Syyttävä katse

[myötäsukainen elämäkerta ärsyttää]

Kyösti Salovaara, 2019.

Puolitoista viikkoa Pentti Linkolan katse on syyttänyt minua istuessani mukavassa nojatuolissani.

    Laitoin tuolloin, saatuani luetuksi, Riitta Kylänpään teoksen Pentti Linkola – Ihminen ja legenda lasipöydän alatasolle. Oli maanantaiaamu. Olin lukenut kirjaa pitkin yötä. Se ja valvottu yö ahdistivat.

    Pitäisikö tuntea syyllisyyttä moitittuaan Pentti Linkolan ajatuksia vuosien mittaan rankasti ja selväsanaisesti? Vai olisiko aika kääntää takkinsa Kylänpään hyvin kirjoitetun, tarkasti perustellun ja Tieto-Finlandian vuonna 2017 ansainneen elämäkerran luettuaan?

    Linkolan katse syyttää, mutta toisaalta se aristelee. Mies ei näytä hyökkäävältä, pikemminkin viehättävältä. Ari Heinosen ottamassa valokuvassa Linkolan persoonan monet vastakkaiset puolet tulevat esille pehmennettyinä, melkein anteeksipyytävänä.

    Kyllä tuollaisen miehen kanssa sopisi jutella.

Miksi Kylänpään teos ärsyttää?

    Kylänpää kirjoittaa myötäeläen, ihastuen (mutta ei riehaantuen) kohteeseensa; hän käy läpi kalastajan ja luonnonsuojelijan, kirjoittajan ja kiivaan keskustelijan elämän monipuolisesti eikä salaa Linkolan (s. 1932) heikkoja tai jopa vastenmielisiä puolia.

    Eikö tämä olekin hyvä tapa kirjoittaa elämäkerta? Ymmärtäen, selvitellen, yksityisen elämänpiirin laajempiin kehyksiin laittaen?

    Kun syksyllä 2014 kirjoitin pakinassani Panu Rajalan Paavolais-elämäkerrasta Tulisoihtu pimeään, hämmästelin kuinka avoimesti Rajala inhosi Olavi Paavolaista. Elämäkerturin ei tietenkään tarvitse rakastaa kohdettaan. Kukapa haluaisi katsella kiiltokuvia - paitsi lapset.

    ”Rajalallakin on lupa ’inhota’ Paavolaista”, sanoin, ”mutta kirjoittajan motiivi pidäteltyyn antipatiaan ei oikein tule perustelluksi. Luulen että se juontuu Waltarista, ja tässä mielessä Tulisoihtu pimeään on eräänlainen käänteinen epilogi Rajalan suurenmoiseen Waltari-elämäkertaan Unio mystica. Rajalan kuvastossa Paavolainen ei voi olla ’sankari’, koska se rooli on varattu Waltarille.”

    Kylänpää ei inhoa Linkolaa eikä tämän jyrkkiä mielipiteitä, joten onnistuuko hän paremmin kuin Rajala antamaan kohteestaan kokonaisen ja luotettavan kuvan?

    Ja jos onnistuu, miksi se ärsyttää minua?

    Kiiltokuviahan Kylänpää ei piirrä.

Kun Hesarin Jussi Lehmusvesi haastatteli Kylänpäätä Finlandia-palkinnosta marraskuussa 2017, Kylänpää kertoi ymmärtävänsä, miksi ihmiset edelleen tuohtuvat Linkolan persoonasta ja hänen jyrkistä mielipiteistään, mutta harmitteli silti, että Linkolasta näkyy vain tämän provokatiivinen puoli.

    Kylänpää kertoi pitävänsä Linkolaa huumorintajuisena herrasmiehenä, jonka merkittävänä luonteenpiirteenä on kiinnostus ihmisiin: ”Oli itsellenikin pieni yllätys, että hän pitää ihmisistä niin paljon. Hän on todella ihmisystävällinen.”

    Tässä lausumassa taitaa olla avain Kylänpään kirjoittamaan elämäkertaan: koska Linkola on ihmisenä hieno mies, hänen elämänsä täytyy selittää siitä käsin eikä niistä kirjoituksista, joissa hän on julistanut ”kuolemaa” massoille ja demokraattiselle, hyvinvoivalle elämänmuodolle.

    Edellisestä seuraa, että Kylänpää luettelee tarkasti Linkolan linturetket, lasketut linnut, rengastetut linnut ja niiden poikaset ja kertoo kuinka monta kuhaa ja lahnaa tuli siitä tai tästä järvestä ja oliko keli kamala vai vielä pahempi. Jos Linkola olisi pitänyt päiväkirjaa ulkohuussikäynneistään, nekin saisivat sijan elämäkerrassa.

    Sivistysperheestä (olihan isä yliopiston rehtori, äiti maineikasta sivistyssukua) Kuhmoisten ja Hämeen metsiin lähtenyt Linkola itkee metsien muuttumista hoidetuiksi talousmetsiksi, alistaa vaimonsa, lapsensa ja ystävänsä alkeelliseen elämään järvien rannoilla, pitää suhteita moniin naisiin yhtä aikaa, kirjoittelee julmia esseitä ihmiskunnan ”tuhoamiseksi”, lukee paljon ja jopa matkustelee ulkomailla, mutta ei anna muille ihmisille anteeksi matkustamista, tekniikan hyväksikäyttöä, helpon elämän tavoittelua.

    Linkola yrittää kaikin keinoin olla olematta hyvinvointivaltion kansalainen, mutta onko se mahdollista? Tätä kysymystä Riitta Kylänpää ei uskaltaudu käsittelemään kriittisesti.

Suomen Sosialidemokraatti, 7.4.1983.
Pentti Linkolan saatua Eino Leinon seuran palkinnon,
kirjoitin Demariin kiukkuisen jutun, joka herätti keskustelua
mm. Uudessa Suomessa.
Kylänpään teos huomioi keskustelun kattavasti.

Elämäkerta Linkolasta on äärimmäisen taitavasti ja vetävästi kirjoitettu. Tuskinpa yhdestä ihmisestä, yhdestä miehestä ja tämän suhteesta ystäviinsä – kirjailijoihin, ornitologeihin, kriitikoihin, tutkijoihin, maailmanparantajiin – olisi mahdollista kirjoittaa täyteläisempää teosta.

    Mutta yksi asia puuttuu: Linkolaa ympäröivän yhteiskunnan muutos runsaan viidenkymmenen vuoden aikana. Kylänpää on kuin avaimenreiästä Linkolaa tarkkaileva tutkija, jonka ei oikeastaan lainkaan kerro millaisessa huoneessa hän itse istuu, kuinka lämmintä siellä on, miten mainiota valoa sähkölamput heijastavat ja miten mukava on välillä käyttää hyvinvointivaltion huoneen palveluita, lääkäreineen ja lääkkeineen, autoteineen ja vaatekauppoineen.

    Hieman liioitellen: Kylänpää harjoittaa indokrinaatiota esittäessään Linkolan ajattelijana, jonka ajatuksista ei tarvitse piitata, eikä varsinkaan Linkolan yhteiskuntahaaveiden hirmuseuraamuksista, jos ne toteutetaan.

    Niin kuin sanottua, Kylänpää kirjaa objektiivisesti Linkolan esittämät ”provokaatiot” ja myös niiden saaman kielteisen vastaanoton. Elämäkerturia ei voi teknisessä katsannossa syyttää puolueellisuudesta.

    Mutta aina kun Linkolaa kritisoidaan, Kylänpää etsii jonkun Linkolaa tukevan puolustelevan kirjoituksen, jossa kehoitetaan unohtamaan Linkolan kärjistykset. Linkolan proosa on väkevää, puolustajat tapaavat sanoa. Hieno tyyli riittää, ajatuksen kauheudesta viis. Anto Leikola on puolustelijoista falskein.

    Indoktrinaatio syntyy tästä: Linkolan perimmäinen ajatus hyväksytään, ujutetaan lukijan alitajuntaan.

    Senhän Linkola ilmaisi yksikäsitteisesti vuonna 1971: ”Jokin vanha feodaalinen järjestelmä, harvojen etuoikeuksiin perustuva sääty-yhteiskunta olisi vieläkin maapallolla mahdollinen, toteutettu taloudellinen demokratia ei… Ainoa mikä on mahdottomuus on massojen hyvinvointi.”

    Kun Linkola on matkan varrella milloin kiittänyt natseja, milloin Kamputsean kommunisteja, milloin luonnonkatastrofeja liikaväestön tuhoamisesta, niin liioittelusta huolimatta hän on esitellyt loogisesti tuon edellä lausutun perushaaveensa toteuttamisvaihtoehtoja.

    Linkolan ”väkevän proosan” kiistäjät sulkevat silmältä Linkolan aikeesta palauttaa ihmiskunta taaksepäin aikaan, jossa ihmisten enemmistöllä ei mene hyvin.

    Kylänpää näyttää seuraavan tätä keskustelua rauhallisen puolueettomana, mutta asettuu lopulta ja nimenomaan ”rivien välissä” Linkolan kannalle. Se elämäkerrassa ärsyttää.

Pitäessään palkintopuhetta syksyllä 2017 Kylänpää sanoi: ”Ei minusta varmaan löydy ihan samanlaista tulisielua kuin Linkola. Olen minä silti miettinyt näitä meidän metsiä. Että voitaisiinko niille tehdä muutakin kuin myydä selluksi Kiinaan.”

    En tiedä mitä Riitta Kylänpää ajattelee hyvinvointivaltiosta ja siitä mihin se perustuu. Hänellä on oikeus ihailla huumorintajuista Linkolaa ja ymmärtää Linkolan perustelut metsien suojelemiseksi. Elämäkerta todistaa, ettei ihminen ole yksioikoinen kone vaan erilaisten ajatuksien, tuntemuksien ja tekojen ristiriitainen yhdessäoleminen.

    Mutta kun sellua viedään esimerkiksi Kiinaan, sillä ylläpidetään yhtä suomalaisen hyvinvoinnin tukijalkaa. Melkein puolet Suomen BKT:stä ja työpaikoista on vientiteollisuuden synnyttämää, suoraan tai välillisesti. Se tarkoittaa, että hieman kärjistäen ilmaistuna myös puolet suomalaisesta sosiaaliturvasta ja terveydenhoidosta, sivistyksestä ja kulttuurista, koulutuksesta ja perusinfrasta rahoitetaan ulkomailta käsin, mm. Kiinasta.

    Joka ei tätä yhteyttä tajua, hänelle jää kuljettavaksi Linkolan tie: ”Jokin vanha feodaalinen järjestelmä...”

Riitta Kylänpää:
 Pentti Linkola - Ihminen ja legenda.
Siltala, 2017.
Päällyksen suunnittelu Mika Tuominen.

Tähtipölyä

[ja kiven iskemää]

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2017.

Hyvää huomenta Maailma!

    Mitä kuuluu?

    Onko siellä aamu vai ilta?

    Paistaako aurinko? Sataako? Kesä vai talvi? Tuuleeko tänään?

    Mihin aurinkokuntaan kuulutte?

    Meidän omamme syntyi 4,6 miljardia vuotta sitten.

    Huh!

Katselin kiveä järvessä, illalla, kaunis kuin koru.

    Mutta herättääkö kivi myönteisiä tunteita?

    Merenkulkija pelkää purjehtivansa karille. Pahantekijä varoo joutumasta ”kiven sisään”. Kun kulkija kärsii kivetyllä tiellä, hiki nousee eikä naurata lainkaan. Pellolla isäntä kiroaa auran karahtaessa kiveen. Kivierämaa on kaupungin toinen nimi, eikä lainkaan kiehtova. Jos miehellä on kivinen sydän, hänestä ei pidä kukaan.

    Miksi kivi herättää pelkoa ja negatiivisia tunteita?

    Miksi Sisyfos tuomittiin vierittämään samaa kiveä yhä uudestaan mäen harjalle, josta se kohta vierii takaisin?

    Kuvastaako vanha myytti ihmisen elämän turhuutta? Vai sitä että kaikkien pitää tehdä osansa ja tyytyä siihen – että aamulla jatketaan eilisen jälkeen samaa työtä, elämää?

    Kiipesin perjantaina Älymäelle. Siellä oli se viimevuotinen kivi, silloin löydetty, miestä paljon suurempi, hiidestä peräisin. Älykivi – kun sen vieressä seisoo, älyä virtaa kivestä minuun tai minusta kiveen.

    Paljon ei jää jäljelle.

Haloo Maailma!

    Mitä olet?

    Me täällä olemme tähtipölyä, kivien iskemää elämää.

    Ensimmäiset 500 miljoonaa vuotta maapallo jäähtyi avaruuden kaasuista ja tähtien pölystä. Vähitellen helvetillisestä kuumuudesta syntyi kivinen maaperä, jolla on mukava tallustella. Ei polta jalkapohjaa. Kerrotaan että vanhin löydetty kivi on 4,1 miljardin vuoden ikäinen. Aika vanha. Osaako tuota edes kuvitella?

    Me luulemme tietävämme paljon.

    No, mehän tiedämme paljon, hemmetin paljon. Nimittäin siitä kuinka vähän tiedämme.

    Jorge Chamin ja Daniel Whitesonin tuoreen kirjan kannessa on hauska piirakankuva tietämisestä.

    Sen mukaan tietämämme osuus maailmankaikkeudesta on noin viisi prosenttia sen kokonaisuudesta. Noin 27 prosenttia on pimeää ainetta ja aika lailla käsittämätöntä. Se ei taida näkyä valossa. Lopusta 68 prosentista emme tiedä mitään. Sitä kutsutaan pimeäksi energiaksi, koska ei muutakaan osata sanoa, edes ajatella. Yhtä hyvin voitaisiin puhua mustasta reikäjuustosta.

    Chamin ja Whitesonin kirjalla on nokkela nimi tai oikeastaan surullinen: Ei aavistustakaan.

    Jos tietäisi kaiken, mitä sitten tekisi?

    Katselisi telkkarista jotain tositeeveesarjaa tai joisi pään täyteen Pekka Puskan laimentamaa ilolientä?

    Jos ei tietäisi mitään mistään, mitä sitten tekisi?

    Ryhtyisi julkkikseksi, vai? Jos vaan tietäisi miten sellaiseksi ryhdytään.

                                                                                                     Kyösti Salovaara, 2017.
Älykivi Älymäellä.

Miksi puita halataan mutta ei kiveä?

    Mitä ihmisellä on kiveä vastaan? Miksi syrjiä sitä, joka tiivisti tähtien pölyn ja loi meille perustan? Siis elämän.

    Kauneus ei katoa. Se on katsojassa, ei kohteessa.

    Ensimmäisessä runokokoelmaassaan Sinikallio vuonna 1942 Eila Kivikkaho kirjoitti harmaasta paadesta, joka sateessa muuttaa väriään. Kun sade ”harmaana harsona häilyy, häilyy”, niin yksi on sateen ihme: ”se sinertäväksi on loihtinut harmaan paaden”. Sateen pisaroissa on kauniiksi tekevä taikaa, sillä vaikka ”olisi takana pilvien / taivasta suurta ja seestä; / sade suo kultaa kauneuden / vain kivestä sinertyneestä.”

    Ei pidä hätiköidä, kivessä hermo lepää, katse.

    Mutta kuitenkin: Sisyfos raataa kiveä vierittämällä. Sisyfoksen ”turha” työ on rangaistus öykkärimäisyydestä, itsekkyydestä mutta myös jääräpäisyydestä. Kivi kestää, mutta lopulta se halkeaa kuin sydän.

    Jos jumalat olisivat rangaisseet Sisyfosta antamalla hänelle tukin vieritettäväksi, Sisyfos olisi kaiketi keksinyt paloitella tukin tikuiksi ja lastuiksi, päästäkseen helpommalla, huijatakseen jumalia. Mutta ei jumalia voi puijata, ei kovin kauaa.

Hyvää huomenta Maailma!

    Vieläkö kuulolla?

    Rakkikoirat onnistuivat tehtävässään: Ylen uutistoiminnan päätoimittaja sai potkut.

    Tehtävä on kesken. Kenen nilkkaan vahtikoira, rakkikoira, ilkeä piski seuraavaksi tarrautuu? Vallanhimo on makeaa, sylki valuu suupielestä.

    Emme enää voi luottaa muiden apuun, sanoi Angela Merkel Saksassa. Eurooppa seisoo omilla jaloillaan – puuta vai graniittia? Kestää tai lahoaa. Maankuoren syvyyksissä kohisee, kuumana käy.

    Ihminen on aika viisas.

    Kunnes kuuntelee mitä se sanoo.

    Itävaltalainen elokuvaohjaa Michael Haneke väitti Helsingin Sanomissa, että oikeastaan emme tiedä mitään. Mistä Haneke tuon tietää? ”Ennen vanhaan maajussi tunsi kylän asiat ja se oli riittävästi”, Haneke jatkoi. ”Nyt maajussilla on tv ja muut, mutta hän ei tiedä sen enempää. Me voimme tietää ainoastaan siitä, jonka itse olemme kokeneet.”

    Haneke tekee ahdistavia elokuvia. Hänen käsityksensä tiedosta ja tietämisestä kuuluu ”kivikaudelle”.

    Se ei ole kivikauden vika.

    Olen ennenkin sanonut: taiteilijoiden puhetta ei kannata kuunnella, vaikka heidän teoksiaan kannattaakin.

Taika Dahlbom haastatteli Hesarissa Olarin koulun 8:n luokan poikia lukemisesta.

    Kävi ilmi että kirjojen lukeminen ei kiinnosta. Mitä nyt vähän Aku Ankkaa. Aikanaan ”meillä päin” Espoossa kerrottiin, että naapurin poika Teemu Selänne ei ole ollut koskaan lukenut muuta kuin akuankkoja. En tiedä oliko. Jääkiekko kuitenkin sujui.

    ”Pitäisi tulla jotenkin mökkihöperöksi ensin, että tarttuisi kirjaan”, muuan Olarin koulun nuorista miehistä sanoo. ”Tai jos ei olisi kerta kaikkiaan mitään muuta.”

    Jos lukeminen ei ole kivaa, se ei ole.

    Nykyään on niin paljon kaikenlaista kivempaa. Älypuhelimet ja semmoiset. Eikä tarvitse kierittää kiveä päivästä toiseen mäkeä ylös. Kuitenkin saattaa käydä niin, että elämän kivi tipahtaa varpaille jonakin päivänä. Auts!

    Tai jos ei olisi kerta kaikkiaan mitään muuta… sitten voisi vaikka lukea. Ajan kuluksi, huvikseen, paetakseen jonnekin.

    Kirjojen lukemista propagoivat eivät huomaa pojan ajatuksen tahatonta syvällisyyttä. Eivät tunnusta, että lukeminen – jopa ns. vakavan ja syvällisen romaanin – on ensi sijassa viihtymistä, ajan kuluttamista, eskapismia siinä missä älypuhelimen näpyttelykin sitä on. Pitää päästä pois tästä hetkestä toiseen.

    Kauan sitten äitini Meri, murrosikäisenä tyttönä, kiipesi vintille lukemaan ankaralta isältään salaa kynttilän valossa Hedwig Courths-Mahlerin rakkauskertomuksia.

    Kannattiko romanttisia romaaneja lukea jopa selkäsaunan uhalla?

    Luulen että kannatti, eikä lukemisen ”laadulla” ollut niin väliä. Pääasia oli pako todellisuudesta, ankaran isän silmien alta johonkin toiseen todellisuuteen. Ja kun tyttö varttui, hän pakeni ensimmäisen tilaisuuden tullen Kotkasta Helsinkiin, punaposkiseksi konttoritytöksi Hankkijalle.

Katselen kiveä järvessä, halaan kiveä Liperinsalon Älymäellä, heitän kiukaalle vettä ja kivet sihisevät ja suhisevat.

    Elokuvaohjaaja väittää ettei meidän tarvitse tietää mitään.

    Jos ei tarvitsisi, miten hän pystyisi tekemään elokuvia? Kuka tietämätön osaisi rakentaa Hanekelle kameran ja siihen objektiivin?  Entäpä äänityslaitteet?

    Vai ryhtyisikö Haneke ilman kameraa ja puhtaassa tietämättömyydessään tekemään elokuvia pimeästä aineesta ja siitä toisesta, josta kukaan ei tiedä mitään, ei edes aavista mitään?

    Millaisella ”mustakankaalla” pimeän energian elokuvia esitettäisiin?

    Pitäisikö saliin sytyttää valot, jotta pimeä filmi näkyisi?

    Tätä sietää miettiä.

Hyvää huomenta Maailma?

    Mitä kuuluu?

    Ei aavistustakaan.

                                                                                                     Kyösti Salovaara, 2015.
Espanjalainen kivi.

_______________________________

Jorge Cham & Daniel Whiteson: We Have No Idea. A Guide to the Unknown Universe. Riverhead Books, 2017.

Taika Dahlbom: Lukemisen lahja. Helsingin Sanomat, 30.5.2017.

Veli-Pekka Lehtonen: Eurooppa – Sairas, sokea ja kuuro. Helsingin Sanomat, 23.5.2017.

Eila Kivikkaho: Kootut runot. 2. p, Otava, 1975.

Juha Pekka Lunkka: Maapallon ilmastohistoria. Kasvihuoneista jääkausiin. Gaudeamus, 2008. 

Kukka

[ei kukkaa]

                                                                       Kyösti Salovaara 2014.

Istutin sypressin ja muutamia kanervia piharuukkuihin.

     Niin tein myös viime syksynä. Sitä edellisenäkin.

     Keväällä, kesän korvalla istutin ruukkuihin pelargonioita.

     Nyt ne piti poistaa sypressin ja kanervien tieltä.

     Tästä tiedän, että on taas syksy. Kohta talvi. Sitten kevät. Kesäkin, jos luoja suo.

     Suomalaiset kiihkoilevat neljästä vuodenajasta. En tiedä miksi.

     Minulle riittäisi yksikin.

Elämä on kuin spiraali, jossa monet asiat näyttävät toistuvan.

     Näyttävät.

     Jos kaikki toistuisi, elämä seisahtaisi eikä sitä sanottaisi elämäksi.

     Joskus elämän kulku vaikuttaa suljetulta ympyränkaarelta. Turvalliselta ja alati uudelta, kunnes viime vuonna koettu tulee vastaan ikään kuin yllättäen. Ihminen kaipaa turvallisuutta, mutta ei halua ikävystyä elämän maistuessa turvalliselta.

     Sesonki seuraa toistaan. Jalkapallosarjat päättyvät Suomessa, lätkää pelataan intoa täynnä. Onni yksillä, syksy kaikilla. Euroopassa mestarien liigassa kamppaillaan vasta pudotuspelipaikoista. Joskus keväällä mestaruus ratkeaa, mutta vain hetkeksi.

     Jouluglögit ovat jo Alkossa. Ensimmäinen pullo pitää ostaa heti, ja sitten glögiin kyllästyy niin ettei sitä jouluna enää huvita juoda. Mutta ensi syksyyn mennessä kyllästyminen unohtuu. Silloinkin tähdet tanssivat ja joku putoaa.

     Uusia kirjoja ilmestyy solkenaan. Niin kuin myös viime syksynä. Edeltävänäkin. Ensi syksynä ne ovat vanhoja, unohdettuja, luettuja.

     Kun innostus toistuu riittävän monta kertaa siitä tulee ponnistus.

Koska kaikki näyttää toistuvan, elämän spiraalia ei huomaa ennen kuin se on myöhäistä.

     Mutta hyvä niin.

     ”Kukka. Ei kukkaa”, aloitti runonsa kiinalainen Po Chü-i yli tuhat vuotta sitten. Ja näin hän jatkoi:

     Usvaa – eikä usvaa.

     Yösydännä tulee,

     aamun sarastaessa lähtee,

     tulee niin kuin keväinen uni,

                       viipyy hetken, hetken,

     menee niin kuin aamun pilvi, etsimättömiin.

     Kukka on hetken, sitten ei ja onkin jo syksy. Aamulla pilvet lipuvat taivaalla, illalla ei ja tulee jo yö. Kaikki näyttää toistuvan, mutta vain näyttää. Elämä on häivähdys elämää.

     Huomista kuvaa ei piirretä tänään.

”Mikä onni on käsittää, että maa jolla seisot, ei voi olla niitä kahtaa jalkaa laajempi, jotka peittävät sen.”

     Noin miettiessään Kafka suodatti pelottavan muutoksen pois ja päätyi täydellinen itsetuntemukseen. On vain palanen lujaa maata jalkojen alla. Siinä koko ihminen.

     Paha kyllä mikään ei pysy paikallaan. Ei edes maapala jalkojesi alla. Sorry, Franz!

     Maapallon kuori liikkuu, laatat aiheuttavat ilmaston muuttumisen, selvittää geologia ja palentologi Juha Pekka Lunkka. Ihminen ja eläinkunta kasvistoineen sopeutuvat hitaaseen muutoksen. Nopeat vaihtelut ovat myrkkyä.

     Vaikka maapala jalkojen alla tuntuu ikuiselta, niin tosiasiassa me liikumme hitaasti mutta varmasti koilliseen. ”Tämä vauhti ei juuri päätä huimaa, mutta noin sadan miljoonan vuoden päästä Suomi on nykyisen Taimyrin niemimaan pohjoispuolella Siperiassa.”

     Spiraalin kierre näyttää umpinaiselta ympyräviivalta mutta ei se ole. Viiva jatkuu päättyäkseen pisteeseen, josta ei ole paluuta.

     En tiedä lohduttaako ajatus (tieto), että elämme pitkää jääkautta; geologisesti ajatellen ilmasto on kylmentynyt jo 52 miljoonaa vuotta. Jonakin kesänä on tuntunut ihan toiselta, edeltävänäkin.

     Syksyä elävän ihmisen ei tarvitse ajatella geologista totuutta isuttaessaan sypressin ja kanervat.

     Kukka, ei kukkaa!
____________________________________________________________
Lainausten lähteet esiintymisjärjestyksessä:
Po Chü-i: Korotan ääneni ja laulan. Suom. Pertti Nieminen. Tammi 1975.
Franz Kafka: Keisarin viesti. Suom. Aarno Peromies. Otava 2.p 1989.
Juha Pekka Lunkka: Maapallon ilmastohistoria - Kasvihuoneista jääkausiin. Gaudeamus 2008.