Päältä katsoen

 [kuin historiaa hapuillen]

Kyösti Salovaara, 2022.

”No eiköhän mittaaminen ja laskeminen ja punnitseminen ole ilmestyneet mieleisimpänä avustuksena näitä vaikutuksia vastaan, niin ettei meissä ole määräävänä se, mikä näyttää suuremmalta tai pienemmältä tai lukuisammalta tai raskaammalta, vaan se [sielumme kyky], mikä on laskenut ja mitannut tai vaikkapa punninnut?”

- Platon: Valtio. O.E. Tudeerin suomennos. Otava, 2.p, 1972.

Kun katsot kuvaa se katsoo takaisin.

    Näet kuvassa kaikenlaista. Kuvalle olet vain yksi subjekti.

    Mutta kuva ei synny tyhjästä. Itse asiassa kuvaa ei olekaan vaan se ”asia” jonka kuva on näyttävinään.

    Tässä mielessä kuva on todellisuuden subjekti, jonka subjekti olet sinä, kuvan ottaja. Päältä katsoen todellisuus esiintyy kahdessä mielessä, oikeasti ja jäljennettynä.

    Mutta kun katsot todellisuutta tai otat kuvan, ”esine” tai ”asia” ei kerro koko todellisuutta.

    Hämmentävää.

Tässä pakinassa on valokuvia Berliinistä. Ne voisivat olla mistä tahansa mutta eivät ole.

    Näissä kuvissa pinta on selkeä. Sen voi kuvailla muutamalla sanalla.

    Yhteistä kuitenkin on, että niissä kaikissa on historian viivat, joita ei näe ellei tiedä. Erässä mielessä historia on kuvan fiktiota, vaikka onkin kovaa todellisuutta. Historiaa ei voi kanniskella muovipussissa, mutta ei sitä noin vaan valokuvaankaan nappaa.

    Käyn kuvat läpi suurentelematta. En paisuttele merkityksiä.

    Elokuun alussa Berliinissä paistoi aurinko. Kaupunkilaiset taisivat olla lomilla, turisteja Brandenburger Torilla, Alexanderplatzilla ja museosaarilla. Julkisissa kulkuneuvoissa matkusti ”ilmaiseksi” (9 euron lippu voimassa kuukauden kaikensorttisissa junissa ja busseissa) kenenkään perään kyselemättä.

Johdantokuvassa on komea huvila järven rannalla.

    Viime sunnuntaina hellettä piisasi. Kesäinen idylli. Huvilan terassilta näkyi järven yli hiekkarannalle, missä aurinkovarjot täplittivät maisemaa. Järvellä kulki kaikenlaisia aluksia, suuria ja pieniä, koneilla ja purjeilla, airoilla ja meloilla. Berliiniläiset viettivät sunnuntaita. Iloisia kiljahduksia.

    Rannan tuntumassa muutama nokikana uiskenteli sinilevän viiruttamassa vedessä. Kaunista sekin jos ei tiedä mitä sinilevä tarkoittaa.

    Pari sataa metriä huvilasta toisaalle rantabaarissa berliiniläiset viettivät sunnuntaita. Söivät lounaaksi currywurstia ja perunoita. Ja opettelivat purjehtimaan.

    Kymmenen vuotta sitten Berliini näytti samanlaiselta kuin tänään, currywurstin ja dönerkebabin tuoksujen valtaamalta kaupungiltä, missä rakennetaan ja puretaan kaikkialla. Toimeliaisuus!

    Pinnalta näkee pinnan.

Kahdeksankymmentä vuotta sitten, 20.1.1942, SS-kenraali Reinhardt Heydrich toimi puheenjohtajana tuossa Wannseen rannan huvilassa pidetyssä kokouksessa. Paikalla oli natsihallinnon keskeisiä virkamiehiä.

    Kokous kesti vain 90 minuuttia. Sen päätteeksi tarjoiltiin konjakkia. Rentouduttiin.

    Aiheena oli juutalaiskysymyksen ”lopullinen ratkaisu”. Adolf Eichmann piti tarkkaa pöytäkirjaa keskustelusta. Sitä käytiin harkitun loogisesti. Juutalaisten tuhoaminen oli logistinen ongelma, ei inhimillinen eikä tunteita herättävä.

    Asia oli valmisteltu hyvin. Eri hallinnonalat tulivat koordinoiduksi.

    Wannseen kokouksen jälkeen "lopullinen ratkaisu" pantiin toimeksi.

    Kahdeksankymmentä vuotta myöhemmin huvila Wannseen järven rannalla on idyllinen. Kunhan ei mene sisälle katsomaan huonetta, jossa päätettiin panna toimeksi.

Kyösti Salovaara, 2022.

Kyösti Salovaara, 2022.

Tässä kuvaparissa on graffitien likaama muuri Spree-joen rannan ja Mühlenstrassen välisellä kaistaleella - ja muurin välittömässä läheisyydessä joen yli vievä kaunis silta. Muurin jakamassa berliinissä vain kävelijät pääsivät ylittämään sillan.

    Nähdään lähihistoriaan, Berliinin muurin jakamaan Berliiniin, liberaaliin länteen ja totalitaariseen ”itään”. Oberbaumbrücke oli rajanylityspaikka kylmän sodan Berliinissä. Näyttikö silta silloin yhtä kauniilta? Kuin korulta?

    Viime viikolla lainasin pakinassani John le Carrén romaania Värisuora (Smiley’s People), jossa englantilaiset odottavat sillan Länsi-Berliinin puoleissa päässä itäpuolelta saapuvaa neuvostoliittolaista vakoilupäällikköä. Eräiden vihjeiden mukaan le Carrén kuvaama silta saattaisi olla tämä Oberbaumbrücke.

    Mutta fiktio ei ole tosi vaikka kuvaakin todellisuutta. Ehkäpä venäläinen vakoilija saapui tuota silta pitkin länteen, kenties ei. Kuvitella saa, siitä ei jää kiinni.

    Kuvassani muuri on kuvattu ”Länsi-Berliinin” puolelta. Se ei näytä kovin kummoiselta rakennelmalta. Mutta muurin itäpuolella konekiväärisotilaat pitivät huolen, että muurille asti ei kukaan päässyt kuolemankaistaleen yli elävänä.

    Muurin töherrykset viestivät kylmän sodan henkistä rappiota.

    En rakasta graffiteja mutta tässä ne saattavat kertoa syvempää totuutta nykyajalle.

Kyösti Salovaara, 2022.

Kyösti Salovaara, 2022.

Kyösti Salovaara, 2022.

Hypitään historiaa pitkin ja poikin.

    Kuvassa on natsipomo Hermann Göringin 1930-luvulla rakennuttama ilmailuministeriön mahtava rakennus, tuohon aikaan Euroopan suurin konttorirakennus.

    Toisen maailmansodan jälkeen Göringin ”talo” jäi DDR:n puolelle, siihen sijoitettiin useita virastoja. 1950-luvun alkupuolella saksalainen taidemaalari Max Lingner rakensi 14 käsityötaiteilijan avustamana 18 metriä pitkän muraalin talon pohjoispäätyyn, pylväiden suojaan, parhaista Meissenin posliinilaatoista. Muraalissa kuvataan DDR:n unelmaa sosialistisesta yhteiskunnasta.

    Lingner ei saanut tehdä taideteosta mielensä mukaisesti. Utopian kuvan piti vastata sen realistista ideaa: kansalaiset ovat veljiä keskenään, insinööri ja maanviljelijä, poliittinen johtaja ja laulava nuoriso tasa-arvoisen yhteiskunnan ihannemallina. Lingner ei kuulemma piirtänyt traktoria riittävän realistisesti!

    Ihanteen kuvaamisessa ei muuten ole mitään vikaa.

    Todellisuuden vika on siinä, ettei DDR yhteiskuntana vastannut lainkaan Lingnerin taideteoksen henkimää idylliä.

    Nykyään tämä Detlev-Rohwedder-Haus on Saksan valtionvarainministeriön käytössä.

    Kun katsoo taloa ja sen muraalia, ei tiedä mistä historia alkaa eikä varsinkaan sitä mihin se johtaa.

Tämänkertainen päiväkävely currywurstin tuoksuisessa Berliinissä päättyy historialliselle Brandenburger Torille, portille missä historian varjot lankeavat piikinterävinä kaikkiin suuntiin.

    Tässäkin kohtaa liberaali länsi ja totalitaarinen itä jakoivat Berliinin kahdeksi. Ennen niin idyllinen Unter den Lindenin bulevardi jäi itäiselle puolelle.

    Idyllit säilyvät valokuvissa, ehkä myös menneisyyttä haikailevissa mielissä.

    Currywurstin tuoksuisella Unter den Lindenilla lähellä Brandenburgin porttia pieni mielenosoittajien joukko vaati viime sunnuntaina vapautta Venäjän alistamille entisille Neuvosto-valtioille. Ukrainan liput liehuivat, megafonit julistivat vapauden sanoja, kahleiden tuskaa.

    Kymmenen vuotta sitten - ennen Krimiä ja Ukrainaa - Berliini näytti melkein samalta.

    Mutta mikään ei pysy, vaikka pinta maalattaisiin yhä uudestaan samalla maalilla.

    Tänään emme tiedä millaiselta Berliini näyttää kymmenen vuoden päästä. Eikä tee mieli kysyä Putinilta.

    Ennustan kuitenkin että currywurst ja dönerkebab tuoksuvat Berliinissä vuonna 2032 yhtä voimakkaasti kuin tänään, koska berliiniläiset rakastavat pikaruokakioskejaan.

Kyösti Salovaara, 2022.

Eturivissä

[vai ihan takana?]

Kyösti Salovaara, 2012.
Katsomo Berliinissä - filosofisesti konkreettinen,
konkreettisesti filosofinen.

Sovinnaisesti ajatellen eturivistä näkee paremmin kuin takarivistä, ja siksi eturivissä istuu niitä parempia ihmisiä, joilla on siihen varaa: eturiviin kannattaa pyrkiä maksoi mitä maksoi.

    Minäkin menen Kotkassa puukatsomoon, missä istun melkein pelaajien tasolla ja kuulen heidän ähellyksensä ja näen jalkapallokentän melkein samalla tavalla kuin kentällä juoksevat pelaajat. Puukatsomoon ei tosin maksa sen enempää kuin pääkatsomoon eikä eturivistä veloiteta enempää kuin takarivistä. Tästä johtunee ettei puukatsomossa istu parempia ihmisiä vaan tavallisia.

    Mutta eturivissä kentän hahmottaminen on työlästä eikä kentän toisessa päässä tapahtuvaa näe kunnolla, koska etäisyyksiä ei pysty arvioimaan täsmällisesti. Pallo näyttää menevän maaliin, vaikka se lentää aivan toisaalle.

    Kun istun Arto Tolsa areenan puukatsomon pitkälle penkille, valitsen paikan kentän pohjoispäästä, suunnilleen rankkarialueen rajalta, siitä vähän keskiympyrään päin.

Eturivistä näkee lähelle.

    Yhteiskunnallisessa elämässä eturiviin pyrkii tiedostavia etujoukkoja, joiden meninkiä takarivin taavien odotetaan seuraavan. Etujoukot tiedostavat ja johtavat. He tietävät mikä on oikein ja mikä väärin.

    Iltalehti otsikoi jokin aika sitten: Eturivin näyttelijät nousivat taisteluun Heinäveden kaivoshanketta vastaan.

    Jos asialla olisivat olleet takarivin näyttelijät, olisiko Iltalehti repäissyt heidät otsikkoon? Entäpä ne Juttutuvassa perjantaisin iltaa istuvat viisi putkimiestä, joilla on tapana keskustella yhteiskunnallisista asioista? Miten Iltalehti heistä otsikoisi? Ehkä näin: Eturivin putkimiehet nousivat taisteluun ydinvoimalan puolesta.

    Eturivin näyttelijöitä ovat (kuulemma) Jasper Pääkkönen, Krista Kosonen, Tommi Korpela, Hannu-Pekka Björkman ja Aku Hirviniemi. Mutta eikö se ollut juuri Kosonen, joka muutama vuosi sitten ilmoitti elävänsä niin paksuseinäisessä kuplassa ettei sieltä näy mihinkään? No, ehkä jostakin reiästä näkyy Heinävedelle saakka. Hirviniemi puolestaan huudahti Iltalehdelle, että ”Savon järvialue on ainutlaatuisen upea” ja tietänee mistä puhuu, vaikka eräässä tietokilpailuissa ei tiennyt vihreiden puheenjohtajan nimeä, mutta ehkä hän silloin näytteli tietämätöntä. Rooleihin kannattaa paneutua, mutta ei jäädä asumaan.

    Eikä tämä sittenkään ole oleellista.

    Oleellista on, että eturivin näyttelijät kuvittelevat olevansa etujoukossa, kun pitää miettiä yhteiskunnan kehittämistä. Teatterikoulussa oppii kaikenlaista.

    Media tervehtii eturivissä istuvia seisaaltaan.

Joskus puukatsomon eturivissä istuessa peli näyttää hyvin sotkuiselta, aivan kuin teleobjektiivilla kuvatulta.

    Eturiviltä kokonaiskuvan saaminen on vaikeaa.

    Tasavallan presidentti sanoi viime viikolla, ettei halua koskea sisäpolitiikkaan pitkällä kepilläkään koska siinä on niin monenlaista ristiriitaa – tai ei sanonut mutta ajatteli. Kansan mielestä Niinistön kuitenkin pitäisi sotkeentua sisäpolitiikkaan, aivan kuin yhteiskunnalliset ristiriidat ja erilaiset tulkinnat hyvästä ja pahasta katoaisivat vahvan presidentin avulla.

    Sauli Niinistö tietää etteivät ristiriidat katoa komentamalla. Niistä pitää sopia eri mieltä olevien kesken, mutta se taas sopii huonosti etujoukon pelikuvioon. Perinteisessä mielessä etujoukko tarvitaan kompromissien välttämiseksi, ehdottomasti oikean tien löytämiseksi.

    Siellä missä etujoukot ovat päässeet valtaan, päitä on ennen pitkää tippunut ja vankilat täyttyneet.

Kyösti Salovaara, 2016.
Eturivissä Madridissa.
La Vueltan päätösetapilla ohiajavat kuulee, ei juuri ehdi nähdä.

Olisi kiva tietää kaikki tarvittava. Ja vähän enemmän.

    Mutta se on mahdotonta, jos uskomme Yrjö Ahmavaaraa, joka tarkasteli yhteiskunnallista toimintaa ja päätöksentekoa mm. kirjassaan Yhteiskuntakybernetiikka (1976). Tuossa kirjassa Ahmavaara pyrki asettamaan inhimillisen toiminnan subjektiivisen ja objektiivisen puolen samaan matemaattiseen teoriakehykseen.

    Kenties lohduttavaa on – ainakin demokraattisen parlamentarismin kannalta – että matemaattisen tarkastelun perusteella inhimillisessä, ihmisen historiallisessa tilanteessa ”ei ole tieteellisesti ainoata ’oikeata’ johtajaa eikä myöskään tieteellisesti ainoata ’oikeata’ tekoa”.

    ”Koska kenelläkään ei ole täydellistä tietoa todellisuudesta”, Ahmavaara perusteli, ”ei kenenkään pitäisi tieteellisin perustein väittää tietävänsä, mikä mahdollisista teoista on ehdottomasti paras.”

    Mistäköhän johtuu, että juuri nyt, 2010-luvulla, niin monet esiintyvät kaiken tietävänä huutavan äänenä korvessa. Jopa eturivin näyttelijät tietävät kuinka maa makaa ja mitä sille pitää tehdä. Meni rooli päähän.

Vallankumous on tietysti romanttinen juttu. Sorrettu voittaa sortajan, sade loppuu ja aurinko paistaa.

    Bertolt Brechtin runot vallankumouksellisesta ja puolueesta kuulostavat komeilta – varsinkin jos runon kuulee eturivin näyttelijän esittämänä – mutta kuinka tarkasti Brechtin runoja pitää lukea ja kuunnella?

    Kun muiden rohkeus pettää, vallankumouksellisen rohkeus kasvaa. ”Missä on vaiettu / siellä hän puhuu”, Brecht kuvaa vallankumouksellista. ”Missä hän istuu pöytään / siellä istuu tyytymättömyys pöytään” ja ”minne hänet karkotetaan, sinne / karkotetaan kapina, ja mistä hänet ajetaan pois, / sinne jää levottomuus”.

    Vähän ikävä ihminen, tämä kumouksellinen.

    Brechtin vallankumouksellinen kuulostaa melkein lännenmieheltä, joka pelastaa koko kylän, mutta ei ole kuitenkaan, koska vallankumouksellinen ja puolue kuuluvat yhteen, ja puolue on tärkeämpi kuin sen jäsenet. ”Osoita meille tie jota kulkea”, Brecht pyytää puolueelta, ”ja me kuljemme sitä /sinun kanssasi… Me voimme erehtyä ja sinä voit olla oikeassa, / älä siis eroa meistä!”

    Mistä voimme tietää mitä tiedämme yhteiskunnasta?

    Mistä tiedämme ketä sorretaan ja kuka sortaa?

    Mistä tiedämme kenen arvot ovat parempia kuin toisen?

    Mistä tiedämme, lopulta, kuka istuu eturivissä ja kuka takana?

Leikitellään sanoilla kuin palloilla.

    Ilmassa niitä on viisi yhtä aikaa. Huomasitko?

    Palataan katsomoon.

    Eturivistä kaikki lähellä oleva näyttää isolta ja tärkeältä. Pelin asetelmia on vaikeampi nähdä. Takarivistä katsoen pelaajat näyttävät pieniltä ja yhdentekeviltä, mutta piippuhyllyltä kentän kaikki osat ja pelaajien suhteet toisiinsa paljastuvat kirkkaiden valojen loisteessa.

    Se joka istuu eturivissä, ei näe takanaan istuvia lainkaan. Ehkä hän kuulee kuiskauksia ja äänien kohinan. Takarivissä istuva näkee kaikki edessään olevat, tosin selkäpuolelta.

    Mille riville lippu kannattaa ostaa?

Kyösti Salovaara, 2018.
Vallan temppeliin ken tästä käy...

Olemisen farssi

[ja tietämisen tragedia]

                                                  Kyösti Salovaara, 2017.

Kaikkitietävä
 kissa
Andalusiassa.

Heitetään sanoja ilmaan ja toivotaan, että syntyy lauseita.

    Pannaan lauseita peräkkäin ja uskotaan, että niistä syntyy ajatuksia.

    Mikään ei ole varmaa.
    Kirjaimet satavat kuivaan maahan.

    Sanoja on liian monta, ajatukset epämääräisiä.

    Maailma saattaa olla looginen kokonaisuus, mutta miten sen ilmaisee?

    Sanoillako? Lauseillako? Ajatuksella jota ei saa kiinni?

    Vai pelkillä kuvilla?

    Niin kuin kissalla. Tai ottamalla valokuvan andalusialaisesta kylästä jossakin vuorien ja laaksojen kätköissä.

    Vai tallentamalla taivaalla kohtaavat suihkukoneet?

    Kun näppäilee kirjaimia tietokoneeseen ja synnyttää sanoja ja lauseita, niin mitä tietokone niistä ”tietää”?

Kissa ei kerro mitä tietää.

    Se tietää riittävästi; sillä on vain omia kokemuksia ja perittyjä vaistoja.

    Ihminen on melkein tyhjä kangas syntyessään. Ainakin monet humanistit haluavat niin ajatella.

    Palataanpa vielä elokuvaohjaaja Michael Hanekeen, joka väitti Cannesin elokuvajuhlilla, että aikamme informaatiototulva panee meidät kuvittelemaan tietävämme paljonkin. Infon määrä on tehnyt meistä kuurosokeita, Haneke sanoi Helsingin Sanomien raportissa. Luulemme tietävämme, mutta emme oikeastaan tiedä mitään.

    ”Ennen vanhaan maajussi tunsi kylän asiat ja se oli riittävästi”, Haneke jatkoi. ”Nyt maajussilla on tv ja muut, mutta hän ei tiedä sen enempää. Me voimme tietää ainoastaan siitä, jonka olemme itse kokeneet.”

    Haneke ilmeisesti ajattelee, että ihminen on kuin kissa hankkiessaan tietoa. Hänen ihailemalleen ihmisyksilölle luettu ja opittu tieto eivät ole mitään, eivät ainakaan tietämisen arvoista.

    Oikeastaan on mahdoton sanoa, mistä ”tiedosta” ja minkälaisesta ”tietämisestä” Haneke puhuu.

    Kenties hän haluaa palata Rousseun tavoin luonnolliseen, sivistyksestä vapaiden ja pilaantumattomien ihmisten maailmaan, vaikka sellaista maailmaa ei olisi olemassakaan. Eikä ole koskaan ollutkaan.

                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2017.
Kylä tiedon vuorten tuolla puolen. 

Haneken ajatuksesta tulee tietysti mieleen Pentti Linkola.

    Myös Linkola epäilee tiedon merkitystä, sen autuaaksi tekevää vaikutusta.

    Ehkä tiedoton elämä olisi helpompaa.

    Vai olisiko sittenkään?

    Luonto-Liiton talvipäivillä vuonna 1970 Pentti Linkola vaati lehtiä ja puolueita myöntämään, että ”koulutusyhteiskunta ei merkitse muuta kuin nuorten ihmisten rääkkäämistä, sitä että silloin kun heidän pitäisi loikoa niityllä, soudella järvillä ja poimia lumpeenkukkia, katsella syksyisellä jäkäläkalliolla kurkiparvea puolukkaterttu suussa, tai samoilla talvisissa erämaissa, ja laulaa ja naida ja rakastaa, että heidät näinä vuosina sullotaan oppikouluihin, opintokerhoihin ja korkeakouluihin tai kesäyliopistoon (mikä karmea sana), tai talvipäiville – opiskelemaan asioita, joita ei ole mitään syytä tietää.”

    Seuraavana vuonna Linkola kysyi haastavasti: ”Mitä ihmettä me tarkkaan ottaen tekisimme kolmella Sibeliuksella ja viidellä Aleksis Kivellä? … Ainakin minua enemmän kiusaa kuin ilahduttaa se, että on olemassa suurenmoisia sävelteoksia ja kirjallisuuden helmiä verrattomasti enemmän kuin mihin koskaan elämäni aikana ehdin tutustua saati syventyä.”

    Linkolan ja Haneken ihannekylässä ihmisen elämäksi riittää se mikä on kylän sisäpuolella. Heitä ei kiinnosta historia, menneisyyden kokemukset eikä vuorien ja metsien takana vietettävä elämä.

    Tällaisessa kylässä ei ole kollektiivista, historian mittaan keräytynyttä tietoa eikä teknisiä vempeleitä, ei lääkkeitä eikä lääkäreitä.

    Se ei tarkoita että Linkolan ja Haneken kylän ihmiset olisivat sen tyhmempiä kuin meidän aikamme ihminen on, mutta heidän päänsä on täynnä toisenlaista ”tietoa” kuin meidän päämme.

Yhteisyys ja irrallisuus - globaali symboliikka?

Heitetään sanoja ilmaan ja toivotaan etteivät ne satu kenenkään päähän kipeästi. Kirjaimien sateenkaari, tavoittamaton.

    Joskus sanoista syntyy looginen ajatus, toisinaan ei.

    Jos esittää kärjistetyn väitteen, se ei voi koskaan olla koko totuus, ei ainakaan yhteiskunnasta puhuttaessa. Luonnontieteessä ei mielipiteitä olekaan.

    Jostakin näkökulmasta Haneke ja Linkola ovat oikeassa. Ihminen tietää hemmetin paljon turhia asioita, jotka eivät oikeastaan liity hänen omaan elämäänsä mitenkään.

    Mutta toisaalta erilaisilla ihmisillä on erilaisia elämiä ja tarpeita ja kokemuksia ja niistä syntyy kollektiivista tietoa, joka on paljon enemmän kuin yksi ihminen saattaisi koskaan hankkia, vaikka olisi kuinka älykäs ja uuttera.

    Kollektiivisen tiedon kumulatiivisen (globaalin sekä ajassa että paikassa) merkityksen tajuaa parhaiten katselemalla ja koskettelemalla arkipäivän ”esineitä”: pölynimuri, pesukone, kamera, puhelin, auto, radio, lentokone, voimalaitos, LED-valot, nelikaistainen moottoritie, vetoketju, HD-telkkari, pilvenpiirtäjä, pyykkinappula, silmälasit, ostoskeskus, antiobioottitabletti, modeemi, kävelykeppi, peruutustutka, email, lämpöpumppu, jääkaappi, sähköhella, lämpöpatteri, lohkolämmitin, taskulamppu, painettu kirja, YouTube, kuulakärkikynä, saxofoni, käyttöliittymä jolla varaat lennon etelään tai hotellihuoneen Lapista ja… lista on loputon ja avautuu maailmalle kuin meri jonka laitaa et tavoita.

    Tähän kaikkeen voi suhtautua kriittisesti, ja yrittää arpoa mikä näistä arkipäivän ”edistysaskeleista” on turhaa ylellisyyttä.

    Ihminen voi tehdä itsestään jumalan, joka määrää… mitä muiden ihmisten pitää ajatella.

    Mutta tarvitaanko sellaisia ”jumalia”?

    Arkipäivän edistysaskeleisiin voi myös suhtautua melkeinpä lapsellisen innostuneesti.

    Shakin monivuotinen maailmanmestari Garry Kasparov on julkaissut kirjan kokemuksistaan miltä tuntui, kun hän ensimmäisenä maailmanmestarina hävisi shakkiottelun tietokoneelle. Kysymys on siis tekoälystä, roboteista, humanismista.

     Tässä kirjassa Kasparov toteaa, että tekniikalle hävittyjen työpaikkojen romantisoiminen on vain hieman älykkäämpää kuin haudankaivajien valitus, että monet heistä menettivät antibioottien takia työpaikkansa.

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2017.
Herra vai renki? Fiksu vai tyhmä?

Mutta kuitenkin: miksi ihmisen pitäisi tietää yhä enemmän ja enemmän?

    Eikö vähempi riittäisi?

    Kissa andalusialaisessa vuoristokylässä näyttää tyytyväiseltä.

    Stephen Hawking sanoi 1980-luvun lopulla, että tähän asti luonnontieteilijät ovat keskittyneet kuvailemaan millainen maailma on, eikä heillä ole ollut aikaa miettiä, että miksi maailmankaikkeus on olemassa. Toisaalla sitten filosofit ovat pudonneet luonnontieteen teorioiden kehityksestä ja heille on jäänyt, kuten Wittgenstein sanoi, vain kieli analysoitavaksi.

    Hawking toivoi, että kun luonnontiede löytää ”täydellisen teorian”, se koituu kaikkien hyväksi: ”Silloin kaikki – filosofit, fyysikot ja myös tavalliset ihmiset – voivat osallistua keskusteluun siitä, miksi olemme olemassa ja miksi maailmankaikkeus on olemassa.”

    Ja vastaus esitettyyn kysymykseen – miksi maailmankaikkeus on sellainen kuin on - olisi Hawkingin mukaan ihmisjärjen lopullinen riemuvoitto. ”Silloin tietäisimme, mitä Jumalalla oli mielessä.

Nyt kolmekymmentä vuotta myöhemmin täydellinen teoria on yhä hakusessa. Ehkä sellaista teoriaa ei ole olemassakaan.

    Pitääkö meidän etsiä tieteestä Jumalan tarkoitusta?

    Vai onko oikean tiedon etsiminen jo sellaisenaan päämäärä, jonka puolesta kannattaa kamppailla ja ponnistella?

    Amerikkalainen fyysikko Steven Weinberg julkaisi vuonna 1977 teoksen Kolme ensimmäistä minuuttia. Se ilmestyi Suomessa seuraavana vuonna jolloin Weinberg sai Nobelin fysiikanpalkinnon.

    Kirjansa lopussa Weinberg toteaa, että mitä paremmin maailmankaikkeuden ymmärrämme, sitä tarkoituksettomalta se tuntuu.

    Lohduton ajatus elämän ja maailman tarkoituksettomuudesta ei kuitenkaan vähennä tutkimisen merkitystä. Tutkimus luo jo olemassaolollaan lohtua, Weinberg sanoo.

    Hänen muistuttaa, että ihmiset eivät vain tyydy lohduttamaan toisiaan tarinoilla jumalista ja jättiläisistä eivätkä rajoittamaan ajatuksiaan jokapäiväisiin askareisiin, vaan he myös rakentavat kaukoputkia, tekokuita ja kiihdyttimiä ja jaksavat istua kirjoutuspöydän ääressä tulkitsemassa keräämiensä tietojen merkitystä.

    Weinberg ylevöittää tieteen tarkoituksen ja sanoo:

    ”Yritys ymmärtää maailmankaikkeutta on yksi niistä harvoista asioista jotka nostavat ihmiselämän hiukan farssin yläpuolelle ja antavat sille vähän tragedian arvokkuutta.”

                                                                                                  Kyösti Salovaara, 2017.
Kosmisia kohtaamisia.

______________________________

Stephen W. Hawking: Ajan lyhyt historia. (A Brief History of Time, 1988.) Suom. Risto Varteva. WSOY, 1988.

Pentti Linkola: Toisinajattelijan päiväkirjasta. WSOY, 1979.

Veli-Pekka Lehtonen: Eurooppa – Sairas, sokea ja kuuro. Helsingin Sanomat, 23.5.2017.

Steven Weinberg: Kolme ensimmäistä minuuttia. (The First Three Minutes, 1977.) Suom. Mauri Valtonen. Tammi, 1978.

Tähtipölyä

[ja kiven iskemää]

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2017.

Hyvää huomenta Maailma!

    Mitä kuuluu?

    Onko siellä aamu vai ilta?

    Paistaako aurinko? Sataako? Kesä vai talvi? Tuuleeko tänään?

    Mihin aurinkokuntaan kuulutte?

    Meidän omamme syntyi 4,6 miljardia vuotta sitten.

    Huh!

Katselin kiveä järvessä, illalla, kaunis kuin koru.

    Mutta herättääkö kivi myönteisiä tunteita?

    Merenkulkija pelkää purjehtivansa karille. Pahantekijä varoo joutumasta ”kiven sisään”. Kun kulkija kärsii kivetyllä tiellä, hiki nousee eikä naurata lainkaan. Pellolla isäntä kiroaa auran karahtaessa kiveen. Kivierämaa on kaupungin toinen nimi, eikä lainkaan kiehtova. Jos miehellä on kivinen sydän, hänestä ei pidä kukaan.

    Miksi kivi herättää pelkoa ja negatiivisia tunteita?

    Miksi Sisyfos tuomittiin vierittämään samaa kiveä yhä uudestaan mäen harjalle, josta se kohta vierii takaisin?

    Kuvastaako vanha myytti ihmisen elämän turhuutta? Vai sitä että kaikkien pitää tehdä osansa ja tyytyä siihen – että aamulla jatketaan eilisen jälkeen samaa työtä, elämää?

    Kiipesin perjantaina Älymäelle. Siellä oli se viimevuotinen kivi, silloin löydetty, miestä paljon suurempi, hiidestä peräisin. Älykivi – kun sen vieressä seisoo, älyä virtaa kivestä minuun tai minusta kiveen.

    Paljon ei jää jäljelle.

Haloo Maailma!

    Mitä olet?

    Me täällä olemme tähtipölyä, kivien iskemää elämää.

    Ensimmäiset 500 miljoonaa vuotta maapallo jäähtyi avaruuden kaasuista ja tähtien pölystä. Vähitellen helvetillisestä kuumuudesta syntyi kivinen maaperä, jolla on mukava tallustella. Ei polta jalkapohjaa. Kerrotaan että vanhin löydetty kivi on 4,1 miljardin vuoden ikäinen. Aika vanha. Osaako tuota edes kuvitella?

    Me luulemme tietävämme paljon.

    No, mehän tiedämme paljon, hemmetin paljon. Nimittäin siitä kuinka vähän tiedämme.

    Jorge Chamin ja Daniel Whitesonin tuoreen kirjan kannessa on hauska piirakankuva tietämisestä.

    Sen mukaan tietämämme osuus maailmankaikkeudesta on noin viisi prosenttia sen kokonaisuudesta. Noin 27 prosenttia on pimeää ainetta ja aika lailla käsittämätöntä. Se ei taida näkyä valossa. Lopusta 68 prosentista emme tiedä mitään. Sitä kutsutaan pimeäksi energiaksi, koska ei muutakaan osata sanoa, edes ajatella. Yhtä hyvin voitaisiin puhua mustasta reikäjuustosta.

    Chamin ja Whitesonin kirjalla on nokkela nimi tai oikeastaan surullinen: Ei aavistustakaan.

    Jos tietäisi kaiken, mitä sitten tekisi?

    Katselisi telkkarista jotain tositeeveesarjaa tai joisi pään täyteen Pekka Puskan laimentamaa ilolientä?

    Jos ei tietäisi mitään mistään, mitä sitten tekisi?

    Ryhtyisi julkkikseksi, vai? Jos vaan tietäisi miten sellaiseksi ryhdytään.

                                                                                                     Kyösti Salovaara, 2017.
Älykivi Älymäellä.

Miksi puita halataan mutta ei kiveä?

    Mitä ihmisellä on kiveä vastaan? Miksi syrjiä sitä, joka tiivisti tähtien pölyn ja loi meille perustan? Siis elämän.

    Kauneus ei katoa. Se on katsojassa, ei kohteessa.

    Ensimmäisessä runokokoelmaassaan Sinikallio vuonna 1942 Eila Kivikkaho kirjoitti harmaasta paadesta, joka sateessa muuttaa väriään. Kun sade ”harmaana harsona häilyy, häilyy”, niin yksi on sateen ihme: ”se sinertäväksi on loihtinut harmaan paaden”. Sateen pisaroissa on kauniiksi tekevä taikaa, sillä vaikka ”olisi takana pilvien / taivasta suurta ja seestä; / sade suo kultaa kauneuden / vain kivestä sinertyneestä.”

    Ei pidä hätiköidä, kivessä hermo lepää, katse.

    Mutta kuitenkin: Sisyfos raataa kiveä vierittämällä. Sisyfoksen ”turha” työ on rangaistus öykkärimäisyydestä, itsekkyydestä mutta myös jääräpäisyydestä. Kivi kestää, mutta lopulta se halkeaa kuin sydän.

    Jos jumalat olisivat rangaisseet Sisyfosta antamalla hänelle tukin vieritettäväksi, Sisyfos olisi kaiketi keksinyt paloitella tukin tikuiksi ja lastuiksi, päästäkseen helpommalla, huijatakseen jumalia. Mutta ei jumalia voi puijata, ei kovin kauaa.

Hyvää huomenta Maailma!

    Vieläkö kuulolla?

    Rakkikoirat onnistuivat tehtävässään: Ylen uutistoiminnan päätoimittaja sai potkut.

    Tehtävä on kesken. Kenen nilkkaan vahtikoira, rakkikoira, ilkeä piski seuraavaksi tarrautuu? Vallanhimo on makeaa, sylki valuu suupielestä.

    Emme enää voi luottaa muiden apuun, sanoi Angela Merkel Saksassa. Eurooppa seisoo omilla jaloillaan – puuta vai graniittia? Kestää tai lahoaa. Maankuoren syvyyksissä kohisee, kuumana käy.

    Ihminen on aika viisas.

    Kunnes kuuntelee mitä se sanoo.

    Itävaltalainen elokuvaohjaa Michael Haneke väitti Helsingin Sanomissa, että oikeastaan emme tiedä mitään. Mistä Haneke tuon tietää? ”Ennen vanhaan maajussi tunsi kylän asiat ja se oli riittävästi”, Haneke jatkoi. ”Nyt maajussilla on tv ja muut, mutta hän ei tiedä sen enempää. Me voimme tietää ainoastaan siitä, jonka itse olemme kokeneet.”

    Haneke tekee ahdistavia elokuvia. Hänen käsityksensä tiedosta ja tietämisestä kuuluu ”kivikaudelle”.

    Se ei ole kivikauden vika.

    Olen ennenkin sanonut: taiteilijoiden puhetta ei kannata kuunnella, vaikka heidän teoksiaan kannattaakin.

Taika Dahlbom haastatteli Hesarissa Olarin koulun 8:n luokan poikia lukemisesta.

    Kävi ilmi että kirjojen lukeminen ei kiinnosta. Mitä nyt vähän Aku Ankkaa. Aikanaan ”meillä päin” Espoossa kerrottiin, että naapurin poika Teemu Selänne ei ole ollut koskaan lukenut muuta kuin akuankkoja. En tiedä oliko. Jääkiekko kuitenkin sujui.

    ”Pitäisi tulla jotenkin mökkihöperöksi ensin, että tarttuisi kirjaan”, muuan Olarin koulun nuorista miehistä sanoo. ”Tai jos ei olisi kerta kaikkiaan mitään muuta.”

    Jos lukeminen ei ole kivaa, se ei ole.

    Nykyään on niin paljon kaikenlaista kivempaa. Älypuhelimet ja semmoiset. Eikä tarvitse kierittää kiveä päivästä toiseen mäkeä ylös. Kuitenkin saattaa käydä niin, että elämän kivi tipahtaa varpaille jonakin päivänä. Auts!

    Tai jos ei olisi kerta kaikkiaan mitään muuta… sitten voisi vaikka lukea. Ajan kuluksi, huvikseen, paetakseen jonnekin.

    Kirjojen lukemista propagoivat eivät huomaa pojan ajatuksen tahatonta syvällisyyttä. Eivät tunnusta, että lukeminen – jopa ns. vakavan ja syvällisen romaanin – on ensi sijassa viihtymistä, ajan kuluttamista, eskapismia siinä missä älypuhelimen näpyttelykin sitä on. Pitää päästä pois tästä hetkestä toiseen.

    Kauan sitten äitini Meri, murrosikäisenä tyttönä, kiipesi vintille lukemaan ankaralta isältään salaa kynttilän valossa Hedwig Courths-Mahlerin rakkauskertomuksia.

    Kannattiko romanttisia romaaneja lukea jopa selkäsaunan uhalla?

    Luulen että kannatti, eikä lukemisen ”laadulla” ollut niin väliä. Pääasia oli pako todellisuudesta, ankaran isän silmien alta johonkin toiseen todellisuuteen. Ja kun tyttö varttui, hän pakeni ensimmäisen tilaisuuden tullen Kotkasta Helsinkiin, punaposkiseksi konttoritytöksi Hankkijalle.

Katselen kiveä järvessä, halaan kiveä Liperinsalon Älymäellä, heitän kiukaalle vettä ja kivet sihisevät ja suhisevat.

    Elokuvaohjaaja väittää ettei meidän tarvitse tietää mitään.

    Jos ei tarvitsisi, miten hän pystyisi tekemään elokuvia? Kuka tietämätön osaisi rakentaa Hanekelle kameran ja siihen objektiivin?  Entäpä äänityslaitteet?

    Vai ryhtyisikö Haneke ilman kameraa ja puhtaassa tietämättömyydessään tekemään elokuvia pimeästä aineesta ja siitä toisesta, josta kukaan ei tiedä mitään, ei edes aavista mitään?

    Millaisella ”mustakankaalla” pimeän energian elokuvia esitettäisiin?

    Pitäisikö saliin sytyttää valot, jotta pimeä filmi näkyisi?

    Tätä sietää miettiä.

Hyvää huomenta Maailma?

    Mitä kuuluu?

    Ei aavistustakaan.

                                                                                                     Kyösti Salovaara, 2015.
Espanjalainen kivi.

_______________________________

Jorge Cham & Daniel Whiteson: We Have No Idea. A Guide to the Unknown Universe. Riverhead Books, 2017.

Taika Dahlbom: Lukemisen lahja. Helsingin Sanomat, 30.5.2017.

Veli-Pekka Lehtonen: Eurooppa – Sairas, sokea ja kuuro. Helsingin Sanomat, 23.5.2017.

Eila Kivikkaho: Kootut runot. 2. p, Otava, 1975.

Juha Pekka Lunkka: Maapallon ilmastohistoria. Kasvihuoneista jääkausiin. Gaudeamus, 2008.