiseman ja yläluokan elintapojen huolellisen elegantti kuvakieli verrattuna vaikkapa Jackson Pollockin ”jenkkilippikseen” eli värikylläiseen abstraktiin ekspressionismiin.

    Meistä saattaa tuntua, että Pollockin taulut ovat merkittävämpiä ja parempia kuin Alma-Tademan ”esteettisesti säädylliset” kuvat, mutta sellaista vertailua ei voi tehdä, yhtä vähän kuin universaalisti voisi sanoa, että lierihatun käyttäminen osoitti parempaa tai huonompaa makua kuin jenkkilippiksen käyttäminen.

    Muuten, jos kielen kiemurat kiinnostavat, on jännittävää huomata, kuinka vähän suomenkielessä on sanoja erilaisille lippahatuille, joille englanninkielestä löytyy kymmeniä sanoja, erilaisia merkityksiä kuvaten.

    Sanojen takaa paljastuu sosiaalinen todellisuus. Kauan sitten lättälippalakki (flat cap), lätsä, kuvasti kantajansa sosiaalista asemaa yhteiskunnassa, ainakin Englannissa ja Ranskassa. Tänään jenkkilippis käy yhtä hyvin presidentin kuin työttömän päähän.

                                                                                         Kyösti Salovaara, 2012.
Karitsanpotka -
hyvänmakuista ravintoa vai
pahanmakuista  filosofiaa?

Sanoilla on merkitys. Ne eivät ole pelkästään jono kirjaimia.

    Muutama viikko sitten hätkähdin kun Ilta-Sanomissa kerrottiin, että mies ei saa käyttää polven alapuolelle ylettyviä shortseja - juuri sellaisia joita itse käytän jos shortseja käytän.

    Pitkät shortsit (miehen cargot ja caprit) on Ilta-Sanomien muotitoimituksen mielestä pahin tyylivirhe mihin mies voi syyllistyä.

    Asiaa perusteltiin harmonialla.

    Pitkät shortsit luovat mielikuvan, että miehellä on lyhyet jalat ja pitkä yläruumis. Tällainen mies näyttää naurettavalta – jos ei jo muutenkin näytä.

    Uskon selitykseen.

    Mutta, onhan maailmassa todella monia, joilla on lyhyet jalat suhteessa muuhun kehoon. Onko siis epäluonnollista tunnustaa totuus?

    Osoittaako ”realismi” huonoa makua?

    Oleellista tämänkertaisen juttuni kannalta on, että sanojen merkitys on tässäkin esimerkissä niiden kuvaamaa asiaa suurempi.

    Universaali maku on ehkä kaunis ajatus, mutta sen takana väijyy ylimielisen arjalainen ja totalitaarinen käsitys todellisuudesta. Helismaan kehuminen osoittaa (osoitti hänen elinaikanaan) huonoa makua, Sibeliuksen ei.

    Ironista tietysti on, että tänään Helismaan säkeet ja Monosen musiikki saattavat olla paremmassa huudossa kuin Sibelius, siis sellaisen makutuomarin silmissä joka haluaa esiintyä kulttuuriradikaalina, ihan partasemmoisena.

Makuasioista ei pidä kiistellä, sanotaan. Mutta juuri niistä kiistellään henkeen ja vereen.

    Tämän kiistelyn voima palautuu kieleen, sanoihin, siihen mikä näyttää samalta mutta ymmärretään eri tavalla, itse kunkin elämään sopien ja sovittaen.

    Mikä on terveellistä ruokaa? Liha vai salaatti? Kumpi on parempaa, potka vai pizza? Onko sanalla ”terveellinen” jokin yksikäsitteinen merkitys? Jos on, niin miksi kiistelemme siitä mikä on terveellistä?

    On traagista että ”terveellinen” on saanut uusia, poliittisia merkityssisältöjä siitäkin kuinka jonkun ruoka-aineen syöminen ja kasvattaminen liittyy sekä maailman ekologisen perustan muutoksen että yhteiskunnan kestokykyyn. Jokainen suupalasi on moraalinen kannanotto sekä itsesi että koko maailman fyysiseen ilmaisuun. Vääränlaista ruokaa syömällä "varastat" yhteisestä kassasta. Harmi että elääkseen ihmisen pitää syödä, saada ravintoa.

    Käyttikö Wittgenstein shortseja miettiessään kielen ja maailman logiikkaa? Kulkiko Alma-Tadema lippis päässä vai lierihatunko alta hänen terävä katseensa tutki maailmaa, maisemaa ja viehättävien naisten ihoa? Jos Wittgensteinilla oli shortsit, kuinka pitkät ne olivat?

    Universaalin hyvää makua pitää etsiä kuin neulaa heinäsuovasta. Toivottavasti sitä ei pitkään löydy.

    Katsot taivaalle taitolentäjien huimia kaaria, uhkarohkeaa lähestymistä, kieppiä lentäjän oman elämän ympäri moottorien mylviessä, ja kaikki mitä näkyy ja kuuluu on kuin komea audiovisuaalinen taideteoes.

    Mutta jos naapurisi sitten vetää sinut pilvistä maan kamaralle ja alkaa soimata ekologiasta, tuhlaamisesta, ilmastosta, maankuoren alle haudattujen aineiden väärinkäytöstä ja sotakoneiden hirveästä tuhovoimasta, mitä sanoja sinulle jää?

    Mitä ovat rohkeus ja kauneus?

    Onko rauha voimaa vai tyyni järvenpinta?

    Johanna Sinisalo riemuitsi Parnassossa, että kirjallisuuden feminismi on musertanut poikakirjojen maailman. Oliko tuo maailma meille poikakirjojen lukijoille siis kauhea ja väärä maailma? Olisiko pitänyt lukea ”tyttökirjoja”? Vai tarkoittaako Sinisalo, että lippiksen kauneus riippuu sen suunnittelijan sukupuolesta? Että jokaisella sanalla on myös telaketjufeministinen merkitys? Että nykyään sana ”poikakirja” on yhtä sopimaton sana kuin vaikkapa ”neekeri”?

    Lierihattua ei ehkä sovi käyttää, mutta miksi amerikkalainen lippis on muka esteettisesti oikeampi päähine kuin perinteinen lätsä? Ketä vahingoitan jos käytän pitkiä shortseja ja sääreni näyttävät lyhyeltä?

    Saako mielikuvituksen kahlita sanoilla?

                                                                                                  Jaakko Salovaara, 2017.
Red Arrows Helsingin taivaalla
on
 dynaaminen taideteos.

______________________________

John Carey: What Good Are the Arts? Faber and Faber, 2005.

Ilta-Sanomat: Näin aikuinen mies näyttää tyylikkäältä shortseissa - yksi malli on täysin kielletty. 22.5.2017.

Juho-Pekka Rantala: Itse asiassa kuultuna: Timo Honkela. Yle TV1, 1.6.2017.

Jani Saxell: Näkijä. Parnasso, 3/2017.

Ludwig Wittgenstein: Tractatus Logico-Philosophicus eli Loogis-filosofinen tutkielma. Suom. Heikki Nyman. WSOY, 1971.

Olemisen farssi

[ja tietämisen tragedia]

                                                  Kyösti Salovaara, 2017.

Kaikkitietävä
 kissa
Andalusiassa.

Heitetään sanoja ilmaan ja toivotaan, että syntyy lauseita.

    Pannaan lauseita peräkkäin ja uskotaan, että niistä syntyy ajatuksia.

    Mikään ei ole varmaa.
    Kirjaimet satavat kuivaan maahan.

    Sanoja on liian monta, ajatukset epämääräisiä.

    Maailma saattaa olla looginen kokonaisuus, mutta miten sen ilmaisee?

    Sanoillako? Lauseillako? Ajatuksella jota ei saa kiinni?

    Vai pelkillä kuvilla?

    Niin kuin kissalla. Tai ottamalla valokuvan andalusialaisesta kylästä jossakin vuorien ja laaksojen kätköissä.

    Vai tallentamalla taivaalla kohtaavat suihkukoneet?

    Kun näppäilee kirjaimia tietokoneeseen ja synnyttää sanoja ja lauseita, niin mitä tietokone niistä ”tietää”?

Kissa ei kerro mitä tietää.

    Se tietää riittävästi; sillä on vain omia kokemuksia ja perittyjä vaistoja.

    Ihminen on melkein tyhjä kangas syntyessään. Ainakin monet humanistit haluavat niin ajatella.

    Palataanpa vielä elokuvaohjaaja Michael Hanekeen, joka väitti Cannesin elokuvajuhlilla, että aikamme informaatiototulva panee meidät kuvittelemaan tietävämme paljonkin. Infon määrä on tehnyt meistä kuurosokeita, Haneke sanoi Helsingin Sanomien raportissa. Luulemme tietävämme, mutta emme oikeastaan tiedä mitään.

    ”Ennen vanhaan maajussi tunsi kylän asiat ja se oli riittävästi”, Haneke jatkoi. ”Nyt maajussilla on tv ja muut, mutta hän ei tiedä sen enempää. Me voimme tietää ainoastaan siitä, jonka olemme itse kokeneet.”

    Haneke ilmeisesti ajattelee, että ihminen on kuin kissa hankkiessaan tietoa. Hänen ihailemalleen ihmisyksilölle luettu ja opittu tieto eivät ole mitään, eivät ainakaan tietämisen arvoista.

    Oikeastaan on mahdoton sanoa, mistä ”tiedosta” ja minkälaisesta ”tietämisestä” Haneke puhuu.

    Kenties hän haluaa palata Rousseun tavoin luonnolliseen, sivistyksestä vapaiden ja pilaantumattomien ihmisten maailmaan, vaikka sellaista maailmaa ei olisi olemassakaan. Eikä ole koskaan ollutkaan.

                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2017.
Kylä tiedon vuorten tuolla puolen. 

Haneken ajatuksesta tulee tietysti mieleen Pentti Linkola.

    Myös Linkola epäilee tiedon merkitystä, sen autuaaksi tekevää vaikutusta.

    Ehkä tiedoton elämä olisi helpompaa.

    Vai olisiko sittenkään?

    Luonto-Liiton talvipäivillä vuonna 1970 Pentti Linkola vaati lehtiä ja puolueita myöntämään, että ”koulutusyhteiskunta ei merkitse muuta kuin nuorten ihmisten rääkkäämistä, sitä että silloin kun heidän pitäisi loikoa niityllä, soudella järvillä ja poimia lumpeenkukkia, katsella syksyisellä jäkäläkalliolla kurkiparvea puolukkaterttu suussa, tai samoilla talvisissa erämaissa, ja laulaa ja naida ja rakastaa, että heidät näinä vuosina sullotaan oppikouluihin, opintokerhoihin ja korkeakouluihin tai kesäyliopistoon (mikä karmea sana), tai talvipäiville – opiskelemaan asioita, joita ei ole mitään syytä tietää.”

    Seuraavana vuonna Linkola kysyi haastavasti: ”Mitä ihmettä me tarkkaan ottaen tekisimme kolmella Sibeliuksella ja viidellä Aleksis Kivellä? … Ainakin minua enemmän kiusaa kuin ilahduttaa se, että on olemassa suurenmoisia sävelteoksia ja kirjallisuuden helmiä verrattomasti enemmän kuin mihin koskaan elämäni aikana ehdin tutustua saati syventyä.”

    Linkolan ja Haneken ihannekylässä ihmisen elämäksi riittää se mikä on kylän sisäpuolella. Heitä ei kiinnosta historia, menneisyyden kokemukset eikä vuorien ja metsien takana vietettävä elämä.

    Tällaisessa kylässä ei ole kollektiivista, historian mittaan keräytynyttä tietoa eikä teknisiä vempeleitä, ei lääkkeitä eikä lääkäreitä.

    Se ei tarkoita että Linkolan ja Haneken kylän ihmiset olisivat sen tyhmempiä kuin meidän aikamme ihminen on, mutta heidän päänsä on täynnä toisenlaista ”tietoa” kuin meidän päämme.

Yhteisyys ja irrallisuus - globaali symboliikka?

Heitetään sanoja ilmaan ja toivotaan etteivät ne satu kenenkään päähän kipeästi. Kirjaimien sateenkaari, tavoittamaton.

    Joskus sanoista syntyy looginen ajatus, toisinaan ei.

    Jos esittää kärjistetyn väitteen, se ei voi koskaan olla koko totuus, ei ainakaan yhteiskunnasta puhuttaessa. Luonnontieteessä ei mielipiteitä olekaan.

    Jostakin näkökulmasta Haneke ja Linkola ovat oikeassa. Ihminen tietää hemmetin paljon turhia asioita, jotka eivät oikeastaan liity hänen omaan elämäänsä mitenkään.

    Mutta toisaalta erilaisilla ihmisillä on erilaisia elämiä ja tarpeita ja kokemuksia ja niistä syntyy kollektiivista tietoa, joka on paljon enemmän kuin yksi ihminen saattaisi koskaan hankkia, vaikka olisi kuinka älykäs ja uuttera.

    Kollektiivisen tiedon kumulatiivisen (globaalin sekä ajassa että paikassa) merkityksen tajuaa parhaiten katselemalla ja koskettelemalla arkipäivän ”esineitä”: pölynimuri, pesukone, kamera, puhelin, auto, radio, lentokone, voimalaitos, LED-valot, nelikaistainen moottoritie, vetoketju, HD-telkkari, pilvenpiirtäjä, pyykkinappula, silmälasit, ostoskeskus, antiobioottitabletti, modeemi, kävelykeppi, peruutustutka, email, lämpöpumppu, jääkaappi, sähköhella, lämpöpatteri, lohkolämmitin, taskulamppu, painettu kirja, YouTube, kuulakärkikynä, saxofoni, käyttöliittymä jolla varaat lennon etelään tai hotellihuoneen Lapista ja… lista on loputon ja avautuu maailmalle kuin meri jonka laitaa et tavoita.

    Tähän kaikkeen voi suhtautua kriittisesti, ja yrittää arpoa mikä näistä arkipäivän ”edistysaskeleista” on turhaa ylellisyyttä.

    Ihminen voi tehdä itsestään jumalan, joka määrää… mitä muiden ihmisten pitää ajatella.

    Mutta tarvitaanko sellaisia ”jumalia”?

    Arkipäivän edistysaskeleisiin voi myös suhtautua melkeinpä lapsellisen innostuneesti.

    Shakin monivuotinen maailmanmestari Garry Kasparov on julkaissut kirjan kokemuksistaan miltä tuntui, kun hän ensimmäisenä maailmanmestarina hävisi shakkiottelun tietokoneelle. Kysymys on siis tekoälystä, roboteista, humanismista.

     Tässä kirjassa Kasparov toteaa, että tekniikalle hävittyjen työpaikkojen romantisoiminen on vain hieman älykkäämpää kuin haudankaivajien valitus, että monet heistä menettivät antibioottien takia työpaikkansa.

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2017.
Herra vai renki? Fiksu vai tyhmä?

Mutta kuitenkin: miksi ihmisen pitäisi tietää yhä enemmän ja enemmän?

    Eikö vähempi riittäisi?

    Kissa andalusialaisessa vuoristokylässä näyttää tyytyväiseltä.

    Stephen Hawking sanoi 1980-luvun lopulla, että tähän asti luonnontieteilijät ovat keskittyneet kuvailemaan millainen maailma on, eikä heillä ole ollut aikaa miettiä, että miksi maailmankaikkeus on olemassa. Toisaalla sitten filosofit ovat pudonneet luonnontieteen teorioiden kehityksestä ja heille on jäänyt, kuten Wittgenstein sanoi, vain kieli analysoitavaksi.

    Hawking toivoi, että kun luonnontiede löytää ”täydellisen teorian”, se koituu kaikkien hyväksi: ”Silloin kaikki – filosofit, fyysikot ja myös tavalliset ihmiset – voivat osallistua keskusteluun siitä, miksi olemme olemassa ja miksi maailmankaikkeus on olemassa.”

    Ja vastaus esitettyyn kysymykseen – miksi maailmankaikkeus on sellainen kuin on - olisi Hawkingin mukaan ihmisjärjen lopullinen riemuvoitto. ”Silloin tietäisimme, mitä Jumalalla oli mielessä.

Nyt kolmekymmentä vuotta myöhemmin täydellinen teoria on yhä hakusessa. Ehkä sellaista teoriaa ei ole olemassakaan.

    Pitääkö meidän etsiä tieteestä Jumalan tarkoitusta?

    Vai onko oikean tiedon etsiminen jo sellaisenaan päämäärä, jonka puolesta kannattaa kamppailla ja ponnistella?

    Amerikkalainen fyysikko Steven Weinberg julkaisi vuonna 1977 teoksen Kolme ensimmäistä minuuttia. Se ilmestyi Suomessa seuraavana vuonna jolloin Weinberg sai Nobelin fysiikanpalkinnon.

    Kirjansa lopussa Weinberg toteaa, että mitä paremmin maailmankaikkeuden ymmärrämme, sitä tarkoituksettomalta se tuntuu.

    Lohduton ajatus elämän ja maailman tarkoituksettomuudesta ei kuitenkaan vähennä tutkimisen merkitystä. Tutkimus luo jo olemassaolollaan lohtua, Weinberg sanoo.

    Hänen muistuttaa, että ihmiset eivät vain tyydy lohduttamaan toisiaan tarinoilla jumalista ja jättiläisistä eivätkä rajoittamaan ajatuksiaan jokapäiväisiin askareisiin, vaan he myös rakentavat kaukoputkia, tekokuita ja kiihdyttimiä ja jaksavat istua kirjoutuspöydän ääressä tulkitsemassa keräämiensä tietojen merkitystä.

    Weinberg ylevöittää tieteen tarkoituksen ja sanoo:

    ”Yritys ymmärtää maailmankaikkeutta on yksi niistä harvoista asioista jotka nostavat ihmiselämän hiukan farssin yläpuolelle ja antavat sille vähän tragedian arvokkuutta.”

                                                                                                  Kyösti Salovaara, 2017.
Kosmisia kohtaamisia.

______________________________

Stephen W. Hawking: Ajan lyhyt historia. (A Brief History of Time, 1988.) Suom. Risto Varteva. WSOY, 1988.

Pentti Linkola: Toisinajattelijan päiväkirjasta. WSOY, 1979.

Veli-Pekka Lehtonen: Eurooppa – Sairas, sokea ja kuuro. Helsingin Sanomat, 23.5.2017.

Steven Weinberg: Kolme ensimmäistä minuuttia. (The First Three Minutes, 1977.) Suom. Mauri Valtonen. Tammi, 1978.